Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä

 

Joskus jotkut kirjat vain osuvat täsmälleen oikeaan lukuhetkeen. Niin kävi tälle Anja Snellmanin romaanille Kaikkien toiveiden kylä, jonka olin hankkinut äänikirjana jo pari vuotta sitten mutta johon en jostain syystä tullut aiemmin tarttuneeksi. Myönnän, että olin kuvitellut mielessäni teoksen ihan toisenlaiseksi, vaikka muistaakseni olin syksyllä 2018 Helsingin kirjamessuilla WSOYn vieraana tilaisuudessa, jossa Snellmania haastateltiin tästä romaanista.

Olen tänä vuonna harjoittanut itsekuriani äänikirjojen suhteen, eli olen asettanut itselleni ehdon, että Elisa Kirjasta hankitut äänikirjatiedostot on kuunneltava ennen kuin saan ostaa käyttööni jonkin kuunteluaikapalvelun. Urakka on kestänyt tovin, sillä varastoon oli ehtinyt kertyä yli kaksikymmentä kuunneltavaa kirjaa. Pahanpäivänvaraahan pitää toki olla, mutta nyt oli aika tyhjentää varastot alta.

Kaikkien toiveiden kylä osoittautui siis oikeaksi täsmäromaaniksi korona-aikaan. Tarinan mukana pääsee matkustamaan todelliseen toivelomakohteeseen eli Kreetan saarelle, ja kaiken huipuksi toinen päähenkilöistä on suomalainen matkaopas. Turismia ja matkailua tarkastellaan kirjassa myös kriittisesti, ja korona-aika sekä kiihtyvä ilmastokriisi tuovat väkisinkin omaan luentaan uusia sävyjä. Romaani on myös kuvaus jokseenkin täydellisestä eristyksestä.

Myös maaseudun vääjäämätön autioituminen on yleispätevä teema, joka kosketti minua. Puhumattakaan julmuuksien sarjasta, jonka teoksen toinen päähenkilö, 93-vuotias Agave, on joutunut elämänsä mittaan kokemaan ja todistamaan.

Kreetan vuoristossa sijaitsee pieni Pneuman kylä, joka on viimeisten vuosikymmenten mittaan vähitellen autioitunut, kuten maaseudulle tapaa käydä. Lapsia on syntynyt yhä vähemmän ja nuoret ovat joutuneet lähtemään opintojen ja työn takia muualle. Jäljelle jääneet ovat pikkuhiljaa kuolleet pois, ja lopulta kylässä asuu enää Agave pienen kotieläinlaumansa kanssa.

Eräänä päivänä Agave löytää vuorenrinteeltä pahasti loukkaantuneen nuoren naisen, jonka hän vie taloonsa. Vähitellen nainen, joka sanoo nimekseen Monika, alkaa Agaven hoivissa toipua. Muisti kuitenkin pätkii, eikä Monika ole aivan varma, miten on rinteeseen yltä päältä kolhiintuneena päätynyt.

Monikan toipumisen päivät venyvät viikoiksi, sitten kuukausiksi. Autiossa, maanjäristysten vähitellen murentamassa kylässä ovat vain he kaksi naista, jotka ovat mahdollisimman erilaiset. Vähitellen he kuitenkin alkavat tutustua toisiinsa ja avata toisilleen kipeitäkin muistojaan.

Kiehtovinta Pneumassa on se, mikä ei näy. Kylän alle on vuosisatojen mittaan kaivettu luolasto, jonne on oma kulkureittinsä kaikista kylän taloista. Vuoren sisässä on siis toinen, rinnakkainen kylä, Kaikkien toiveiden kylä, jonne ihmiset ovat paenneet milloin mitäkin vainoajaa, joita historian juoksussa on kyllä riittänyt. Luolasto lienee ainakin osittain luonnon muovaama, mutta sitä on aikojen saatossa paranneltu. Yhdessä suuressa luolassa on kylän kirjakokoelma.

Onnettomuudessa Monikan kännykkä menee rikki, eikä Agavella ole talossaan tietenkään tietokonetta tai edes televisiota. Ainoa side ulkomaailmaan on vanha radio. Kylässä ei käy ketään, ja lähimpään kylään on tunnin kävelymatka. Miten urbaani maailmankansalainen sopeutuu tilanteeseen? Entä mitä kätkeytyy vanhan vuorimummon elämäntarinaan?

Snellman kieputtaa tarinaa herkullisesti. Muisti on epäluotettava, eikä muistojensa kertojaankaan aina voi täysin luottaa. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa? Mitä on oikeasti tapahtunut ja kenelle se on tapahtunut? Nykyisyys ja mennyt, muistot ja toiveet lomittuvat. Mutta silti kirja ei ole vaikealukuinen tai omituinen, vaan se lumoaa lukijansa monella tapaa. Olen iloinen, että luin tämän, vaikka moni asia kirjassa sai myös surulliseksi ja vihaiseksikin. Oivallinen teos siis!

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä
WSOY 2018.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 10 h 27 min.

Ostettu.

Anja Snellman: Ivana B.

Sonja O. kävi täällä. WSOY, 1981. 

Tushka. WSOY, 1983. 

Kultasuu. WSOY, 1985.

Pimeää vain meidän silmillemme.  WSOY, 1987.

Kiinalainen kesä. WSOY, 1989. 

Kaipauksen ja energian lapset. WSOY, 1991. 

Ihon aika. WSOY, 1993. 

Pelon maantiede. WSOY, 1995. 

Syysprinssi. WSOY, 1996. 

Arabian Lauri. WSOY, 1997. 

Side. WSOY, 1998. 

Paratiisin kartta. Otava, 1999. 

Aura. Otava, 2000. 

Safari Club. Otava, 2001. 

Äiti ja koira. Otava, 2002. 

Lyhytsiipiset. Otava, 2003. 

Saa kirjoittaa. Otava, 2004. 

Rakkauden maanosat. Otava, 2005. 

Harry H. Otava, 2007. 

Lemmikkikaupan tytöt. Otava, 2007. 

Parvekejumalat. Otava, 2010. 

Öisin olemme samanlaisia. Siltala, 2011. 

Ivana B. Siltala, 2012. 

Anja Snellmanin kirjallinen ura on ollut pitkä ja ajoittain varsin puhuttavakin. Jo esikoisromaani Sonja O. räjäytti senaikaisen kirjallisen maailman. Onhan se melkoinen vieläkin, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Itse luin sen pari vuotta ilmestymisen jälkeen, nuorena suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana. Vieläkin muistan, missä kirjaa luin. Olen tuohon yllä olevaan listaan tummentanut kirjat, jotka olen hänen tuotannostaan lukenut. Kirjoja on ilmestynyt tiuhaan tahtiin, enkä ole pysynyt ihan tahdissa mukana. Kultasuusta muistan, että se on kirjoitettu kokonaan slangilla, eräänlainen kokeilu siis, kuten muistelen kirjailijan joskus itse sitä luonnehtineen.

Olen lukenut myös joko Siteen tai Auran, mutta en muista kumman. Safari Club sai minut kuitenkin uudelleen kiinnostumaan Snellmanin kirjoista. Sen juoni ja väkivaltakuvaukset ovat syöpyneet mieleeni painostavana tunnelmana. Kirjan lukevat silloin tällöin jotkut oppilaani, ja useimmat vaikuttuvat. Teho on siis edelleen tallella. Snellmanin periaate tuntuu olevan sama kuin Kari Hotakaisellakin, eli että ei koskaan pidä kirjoittaa kahta samankaltaista kirjaa. Viimeisin lukemani Snellmanin teos ennen tätä uutukaista Ivana B.:tä on Parvekejumalat, josta pidin kovasti. Jälleen yllätyin, kuinka erilainen tämä kirja oli aiempiin teoksiin verrattuna.

Läikät ovat kontaktimuovin
alle jääneitä ilmakuplia.

Ivana B. on hyvin väljästi taitettunakin vain 116-sivuinen, joten sen voinee laskea pienoisromaaniksi. Tosin ihan viime sivuille asti ajattelin, ettei kyseessä ole romaani vaan jonkinlainen fiktiivinen pamfletti. Mutta ei tarinankertoja ole malttanut jättää kunnon loppukäännettä väliin. Loppu on nimittäin kaikesta pohjustuksesta huolimatta ainakin minusta melkoisen yllättävä.

Snellman tarttuu usein hyvin päivänpolttaviin aiheisiin ja käyttää niitä teostensa materiaaleina. Niin tälläkin kertaa. Ivana B. on nimittäin eräänlainen virtuaalinen wannabe-kirjailija, joka on ennen esikoiskirjansa julkaisemista aloittanut näkyvän julkisuuskampanjoinnin netissä ja sitten myös muussa mediassa. Kirjan ääni, minä, on kaikessa tuoreen pintaliitäjäkirjailijattaren vastakohta: myöhäisessä keski-iässä oleva pitkän linjan ei-niin-näyttävä kirjailija, joka joutuu syömään rauhoittavia ennen julkisia esiintymisiä ja joka kirjoittaa hitaasti ja hioen huonosti myyviä laatukirjoja. Nuori komeetta on jostain syystä valinnut kirjan minän silmätikukseen, jota on mukava tölviä ja näykkiä supersuositussa blogissa ja Facebooksivuilla. Eikä sekään vielä riitä, vaan Ivana B. lähettää kertojalle myös henkilökohtaista vihapostia. Minän mielenterveys alkaa olla vaakalaudalla, ja niinpä hän onkin kääntynyt terapeutin puoleen. Kirja koostuu minän viesteistä ja muisteluista, jotka on osoitettu lyhytterapeutti Parantaiselle. Tunnelma on aika ahdistava. Aika usein piti myös muistuttaa mieleen, että kertoja ei ole sama kuin kirjailija itse, vaikka jotkut asiat varmasti sopivat Snellmaniin itseensäkin.

Äiti on opettanut kertojalle, että itsestä ei pidä tehdä numeroa. Jos on syytä huomata, antaa toisten huomata itse. Muu on noloa. Ivana B.:n ajatusmaailma on täysin vastakkainen. Juuri huomiota pitää herättää, kaikin keinoin, vain lopputulos on tärkeää. Snellman on yhdistänyt tähän tyrkkykirjailijaan monia aikamme julkisuudessa pörrääviä henkilöitä, joista osa on ihan tunnistettavia kirjailijoitakin (jopa pikkuisen ilkeästi). Liioittelua on tietysti muutenkin käytetty tehokeinona, mutta silti tulos on varsin pelottava. Ei oikeastaan ole ollenkaan vaikea uskoa, että ihan oikea Ivana B. on jo syntynyt.

Pelottavan tarkkaa ajankuvaa ja analyysia kirjailijuuden muutoksesta ja julkisuudesta, medialisoitumisesta siis kaiken kaikkiaan. Pidin myös Snellmanin tutusta tavasta käyttää kieltä, tehdä sen avulla havaintoja muuttuvasta maailmasta. Silti tästä kirjasta jäi välityön maku. Jotakin isompaa on varmasti tekeillä, mutta nämäkin asiat oli saatava ulos. Hyvä niin, kyllä tämä oli ravisteleva kokemus kirjamaailmaa ja blogeja ynnä muuta somea seuraavalle ja siinä vähän mukanakin sorkkivalle lukijalle.

”Ei siis enää vakavailmeisiä, hikisiä, täriseviä, angstisia, kirjakieltä hitaasti pupeltavia ressukoita, joita on mahdotonta messuilla ja kirjakauppakohtaamisissa haastatella, vaan puheliaita, rentoja tyyppejä jotka näyttävät hyviltä myös kuvissa. Ja jotka ovat ankarasti miettineet mitä laittaa päälle. Ei lukupiirejä, vaan pukupiirejä, kuten Ivana B. blogissaan kirjoittaa.”

Anja Snellaman: Ivana B.

Siltala 2012. 166 s.