Salla Leponiemi: Jumalainen kipuna – Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä

 

Olen parin viime vuoden mittaan lukenut useita suomalaistaiteilijoiden elämäkertoja. Niistä viimeisin on keväällä ilmestynyt Salla Leponiemen taidemaalari Elin Danielson-Gambogin elämäkerta Niin kauan kuin tunnen eläväni. Pidin Leponiemen kirjoitustyylistä, joten lainasin kirjastosta myös hänen ensimmäisen taiteilijaelämäkertansa eli oopperalaulaja Hanna Granfeltista ja hänen urastaan kertovan teoksen Jumalainen kipuna.

Hanna Granfelt (1884–1952) oli viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä suuri kansainvälinen tähti, jolla oli Suomessa vain yksi varteenotettava kilpailija Aino Ackté. Acktén nimen tunnistaa varmasti koko lailla useampi nykyihminen kuin Hanna Granfeltin, joka on vaipunut pitkälti unholaan. Siksi onkin erittäin hienoa, että Salla Leponiemi päätti tarttua aiheeseen ja kertoa meille, kuka Hanna alias Lillan H. von Granfelt alias Lilian Granfelt oli ja millaisen elämän hän eli ja uran rakensi.

Salla Leponiemi sopii mitä mainiommin Granfeltin elämäkerturiksi, sillä hän on itsekin oopperalaulaja mutta myös taidehistorioitsija. Teoksen johdannossa Leponiemi kertoo, että eheän kuvan rakentaminen valovoimaisesta laulajattaresta ei ollut aivan helppo tehtävä. Lehtiartikkeleita, haastatteluja ja kritiikkejä on arkistoista löytynyt runsaasti, mutta esimerkiksi henkilökohtaista kirjeenvaihtoa on tallessa niukasti. Teoksessa on hyödynnetty muistelmien luonnosta, jota Granfelt valmisteli Viljo-Jussi Hukarisen kanssa 1940-luvulla. Se on kuitenkin pahasti keskeneräinen.

Jumalainen kipuna on kuitenkin muhkea, yli nelisatasivuinen teos, jossa käydään huolellisesti läpi Hanna Granfeltin kiehtova, monipolvinen ja rönsyilevä ura ohjelmistoineen ja kritiikkeineen. Jälleen törmään faktaan, että ainakin suomalaiset taiteilijat olivat 1800-luvun loppuvuosikymmenillä ja 1900-luvun alussa todellisia kosmopoliitteja. Opiskelemaan ja töihin lähdettiin Euroopan metropoleihin epäröimättä. Muu ei oikeastaan tullut kysymykseenkään. Parikymppisenä Pariisiin matkusti myös Hanna Granfelt äitinsä kanssa ja päätyi opiskelemaan aikakauden parhaiden mestareiden huomaan.

Uransa aikana Hanna Granfelt opiskeli, asui ja työskenteli pitkään Berliinissä, mutta myös muut Euroopan maat ja kaupungit tulivat hänelle tutuiksi. Yksi eksoottisimmista kiertuekohteista taisi olla Islanti, jossa Granfeltiin ihastuttiin ja johon Granfelt itse mielistyi kovasti. Vastapainoksi Euroopalle kaupungeille Granfelt kiersi ahkerasti myös Suomea väheksymättä mitään esiintymispaikkoja.

Hanna Granfeltin ura oli häikäisevä, mutta siitä ei totisesti puuttunut vastoinkäymisiä. Aika ei ollut otollinen, sillä ensimmäinen maailmansota seurauksineen käytännössä pilasi monia Granfeltin uran parhaista vuosista. Nykylukijaa ällistyttää myös, miten heikoissa kantimissa esiintyvän taiteilijan taloudellinen tilanne oli. Esimerkiksi esiintymisasut laulaja maksoi pääasiassa itse, olipa sitten kyse konserteista tai oopperaproduktioista. Asuja ja ulkonäköä myös kritisoitiin kärkkäästi.

Granfeltin terveys ei ollut kaikkein teräksisintä laatua, mikä myös vaikutti hänen uraansa ja sitä kautta talouteensa. Ylipäätään kirja valaisee hyvin sitä, miten haavoittuva laulajan instrumentti on. Jos ääni ei ole esimerkiksi flunssan takia kunnossa, on joko esiinnyttävä sairaana (jos pystyy) tai peruutettava esitys. Kumpikaan ei ole hyvä vaihtoehto, sillä huonokuntoisena esiintyminen riskeeraa terveyden ja kirvoittaa kriitikoilta huonoja arvosteluja ja peruuttaminen tietää suoraan taloudellisia menetyksiä. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä esiintyvät taiteilijat kantoivat nämä riskit täysin itse. Loisteliaalta vaikuttava elämä oli tosiasiassa hyvin usein todella niukkaa, ja ainakin Hanna Granfeltin talous oli lähes jatkuvasti katastrofaalisen huonossa jamassa.

Jonkinlaisena täkynä Hanna Granfeltin elämästä on nostettu hänen suhteensa Mannerheimiin. Totta on, että Granfelt esiintyi muun muassa Mannerheimin vieraille tämän kotona ja että he tunsivat toisensa. Mutta millainen suhteen todellinen laatu oli, jää kyllä tämän elämäkerran perusteella edelleen ainakin osittain arvailujen varaan. Oliko Hanna Granfeltin avioliittotoiveille perusteita vai ei? Ken tietää. Episodi on kuitenkin vain sivujuonne Hanna Granfeltin elämäntarinassa.

Tunnen oopperamusiikkia vain hyvin pinnallisesti, mutta se ei varsinaisesti haitannut. Aihetta paremmin tunteva saanee kuitenkin teoksesta vielä enemmänkin irti. Joka tapauksessa Jumalainen kipuna tarjoaa hienon sukelluksen menneeseen maailmaan ja avasi ainakin minulle taas uusiakin näkökulmia kiehtovaan kulttuurihistoriaamme. Kiinnostavaa on esimerkiksi, että Hanna Granfelt asui viimeiset vuotensa taiteilijakoti Lallukassa. Kyseinen talo on mitä ilmeisimmin konkreettisesti pelastanut monen suomalaistaiteilijan vanhuudenpäivät!

Salla Leponiemi: Jumalainen kipuna – Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä
Gummerus 2018. 431 s.

Kirjasto.

Leponiemen teoksen lopussa on Veli-Jussi Koskisen laatima Granfeltin diskografia. Kuuntele Hanna Granfeltin laulama Tuijotin tulehen kauan. Myös YouTubesta löytyy useita Hanna Granfeltin esittämiä kappaleita.

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

 

Olen tainnut jo lukuisia kertoja avautua siitä, miten hurahdin suomalaisten taiteilijoiden elämäkertoihin ja niihin perustuviin romaaneihin, kun luin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan alkupään romaaneja. Aihepiiri oli toki kiinnostanut minua aikaisemminkin, mutta tuo sarja sai innostuksen roihahtamaan melkoisiin liekkeihin. Olen muutaman viime vuoden aikana ehtinyt lukea kohtalaisen korkean pinon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, eikä lähde ole suinkaan ehtymässä. Hyllyssä odottelee monta teosta, ja lisää tuntuu ilmestyvän kiihtyvällä tahdilla. Aivan mainiota.

Salla Leponiemen kirjoittama Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi on yksi tuoreimmista taiteilijaelämäkerroista. Muistan itse törmänneeni Elin Danielson-Gambogin taideteoksiin vuosia sitten (kaksikymmentä?) kesäisellä Hämeenlinnan reissulla, jolloin huomasin kaupungin taidemuseon näyttelyn ja pikaisesti piipahdin sen katsomassa. Mieleen on jäänyt erityisesti maalaus Poutapäivä (1900), jossa nainen ripustaa pyykkiä narulle puutarhassaan.

Omakuva taiteilijana 1901, Kansallisgalleria

Elin vilahtelee moneen otteeseen vaikuttavassa Ellen Thesleffin elämäkerrassa Minä maalaan kuin jumala, jonka luin pari vuotta sitten. Hän on tärkeässä roolissa Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen romaanissa Punainen vaate. Viimeksi törmäsin häneen Venny Soldan-Brofeldtin elämäkerrassa Boheemielämä. Kun siis kuulin, että Elinistä on ilmestymässä elämäkerta, ilahduin. Viimeinkin pääsisin tutustumaan lähemmin tähän mielenkiintoiseen ja kiistämättömän lahjakkaaseen ja taitavaan taiteilijaan.

Salla Leponiemi kertoo kirjan johdannossa, että hän on käyttänyt materiaalina lähinnä Elinin ystävilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjeitä ei ole säilynyt kaikilta ajanjaksoilta. Leponiemi myös muistuttaa, että kirjeet eivät ole täysin luotettava lähde tietoteoksen kirjoittajalle. Toisena tärkeänä materiaalina ovat tietysti olleet Elin Danielson-Gambogin maalaukset, jotka vielä vähemmän antavat varmoja ja tarkkoja vastauksia elämäkerran kirjoittajan kysymyksiin.

Lukijana sain kuitenkin heittää mielestäni nämä huolet. Leponiemi on kirjoittanut Elinin elämästä luontevan ja mielenkiintoisen teoksen, jossa avataan paitsi hänen elämäntarinansa monine vaiheineen myös hänen taidettaan. Tuntui, että sain ilon ja kunnian tutustua Eliniin. Iloitsin hänen saavutuksistaan, kiukustuin, kun hän koki vääryyttä, surin hänen kuolemaansa. Jälleen myös opin paljon. Ja millainen matkakuume tästä kirjasta tulikaan!

Elin oli siis jo vähän ennestään minulle tuttu. Samoin kovin tutuilta alkavat tuntua opiskelut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja Pariisin Académie Colarossissa sekä pettymykset ja onnistumiset taidenäyttelyissä, -kilpailuissa ja apurahahauissa. Victor Westerholmin Ahvenanmaalle perustaman Önningebyn taiteilijasiirtokunnan vaiheet Leponiemi kertoo Elinin kautta perusteellisesti. Se vaihe on minusta kiinnostava monestakin syystä. Siirtokunnan jäseniin nimittäin kuuluivat myös J. A. G. Acke ja Eva Topelius, jotka ovat mukana Mustosen romaanisarjassakin. (Kirjassa mainitaan myös Ellen Favorin, josta on tullut minulle jonkinlainen päähänpinttymä. Jos osaisin kirjoittaa, kirjoittaisin hänestä romaanin.)

Kiinnostavaa on sekin, että Elin Danielson-Gambogi ja Helene Schjerfbeck olivat mitä ilmeisimmin melko huonoissa väleissä. Elin piti Schjerfbeckiä pahana kilpailijanaan, eikä arvostanut muutenkaan niin sanottuja taiteilijasiskoja. Sen sijaan esimerkiksi Emil Wikström oli Elinin pitkäaikainen läheinen ja tärkeä ystävä.

Elin Danielson-Gambogin elämäntarina on lopulta turhauttavan surullinen. Naistaiteilijan kohtaamat vaikeudet eivät enää aiemmin lukemani perusteella todellakaan olleet minulle yllätys, vaikka edelleen hampaita kiristyttävät aikalaisarvostelut, jotka useimmiten olivat tarkoituksellista vähättelyä ja mitätöintiä. Jatkuva rahapula, joka tarkoitti välillä ihan konkreettista nälkää ahkerasta työnteosta huolimatta, tuntuu näin vuosikymmenten kuluttua ja Danielson-Gambogin teosten arvon noustua lähinnä irvokkaalta.

Ensimmäisten naistaiteiljoiden elämäntarinoissa ja urapoluissa on monia yhtäläisyyksiä, mutta silti jokainen tarina on uniikki. Elin avioitui yli kolmikymppisenä itseään kymmenisen vuotta nuoremman italialaisen taidemaalari Rafaello Gambogin kanssa. Päätös oli mielestäni ällistyttävän rohkea, mutta Elin ei tosiaankaan ollut mikään arkajalka. Avioliitto oli kovalla koetuksella vuonna 1901, kun Rafaellolla ja Elinin taiteilijaystävä Dora Wahlroosilla oli lyhyt suhde. Kriisi osoittautui myöhemmin käännekohdaksi pariskunnan elämässä.

Kirjassa on kaksi laajahkoa värikuvaliitettä, joissa on kuvia Elin Danielson-Gambogin tunnetuimmista teoksista. Sen sijaan tekstin lomaan ei ole taitettu mitään kuvia. Liitteiden paperi on kiiltäväpintaista, joten teosten värit toistuvat hyvin. Kovin lukijaystävällinen tämä ratkaisu ei kuitenkaan ole, sillä Leponiemi esittelee ja ruotii monia sellaisiakin töitä, joista ei ole kuvaa liitteissä eli siis koko kirjassa. Lisäksi kaikkien liitteessä olevien teosten käsittelyn kohdalla ei mainita, että kuva sieltä löytyy. Lukiessaan joutuu siis tämän tästä selailemaan sekä kirjan kuvaliitteitä että Googlea.

Taideteoksista, maalaamisesta ja kulttuurihistoriasta Leponiemi kirjoittaa riittävän kansantajuisesti mutta silti asiantuntevasti. Danielson-Gambogin tuotanto käydään läpi perusteellisesti, mutta silti taidetta vain hyvin pintapuolisesti tunteva lukija ei pääse pitkästymään. Nyt vain toivon, että vielä pääsisin tutustumaan alkuperäisiin teoksiin jossakin näyttelyssä. Ehkä vielä jonakin päivänä!

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi
Gummerus 2021. 284 s.

Arvostelukappale.

Ihastuin Leponiemen tekstiin niin paljon, että lainasin kirjastosta myös hänen aiemman teoksensa Jumalainen kipuna – Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä (Gummerus, 2018). Toivottavasti ehdin senkin jossain välissä lukemaan! *Erinomainen ja mielenkiintoinen kirja on nyt luettu, juttu avautuu linkistä.