5 + 1 suosikkidekkarisarjan jatko-osaa

 

Paljohkosti kotimaisia dekkareita lukevana kirjabloggaajana olen jo aikoja sitten törmännyt sarjojen jatko-osista kirjoittamisen vaikeuteen. Miten keksiä jotain raikasta sanottavaa ja uutta näkökulmaa sarjan 23. osasta, joka on paljolti samantasoinen kuin 22 edellistäkin osaa? Eivät riitä taidot tai jaksaminen, valitettavasti. Silti olisi mukavaa antaa omille suosikkisarjoille ja -tekijöille näkyvyyttä. Kyllä se 23. osakin yleensä sitä kaipaa.

Tarkoitukseni oli tänä vuonna antaa blogissa tilaa erityisesti kotimaisille esikoisdekkareille ja vanhojen tekijöiden uusien sarjojen avauksille. Jonkin verran sellaisia on luettavaksi tarjottukin, vaikka toki tiedän koko joukon jääneen sivuun. En ole erikseen pyytänyt kustantamoilta kyseisiä kirjoja, mutta jos niitä on tarjottu tai pyytämättä lähetetty, olen ottanut iloiten vastaan ja lukulistalle. Jos siis esikoisdekkarisi tai uuden dekkarisarjasi aloitusosaa ei vielä ole Kirsin kirjanurkassa näkynyt eikä sitä löydy myöskään tuolta saamieni kirjojen listalta (ylälaidasta välilehti Kirjat 2023), ota yhteyttä.

Olen pariin otteeseen aiemminkin tehnyt koostejuttuja nimenomaan dekkarisarjojen jatko-osista, vaikka muuten olen erilaisia nippujuttuja yrittänyt vältellä. Koska aion heinäkuun pitää blogitaukoa (#naistenviikko-haastetta lukuun ottamatta), päätin puhdistaa pöytääni kirjoittamalla alkukesän mittaan lukemistani dekkarisarjojen jatko-osista koosteen. Täältä siis pesee!

Koosteeseeni päätyi viisi + yksi kotimaista dekkaria. Kaikkien kirjoittajat ovat sattumalta miehiä. Pisin sarja on Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarja, jonka Sen maksaa minkä tilaa on sarjan 28. osa (!), mutta mukana on myös kaksi kirjaa, jotka ovat sarjojensa kakkososia eli Valtteri Mörttisen Ellei sade lakkaa ja Antti Vihisen Sininen enkeli.

Seppo Jokisen tamperelaisesta komisario Koskisesta ja hänen vähän vänkyrästä mutta tarpeen tullen hyvinkin kyvykkäästä tutkintaryhmästään on tullut jo melkoinen suomalaisen dekkarikentän ikoni. Ei kevättä ilman uutta Koskista. Lisäksi tv:ssä pyörinyt romaaneihin löyhästi mutta sentään tunnistettavasti perustuva sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteensa, joten Koskinen elää samalla tiettyä renessanssia.

Sen maksaa minkä tilaa on ällistyttävänkin hyvätasoinen Koskis-dekkari. Alkuun päästään kiitettävällä intensiteetiltä, kun keväiseltä järven jäältä löytyy vain boksereihin pukeutunut ruumis jääkaira vierellään, ja heti perään sattumalta poliisin haaviin jääneen henkilöauton takakontista kuollut nainen. Kirsikaksi kakun päälle Koskisen vanha armeijakaveri ottaa yhteyttä ja pyytää ystävänpalvelusta. Miehen isä on kuolinvuoteellaan paljastanut tehneensä aikanaan murhan. Voisiko Koskinen jotenkin vaivihkaa selvittää, onko kuolevan miehen puheissa ollut perää?

Rikoksia tutkitaan, Koskinen tuskailee paperi- ja esihenkilötehtävien kanssa (ne eivät edelleenkään ole hänen vahvimpia alueitaan) ja läppä lentää lämpimässä hengessä. Paljon huumoria revitään muun muassa siitä sattumuksesta, että Koskinen saapuu yhdelle rikospaikalle etujoukoissa – ratikalla.

Naisasiat ovat eläkeikää lähestyvällä komisariolla entisellä tolalla eli sievästi sotkussa. Tilanne on oikeasti sen verran paha, että mies on käytännössä asunnoton ja majailee väliaikaisesti Polamkin asuntolassa luentovuokralla. Avoliitto Ullan kanssa on päättynyt ja yhteinen talo myyty. Ex-vaimo Raijan kanssa aika kuluu aina vain rattoisammin.

Lopussa rikokset on ratkottu ja elämä Tampereella palailee entisiin uomiinsa. Lukija jää tyytyväisenä odottamaan 29. Koskista.

Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa
CrimeTime 2023. 399 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, mutta poliisien yksityiselämä etenee jonkin verran kirja kirjalta, joten ilmestymisjärjestyskin hyvä vaihtoehto.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Marko Kilven omintakeinen Undertaker-sarja on edennyt kuudenteen osaansa Kuolemankauppiaiden ilmestymisen myötä. Hautausurakoitsijana toimiva suurrikollinen Jarmo Kivi on kuin ihmeen kautta selvinnyt hengissä Senaatintorilla tapahtuneesta ydinräjähdyksestä (joka tapahtuu sarjan neljännen osan Kuoleman kosketus lopussa), vaikka silminnäkijät todistavat hänen menneen sisään tuomikirkon ovesta vain vähän ennen apokalypsia.

Viranomaiset ovat yhä lähempänä Kiven kannoilla, mutta se on oikeastaan hänen ongelmistaan pienimpiä. Hän on saanut kannoilleen omat koirat, tahon, jonka tiliin hän on itse aiemmin tekojaan tehnyt. Liikkeellä ovat suuret voimat, joiden tavoitteena on, ei enempää eikä vähempää, romahduttaa vallitsevat yhteiskunta- ja maailmanjärjestys. Keinot ovat pelottavan tuttuja: pandemiat, talouskriisit, pakolaistulvat, epämääräiset sodat, salaliittoteoriat, populismi ja ääriliikkeet. Kuka kaiken takana oikein on? Voiko edes Kivi enää pelastaa itseään tältä kasvottomalta viholliselta?

Tämän kirjan lukeminen oli pelottava ja ahdistava kokemus, sillä se tuntuu liian tarkasti kuvaavan maailmaa ympärillämme. Ei voi lohduttaa itseään vetoamalla tarinan fiktiivisyyteen, sillä monet Kilven kuvaamat asiat ovat jo totisinta totta, ja valitettavasti aika monen vielä (tietääkseni) toteutumattoman kohdallakin tuntuu, että ne ovat hyvinkin mahdollisia. Paikoin Kilpi innostuu vähän liikaakin julistamaan tässä kuudennessa osassa, mikä vähän syö tehoa jännitteeltä viedessään tilaa tiukkatahtiselta toiminnalta, joka on ollut sarjan tavaramerkki.

Sarjan edellisen osan Kuolemanpelko juuri ilmestyttyä syksyllä 2021 Kilpi osallistui vetämääni dekkaripaneeliin Turun kirjamessuilla. Siellä hän kertoi, että viides osa oli venahtamassa niin massiiviseksi opukseksi, että kustantajan kanssa tehtiin päätös sen julkaisemisesta tavallaan kahdessa osassa. Alun perin muistelen Kilven kertoneen, että sarjasta olisi tulossa vähintään yhdeksänosainen. Nähtäväksi jää, miten niiden suunnitelmien toteutumisen kanssa sitten käy.

Kävi miten kävi, Undertaker-sarja on kasvanut melkoisiin mittoihin jo nyt, eikä se sovi enää oikein mihinkään genreluokitteluihin. Apokalyptinen dystopia yhdistettynä tiivistahtiseen toimintajännitykseen, jossa on vahvasti mukana yhteiskunnallista ja maailmanpoliittistakin kannanottoa?

Pitkään haudottu ajatus televisiosarjasta on kuitenkin viimein tänä keväänä ottanut tuulta alleen. Sitäkin jään kauhunsekaisin tuntein odottelemaan.

Marko Kilpi: Undertaker – Kuolemankauppiaat
CrimeTime 2023. 511 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Vinkki: Lue ehdottomasti järjestyksessä! Ensimmäiset kolme teosta muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden, joten nelososasta aloittaminenkin saattaa onnistua. Parhaiten tämän sarjan saa haltuun lukemalla sen alusta loppuun kerralla.

 

Kilven sarjassa ei huumorilla juuri ole sijaa, tai se ainakin niin sysimustaa, että en sille pysty nauramaan, en edes vinosti hymyilemään. Valtteri Mörttisen tyyli taas on vahvan parodisironinen. Esikoisdekkari Mutta suurin niistä on raha esitteli railakkaan anarkistisen dekkarisankarin rikosylikonstaapeli Ailon Rajakarin.

Toisessa Rajakari-dekkarissa Ellei sade lakkaa Rajakari on sysätty Helsingin väkivaltarikosyksikköön rikoskomisario Hautajoen riesaksi. Mitä Rajakari yksikössä tekee, on epäselvää kaikille osapuolille. Kun Suojelupoliisi pyytää Hautajoelta apua vasemmistopoliitikon puolen vuoden takaisen yliannostuskuoleman tutkintaan, sysää Hautajoki Supolle Rajakarin. Supon puolelta tapausta tutkii etsivä Oiva Touhonen, joka ei suostu uskomaan, että kansanedustaja Ville Vilonen olisi kuollut tapaturmaisesti ja osin itseaiheutetusti. Joku toteaa kyynisesti, että Vilosen tapausta tutkivat narkkari rikostutkija ja Supon ainoa kommunisti. Mainio, joskin vastentahtoisesti yhdessä työskentelevä pari siis.

Mörttisen romaani on sekin pelottavan ajankohtainen, sillä käy ilmi, että kansanedustajan kuolemaan liittyy sittenkin jotain epäselvää. Sinnikäs totuuden etsijä on päässyt ilmeisesti jonkin vaarallisen jäljille. Onko Rajakarin ja Touhosenkaan ihan turvallista penkoa asiaa? Ehkä ei, mutta sehän ei tätä kaksikkoa estä, ei edes hidasta. Mukana pyörii myös virkaheitto roskalehden freelance-toimittaja Manne Särki, joka on kirjoittanut vetäväotsikkoisen jutun sittemmin kuolleesta vasemmistokansanedustajasta Hämy-lehden erikoisnumeroon.

Kun jäljet alkavat kummasti johtaa äärioikeistolaisen Suomen Puolueen ydinryhmään, alkaa lukijaakin kylmätä. Mörttinen ei sanansäiläänsä säästele, mutta aiheen ajankohtaisuus tuntuu pelottavalta (kirjoitin tämän jutun valmiiksi perjantaina 30.6. iltapäivällä!). Populismin mekanismit ovat liiankin tuttuja. Tarinan vauhti kiihtyy loppua kohti melkoiseksi rymistelyksi, ja viimeiset rivit suorastaan tyrmistyttävät. Mielenkiintoinen sarja, ja ainakin minuun Mörttisen satiiri puree kuin kesäpaarma pahimmillaan. Vieläkö tähän tulee jatkoa?

Valtteri Mörttinen: Ellei sade lakkaa
CrimeTime 2023. 416 s.
Äänikirjan lukija Petri Hanttu.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Ari Wahlstenin charmantin yksityisetsivä Kit Karisman tutkimuksista kertova sarja on edennyt seitsemänteen osaansa. Langenneessa kaupungissa Kit saa toimeksiannon hoivakodissa asuvalta paronitar Elsa von Baumgartenilta, jonka pää toimii edelleen kirkkaasti. Paronitar haluaa järjestellä perintöasiat kuntoon, mutta lurjusmainen poika Hugo juonittelee oman poikansa Robertin eduksi. Tytär Alma on vaarassa jäädä perinnöttömäksi, jollei paronitar saa varoitettua häntä ajoissa. Kitin tehtävä on tuoda Alma tapaamaan isoäitiään.

Helpolta vaikuttava keissi, vaan eipä huolta, ongelmia alkaa kasautua pikavauhtia. Pian Kit on sotkeutunut huippuvaaralliseen rikosvyyhtiin, jossa hääriville rikollisille mustan yksityisetsivän henki ei ole minkään arvoinen. Nokkeluutta, tuuria ja hyvää turpavärkkiä kaivataan jälleen kerran useaan otteeseen, ennen kuin asiat on taas saatu oikeille raiteilleen. Kitillä on taipumusta päätyä kiperänkuumiin paikkoihin, mutta tällä kerralla päädytään suorastaan jäätäviin tunnelmiin.

Olen Kit-fani, tunnustan. Tykkään Wahlstenin omintakeisen letkeästä kerronnasta, jossa on mukavasti oikeasti nokkelaa kielellistä huumoria. Ritarillinen ja oikeudentuntoinen Kit on mainio hahmo suomalaisessa dekkarikentässä, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Ari Wahlsten: Langennut kaupunki
CrimeTime 2023. 255 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.

Vinkki: Sarjan kirjat voi huoleti lukea sekalaisessa järjestyksessä, sillä Kitin yksityiselämää kuvataan niukasti tai ei lainkaan.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Pari vuotta sitten ilmestynyt Antti Vihisen esikoisdekkari Punainen prinsessa aloitti (ilmeisesti trilogiaksi suunnitellun?) Vaaran värit -sarjan ja löi pöytään melkoiset odotukset jatko-osien suhteen. Vihinen yhdisteli vallan mainiosti suomalaista tamperelaisdekkaria runsaalla fiktiolla höystettyyn lähihistorian eurooppalaiseen terrorismiin.

Kakkososa Sininen enkeli on oivallinen sekin, mutta ei ihan lunasta sille asettamiani odotuksia. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Vihiseltä lukemani kirja, olisin perin tyytyväinen, mutta nyt jäi pikkuisen ja kieltämättä vähän epäreilustikin sellainen olo, että ihan parhaimpaansa tekijä ei valitettavasti nyt yltänyt.

Tällä kertaa Tampereen krp:n komisariot Berglund ja Ruokosalmi tutkivat rikosvyyhtiä, jonka lukija alusta asti tietää jotenkin kytkeytyvän Yhdysvaltojen surullisenkuuluisiin syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuihin.

Paikallinen entinen rokkitähti Miki Davidson löytyy kotoaan siniseksi maalattuna ja perin kuolleena, puoli päätä seinälle ammuttuna. Samasta asunnosta löytyy tajuttomana ylikonstaapeli Topparin naisystävä. Onko hän epäilty vai todistaja?

Uhri on siis tamperelaisittain erittäin tunnettu henkilö. Davidsonit ovat menestyvää bisnessukua, ja perheyritys on aikoinaan liittynyt osaksi kansainvälistä suuryritystä. Miki on perheen mustalammas, kuten arvata saattaa. Perheen menneisyyteen liittyy tragedia, jota on tarkoin varjeltu julkisuudelta. Mutta liittyykö itse liiketoimiinkin jotain hämärää?

Kuka kukin lopulta on ja miten mikäkin mihinkin liittyy, selviää aikanaan, mutta kiperä vyyhti on jälleen viranomaisten selvitettävänä. Saksan kontaktejakin joudutaan hyödyntämään, ennen kuin asiat ovat jälleen järjestyksessä.

Kuten sanottu, Sininen enkeli ei ihan vedä vertoja Punaiselle prinsessalle. 1970-luvun verityöt olivat kieltämättä kiehtovampi tausta tamperelaismurhalle kuin New Yorkin kaksoistorneihin tehdyt iskut. Tosin tunnustan mielelläni, että Vihinen on onnistunut kuvaamaan tilanteen pilvenpiirtäjässä iskun aikaan todella kylmäävästi! Lämpötilan nousun ja paniikin aistii tekstin kautta vähän turhankin elävästi.

Antti Vihinen: Sininen enkeli
Into 2023. 350 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia ykkösosasta.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

 

Lupaamani bonusdekkari on Arttu Tuomisen Delta-sarjan viides osa Häväistyt. En pääsääntöisesti kirjoita blogiin juttuja kirjoista, jotka olen ostanut. Olisin todennäköisesti Häväistyistäkin saanut kustantajalta arvostelukappaleen, jos olisin sitä pyytänyt, mutta kuten sanottu, en juurikaan enää pyytele luettavaa kuin aivan poikkeustapauksissa. Olemme kuitenkin tyttäreni kanssa kovia Tuomis-faneja, joten painettu kirja hankintaan aina luettavaksi.

Itsekin luin Häväistyt ihan painetussa muodossa lomamatkalla, mihin tarkoitukseen se sopikin mainiosti: helteisellä kelillä hyytävä luettava on poikaa. Sarjan edellinen osa Vaiettu oli kaikin tavoin superhyvä ja löi lukijasta ilmat pihalle, joten sen perään paluu ehkä sarjan normaalitasolle, mikä sekin on erinomainen, oli vähän armoton Häväistyille.

Pori on Tuomisen tuotannon myötä muuttunut melkoiseksi Suomen Ystadiksi, jossa ihmistä kuolee kuin meren mutaa. Sama meno jatkuu Häväistyissä, tietenkin. Joku sieppaa ja tappaa nuoria, 13-14-vuotiaita tyttöjä. Mitä enemmän asiaa tutkitaan, sitä karmeampia asioita alkaa hahmottua. Kuinka laajasta rikosvyyhdestä oikein on kyse? Miten murhaaja valikoi uhrinsa, miten houkuttelee heidät ansaan? Kuka ihan tavallisilta vaikuttavista miehistä on syyllinen?

Tuominen hallitsee oivallisesti kansainvälisen sarjamurhaajatrillerin rakenteen ja konventiot, ja ne yhdistettynä hänen oivallisiin kertojanlahjoihinsa tuottavat kelpo jännärin. Peruskuviossa vain ei ollut ihan riittävästi yllätyksellisyyttä, jotta se olisi sitä aivan timanttisinta kärkeä.

Sen sijaan nautin todella teoksen siitä puolesta, jossa pureudutaan Porin poliisin yksittäisen työntekijän siviilipuolen ongelmiin. Tällä kertaa fokuksessa on vanhempikonstaapeli Linda Toivonen, jolla on kovin hyvin netin syövereissä viihtyvä 13-vuotias Linnea-tytär… Linda on alkoholisti. Häväistyissä pureudutaan niihin tapahtumiin, jotka ovat juomisen aikanaan laukaisseet. Tutkinta nostaa pahoja asioita sielun syövereistä pintaan, ja juominen jatkuu yhä paheten. Lukuisien muiden alkoholistien tavoin Linda osaa taitavasti peitellä ongelmansa töissä, mutta yksityiselämän puolella homma alkaa lipsua pahasti. Tämän kaiken Tuominen kertoo taitavasti ja realistisesti.

Delta-sarjan seuraava osa Vapahtaja ilmestyy elokuussa.

Arttu Tuominen: Häväistyt
WSOY 2022. 396 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Vinkki: Sarjan voi lukea haluamassaan järjestyksessä, joskin suosittelen ilmestymisjärjestystä. Muista myös Tuomisen aiempi Muistilabyrintti-sarja!

Ostettu.

Arttu Tuominen: Vaiettu

 

Kesän 2021 dekkariviikko saa ainakin omassa blogissani arvoisensa päätöksen Arttu Tuomisen uutukaisen eli Vaietun esittelyllä. Olen lukuisissa blogijutuissani ja kaikilla somekanavillani jo vuosia avoimesti hehkuttanut (vaikka sanaa syvästi inhoankin), kuinka kovasti fanitan Tuomisen dekkareita, ja sama meno jatkuu tässäkin jutussa. Todettakoon se jo tässä alkuun varoitukseksi.

Olen Tuomisen Delta-sarjan aloitusosasta Verivelka  kirjoittamani jutun lopussa todennut, että se ”on kaikkea muuta kuin perinteinen poliisiromaani, vaikka sen keskiössä onkin rikostutkintayksikkö”. Tämä on yksi keskeinen syy, miksi niin kovasti pidän Tuomisen kirjoista. Ne ovat niin paljon enemmän kuin ’vain’ dekkareita, tai kuten nyt Vaietun osalta, ’vain’ sotaromaaneja. Lukijaa hämätään viihdyttävän juonenkuljetuksen valeasun varjolla pohtimaan tärkeitä elämän perusasioita ja syvällisiä moraaliseettisiä kysymyksiä. Siinäpä taituruutta kerrakseen.

Edelleen olen tykästynyt Tuomisen henkilökuvaukseen, joka on lämmintä, hitaasti syvenevää ja tarkkanäköistä. Lukijalle välittyy tunne, että Tuominen katsoo henkilöitään rakastavin silmin. Tarinoiden henkilöt ovat samaan aikaan sekä perustaviksia että vähän supersankareita, eivätkä erot rikollisten ja poliisien välillä ole mitenkään selvärajaiset. Kuten olen Hyvitys-jutussani todennut, kenestä tahansa voi tulla rikollinen, jos olosuhteet ovat ’oikeat’. Tämä ajatus tuntuu olevan mukana monessa Tuomisen kertomassa tarinassa ja Vaietussa erityisesti.

Arttu Tuomisella on myös oma persoonallinen ja ainutlaatuinen äänensä. Koko paketti on siis koossa, joten ei olekaan ihme, että Delta-sarjan myötä on alkanut tulla menestystä. Aloitusosa Verivelka nappasi himoitun Vuoden johtolanka -palkinnon, ja sarjan käännösoikeuksia on myyty jo useaan maahan, muun muassa Ranskaan. Mikään huippunopea rakettikiito ei kuitenkaan ole kyseessä, sillä Vaiettu on Tuomisen seitsemäs julkaistu romaani. Delta-sarjaa edeltää neliosainen Labyrintti-sarja, jonka viimeisen osan Leipuri Tuominen on kertonut kirjoittaneensa samanaikaisesti Verivelan kanssa!

Kun on löytänyt itselleen suosikkikirjailijan, jonka jokaisesta uudesta kirjasta on pitänyt vähintään saman verran ja usein jopa enemmän kuin aiemmista, alkaa tilanne viimeistään seitsemännen kirjan kohdalla olla jo vähän kuumottava. Uuden kirjan ilmestymistä odottaa sekä malttamattomana että hieman kauhistuneena. Uskallanko edes aloittaa? Entä jos tällä kertaa petyn?

Delta-sarjan alkuperäinen idea on ollut, että jokaisessa sarjan romaanissa keskushenkilöksi nousee aina uusi työntekijä Porin poliisin rikostutkinnasta. Verivelan päähenkilö on komisariota sijaistava Jari Paloviita, Hyvityksessä Paloviidan työpari Henrik Oksman, ja jotenkin olin ajatellut, että nyt vuorossa olisi ollut Linda Toivonen.

Haastatteluissa Arttu Tuominen on kuitenkin kertonut, miten Vaietun tarina sai alkunsa bussimatkalla luetusta aikakauslehden jutusta. Idea oli niin vahva, että kirja oli kirjoitettava, ja mikäpä siinä, kyllä Vaiettu istuu hyvin Delta-sarjaankin, vaikka kukaan poliiseista ei tällä kertaa nousekaan ilmeiseksi päähenkilöksi. Samalla kustantaja ja kirjailija ovat paljastaneet, että sarjasta on tulossa kuusiosainen.

Palvelutalo Kuusipuun 97-vuotiaan asukkaan Albert Kangasharjun kimppuun hyökätään, kun tämä on jokailtaisella kävelyllään viereisessä puistossa. Albertin omahoitaja kuitenkin ehtii hätiin ja hyökkääjät joutuvat pakenemaan paikalta. Tajuton Albert kiidätetään sairaalaan. Siellä hänet yritetään murhata vielä samana yönä. Tällä kertaa paikalle osuu viime hetkellä Jari Paloviita. Tekeillä on vähintäänkin jotain hyvin omituista. Kuka haluaa niin kiivaasti hengiltä hauraan vanhuksen, jolla ei voi missään nimessä olla muutenkaan kovin monia elinvuosia edessään?

Lukijalla on kyllä jokseenkin selvä käsitys, ketkä Albert Kangasharjun kintereillä ovat ja miksi he ovat hänen kimppuunsa käyneet. Nykyhetken tutkinnan ja tappajien kanssa käytävän kilpajuoksun rinnalla tarina kulkee myös menneisyydessä, vuosien 1941 ja 1942 tapahtumissa Suomessa, Saksassa ja Ukrainassa. Huhtikuussa 1941 Albert Nousiainen saa käskyn lähteä Saksaan sotilaskoulutukseen, SS-vapaaehtoiseksi.

Mitä pidemmälle Vaiettua lukee, sitä vaikeammalta tuntuu aloittaa jaksoja, jotka kertovat Albert Nousiaisen ja muiden suomalaisten vaiheista natsi-Saksan palveluksessa. Lukiessaan tietää, että yhä kauheampia asioita tapahtuu, mitä pitemmälle tarina etenee. Tuomista on kehuttu hyvästä sotakuvauksesta, ja sen verran olen sotakirjoja lukenut, että en voi kuin olla samaa mieltä. Vaikuttavaa ja koskettavaa kuvausta samaan aikaan.

Suomalaiset joutuivat saksalaisten rinnalla taistellessaan kokemaan kammottavia asioita, mutta he väistämättä myös tekivät niitä. Tuominen osuu lähihistoriamme kipeimpiin kohtiin kirurgin tarkkuudella, mutta onnistuu kertomaan kaiken niin, että lukijalle pitkälti jää tulkintojen tekeminen ja moraalikysymysten pohtiminen. Romaanin loppuratkaisu on uskomattoman taitavasti rakennettu!

Arttu Tuominen: Vaiettu
WSOY 2021. 401 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 11 h 31 min.

Arvostelukappale. Äänikirja Storytel.

Delta-sarja:

Verivelka
Hyvitys
Vaiettu

Labyrintti-sarja:

Muistilabyrintti
Murtumispiste
Silmitön
Leipuri

Arttu Tuominen: Verivelka

Ei kenelläkään ole niin hyviä ystäviä kuin lapsena.

Stpehen Kingin pienoisromaanissa Ruumis (kokoelmassa Kauhun vuodenajat, Book Studio, 1992) kaksitoistavuotiaat pojat Gordie ja Chris ovat parhaat ystävät siitä huolimatta, että heidän taustansa ja tulevaisuutensa näyttävät kovin erilaisilta. Ystävykset kokevat parin muun pojan kanssa runsaan vuorokauden kuluessa rankkojakin asioita, ja tarinan pohjalta kuvatun elokuvan suomenkielinen nimi Viimeinen kesä kertoo sen teemasta paljon. Lyhyessä ajassa pojat joutuvat jättämään lapsuuden taakseen, eikä heidän elämänsä ole enää ennallaan.

Arttu Tuomisen teoksessa Verivelka sivutaan samaa teemaa, vaikka tarina on monin verroin rankempi kuin Kingin Ruumiissa. Porilaiset pojat Jari ja Antti ovat kuudennen luokan keväällä vuonna 1991 parhaat ystävät erilaisista lähtökohdistaan ja ominaisuuksistaan huolimatta. Jari on keskiluokkaisen mukavan perheen poika, jolla on kehitysvammainen pikkusisko Tiina. Lukutoukka Jari on ruumiinrakenteeltaan hintelä verrattuna rotevaan Anttiin.

Vaikka pojat asuvat maantieteellisesti lähellä toisiaan, ovat heidän maailmansa muuten hyvin erilaiset. Antin isä on kätevä käsistään ja osaa korjata mitä vain. Selvänä hän on mukava ja reilu, mutta jo muutaman kaljapullollisen jälkeen hänestä paljastuu epäluuloinen riidanhaastaja, joka ei kaihda käyttää nyrkkiään sen paremmin vaimoa kuin poikaakaan kurittaessaan.

Jari ja Antti elävät viimeistä kevättään muutenkin kuin ala-asteen suhteen. Kesäloman alkuviikkojen karut tapahtumat muuttavat heidän elämänsä suunnan lopullisesti. Toukokuun lopussa pojat vielä elävät ainakin osittain viattomuuden ajassa ja päättävät tehdä aikamatkan. He kirjoittavat toisilleen kirjeet avattaviksi, kun he ovat nelikymppisiä eli 27 vuoden päästä. Kirjeet he kätkevät kapseliin, jonka he yhdessä hautaavat läheisen mäen päälle kivenlohkareen juurelle. Paikka merkitään X-merkillä, koska niin aarteen paikka karttaan merkitään ja koska X tarkoittaa ikuista ystävyyttä.

Marraskuussa 2018 Poria riepottelee vuoden pahin myrsky. Kaatosateisena iltana Ahlaisissa tehdään hyvin tyypillinen suomalainen verityö. Viikon verran jatkuneissa ryyppyjuhlissa, joissa väki on vaihtunut ja viina virrannut, keski-ikäinen mies puukotetaan hengiltä. Silminnäkijöitä on runsaasti, vaikka myöhemmin poliisit joutuvat toteamaan, että heidän tarinansa eivät ole kovin luotettavia. Pääepäilty on paennut metsään veitsi mukanaan.

Ilmiselvältä vaikuttavan henkirikoksen saa tutkittavakseen Porin poliisin rikoskomisarion sijaisuutta tekevä Jari Paloviita tiimeineen. Kun uhrin ja tekijän henkilöydet on selvitetty, Paloviita kauhistuu. Hän tuntee molemmat. Kummallakin miehellä, niin uhrilla Rami Niemisellä kuin tekijällä Antti Mielosellakin, on pitkä ja karu rikosrekisteri. Niemisen kuolemaa tuskin suree kukaan, eikä Mielosen syyllisyyskään vaikuta mitenkään yllättävältä.

Mutta Paloviita tietää olevansa Mieloselle palveluksen velkaa. Miten hän voisi auttaa tätä välttämään murhatuomion? Pelissä on todella kovat panokset, sillä Paloviidan idyllinen keskiluokkainen elämä on luhistumaisillaan. Komisarion pesti on saatava muutettua vakinaiseksi, muuten kaikki on menetetty.

Näitä kahta aikatasoa Tuominen kuljettaa Verivelassa rinnakkain. Vuoden 1991 kevään ja alkukesän tapahtumilla on tietysti suora yhteys siihen, mitä marraskuussa 2018 tapahtuu. Jännite on voimakas, ja vaikka lukija erilaisten ennakoivien vihjeiden avulla ja muutenkin pystyy päättelemään paljon, on tarina silti piinaava ja käänteet yllättäviäkin. Mitä pojille lapsuudessa oikein tapahtui ja miksi? Mikä sitoo Jari Paloviidan, Antti Mielosen ja Rami Niemisen kohtalot niin tiukasti yhteen?

Paloviidalla on pienessä tiimissään kaksi keskenään kovin erilaista tutkijaa. Henrik Oksman on ollut kolme vuotta Paloviidan oma työpari, mutta nyt Häräksi kutsutun Oksmanin parina työskentelee Linda Toivonen. Oksman on loistava poliisi, mutta hänen sosiaaliset taitonsa jättävät paljon toivomisen varaa. Saatuaan vainun tai pettämättömältä vaistoltaan vinkin Oksman ei jätä kiveäkään kääntämättä vaan härkämäisen päättäväisesti kaivaa totuuden esiin. Tämä tieto pelottaa Paloviitaa. Oksman on hänen pahin vastustajansa, jos hän aikoo auttaa Mielosta paljastumatta itse.

Linda on kokenut ja arvostettu tutkija, jolla on jonkinlaisena rasitteenaan nuoruuden lyhyt mallin ura. Esimurrosikäisen Linnea-tytön kanssa kahdestaan asuvalla Lindalla on ongelma, jonka hän toistaiseksi pystynyt työpaikalla peittämään pastilleilla ja flunssaoireisiin vetoamalla.

Verivelka aloittaa uuden DELTA-sarjan, jossa seurataan Porin poliisin rikostutkijoita ja heidän työskentelyään. Paloviitaan, Oksmaniin ja Toivoseen tutustutaan tässä aloitusosassa. Paloviidan tarina avautuu eniten, onhan tutkittavana oleva rikos suoraan kytköksissä hänen lapsuuteensa. Muiden osalta Tuominen vasta vähän raottaa ovea ja jättää lukuisia kutkuttavia kysymyksiä ja vihjeitä ilmaan. Jatkon kannalta asetelma on suorastaan kihelmöivä.

Arttu Tuomisen aiempi neliosainen Muistilabyrintti-sarja muodostui lopulta huikeaksi lukukokemukseksi, ja päätösosa Leipuri lukeutuu omiin dekkarisuosikkeihini. Kun alkoi tihkua tietoa, että Tuominen on aloittamassa uutta ja erilaista Poriin sijoittuvaa poliisiromaanisarjaa, odotukseni olivat korkealla. Verivelka ei pettänyt kovia odotuksiani, päinvastoin. Kirjan avattuani huomasin nopeasti olevani tarinan vastustamattomassa imussa, ja ahmin nelisatasivuisen romaanin parissa päivässä.

Eniten pidin vuoden 1991 tapahtumia kuvaavista osuuksista. Tuominen kuvaa taitavasti ja aidosti lapsuuden ja aikuisuuden murrosvaihetta. Edessä olevat katastrofit, jotka lukija aavistaa tuleviksi, luovat oman jännitteisen tunnelmansa. Lukiessaan tietää, että vielä joutuu lukemaan ja kokemaan todella kauheita asioita poikien kanssa, mutta silti ei voi lopettaa lukemista. On pakko jatkaa katkeraan loppuun asti. Tuominen ei päästä lukijaa todellakaan helpolla. Monet kohtaukset ovat suorastaan piinaavia yksityiskohtaisuudessaan.

Vuoden 2018 poliisitutkinta ja Jari Paloviidan ankara paini omatuntonsa kanssa on myös mielenkiintoinen ja loppumetreillä sen käänteitä lukee sydän kurkussa. Miten ihmeessä tästä oikein selvitään kuivin jaloin? Vai selvitäänkö? Juonenpunonta on oivallista, samoin henkilökuvaus. Koko poliisikolmikko on herkullisen monitahoinen.

Pidän kovasti intertekstuaalisuudesta eli tekstien välisistä kytköksistä. Erityisesti pidän siitä tietysti silloin, kun itse huomaan kytkennät. Verivelka flirttailee kutkuttavasti Kingin Ruumiin kanssa. Olen Viimeisen kesän nähnyt lukuisia kertoja, ja se on mielestäni ihana elokuva. Jokainen löytämäni viittaus oli iloinen yllätys. Juuri näin intertekstuaalisuus toimii parhaimmillaan eli tarjotessaan oivaltamisen iloa. Ihan mahtavaa!

Olen aikaisemminkin todennut, että mielestäni parhaita dekkareita ovat sellaiset, jotka eivät ole selkeästi ’vain’ dekkareita vaan jotka sekoittavat eri genrejä. Verivelka on kaikkea muuta kuin perinteinen poliisiromaani, vaikka sen keskiössä onkin rikostutkintayksikkö. Mieluusti suosittelen tätä teosta myös lukijoille, joita eivät dekkarit ja jännityskirjat tavallisesti kiehdo.

Arttu Tuominen: Verivelka
WSOY 2019. 408 s.

Ennakkokappale.

Verivelka ilmestyy 14.5.2019.

Verivelka nappasi Vuoden johtolanka 2020 -palkinnon. Jatko-osa Hyvitys ilmestyy keväällä 2020.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.


Arttu Tuomisen Muistilabyrintti-sarja:

Muistilabyrintti
Murtumispiste
Silmitön
Leipuri 

Arttu Tuominen: Leipuri #dekkaritiistai

Luin pari päivää sitten loppuun Arttu Tuomisen Labyrintti-dekkarisarjan päätösosan Leipuri. Kirjan kannet suljettuani mieleni oli melkoisessa myllerryksessä ja on sitä hieman edelleen. Leipuri on todella koukuttava ja jännittävä, pelottava ja ahdistava, jopa karmea kirja. Se on kiistatta yksi parhaista lukemistani dekkareista!

Koetin haarukoida, miten sitä ja oikeastaan koko sarjaa luonnehtisin. Tuntuu jollain tavoin vähättelyltä luokitella sarja dekkariksi tai poliisidekkariksi, vaikka poliisit ovatkin selkeästi tarinoiden päähenkilöitä. Rosoa tähän tuovat korin mätämunat eli poliisit, jotka oikeasti ovatkin kammottavia rikollisia. Niitä sarjassa on mukana ensimmäisestä osasta asti, mutta loppua kohden heidän osuutensa korostuu.  

Päädyin lopulta siihen, että teoksia voisi luonnehtia synkiksi psykologisiksi trillereiksi, joissa on mukana poliisiromaania, toimintatrilleriä ja jopa kauhua. Alkuosissa on mielestäni myös ripaus mustaa huumoria, mutta se (valitettavasti?) karisee loppua kohden kokonaan tai ainakin muuttuu minulle tunnistamattomaksi. Jokaisessa kirjassa on oma teemansa, johon ratkottavat rikokset liittyvät. Teosten päärikosjuonet ovat itsenäisiä, mutta vahvasti taustalla kulkevat henkilöiden tarinat ja yksi keskeinen sivujuoni jatkuvat sarjan läpi.

Tiesin jo Leipuria aloittaessani, että kyseessä on sarjan päätösosa, mutta silti yllätyin lopun ehdottomuudesta sekä surusta, jota sen edessä tunsin. Tämä oli nyt tässä. En enää tapaa Janne Rautakorpea, Liisa Sarasojaa, Mulperia, Juha Lahdenperää, Eero Katajaa ja muita porilaisia poliiseja, joista osaan olen ehtinyt vuosien varrella todella kiintyä ja joista osaa inhoan sydämeni pohjasta.

Huomasin myös kirjaa lukiessani olevani hieman kateellinen niille, jotka nyt tarttuvat sarjan aloitusosaan ja jotka siis voivat halutessaan lukea koko sarjan saman tien putkeen. Sellaisena nautittuna se on ehdottomasti parhaimmillaan! Itse asiassa toteutin tämän nyt itsekin, sillä kertasin sarjan kuuntelemalla Muistilabyrintin, Murtumispisteen ja Silmittömän yhteen menoon ennen kuin tartuin Leipuriin.

Ryhdyin tähän siksi, että hämärästi muistelin aiemmissa kirjoissa olleen viittauksia Leipuriksi kutsuttuun menneisyyden murhaajaan, mutta sen kummempaa kelloa nimi ei mielessäni soittanut. Ja olihan niitä viitteitä! Selvästikin Tuomisella on ollut mielessään Leipurin kirjoittaminen jo kirjoitusurakan alusta asti. Tämän toteaminen oli sikäli kimuranttia, että olen sarjan aiemmista osista kirjoittaessani useaan otteeseen kuvitellut tietäväni jotain tekijän suunnitelmista tai lähinnä niiden puutteesta. Ensimmäisen osan äärellä olen esimerkiksi pelännyt Tuomisen tyhjentäneen pajatsonsa. Nolottaa ja naurattaa.

Leipuri on siis neliosaisen sarja päätösosa, jossa osittain palataan aloitusosaa edeltäviin tapahtumiin. Se myös jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen osa Silmitön päättyy, tai oikeastaan Silmittömän loppu ja Leipurin alku menevät hieman lomittain. Leipuri tavallaan vetää yhteen koko sarjan, piirtää ympyrän valmiiksi. Irralliset langanpäät matkan varrelta solmitaan kiinni, sellaisetkin, jotka ovat roikkuneet ilmassa pitkään. Siksi ehdottomasti suosittelen koko sarjan lukemista alusta alkaen ja järjestyksessä. Ilman aiempien osien tuntemista osa Leipurista menee lukijalta hukkaan.

Juonipaljastusvaroitus!

Koska Leipuri-aihelmat kulkevat läpi koko Labyrintti-sarjan, joudun väkisinkin kirjasta kirjoittaessani paljastamaan joitakin keskeisiä juonenkäänteitä aiemmista osista. Jos siis ne ovat edelleen lukematta, suosittelen lopettamaan tämän jutun lukemisen tähän ja etsimään Muistilabyrintin ja kaksi seuraavaa osaa käsiisi oitis. Palaa asiaan, kunhan olet ne lukenut.

Silmitön päättyy kohtaukseen, jossa Porin poliisin väkivaltayksikköön tulee tieto entisen päällikön Eero Katajan murhasta. Kammottava murhatapa viittaa vuosien takaiseen legendaariseen sarjamurhaajatapaukseen, jossa Janne Rautakorpi onnistui nappaamaan Poria riivanneen Leipuriksi nimetyn tekijän. Tarkkaavainen lukija on pannut Silmittömän loppupuolelta merkille oudon vanhan kullanvärisen Taunus-merkkisen auton. Viimeksi se tuli syrjätiellä vastaan Janne Rautakorpea, joka oli poistumassa Eero Katajan luota.

Leipurin alussa Rautakorpi on vielä Katajan luona. Hänen poistuttuaan paikalle tulee murhaaja, jonka jäljiltä Katajan paloiteltu ruumis löytyy talon leivinuunista hyvin kypsennettynä. Seinälle on spreijattu poliiseille tuttu lastenloru, joka oli Leipuriksi ristityn sarjamurhaajan tavaramerkki. Vuonna 2002 Leipuri tappoi Porissa joukon ihmisiä, poltti ruumiit joko kokonaisina tai paloiteltuina ja jätti viestiksi leipomisesta kertovan lastenlorun.

Alkuperäinen Leipuri istuu kuitenkin tiukasti Turun Saramäen vankimielisairaalassa. Siitä Rautakorpi on täysin varma, onhan hän käynyt viime aikoina useita kertoja tätä tapaamassa. Kuka Leipuria jäljittelevä murhaaja on ja mihin hän kammottavilla teoillaan pyrkii? Ovatko tähtäimessä kaikki alkuperäisen Leipurin kiinniottoon osallistuneet poliisit?

Tuominen kuljettaa juonta kahdessa tasossa eli teoksen nykyhetkessä, jossa yhä huonokuntoisempi Rautakorpi juoksee kilpaa ajan kanssa jahdatessaan kopio-Leipuria, ja vuodessa 2002, jolloin Rautakorven perheen tuhoisasta auto-onnettomuudesta on kulunut neljä vuotta ja alkuperäinen Leipuri alkaa listiä uhrejaan helteessä kärvistelevässä Porissa.

Rautakorven vuoden 2002 tutkimukset vievät hänet ja Mulperin lopulta koko Suomea ravisuttaneen pedofiliatapauksen äärelle. Vuosia aiemmin Immu Temonen sieppasi kerrostalopihalta kaksi kahdeksanvuotiasta tyttöä, vei heidät syrjäiselle mökilleen, todennäköisesti raiskasi ja poltti sitten ruumiit tynnyrissä. Rautakorven nyt pahasti alkoholisoitunut isä oli yksi poliiseista, joka tuli ensimmäisenä tekopaikalle pidättämään Temosta. Miten uudet murhat liittyvät tähän kammottavaan menneeseen tapahtumaan? Ja Rautakorven isään?

Nykyhetken tarinassa sivujuonteena kulkee edelleen KRP:stä aikanaan Poriin siirtynyt etsivä Tero Vähä-Savo, jonka hirviömäisistä puuhista lukija on valitettavan hyvin kartalla mutta joista toisilla poliiseilla ei ole aavistustakaan. Vähä-Savon pakkomielle Liisa Sarasojasta pahenee vauhdilla, eikä hän malta pysytellä poissa Liisan asunnolta. Lopullinen ratkaisu lähenee uhkaavasti, eikä lukija voi kuin pureskella kynsiään ja toivoa Liisan kannalta parasta.

Ratkaistavana on siis oikeastaan kolme rikosta: vuoden 2002 Leipurin tapaus, nykyhetken kopio-Leipurin tapaus sekä Vähä-Savon juttu. Ei ihme, että romaani on poikkeuksellisen tiivistunnelmainen. Lukukokemuksesta tekee erityisen ahdistavan mukana kulkeva pedofiiliteema, eivätkä Vähä-Savon sairaat ajatukset ja teot myöskään kevennä tunnelmaa. Bonuksena tulevat vielä Rautakorven terveydentilaan liittyvät huomiot. Mies hajoaa käsiin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ehtiikö hän napata Leipurin ajoissa tällä kertaa?

Olen koko Labyrintti-sarjan mittaan ihastellut Tuomisen taitoa kuvata vetävästi hyvinkin mielikuvituksellisiksi yltyviä toimintakohtauksia. Tälläkin kertaa loppuratkaisussa venytään melkoisiin suorituksiin. Harvoin olen dekkareistakaan lukenut mitään tämän kaltaista.

Leipuri siis päättää neliosaisen romaanisarjan komeasti. Sarja kokonaisuudessaan on suomalaisessa mittakaavassa kasvanut poikkeuksellisen hienoksi genrensä (mikä se sitten lopulta onkaan!) edustajaksi. Arttu Tuomisen nimeä ei voi tämän jälkeen enää mitenkään ohittaa, kun puhutaan dekkarien huippunimistä.

Haikeana heitän hyvästi Porin poliiseille. Ainoa lohtu on, että Tuominen on jo Facebookin keskusteluissa paljastanut, että jotain uutta on työn alla. Jään jännittyneenä odottamaan, mitä tuleman pitää!

Arttu Tuominen: Leipuri
Myllylahti 2018. 350 s.

Arvostelukappale.

P.S. Keskustelemme Turun kirjamessuilla Arttu Tuomisen kanssa hänen Labyrintti-dekkarisarjansa kylmäävästä päätösosasta Leipurista sunnuntaina 7.10. klo 14.40 - 15.00 Fiore-lavalla. Minulla on koko joukko kysyttävää! Tervetuloa kuuntelemaan!

Labyrintti-sarja:

Muistilabyrintti
Murtumispiste
Silmitön
Leipuri

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri

Arttu Tuominen: Silmitön

Porissa kuohuu. Solumare Oy on saanut luvat ryhtyä imemään Porin edustalta merenpohjasta hiekkaa. Ympäristöaktivistit ovat raivoissaan, eivätkä elinkeinonsa lopullista kuoliniskua pelkäävät kalastajatkaan aivan rauhallisia ole. Kolmenkymmen vuoden takaiset tapahtumat nousevat ihmisten mieliin. Silloin verkkoihin alkoi tarttua silmättömiä silakoita. Nousevatko pohjaan sedimentoituneet myrkyt nyt uudelleen pintaan ja ympäristötuho uusiutuu?

Reposaaren koululla pidettävä tiedotustilaisuus saa pelottavan päätöksen, kun pihalle pysäköity Solumare Oy:n toimitusjohtaja Jan Toivosen auto räjähtää. Epäilyt suuntautuvat oitis Flora & Fauna -nimisen aktivistiryhmittymän suuntaan, mutta todisteiden puutteessa poliisi ei pääse tutkimuksissaan puusta pitkään.

Flora & Faunan maailmankuulu perustajajäsen ja Greenpeace-aktivisti Venla Jokinen palaa samoihin aikoihin kotiin Poriin vietettyään kahdeksan kuukautta venäläisessä vankilassa. Paikallinen aktivistiryhmä ottaa Venlan avosylin vastaan, mutta johtajan paikan Venlan vankila-aikana ottanut Santeri Marila ei ole pelkästään iloinen Venlan paluusta. Venlakin on vankilassa muuttunut.

Sitten merenrannasta löytyy miehen ruumis, jolta puuttuvat silmät. Miten ruumis on joutunut mereen? Miksi sillä on pelastusliivit mutta ei kenkiä ja sukkia? Ja ennen kaikkea, kuka kuollut on ja miksi häneltä on kaivettu silmät päästä? Liittyykö murha jotenkin hiekanottoon ja taannoiseen pommi-iskuun? Kun paljastuu, että kyseessä on tunnettu paikallispoliitikko, päättää poliisi turvautua eläköityneen Janne Rautakorven apuun.

Kustantaja Myllylahti toteaa Arttu Tuomisen kolmannen Labyrintti-trillerin Silmitön takakannessa, että sarja haastaa kotimaisen jännityksen konkarit. Jokseenkin vaatimattomasti sanottu. Silmitön viimeistään todistaa, että Tuominen on kotimaista dekkarikärkeämme, ja sarja on myös kansainvälisen vertailun loistavasti kestävää tasoa. Silmitön on ihan huipputrilleri, jota ei voi enää aloitettuaan jättää kesken tai edes odottelemaan. Se on ahmittava.

Porin poliisin kuviot ovat koko maan kattavan organisaatiouudistuksen kourissa, mutta töistä selvitään ainakin jotenkuten. Onneksi uudet säännöt sallivat konsulttiavun ostamisen, ja siihen päällikkö Ilari Strandkin turvautuu palkatessaan rikostutkijoidensa avuksi Rautakorven. Rautakorpi taas värvää palkattomaksi asiantuntija-avukseen itsensä Venla Jokisen ja tämän uskollisen ystävän Tommi Kankaanpään, kaksikolla kun on poikkeuksellisen hyvät tiedot paikallisista ympäristöasioista toisin kuin poliisilla.

Liisa Sarasoja, Porin poliisin ehkä tunnetuin konstaapeli, on saanut sijoituslapsen, mikä on muuttanut hänen elämänsä tyystin. Asiat Juhan kanssa ovat kuitenkin selvittämättä, eikä yksinhuoltajuus ole mitenkään helppoa. Mulperi on palannut sairauslomalta töihin, mutta on kaikkea muuta kuin kunnossa. KRP:ltä lainattu Tero Vähäsavo ahertaa edelleen törkeän raiskaussarjan parissa, vaikka tuloksia ei näytä syntyvän. Lukija tietää kuitenkin pelottavia asioita kyseisestä rikossarjasta.

Lukija tietää muutenkin koko ajan kosolti enemmän kuin juttua ratkovat poliisit, kuten sen, miksi Santeri Marila toimii kuten toimii, eli epärationaalisesti ja sadistisen väkivaltaisesti. Mutta sitä, kuka murhasi kaupunginvaltuutetun ja miksi, ei lukijakaan tiedä ennen kuin poliisikaan. Soppaa hämmentää useampi kuin yksi rikollinen, mikä tekee tarinasta monipolvisen ja lopun lähestyessä piinaavan jännittävän.

Tuomisen vahvuuksia ovat jo aiemmissa sarjan osissa olleet henkilökuvaus ja toimintakohtaukset. Ne ovat loistavassa iskussa myös Silmittömässä. Mielenkiintoisimmaksi henkilöksi nousi nuori aktivisti Venla Jokinen, jonka motiiveja ja henkistä muutosta Tuominen kuvaa oivaltavasti. Vankilajakson kuvaus on hyytävä.

Sekä Muistilabyrintissa että Murtumispisteessä loppuhuipennus on ollut lähes apokalyptista rymistelyä, jossa mielikuvitusta ei ole säästelty eikä realismin annettu turhaan jarruttaa menoa. Pettyä ei lukijan tarvitse tälläkään kertaa. Jo hyvissä ajoin alkavat lopun merkit olla ilmassa ja lukija alkaa aavistella, mihin suuntaan ollaan menossa. Mikään ei voi estää edessä häämöttävää tuhoa. Kunnon toimintarymistelyn kirjoittaminen ei ole helppoa, sen ovat valitettavasti todistaneet monet nimekkäätkin tekijät. Mutta Tuomisen näppäimistö ei hyydy! Meno on niin hiuksia nostattavaa, ettei lukiessaan uhraa ajatustakaan uskottavuudelle. Aivan mainiota!

Tällä kertaa Tuominen jättää myös ilmaan langanpäitä, tai pikemminkin väkäpäisiä tarinakoukkuja, virittämään lukijaa jo seuraavan Labyrintti-sarjan trillerin odotukseen. Asetelmat ovat jo valmiiksi kihelmöivät ainakin parilla eri taholla. Tuskin maltan odottaa!

Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017. 424 s.

Arvostelukappale.

Arttu Tuomisen Labyrintti-sarja on alusta asti jakanut lukijat. Tämän kolmannen osan vastaanotto on mielenkiintoinen.

Amman lukuhetki -blogissaan Amma kirjoittaa positiivisessa jutussaan myös muun muassa näin: "Kehopositiivisuuden aikakaudella silmään pisti myös naiskehojen kuvaus. Olkoonkin, että kyse oli nimenomaan fiktiivisten henkilöiden ajatusvirrasta, vartaloita kuvattiin lähinnä lihomisen, selluliitin ja pyylevyyden kautta tai väkivallan kohteena." Kommenteissa juuri tämä kohta Amman jutussa kirvoittaa eniten keskustelua. 
Annika huokailee vaikuttuneena Rakkaudesta kirjoihin -blogissaan: "Kirjailija Arttu Tuomisen uutuusromaani on kaiken kuumeisen odotuksen arvoinen. Se menee vielä syvemmälle kuin edelliset osat, nyt hiukan rauhallisemmalla tyylillä. Voisiko sanoa Silmittömän olevan kirjailijan kunnianhimoisin teos?" Samoilla linjoilla ollaan Luetut.net-blogissa: "Mikäli et ole vielä lukenut yhtään Tuomisen dekkaria, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä ovat häkellyttävän hyviä!"
Mutta taina j Kaksi sivullista -blogissa on aivan päinvastaista mieltä: "Kaikin puolin oli pettymys tämä Silmitön."

Arttu Tuominen: Murtumispiste

Viime vuonna kirjoitin Arttu Tuomisen esikoisdekkarista Muistilabyrintti, että se on kliseisesti sanoen lupaava esikoinen. Olin onneksi erittäin oikeassa kliseineni, sillä Tuomisen kakkosdekkari Murtumispiste lunastaa kaikki esikoisen lupaukset ja ylikin. Siitä voisi kliseisesti todeta, että se on kansainvälisen tason trilleri.

Kaipailin Muistilabyrintin jälkeen myös jatkoa tutuiksi käyneiden poliisihahmojen parissa, ja Tuominen on ottanut toiveestani kopin. Huolella ja rakkaudella kuvatussa Porissa ja sen poliisilaitoksella ollaan taas, kun noin vuosi on kulunut aikaisemmista seikkailuista. Komisario Janne Rautakorpi tosin tavataan alkuun Harjavallan mielisairaalan suljetulta osastolta, mutta ei huolta, riittävän kiinnostava rikos houkuttelee eläköityneen miehen konsultin hommiin. Ei ole Tuomisen syy, että vastahakoiset rikoskomisariot alkavat nekin olla jonkinlainen poliisidekkareiden klisee.

Porin poliisi on joutunut erittäin ikävän tosiasian eteen. Suomen pelätyin liivijengi Veljeskunta on ottanut kaupungin kuin varkain uudeksi tukikohdakseen. Miten pikkukaupungin poliisivoimat pystyvät pitämään ammattimaisen rikollisliigan kurissa? Rikostilastot alkavat jo näyttää hälyttäviä lukuja, eivätkä yhtä kaupunginosaa riivaavat törkeät raiskaukset yhtään helpota tilannetta.

Keskusrikospoliisista lähetään paikalle avuksi alan erikoisasiantuntija komisario Tero Vähäsavo, jonka suosioon laitoksen oma mulkero Mulperi alkaa näkyvästi luikerrella. Mulperin kontolle sysätään raiskausketjun selvittely, kun muut voimat keskitetään pian ennenkuulumattoman raa’an rikoksen ratkaisemiseen. Tapahtuu nimittäin murha, jonka yhteydessä raskaana olleen naisen kohdusta ryöstetään sikiö. Kaikki tapahtuu keskellä kirkasta päivää kerrostaloasunnossa. Poliisi on ymmällään, kansalaiset kauhuissaan ja media villiintyy.

Samaan aikaan näiden kammottavien tapahtumien kanssa Suomeen ja Poriin saapuu salaperäin Mark Dupree, entinen Ranskan muukalaislegioonan upseeri. Mitä Dupree Porista hakee? Kun mies on vieraillut ensimmäisen kerran Veljeskunnan päämajassa, alkaa poliisikin kiinnostua hänestä. Käynnin jälkeen päämajassa on nimittäin kahdeksan ruumista ja jengin johtaja Unto Kekkonen on kadonnut tyttöystävänsä kanssa jäljettömiin.

Tuominen kuljettaa eri juonilinjoja sujuvasti ja tarina vetää mainiosti. Henkilöiden toiminta perustellaan huolella, ja Mark Dupreen jäljillä ollaan murrosiästä asti. Kun Rautakorpi saa vihiä hänestä, seuraa matka aina Afrikan sydänmaille, ja Rautakorpi joutuu kohtaamaan omat riivaajansa silmästä silmään viimeisessä kamppailussaan. Tuominen on tehnyt valtavasti töitä ja saanut myös nämä ulkomaille ja legioonaan sijoittuvat jaksot maistumaan aidoilta.

Porin poliisilaitoksen (vai asemako se enää vain on?) työ- ja ihmissuhdekuviot on kuvattu kiinnostavasti. Vanhat tutut saavat lisäsyvyyttä ja uusia kasvojakin tulee mukaan. Tero Vähäsavon vastakohta monella tapaa ja mielenkiintoinen tuttavuus on Rautakorven tilalle nimitetty Ilari Strand, josta mieluusti kuulen vielä lisää.

Kiittelin jo esikoisdekkarin yhteydessä Tuomisen henkilökuvaustaitoja, enkä suotta. Murtumispisteen henkilöt ovat poikkeuksellisen elävän tuntuisia, myös roistot, jotka ovat pahuuden ilmentymiä vailla vertaa. Hämmentävän kiltinoloinen Tuominen kirjoittaa kammottavista raakuuksistakin kylmän viileästi. Pahuudella on kuitenkin uskottavan tuntuiset perustelunsa, siis sillä, miksi henkilöistä on tullut sellaisia kuin on. Heidän toimintansa ei ole hyväksyttävää. Myös Dupreen hahmo on poikkeuksellisen kiehtova. Yliluonnollisilta haiskahtavat taidot viittaavat supersankariin, mutta miehellä on omat heikkoutensa ja pimeät kohtansa.

Tuominen ei myöskään turhia jarruttele, vaan antaa mielikuvituksensa kunnolla lentää. Porin keskustassa käytävä massiivinen tulitaistelu on kuin suoraan painajaisista, samoin moni muu tarinan käänne. Osa paksun romaanin juonihaaroista jää myös selvästi kesken, joten jatkoa lienee luvassa.

Jotta ei menisi aivan hillittömäksi suitsuttamiseksi, on otettava pari seikkaa kriittiseen käsittelyyn. Molemmat liittyvät kustannustoimittamiseen. Mietin lukiessani, olisiko tuhdissa teoksessa sittenkin ollut hieman laihduttamisen varaa. Ainakin perin romanttinen juonihaara, jossa selvitellään kahden poliisin, Liisan ja Juhan, parisuhdetta, on kovin muhkea. Kohtalokas puhelinsotkukin jää sitten selittämättä myös lukijalle.

Olisin myös toivonut teokselle jälleen kerran vielä yhtä viimeistelykierrosta. Tekstiin on jäänyt kiusallisen paljon erilaisia oikeinkirjoitusvirheitä ja myös muita kömmähdyksiä. Ensin vaaleatukkaiseksi kuvattu nainen onkin seuraavalla sivulla mustatukkainen, esimerkiksi. Kieli on pääosin oikein sujuvaa ja kuvaukset jopa runollisia kalisevine lehtineen, ja sitten taas eteen tupsahtaa jokin ’kädestä tervehtiminen’ ’kättelyn’ sijaan. Nämä kun vielä olisi saanut siivottua.

Mutta kaiken kaikkiaan siis Murtumispiste on oikein vetävä ja vaikuttava dekkari, oman dekkarivuoteni huippuja, ehdottomasti! Tuomisen nimi kannattaa totisesti pistää muistiin.

Arttu Tuominen: Murtumispiste
Myllylahti 2016. 491 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti

Arttu Tuomisen esikoisdekkarista Muistilabyrintti voi kliseisesti todeta, että se on lupaava. Toisaalta hieman hengästynyt lukija kirjan kannet sulkiessaan pelkää, että nuori kirjailija on kenties ladannut liikaakin esikoiseensa. Onko hänellä enää ammennettavaa seuraaviin kirjoihin? Onneksi Lukulampun pienessä haastattelussa paljastuu, että jotain projektia on jo työn alla.

Kustantaja Myllylahti lupailee Muistilabyrintin takakannessa, että Tuominen ’haastaa kotimaisen jännityksen konkarit’. Ilokseni voin olla samaa mieltä. Dekkari rullaa alusta asti mainiosti, ja loppuhuipennus on melkoista tykitystä, johon ei ihan joka päivä dekkareissakaan törmää. Mistään loppulässähdyksestä ei ole tietoakaan.

Traumaattisten dekkaripoliisien joukossa Tuomisen päähenkilö komisario Rautakorpi on omaa luokkaansa. Mies on viisitoista vuotta sitten joutunut tuhoisaan auto-onnettomuuteen, jossa on loukkaantunut todella vakavasti. Onnettomuus on kirjaimellisesti jättänyt jälkensä mieheen, jonka kasvot ovat palovammojen runtelemat ja toinen käsikin puuttuu. Pahimmat tuhot ovat kuitenkin näkymättömissä miehen aivoissa, joita myös jouduttiin operoimaan onnettomuuden yhteydessä.

Sitkeä ja päättäväinen, luurangonlaiha mies on kuitenkin palannut takaisin työelämään vaikean kuntoutusjakson jälkeen. Kun Porin Kirjurinluodon leikkipuiston viemärikaivosta löytyy nuoren naisen ruumis, värvää Rautakorpi tiimiinsä laitoksen tuoreimman kasvon, poliisikokelas Liisa Sarasojan. Liisa on paikallinen julkkis, entinen huippu-urheilija, ja hän saa osakseen kateutta ja kummastelua nopean uralla etenemisensä takia. Tiimissä ovat mukana niin naistennaurattaja Mikki kuin yrmy ja avoimen vihamielisesti käyttäytyvä Mulperi.

Porin poliisia on helteisen toukokuun ajan työllistänyt myös valtakunnan tasolla huomiota herättänyt patsaskiista. Paikallisen edesmenneen teollisuusmogulin näköispatsashanke on raivostuttanut nuoren aktivistin kannattajineen, ja toriaukealla on häiriköintiä ja mellakanpoikasta joka yö ennen patsaan paljastustilaisuutta.

Samaan aikaan Ulvilan kunnan terveystarkastaja Jarkko Kokko alkaa olla alkoholiongelmineen pahoissa vaikeuksissa. Harjunpäänjoen uimarannat ovat jo kolmatta kesää uimakiellossa, ja Satakunnan Kansan naistoimittaja on kirjoittanut aiheesta kipakan jutun, jossa syyttävää sormea käännetään kohti Kokkoa. Terveystarkastaja ei ole tehnyt mitään ongelman ratkaisemiseksi, ja nyt kunnanhallituksen puheenjohtaja aloittaa avoimen sodan saadakseen Kokon erotettua. Kun Kokko saa itsensä koottua ja lähtemään paikanpäälle tutkimaan joen tilannetta, hän tekee karmean löydön. Joessa on jotain muutakin ylimääräistä kuin kolibakteereja. Mutta mistä päästöt voivat olla peräisin? Kunnan jätevesiviemäristäkö muka?

On selvää, että kaikki tapaukset liittyvät jollakin tapaa yhteen. Tuominen on taitavasti hyödyntänyt tarinassaan aineksia myös todellisesta elämästä, ja juonenpunonnassa hän on varsin taitava, vaikka absurdiuden rajoja paikoin hipaistaankin. Myös henkilökuvaus on onnistunut loistavasti, ja Rautakorpi, Sarasoja ja Kokkokin tulevat ihmisinä tutuiksi ja kiinnostaviksi. Ainakin poliisien kohdalla huomasin jo toivovani, että kyseessä olisi sarjan aloitusosa, niin mielelläni lukisin henkilöiden kohtaloista lisääkin. Se toive ei kenties kuitenkaan toteudu.*

Porilaisille lukijoille Muistilabyrintti on varmasti erikoisherkkua, sillä ympäristönkuvaus vaikuttaa ei-porilaisen silmissäkin tarkalta ja huolellisesti rakennetulta.

* Kirjoitin yllä olevan tekstin siis heinäkuussa 2015. Tänään sen julkaistessani olen jo lukenut seuraavan osan Rautakorven tiimin tutkimuksista ja tiedän, että kustannussopimus kolmannesta osasta on allekirjoitettu.

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti

Myllylahti 2015. 448 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.