Kari Levola: Iltatuulen viesti

Eläköitynyt turkulaispoliisi Raistola on dekkarikirjallisuutemme Mielensäpahoittaja. Änkyrämurisijan kuoren alla sykkii omistajansa mielestä harmillisen lempeä sydän. Tosin tuskin Raistola muuten olisi onnistunut lyömään hynttyitään yhteen Helenansa kanssa. Helena on myös ammatiltaan poliisi, mistä on Raistolalle sekä harmia että iloa omissa ’tutkimuksissaan’.

Ärrimurri Raistola on Kari Levolan jo neliosaiseksi venähtäneen parodisen dekkarisarjan päähenkilö ja minäkertoja. Levolan dekkarit ovat napakoita, noin 150-sivuisia teoksia, joissa varsinainen poliisityönkuvaus on vain viitteellistä, onhan päähenkilökin vain enää viitteellisesti poliisi, jos sitäkään.

Kirjojen huumori on vähän äijämäistä sellaisella piilolempeän ukkomaisella tavalla. Se joko lukijaa miellyttää tai sitten ei. Omaan makuuni luistellaan välillä niillä rajoilla, mutta toistaiseksi lopputulema on ollut positiivisen puolella. Ehkä ei kuitenkaan vastaisuudessa ole ihan fiksuinta lukea kahta Raistola-dekkaria putkeen, kuten nyt tein. Syy oli kuitenkin omani, kun viimevuotinen Jatulintarha oli vielä rästissä Iltatuulen viestin jo pukattua painosta. Tosin tarinat ovat niin itsenäisiä, että lukemisjärjestyksellä ei oikeasti ole väliä.

Jatulintarhassa Raistola on vähän sivuosassa, sillä tarinaan kuljetetaan jonkin verran myös hänen entisen naapurinsa Liimataisen näkökulmasta. Raistola on käytännössä muuttanut Helenan luo Itä-Suomeen. Samaan aikaan hänen kotinaapurinsa, hieman omituisen maineessa oleva Liimatainen on joutunut jonkinlaisiin vaikeuksiin. Mies on yön pimeydessä pakannut välttämättömimmän omaisuutensa sekä koiransa ja muuttanut läheiselle asuinalueelle pieneen kerrostaloyksiöön.

Asuinalueen keskellä Liimataisen uutta asuntoa vastapäätä on viheralue, jolle on rakennettu jatulintarhajäljitelmä lähistöllä sijainneen muinaismuiston kunniaksi. Liimataisen asunnosta näkyy myös läheisen mäen päällä sijaitseva vanha koulu, jota hän on itsekin lapsena käynyt. Kouluun ja sen lähialueeseen liittyy sekä hyviä että huonoja lapsuusmuistoja.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Liimatainen herää keskellä yötä ja näkee, että jatulintarhan keskelle ollaan hautaamassa jotain, ilmeisesti ruumista. Kun hän koirineen ryntää ulos, paikalta kaahaa vaalea pakettiauto. Liimatainen soittaa tilanteesta hätäkeskukseen mutta katoaa sen jälkeen jäljettömiin.

Tapausta alkaa selvittää Kuusela, Raistolan seuraaja Turun poliisissa. Koska kadonnut Liimatainen osoittautuu Raistolan naapuriksi ja vielä toinenkin naapuri nousee toistuvasti esiin sekavan kuvion setvinnässä, Kuusela pyytää epävirallisesti apua edeltäjältään.

Iltatuulen viestissä Raistola on palannut Turun seudulle kotiinsa, kun Helena on saanut Turun poliisista päällikön paikan. Avopuoliso on antanut Raistolan ymmärtää, että olisi hyvä harrastaa jotain liikuntaakin muistelmien kirjoittamisen ja ylimalkaisen kodinhoidon lisäksi. Niinpä Raistola palaa koronasulun jälkeen avattuun uimahalliin vesijuoksuharrastuksensa pariin. Harmillisesti hyvät aikomukset ovat tyssätä alkuunsa, kun jo ensimmäisellä kerralla miestenpuolen saunasta kärrätään pois ruumis.

Raistolan pojan lapsuudenystävä Hannele ottaa yhteyttä ja kertoo olevansa palaamassa nopealla aikataululla Turkuun. Tarkoituksena on avata uimahallin yhteyteen fysikaalinen hoitolaitos, ja Raistola tarjoutuu remonttiavuksi. Paljastuu, että Hannelen paluun syynä on muukin kuin liikeidean huono menestys Pohjanmaalla. Hän on saanut riesakseen sitkeän stalkkerin.

Uimahallilta löytyy pian lisää ruumiita ja Hannelen stalkkeri ilmestyy kuvioihin epätoivotun nopeasti, joten Raistolan muistelmat etenevät nihkeästi muiden puuhien viedessä käytännössä hänen aikansa. Varsinaisia tutkimuksia hän ei tee tälläkään kertaa, eikä Helenakaan suostu paljastamaan, mitä poliisilla on meneillään virallisella tasolla.

Levolan dekkariparodiasarja on mukavan leppoisaa äijädekkaria, jonkinlainen vastine yleensä naisille suunnatuille cozy crime -dekkareille, ja sellaisena ihan kelpo lisämauste kotimaisessa dekkariskenessä.

Kari Levola: Jatulintarha
Robustos 2021. 181 s.

Kari Levola: Iltatuulen viesti
Robustos 2022. 158 s.

Kannet Heikki Savola.

Arvostelukappaleita.

Kari Levolan Raistola-sarja:

Live evil
Harju
Jatulintarha
Iltatuulen viesti

J. S. Meresmaa: Voimanpesä

 

Ensimmäisen koronakesämme nelipäiväinen kesälomareissu osoittautui lopulta kirjallisuusharrastuksen kannalta hyvin antoisaksi. Kuten joku ehkä huomasi, varasin matkalukemiseksi Tommi Kinnusen Pintin, jonka innoittamina teimme matkan loppuun vielä yhden ylimääräisen mutkan ja kävimme katsomassa Nuutajärven lasikylää. Jo sitä ennen kävimme virkistämässä muistiamme Tampereen tuomikirkossa, jonka maalaukset ja koristelut vilahtavat Pekka Hyytin dekkarissa Tummat pilvet eilisen ja joita maalataan Hugo Simbergin elämäkerrassa Pirut ja enkelit.

Lisäbonus tipahti yllättäen jälkeen päin, kun otin lukuvuoroon jo keväällä hankkimani J. S. Meresmaan Voimanpesä-romaanin. En ollut tajunnut, että kannen kuvassa on Verlan pahvitehtaan punatiilifasadi. Sattumalta kesäreissumme yksi pääkohteista oli juuri Verlan tehdasmuseo, ja todellakin vaikutuimme upeasta kohteesta. (Suosittelen lämpimästi, ja kannattaa ehdottomasti varata aikaa noin tunnin mittaiselle opastetulle tutustumiskierrokselle tehtaaseen.) Verla ei ole suotta Unescon maailmanperintökohde.

Voimanpesä on Meresmaan Ursiini-trilogian päätösosa. Aiemmat osat ovat Naakkamestari ja Hämäränsäteet. Kirjailija luonnehtii itse sarjaansa näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Lämpimästi suosittelen lukemaan koko Ursiini-sarjan järjestyksessä ja varmasti on eduksi, jos voi lukea kirjat lyhyen ajan sisällä. Ainakin itse huomasin unohtaneeni aika paljon aiemmista osista, ja teosten maailma on niin omintakeinen, että lukija tarvitsee kaiken saamansa tiedon sujuvaan tarinassa suunnistamiseen. Kirjat ovat kompakteja pienoisromaaneja, joten ne lukee nopeasti.

Voimanpesän alussa ursiinit on ajettu ahtaalle. Tampere alkaa vaikuttaa yhä epävarmemmalta turvapaikalta, ja niinpä Jyly tovereineen päättää siirtää Naakkamestarin. Uudeksi tukikohdaksi valikoituu Verlan pahvitehtaan alue. Seutu on kaikin puolin ursiinien tarkoitukseen sopiva, sillä tehtaan lähellä on jopa voimakiviesiintymä. Vihollisten aktiivisen toiminnan lisäksi Jylyllä on muitakin murheita. Anttoni alkaa oireilla kummallisesti.

Naakkamestarin siirtäminen on monella tavalla ongelmallista. Logistiseksi ratkaisuksi valitaan junakyyti. Jyly itse matkustaa etukäteen valmistelemaan muuttoa Verlaan, ja saa kyydin Tampereelle putkahtavalta Tuulilta, joka on hankkinut käyttöönsä kummallisen kulkupelin eli dirigiibelin (kannattaa guuglata tämä!).

Verla vaikutta oivalliselta sijoituspaikalta, mutta sitten vanha vihollinen putkahtaa paikalle luolahyeenoineen, eikä Jyly enää tiedä, kehen voi luottaa. Tapahtumat etenevät nopeaa tahtia, ja tehdasalueen rakennuksia ja lähiympäristön maastoa hyödynnetään siinä oivallisesti. Kieltämättä kirjasta tuntui saavan aika paljon irti siksikin, että oli pari viikkoa aikaisemmin kavunnut kuivaamon portaissa ja käynyt lounaalla makasiiniin sijoitetussa kahvilassa.

Voimanpesässä Meresmaa solmii tarinan langat pääosin yhteen, vaikka aukkojakin jää mukavasti. Olen aiempia osia käsittelevässä jutussani kiitellyt sarjaa tiiviistä ja aukkoisesta kerronnasta, ja edelleen olen samaa mieltä. Huomasin myös yhä enemmän tykästyväni tähän suomalaiseen teolliseen historiaan paneutuvaan mielikuvitukselliseen tarinaan. Harmi, että sarja päättyy!

J. S. Meresmaa: Voimanpesä
Robustos 2019. 195 s.

Ostettu.

Ursiini-trilogia:

Naakkamestari
Hämäränsäteet
Voimanpesä

Kari Levola: Harju

Vuosi sitten tartuin kiinnostuneena kirjallisuuskonkari Kari Levolan esikoisdekkariin Live Evil, jossa tutustuttiin Raistola-nimiseen rikospoliisiin. Olen silloin kirjoittanut lukutunnelmistani kirjan äärellä muun muassa näin:

Levolan tyyli on leppoisan jutustelevaa ja kesti hetken päästä sinuiksi Raistolan kertojanäänen kanssa. Mutta ei kaveri lopulta hassumpi ole, vaikka esittääkin karskia mörökölliä. Liiasta realismista ei tarinaa voi syyttää, mutta jos antautuu tarinan vietäväksi, tulee kyllä viihdytetyksi. Lisäpinnat napakkuudesta. 

Minun piti lukea toinenkin Raistola-dekkari Harju, ennen kuin kunnolla tajusin, että Levolahan kirjoittaa lempeää poliisidekkarin ja toimintatrillerin parodiaa.

Harju-nimi viittaa Punkaharjuun, jonne Raistola on passitettu sydänkohtauksensa jälkeen kuntoutukseen kylpylähotelliin. Kuntoutusviikkoon osallistuu muitakin poliiseja ja poliisilaitosten henkilökuntaa eri puolilta Suomea. Joukossa on myös iloinen naisporukka Raistolan omalta poliisilaitokselta.

Läheisellä Kartanohotellilla järjestetään sattumoisin samaan aikaan korkean tason tapaaminen, kun presidentit Niinistö ja Putin kokoontuvat siellä esikuntineen ja pitävät medialle yhteisen tiedotustilaisuuden. Raistola on niittänyt mainetta kansainvälisten rikollisten nappaajana, joten hänen saapumisensa Punkaharjulle herättää heti eri tahoilla kiinnostusta ja huhuja. Raistolan kuntoutusta pidetään yleisesti vain heikkona peitetarinana.

Oikeasti Raistola on kuntoutuksen tarpeessa, sillä kunto ei ole kaksinen sairaalareissujen jäljitä. Pienikin fyysinen ponnistelu saa miehen hengästymään. Ongelmista on tietenkin yllättävän vaikea puhua kenellekään. Kuntoutus jää kuitenkin sivurooliin, kun heti Raistolan toisena kylpyläpäivänä hotellin lähistöltä löytyy murhan uhri tikkataulutelineeseen ripustettuna. Raistola huomaa yllätyksekseen tunnistavansa uhrin…

Lisääkin miestä kylmenee jo ennen presidenttien näyttävää saapumista Punkaharjun maisemiin. Mutta liittyvätkö murhat presidentteihin, venäläisiin hämäräbisneksiin vai kenties Raistolaan itseensä? Juoni on monipolvinen ja yllätyksellinen, mutta onneksi Raistola saa ratkaisuun vetoapua kauniilta Helenalta.

Levola jatkaa myös napakalla linjalla, sillä Harjussa on vain rapiat 150 sivua mittaa. Niistäkin Levola on halunnut käyttää merkittävän osan kertomalla yksityiskohtaisesti, miten junalla matkustetaan Punkaharjulle, mitä kuntoutuksessa syödään aamupalalla ja millainen on kylpylähotellin pohjaratkaisu. Murhatutkinnasta sen sijaan ei kerrota juuri mitään, mikä tietysti on linjassa sen kanssa, että Raistola on sairauslomalla eikä työkomennuksella. Mutta yhtä kaikki Raistola uusine ystävineen joutuu silmätysten tappajan kanssa ennen kuin tapaus on edes jotenkuten paketoitu.

Jos vanhenevan rikospoliisin aavistuksen kapinalliset aivoitukset kiinnostavat, Harju on ihan mukava välipala dekkarinälkään. Mutta kovin vakavasti sitä ei kannata ottaa.

Kari Levola: Harju
Robustos 2020. 153 s.

Arvostelukappale.

Nicci Frenchin Murheellinen maanantai aloitti kesän 2020 dekkariviikon blogissani eilen 8.6.2020. Kari Levolan Harju on dekkariviikon toinen dekkarini. Koko viikon ajan on siis luvassa dekkarijuttuja niin Kirsin kirjanurkassa kuin monissa muissakin kirjablogeissa. Listan mukaan ilmoittautuneista blogeista voit kurkatan Luetut.net-blogista.

Perinteinen kesän #dekkariviikko on Kirjakauppaliiton järjestämä tempaus.

Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä

Olipa eriskummallinen tarina! Nimittäin Siiri Enorannan spefiromaani Jorsir Jalatvan eriskummallinen elämä. Enoranta on kymmenen vuoden sisällä julkaissut kahdeksan spefiromaania ja kahminut niillä kunnioitettavan pinon palkintoja ja palkintoehdokkuuksia. Viimeisin eikä suinkaan vähäisin on viime vuonna myönnetty lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto romaanista Tuhatkuolevan kirous. Jorsir Jalatvan eriskummallinen elämä ilmestyi vuonna 2017 ja oli sekin Kuvastaja-palkintoehdokkaana, mutta se on mielestäni kuitenkin vähemmän tunnettua Enorannan tuotantoa.

Hankin Jorsir Jalatvan eriskummallinen elämä -teoksen omaan hyllyyni jo vuoden 2017 Turun kirjamessuilta kustantamo Robustoksen kojulta, mutta lukemistaan se joutui odottelemaan pinoissa siis miltei kaksi vuotta. Mittansa puolesta se sopii niukin naukin paksujen kirjojen teemakuukauteeni, sillä siinä on 513 sivua. Tukevuutta siis on aivan fantasiakirjallisuuden perinteiden mukaisesti.

Fantasiaperinteitä Enoranta hyödyntää ja uudistaa suvereenisti siis tässäkin teoksessaan. Tapahtumien miljöönä toimii 5200-luvun Aurosian manner, joka repivien sotien jälkeen on jakautunut lukuisiksi pikkuvaltioiksi, joilla jokaisella on omat omaperäiset tapansa ja kulttuurinsa sekä olosuhteensa.

Yhdistäviä tekijöitä mantereen valtioiden asukkaille on ainakin uskomus, että Jumala on lähtenyt ja jättänyt aurosialaiset oman onnensa nojaan tuhat vuotta sitten. Jumalan olemassaolosta todistavat kuitenkin vasarit, joilla on maagisia kykyjä. He voivat tehdä taikoja ja langettaa erilaisia kirouksia, jotka vain kukin vasar itse pystyy kumoamaan. Konkreettinen todiste vasareiden voimasta on mannerta kattava rautatieverkosto, jota ei pysty vahingoittamaan. Kaikki ihmisten ja luonnon yritykset kilpistyvät siihen, että rata korjaa itse itsensä. Junia sen sijaan ei enää juurikaan mantereella näy.

Tarinan päähenkilöparin muodostavat Josir Jalatva ja Micholei Rostus. Josir on mantereenkuulun Maximissimi-sirkuksen johtajan perillinen, joka noin 25-vuotiaana yrittää parhaansa mukaan kuluttaa muhkean perintönsä huvittelemalla. Micholei eli Miho on 19-vuotias historian ylioppilas ja kellojenkorjaaja. Nuoret miehet tapaavat ja rakastuvat toisiinsa intohimoisesti välittömästi. Idyllinen romanssi ei kuitenkaan ehdi jatkua pitkään, ennen kuin kaksikkoa kohtaa katastrofi.

Vasar langettaa Mihon ylle kammottavan kirouksen: hänen ruumiinsa vaihtuu ennakoimattomasti jonkun toisen, kenen tahansa tuntemattoman ihmisen kanssa muutamaksi vuorokaudeksi kerrallaan. Kuka kirouksen langettanut vasar oli ja miksi hän teki tekonsa juuri Miholle? Miten vasar saadaan perumaan kirouksensa, kun hänen nimestäänkään ei ole mitään vinkkiä? Miho on luonnollisesti kauhuissaan ja epätoivoinen. Hänen elämänsä on pilalla. Voiko edes Josir rakastaa häntä, kun hän voi olla milloin vanhan naisen, milloin ruman ja vastenmielisen miehen ruumiissa?

Miesten välinen rakkaus on kuitenkin vahvaa. Josir päättää tehdä kaikkensa Mihon auttamiseksi. Niinpä hän perustaa isänsä legendaarisen sirkuksen maineen varaan uuden liikkuvan sirkus Minimissimin. Ylivoimaisilta vaikuttavien ponnistelujen lopputuloksena Josirilla on pian käytössään oikea juna, jota kuljettaa yhdeksänkymppinen veruturimies, sekä kirjava joukko sirkustaiteilijoita. Joukon jatkona on myös telttapoikia ja 16-vuotias reportteri Pitir, joka on pestautunut mukaan kirjoittamaan raporttia Josir Jalatvan elämästä ja sirkuksen matkasta.

Matka kiehtovan Aurosian halki on värikäs ja polveileva. Pitir pyytää sirkuksen väkeäkin kirjoittamaan osuutensa raporttiinsa, ja niin lukija pääsee kurkistamaan useimpien sirkuslaisten kiehtoviin tarinoihin. Pitirin raportin katkelmat valottavat mainiosti, miten samat tapahtumat voidaan kuvata hyvinkin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Vähitellen ahkera tiedustelu alkaa tuottaa tulosta ja kirouksen langettaneen vasarin jäljille päästään lopulta. Mutta millaisiin keinoihin on turvauduttava, jotta hänet saadaan kumoamaan kirouksensa?

Enoranta käsittelee kirjassa tuttuja teemojaan, kuten rakkautta ja sukupuolisuuden moninaisuutta. Idea Mihon vaihtuvasta kehosta mutta säilyvästä sisimmästä (vai säilyykö Mihon sisin sittenkään muuttumattomana?) on nerokas. Sen avulla kirjassa voidaan pohtia rakkauden ja intohimon olemusta helppotajuisesti mutta samalla syvällisesti. Enorannan näkemys asiasta on lohdullinen. Josir ja Miho selviytyvät, vaikka vaikeaa onkin välillä puolin ja toisin. Lopussa mukaan tulevat myös kysymykset kuolemasta, tappamisesta ja syyllisyydestä.

Olen tähän mennessä lukenut Enorannan tuotannosta Nokkosvallankumouksen, Tuhatkuolevan kirouksen ja tämän Josir Jalatvan eriskummallisen elämän. Näistä kolmesta Nokkosvallankumous taitaa olla edelleen oma suosikkini. Viihdyin kyllä Josirin ja kumppaneiden parissa, mutta vauhtiin pääseminen otti aikansa. Romaanin tunnelma on viipyilevä, eikä matkanteko vanhalla höyryjunalla ole kovin kiivastempoista, kun tuon tuosta törmätään rajamuodollisuuksiin tai pysähdytään sirkusesitystä varten. Lopulta itse juoni onkin vain sivuseikka, jonkinlainen kehyskertomus, jonka varjolla voidaan keskittyä teemojen käsittelyyn, ja rajuhko loppuratkaisu tulee kaiken jälkeen hieman yllätyksenä.

Fantasiaa pidetään usein nuorten ja nuorten aikuisten genrenä, mutta Josir Jalatvan eriskummallinen elämä ei ole varsinaisesti nuortenkirja. Kovin kapeaksi jää kohderyhmä, jos tähän tarttuvat vain YA-ikäiset lukijat eli ns. nuoret aikuiset. Hyvin tämä sopi yli viisikymppisenkin luettavaksi. Kannattaa kokeilla ennakkoluulottomasti!

Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä
Robustos 2017. 513 s.

Ostettu.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.

Kari Levola: Live Evil

Todellinen kirjallisuuden ja kulttuurin monitaituri, kymmeniä kirjoja kirjoittanut ja lukuisia erilaisia palkintoja uransa aikana saanut Kari Levola on tehnyt uuden aluevaltauksen ja kirjoittanut dekkarin. Uunituore Live Evil on mielenkiintoinen lisä kotimaiseen poliisidekkarikenttään.

Live Evilin minäkertoja on nimeämättömäksi jäävän kaupungin poliisissa työskentelevä viisikymppinen Raistola. Kaupungin keskustaa hallitsee puolityhjäksi jäänyt virastotalokompleksi, jonka suojista ovat muuttaneet niin lääninpoliisi kuin maaherrakin jättäen jälkeensä toimisto- ja asuintiloja. Läheinen sairaala on pian muuttamassa uuteen kiinteistöön. Kaupungin alla näitä ja muitakin rakennuksia yhdistää monimutkainen tunneliverkosto.

Raistola on tehnyt pitkän virkauran rikospoliisina. Poliisin ura ei ole ollut hänelle mikään kutsumus, vaan ennemminkin portti vakaaseen elämään ja turvattuun toimeentuloon. Kunnianhimottomuus ei kuitenkaan tee hänestä huonoa poliisia, oikeastaan päinvastoin. Mies on omalla tavallaan ahkera puurtaja, joka ei turhia hötkyile. Työparinsa Korven kanssa hän on lähinnä tuttava, sillä ei työparin tarvitse enempää olla. Avioliitto on purkautunut ja ainoa poika asustaa perheineen lähitienoolla. Ystäviä tai harrastuksia ei juuri ole.

Toiminta alkaa verkkaisesti. Kaksikko Korpi ja Raistola hälytetään paikalle, kun virastotalon yläkerran entisestä maaherran asunnosta löytyy tunnistamaton ruumis. Mies makaa selällään tyhjässä huoneessa. Väkivallan merkkejä ei näy. Huoneistoon kiipeäminen ottaa kovasti Raistolan voimille, ja hän käy ottamassa happea huoneen parvekkeella. Kaksikon tehtäväksi jää selvittää ruumiin henkilöys, mutta se jää Raistolalta tekemättä, sillä seuraavana päivänä hän joutuu työterveyslääkärin kautta suoraan leikkauspöydälle ja sitä tietä kadottamaan kahdeksan vuorokautta uneen.

Elävien kirjoihin palattuaan Raistola kuulee Korvelta, että kuolleen miehen tapaus on siirretty pääkaupunkiin ja se on sitä myöden poistunut paikallisten poliisien työlistoilta. Yllättäen Raistolaan ottaa yhteyttä entinen kollega Varstela, joka viettää eläkepäiviään. Varstela on kiinnostunut virastotalosta löytyneestä ruumiista ja erityisen merkittävä uutinen hänen mielestään on, että mies löytyi nimenomaan huoneesta, josta on kulku parvekkeelle. Syitä kiinnostukseensa hieman omaperäinen mies ei suostu kertomaan. Jokin tapauksessa kaihertaa Raistolankin mieltä.

Raistola palaa toipilaana tyhjään kotiinsa, mutta pian häneen ottaa yhteyttä Varstelan sisarentytär Hannele. Sattumalta Hannele on ollut Raistolan fysioterapeutti sairaalassa ja vieläpä hänen poikansa lapsuudenystävä. Hannelelta Raistola kuulee, että Varstela on löytynyt kuolleena virastotalon katolta! Mitä ihmettä virastotalolla ja kaupungissa ylipäätään on meneillään?

Vakavasta sydäninfarktista toipuva Raistola alkaa Hannelen ja vastahakoisen poikansa kanssa penkoa asioita, ja vähitellen alkaa paljastua monenlaista mielenkiintoista. Kuka kukin lopulta on ja kehen voi luottaa? Loppuhuipennuksessa pelataan jopa kansainvälisesti kovilla panoksilla.

Levolan tyyli on leppoisan jutustelevaa ja kesti hetken päästä sinuiksi Raistolan kertojanäänen kanssa. Mutta ei kaveri lopulta hassumpi ole, vaikka esittääkin karskia mörökölliä. Liiasta realismista ei tarinaa voi syyttää, mutta jos antautuu tarinan vietäväksi, tulee kyllä viihdytetyksi. Lisäpinnat napakkuudesta. Kirjaa ei ole yritetty paisuttaa turhaan. Tässä olisi aineksia myös sarjaan, mutta lupauksia jatkosta en löytänyt kirjasta tai kustantajan sivuiltakaan. Jää siis nähtäväksi.

Kari Levola: Live Evil
Robustos 2019. 176 s.

Arvostelukappale.

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet #nuortenkirjatorstai

Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan todella korkeatasoista spekulatiivista fiktiota eli spefiä. Lajityypin mestareihin lukeutuu monien muiden ohella monipuolinen ja tuottelias kirjailija J. S. Meresmaa, jonka tuotantoon ja uraan voi tutustua kirjailijan omilla verkkosivuilla.

Tartuin Meresmaan Ursiini-trilogian aloitusosaan Naakkamestari huomattuani, että sarjan kakkososa Hämäränsäteet on tulossa mukaan #nuortenkirjatorstai-sarjaani. Hyvä oli, että tartuin, koska Ursiini-sarja on erittäin mielenkiintoinen ja hyvin erikoislaatuinen. Se todellakin kannattaa lukea kokonaan. Kirjailija esittelee sarjan itse näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Hieman tyhmästi tajusin etsiä tämän lukuohjeen vasta sarjan kaksi ensimmäistä osaa luettuani, mutta ei se mitään. Jotain tuon suuntaista olin itsekin tarinoiden parissa päätellyt. Tuossa esittelyssä on jo useampia avainsanoja, jotka saivat silmäni loistamaan: vaihtoehtohistoria, steampunk, paikallishistoria. Nam!

Namia vain onkin. Naakkamestari sijoittuu 1900-luvun taitteeseen Tampereelle ja Hämäränsäteet vain vähän myöhempään ajankohtaan Imatralle. Moni seikka on ajassa tunnistettavaa historiaa, kuten Tampereella Tammerkosken tuntuman suuret teollisuusrakennukset ja Imatralla juuri valmistunut linnamainen hotelli kosken partaalla. Mutta hyvin moni seikka sitten ei olekaan aivan niin kuin olen historiankirjoista lukenut. Meresmaa on oivallisesti hyödyntänyt historiaa ja mytologiaa yhdistäen ne fantasia-aineksiin ja luonut aivan oman maailman tarinoidensa pohjaksi.

Naakkamestarin päähenkilö on Enni-niminen tyttö, jonka vanhemmat ovat kadonneet teille tietymättömille vuosia sitten ja joka on joutunut ansaitsemaan elantonsa valurimestarin verstaassa apulaisena. Ennin toinen jalka on vammautunut, kun hän on sairastanut polion, ja hän joutuu käyttämään siinä metallista tukea voidakseen liikkua. Tytön elämä vaikuttaa kaikkea muuta kuin mukavalta. Eräänä päivänä Enni löytää henkitoreissaan olevan naakan, vie sen omaan makuualkoviinsa ja koettaa hoivata sitä. Naakka kuitenkin kuolee. Sen pieni ruumis katoaa jäljettömiin, mutta jäljelle jää yksi valkoinen sulka.

Dramaattisen yön tapahtumien jälkeen Enni päättää itsekin kadota. Karkumatka katkeaa kuitenkin, kun hän törmää Jyly-nimiseen poikaan, joka kertoo osuneensa paikalle juuri tuon valkoisen sulan ansiosta. Enni saa tietää monia yllättäviä asioita itsestään, kuten oikean nimensä, perheestään, ursiineista ja ennen kaikkea Naakkamestarista. Lopussa hän joutuu tekemään niin suuria ratkaisuja, että niitä on lukijankin vaikea sulattaa.

Ursiinit jäivät ainakin minulle vielä Naakkamestarin perusteella melkoisen hämäräksi porukaksi. Asia alkaa valottua paremmin vasta Hämäränsäteissä, johon on kirjoitettu otteita Topias Sapeliuksen teoksesta Isäinmaamme-nimisestä teoksesta. Se taas on mukaeltu Sakari Topeliuksen Maamme-kirjasta. Sapelius selittää ursiinien alkuperää niiltä osin kuin hänelläkään on tästä pienestä ja vainotusta vähemmistökansasta kerrottavaa.

Hämäränsäteet siis sijoittuu Imatralle, Suomen ja Venäjän ja niiden väliin jäävän Karjalan rajalle. Itärajan takana tuntuu moni asia olevan vielä vaihtoehtoisemmin kuin tällä puolen. Kirjan päähenkilö on tällä kertaa Jylyn pikkusisko Säde, johon Enni ensimmäisessä kirjassa myös tutustuu. Säde on joutunut suorittamaan kenttätehtävää Imatralle Anttonin kanssa. Kumpikin on vakoilijana oikeastaan täysin kokematon, mutta apuna kaksikolla on paitsi hotellissa työskentelevä Rauha myös Anttonin suunnittelemat salakuuntelulaitteet, jotka on rakennettu sudenkorentojen muotoon.

Kaikki lähtee menemään enemmän tai vähemmän pieleen, kun nuorten vakoilemia henkilöitä saapuu yllättäen tapaamaan korkea-arvoinen tsuudi. Pian Säde ja Anttoni joutuvat pakenemaan henkensä edestä. He päätyvät tekemään melkoisen läheistä tuttavuutta niin Imatrankosken kuin hyeenoidenkin kanssa.

Molemmat teokset ovat kokonsa puolesta pienoisromaaneja, mutta niiden kansien väliin mahtuu uskomattoman runsas ja mielikuvituksellinen tarina. Kirjojen lukemisen keskeinen nautinto olikin huomata, miten niukoilla aineksilla Meresmaa sai minun pääkoppani sisällä tapahtumaan ällistyttäviä asioita. Aukkojen kuvitteleminen umpeen on aivan mahtavaa, samoin erilaisten vinkkien kokoaminen. Ursiini-trilogiasta saisi melkoisen tiiliskivinipun, mutta kirjailija on päätynyt täysin vastakkaiseen ratkaisuun. Mielenkiintoista!

Kenelle sarja sitten on suunnattu? Pieni, kompakti koko ei ainakaan pelota vähän lukevia, mikä on positiivista. Siltikään kirjat eivät ole kovin helppolukuisia, joten harjaantumaton lukija saattaa joutua kovinkin ymmälleen, jos jää kaksin kirjan kanssa. Kannattaa siis ainakin sysätä kunnolla alkuun, eli esimerkiksi lukea vähän matkaa ääneen vaikka koko luokalle, jos koulussa näitä luettaa. Historian ja kirjallisuuden tunneille näistä saisi oivallista materiaalia yläkoulussa ja miksei lukiossakin. Kirjat lukee nopsasti, ja niistä saisi monenlaisia näkökulmia keskustelujen ja erilaisten tuotosten pohjaksi.

J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Robustos 2016. 163 s.

Kirjasto.

J. S. Meresmaa: Hämäränsäteet
Robustos 2018. 151 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Tulossa:

Jyri Paretskoi: K15 21.6.2018
Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 28.6.2018

Jenna Kostet: Marrasyöt

Marraskuu oli jättänyt maan paljaaksi ja kylmäksi.

Kuolleiden kuukausi oli nimensä veroinen.

Eläkeläinen Hannele Raitto kertoo olleensa sienimetsällä löytäessään nuoren naisen alastoman ruumiin Nauvon Finbyn jatulintarhan keskuskiven ympärille kiertyneenä pyhäinpäivän aamuna. Nauvolainen vanhempikonstaapeli Nils Larsson latistaa yli-innokkaan turkulaispoliisi Mäkelän intoa ja toteaa tapauksen itsemurhaksi. Mutta kuka nuori nainen on, miten hän on saarelle joutunut sysipimeänä marraskuun ensimmäisen vastaisena yönä ja ennen kaikkea, missä ovat naisen vaatteet?

Jenna Kostet aloittaa toisen romaaninsa Marrasyöt dramaattisesti ruumiin löytymisellä. Sen jälkeen tapahtumat kerrotaan kronologisesti rikotussa järjestyksessä. Osin palataan menneeseen, kolmen viikon taakse ja tullaan sieltä kohti pyhäinpäivän tapahtumia. Toisaalta jatketaan eteenpäin pyhäinpäivästä kohti loppuhuipennusta.

Näkökulmiakin on useita. Keskeinen on Nils Larsson, joka selvittää murhaa ja joutuu kohtaamaan omat menneisyyden demoninsa sen lisäksi, että joutuu kestämään huonosti ruotsia osaavaa alaistaan. Turun yliopistossa väitöskirjaansa suunnitteleva Selja perehtyy tieteellisen tarkasti jatulintarhoihin arkeologian näkökulmasta. Huippunopeasti valmistunut maisteri ahdistuu menestymisen ja tunnollisuuden paineissa.

Opiskelutoveri Anni houkuttelee Seljan kuitenkin uuden apulaisprofessori Juha Svakin luennolle, jotta Selja saisi tutkimukseensa lisänäkökulman jatulintarhoihin liittyvistä mytologioista. Ajatus on Seljasta periaatteessa vastenmielinen ja pelottavakin, mutta Svakin lumovoima alkaa vaikuttaa myös häneen. Sitten opiskelijat tekevät Svakin johdolla opintoretken, jonka yhtenä kohteena on Finbyn tunnettu jatulintarha.

Marrasöiden keskeinen idea liittyy siis jatulintarhoihin ja muuhunkin muinaiseen mytologiaan, jonka mukaan pyhäinpäivän seutuun liittyy pariviikkoinen jakoaika. Sen kuluessa vainajat voivat liikkua elävien ja kuolleiden maailmojen välillä. Keitä vainajat tulevat Nauvosta hakemaan jakoajan kuluessa?

Lukijaa pidetään mukavasti jännityksessä pitkään sen suhteen, kuka jatulintarhasta löytynyt nuori nainen on ja miksi hän sinne päätyi. Tämän arvoituksen ratkeaminen on kuitenkin vasta esimakua tulevalle.

Marrasyöt on siis eräänlainen maagis-realistinen poliisiromaani, jos määrittelyjä kaivataan. Maaginen osuus toimii kokonaisuudessa paremmin kuin dekkariosuus. Jatulintarhojen arvoituksellisuutta Kostet hyödyntää hienosti, samoin myyttistä ainesta muutekin. Näistä syntyy oivallinen kauhujuonne tarinaan. Sen sijaan poliisityön kuvaus on anteeksiantamattoman löysää. Realismiin olisi siis saanut siltä osin panostaa rutkasti enemmän tai sitten karsia koko poliisiosuus pois. Yliopistomaailman kuvaus sen sijaan on elävää ja uskottavaa.

Olen lukenut myös Kosteen esikoisteoksen Lautturi. Teoksissa on kiinnostavia yhtymäkohtia, vaikka ne ovat hyvin erilaisia. Marrasyötkin voisi laskea nuorten aikuisten kirjallisuudeksi halutessaan, mutta toivon sille laajempaa lukijakuntaa. Kielenkäytössä Kostet on taitava, mutta henkilökuvaukseen toivon vielä syvyyttä. Mielenkiintoista on seurata tämän taitavan naisen kirjallista uraa.

Marrasyöt muuten toimii mainiosti jonkinlaisena sisarteoksena Kaj Korkea-ahon Pahalle kirjalle! Suosittelen.

Jenna Kostet: Marrasyöt

Robustos 2015. 230 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Jenna Kostet: Lautturi

Osallistuin alkutalvesta jo perinteisesti Blogistanian kirjapalkintoäänestyksiin. Harmillisesti jäi kirveltämään, että Blogistanian Kuopus -kisassa oma suosikkini Magdalena Hain Susikuningatar jäi äärimmäisen niukasti kakkoseksi. En olisi kuitenkaan voinut tehdä mitään enempää oman suosikkini eteen, joten harmistus oli vain nieltävä, kuten demokratiassa on tapana.

Kuopuksen nappasi Jenna Kosteen esikoisromaani Lautturi. Siitä oli jo kuullut paljon kohistavan eri puolilla kirjablogimaailmaa ja sen some-liitännäisissä kuten Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa, joissa monilla kirjablogeilla on edustuksensa. Itse olin kuitenkin Lautturin onnistunut ohittamaan, vaikka se kiinnostavalta ja erilaiselta kuulopuheiden mukaan vaikuttikin. Nuorten aikuisten kotimainen spefi-romaani on aina kiinnostava yhdistelmä.

Omat suosikkini nappasivat voitot muissa kaunokirjallisuuden Blogistania-kisoissa, joten päätin lukea vielä Kosteen kirjankin saadakseni voittajasuoran haltuuni. Heräsin lopulta toimintaan pari viikkoa sitten, ja huomasin, ettei kirjaa ollut lainkaan hankittu kaupunkimme kirjastoihin. Kirjakaupoistakaan teosta ei hyllyistä löytynyt, enkä halunnut sitä lähteä kaupasta tilaamaan. Verkosta olisin teoksen saanut näppärästi tilattua esimerkiksi kustantajan sivuilta.

Puntaroin vaihtoehtoja ja päädyin tekemään kirjasta hankintaehdotuksen kirjastoon. Toiveeseeni vastattiinkin myönteisesti jo samana päivänä, ja teos luvattiin toimittaa minua varten lähikirjastooni. Loistavaa palvelua, kiitos! Olen tyytyväinen ratkaisuuni. Kirja ostettiin nyt yhteiseksi iloksi, ei vain minun hyllyyni. Harmittamaan jäi vain sen seikan toteaminen, mitä kirjaston hankintamäärärahojen supistaminen on käytännössä tarkoittanut. Pienten kustantamojen lasten- ja nuortenkirjoja ei enää juurikaan osteta kokoelmaan, jollei niitä erikseen joku toivo.

Ensivaikutelmani Lautturista oli synkkä. Johanna Lumpeen tekemä kansi on lähes musta. Vasta tarkemmin katsoessaan alkaa kannesta hahmottaa vettä, aaltoja ja kaukaisuudessa loistavan tähden. Kirjan tarinakaan ei nyt mitään kovin vaaleasävyistä ilottelua ole, mutta ihan niin synkkää menoakaan ei kansien välistä löydä kuin mitä kansikuva antaa ymmärtää.

Kai on Tuonelan lautturin poika, jonka tulevaisuus on Tuonen virralla ohjaamassa sieluja eteenpäin. Kai kuitenkin kaipaa jotain muuta. Hän haluaa sinne, mistä sielut tulevat, maailmaan. Äidin ja muiden perheenjäsenten estelyistä huolimatta Kai päättää lähteä. Ylhäällä hänellä on oppaanaan Eero, isän veli, suvun toinen musta lammas. Eero on sopeutunut maailmaan eikä enää aio palata alas. Silti hän muistuttaa Kaita, että tämä voi aina palata kotiin, jos maailmassa on liian vaikeaa.

Kostet menee aika suoraan asiaan, eikä turhia selittele. Kain matka Tuonen virralta maailmaan, suomalaisen kaupungin liepeille on nopeasti ohi, ja alkuvaikeudet sopeutumisessa ohitetaan pikaisesti. Hieman Kai sentään ihmettelee autoja ja sen sellaista, mutta tärkeintä on kuitenkin lukioon meneminen. Kai aloittaa läheisessä lukiossa uutena oppilaana lukion toisen vuosikurssin opiskelijana. Kirjat  ja sanat ovat olleet Kaille tärkeitä aina. Niinpä opiskelu ja oppiminen eivät tuota vaikeuksia. Ihmisiin sopeutuminen sen sijaan on vaikeampaa. Hiljainen, ulkonäöltään erilainen Kai ystävystyy nopeasti kiusatun ylipainoisen Veetin kanssa. Kai saa lempinimen Maitonaama, ja hänet luokitellaan nörttifriikiksi, jota pilkataan avoimesti muiden surkimusten tavoin.

Sitten Kai näkee ensi kerran Iran. Ira on koulun kaunein tyttö. Hänen äitinsä on Iranista, ja hän rakastaa aurinkoa, joka taas on myrkkyä Kaille. Kai ei kuitenkaan saa silmiään irti Irasta. Hän rakastuu. Tilanne on kuitenkin toivoton, sillä Ira näyttää kuuluvan koulun suosituimmalle pojalle Aarolle. Äidinkielen tunneilla Ira ja Kai kuitenkin kohtaavat, ja pian käy ilmi, että heillä on yhteinen kiinnostuksen kohde eli kieli. Ira osaa ulkoa runoja ja on opettajan suosikki. Kai taas kirjoittaa esseen, joka mykistää paitsi opettajan myös Iran.

Lautturi jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä kertojana on Kai, toisessa Ira ja kolmannessa molemmat vuorottain. Ratkaisu toimii oivallisesti, sillä näkökulmanvaihdos avaa lukijalle nuorten maailmaa enemmän kuin he toisistaan saavat tietää. Irallakin on salaisuutensa. Perhe elää omassa yksityisessä helvetissään tyrannimaisen ja väkivaltaisen isän kynsissä. Ira on loukussa, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Mustasukkainen Aaro vahtii tyttöä silloin, kun isä ei ole valvomassa tätä.

Kain ja Iran tarinat kietoutuvat yhteen hyvin dramaattisen tapahtuman kautta. Ira alkaa aavistella Kain salaisuutta, kun nuoret vähitellen salavihkaa ystävystyvät. Kostetin avoimesta loppuratkaisusta pidin kovasti. Se on samaan aikaan sekä surumielinen että toiveikas.

Lautturi on kiehtovan erilainen teos. Idea Tuonelan väestä ihmisten keskellä ihmettelemässä maailman menoa ja kaipaamassa kuolevaisten elämään on kutkuttava. Idean avaamista olisin kaivannut enemmänkin. Alkupuolella yhteydet Kalevalan myyttiseen maailmaan nousevat esille enemmän, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vähemmälle tämä puoli kirjassa jää. Kain voi lukea vertauskuvallisena erilaisuuden edustajana ja unohtaa yliluonnollisen puolen, jos niin haluaa. Näitä kavereitahan tuntuvat koulujen käytävät olevan pullollaan, vaikka huomio kiinnittyy ensin Aaron, Iran ja muiden kovaäänisten hahmojen kaltaisiin menestyjiin. Aavistuksellinen flrttailu kuoleman ja itsemurhan kanssakin nousi lukiessa mieleen.

Kosteen kielen herkkyyttä on monissa arvioissa kehuttu kovasti, eikä suotta. Muiden kirjasta kirjoittaneiden bloggaajien tavoin jään odottelemaan, mihin suuntaan lupaavan esikoiskirjailijan tuotanto tästä lähtee. Ihan täysillä en tempautunut Lautturin matkaan, mutta olisi kiinnostavaa testata tätä varsinaisen kohderyhmän lukijoilla. Uskoisin, että lukemista harrastavat peruskoulun yläluokkalaiset saavat tästä irti paljon sellaista, mikä itseltäni menee vähän ohi, koska en ihan pysty samastumaan nuorten maailmaan. Spefin keinoilla siihenkin tosiaan saa uusia ulottuvuuksia.

Jenna Kostet: Lautturi

Robustos 2014. 199 s.

Lainattu kirjastosta.

Jenna Kostet kirjoittaa Kaikkitietämättömät kertojat -blogia kahden muun esikoiskirjailijan kanssa. Sieltä Kosteen sivulta löytyy kattava lista Lautturin arvioita.

Meri Savonen ja Johanna Lumme: Peippometsän bändikilpailu

Meri Savonen on minulle tuttu Tonttulapset-sarjastaan, jonka osat Tonttulapset ja seikkailujen joulu sekä Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat olen lukenut ja blogissani aikoinaan esitellyt. Tonttulapset-sarja on suunnattu jo itsekin lukea osaaville lapsille, mutta toki ne sopivat mainiosti ääneen luettaviksi vähän nuoremmille (tosin ääneen kannattaa lukea myös jo itse lukeville lapsille!).

Nyt käsissäni on Meri Savosen uuden Peippometsä-kuvakirjasarjan aloitusosa Peippometsän bändikilpailu. Metsämarjat-bändi kuulee, että juhannuksena järjestetään bändikilpailu. Alkaa ahkera harjoittelu. Hieman myös jännittää! Harmi vain, että ennakkosuosikki Ilvespojat vaikuttaa aivan musertavan ylivoimaiselta.

Kilpailu on jännittävä, eikä ihan ilman kommelluksiakaan selvitä. Ruusa-mäyrä joutuu koville omatuntonsa kanssa, mutta pääsee lopulta voitolle, tietysti. Savonen on ratkaissut lopun varsin onnistuneesti. Idols-tyylinen kisa ratkaistaan yleisön huutoäänestyksellä, eikä voittajasta ole epäselvyyttä. Mutta ei siinä vielä kaikki! Juontaja Teppo Tikalla on siiven alla vielä yllätys.

Kuvakirja on vallan hieno. Tekstin ja kuvan suhde toimii hyvin. Kuvittaja Johanna Lumpeen akvarelli- ja tussitekniikalla (käsittääkseni) toteuttamat hauskat ja samalla herkät kuvat rytmittävät tarinaa. Kuvat eivät ole liian kiiltokuvamaisia, vaan mattapintainen toteutus tuntuu mukavan rauhalliselta. Kuvista löytyy myös paljon hauskoja yksityiskohtia, ja erityisesti soittimiin on kiinnitetty paljon huomiota.

Myös tekstissä on tiettyä auditiivisuutta. ”Mäyräpoika Rolle taituroi bassolla po pom po pom po pom.” Tätä on varmasti hauska lukea ääneen pienelle kuulijalle. Aikuislukijaa taas miellyttää varsin todentuntuinen keikkameininki: ”Soittakaa Paraati! joku yksinäinen räkättirastas toivoi lempikappalettaan, mutta hänet hyssytettiin nopeasti hiljaiseksi.”

Kirjan lopussa on Metsämarjojen Uimabiisin sanat, mutta ei valitettavasti nuotteja. Uimabiisin voi kuitenkin kuunnella täällä. Vielä on avattu bändisanastoa bänditreeneistä You rock! -huudahdukseen.

Meri Savonen ja Johanna Lumme: Peippometsän bändikilpailu

Robustos 2013.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Meri Savosen haastattelu Länsiväylä-lehdessä.

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

”Vanhempansa menettänyttä kutsutaan orvoksi, puolisonsa menettänyttä leskeksi, mutta lapsensa menettäneelle ei ole edes nimeä.”

Tämän rakkaan kirjablogin ansiosta tulen välillä lukeneeksi sellaisia kirjoja, joihin en lähes varmasti olisi tullut koskaan muuten tarttuneeksi. Kirsti Kurosen Ammeiden aika on sellainen. Tuottelias Kuronen on julkaissut ennen tätä ensimmäistä aikuistenromaaniaan kaksitoista lasten- ja nuortenromaania sekä runokokoelman, joten mistään aloittelijasta ei todellakaan ole kyse. Hieman oikeastaan hävettää taas todeta, että kirjailija on minulle uusi tuttavuus. Kuronen on nimittäin saanut Topelius-palkinnon vuonna 2011 nuortenromaanistaan Piruettiystävyys. On mennyt ohi, valitettavasti, vaikka mukamas niin hyvin seuraa kirjallista kenttää.

Ammeiden ajan sain arvostelukappaleena kustantajalta. Olen ennenkin lukenut ja blogissa esitellyt Robustoksen kustantaman kirjan eli Venla Saalon Kirkkaalla liekillä. Tiesin siis, että Kuronen on kirjoittanut nuorille ja koska tuo Saalon kirjakin on nuortenromaani, jotenkin päättelin, että myös Ammeiden aika olisi. Mutta se ei ole, ja se onneksi käy suoraan ilmi kansiliepeestäkin, joten pystyin heti orientoitumaan uudelleen.

Rehellisesti on tunnustettava, että kirja olisi jäänyt kaupan tai kirjaston hyllyyn nimensä takia. Se ei houkuttele minua karvan vertaa, oikeastaan päinvastoin. Nimi saa toki perustelunsa ja hyvät sellaiset itse tarinassa, mutta nimeä olisin kyllä miettinyt oikein kunnolla vielä uudelleen. Tämä on tietysti makuasia, josta on turha kitistä.

Ammeiden aika on hyvin nopealukuinen teos, ja itse luin sen noin kolmessa tunnissa parin junamatkan aikana. Helppous ja sujuvuus eivät kuitenkaan tarkoita kuvaannollisessa mielessä ohuutta, sillä tarina on mukavan arvoituksellinen ja rakennettu monipuolisista aineksista taiten. Monenlaista jäi mieleen askartelemaan kansien sulkeuduttua.

Kirjan päähenkilö on 47-vuotias Iiris Klingsten, joka tekee kuolemaa kotonaan. Iiriksellä on kaksi teini-ikäistä lasta sekä kirjailija-aviomies Juhani. Pariskunnasta vilkkaampi mielikuvitus, herkempi mieli ja boheemimpi luonne on kuitenkin toimittajaksi opiskelleella Iiriksellä. Juhani on oikeastaan toivottoman käytännöllinen realisti, joka kirjoittaa suosittuja poliisiromaaneja. Nyt Juhani on kuitenkin ottanut hoitaakseen Iiriksen liikeyrityksen, Ammelan.

Ammela on Iiriksen toteutunut unelma, eräänlainen päiväkylpylä, jossa asiakkaat saavat kylpeä mieleisessään pienessä huoneessa maksua vastaan. Yritys on ollut menestys, vaikka kukaan ei sitä alussa uskonutkaan, kaikkein vähiten Iiriksen arkitavalliset vanhemmat. Mumu, Iiriksen isoäiti, olisi varmasti uskonut ideaan, jos olisi vielä elänyt. Mumu onkin ollut Iirikselle läheisin ihminen monella tapaa. Nuorena leskeksi jäänyt Mumu on aina jaksanut olla iloinen ja kannustaa Iiristä tämän pyrkimyksissä.

Maatessaan sairasvuoteellaan Iiris muistelee seitsemän vuoden takaisia tapahtumia elämässään. Avioliitto oli jonkinlaisessa kriisissä, joten ei ollut ihme, että Iiris ihastui salaperäiseen ja komeaan asiakkaaseensa. Samaan aikaan tytär Kerttu ahdistui kotona Iiriksen isovanhempien vanhassa huvilassa. Tyttö aisti ja näki Mustan, joka hakeutui vintiltä kohti kellaria, samaa paikkaa, jossa Iiriksen isoisä oli aikoinaan saanut tapaturmaisesti surmansa.

Seitsemän vuoden takaiset tapahtumat ja aikaisempi suvun historia keriytyvät vähitellen auki.

Kurosen kirjoitustyyli on mukavan omaperäistä. Kerronnassa vilahtelee välillä metatekstiä, eli kirjoittaja kommentoi kertomusta lukijalle, jopa viittaa aiempiin sivuihin sulkeissa epäkaunokirjalliseen tapaan. Myös ennakointia on käytetty melko paljon, samaten kirjallisia viittauksia (lopussa on vielä luettelo lainatuista teksteistäkin). Pääosin tarina avautuu Iiriksen näkökulmasta, mutta myös Juhani pääsee hetkittäin väliin. Pidin myös siitä, että Kuronen ei selitä kaikkea auki, kuten Iiriksen ja Annan poikkeuksellisen läheistä ystävyyssuhdetta. Sen sijaan minun juttuni eivät ole meediolla käynnit ja ”kummittelu”, mutta kokonaisuutta ne eivät kuitenkaan haitanneet. Vaikka Iiris siis on vakavasti ja todennäköisesti parantumattomasti sairas, lähellä kuolemaa, kirja ei ole mikään sairaskertomus tai nyyhkytarina. Oikeastaan siitä jäi hyvin valoisa kokonaiskuva.

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Robustos 2013. 210 s.

Kirjalle on tehty myös traileri, jossa kyllä on minun makuuni hieman turhan paljon juonipaljastuksia.

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä

Tänään alkaa tässä blogissa nuortenkirjateemaviikko. Nuortenkirjoja yritän parhaani mukaan lukea ja niistä välillä kirjoittaakin, mutta taka-ajatuksena on saada jotakin kättä pitempää myös Blogistanian Kuopus 2012 -kisaan. Kyseessä on kirjablogien oma lanukirjallisuuskilpailu parhaista kotimaisista lasten- ja nuortenkirjoista tänä vuonna.

Viikon ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui pienen Robustos-kustantamon julkaisema Kirkkaalla liekillä, joka on Venla Saalon esikoisromaani. Täytyy tunnustaa, että kirja oli melkoinen täystyrmäys. Olin monella tavalla vaikuttunut ja olen oikeastaan edelleen, vaikka lukemisesta on kulunut jo muutamia päiviä.

Ensimmäinen kunnon ravistelu tulee jo aloitussivulla. Saalo viittaa kintaalla kaikille oikeinkirjoitussäännöille ja kirjoittaa tajunnanvirtamaista tekstiä, joka lähtee yllättävän nopeasti kuljettamaan lukijaa. Siis tällaista pilkunviilaajaakin! Toisella aukeamalla ei haitannut enää yhtään, ettei tekstissä ole isoja alkukirjaimia juuri muualla kuin ihmisten nimissä. Pisteitäkin käytetään kuin uusiutumatonta luonnonvaraa. Mutta toimii! Huhhuh!

Toiseksi tarina on varsin rajua tavaraa sekin. Ysiluokkalainen Maaria on menettänyt isoveljensä auto-onnettomuudessa. Tosin Maaria on vakuuttunut, että veli teki itsemurhan, koska ei enää jaksanut jatkuvaa kiusaamista. Nyt Maarian olisi vain jaksettava kahdestaan äidin kanssa, joka vaihtaa miestä kuin paitaa muttei saa asunnosta siivottua ainuttakaan esinettä.

Maaria on vakavasti masentunut eivätkä häntä kiinnosta sen paremmin koulu kuin kaveritkaan. Vain pitkäsorminen basisti Pete alkaa vetää häntä puoleensa sen lisäksi, että hän alkaa haaveilla kaupungin vanhan puukirkon polttamisesta. Polttamisesta ja tulen avulla puhdistautumisesta tulee Maarialle todellinen pakkomielle, kantava voima,  kun kaikki muu ympäriltä alkaa olla täysin hajalla.

Aihe on siis vähintäänkin rankka, ja Saalon tapa kirjoittaa tekee sille upeasti oikeutta. Opettajana tietysti pikkuisen aina kaihertaa, kun kirjassa nuoret lintsaavat koulusta kuukausitolkulla, eivätkä opettajat reagoi muka mitenkään. Oikeasti tällaisiin tapauksiin tartutaan nykyään rivakasti. Mutta ei tietysti synny tarinaa, jos koulukuraattori ja luokanvalvoja heti tarttuvat härkää sarvista. Eikä koulullakaan tietysti aina halusta huolimatta ole apua tarjottavanaan, myönnän toki. Maariakin saa apua, ja asiat alkavat lopulta kirkastua, joten aivan sysimusta ei kirjan maailma lopulta ole, vaikka paikoin siltä tuntuu. Saalo tekee tämänkin taitavasti, sillä loppuun asti joutuu jännittämään, ottaako Maaria tarjotun avun vastaan vai onko pakkomielle, hätä, sittenkin liian voimakas.

Esikoisteokseksi tämä on erittäin kypsä ja omaääninen, taitavasti kirjoitettu kirja. Suosittelen nuorille, nuorille aikuisille ja aikuisille.

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä

Robustos 2012, 240 s.

Kirjasta on kirjoittanut myös Sara. 

Iloinen uutinen ehti ilmestyä ennen tämän tekstini julkaisua: Kirkkaalla liekillä on ehdokkaana Finlandia Junior 2012 -kisassa! Mahtavaa!