Harri V. Hietikko: Plutoniumin puolitusina

 

Plutoniumin puolitusina tarjoaa toviksi paluun Harri V. Hietikon luomaan maagisin sävyin väritettyyn anarkistiseen dystopiaan, jota hän on kuvannut kahdessa aiemmassa omintakeisessa romaanissaan. Pienoisromaani Plutoniumin puolitusina on jonkinlainen tarinan itsenäinen epilogi, kuin sen väreilevä jälkikaiku.

Pandemian jälkeen (Reuna, 2018) on nykyisen Suomen alueelle sijoittuva dystooppinen romaani lähitulevaisuudesta, jossa ärhäkkä influenssavirus on karsinut parissa viikossa 90 prosenttia maapallon väestöstä. Jäljelle jäänyt väestö on kohdannut mittavia vastuksia, mutta rippeet siitä ovat edelleen elossa. Turun linnaa keskuksenaan pitävä Auktoriteetti lähettää luutnantti Naavasaappaan vaaralliselle matkalle Kajaanin linnaan selvittämään, mitä eversti Zetan johtamalla satelliittialueella oikein tapahtuu.

Jatko-osassa Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit (Reuna, 2019) tarina muodostuu asiakirjoista, jotka paljastavat, miten Auktoriteetti lähetti alikersantti Cornelia Rasan Kajaaniin selvittämään, mitä Naavasaappaalle ja ennen kaikkea tarunhohtoiselle sotalipulle eli Pohjannaulalle on tapahtunut.

Plutoniumin puolitusinassa Auktoriteetti lähettää nimeämättömän minäkertojaupseerin Kajaaniin. Tällä kertaa tavoitteena on tuoda sinne päätyneet luutnantti Naavasaapas ja alikersantti Cornelia Rasa takaisin kotiin, elävinä tai kuolleina. Matka on vaarallinen, koska Turun ja Kajaanin välisellä alueella ovat käynnissä sotatoimet. Plutoniumin rangaistuslegioona on sijoitettu entiselle Olkiluodon ydinvoimala-alueelle. Tästä laitoksesta kertoja käy värväämässä itselleen viiden hengen ryhmän tehtävälle.

Hietikon persoonallinen kerronta on jos mahdollista vieläkin tyylitellympää ja omintakeisempaa kuin aiemmissa teoksissa. Takakansitekstin mukaan Plutoniumin puolitusina on ”kunnianosoitus vanhoille sotaelokuville, H. P. Lovecroftille ja pariisilaisista pikkukioskeista myytäville kirjasille”.  Aika tyhjentävästi kuvattu.

Harri V. Hietikko: Plutoniumin puolitusina
Lector 2025. 50 s.

Arvostelukappale.

Tomi Norha: Naarasperho

 

”Perhosen sukupuolen voi nähdä, kun sen yli lentää jotakin. Perhosillakin urokset tuntee siitä, että ne alkavat heti uhota, kun aistivat uhkaa. Naaraat jäävät paikoilleen.”

Tämä alkuun lainaamani sitaatti Tomi Norhan esikoisromaanin Naarasperho toisesta luvusta on tietynlainen romaanin avain. Päähenkilö Elli on kuin naarasperho, joka vaaran uhatessa jähmettyy paikoilleen ja lamaantuu. Niin ainakin on tapahtunut ennen, Ellin menneisyydessä.

Romaanin alussa vuoden 1953 kesä on kukkeimmillaan. Kolme naimatonta sisarusta viettää kesäänsä maaseudulla idyllisessä Hämeenkyrössä tutussa kesäpaikassaan. Tunnelma on sillanpääläinen, ja kuinka ollakaan, pian itse Frans Emil ilmoittaa tulevansa naisten luokse onnitteluvierailulle Marian, vanhimman sisaren, syntymäpäivän kunniaksi.

Lukija aistii pian, että sisarusten keskinäiset välit ovat jännitteiset. Elliä pidetään jotenkin korostuneesti silmällä, hänen tekemisiään ja toimiaan tarkkaillaan ja kommentoidaan, paikoin hyvinkin tunkeilevasti. Erityisesti Maria suhtautuu häneen kontrolloivasti ja holhoavasti. Ellissä on jokin vikana, jokin, joka tekee hänestä haavoittuvaisen ja saa toiset huolestumaan.

Mistä oikein on kyse, paljastuu lukijalle jossakin vaiheessa, kuten moni asia Ellin elämänvaiheista. Puutteineen ja rankkoine kokemuksineen hän on kuitenkin elämänhaluinen nuori nainen ja itsellinenkin, onhan hänellä opettajantoimi kaupungissa. Sisarusten välit kiristyvät, ja Elli tekee ainakin yrityksen irtiotoksi. Mutta pääseekö hän irti naarasperhoudestaan?

Salaa runoja kirjoittava Elli haaveilee rakkaudesta, avioliitosta ja perheestä, mutta jostain syystä (joka lukijalle aikanaan siis paljastuu), ne ovat hänelle saavuttamattomia ja kiellettyjä. Sitten tanssien jälkeinen kesäyö näyttää heittävän hänen tielleen mahdollisuuden. Olisiko unelma onnesta sittenkin saavutettavissa?

Ellin tarinan lomaan on ripoteltu välähdyksiä kahdesta miehestä, jotka työskentelevät intensiivisesti paperipinojensa takana savukkeet kiivaasti sauhuten. Miesten suunnitelmat risteävät aikanaan Ellin tarinan kanssa, kuten lukija tietysti olettaakin.

Naarasperho on mielenkiintoinen esikoisromaani. Sen suora ja avoin kytkös F. E. Sillanpään tuotantoon ja erityisesti Nuorena nukkunut -romaaniin on omintakeinen ratkaisu. Ellin ja Sillanpään Siljan tarinat kulkevat osittain samansuuntaisesti. Koska en tästä tiennyt etukäteen, sain kokea löytämisen iloa, jonka tässä nyt huomaan juttuni lukevilta pilaavani. Pahoittelut siitä!

Harmittelin, että Nuorena nukkuneen olen lukenut niin monta vuosikymmentä sitten, että en enää läheskään kaikkea muista. Nyt klassikon voisikin ottaa uudelleenlukuun, joten Naarasperho toimii ja vie toisen kirjan ääreen, kuten hyvä romaani usein tapaa tehdä.

Eniten Ellin tarinassa minua kiehtoi hänen häpeälliseksi koettu sairautensa, tuon ei niin kovin kauan sitten olleen ajan yleinen tapa suhtautua siihen sekä sairauden nykylukijan silmissä todella karu hoito. Vaikka välillä tuntuu, että asiat eivät muutu paremmiksi, on moni asia sentään muutamassa vuosikymmenessä sentään mullistavasti myös parantunut.

Romaanin loppuratkaisu on sadunomainen, yllättäväkin, vaikka sitä tosiaan pedataan välähdyksillä toisesta tarinasta. Myös naarasperhomotiivi saa vielä uusia merkityksiä ennen loppua.

Norhan käyttämä vanhahtava sillanpääläinen kieli tuntuu alkuun jonkinlaiselta tyrmäykseltä. Esimerkiksi romaanin alkulause kuuluu näin: ”Päivänen paistaa Hämeen sydämeen.” Onneksi meno kuitenkin melko pian rauhoittuu tästä! Vaikka kotimaisten klassikkoromaanien suurehko ystävä olenkin, en kovin innokkaasti kannata nykykirjallisuuden kirjoittamista täysin niiden henkeen ja tyyliin.

Arvostan näinä mammuttiteosten aikakautena romaanin maltillista mittaa. Alle 200 sivun teoshan on nykymittapuulla lähestulkoon pienoisromaani.

Tomi Norha: Naarasperho
Lector Kustannus 2024. 164 s.
Äänikirjan lukija Janus Hanski.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Anne Manner: Dominoefekti

 

Turri on antropomorfisten eläinhahmojen ympärille muodostunut alakulttuuri tai sen jäsen. Muun muassa tämän opin Anne Mannerin dekkarista Dominoefekti, jossa turrien keskuudessa riehuu sarjamurhaaja. En ollut turrimaailmasta ennen kuullutkaan, joten tartuin Dominoefektiin kiinnostuneena. Kerrankin jotain uutta!

Parasta Dominoefektissä onkin vähän salamyhkäinen turrikulttuuri. Ensimmäinen luku on tyrmäävä. Parikymppinen lähihoitajaopiskelija Anni on liittynyt Facebookin turriyhteisöön nimimerkillä Miukumauku, hänen fursonansa kun on kissa eli hän pukeutuu kissa-asuun. Tikru-niminen henkilö on värvännyt Annin paritusrinkiinsä, ja nyt Anni myy seksiä turriasuunsa pukeutuneena turrimiehille. Viimeiseksi jäävä asiakas on Dragon, joka seksin jälkeen tappaa Annin ja lavastaa teon itsemurhaksi.

Teoksen päähenkilö on Hanna Lammi, joka on saanut kotipaikkakunnaltaan urheilu- ja rikostoimittajanpestin Viikko-Uutiset-nimisestä lehdestä. Hanna sattuu työmatkallaan paikalle, kun Annin ruumista tuodaan ulos kerrostalon alaovesta. Nuoren naisen itsemurha järkyttää Hannaa, mutta jutunaiheeksi surullisesta tapauksesta ei ole. Toisaalta paikkakunnalla ja lähiseuduilla on viime aikoina tapahtunut kummallisen paljon itsemurhia, erityisesti nuorten naisten itsemurhia.

Seuraava Dragonin uhri on nimimerkkiä Bubble käyttävä nuori nainen. Tällä kertaa murhaaja tekee virheen, ja poliisi alkaa epäillä, että kyseessä ei sittenkään ole itsemurha. Entä ovatko kaikki aiemmatkaan nuorten naisten kuolemantapaukset varmasti olleet itsemurhia?

Hanna tapaa baarissa lukiokaverinsa Villen, joka työskentelee poliisina, ja he alkavat seurustella. Kumpikin kiinnostuu itsemurha-aallosta, joka alkaa tuntua yhä epäilyttävämmältä. Molemmat myös saavat esihenkilöiltään tukea asian selvittelyssä, mutta sitten Hannan ura toimittajana saa ikävän käänteen. Hänellä on kuitenkin jo johtolanka, jota voi ryhtyä seuraamaan.

Dominoefektin perusidea on siis erinomainen. Harmillisesti se on kuitenkin lopulta ainoita asioita, joista teosta voi vilpittömästi kiitellä. Harmittaa todella, että hyvä idea menee hukkaan, koska teos on päästetty painoon kovin keskeneräisenä, oikeastaan raakileena. Juonen tasolla teos on naiivi, kerronta on paikoin kömpelöä ja kieli valitettavan viimeistelemätöntä. Parhaiten toimivat dialogiosuudet ja murhakohtaukset, mutta ne eivät pysty kannattelemaan kokonaisuutta.

Niin toimittajan kuin poliisinkin työn kuvaus on kaukana realistisesta ja uskottavasta. Ihan liikaa kuvataan asioita, jotka eivät liity mihinkään eivätkä vie juonta eteenpäin. Liian monta kertaa kerrotaan sama kohtaus kahdesta eri näkökulmasta. Teos olisi siis ehdottomasti kaivannut tiukkaa kustannustoimittamista. 

Kustantamon sivulla kerrotaan, että Dominoefekti aloittaa Hanna Lammin tutkimuksista kertovan sarjan. Seuraava osa Juoksuhiekkaa ilmestyy lokakuussa.

Anne Manner: Dominoefekti
Lector Kustannus 2022. 228 s.

Arvostelukappale.

Miksi julkaisen näin kriittisen arvion pienkustantamon esikoisdekkaristin teoksesta? 
Kuten blogiani seuranneet tietävät, luen paljon dekkareita ja kirjoitan niistä blogissani. Viime vuosina olen kuitenkin vähän väsynyt kirjoittamaan pitkiksikin venahtaneista sarjoista ja niiden uusista ties monensistako osista ja etsimään niihin raikasta tulokulmaa. Viime vuonna päätin, että panostan erityisesti kotimaisten esikoisdekkareiden ja konkaridekkaristien uusien sarjojen aloitusosien esittelyyn. 

Huomasin Facebookin Dekkariryhmässä viime marraskuussa Anne Mannerin esittelevän joulukuussa ilmestyvää esikoisdekkariaan Dominoefekti. Kuvassa olivat Dominoefektin kannet, joten turrimaailmaan sijoittuvasta sarjamurhaajasta sai hyvän käsityksen. Kiinnostuin minun korviini erikoiselta kuulostavasta ideasta ja laitoin kirjailijalle yksityisviestin, jossa tiedustelin, olisiko hänen kustantajansa kenties kiinnostunut lähettämään minulle kirjasta arvostelukappaleen blogia varten. Sain myöntävän vastauksen ja pian kirja tupsahtikin postilaatikkooni.

Koska olin itse pyytänyt kirjasta arvostelukappaleen, katsoin velvollisuudekseni myös lukea kirjan ja kirjoittaa siitä lupaamani blogijutun. Haluan kirjoittaa blogiini rehellisesti ja avoimesti lukukokemuksistani, mutta en halua loukata sen paremmin kirjailijaa kuin teoksen kustantamoakaan. Pyrin löytämään kaikista lukemistani ja blogissa esittelemistäni teoksista hyvät puolet, ja kun esitän kritiikkiä, yritän perustella sen niin hyvin kuin mahdollista. 

Kun kirja kuitenkin on julkaistu rahaa vastaan ostettavaksi, se on samalla vapaa arvosteltavaksi. Yllä olevassa esittelyssäni peräänkuulutan teoksen perusteellisempaa kustannustoimittamista. Katson, että kustantamolla on aina vastuunsa siitä, mitä julkaisee ja millaiselle kritiikille suojiinsa ottamansa kirjailijan altistaa. Korostan kuitenkin, että minulla ei ole mitään tietoa, mitä kirjailija ja kustantamo ovat keskenään kirjan julkaisusta sopineet. En voi tietää, kuinka paljon kustannustoimittaja on tekstiä hiotuttanut tai miten kirjailija on näihin näkemyksiin suhtautunut. Kaikki kirjoittamani on siinä suhteessa puhdasta arvailua.

Julkaisen omat kirjoitukseni omalla vastuullani ja omalla nimelläni, ja näin aion toimia jatkossakin. Seison sanojeni ja näkemysteni takana. Toivon, että esittämäni kritiikin kärki suuntautuu sinne, mihin olen sen tarkoittanut.

Toivon myös Anne Mannerille ja hänen Hanna Lammi -sarjalleen kaikkea hyvää!

Anne Frost: (Älä) tule tänne

 

Marraskuun alussa vuonna 1944, kun Lapissa vielä soditaan, helsinkiläinen tohtori ja kirurgi Adina Lujanen matkustaa junalla uuteen kotikaupunkiinsa Savonlinnaan. Matka sujuu ahdistuneissa tunnelmissa, sillä Adina tuntuu olevan jonkinlaisella pakomatkalla ja lisäksi juttuseuraksi lyöttäytynyt mies sairastuu matkan kuluessa vakavasti. Adina diagnosoi umpisuolen tulehduksen ja huolehtii, että mies kiidätetään asemalta hänen omaan tulevaan työpaikkaansa eli kaupunginsairaalaan.

Ensikosketus uuteen työyhteisöön ei ole kovin lupaava. Ylilääkäri Roos tyrmistyy tajutessaan, että on tullut palkanneeksi naiskirurgin. Ennenkuulumatonta! Naiset ovat korkeintaan tavallisia lääkäreitä, mieluiten kuitenkin hoitajia. Kireänutturainen ylihoitajatar ei suhtaudu Adinaan sen suopeammin.

Pula-ajan koettelema marraskuinen Savonlinna näyttää Adinan silmissä kaikkea muuta kuin kutsuvalta. Joka suunnalla pyörteilevä musta vesikin tuntuu uhkaavalta. Kaikesta huolimatta hän pian ostaa itselleen tilavan asunnon ja palkkaa sairaalasta kotiutuvan yksikätisen ja sulkeutuneen Rebekan kotiapulaisekseen. Kerrostalonaapurit ja talonmieskin vaikuttavat jotenkin omituisen tungettelevilta tai juroilta.

Mutta työpaikalla ongelmat alkavat kasautua nopeasti. On pientä, että Adinaa kohdellaan alentuvasti ja jopa avoimen epäasiallisesti esimiehen taholta. Toinen talon kirurgeista on kuin tohtori Frank nuoruuteni lääkärisarjoista, ja Adinakin tuntee kummaa vetoa tähän lipevään komistukseen. Mutta sitten sairaalassa alkaa tulla ruumiita. Ensin kuolee Adinan junasta pelastama mies sairaalavuoteeseensa, sitten yksi hoitajista puukotetaan hengiltä liinavaatevarastossa. Riehuuko sairaalassa sarjamurhaaja vai peräti aave?

Murhia tai oikeammin murhaa, sillä potilaan kuolemaa pidetään luonnollisena, saapuu ratkomaan komea ylikonstaapeli Mäkiaho apureineen. Kun poliisin huostassa ollut vankipotilas katoaa mystisesti vuoteestaan, alkaa tilanne olla Adinan kannalta kuumottava. Kuka oikein on kaiken takana ja miksi? Epäilyttävästi käyttäytyviä henkilöitä on lopulta viljalti, eivätkä poliisin resurssit ole kummoiset.

(Älä) tule tänne on kirjailijanimi Anne Frostin ensimmäinen yksinään kirjoittama dekkari ja samalla uuden dekkarisarjan aloitusosa. Anne Frost on toinen puolikas kirjailijanimi A. M. Frostin taakse kätkeytyvästä pariskunnasta, joka on muutaman vuoden ajan julkaissut majuri Jangin sodanaikaisista seikkailuista kertovaa kirjasarjaa. M. Frost menehtyi yllättäen jokin aika sitten, ja Anne Frost jatkaa nyt yksin kirjailijanuraansa.

Anne Frost on päätynyt etsimään kirjoilleen uuden kustantamon. Sekä uuden Jang-trillerin Aarteenmetsästäjät että (Älä) tule tänne -dekkarin on kustantanut Lector Kustannus.

Lähimenneisyyteen sijoittuvien nostalgiadekkareiden ystäville (Älä) tule tänne on mielenkiintoinen tuttavuus, ja tästä joukosta löytynevät sarjan tulevienkin osien innokkaimmat lukijat. Frost on huolella tutkinut kuvaamaansa aikakautta ja silloista Suomea ja erityisesti Savonlinnaa, ja lukija saa nautiskella monenlaisesta sen aikaisesta arjen ja sairaanhoidon sekä lääketieteen yksityiskohdasta. Mielenkiintoinen tietoaines ei kaikin paikoin kuitenkaan ihan saumatta solahda huomaamattomaksi osaksi kerrontaa.

Dekkaria vaivaa myös jonkinlainen tukkoisuus, sillä aineksia ja tyylilajeja tuntuu olevan vähän joka lähtöön. Kauhutunnelmia tavoitellaan mustien vesien pyörteistä ja aavehuhuista, toisaalta taas sairaalassa väreilee polttavan kuuma eroottinen lataus, joka saa Adinan rehevät muodot hehkumallisesti kihelmöimään. Mukana on sairaalasarjojen verisiä leikkauksia ja riutuvia potilaita ja poliisidekkareista tuttuja teknisiä tutkimuksia. Vähän jokaiselle jotakin -tyyppinen ratkaisu siis, joka ei ihan parhaalla tavalla toimi.

Kirurgi Adina Lujanen on mukava valinta dekkarisarjan päähenkilöksi. Hänen kauttaan päästään helposti tarkastelemaan sukupuolirooleja ajan yhteiskunnassa ja työelämässä. Adina vaikuttaa päättäväiseltä mutta kuitenkin inhimilliseltä ihmiseltä, joka suhtautuu intohimoisesti työhönsä ja kunnianhimoisesti uraansa. Rakkausasiat ovat vähän solmussa, mutta mikään tai kukaan ei taida voida tulla Adinan ja leikkaussalin väliin. Häntä ei niin vain lannisteta!

Anne Frost: (Älä) tule tänne
Lector Kustannus 2022. 389 s.

Arvostelukappale.