Jussi Marttila: Lähdön läheisyys

 

Suomen dekkariseura julkisti 4.12.2024 vuoden 2025 Vuoden johtolanka -palkinnon kuusi ehdokasteosta. Koska olen innokas dekkarifani ja entinen Johtolanka-raatilainen vm. 2016 ja 2017, odotin tietysti innokkaasti ehdokaslistan julkistamista. Hieman yllätyin, sillä olin lukenut vain yhden ainoan ehdokaslistan teoksista. Olen siis mitä ilmeisimmin täysin pudonnut kärryiltä!

Kirjailijoista tuttuja oli sentään useampi kuin yksi, mutta oli joukossa minulle ihan uusikin nimi. En ollut kuullut mitään Risto Malinin teoksista. Jussi Marttilan Aurajoki-sarjan aloitusosasta Veden varaan (Tammi, 2022) olin kyllä kuullut, mutta en lukenut. Sen sijaan olen käynyt Turun kaupunginteatterissa katsomassa sen pohjalta tehdyn näytelmän.

Aikani listan teosten ja tekijöiden esittelyjä eri puolilta katseltuani tulin siihen tulokseen, että on tutustuttava paremmin tähän joukkoon, ennen kuin palkinnon saaja 4.2.2025 julkistetaan. Voisin sitten olla siitä jotain mieltäkin.

Päätös ei ole mitenkään rationaalinen, jos vilkaisee pinoissaan lukemistaan odottelevia kirjoja, jotka pitäisi eri tarkoituksiin lukea mahdollisimman pian. Mutta milloin muka lukupäätökset tehdään järkeen perustuen ja suunnitelmia noudattaen?

Sen verran kuitenkin armahdin itseäni, että päätin kuunnella äänikirjoina ne teokset, jotka ovat kuunteluaikapalveluissa saatavana. Loput varaisin kirjastosta. Ei siis olisi mitään painetta kirjoittaa välttämättä esittelyä tänne blogiin, jos se ei jostain syystä lähtisi helposti syntymään.

Ensimmäiseksi kuunteluun valikoitui Jussi Marttilan kolmas osa Aurajoki-sarjasta eli Lähdön läheisyys. Kuten sanottu, en ole sarjan aiempia osia lukenut, joten jouduin hyppäämään osittain liikkuvaan junaan.

Aurajoki-sarjan päähenkilö on yksityisetsivä Janatuinen, joka asuu Martin kaupunginosassa Aurajoen tuntumassa. Janatuinen on entinen poliisi. Sarjan aloitusosassa Veden varaan -dekkarissa on aiheena Turkua piinannut myyttinen sarjahukuttaja eli Jokituuppari, jonka kerrotaan vaanineen öisin Aurajoen rannoilla valmiina työntämään varomattomia kulkijoita jokeen. Kakkososassa Pimeä kuilu jahdataan Halisten lastenmurhaajaa.

Näiden edellisten teosten juonta ei varsinaisesti paljastu kolmannessa osassa, mutta muutamat keskeiset asiat jatkuvat. Paljastuu ensinnäkin, että Janatuinen on kollegansa Helenan kanssa päätynyt surmaamaan Jokituupparin. Myös Halisten lastenmurhan tapaukseen liittyy jotain niin synkkää, että Janatuinen on sen jälkeen käytännössä juonut puoli vuotta samaan aikaan, kun myös Helena on joutunut jättämään poliisinvirkansa.

Turun poliisissa työskentelevä Kirstinen ottaa näyttävästi yhteyttä Janatuiseen ja tarjoaa tälle tehtävää. Kirstinen haluaa, että Janatuinen etsii Irma Lielahti -nimisen nuoren naisen. Tarjous on melko huono, sillä jos Janatuinen kieltäytyy siitä, Kirstinen paljastaa Janatuisen ja Helenan teot sarjahukuttajan tapauksessa. On siis pakko suostua. Jo alusta asti Janatuiselle on selvää, että ennen kuin tehtävä on kunnolla suoritettu, Kirstisen on kuoltava. Onnistuisiko se niin, että hän itse jäisi henkiin? Se ei ollut todennäköistä.

Kiristys ja siihen liittyvä tehtävä saavat Janatuisen lopulta ottamaan uudelleen yhteyttä Helenaan, josta onkin vielä hänelle korvaamatonta apua useaan otteeseen. Ystävyys siis on onneksi elvytettävissä.

Kun Janatuinen pääsee tutkimustensa alkuun, alkaa selvitä, että Irman ympäriltä on kadonnut koko joukko ihmisiä. Johtolankoja seuratessaan Janatuinen törmää kerta toisensa jälkeen ruumiisiin. Jotain todella vaarallista on tekeillä. Miten Irma ja Kirstinen liittyvät siihen? Onko Irma ylipäätään enää hengissä?

Janatuisen hengenlähtö on lähellä jo ennen kuin päästään edes varsinaiseen loppukohtaukseen, jossa tilit on tarkoitus tasata lopullisesti.

Minulla ei ollut varsinaisesti ennakko-odotuksia tämän dekkarin suhteen, mutta lopputulema on, että olen positiivisesti yllättynyt. Tämä veti oikein hyvin. Janatuinen ja Helena ovat toimiva kaksikko, ja liepeillä pyörii muutama muukin ihminen, joihin Janatuinen voi luottaa. Janatuisen ja Helenan status entisinä poliiseina on mielenkiintoinen, varsinkin, kun heitä yhdistää myös yhdessä vakain tuumin tehty vakava rikos.

Janatuisessa ei ole varsinaisia supersankaripiirteitä. Sen sijaan toimijuutta on mukavasti kirjoitettu tarinan naisille. Juoni on monipolvinen ja Janatuisen kadonneen naisen etsimisestä liikkeelle lähtevä tapahtumien vyöry on kiinnostava ja siinä on sopivasti yllätyksellisyyttä. Kuka lopulta on tarinan pahin roisto? Miten oikeutta jaetaan mahdollisimman tehokkaasti? Lisäksi pidin oivallisesta miljöökuvauksesta.

Kuunneltuna Lähdön läheisyys toimii oikein hyvin. Aiempien osien lukemattomuuskaan ei tuntunut sen kummemmin haittaavan. On ihan mahdollista, että palaan aiempiin osiin jossain välissä. Jos en, niin syynä ovat muut lukukiireet enemminkin kuin kirjojen kiinnostamattomuus.

Johtolanka-raati kehaisee Lähdön läheisyyttä näin:

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

En kiistä.

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys
Tammi 2024.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Vuoden johtolanka 2025

Vuoden johtolanka 2025 -palkinnon ehdokaslistalla ovat seuraavat teokset: 

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

 

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava 2024)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

 

Voittaja julkistetaan helmikuussa 2025. Ehdokkaat on valinnut Vuoden johtolanka -raati, jonka jäseniä ovat Ari-Matti Auvinen, Satu Henttonen ja Mikko Mäenpää.

Hannu Vuorio: Nyman

Hannu Vuorio voitti heti esikoisromaanillaan Nyman Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 1996.

Palkintolautakunta, johon kuuluivat Kristina Carlson, Keijo Kettunen ja Heta Pyrhönen, perusteli päätöstään näin:

Hannu Vuorion esikoisteos Nyman on kielellisesti rikas, miljöökuvaukseltaan eloisa ja rikosjuoneltaan yllätyksellinen jännäri. Helsinki, Kallion kulmat ja Kumpula ovat Vuorion maisemaa. Ihmisissä ja tunnelmassa on realistista karheutta, josta nousee myös huumoria.

Vuorio kuvaa vastikään vankilasta vapautunutta miestä, joka on sanojensa mukaan syytön. Juoni lähtee liikkeelle miehen yrityksestä saada oikea syyllinen selville.

Vuorion teoksen ansiona on, että se käyttää kovaksikeitetyn dekkarin perinnettä punoen sen kiinnostavasti veijariromaanin traditioon. Teos näyttää, että nokkela ja vakuuttava rikosjuoni voidaan kutoa arkiseen ympäristöön; kotimainen jännäri voi olla kovaksikeitetty ilman kliseitä.

Tällä kertaa voin mielihyvin allekirjoittaa kaiken edellä kuvatun. Juuri tuollainen rikosromaani Nyman on, muun muassa. Siinä ovat vahvoina näkyvissä piirteet, jotka ainakin löytämieni kuvausten perusteella ovat Vuorion myöhemmän tuotannon tunnusmerkkejä. Itse olen lukenut Vuoriolta aiemmin ainoastaan Käpylä-nimisen dekkarin vuodelta 2015, eikä se valitettavasti minua oikein vakuuttanut.

Nymanin nimihenkilö ja minäkertoja on Nyman-niminen mies, joka teoksen alkuluvussa vapautuu Sörkan vankilasta, missä hän on istunut vaimonsa veljen tappamisesta saamansa rangaistuksen. Missään vaiheessa ei suoraan sanota, mutta minulle syntyi vaikutelma, että Nyman on etniseltä taustaltaan romani. Se selittäisi ainakin osaltaan sitä, miten nuivasti poliisi ja oikeuslaitos ylipäätään häneen suhtautuvat.

Juonen peruskuvio on tuttu. Syytön mies istuu vankilassa teosta, jonka joku toinen on tehnyt. Alamaailman liepeillä jo ennen vankilatuomiota liikuskellut mies päättää vapauduttuaan maksaa potut pottuina. Nyman on siis tuomittu vaimonsa Raijan veljen Markuksen tappamisesta. Markusta on ammuttu lähietäisyydeltä haulikolla kasvoihin. Raija ja tapahtumahetkellä paikalla ollut kolmikon ystävä Pekka todistavat, että Nyman ampui Markuksen. Tosiasiassa Nyman oli tapahtumahetkellä sadan kilometrin päässä, mutta todisteet puhuvat aukottomasti häntä vastaan ja häkki heilahtaa.

Nyt Raija on muuttanut tuntemattomaan paikkaan jonnekin ulkomaille ja Pekkakin käy Suomessa hoitamassa liikeasioitaan vain harvoin ja silloinkin hyvin pikaisesti. Nymanin on selvitettävä, missä Raija ja Pekka asuvat. Avukseen hän saa entisen vankilakaverinsa Nopean sekä entisen tyttöystävänsä Rosan. Ennen kuin kaksikon olinpaikka saadaan selville, tapahtuu Helsingissä Kallion ja Kumpulan tienoilla monenlaista Nymanin kannalta ikävää ja hankalaa. Vähitellen jäljet alkavat kuitenkin lämmetä.

Vuorio tosiaan yhdistelee melko herkullisestikin kovaksikeitettyä alamaailma- ja gangsterimenoa veijariromaanin keinoihin. Koska Nyman ei ole raaka tappaja, häntä huomattavasti häijymmät tyypit tuntuvat kerta toisensa jälkeen vetävän pidemmän korren. Kohtalolla on kuitenkin vielä yksi ässä hihassaan hänen varalleen, kun kaikki jo vaikuttaa lopullisesti menetetyltä.

Sukellus 1990-luvun alun ankeahkoon Helsinkiin ja Suomeen tuntuu nostalgiselta. Matkapuhelimet ja internet loistavat vielä poissaolollaan, ja Ruotsinlaivalla alkoholiostokset pitää jättää yöksi säilytykseen. Nyman haiskahtaa paikoin nykylukijan nenään turhankin äijämäiseltä menolta. Aika on ajanut myös juonen kannalta olennaisten rikostutkintamenetelmien tai niiden lähes täydellisen puuttumisen ohi.

Kerronta on kuitenkin napakkaa ja dialogipainotteista. Nykymittapuulla Nyman on miltei pienoisromaani alle kahdellasadalla sivullaan.

Harri Vuorio: Nyman
WSOY, 1995. 194 s.

Lainattu kirjastosta.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha 

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Pentti Kirstilä: Imelda

 

Pentti Kirstilä sai toisen (!) Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 1993 psykologisesta rikosromaanistaan Imelda. Palkintoraati, johon kuuluivat Leena Lehtolainen, Jukka Parkkinen ja Kimmo Rantanen, perusteli valintaa näin:

”Pentti Kirstilän jännitysromaani Imelda ansaitsee Vuoden johtolanka -palkinnon 1993 erityisesti kirjailijalle jo aiemmin ominaisen rakenteellisen taidokkuutensa sekä kunnianhimoisten kirjallisten lähtökohtiensa takia. Romaanin kerrosmainen rakenne pitää lukijan tiiviissä otteessaan tarinan loppuun asti ja taidokkaasti pohjustettu loppuyllätys pakottaa lukijan palaamaan tarinaan uudelleen.

Käyttämällä päällekkäisten ja keskenään ristiriitaisten kertomusten ohella epäluotettavaa ja epäkompetenttia kertojaa Kirstilä haastaa lukijansa otteluun, joka hankaluudestaan huolimatta toimii perinteisen dekkarin säännöillä.”

En innostunut Kirstilän vuoden 1987 Johtolangan napanneesta Sinivalkoisista jäähyväisistä, enkä lämmennyt oikein Imeldallekaan. Tunnistan siitä kaikki palkintoraadin mainitsemat ominaisuudet, mutta kolmekymmentä vuotta ovat tehneet kyllä tehtävänsä tämän teoksen suhteen. Rakenteellinen taidokkuus tuntuu nykylukijasta lähinnä kikkailulta ja kunnianhimoiset kirjalliset lähtökohdat tekotaiteellisuudelta tai vähintäänkin tekemällä tehdyltä erikoisuuden tavoittelulta.

Juoni on toki kimurantti, mutta niin epäuskottava, että lukija pyörittelee pöyristyneen ällistyneenä silmiään kerran jos toisenkin. Jää ainakin minulle arvoitukseksi, mikä epäuskottavuuksista on tarkoituksellista lukijan harhauttamista (tai ’kunnianhimoista kirjallista lähtökohtaa’), mikä vain ylipäätään laiskaa oikaisemista. Realismiin ei liene pyrittykään, mutta ihan kummalliset ratkaisut lähinnä etäännyttävät lukijaa, joka kaipailee ’perinteisiä dekkarin sääntöjä’.

Imeldan minäkertoja on helsinkiläinen freelancetoimittaja ja kirjailija, jonka nimeä ei mainita. Miehellä on parikymppinen tytär Sari, jota mies kutsuu mielessään nimellä Elektra. Sari opiskelee yliopistolla ja toimii isänsä tutkimusassistenttina. He myös asuvat yhdessä. Mies on eronnut.

Mies saa yllättävän työtarjouksen, kun yksi Suomen rikkaimmista miehistä haluaa hänen kirjoittavan tositapahtumiin perustuvan romaanin. Kenenkään ei kuitenkaan pidä koskaan saada tietää, kenen elämään ja tekoihin romaani perustuu. Kirjailija antaa asiakkaalleen pseudonyymin Jens Marttiira.

Monikerroksisuudessa ja epäluotettavuudessa on siis kyse ainakin tästä, eli Jens Marttiira kertoo oman ja Imeldan tarinan kirjailijalle, joka on huomaavinaan kertomuksessa aukkoja ja epäloogisuuksia, joita ei pysty todistamaan. Lukija taas on minäkertojan varassa, eli romaanin kirjailija kertoo lukijalle vain sen, minkä haluaa. Loppuyllätyskin on, mutta jos lukija on kaikesta huolimatta ollut hereillä, häntä on kyllä varoitettu.

Romaanin nimihenkilö Imelda on madeiralainen tarjoilija, johon Jens on rakastunut kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1970-luvun alussa. Hän on pyytänyt Imeldaa postittamaan hänelle postikortin puolen vuoden välein. Muuten he eivät ole olleet tekemisissä toistensa kanssa paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Romaanin alkupuolisko on armottoman pitkäveteistä pohjustuksen pohjustusta. Vasta kun Jens paljastaa kirjailijalle mahdollisesti tekemänsä murhan, alkaa vähitellen syntyä jännitettä. Kun kirjailija sitten lopulta tapaa Imeldan ihka elävänä, tapahtumat varsinaisesti käynnistyvät. Jännitystä tai imua Kirstilä ei kuitenkaan ole tässäkään vaiheessa lähtenyt kehittelemään, vaan tietty lakonisuus, raskassoutuisuus ja väsyttävä ironisuus jatkuu loppuun asti.

Oma osuutensa on silläkin, että tässä teoksessa ei ole ainuttakaan henkilöä, jota voisi pitää edes hitusen mukavana saati miellyttävänä. Epämiellyttävien henkilöiden kanssa ei lopulta ole kovin viihdyttävää viettää aikaansa. Jens Marttiira on rikas k***pää, Imelda ahne ja kylmä naispaholainen, joka viettelee ja manipuloi ulkonäöllään miehen kuin miehen pauloihinsa, eikä minäkertojakirjailija ole juurikaan miellyttävämpi persoonallisuus. Hänellä on muun muassa rankka alemmuuskompleksi ja raiskausfantasioita, eikä hän häikäile kokeeksi myrkyttää naapurin koiraa, jos siitä on apua totuuden selvittämisessä erään väitetyn myrkkypurkin suhteen.

Mielenkiintoisinta oli tämän teoksen parissa sukeltaa nostalgiseen lähihistoriaan. Kirjailija työskentelee jo tietokoneen avulla työstäessään tekstejään, mutta verkkoon laitetta ei vielä ole kytketty. ”Elektralla oli oma tietokone, jolla hän teki yliopistollisia juttujaan, piti yhteyttä ystäviinsä jonkin ihme elektronisen postin välityksellä….”  Taskukokoisia matkapuhelimia ei vielä ole käytössä, ja tv-kanaviakin on vasta muutama.

Kuten etukäteen uumoilinkin, suhteeni Pentti Kirstilän tuotantoon ei muuttunut ainakaan positiivisemmaksi Imeldan lukemisella. Myönnän kyllä auliisti, että ennakkoasenteeni varmasti vaikutti itse lukukokemukseenkin. Samoin myönnän, että en todennäköisesti osannut lukea teosta sen ansaitsemalla tavalla ja että siitä lausumani kitkeryydet ovat ainakin osin epäoikeutettuja. Mutta kuten olen aiemminkin sanonut, haluan kuvata rehellisesti omaa lukukokemustani. Näin olen tässäkin tapauksessa tehnyt. Olen samalla iloinen, että Kirstilä ei ole saanut enemmän Johtolanka-palkintoja.

Pentti Kirstilä: Imelda
WSOY 1992. 233 s.

Lainattu kirjastosta.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Markku Ropponen: Kuolemanuni

 

Päätin keväällä 2021, että luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut tai joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen lukenut nyt kuusi ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980- ja 1990-luvuilta. Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.

Vuonna 1992 Vuoden johtolanka -palkinto myönnettiin Markku Ropposelle romaanista Kuolemanuni. Palkintolautakuntaan kuuluivat Leena Lehtolainen, Jukka Parkkinen ja Kimmo Rantanen.

Palkintolautakunnan perustelut:

”Markku Ropposen järjestyksessä toinen dekkari Kuolemanuni on kielellisesti hallittu ja rakenteellisesti tiivis teos. Leimaa-antavaa sille on huumori, joka tulee esiin niin Ropposen vuolaan vaivattomassa, jopa lyyrisiin mittoihin kurkottavassa kielessä kuin myös juonen lähes absurdeina käänteinä.

Kuolemanunen lähtökohta on melodramaattinen, itsesääliin ja elämänhaluttomuuteen vajonneen miehen tarina. Ropponen ei kuitenkaan lankea hehkuttamaan elämän surkeudella, vaan antaa tapahtumille aivan toisenlaisen luonteen jo heti alussa farssimaisen itsemurhayrityksen myötä. Totisuus vaihtuu harkituksi, lajityypin konventioita hyväkseen käyttäväksi tyylittelyksi.

Palkitessaan Ropposen palkintolautakunta haluaa samalla kiinnittää huomiota dekkarikirjallisuuden uusiin tulokkaisiin, kääntää katseet huomiseen siinä toivossa, että dekkari lajityyppinä säilyttäisi vireytensä – ja kenties siinä sivussa ohimennen kaataisi muutaman kehitystä kahlitsevan aidankin.”

 

Kuolemanunen palkitsemisesta on siis tänä vuonna kulunut kolmekymmentä vuotta. Onkin myhäilyttävää todeta tuo palkintolautakunnan peruste kääntää katse tuoreisiin tekijöihin. Tänä päivänä Markku Ropponen kuuluu kotimaisen dekkarigenren todellisiin konkareihin, ja kirjallisen tuotannon lukumäärä on kunnioitettava. Suositussa Kuhala-sarjassakin on osia jo lähes kaksikymmentä.

Kuhala-sarjasta olen lukenut kaksi:

Kuhala ja vapaa pudotus
Kuhala ja isku Helsingissä

Kuolemanunen kävin hakemassa Salon pääkirjaston dekkarihyllystä, jossa sitä oli paikalla parikin kappaletta. Kansikuva soittelee vahvasti kelloja päässäni, ja olen melko varma, että olen kirjan joskus omistanut. Olenko lukenut? Ilmeisesti en.

Kuolemanuni on kyllä Johtolankansa hyvinkin ansainnut. Vaikka tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun alun synkkiin lamavuosiin, ei tarina ole yhtään vanhentunut. Ajankuvauksena se on mielenkiintoinen ja nuo ajat aikuisena eläneelle lukijalle tietysti nostalginenkin lukukokemus. Tummasävyinen mutta mustahkon huumorin aavistuksen keventämä tunnelma sopii suomalaiseen dekkariin mainiosti.

Tarina alkaa esimerkillisen säväyttävästi. Lukija tapaa minäkertoja Ape Halmeen, konkurssin tehneen siivousfirman entisen toimitusjohtajan, syrjäiseltä mökiltään itsemurhapuuhissa. Elämällä on tarjottavanaan vain nöyryytyksiä, joten miksi jatkaa? Ape on päättänyt ottaa itseltään hengen vakain tuumin: rauhoittavilla lääkkeillä ja konjakilla uskallusta, isän vanhalla pistoolilla lopullinen niitti.

Suunnitelma menee kuitenkin, kuten palkintoraatikin toteaa, farssiksi, ja aamulla Ape herää mökkinsä lattialta armottomassa kankkusessa. Krapulasaunan jälkeen hänelle tulee asiaa huussiin, missä häntä odottaa vertahyytävä yllätys. Hänen veljensä Sepi on hakattu Apen halkokirveellä hengiltä.

Absurdi tilanne näyttää tapausta tutkivan komisario Antikaisen silmin tietysti Apen kannalta mahdollisimman pahalta. Lisäksi avuliaat lähipiirin henkilöt tietävät kertoa, että Apen ja Sepin välit olivat tulehtuneet. Sepin mukaan Ape oli hänelle velkaa. Aihetodisteita siis riittää, mutta koska varsinaista näyttöä on vähän, Ape lasketaan pian vapaalle.

Kokonaiskuva on ankea: itsemurha on lässähtänyt nolosti kokoon, veli on murhattu ja Ape on pääepäilty. Lisäksi pitäisi alistua hakemaan mitä tahansa tarjolla olevia (surkeita) töitä, jotta pysyisi edes jotenkuten leivänsyrjässä kiinni. Pian Ape saa vielä kimppuunsa Sepin hämärät ystävät, jotka vannovat kostoa. Sitten alkaa tulla lisää ruumiita.

Pitkään Ape hapuilee veljensä murhan suhteen yhtä pimeässä kuin poliisitkin, mutta pienistä vihjeistä alkaa lopulta hahmottua jonkinlainen johtolanka, jota seurata. Ehtiikö hän saada syyllisen selville ennen kuin tämä päästää hänetkin päiviltään?

Markku Ropponen: Kuolemanuni
Tammi 1991. 166 s.

Kirjasto.

 

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-ErikHaataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Harri Nykänen: Takapiru

           

Päätin keväällä 2021, että luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut tai joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen lukenut nyt viisi ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980-luvulta. Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.

Vuoden 1990 Johtolanka-palkinto meni Harri Nykäsen dekkarille Takapiru.  Palkintolautakuntaan kuuluivat vuonna 1990 Heikki Kaskimies, Keijo Kettunen ja Erkka Lehtola.

Palkintolautakunnan perustelut:

Harri Nykänen on kuvannut jännitysromaaneissaan koruttomasti laitapuolen Helsinkiä, ryöstökeikkojen, huumekaupan, peliluolien ja hämärien pikkufirmojen maailmaa.

Nykäsen neljäs romaani Takapiru lujittaa hänen asemaansa kotimaisen dekkarin viimeaikaisessa kehityksessä. Romaani kertoo peliluolan ryöstöstä ja sen jälkiselvittelyistä. Omintakeisessa asetelmassa poliisien toiminta jää enimmäkseen taka-alalle ja päähenkilönä on uhkapeluri keskellä mutkikkaita huijausjuonia. Nykänen hämärtää tiukkoja oikean ja väärän rintamalinjoja, kuvaa elävästi pääkaupungin miljöötä ja höystää kerrontaansa vähäeleisellä huumorilla.

Ensimmäisen Johtolanka-palkinnon saadessaan vuonna 1990 Harri Nykänen toimi Helsingin Sanomien rikostoimittajana, mutta oli siis jo julkaissut aiemmin kolme romaania Kuusi katkeraa miljoonaa (WSOY, 1986) Juudaspeli (WSOY, 1987) ja Joku pelkää kirjettäsi (WSOY, 1988). Niistä en ole lukenut yhtään, kuten en ollut aiemmin lukenut Takapiruakaan. Sen sijaan olen kyllä lukenut useita Nykäsen myöhemmin kirjoittamia teoksia, kuten Raid- ja Ariel Kafka -sarjan kirjoja. Blogistani löytyvät jutut:

Rikoksen evankeliumi – Uhraus
Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän yhteisteos Paha paha tyttö

Takapiru on itsenäinen rikosromaani, jonka päähenkilö on Voitto Grön, ammattipeluri tai korttihuijari, näkökulmasta ja määrittelijästä riippuen. Niin tai näin, Voitto on kuitenkin ennen kaikkea herrasmies, niin rakkaus- kuin työasioissaankin. Tapahtumat käynnistyvät rivakasti, kun Grönin tuttavan Laakkosen pitämä laiton peliluola ryöstetään kesken illan. Kassa tyhjennetään, samoin kaikkien paikalla olevien lompakot ja käsilaukut. Pahaksi onnekseen Voitto on myös pelaamassa ryöstöhetkellä ja menettää käteisensä eli 30 000 markkaa, merkittävän summan siis.

Ryöstäjäkolmikko on naamioitunut kommandopipoihin ja raskaasti aseistettu. Grön kiinnittää huomionsa joukon johtajan erikoisen näköiseen konepistooliin, jota myös ryöstön lopussa käytetään. Ase antaa Grönille johtolangan, kun hän alkaa selvittää ryöstöä peliluokan omistajan piikkiin. Ryöstön tapahtumahetkellä paikalla on myös nainen, jonka Grön jäljittää. Nainen väittää, ettei tunnistanut ryöstäjiä, mutta jokin tämän reaktioissa herättää Grönin epäilyt. Tietääkö nainen sittenkin jotain, mitä ei suostu paljastamaan? Ei aikaakaan, kun Grön päätyy hieman omintakeisen komisario Leimun ansiosta poliisiaseman pahnoille murhasta epäiltynä. Kuka ryöstöporukan nokkamies oikein on?

Takapiru on hyvin tunnistettavaa melko kovaksikeitettyä Nykästä, kieleltään täsmällistä ja rakenteeltaan hallittua ja napakkaa kerrontaa. 1990-luvun lopun helsinkiläinen alamaailma on nykylukijan silmin kovin kiltti, vaikka ruumiita Takapirussakin tulee. Kaikki toimijat ovat kotimaisia, eikä toiminta vaikuta kovin järjestäytyneeltä, vaikka esimerkiksi pelipiireissä kaikki tuntuvat toisensa tuntevan, ja bisneksen liepeillä harjoitetaan monenlaista muutakin hämärää liiketoimintaa, kuten asekauppaa ja prostituutiota.

Rikoksia ratkaistaan perinteisin jalkatyömenetelmin, eli käydään puhuttamassa ihmisiä ja tarkkaillaan epäilyttävien tyyppien puuhia. Puhelin tarkoittaa vielä vanhaa kunnon lankapuhelinta, eikä tekniikka muutenkaan vielä hirveästi jyllää.

Alkuun ajattelin, että henkirikoksia ei olisi tulossa välttämättä ollenkaan ja että ryöstön selvittäminen olisi tässä se varsinainen dekkarijuoni. Olin väärässä. Ruumiita tulee lopulta muutamakin, ja aika karmaisevilla tavoilla, mutta väkivaltaa ei juuri kuvata. Mistä peliluolan ryöstössä oikeasti oli kyse ja kuka on takapiru, johon kirjan nimikin viittaa, selviää ihan loppumetreillä. Sitä ennen on päädytty melkoiseen amokiin piiritystilanteessa, joten toimintaakin on ihan mukavasti.

Harri Nykänen: Takapiru
WSOY 1989.
Äänikirjan lukija Kai Vanne, kesto 5 h 19 min. Kustantaja Word Audio Publishing.

Itse maksettu Storytel.

Ilahduin, kun löysin Takapirun kuunteluaikapalvelusta äänikirjamuodossa. Se olisi ollut saatavana myös Salon pääkirjaston varastosta, mutta nyt ei tarvinnut sitä sieltä tilata tai hakea. Seuraavaksi vuoroon tulevan Markku Ropposen Kuolemanunen joudun kyllä kirjastosta hakemaan.

 

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-ErikHaataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Varjo-Johtis-lyhytlistani eli vuoden 2021 parhaat dekkarit

 

Tänään 7.12.2021 Suomen dekkariseuran asettama Vuoden johtolanka -palkintoraati julkaisee palkinnon historian ensimmäisen lyhytlistan. Seuran verkkosivuilla kerrotaan asiasta näin:

”Vuonna 2021 otetaan käyttöön myös niin sanottu lyhyt lista. Johtolanka-raati valitsee saamistaan ja lukemistaan ehdokaskirjoista 4–6 kirjan listan, joka julkistetaan joulukuun alkupuolella. Näistä lyhyen listan ehdokaskirjoista raati valitsee lopullisen voittajan seuraavan vuoden tammikuussa ja palkinto jaetaan helmikuussa.

Lyhyen listan käyttöönotolla Dekkariseuran hallitus haluaa korostaa suomalaisen rikos- ja jännityskirjallisuuden nykyistä korkeaa tasoa ja saada enemmän julkisuutta useammalle laadukkaalle teokselle.”

Seura on muutenkin selkiyttänyt palkinnon sääntöjä, sillä tästä lähtien se on parhaasta kotimaisesta fiktiivisestä jännityskirjasta myönnettävä palkinto.

Johtolanka-raadin entisenä jäsenenä ja dekkariseuralaisena iloitsen sääntömuutoksista, ne ovat juuri sitä, mitä palkinto ja suomalainen dekkarikirjallisuus tällä hetkellä kaipaavat. Tosin tunnen myötätuntoa raatilaisia kohtaan, koska luku- ja harkinta-aika lyhenivät samaan aikaan, kun kotimaisia dekkareita julkaistaan enemmän kuin koskaan. Luku-urakka on melkoinen.

Olen monena vuonna näihin aikoihin julkaissut blogissani jonkinlaisen vuoden parhaiden dekkareiden listauksen. Tänä vuonna inspiroiduin tuosta Johtolangan lyhytlistasta ja päätin julkaista siitä oman versioni. Niinpä alla on lista, jolla on kuusi parasta tänä vuonna lukemaani kotimaista uutuusdekkaria (ilmestynyt vuonna 2021).

 

1.    Joona Keskitalo: Tottelemattomat (Bazar)

Tottelemattomat on hurja ja pelottavan realistisen oloinen romaani siitä, miten ihan tavallisista suomalaisista miehistä tulee rikollisia ja miten vääjäämättä rikoksen polulle lähtenyt uppoaa tahtomattaan yhä syvemmälle vaikeuksiin. Kylmäävä, koukuttava tarina. Tottelemattomat aloittaa jatkuvajuonisen sarjan, jonka kyytiin kannattaa ehdottomasti hypätä! Ällistyttävää, että kyse on tekijänsä esikoisteoksesta.

 

2.    Marko Kilpi: Undertaker 5 – Kuolemanpelko (CrimeTime)

Undertaker-sarja on edennyt viidenteen osaan, ja lisää on tulossa. Sarja on jatkuvajuoninen ja hengästyttävän tiivistahtinen, ja jouduin itsekin kuuntelemaan sen uudelleen alusta pysyäkseni vauhdissa mukana. UT on jotain täysin erilaista kuin mikään muu jännityskirjallisuuden kentällä. Kilpi on jo kerran saanut Johtolangan edellisen sarjansa aloitusosasta, mutta UT:tä ei vielä ole palkinnolla huomioitu. Kenties nyt? En panisi lainkaan pahakseni.

 

3.   Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä (Like)
Sudenkorennon kesä on toistaiseksi ainoa Tuomas Liuksen tuotannosta lukemani teos, mutta ei takuulla viimeinen. Lumouduin tämän teoksen vastustamattomasta imusta. Tarina on täyteläinen, rönsyilevä, nostalginen, hurja, mielikuvituksellinen! Lius yhdistelee ennakkoluulottomasti eri genrejä, ja tulos on vangitseva. Nautin!

 

4.    Anu Ojala: Jääsilkkitie (Like)
Anu Ojalan esikoisdekkari vaan ei esikoisteos Jääsilkkitie miltei tyrmäsi minut. Kemi-Tornion alueelle alkaa virrata kovia huumeita, ja jälki on pahaa. Ruumiita tulee niin kiivaaseen tahtiin, että rikostekniikan osasto alkaa kärsiä akuutista resurssipulasta. Mutta kuka huumeita oikein välittää? Henkilökuvaus on vahvaa, ja raikkautta (!) tulee uudesta näkökulmasta perheväkivaltaan. Jääsilkkitie on kylmäävän hyvä avaus!

 

5.   Arttu Tuominen: Vaiettu (WSOY)
Vaiettu on kolmas ja vähän erilainen osa Tuomisen Delta-sarjaa. Pääjuoni sijoittuu nykypäivän Poriin, jossa tutut poliisit saavat ratkottavakseen erikoisen tapauksen. Palveluasunnossa asuva hyvin iäkäs mies yritetään hirttää kesken myöhäisen iltakävelyn viereisessä puistossa. Rinnalla kulkee menneisyyteen eli toisen maailmansodan aikaan Saksaan ja Ukrainaan sijoittuva tarina, joka luonnollisesti liittyy nykyajan tapahtumiin. Sekä dekkarijuoni että sotatapahtumat on kirjoitettu taiten, ja lukijan pohdittavaksi jää koko joukko kysymyksiä syyllisyydestä, kauheiden tekojen oikeutuksesta ja kostosta. Vaikuttava romaani.

 

6.    Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Listani kolmas esikoisdekkari on Antti Vihisen Punainen prinsessa, jossa yhdistyvät poliisidekkari, vakoiluromaani sekä poliittinen lähihistoria yllättävän koukuttavalla tavalla. Teos aloittaa sarjan, jossa tamperelaispoliisit ratkovat kiperiä rikoksia. Tällä kertaa tamperelainen eläköitynyt saksanopettaja löytyy murhattuna. Kun tapausta aletaan selvittää, paljastuu todella yllättäviä seikkoja naisen menneisyydestä. Pian KRP:n komisariot Berglund ja Ruokosalmi löytävät itsensä keskeltä tosielämän trilleriä.

 

Raati on tänä vuonna saanut luettavakseen 106 kotimaista uutuusdekkaria. Itse en ole ehtinyt niin suurta määrää lukea, vaan omaan Varjo-Johtis-kisaani osallistui noin 35–40 teosta. Sain myös ihan itse valita diktaattorin lailla oman listani, kun taas raadin lista on aina neuvottelutulos. Silti oma listanikin on kompromissi. Moni todella hyvä dekkari jäi ulkopuolelle kärkkymään, ja jouduin tönimään niitä sydän verta vuotaen listalta pois. Helposti olisin saanut kokoon vaikka tusinan parhaan dekkarin listauksen. Mutta tällä nyt mennään tällä kertaa, puhtaasti oman fiiliksen pohjalta. Onneksi en joudu raadin lailla päättämään, mikä lyhytlistan teos on lopullinen voittaja!

Johtolanka-raati valitsee myös vuoden parhaan esikoisdekkarin kunniakirjan saajan. Eipä ole helppo sekään tehtävä tänä vuonna. On ollut aivan poikkeuksellisen mielenkiintoinen esikoisdekkarivuosi. Laitan tähän vielä listauksen lukemistani kotimaisista esikoisdekkareista.

Vuoden 2021 aikana lukemani uudet kotimaiset esikoisdekkarit:

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies (CrimeTime) 
Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)
Heidi Airaksinen: Vierge moderne (Arktinen Banaani)
Risto Miettinen: Petturi (Aula & Co)
A. M. Ollikainen: Kontti (Otava)
Martta Kaukonen: Terapiassa (WSOY))
Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)
Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon (Mäkelä)
Mikko Kalajoki: Velkakirja (Otava)
Johanna Hasu: Roihu (Reuna)
Saija Kuusela: Katse (Tammi)
Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene (Siltala)
Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat (CrimeTime)
Anu Ojala: Jääsilkkitie (Like)
Joona Keskitalo: Tottelemattomat (Bazar)

***
Julkaisin yllä olevan juttuni siis tiistaina 7.12.2021 klo 9.00 samaan aikaan, kun Suomen dekkariseura julkaisi oman listansa niin lehdistötiedotteena kuin somekanavillaankin. Vuoden johtolanka -raadin jäsenet ovat vuosina 2021-2022 Elo Lammi (puheenjohtaja), Kyösti Pienimäki ja Helena Ranta.

Heidän listansa on seuraava (raadin perustelut kursiivilla, omat kommenttini tavallisilla kirjasimilla ja lainaukset blogistani sinisellä kursiivilla):

Taina Haahti: Bulvaani (Docendo / CrimeTime)

Taina Haahti on kirjoittanut vahvan rikosromaanin globaalista jätebisneksestä. Työlleen omistautuva tutkija pääsee Suomesta Hongkongiin ja kehitysmaihin ulottuvan hämärän jäteliiketoiminnan jäljille. Bulvaani on koskettava ja ajankohtainen kirja häikäilemättömästä kansainvälisestä talousrikollisuudesta, jossa etsitään uusia reittejä ja mahdollisuuksia.

Haahdin Bulvaania en vielä ole ehtinyt lukea enkä sitä edeltävää Strategiakaan, mutta sarjan aloitusosan Kolumnistin olen lukenut ja siitä blogiinkin kirjoittanut muun muassa näin:

Dekkarina Kolumnisti on ihan mukavaa tasoa. Alkuun tosin lähdetään minun makuuni turhan kaukaa ja viivytellen. Jos olisin lukenut tämän painettuna, olisin varmasti harpponut alkupuolelta pitkähköjä tuulivoimateoreettisia osuuksia yli. Kun niistä on päästy ja Mara saatu ujutettua Joppilaan, alkaa kerronta notkistua ihan mukavasti, vaikka kestää tuskallisen kauan ennen kuin Mara pääsee yhtään jyvälle mistään. Juoni on lopulta ehkä turhankin kimurantti ja monihaarainen. Tuli sellainen olo, että lukijaa oli yritetty harhauttaa vähän turhankin perusteellisesti.

Tykästyin kuitenkin Mara Nuutiseen, joka on kokenut kovia mutta joka ei ryve missään loputtomassa itsesäälissä. Huikka kyllä tuntuisi maistuvan, mutta juominen on hallinnassa. Hentorakenteinen nainen ei epäröi tirvaista tarvittaessa nokkaan isompaakaan korstoa, mutta silti hän ei ole mikään ihmenainen.

 

Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)

Milka Hakkaraisen esikoisdekkari on osin tragikoominenkin tarina suomalaisyhteisöstä Ruotsissa ja yhteisön vaalimista arvoista. Tekijä availee kirpeästi kipeistä asioista vaikenemisen kulttuuria. Päähenkilö toimittaja Rosa intoutuu penkomaan vanhoja ja uusia salaisuuksia ja hakee tuekseen vastahakoisen Janin, molemmat ovat virkistävän tuoreita hahmoja dekkarikirjallisuudessa.

Milka Hakkaraisen esikoisdekkarin luin kesällä ja pidin siitä kovasti! Kuten sanottu, esikoisdekkarivuosi on ollut todella hedelmällinen. Kirjoitin Hakkaraisen kirjasta blogiini muun muassa näin:

Rikosjuoni on rakennettu taiten, ja tarinassa on useitakin mielenkiintoisia käänteitä ja sivujuonteita. Tosin yksi tapahtumista ohitetaan kummallisen kevyesti siihen nähden, kuinka omituinen se on. Huomasin kihiseväni turhautumistani, kun ilmeisen kiinnostava seikka tuntui vain ohittuvan! Onneksi sekin sitten aikanaan sai selityksensä.

Parasta Ei verta rantaa rakkaampaa -romaanissa on kuitenkin ruotsinsuomalaisuuden perinpohjainen ruoppaus. Hakkarainen ei säästele yhtään, vaan pöyhii todella pohjamudatkin. Skutskärissä suomalaiset maahanmuuttajat ovat työllistyneet Stora Enson sellutehtaassa. Koko paikkakunta on aina haissut sellulta, joten sitä on myös kutsuttu Skitskäriksi.

 

Tuomas Niskakangas: Roihu (Otava)

Dystopia vuoden 2028 Suomesta, jossa poliittinen tilanne on niin jännittynyt, että rajun sisäisen väkivallan uhka on erittäin lähellä. Niskakankaan esikoiskirja on asiantunteva ja mukaansatempaava. Myös kirjan henkilöt ovat inhimillisiä ja kiinnostavia. Intensiivinen ja hengästyttävä tarina pitää jännitteensä alusta loppuun.

Niskakankaan Roihun luin tuoreeltaan, sillä sen asetelma kuulosti jo etukäteen kiinnostavalta. Ja olihan se todellakin otteessaan pitävä dystooppinen trilleri! Blogissa siitä muun muassa näin:

Tietoa on siis ujutettu toiminnan lomaan runsaasti. Se kyllä toimii toivotusti vakuuttaessaan lukijaa tapahtumien uskottavuudesta, mutta on paikoin vaarassa lipsahtaa pitkästyttävyyden puolelle. Tunnustan kyllä, että Googlellekin oli taas käyttöä kirjaa lukiessani. Uskottavuutta Roihu sai ehkä vähän yllättäenkin maailman tapahtumista tämän vuoden alussa. Välillä toivoo, että maailma ei niin nopeasti alkaisi muistuttaa kirjallisuutta…

 

Niko Rantsi: Kuka viereesi jää (Tammi)

Vankka poliisiromaani rikostutkijoiden sinnikkäästä työstä, mutta myös heidän arkielämänsä huolista ja perheongelmista. Kuka viereesi jää inhimillistää poliisin arkea ja uurastusta, silti kirjan ei tarvitse tinkiä toiminnallisesta rikosjuonestaan. Työläät epäiltyjen kuulustelutilanteet saavat kirjassa vaikuttavan kuvauksen.

Luin viime vuonna Niko Rantsin esikoisdekkarin Sinun puolestasi vuodatettu, jolle tämä Kuka viereesi jää on ilmeisesti suoraa jatkoa. Olen esikoisesta todennut:

-- en ollut Rantsin esikoisesta mitenkään hurmaantunut. Se avaa kyllä mielenkiintoisia ja aika kylmääviäkin näkymiä poliisin toiminnan sisälle, mutta kaunokirjallisesti sen ansiot jäävät vielä raakileeksi. Kliseisesti voisi jälleen todeta, että käsillä on lupaava esikoinen. Kunhan Rantsi saa henkilöihinsä vähän lisää lihaa ja verta, ollaan jo pitkällä. Juonenkäänteisiinkin saa mieluusti vielä lisätä muutaman kierteen ja vauhtia.

Ilmeisesti kierrettä ja vauhtia on löytynyt lisää? Pitänee itse tarkistaa.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene (Siltala)

Suomalaista cozy crimea edustava esikoisromaani, jossa on oivaa miljöö- ja ympäristökuvausta. Kirjassa ovat tekniset faktat kohdallaan ruumiinavauksia myöten ja tarinan ansioita lisäävät uskottavat ja sympaattiset henkilöt. Kirjassa on hyvällä tavalla ”vanhanaikaisen dekkarin” vetovoimaa.

Odotin tätä esikoisdekkaria kovasti, ja pidinkin tunnelmoivasta ja rakastavasta Helsingin kuvauksesta ja persoonallisista, sympaattisista päähenkilöistä. Mutta ihan täysiä pisteitä en vielä olisi tälle erittäin mielenkiintoiselle avaukselle antanut:

Itse siis kaipailin hienoista jäntevöittämistä tarinaan. Tunnelmoinnin ja viipyilyn osalta arvioisin, että lopputulos ei olisi heikentynyt, vaikka muutamia kohtauksia, kuten Karilan ja kumppaneiden mateenpyyntiretki, olisi jätetty poiskin. Sen sijaan annan kiitettävät pisteet kiinnostavista henkilöistä. Erittäin mieluusti palaan Karilan ja Kaarion pariin vastakin. 

 

Matti Remes: Norjalainen tyttöystävä (Tammi)

Useita rikosromaaneja kirjoittanut Matti Remes tavoittaa hyvin pienen kaupungin tunnelmaa. Hiukan boheemi ja hyväsydäminen Ruben Waara on mainio tarinan päähenkilö monimutkaisine ihmissuhteineen. Kirjan kiinnostavaa antia ovat myös välähdykset Hangon sodanaikaisesta menneisyydestä.

Olen lukenut osan Remeksen Hankoon sijoittuvista Ruben Waara -romaaneista, viimeisimpänä v. 2019 ilmestyneen Periaatteen miehen. Blogiin olen kirjoittanut vuonna 2017 Regatasta aika nuivasti:

Kerronnan ongelma on jonkinlainen kummallinen lakonisuus. Kun hiekkarannalta löydetään murhattu mies ja murha on tehty kymmenen vuotta aikaisemmin käytetyllä makaaberilla menetelmällä, asia vain todetaan ja ohitetaan, vaikka uhrikin lopulta paljastuu ihan tutuksi kaveriksi. Samoin käy, kun Waara itse törmää toiselle rikospaikalle, vaikka hän tuntee uhrinkin henkilökohtaisesti. Samaten Remes jättää käyttämättä kadonneen naisen juonihaaran herkulliset ulottuvuudet ja solmii sen langan anteeksiantamattoman siirappisesti!

****

Mielenkiintoisesti Johtolanka-raati valitsi omalle listalleen siis ihan eri kirjat kuin minä! Se on tietysti osoitus suomalaisen dekkarikirjallisuuden kovasta tasosta. Kärki on timanttista laatua. Kärki on myös vuosi vuodelta leventynyt. Laadukasta jännityskirjallisuutta riittää joka makuun. On myös selvää, miksi Johtolanka-raati vaihtuu kokonaan kahden vuoden välein. On loistavaa, että erilaiset dekkarimaut pääsevät vaikuttamaan valintoihin. Nyt on hyvä jäädä jännittämään, mikä kuudesta ehdokkaasta valikoituu varsinaiseksi voittajaksi.

Onnittelut kaikille varsinaiselle Johtolanka-listalle päässeille! Onnea myös oman listani upeille kirjoille. Onnittelut ja suuret kiitokset lisäksi kaikille, jotka ovat vuoden mittaan kirjan julkaisseet. On ihanaa saada lukea loistavia kirjoja!