torstai 29. maaliskuuta 2018

Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie #nuortenkirjatorstai




Maailman pohjoisimman kolkan plantaasinvartijan vaimo ja Oliverin äiti on kadonnut jäljettömiin. Oliver on hädissään ja epätoivoinen kiinnittäessään itse tekemiään etsintäkuulutuksia Kuusilaakson kylän pylväisiin, ikkunoihin ja ilmoitustauluille. Kyläläiset tuntuvat kyräilevän häntä entistäkin umpimielisempinä, eivätkä koulussa edes Elvi ja Esko, Oliverin ainoat ystävät, enää halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Oliverin ainoa johtolanka on unessa nähdyt arpiset miehen kasvot. Minne äiti on voinut kadota?

Oliverin maailma vaikuttaa dystooppiselta painajaiselta. Kaikki villi luonto on kadonnut, eikä lähihistorian oppitunneilla puhuta mitään eläimistä, jotka kenties sittenkin joskus kaukohistoriassa elivät seudulla. Niistä ainakin kerrotaan kielletyissä kirjoissa, jotka äiti on kätkenyt hänen ja Oliverin sängyn alle. Niitä he lukivat salaa yhdessä, kun isä oli töissä rahakuusiplantaasilla.

Oliver ei vielä tiedä, että Rajalammen pohjan kautta pääsee kulkemaan Ikimaa-nimiseen rinnakkaismaailmaan, jossa metsät huojuvat tuuheina ja niissä elää runsaasti villieläimiä ja lintuja. Ikimaa ei kuitenkaan ole mikään paratiisi sekään, vaan se on jakautunut keskenään kilpaileviin ja vihaa pitäviin valtakuntiin.

Merkittävin vihamielinen railo kulkee Aarniolan ja Kalmanvuorten välillä. Aarniolan väki on ammoin jakautunut kolmeen klaaniin, jolla kullakin on ollut vahva yhteys eläinkuntaan: kotkiin, susiin ja karhuihin. Klaanin jäsenet, jotka kommunikoivat unessa ja ajatuksissa eläinten kanssa, ovat kuiskaajia. Kuiskaajat ovat kuitenkin joutuneet uuden kuninkaan Viktorin hallitusaikana ahtaalle, jopa vainotuiksi. Heitä on enää harvassa, eivätkä klaanien metsässä elävät eläinkumppanit ole sen paremmassa turvassa.

Hukkien kuiskaajiin kuuluu nuori Kalla, joka suorittaa soturikoulun viimeistä ratkaisevaa vuotta haaveenaan päästä turnajaisvoiton turvin päättämään omasta tulevaisuudestaan. Kallan hartain toive on saada elää vapaana yhdessä klaaninsa susilauman kanssa. Kuninkaanpoika Kristo on kuitenkin turnajaisten vahva ennakkosuosikki, eikä Kalla muutenkaan ole koulussa mitenkään vahvoilla, sitä kun ei varsinaisesti ole tarkoitettu tytöille. Ei siitäkään huolimatta, että Kalla on monessa suhteessa paljon poikia etevämpi oppilas.

Kulkiessaan talvella metsässä Kalla törmää pieneen piilopirttiin, jossa piileskelee outoihin vaatteisiin pukeutunut yksinäinen poika, Oliver. Nuoret tutustuvat ja oivaltavat pian, että heillä on osittain yhteinen menneisyys.

Soturin tie aloittaa nuorille suunnatun Ikimaa-fantasiatrilogian, joten seikkailu on varsinaisesti vasta käynnistymässä. Moni kysymys jää vaille vastausta. Mitä oikein tapahtui Oliverin äidille? Selviytyvätkö Kallan vanhemmat kuninkaan kynsistä? Entä Kallan susilauma? Paljastuvatko Aarniolan kuninkaan juonet ajoissa? Onko maan alle piileskelemään ajettu Baltatsar läpikotaisin paha? Onnistuuko hän valtaamaan Kalmanvuorten valtakunnan itselleen? Elpyykö kuiskaajien perinne? Yhdistyvätkö Aarniolan klaanit vielä? Palaako Oliver takaisin entiseen kotimaailmaansa?

Kirjailija Kimmo Ohtonen on arvostettu luontokuvaaja ja toimittaja, mikä näkyy oivallisesti tässä hänen ensimmäisessä kaunokirjallisessa teoksessaan vahvana, kauniina ja puhuttelevana luontokuvauksena. Ihmisen ja luonnon välinen voimakas side korostuu kuiskaajissa, mutta se ei ole muutenkaan Ikimaassa vähäpätöinen asia. Ei myöskään liene sattumaa, että karhulla on merkittävä osuus teoksessa.

Oliverille Ikimaan luonto on uusi ja ihmeellinen kokemus. Rinnakkaismaailmassa, josta Oliver Ikimaahan siirtyy, ihminen on omalla toiminnallaan syössyt luonnon pois raiteiltaan masentavin seurauksin.

Paitsi luonnon Ohtonen selvästikin tuntee myös fantasiakirjallisuuden konventiot ja on solminut ne omaan tarinaansa ja mukana ovat niin hyvän ja pahan taistelu, rinnakkaistodellisuus, jossa eletään keskiaikaa muistuttavissa oloissa myyteillä ja maagisuudella maustettuna, kuin orpo päähenkilö suorittamassa tehtävää, jonka sukuperintö on määrännyt.

Mukavaa tuoreutta kuvioon tuo esimerkiksi Kallan ja Oskarin tasa-arvoisuus, sillä kumpikin on tavallaan tarinan päähenkilö. Mukana on myös aimo annos luonnonsuojeluteemaa, mutta ainakin minun mielestäni juuri sopivasti häivytettynä niin, että huomasin sen kyllä mutta en väsynyt tai ärsyyntynyt. Ohtonen ei tuputa liikaa, vaan antaa lukijan tehdä omat johtopäätöksensä.

Soturin tie on jännittävä fantasiaromaani, jossa on vauhdikkaita toimintakohtauksia ja pelottaviakin juonteita. Juonikudelma on ehkä hieman liiankin kiemurainen ja polveileva, eikä ainakaan tässä ensimmäisessä osassa vielä oikein käy selväksi, mitkä kaikki asiat liittyvät yhteen. Sarjamaisuutta vahvistaa kutkuttavaksi rakennettu loppu, jossa hiuksia nostattavan jännittävä takaa-ajo päättyy seesteiseen välähdykseen, mutta joka jättää kaikki isot kysymykset kihelmöivästi avoimiksi. Lukija jää kiihkeästi odottamaan jatkoa.

Kirjaa suosittelisin yli 12-vuotiaille kokeneille (fantasian) lukijoille. Se ei varsinaisesti solahda nuorten aikuisten kirjallisuuden kategoriaan, mutta vaikea on löytää tälle 
suositusyläikärajaa. Ainakin itse viihdyin tämän parissa hienosti ja tempauduin mukaan teoksen huolella rakennettuun maailmaan. Mielelläni kuulen lisää Oliverista ja Kallasta.

Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie
Otava 2018. 335 s.


Arvostelukappale.




Tulossa:


Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 5.4.2018
Mervi Heikkilä: Revonpuro 12.4.2018
Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 3.5.2018


6 kommenttia:

  1. Tätä ollaan pojan kanssa odoteltu innolla ja nyt on kirjastovarauskin odottamassa noutoa. Nyt jäin vaan miettimään onko sittenkään sopivaa luettavaa 9-vuotiaalle. Yksin hän ei siis lukisi tätä, vaan minä hänelle. Ei kai se selviä kuin kokeilemalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, nämä ovat aina hirveän vaikeita kysymyksiä, jotka tietysti joutuu sitten kukin kohdallaan ratkaisemaan itse. Soturin tie on melkoisen vaativa luettava, mutta on tietysti aivan eri asia lukea kirjaa ääneen ja lapsen sitä kuunnella kuin jättää lasta kirjan ääreen itsekseen. Tarina on jännittävä, ihan oikeasti, ja paikoin pelottava ja synkkä. Jo alkuasetelma, jossa noin 12-vuotiaan pojan äiti on kadonnut ja isä lähinnä murahtelee, on aika lohduton. Mutta jos kuuntelija on tottunut lukija ja hieman vaikeampien tarinoiden ystävä, niin totta kai, ainakin kannattaa kokeilla. (Ja jos ei suju, äiti varmaan lukee lopun itsekseen.)

      Poista
  2. Kansi jäi mietityttämään. Siinä on jotain vanhanaikaista, Alistair McLeania, Ian Stuartia, Hammond Innesiä. Nainen on kaunis, paikoillaan, suorastaan makaava :-) ja omaa ehkä jotain luonnonvoimaa kuten usein naiset kansantaruissa, mies on toiminnallinen ja energinen. Kansi ei houkuttele stereotypioillaan, mutta ehkä annan kirjalle mahdollisuuden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koetin jo juttua kirjoittaessani etsiä turhaan kannen tekijän tietoja. Mietin myös ulkoasua, koska erityisesti nuortenkirjoissa se on tärkeä. Se joko houkuttelee lukijoita tai sitten työntää poispäin. Hieman vanhemmille lukijoille olisi kannen voinut suunnitella tähän.

      En itse näe tuota naishahmoa makaavana muuten yhtään! Tainassa Kalla ja Oliver ovat hyvin tasavertaiset, Kalla vanhempana jopa hieman yläkynnessä :D

      Poista
    2. Näin varmaan on kun on lukenut kirjan ja tietää Kallan olevan tasavertainen. En ole lukenut kirjaa, enkä ollut lukenut arvosteluasikaan ennen omaa palautettani. Kannen kaunis, passiivinen nainen ei innosta. Voi olla, että itse kirja innostaa. Ja todellakin: kansi on yllättävän tärkeä viestijä itse kirjan sisällöstä.

      Poista
    3. En mitenkään tarkoittanut mitätöidä tulkintaasi, päinvastoin. Olen itse melkoisen epävisuaalinen ja usein tutkin kansia tarkemmin vasta kirja luettuani, jolloin sisältö jo vaikuttaa siihen, miten näkee kannen viestit.

      Poista