Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki

Hänen pitkäkyntinen sormensa etsiytyy huulieni väliin ja painautuu klitoristani vasten. Hän käyttää sormeaan täydellisessä rytmissä dildoa käyttävän käden kanssa. Minusta nousee ääni, jota en edes tunnista omakseni, nautinnon ja kiihkon ulina, ylistys auringolle, joka loistaa silmäluomieni läpi.

Onko olemassa lajityyppi eroottinen dystopia? Jos ei ole, sellainen kannattaa perustaa pikaisesti ja laittaa Anni Nupposen romaani Valkoinen kaupunki sen prototyypiksi! Eikä tämä nyt suinkaan ole moite, päinvastoin. Nupposella on taito kirjoittaa todella eroottisesti kuumottavia seksikohtauksia, ja se jos mikä on harvinaista. Monestihan kirjallisuuden rakastelukohtaukset joko armollisesti häivytetään, ne ovat tahattoman humoristisia tai, mikä pahinta, kiusallisia.

Lähdin lukemaan Valkoista kaupunkia vähän huonosti valmistautuneena. Huomasin, että teos oli saanut loistavan arvion Helsingin Sanomissa, mutta en lukenut arviota vaan päätin tilata kirjan ja tehdä omat johtopäätökseni. Kuvittelin aloittaessani, että kyseessä on yksittäinen teos, mutta vähitellen aloin tajuta, että se onkin sarjan aloitusosa. Se selitti juonen hitaan käynnistymisen.

Nupponen ei myöskään turhia selittele, vaan paiskaa lukijan kylmiltään tarinan maailmaan. Palaset on koottava matkalla, ja Valkoisen kaupungin loppupuolella teoksen miljöö ja tapahtumien taustat alkavat hahmottuakin. Mutta koska varsinainen toiminta on lopussa vasta käynnistelyvaiheessa, vaatii kirjan imuun pääseminen hieman pinnistelyä.

Tapahtumat sijoittuvat käsittääkseni 2050-luvulle. Joitakin vuosia aikaisemmin on tapahtunut totaalinen ilmastokatastrofi, ja maapallon lämpötila on laskenut dramaattisesti niin, että päiväntasaajan seuduillakin on normaalioloissa kymmeniä pakkasasteita. Ilmavirtausten kääntyessä puhaltamaan mantereen suunnalta seuraa vielä pakkasen tuntuva kiristyminen. Todennäköisesti vain pieni murto-osa ihmiskunnasta on enää jäljellä, vaikka varmuutta tästä ei olekaan, sillä yhteydet ovat katkenneet täysin.

Minäkertoja Sonja on Valkoisessa kaupungissa asuva nuori nainen, jonka isä on ollut maailmankuulu kuvataiteilija Sasha Maru. Sonjan perhe on ennen pakkasia asunut Pietarissa. Äitinsä kanssa hän on paennut jalan halki Venäjän ja päätynyt pakolaisleirille Japaniin. Sonja on päässyt leiriltä viimeisellä lennolla, mutta äiti ei ole suostunut lähtemään mukaan. Sen koommin Sonja ei ole äidistään kuullut. Kuolleen Sasha Marun taide on jäljellä olevassa maailmassa himoittua kauppatavaraa, ja isänsä jäämistöä kauppaamalla Sonja on sinnitellyt Valkoisessa kaupungissa ja välttynyt muutolta Maasydämeen.

Sonjan maailma sijaitsee jossakin nykyisen Väli-Amerikan tienoilla. Jo ennen katastrofia oli alettu rakentaa Valkoisen kaupungin massiivista luolastoa, Maasydäntä, jonne siirtyi väkeä asumaan. Silmänkantaman päässä Valkoisesta kaupungista sijaitsee futuristinen teknologiakaupunki Reuna. Valkoisessa kaupungissa sinnittelevät ne, joilla ei ole varattomuutensa takia mahdollisuuksia muuttaa Reunaan ja jotka eivät halua muuttaa luoliin. Elinolot ovat kuitenkin vaikeat ja resurssit vähenevät uhkaavalla vauhdilla.

Jäätynyt maailma on lohduton. Taivaan peittää aukoton pilviverho, joten aurinkoa ei ole näkynyt vuosiin. Pinnalla asuvien aika ja energia menee pääosin lämpimänä pysyttelyyn, mutta silti palelu on normaali olotila. Reunalla ja Maasydämessä asuva väki ei tunnu kuitenkaan piittaavan siitä, mikä pakkaskatastrofin aikanaan sai aikaan, tai sen selvittämisestä, voisiko tilanteen kenties vielä jotenkin korjata. Sonjaa tilanne alkaa kuitenkin lopulta ahdistaa niin paljon, että hän päättää tehdä jotakin. Mitä ja miten, se selvinnee sarjan tulevissa osissa.

Pakkanen on todella hengenvaarallinen voima. Sen Sonjakin joutuu konkreettisesti tuntemaan nahoissaan.

Ojennan käteni avatakseni oven.
”Sonja, ei!”
Mutta on liian myöhäistä.
Ensin tulee hämmästys, jokin polttaa ja pistää. Sitten tulee ymmärrys ja lopulta viiltävä kipu. Kun yritän riuhtaista käteni irti, se ei irtoa heti. Riuhtaisen uudelleen ja vasta sitten tiedän, ettei minun pitäisi.
Sireeninkin yli kuulen uuden äänen. Oman tuskankiljuntani. Roikotan edessäni oikeaa kättäni, josta jäätynyt iho on kuoriutunut reiluina suikaleina. Näen, miten Pii syöksyy minua kohti. Ääni katkeaa ja putoan.

Paitsi eroottisten kohtausten kirjoittajana Nupponen on taitava myös miljöökuvauksessa sekä tunnelman luomisessa. Valkoisen kaupungin tunnelma ei ole mieltä ylentävä, mutta Sonja on mielenkiintoinen henkilö, johon vasta aletaan tutustua aloitusosassa. Kirjassa on myös paljon puhetta taiteesta ja sen merkityksestä. On mielenkiintoista, että niinkin apokalyptisissa tunnelmissa kuin mitä teoksen maailma kuvaa, ihmisiä kiinnostavat taide ja historia.

Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki
Osuuskumma 2019. 277 s.

Ostettu.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

Raapale (engl. drabble) on tasan sadan sanan pituinen novelli, joka on lyhyydestään huolimatta selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu. Varsinaisen tekstin lisäksi kirjoittaja saa käyttää korkeintaan viittätoista sanaa otsikkoon ja mahdollisiin väliotsikoihin. (Wikipedia.)

Raapaleen yllä oleva määritelmä on ollut minulle tuttu jo jonkin aikaa, mutta varsinaisesti voin sanoa lukeneeni raapaleita nyt luettuani Anni Nupposen hykerryttävän raapalekokoelman Hirviöasiakaspalvelu. Kokoelma ei ole koolla pilattu, mutta sisältö on viimeisen päälle hiottu kuosiinsa. Kaikki yhdeksäntoista tekstiä ovat pikkuruisen kirjan sivun mittaisia oivaltavia dialogeja.

Keskustelut on ikään kuin kirjattu muistiin puheluista tai chattikeskusteluista, jotka käydään hirviöasiakaspalvelun asiakaspalvelutyöntekijöiden ja asiakkaiden välillä. Keskustelut ovat aivan kuin mistä tahansa asiakaspalvelusta poimittuja, mutta ne koskevat hirviöasioita, kuten vaikkapa sitä, kun uusi 100 tuuman plasma-tv alkaakin yllättäen valua ektoplasmaa. Syy selviää muutamalla tarkentavalla kysymyksellä ja kysyjä saa tarvitsemansa neuvon. Samaan tyyliin ratkaistaan vaikkapa kiista feenikslinnun omistuskysymyksestä. Sen sijaan ritarin tilaaminen Lohikäärmevuorelle akuuttiin tarpeeseen osoittautuu harmillisen vaikeaksi.

Muutama dialogi käydään myös asiakaspalvelun työntekijöiden kesken lakisääteisillä tauoilla. Asiaan kuuluvasti puidaan yhdessä hankalia asiakastilanteita ja kitkeriä palautteita. Onhan nyt ennustusosastolla oltava tieto, milloin kannattaa soittaa takaisin asiakkaalle. Kimurantteja ovat myös hirviöpulmia ratkovien työntekijöiden kehityskeskustelut.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu
Osuuskumma 2016. 33 s.

Arvostelukappale.

Raapale on aivan mainio tekstilaji. Se vaikuttaa päältä katsoen helpolta, mutta on helppo kuvitella, ettei hyvän raapaleen kirjoittaminen suju ihan tuosta vain. Tiivis ilmaisu edellyttää joka sanan punnitsemista huolella. Omia taitojaan voi testailla vaikkapa Asiakkalan kirjaston raapalekilpailussa. Hyviksi havaittuja raapaleita taas voi lukea esimerkiksi Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailun tuloksena syntyneestä 100 rikollista raapaletta -antologiasta. Kotimaisen raapaleen merkkiteos on mitä ilmesimmin Shimo Suntilan Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat, 2013), joka on luettavissa ilmaiseksi sähköisenä versiona täällä. 

Henriksson & Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Olen kiinnostuneena seurannut pienen osuuskuntamuotoisen kustantamon Osuuskumman alkutaipaletta. Puhtaasti osuuskuntamuotoisia kustantamoja ei käsittääkseni kovin monia Suomessa vielä ole. Ainoa toinen etsimättä mieleen juolahtava osuuskustantamo on Crime Time, jonka peruslähtökohta on toisenlainen kuin osuuskummalaisilla. Crime Time pyrkii lähinnä reilumpaan voitonjakoon kuin perinteinen kustannustoiminta, ja sen jäsenet ovat järjestään kirjailijoita, jotka ovat jo tehneet nimeä (niissä perinteisissä kustantamoissa).

Osuuskumman tavoitteena tuntuu olevan ainakin uuskumman kirjallisuuden julkaiseminen, siis sellaisen kirjallisuuden joka ei välttämättä löytäisi lainkaan kustantajaa sieltä perinteisten kustantamojen helmoista. Kustantamon osakkaat ovat, kuten firman nettisivuilla todetaan, ’tuoreita ja nousevia’ kirjailijoita, siis sellaisia, jotka eivät vielä ole välttämättä kovin nimekkäitä ja menestyneitä myyntimarkkinoilla. Listalta löytyvät mm. sellaiset nimet kuin Maria Carole, Magdalena Hai, Saara Henriksson, J. S. Meresmaa ja Mixu Lauronen ja Shimo Suntila. Monet ovat siis jo useamman kirjan julkaisseita konkareita, mutta osa on kokemattomampaa joukkoa.

Ensimmäinen julkaisu Kumman rakas -antologia näki päivänvalon heinäkuussa 2012. Saman vuoden syksyllä ilmestyi kokoelma Steampunk! – Koneita ja korsetteja, jonka minäkin aikanaan luin. Pidin lukemastani, vaikka jotkut tekstit vaikuttivatkin selvästi vielä keskeneräisiltä. Jotain tuoretta ja erilaista oli kuitenkin tunkeutunut suomalaiselle kirjallisuuskentälle.

Hyvästä alusta innostuneena pyysin arvosteltavakseni myös tämän vuoden keväällä ilmestyneen antologian Huomenna tuulet voimistuvat. Tarkoitus oli luonnollisesti lukea teos ihan pikimmiten ja kirjoittaa siitä luvattu juttu blogiin, mutta sitten vain jostain syystä kirja aina tuntui vajoavan alaspäin kirjapinoissani. Kesällä koetin ryhdistäytyä ja poimin sen mukaan kitalaenpuhdistusnovellien joukkoon heinäkuussa, kun osallistui Blogistanian lukumaratoniin.

Päätin lukea maratonilla jokaisen kirjan välissä novellin eri kokoelmista. Huomenna tuulet voimistuvat -kirjasta valitsin J. S. Meresmaan Lintukodon sekä siksi, että kirjailija oli minulle tuttu entuudestaan sekä siksi, että novellin nimi viittaa Aleksis Kiveen (muun ohella). Kirjoitin novellista lyhyesti tuohon maratonpäivitykseen, ja joku kommentoi, että Lintukoto oli hänen mielestään paras novelli koko antologiassa. Pidin novellista, ja se on mielestäni taiten rakennettu, mutta jotenkin arvio siitä, että paras osa kirjaa oli jo luettuna, vain hieman turhautti, ei houkutellut lukemaan loppujakin novelleja.

Nyt vuoden lähestyessä loppuaan haluaisin jollakin tavalla puhdistaa bloggaajan pöytää ja tehdä pois alta sovitut jutut. Niinpä oli aika tarttua vakavalla mielellä kauan odottaneeseen kokoelmaan. Luin kirjan rauhalliseen tahtiin, ja pidin aina kunnon tauon novellien välillä, jotta ne eivät menisi mielessäni sekaisin. Tässä on muuten yksi syy siihen, miksi novellikokoelmat eivät ole ihan juuri se juttu minulle. Lähden turhan helposti ahmimaan, vetämään koko kirjan putkeen. Sellainen lukutyyli ei tee kokoelmalle oikeutta.

Teoksen saatesanat ovat Osuuskumman yhteistyökirjailija Risto Isomäen käsialaa. Isomäen tekstit ovat omiaan herättämään levottomuutta, eikä mies tee poikkeusta nytkään. ”Silloin kun ympäröivän todellisuuden ihmeellisyys ja monimutkaisuus ylittää poliitikkojen, toimittajien ja kansalaisten kuvittelukyvyn rajat, tarvitaan kirjallisuutta, joka auttaa päättäjiämme hahmottamaan selkeämmin mitä on tapahtumassa tai voisi tapahtua ja mitä pahimpien skenaarioiden torjumiseksi pitäisi tehdä. Mikä on oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää.” (Toivoisinpa totisesti, että päättäjät lukisivat kaunokirjallisuutta.) Isomäen teksti on myös kokoelman päättävä novelli Luonnon järjestys, joka on julkaistu aiemmin Suomen lääkärilehdessä vuonna 2008.

Useimmat novellit sijoittuvat epämääräiseen tulevaisuuteen, yleensä vain yhden tai kahden sukupolven päähän, jolloin vanha maailma vielä elää muistoissa. Osassa on tapahtunut peruuttamattomia luonnonmullistuksia, ja elinolot ovat kaventuneet niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jokin valtiovalta tai korporaatio pitää ohjaksia käsissään, ja pienet kapinallisjoukot koettavat pitää vanhoja arvoja hengissä. Janne Harjun novellissa Niin lähti kaunis päivänsäde vihreitä arvoja edustava nuorukainen näyttää ajan hermolla elävän naisen silmissä itsekkyyden huipentumana, mikä luo huvittavan ristiriidan.

Metsä minun pyhäiseni -novellissa metsäyhtiö on kaapannut vallan ja luonut jopa oman uskonnollisen kultin, jossa palvotaan hiisiä. Oikeat hiidet ovat kuitenkin kielletyillä alueilla, villimetsissä. Christine Thorelin tarina on minusta varsin kiehtova, sillä dystopia kietoutuu hienosti suomalaiseen mytologiaan. Tarja Sipiläisen lohduttomassa Puuttomassa maassa vilahtaa toivon siemen, mutta siihen asti tuulimyllyt saavat hoitaa puiden virkaa, monessakin mielessä.

Samuli Antilan Sadasta tuhanteen on kuin jonkinlainen miniscifidekkari. Kalareissulla kaverukset vahingossa tappavat kaverin, jolla on hallussaan paketti outoa jauhetta. Pian selviää, että kyseessä ei suinkaan ole kokaiini tai muu harmiton pöly, vaan jotain aivan muuta… Loppukohtaus on karmaiseva!

Entäpä jos oikean, aidon mansikan hallussapito olisi äärimmäisen vaarallista ja kiellettyä puuhaa, josta valtion salainen palvelukin olisi kiinnostunut? Tällaiseen pelottavaan uhkakuvaan kurkistetaan Anni Nupposen Juurissa. Nupponen pelaa ovelasti hyvisten ja pahisten rooleilla.

Rooleilla pelailee myös M. G. Soikkeli tarinassaan Urho ja kettu. Salaperäinen Hiihtäjä käy maan rajojen ulkopuolelta vapauttamassa suomalaisten kettutarhojen asukkeja. Mutta mitä ketut oikein ovat? Ja kuka on Hiihtäjä?

Itse taisin eniten pitää kolmesta vielä mainitsemattomasta eli Jussi Katajalan Mare Nostrumista, Saara Henrikssonin Painovoiman sieppaamista ja Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Viljasta ®. Viimeksi mainittu on varsin jännittävä ’ekoterroristitarina’. Henrikssonin novellissa taas on mukana juuri sopiva ripaus arvoituksellista yliluonnollisuutta. Loppuratkaisu jää mukavasti kutkuttamaan mieltä.

Mare Nostrum on minusta koko kokoelman huikein! Katajalta ei ainakaan puutu mielikuvitusta, ja plussana on seassa vielä ripaus huumoria, joka tuntuu näissä ekoscifitarinoissa olevan kortilla. Dystopiaan ei nauru sovi, se lienee pääosin faktaa, mutta kyllä vähän sentään voisi irvailla (kuten muuten tekee Isomäkikin omassa tekstissään!). Mare Nostrum olisi mieluusti saanut olla pitempikin tarina, vaikka ihan romaaniksi asti se ei ehkä olisi kantanut.

Osuuskumma hinnoittelee tuotteensa varsin lukijaystävällisesti. Verkkokaupassa tämä uudehko pehmeäkantinen antologia maksaa tällä hetkellä 17,95 euroa, ja hinta sisältää toimituskulut. Lisäksi parhaillaan on menossa kampanja, jonka aikana painetun kirjan ostaja saa saman kirjan myös e-kirjana. Reilua!

Saara Henriksson ja Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Osuuskumma 2013. 211 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Steampunk! - Koneita ja korsetteja

”Osuuskumma on uudenlainen osuuskuntamuotoinen kustantamo, joka julkaisee scifiä, fantasiaa ja kauhua sekä muuta spekulatiivista fiktiota. Osuuskumma tuo esiin sitä kirjallisuutta, joka ei tartu suurempien kustantamojen haaveihin, ja jatkaa kotimaisten novelliantologioiden julkaisuperinnettä.

Lukijoille Osuuskumma tarjoaa mahdollisuuden lukea tuoreiden kirjailijoiden ja nousevien kirjoittajien tekstejä: novelleja, romaaneja, raapaleita, monipuolisesti eri julkaisumuodoissa.

Jäsenilleen Osuuskumma tarjoaa yhteisen markkinointikanavan ja ryhmän tuen.”

Muun muassa näin esittelee itsensä Osuuskumma-kustantamo nettisivuillaan. Kustantamo on toistaiseksi ehtinyt julkaista kaksi novellikokoelmaa, joista tämä lukemani Steampunk! – Koneita ja korsetteja on tuoreempi. Kiinnostuin kokoelmasta monestakin syystä. Ensinnäkin minua mietityttävät kovasti suomalaisen kustannusmaailman ilmiöt. Vaikka muutama suuri ja kansainvälistyvä kustantamo tuntuu jyräävän voimalla ja tasapäistävänkin tarjontaa, kukkii reunamilla monenlaista mielenkiintoista ja uutta. Toiseksi olen sattuman oikusta jonkinlainen edelläkävijä ikäisekseni, sillä tiesin jo ennen tätä teosta, mitä on steampunk, olinpa yhden sen genren teoksenkin jo ehtinyt lukea.

Steampunkin tai kotoisammin höyrypunkin juuret ovat 1980-luvulla, jolloin tieteiskirjallisuuteen alkoi muodostua sivuhaara. Vaihtoehtohistorioissa kuvattiin maailmaa, joka muistuttaa monella tavalla 1800-luvun viktoriaanista Eurooppaa ja erityisesti Britanniaa. Höyryvoima jyrää energianlähteenä. Jos polttomoottoria ja elektroniikkaa ei olisikaan keksitty, vaan kehitys olisi jatkunut toisaalle, millainen maailma olisi? Mikäli steampunk-kirjailijoita olisi uskominen, ei kovin kaksinen. Mutta kirjoissa on synkästä yhteiskunnasta huolimatta hurjia seikkailuja, jännitystä ja romantiikkaakin. Vain mielikuvitus on rajana. Lue lisää aiheesta alkuun vaikka Wikipediasta.

Steampunk! – Koneita ja korsetteja -antologiassa on seuraavat novellit:

Magdalena Hai, Vaskimorsian
Saara Henriksson, Arkistonhoitajan salaisuus
Heikki Nevala, Hevostuhatjalkainen
J.S. Meresmaa, Augustine
Markus Harju, Prahan teurastaja
Shimo Suntila, Kruunun vihollinen
Jani Kangas, Kapina tunturilla
Christine Thorel, Viuhka käy kartanossa
Anni Nupponen, Joka ratasta pyörittää

Ennestään tuttuja kirjailijoita minulle olivat vain Magdalena Hai ja J. S. Meresmaa, joiden kummankin nuortenkirjan olen lukenut tämän vuoden aikana. Molemmat ovat myös ahkeria bloggaajia, joten he ovat verkkomaailmasta muutenkin ”tuttuja”. Magdalena Hain nuortenromaani Kerjäläisprinsessa on tiettävästi ensimmäinen suomenkielinen steampunk-romaani. Vaskimorsian-novellissa onkin hauska silmänisku siihen suuntaan, sillä Gregorovian valtion tunnukset vilahtavat tarinassa, ja Gigin ja Henryn seikkailuista lukeneille se on hyvinkin tuttu valtio. Vaskimorsian on yksi omista suosikeistani antologian novellien joukossa, sillä se on rakenteeltaan napakka, siinä on hyvä jännite ja lisäksi siinä on muitakin intertekstuaalisia ulottuvuuksia. Mieleen tulevat hakematta ainakin Ilmarinen Kalevalasta ja Frankenstein.

Heikki Nevalan Hevostuhatjalkaisesta taas pidin erityisesti siksi, että sijoittuu kaikista tarinoista selvimmin Suomeen. Valtava höyrykäyttöinen leikkuupuimuri herättää vastustusta pohjalaisilla viljapelloilla, mutta kaikki päättyy katastrofiin. Huumori on hiilenmustaa. J. S. Meresmaan novellissa Augustine on vahva feministinen pohjavire, joka myös miellytti. Päähenkilö on ruumiillisesti vajavainen sen lisäksi, että on nainen. Mutta sisua ja älyä löytyy! Kummassakin novellissa kirjoittajan mielikuvitus on päässyt loistavasti vauhtiin yhdistellessään koneen osia milloin ihmiseen, milloin eläimeen tai ainakin eläintä muistuttavaan laitteeseen.

Markus Harjun, Shimo Suntilan ja Jani Kankaan novelleissa on tuntuma, että ne ovat pikemminkin laajemman tekstin luonnoksia kuin tiukasti hiottuja novelleja. Maailmaan kunnolla sukeltaminen vaatisi hieman enemmän aikaa, eikä jännite oikein pääse kunnolla muodostumaan. Sotaisat ja synkät teemat yhdistävät myös näitä miesten tarinoita. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten tarinat lähtisivät muokkautumaan romaaneiksi.

Christine Thorelin Viuhka käy kartanossa on pilke silmäkulmassa kirjoitettu Siniparta-pastissi. Sinipartahan taasen perustuu Grimmin veljesten ylöskirjaamaan vanhaan kansansatuun Outolintu. Tällä kertaa linnanherra istuu höyrykäyttöisessä pyörätuolissa ja vaatii vaimokseen jompaakumpaa kauniista ja hemmotelluista sisaruksista. Linnan kätköistä löytyy monenlaista outoa ja kammottavaakin.

Viimeisestä Anni Nupposen kirjoittamasta surumielisestä ja synkästä Joka ratasta pyörittää -tarinasta pidin myös kovasti. Höyryteknologiaa kehittyneempää tasoa edustavat rattaat. Niiden aatelia on aivoihin kytkettävä elinratas, joka säätelee ihmisen tai eläimen elinikää. Parlamentti on määrännyt eliniäksi 300 vuotta. Mitä kaikkea eettistä ja konkreettistakin ongelmaa tästä voikaan seurata? Vaikeuksia on tiedossa ainakin novellin minäkertojalle, jonka äiti on itse asentanut poikansa elinrattaan.

Novellikokoelma on raikkaan erilainen lukukokemus ainakin minulle, koska aika vähän luen nykyään scifiksi laskettavaa kirjallisuutta. Kerjäläisprinsessa on selkeästi nuortenkirja, mutta tämä kokoelma on kirjoitettu aikuisille. Tietysti se sopii myös genrestä kiinnostuneille nuorille lukijoille. Aikoinaan esiteininä pidin kovasti Jules Vernen teoksista, ja jotenkin näiden tarinoiden taustalta voi aistia Vernen hengen, monta astetta synkempänä tosin. Suomalaiskirjailijat eivät ummista silmiään viktoriaanisen ajan yhteiskunnallisilta ja aatteellisilta ongelmilta.

Osuuskumman periaatteena on pitää kirjojen hinnat kurissa. E-kirjana tämän Steampunk!-kirjan saa Elisalta hintaan 8,90. Pidän sitä edullisena uutuuskirjan hintana, ja niinpä ostin itselleni tämän puhelimessani (Samsung Galaxy Note II) luettavaksi. Hankinta oli ensimmäinen ihan rahalla tekemäni sähkökirjaostos. Lukeminen sujuukin laitteella oivallisesti. Harmi vain, että sähköisessä versiossa ei ole lainkaan paperikirjan hienoja anfangeja novellien aluissa. Tätä pahoiteltuani sain Osuuskummalta myös paperisen arvostelukappaleen. Perinteisen kirjan hinta muuten on tällä hetkellä 15 euroa. Näin minusta pitäisi ollakin, eli sähkökirjan pitäisi olla paperista edullisempi. Molemmilla on puolensa, mutta perinteinen käyttöliittymä on kuitenkin monessa suhteessa kätevämpi.

Aika hyvä aloituslausekin tässä Vaskimorsiamessa!

Steampunk! – Koneita ja korsetteja -novelliantologia

Osuuskumma 2012. 314 s. (Nidottu.)

P.S. Vilkaise myös Saara Henrikssonin kirjoitus antologioiden kustantamisesta.