Mikko Kamula: Kalevan pojat. Metsän kansa 4.

 

Mikko Kamulan uuden romaanin Kalevan pojat ilmestyminen oli tämän vuoden helmikuun viimeisten päivien parhaita juttuja, vaikka ihan niin kauas reaalimaailman surkeista uutisista se ei vienyt, kuin olin toivonut. Metsän kansa -sarjan neljättä osaa saatiin odottaa jo vähän levottomuutta herättävän pitkään, sillä edellinen osa Tuonela ilmestyi runsaat kaksi vuotta sitten. Mutta kannattihan tätä odottaa!

Metsän kansa -sarjassa seurataan Savon sydänmailla 1400-luvun loppupuolella elelevää Juko Rautapartaa ja hänen perhettään. Rautaparran perhe hankkii elantonsa metsästämällä ja kalastamalla sekä kaskiviljelyllä. Elanto on niukkaa, kuten kaikilla erämaissa asuvilla niihin aikoihin, mutta toimeen tullaan, kunhan kruunun veronkantajat ja karjalaiset ja lappalaiset saa pidettyä kohtuullisen loitolla.

Sarja on jatkuvajuoninen ja tarkoitettu luettavaksi ilmestymisjärjestyksessä. Lukijaystävällisesti Kalevan pojissa on parin sivun mittainen tiivistelmä aiemmista tapahtumista meitä huonomuistisia lukijoita tai niitä varten, jotka päättävät hypätä kyytiin tästä osasta. Jatkoa sarjaan on ainakin lupailtu, toivottavasti sitä myös tulee.

Kalevan pojat jatkuu lähes suoraan Tuonelan tapahtumien jälkeen (ja nyt tulee sitten pakostakin vähän juonipaljastuksia aiemmista osista!). Juko Rautaparran nuorin poika Tenho, joka on tietäjän oppipoika, ja väkevä myrrysmies Yörnin äijä ovat onnistuneet palaamaan vaikealta matkaltaan Tuonelasta. Heidän kuukausia koomassa viruneet ruumiinsa ovat riutuneet ja heikentyneet vaarallisesti, ja toipuminen kestää pitkään. Tenho arvelee, ettei ehkä enää koskaan palaudu entiselleen.

Pahaksi onneksi Tenho ja Yörnin äijä ovat saaneet Tuonelasta peräänsä ilkeän Louhen, joka haluaa kostaa lapsensa tappamisen. Kun talvesta tulee poikkeuksellisen kylmä, johtopäätös on selvä. Louhi rankaisee kaikkia elollisia langettamalla ikuisen talven. Jotta maailma ei tuhoutuisi, Tenhon ja Yörnin äijän on voitettava Louhi. Kahdestaan he eivät siihen pysty, eikä edes Lapin väkevän noidan Askan apu ole vielä tarpeeksi. On saatava neuvoja legendaarisilta Kalevan pojilta, muinaisilta jättiläisiltä, jotka ovat kadonneet jonnekin pohjoisiin erämaihin. Matkasta tulee pitkä, vaikea ja vaarojen täyteinen, kuten tapana on.

Tenhon vanhemmat sisarukset Heiska ja Varpu ovat myös liikekannalla. Heiskan luonto ei taivu pelkkään isän jalanjälkien seuraamiseen. Hän omistaa poikkeuksellisen aseen, kahdenkädenmiekan nimeltä Sisu, jonka takomisessa hän aikanaan oli itse avustamassa. Taistelu isoa härkää vastaan oli kokemus, joka ei unohdu, ja Heiska haluaa värväytyä Olavinlinnan sotajoukkoihin. Vaimo Kulta on valmis seuraamaan miestään, vaikka ryssän hyökkäykseen valmistautuva linna ei asuin- ja työpaikkana kauheasti häntä houkutakaan.

Varpu huomaa jääneensä isänsä ja tämän vaimon kanssa huolehtimaan kodista. Onko hänen kohtalonsa jäädä sinne ja naida kotivävy tekemään raskaat työt? Varpun parantajanopit jäivät kesken paisetaudin riehuttua Juvalla ja vietyä myös hänen sulhasensa. Syyllisyys sairaiden hylkäämisestä kaihertaa Varpua. Erinäisten vaiheiden jälkeen Varpu huomaa vanhan kutsumuksensa taas nostavan päätään. Miksi juuri hänen pitäisi taipua vanhempien tahtoon? Elämällä on ehkä sittenkin tarjottavanaan jotain kiinnostavampaa myös hänelle.

Tarinaa kuljetetaan siis edelleen kolmen näkökulmahenkilön kautta. Näin syntyvä kerronnan rytmi on hyvä, ja juoni etenee tahoillaan pääasiassa jouhevasti, vaikka edelleen Kamula pysähtyy kuvaamaan tarkasti erilaisia vanhoja työtapoja ja menetelmiä. Esimerkiksi Heiskan saama sotilaskoulutus kuvataan pikkutarkasti eri vaiheineen.

Kamulan luomassa maailmassa kansanperinteen taruolennot ja yliluonnolliset ilmiöt ovat osa henkilöiden reaalimaailmaa. Ristiriitaa kristittyjen kanssa ei juuri ole, ja tietäjä kutsutaan apuun Olavinlinnaankin, kun saadaan todisteita venäläisten mukana olevasta yliluonnollisesta hirviöstä.

Runsaita ja ihastuttavan mielikuvituksellisia fantasia-aiheita sisältävän historiallisen romaanin voisi tosiaan kuvitella vievän lukijansa mahdollisimman kauas reaalimaailman ahdistavista uutisista, mutta lukija ei pysty lukemaan tyhjiössä sen paremmin kuin kirjailija kirjoittamaan. Niinpä Kalevan pojat -teokseenkin uppoutuneena siitä luki maailmanmerkkejä: venäläisten jatkuva uhka, sodan kauhut, vähemmistökansojen sorto, luonnon hävittäminen, kulkutaudit, ilmastonmuutos. Kaikki kirjallisuus tuntuu olevan hyvin ajankohtaista näinä aikoina.

Mikko Kamula: Kalevan pojat. Metsän kansa 4.
Gummerus 2022. 714 s.
Kansi Jenni Noponen.

Arvostelukappale.

Metsän kansa -sarja:

Ikimetsien sydänmailla
Iso härkä
Tuonela
Kalevan pojat

Mikko Kamula: Tuonela. Metsän kansa 3.

Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan toinen osa Iso härkä päättyy dramaattiseen kohtaukseen, jossa Tuonen tytti nostaa Juko Rautaparran kaksitoistavuotiaan Tenho-pojan lautalleen ja lähtee sauvomaan yli Tuonelan joen.  

Sarjan kolmas osa Tuonela jatkuu suoraan tästä kohtauksesta. Tietäjä Yörnin äijä kiiruhtaa elottoman oppilaansa luokse. Tenho ei hengitä eikä sydän lyö. Yörnin äijä käyttää kaikki voimansa ja taitonsa hakeakseen pojan takaisin kuoleman rajan takaa ja onnistuukin – mutta vain puolittain. Elintoiminnot palaavat, mutta tajuihinsa Tenho ei tule.

Yörnin äijä valaa toivoa Rautaparran perheeseen. Tenhon henki voisi vielä palata ruumiiseen. Sen vuoksi tajuttomana lojuvaa poikaa pitäisi hoivata, pitää lämpimänä ja juottaakin säännöllisesti. Alussa perhe on toiveikas, mutta kuukaudet kuluvat, eikä Tenho ole osoittanut virkoamisen merkkejä. Päinvastoin, poika tuntuu loitontuvan ja muuttuvan vähitellen pelottavasti kuolleen kaltaiseksi. Lopulta Yörnin äijä päättää yrittää vielä viimeistä keinoa ja lähteä itse hakemaan Tenhon henkeä takaisin Tuonelasta. Niinpä Rautapartojen tuvassa makaa kaksi tajutonta koomassa.

Takamailla elävän perheen ja heidän naapureidensa ikäväksi riesaksi rajan takaa tulee joukko karjalaisia ryöstöretkelle. Sattumalta Varpu on yksin kotosalla koomassa makaavien Tenhon ja Yörnin äijän lisäksi, kun karjalaiset yllättäen hiihtävät pihaan. Tilanne on jo itsessään todella vaarallinen, mutta Varpun kannalta asiaa pahentaa vielä hänen aikaisemmin kokemansa väkivalta. Seuraa yhteenotto, jonka jälkeen Rautaparran perhe joutuu pakenemaan syvemmälle korpeen.

Sydäntalven perhe viettää poissa kotoaan ja palaa vasta kevään korvalla. Karjalaisten uhka ei kuitenkaan ole väistynyt. Joukkio on kaiken lisäksi vienyt Rautalammilta naisia ja lapsia rajan taakse orjikseen. Tieto kylmää Heiskan sydäntä. Onko hänen rakastettunsa Kulta turvassa? Impulsiivinen nuorukainen huomaa pian olevansa syvällä rajan takana osana pientä miesjoukkoa, jonka tavoitteena on pelastaa orjiksi kaapatut omaisensa vihollisen kynsistä.

Varpun tilannekaan ei ole ihanteellinen. Seitsemäntoistavuotias tytär alkaa olla parhaassa naimaiässä, eikä siis ihme, että Juko Rautaparta ilahtuu, kun sopiva sulhasehdokas ilmaisee kiinnostuksensa. Juko ei kuitenkaan halua pakottaa tytärtään naimaan itselleen vastenmielistä puolisoa, joten sovitaan, että nuoret saavat rauhassa tutustua toisiinsa ennen kuin lopullinen päätös tehdään. Varpu lähtee siis sukulaistensa hoiviin Juvalle tarkoituksenaan selvittää, voisiko suunnitellusta liitosta tulla totta. Tytölle itselleen ajatus miehen kosketuksesta on raastavan ristiriitainen, yhtä aikaa pelottava ja houkutteleva.

Juvalla Varpu törmää ikävään tilanteeseen. Osoittautuu, että hän ei ole turhaan ottanut Mallu-mummolta perimäänsä rohtolaukkua mukaansa, sillä Juvalla riehuu vaarallinen kulkutauti. Varpu tekee parhaansa auttaakseen sairastuneita ja hankkiutuu myös paikallisen parantajanaisen oppiin. Naima-asiakin etenee suotuisasti, vaikkakin kovin hitaasti ja heittelehtien.

Romaanin nimi on Tuonela. Kuten nimi antaa ymmärtää, myös Tuonelassa kuljetaan, ja pitkä matka kuljetaankin. Maallisten tapahtumien rinnalla kulkee toinen juonilinja, jossa Tenho ensin yksin, sitten kohtaamansa muodottoman henkiolennon Helteen ja pian myös Yörnin äijän kanssa vaeltaa läpi Tuonelan sekä Alisen että Ylisen maailman tavoitteenaan palata takaisin ruumiisiinsa. Matka ei ole suinkaan vaaraton ja helppo, kaukana siitä. Vaikeuksia, vaaroja ja vastuksia on roppakaupalla, mutta sinnikkäästi he kulkevat eteenpäin seuraten tarunhohteisia jalanjälkiä.

Samaan aikaan heidän maalliset olemuksensa alkavat yhä enemmän muistuttaa ruumiita, jotka kammottavat niistä huolehtivia omaisia. Vaikka Tenhon ja Yörnin äijän henget palaisivatkin, olisiko heistä enää eläjiksi? Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä heikommalta tilanne näyttää.

Edeltävien osiensa tavoin Tuonela on muhkea romaani monessa mielessä. Juko Rautaparran lapset eli Tuonelassa vaeltava Tenho sekä aikuistumisen kynnyksellä olevat Varpu ja Heiska ovat näkökulmahenkilöitä. Edelleen tarut ja myytit ovat teoksen henkilöille realismia. Pirttiä suojelee vanha Mökkö. Kaikki haltiat ja henkiolennot eivät ole senkään verran suopeita ihmisiä kohtaan kuin Mökkö. Sen erityisesti Heiska saa tällä kertaa tuta nahoissaan moneen otteeseen.

Aiemmasta tuttua on myös tarinan rytmittäminen, eli toiminta ja arjen yksityiskohtien kuvaus vaihtelevat. Tällä kertaa kuvataan tarkoin esimerkiksi sepän työtä, tosin siinäkin on oma kamulamainen mausteensa. Heiska hankkii itselleen epätyypillisen aseen eli komean kahdenkäden miekan, ja paljon aikaa käytetään miekan käytön harjoitteluun ja sen kuvaamiseen. Myös häätavat käydään läpi huolellisesti, samoin kuvataan vaikkapa sairauksien hoitoa ja lääkeyrttien keräämistä. Kaikki tämä on kuitenkin ujutettu sujuvasti osaksi tarinaa ja sen juoksutusta.

Kamula onnistuu tälläkin kerralla myös yllättämään lukijan muutamalla odottamattomalla juonenkäänteellä. Tosin jossain vaiheessa aloin olla jo epätoivoinen Tenhon ja Yörnin äijän seikkailujen aina vain pitkittyessä, kun he kohtaavat Tuonelassa toinen toistaan kimurantimpia ongelmia. Loppuhuipennus onkin sitten melkoisen yllättävä ja nopeakäänteinen, ja tarina jää taas kutkuttavaan koukkuun.

Mikko Kamula: Tuonela
Gummerus 2019. 702 s.

Arvostelukappale.

Mikko Kamula: Iso härkä. Metsän kansa 2.

Kirjailija Mikko Kamulan ja kustantamo Gummeruksen jättihankkeelta vaikuttava kuusiosaiseksi suunniteltu Metsän kansa -sarja on edennyt suunnitelmien mukaisesti ja kakkososa Iso härkä on ilmestynyt tänä kevään melko tarkalleen vuoden kuluttua aloitusosan eli Ikimetsien sydänmailla -romaanin ilmestymisestä. Historiaa, kansanperinnettä ja fantasiaa rohkealla kädellä sekoitteleva Kamula tutustutti lukijat aloitusromaanissa Savon metsien kätköihin 1400-luvulla muuttaneeseen Juko Rautapartaan ja tämän huonekuntaan.

Ison härän tapahtumat ovat saumatonta jatkoa aikaisemman romaanin tapahtumiin, joten suosittelen lämpimästi lukemaan Kamulan sarjan kirjat järjestyksessä. Juko Rautaparran lapset Heiska, Varpu ja Tenho nousevat kakkososassa aikaisempaa enemmän etualalle. Kaksitoistavuotias Tenho, joka jo aikaisemmin osoitti selvää taipumusta tietäjän vaativaan tehtävään, näkee toistuvasti yhä pahempia painajaisia suunnattomasta härästä, joka tuntuu vainoavan erityisesti häntä. Unet ovat pelottavan konkreettisia, ja kaiken lisäksi valtava härkä tuntuu vain suurenevan yö yöltä.

Jukon pahaksi harmiksi kruununveroja keräävä neljännesmies Tönius Ikäheimonen löysi Rautapartojen tiluksille jo aiemmin. Miesten kohtaaminen ei päättynyt suotuisissa merkeissä ja Ikäheimonen langetti Juholle moninkertaisen verotaakan muihin uudisraivaajiin verrattuna. Neljännesmiehestä koituu kosolti lisäharmeja tälläkin kertaa, sillä mies ei malta olla poikkeamatta Rautaparran talossa ohikulkumatkallaan. Käynti kärjistyy lopulta avoimeksi tappeluksi ja ruumiita tulee. Juhon vanha Mallu-äiti menehtyy väkivaltaisesti, eikä Ikäheimosen aseenkantajalle käy sen paremmin.

Isoäidin hautaan valmistelusta ja hautaamisesta ei selvitä ongelmitta, vaikka Yörnin äijä ottaa vetovastuun. Mallun henki on levoton, eikä ruumis ota rauhoittuakseen sekään. Vielä pahempaa on, että neljännesmies väittää Heiskan murhanneen hänen palvelijansa. Heiska joutuu Rautalammelle käräjille vastaamaan teosta. Kyseessä ei ole leikin asia, sillä murhasta rangaistaan kuolemalla. Tenho onnistuu kuitenkin ujuttamaan Heiskan mukaan taikakalun, joka pelastaa nuoren miehen hengen. Tämän episodin seurauksena Heiska päätyy lopulta rakentamaan Olavinlinnaa ja joutuu siellä uusiin seikkailuihin. Linnoituksella kiusana ovat vihamielisten ryssien lisäksi maksulliset naiset ja Kyrönsalmen vetehinen.

Tenhon ja Yörnin äijän huolena on kuitenkin valtaviin mittasuhteisiin paisuva härkä. Pelottavan konkreettiseksi Tenhon painajaiset muuttuvat, kun he kohtaavat lapinnoita Askan, vanhan Rautapartojen vihollisen. Myös Aska näkee unissaan härän. Lisäksi hänellä on tieto, että härkä on ilmaantunut aikaisemminkin ihmisten kiusaksi (härkä on Kalevalansa lukeneille tuttu Pohjolan häävalmistelujen kuvauksesta, tosin siinä yhteydessä ei ole puhetta sen tuhoisasta puolesta).

Varpu kapinoi edelleen osaansa vastaan. Metsien keskellä sulhasehdokkaista ei ole tietoakaan, ja varttuvalle tyttärelle tuntuu olevan tarjolla vain työtä työn perään. Välit äitipuoli Mateliin ovat viileät, eikä asiaa auta, että Mateli koettaa ratkaista perhettä uhkaavan nälän vähintäänkin kyseenalaisin keinoin. Varpu hieroo edelleen tuttavuutta lähiseudun maahisten kanssa, ja saakin sitä kautta selville lisätietoa isosta härästä. Maahisten sukupolvien takainen perimätieto kertoo, että härän on aikoinaan onnistunut kukistamaan järvestä noussut pieni musta mies.

Yliluonnollinen, valtava härkä siis alkaa kylvää tuhoaan ja talloo alleen ihmisasumuksia, jopa kokonaisia kyliä. Uhka ja vaaraa kasvavat nopeasti, mutta on vaikea saada esimerkiksi kruunun edustajia uskomaan sadulta kuulostavia tarinoita vuorenkorkuisesta härästä. Lopulta kuitenkin päädytään tilanteeseen, jossa metsistä ja kylistä kootut joukot nihdeillä ja huoveilla vahvistettuina liittoutuvat lappalaisnoitien kanssa härän nujertamiseksi. Apua on luvassa myös odottamattomalta taholta maan alta. Mutta saapuuko järvestä ajoissa pieni musta mies? Kuka hän on? Pystyykö hän nujertamaan härän?

Kamula siis pysyy tiukasti valitsemallaan linjalla nivoessaan yhteen historiaa eli 1400-luvun arjen kuvausta sekä mytologiaa, kuten maahisia, haltijoita, tietäjiä ja noitia, taikuutta ja shamanismia, vetehisiä ja muita taruolentoja. Esimerkiksi vetehisen kohtaaminen Kyrönsalmen kuohuissa on Heiskan mielestä toki pelottavaa mutta ei varsinaisesti yllättävää. Kun Varpu tuo kotiin maahisilta saamansa valkoisen ehtymättömästi maitoa antavan lehmän, sekin herättää ympäristössä lähinnä arvostavaa uteliaisuutta.

Nämä fantasiaelementit lukijankin on hyväksyttävä. Tiedän, että tämä ulottuvuus karsii osan historiallisen romaanin lukijoista tämän sarjan ympäriltä, mutta se on todella sääli. Itse nautin juuri Kamulan vaivattomasta juonenkuljettelusta yliluonnollisine yllätyskäänteineen kaikkineen. Sen sijaan edelleenkin paikoin kummeksuin kovin modernia kieltä, erityisesti dialogin osalta. Toiveeni Savon murteen hyödyntämisestä sen elävöittämiseksi ei ole toteutunut. Mutta vastustamattoman vetävä ja viihdyttävä romaani Isä härkäkin on, se on myönnettävä. Kuusisataasivuinen tiiliskivi selättyi kuin huomaamatta. Ja taas on vuosi jaksettava odottaa jatkoa!

Mikko Kamula: Iso härkä. Metsän kansa 2.
Gummerus 2018. 603 s.

Arvostelukappale.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Kovin nuorelta näyttävä esikoiskirjailija seisoo talvisessa metsässä ja katsoo lehtikuvaajan kameraan. Valju aurinko paistaa kuusenoksien lomitse ja kirjailijan olkapään yli katsojan silmään. Häikäisee.

Häikäisevä on Mikko Kamulan ja hänen Metsän kansa -sarjansa tarinakin. Kahdeksantoistavuotiaana lukiolaisena Kamula alkoi haaveilla Suomen muinaisuudesta kertovan teoksen kirjoittamisesta. ”Yhdistelmä fantasiaa ja historiallista romaania. Suurteos, joka tutustuttaa nykylukijat esiäitien ja -isien elämään ja ajatusmaailmaan – jumaliin, henkiin, haltijoihin, noitiin, tietäjiin, jättiläisiin.” (Aamulehti 24.12.2016)

Seurasi kymmenen vuotta määrätietoista opiskelua ja lukemista ennen kuin Kamula pääsi seuraavaan vaiheeseen eli kirjoittamiseen. Vaikein oli vielä edessä: kustantamon porttien avaaminen. Se kuitenkin onnistui kuin sadussa. Vain muutamaa viikkoa käsikirjoituksen lähettämisen jälkeen Gummerukselta soitettiin. Kustantamo ei halunnut pelkästään Kamulan lähettämää romaanikäsikirjoitusta vaan kokonaisen sarjan romaaneja. Ryhdyttiin työstämään kuusiosaiseksi suunniteltua tiiliskiviromaanien kokonaisuutta.

Aloitusosa Ikimetsien sydänmailla ilmestyi muutama viikko sitten. Suomalainen historiallinen romaani, jossa on vahvasti mukana muinaista mytologiaamme, kuulostaa aivan minun kirjaltani. Olen lukenut melkoisen määrän historiallisia romaaneja sekä kosolti fantasiaromaaneja, opiskellut Suomen historiaa ja kirjallisuutta, pikkuisen folkloristiikkaakin, joten aihepiiri ei ole tosiaankaan vieras. Oikeastaan päinvastoin. Mutta ei se haittaa, luen mielelläni lisääkin. Tiiliskiven kimppuun siis!

Jo alkumetreillä Ikimetsien sydänmailla toi mieleeni Juhani Ahon romaanin Panu. Panu on jäänyt elävästi muistiini huimana lukukokemuksena, vaikka sen lukemisesta on kulunut jo pian kauhistuttavat kolmekymmentä vuotta. Ei siis mikään huono juttu, että yhtymäkohtia on. Ahon tavoin Kamula on sijoittanut romaaninsa tapahtumat kiinnostavaan uuden ja vanhan törmäyskohtaan, 1400-luvun Suomeen. Kristinusko on valtaamassa perimmäisiäkin metsiä, mutta vanhat tavat ja perinteinen usko ovat vielä sitkeästi hengissä kansan keskuudessa. Murrosaika on monin tavoin jännitteistä ja siten kiinnostavaa.

Juko Rautaparta on muuttanut Juvalta sukunsa eräsaunan tuntumaan keskelle Savon ikimetsiä. Muutto on tarkoitettu pysyväksi, sillä mukaan on otettu hirsinen savupirttikin. Hirsikuormaan on livahtanut myös talonhaltija Mökkö, josta on Rautaparran väelle korvaamatonta apua moneen otteeseen. Juko on menettänyt ensimmäisen vaimonsa ja halunnut aloittaa uuden elämän uuden vaimonsa Matelin kanssa. Romaani alkaa Matelin vaikealla esikoislapsen synnytyksellä.

Perheeseen kuuluvat myös Jukon lapset Heiska, Varpu ja Tenho. Tämä kolmikko on tarinan keskiössä, sillä heidän näkökulmastaan useimmat tapahtumat kuvataan. Heiska on jo aikuisuuden kynnyksellä, Varpu viisitoistavuotias neito ja Tenho kymmenen korvilla. Tenholla on taipumuksia, jotka romaanin mittaan vähittäin vahvistuvat. Hän tulee poikkeuksellisen hyvin toimeen haltijoiden kanssa. Vanha Mökkö tuntuu tulevan apuun, kun juuri Tenho sitä kipeimmin tarvitsee.

Juko on halunnut myös paeta yhä ankarammaksi käyvää verotusta. Kruunu vaatii säälimättä omiaan, samoin kirkko, jolta ei Jukon mielestä heru oikein mitään maksamisen arvoista vastalahjaksi. Kaiken lisäksi Olavinlinnan rakentamiseenkin kerätään paitsi rahaa myös miehiä. Riittävän syvällä korvessa Juko toivoo olevansa turvassa, kunhan asuinpaikka pidetään visusti salassa ulkopuolisilta.

Verottaja ei ole uudisraivaajan ainoa vastus. Riistamaista ovat kiinnostuneet myös karjalaiset ja lappalaiset. Välit kummankaan kansan kanssa eivät ole parhaat mahdolliset, ja Rautaparta naapureineen kohtaa molempien edustajia vähemmän ystävällisissä merkeissä. Parikymmentä vuotta jatkunut rauhan aika on tuudittanut väen valheelliseen turvallisuuden tunteeseen.

Tarttuessaan Ikimetsien sydänmailla -kirjaan lukijan on hyvä tiedostaa, että kyseessä on tosiaankin pitkäksi aiotun sarjan aloitusosa. Juonilinjat nimittäin kehkeytyvät hyvin verkkaan, vaikka selvästikin useampaakin tulossa olevaa konfliktia jo alustetaan.

Mutta kyllä mittavassa romaanissa tapahtuukin paljon ja monenlaista. Elämä savolaismetsissä ei suinkaan ollut vaivatonta ja vaaratonta. ”Kamulan tekstin on määrä viihdyttää, mutta myös opettaa.” Tätä periaatettaan kirjoittaja on myös noudattanut. Seikkailut vuorottelevat uudisraivaajien arjen ja juhlan kuvauksilla. Välillä ne lomittuvat, kuten eräretkellä, jolle Heiska pääsee ensimmäistä kertaa mukaan. Miehet metsästävät, kokevat ansoja ja törmäävät vihamielisiin lappalaisiin. Yhteentörmäyksessä syntyy ruumiita ja lappalaisnoita kiroaa Jukon.

Seuraukset ovat tuhoisat. Noidan nostattama kauhea karhu hyökkää Jukon perheen kimppuun ja surmaa tämän pienen tyttären. Aikanaan karhu kaadetaan ja pidetään asiaankuuluvat peijaiset. Kaikkea tätä kuten monia muitakin vanhoja perinteitä Kamula kuvaa tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Kuulostaako pitkäveteiseltä? Sitä se ei missään nimessä ole. Vaikka monet kirjassa kuvatut asiat olivat minulle tuttuja, tempauduin silti sen maailmaan vastustamattomalla imulla. Kamula on kutonut tarinaan oivallisesti niin metsänpeittoon joutumisen kuin aarnivalkean osoittaman aarteen löytymisen sekä monia muita muinaisuskon kulmakiviä. Saniaisetkin kukkivat juhannusyönä.

Ahon Panun tavoin Ikimetsien sydänmailla -romaanissakin on keskeisessä osassa tietäjä. Yörnin äijä asustelee suhteellisen lähellä Rautapartojen savupirttiä, vain päivän matkan päässä. Yörnin äijällä on poikkeuksellisen vahvoja taitoja niin parantamisen kuin ennustamisenkin aloilta. Väkevä shamaani on Rautaparren väelle enemmän kuin tarpeen erilaisten vaarojen uhatessa. Pienen Mielo-vauvan henki ei tunnu pääsevän lepoon, ja hänen hautapaikkansa liepeillä vaanii jokin yliluonnollinen pahuus. Sen karkottaminen taitaa olla Yörnin äijällekin ylivoimaista.

Lähes seitsemänsataasivuinen romaanijärkäle, jossa vasta pohjustetaan tulevia konflikteja ja kuvataan perusteellisesti vanhoja työtapoja riistanpyynnistä kaskenpolttoon ei siis kuulosta välttämättä kovin viihdyttävältä. Mutta Kamulalla on hallussaan oivallinen rytmitaju. Suvantokohdat eivät pääse kovinkaan usein venymään liian pitkiksi, kun jo tapahtuu jotain odottamatonta, joka pääsääntöisesti muuttuu hiuksia nostattavan jännittäväksi ja  kiivaaksi toiminnaksi.

Monissa kohtauksissa ratkaisu saadaan fantasiaelementtien kautta, kuten vaikkapa Tenhon orastavia kykyjä hyödyntämällä. Itse pidin näistä kohdista, joissa karhunhampaalla nostatetaan aallokkoa tai talonhaltija puhkaisee väkivaltaisen tunkeilijan silmän (!). Henkilöhahmot pitävät näitä tapahtumia tilanteesta riippuen hämmästyttävinä tai pelottavinakin, mutta ne ovat kuitenkin heille perimmältään luonnollisia. Ne myös kuvataan itsestään selvinä, tavanomaisina asioina, eikä niitä jäädä sen kummemmin pohdiskelemaan.

Miten ratkaista kielikysymys, kun tapahtumat sijoittuvat kuudensadan vuoden taakse? Kamula kirjoittaa henkilöidensä suuhun selkeän modernia yleispuhekieltä. Ymmärrettävä päätös, mutta silti välillä hätkähdin, kun jokin ei ’kiinnostanut pätkääkään’ tai kun toivotettiin iloisesti ’hyvää päivän jatkoa’. Vielä muistan senkin, kun viimeksi mainittu fraasi särähti korvaan teennäisen tekopirteänä amerikkalaisuutena. Ripaus Savon murretta olisi kenties elävöittänyt dialogia.

Vaikka ajat muuttuvat, ihmiset pysyvät kuitenkin sisimmältään samanlaisia. Tätä ajatusta Kamula noudattaa uskollisesti. Hyvä niin, vaikka Varpun nykyteinimäinen käytös paikoin onkin jotenkin anakronistista. Naimaikäisen nuoren naisen murheista suurin liittyy tietysti sopivien sulhasehdokkaiden vähyyteen tai suoranaiseen olemattomuuteen, mutta muut arkisen raadannan huolet eivät häntä tunnu painavan. Sen sijaan vaatteisiin ja ulkonäköön satsaaminen ovat keskeisiä. Antaapa Varpu pukeutumisvinkkejä uudelle ystävättärelleenkin Ukon vakkajuhlien alla.

On mielenkiintoista nähdä, millaisia lukijoita Kamulan sarja tavoittaa. Toivottavasti ainakin riittävän monia, jotta kunnianhimoiset suunnitelmat suursarjasta toteutuvat. Seuraavaa osaa odotellessa kannattaa siis lukea ainakin Juhani Ahon Panu.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla (Metsän kansa 1)

Gummerus 2017. 680 s.

Arvostelukappale.