Anu Holopainen: Sydänhengitystä #nuortenkirjatorstai

Tiiralla on elämä edessään ja kaikki mallillaan. Ylioppilaskirjoitusten tulokset olivat hyvät, ja unelmien opiskelupaikka on saavutettavissa. Ennen opiskeluja Tiira kuitenkin aikoo toteuttaa haaveensa ja matkustaa Indonesiaan tekemään vapaaehtoistyötä meriensuojeluprojektissa. Matka on varattu, ja kassaa Tiira kartuttaa vielä kesätöissä. Vapaa-aika sujuu ystävien ja komean poikaystävän parissa.

Tämän kaiken keskelle kuitenkin putoaa pommi: Tiira on raskaana.

Tiiran ei tarvitse miettiä omaa ratkaisuaan kuin hetken. Hän haluaa abortin. Ongelmia seuraa, kun äiti saa selville Tiiran tilan. Lukuisia keskenmenoja läpikäytyään ja lopulta vasta raskaan adoptioprosessin jälkeen äiti on tullut raskaaksi ja saanut Tiiran. Äiti ei voi käsittää, ettei Tiira halua synnyttää tätä lasta, suurta lahjaa. Tiiran tyrmistykseksi Henri ja paras ystävä Olivia asettuvat äidin kannalle. Vain isosisko Lili, pienen tyttären äiti, tukee Tiiraa ja tämän päätöstä.

Sydänhengitystä on fantasia- ja scifikirjailija Anu Holopaisen ensimmäinen realistinen nuortenromaani. Se pitäytyy tiiviisti keskeisessä teemassaan eli naisen oikeuteen tehdä abortti, oikeuteen päättää omasta ruumiistaan ja elämästään. Samalla sivutaan myös tahattoman ja vapaaehtoisen lapsettomuuden kysymyksiä. Tiiran intohimoinen suhtautuminen tulevaan ammattiinsa ja merien suojeluun ovat osa tätä teemaa.

Aihe ja teemat kuulostavat ehkä raskailta, mutta yllättävänkin valoisasti Holopainen onnistuu tarinan kertomaan. Avain lienee Tiiran selväjärkinen ja reipas suhtautuminen tilanteeseen. Tiira on hyvin inhimillinen ja samastuttava henkilö. Järkytys, kauhu, pelko, suru, inho ja helpotus välittyvät lukijalle Tiiran kautta. Hän käy lukuisia keskusteluja eri näkökulmia ja mielipiteitä edustavien läheistensä kanssa, ja niin aihe saa ristivaloa. Vain uskonnolliseettiset kysymykset jäävät romaanissa katveeseen. En tosin niitä siihen itse kaivannut, mutta niitä nousee varmasti esiin, jos kirjan pohjalta virittelee esimerkiksi koululuokassa keskustelua.

Holopainen on ujuttanut tarinaan varsin yksityiskohtaisen prosessikuvauksen abortista ihan siitä alkaen, kun raskaustestin tulos on selvillä. Tiira kohtaa pääosin ystävällistä ja asiallista terveydenhuollon henkilökuntaa, ja asiat rullaavat nopeasti ja varmasti. Abortti tehdään lääkkeen avulla kotona.

Myönnän, että tämän osuuden lukeminen otti koville. Lili kannustaa sisartaan verenvuodon ja kipujen yhä pahetessa, että Tiira pääsee kuitenkin helpolla synnytyskipuihin verrattuna. Aborttikuvaus on kyllä niin helvetillinen, että on vaikea kuvitella, miten synnytys sen ylittäisi. No, ehkä aika on tosiaan pyyhkinyt jotain mielestäni. Mutta on siis turhaa syyttää Holopaista aborttiin yllyttämisestä. Se ei todellakaan kuulosta helpolta ja vaivattomalta ratkaisulta!

Sydänhengitystä sopii hyvin nuorille aikuisille eli yläkoulun yläluokkien oppilaiden ja lukioikäisten käsiin. Se tarjoaa hyviä keskustelunaiheita niin äidinkielen, uskonnon ja elämäkatsomuksen kuin terveystiedonkin näkökulmista.

Anu Holopainen: Sydänhengitystä
Karisto 2018. 228.

Arvostelukappale.

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 
Minna Roininen: Heda 
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Anu Holopainen: Sydänhengitystä 

Tulossa:

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 6.12.2018
Maria Turtschaninoff: Maresin voima 13.12.2018
Heidi Silvan: John Lennon minussa 20.12.2018

Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska 27.12.2018

Anu Holopainen: Matkalaiset (Syysmaan osa 6)

Kesän dekkariputki sitten katkesi, kun Anu Holopaisen Syysmaa-fantasiasarjan kuudes ja viimeinen osa Matkalaiset ilmestyi heinäkuun loppupuolella. Olen lukenut sarjan viisi aiempaa osaa yhteen menoon ja esitellyt kokonaisuuden toisessa kirjoituksessani, jonka ystävällisesti käynette lukemassa, jos kiinnostusta riittää. Siellä olen myös esitellyt tarkemmin syitä sarjaan tarttumiselle ja mm. kohderyhmäkysymystä.

Kyseessä on siis pitkähkön fantasiasarjan päätösosa, loppuhuipennus, kuten takakansitekstissä todetaan. (Kansitekstissä muuten tällä kertaa paljastetaan juonenkäänteitä aiempaa maltillisemmin.) Holopaisen tyyliin ovat sarjan mittaan kuuluneet rohkeat aika- ja paikkaloikkaukset sekä päähenkilöiden radikaalitkin vaihdokset niin yksittäisten kirjojen sisällä kuin sarjan osien välilläkin. Tämä on osaltaan säilyttänyt sarjan tuoreuden, mutta tuonut mukanaan sen ongelman, että sarjan läpi kulkeva punainen lanka, selkeä juoni, tavallaan kokonaan puuttuu. Mukaan tarinaan hypättiin, kun syysmaalaista Adaira-neitoa oltiin naittamassa vastentahtoisesti. Morsian kuitenkin kaapattiin matkalla pieneen naisyhteisöön, joka palvoi kiellettyä puuta, Villipihlajaa. Syysmaan yhteiskunta on hyvin patrioottinen, ja kapinalliset haluavat sukupuolten tasa-arvoa Welma-nimisen naisen johdolla. Tosin sitä seikkaa tämän lopetusosan äärellä harmittelin, että muistini on niin armottoman lyhyt. Joidenkin henkilöiden aiempia vaiheita oli suorastaan mahdotonta enää muistaa. Kuka olikaan Marrkahin isä? Miksi Lorana hylkäsikään pojan? Osat ovat ilmestyneet harvakseltaan, joten tuskin olen ainoa muistinsa kanssa tuskaileva.

Adaira on mukana useimmissa kirjoissa, niin myös tässä viimeisessä. Edellinen osa päättyi siihen, kun jäljellä olevat Welman tytöt riitautuivat ja Zara karkotti Adairan ja Sissan miehineen ja muutaman lapsen kanssa Punatertun kylästä, joka oli ollut Villipihlajan palvojien keskus. Monta vuotta on kulunut, mutta Adaira kumppaneineen asustelee piilossa edelleen toivoen sovintoa Zaran kanssa. Joukon nuoret, Marrkah ja erityisesti Yvana ovat kärsimättömiä ja kyllästyneitä metsässä kuhkimiseen, kun elämä ja seikkailut odottavat maailmalla. Yvana päättää lähteä piilopaikasta ja matkustaa meren yli Kesämaahan ja etsiä Welman. Uskollinen kasvinveli Marrkah seuraa mukana. Matka on hankala, ja sisarukset juuttuvatkin myrskykaudeksi lähimpään satamakaupunkiin. Nuorten tiet eroavat dramaattisesti, kun Yvana joutuu orjakauppiaiden saaliiksi ja matkalle kohti tuntemattomia Rajasaaria.

Onnettominta on, että lapsena Yvana on ryöminyt kaninkoloon, jossa maan alla vaaniva pahuus, Punainen lepakko, kuten ilmiötä kutsutaan, on puraissut häntä. Tyttöön on asettunut osa pahuudesta, mutta se pysyy kurissa yrttilääkkeen avulla. Kun lääkitys loppuu, paha alkaa vallata Yvanan mieltä sekä kaikkia lähelle joutuvia ihmisiä. Seuraa kaaos, kun paha valtaa ihmisten mielet. Kirja huipentuu fantasiagenren peruskuvioon eli hyvän ja pahan mittelöön. Lopussa vielä lyhyesti tavataan keskeiset henkilöt ja kuullaan heidän kuulumisiaan.

Sarjan alussa vastakkain olivat naisia alistavat uskonnot ja yhteiskunta sekä tasa-arvoa haluavat kapinalliset. Näiden kahden vastavoiman välinen kysymys ei ratkea kuuden kirjan matkalla, ei oikeastaan edes nytkähdä eteenpäin mainittavasti. Oikeastaan sellaisen ratkaisun löytyminen olisi liikaa fantasiamaailmassakin, valitettavasti. Nyt siis pahuus, joka lopussa voitetaan, putkahti tarinaan vasta viidennessä kirjassa. Lopun suuri taistelukin jää turhan vaisuksi, sillä kuudennesta osasta leijonansiivu menee matkan tekemiseen ja sen yksityiskohtien kuvailuun. Jotenkin olisin toivonut lopusta näyttävämpää, vaikka mistään sotimisesta sarjassa ei ole ollutkaan kyse, lähinnä sissitoiminnasta. Koska tämä peruskysymys siis jää ratkaisematta, sarjaa voisi vielä jatkaakin. En oikeastaan ihmettele, että monet fantasiasarjat jatkuvat loputtomiin. Olikohan kirjailija haikea vai helpottunut tätä sarjaa lopettaessaan? Ovi kuitenkin jäi mielestäni mukavasti raolleen, jos vaikka ikävä Syysmaahan vielä tulisi.

Sarjan kohderyhmää siis pohdiskellaan jo aikaisemmassa kirjoituksessani. Ihan nuorimmille tätä ei tosiaan liene kirjoitettu, sillä juoni vetoaa enemmän aikuiseen makuun. Mitään harrypottermaisia humoristisia otuksia tai apuvälineitä tarinassa ei ole. Tässä viimeisessä osassa eniten hätkähdytti varsin realistinen raiskauskuvaus, mikä sekään tuskin nykyajan varhaisnuoria säikäyttää.

Mainiosti olen tämän hieman erilaisen ja ilahduttavasti kotimaisen fantasiasarjan parissa viihtynyt, kiitos siitä! Tosin sitä seikkaa tämän lopetusosan äärellä harmittelin, että muistini on niin armottoman lyhyt. Joidenkin henkilöiden aiempia vaiheita oli suorastaan mahdotonta enää muistaa. Kuka olikaan Marrkahin isä? Miksi Lorana hylkäsi pojan?

Anu Holopainen: Matkalaiset (Syysmaa-sarja, 6. osa)

Karisto 2012. 367 s.

Lainasin viisi ensimmäistä osaa kirjastosta, mutta tämän viimeisen sain kustantajalta arvostelukappaleena. Koska aiempiakaan osia en omista, joutaisi tämä kertaalleen luettu uutuuskirja uuteen kotiin. Jos haluat kirjan itsellesi, jätä alle kommentti sunnuntaihin 5.8. klo 12 mennessä. Mainitse myös selvästi, että haluat osallistua kirjan arvontaan. Muutkin kommentit ovat tietysti erittäin tervetulleita, mutta arvon kirjan vain siitä kiinnostuksensa ilmaisseitten kesken.

Anu Holopainen: Syysmaa-sarja

Kiinnostuin Anu Holopaisen Syysmaa-sarjasta monestakin syystä. Olen aikanaan nuorena lukenut kaikki merkittävimmät fantasiaklassikot alkaen Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielestä ja Tolkienin Sormusten herrasta aina Enden Tarinaan vailla loppua. Siihen aikaan, 70-80-lukujen taitteessa, fantasia ei ollut mitenkään muodissa. Sitten työt aloitettuani 90-luvun alussa nuoret lukivat kauhua, ja minäkin viehätyin siitä joksikin aikaa, kun jo ihan viran puolesta piti tutustua. Myöhemmin alkoi oikea fantasiabuumi, ja ainakaan murrosikäiset kirjallisuutta ahmivat tytöt eivät oikein muuta lukeneetkaan. Meilläkin oli mukavasti rahaa kartuttaa koulukirjastoa, ja myös Holopaisen kirjoja ostin ja nuoret niitä lukivatkin. Itse en niitä kuitenkaan koskaan tullut lukeneeksi, sillä oma fantasiavaiheeni oli ohi. Potterit kyllä sittemmin olen lukenut, osittain juuri siksi, että piti tietää, mitä oppilaat lukivat, osittain ihan mieliksenikin.

Blogin aloitettuani löysin tieni myös Holopaisen kirjoittajablogiin Kirjailijan kävelyretkiin ja olen sitä seuraillut. Sieltä löysin hänen 2000-luvulla kirjoittamansa uuden fantasiasarjan Syysmaa, jonka viides osa Varjoja ilmestyi viime vuonna. Ajattelin, että nyt voisin viimein lukea jotakin Holopaiselta ja samalla palata fantasia-genren pariin. Oikeastaan tein sen jo aikaisemmin, kun luin Hanna van der Steenin Ennustuksen syksyllä. Jo siitä kirjoittamassani blogitekstissä pohdiskelin kohderyhmäasiaa. Syysmaata käsiini etsiskellessäni mietin jälleen, kenelle kirjat on tarkoitettu. Millainen odotushorisontti on kirjan avaavalla kohderyhmän edustajalla? Entä minulla, joka en todellakaan kohderyhmään kuulu? Syysmaa-sarjan aloitusosan Welman tyttöjen takakannessa lukee isolla: ”Mahtava uusi fantasiasarja hieman varttuneille nuorille!” Siis keille?! Onko hieman varttunut 13-17-vuotias? 16-19-vuotias? Hieman tämä pisti kyllä hymyilyttämää. Pulman edessä ovat askarrelleet varmasti myös kirjastovirkailijat. Neljä ensimmäistä osaa kävin lainaamassa kaupunkimme pääkirjastosta, jossa ne oli sijoitettu aikuistenosaston fantasiahyllyyn. Viidennen osan sain pienestä sivukirjastosta, jossa sarja olikin sijoitettu nuorten aikuisten osastolle. Koko ajan kirjoja lukiessani mielen taustalla pyöri kysymys kohderyhmästä (siitä tuli jo oikeastaan pakkomielle).

Syysmaa-sarja on selkeästi suunnattu tytöille ja nuorille naisille. On vaikea kuvitella, että kirjoihin tarttuisivat esimerkiksi 15-vuotiaat pojat. Ei kirjan lukeminen heille pahaa tekisi, päinvastoin, mutta tuskinpa saisi yhtäkään poikaa edes pakotetuksi. Jo aloitusosan nimi, Welman tytöt, karkottaa miespuoliset nuoret miehet. Nuorukaiset kun pelkäävät kaikkea naismaista lähes yhtä kauhistuttavasti kuin kaikkea lapsellista. Mutta mikä on tuo kustantajan mainitsema ikäryhmä varttuneet nuoret? Kirjoissa käytetään varsin vapautuneesti alkoholia. Jo ensimmäisessä osassa Adaira vetää oikein kunnon kännit juhlissa ja sammuu pöydän alle. Kolmannen osan nimikin on Viinikauppias, mikä kertoo aika paljon kirjan aihepiiristä. Henkilöt kaipaavat varsin usein viinin lämpöä ja rentouttavaa vaikutusta. Viimeisessä osassa yksi keskeisistä henkilöistä on sitä paitsi uhkaavasti alkoholisoitumassa. Onko vapaamielinen suhtautuminen alkoholiin sitten syynä kohderyhmän rajaukseen? Tuskin.

Tyttöjen kirjallisuudeksi luokittelua puoltaa se, että kirjojen päähenkilöt ovat pitkälti naisia. Aloitusosassa päähenkilö on Adaira, joka niukasti pelastuu kammottavalta pakkoavioliitolta, kun metsässä asustava Welma ystävineen kaappaa hänet morsiusmatkalla. Koko Welman pieni joukko koostuu naisista ja tytöistä. Sisarpuut-kirjassa alkupuoliskon päähenkilö on Zara, joka johtaa joukkoaan kohti Punatertun kylää. Siellä asuvat piilossa Villipihlajan palvojat, naisten kielletyn uskonnon harjoittajat. Loppuosassa päähenkilönä on Javona-niminen ylhäisönainen, joka epäonnekseen saa esikoislapsekseen tytön. Javonan synnytys on muuten kuvattu niin aidon tuntuisesti, että hirvittää!  Vasta kolmannessa osassa miehetkin pääsevät keskeisiin rooleihin, kun Adaira ja Merkinos peitetehtävänään perustavat viinikaupan suurkaupunkiin. Romanttisia juonikuvioita sarjassa on runsaanlaisesti, mutta ne ovat ilahduttavan koukeroisia ja ennalta arvaamattomiakin. Holopainen kun ei kaihda homosuhteitakaan. Seksiä kuvataan kuitenkin hyvin hienovaraisesti ja kauniisti, joten mitään rietastelua näistä kirjoista on turha etsiä. Sama pätee väkivaltaan. Henkilöitä kyllä kuolee yllättävänkin paljon, mutta ei koskaan mässäilevän raa’asti. Tyyliltään kirjat siis ovat varsin siistejä, joten en epäröisi antaa niitä vähemmän varttuneemmillekaan nuorille luettavaksi, jos vain kiinnostusta riittää. Pidin kirjoista kovasti myös itse, sillä ne ovat mukavan viihdyttäviä ja raikkaan erilaisia. Minua miellytti mm. se, että kirjoissa naiset ovat paitsi uhreja myös ja ennen kaikkea toimijoita. Perinteisessä fantasiassa naiset ovat olleet yleensä sivurooleissa. Korostunein esimerkki taitaa olla Sormusten herra, jossa yhdeksän sankarin sekalaiseen joukkoon ei sitten mahtunut yhtään naista. Tosin tämän tajusin itse vasta, kun oma tyttäreni siitä närkästyneenä huomautti. Hyvin olen siis niellyt minulle syötetyn maailmankuvan nahkoineen karvoineen!

Syysmaa-sarja noudattelee toisaalta tarkasti fantasian perinteitä, vaikka toisaalta myös rikkoo niitä tai ainakin tuo niihin uutta näkökulmaa. Holopainen on luonut kokonaan oman fantasiamaailmansa, niin kuin pitääkin. Syysmaassa on erikoinen vuodenkiertonsa ja se sijaitsee jossakin aivan vieraalla mantereella. Aloitusosa alkaa muutaman sivun mittaisella epilogilla, jossa kuvaillaan ilmastoa ja maantiedettä. Meren takana sijaitsee Kesämaa, jonka asukkaat ovat tummaihoisempia kuin syysmaalaiset. Mietin sarjaa aloittaessani, kuinka tarpeellinen tuo alun selitysosa on. Se on onneksi hyvin suppea, vain muutaman sivun mittainen, mutta siltikin pitkäveteinen. Tässä vaiheessa kun eivät sääolot ja vuoristot oikein vielä lukijaa kiinnosta. Asiat voisi selittää sitten tarinan edetessäkin. Erityisesti nuoret lukijat ovat kriittisiä, ja jos alku tylsä...

Syysmaan virallinen yhteiskunta on ääripatriarkaalinen. Vain miehillä on ihmisoikeudet ja -arvo. Naiseksi syntyminen on häpeällistä ja tyttäriä synnyttävä vaimo arvoton, vaihtamisen tarpeessa. Miehillä saa olla useampiakin laillisia vaimoja. Naiset eivät saa käydä työssä tai harjoittaa liiketoimintaa ilman miehensä lupaa. Myös liikkumista rajoitetaan. Valitettavastihan nämä seikat eivät ole fantasiaa, vaan arkipäivää monessa paikassa tänäkin päivänä. Ristiriita sarjaan saadaan piilossa olevista yhteisöistä, jotka yrittävät murtaa vallitsevan järjestelmän. Sarja on siis varsin feministisesti latautunut. Lisämausteena metsissä elää vielä muitakin rotuja, jotka eivät ihmisten järjestelmistä piittaa.

Yhteiskuntajärjestystä pönkittää uskonto, joka on hieman sekavasti jakautunut eri puulajien palvojien kesken. Neljä lajia pitää yhdessä valtaa, mutta ovat silti keskenään kilpailijoita. Villipihlaja, joka on naisten uskonto, on kielletty haara, samoin Metsälehmus. Uskonnot ovat kovin samankaltaisia kahta viimeistä lukuun ottamatta. Fanaattisuus saa kuitenkin aikaan ongelmia yhtälailla kaikkialla.

Holopainen vaihtelee mukavasti näkökulmaa ja päähenkilöitä osasta toiseen ja välillä kesken kirjankin. Aloitusosassa siis päähenkilönä on Adaira, tunnetun kirjailijan tytär, jonka isä on naittanut merkittävälle mutta valitettavan epämiellyttävälle ja väkivaltaiselle vanhemmalle miehelle. Adaira kapinoi, mutta ei voi isän päätökselle mitään. Adaira on opetellut salaa lukemaan, ja päädyttyään jännittävien vaiheiden jälkeen Welman luokse piilopaikkaan, hän ihastuu erityisesti vanhaan kirjastoon. Kerrankin saa lukea mielin määrin! Lukutaitoa ja lukemista niin tiedonhankintakeinona kuin viihteenäkin Holopainen korostaa aika moneen otteeseen. Kakkososassa päähenkilöksi vaihtuu Zara, joka on Adairalle aiotun miehen ensimmäinen, kadonneeksi luultu vaimo. Zaran johdolla joukko naisia yrittää löytää Villipihlajan palvojien kylän asettuakseen sinne. Matkalla on kuitenkin paljon vaaroja ja hankaluuksia. Kesken kaiken hypätäänkin kaupunkiin ja päähenkilöksi tulee erään ylipapin vaimo Javona, joka on viimeisillään raskaana. Javona on aina halveksinut omituista serkkuaan Velaa, joka kuitenkin yllättäen tulee avuksi, kun Javonaa vaaditaan luopumaan synnyttämästään tytöstä. Kolmannessa osassa seurataan sekä Adairaa että Javonaa, jonka tytär sairastuu pelottavaan sairauteen. Viidennessä osassa tulee taas uusi näkökulma, kun päähenkilö on ennestään tuntematon kalastajan vaimo Lorena. Hän joutuu pakenemaan kotoaan ja jotenkin onnistuu ylittämään pelottavat Elävät vuoret. Toisella puolella on kummallinen, meteorikraatteriin sopeutunut pimeä maailma. Viimeisessä osassa näkökulma on vuoroin Adairan luona kaupungissa, vuoroin Zaran ja Lorenan kanssa Punatertun kylässä. Molemmissa ongelmat alkavat olla yhä pahempia.

Jos nyt ajattelette, että paljastinpa paljon juonesta, kannattaa jättää lukematta kirjojen takakansitekstit. Miten kummassa saadaankin mahtumaan muutamaan virkkeeseen juonipaljastukset, jotka ulottuvat kunkin osan viimeisille sivuille asti? Raivostuttavaa! Onneksi otin opikseni, enkä enää toisen osan jälkeen vahingossakaan vilkaissut takakantta ennen loppuun pääsyä. Kansikuvat kirjoihin on suunnitellut Jody A. Lee, ainakin ensimmäisiin osiin. Kirjaston tarra peittää kaikissa kappaleissa tiedot. Kannet ovat kauniit ja fantasian lajityypin mukaiset, mutta ne eivät juurikaan kerro sisällöstä. Esimerkiksi Welman tytöt -kirjan kannessa on luuttua soittava nainen. Luuttu ja sen soittaminen mainitaan kirjassa kerran sivulauseessa. Kielessä ei ole moitittavaa, sillä luin tämän läpi lähinnä juonesta ja teemoista nauttien. Vain viimeisessä osassa taitoin yhden hiirenkorvan: ”…kosteissa seinissä kasvoi epämääräisiä nihkeitä asioita…” Tämä asia-muoti riipoo meikäläistä niin, että on tullut lopetettua eräänkin sisustusohjelman seuraaminen, kun sen jaksoissa lakkaamatta laitettiin erilaisia asioita hyllyille. Minulle asiat ovat ja pysyvät abstrakteina, esineet ovat konkretiaa.

Jotenkin olin ymmärtänyt, että viides osa Varjoja päättäisi Syysmaa-sarjan, mutta sellaiseen koukkuun se päättyy, että suorastaan vaadin saada tietää lisää! Minulla oli muuten paljon helpompaa kuin sarjaa tuoreeltaan seuranneilla, sillä pystyin lukemaan kirjat kaikki yhteen rytkyyn. Jos aloitusosan lukemisesta olisi kulunut kahdeksan vuotta, mitenköhän olisin pysynyt kärryillä viimeisen kanssa?

Kirjailija Anu Holopainen esittelee omaa kirjailijanuraansa lyhyesti täällä ja kustantajan sivuilta pääsee lukemaan takakansitekstit (vaikka en suosittelekaan niin tekemään!).

Syymaa-sarja:

Welman tytöt

Karisto 2003. 259 s.

Sisarpuut

Karisto 2004. 315 s.

Viinikauppias

Karisto 2005. 301 s.

Yölaakso

Karisto 2009. 238 s.

Varjoja

Karisto 2011. 270 s.