Tommi Kinnunen: Pintti

Kirjasomessa huokaillaan kiivaasti ihastuksesta Tommi Kinnusen juuri ilmestyneen Ei kertonut katuvansa -romaanin äärellä. Se on toki omallakin lukulistallani, mutta tällä hetkellä kappaleeni on vielä kaupassa. Tunnen itseni todelliseksi perässähiihtäjäksi, sillä luin vasta pari viikkoa sitten Kinnusen kolmannen romaanin Pintti, joka ilmestyi alkusyksystä vuonna 2018. Senkin hankin itselleni heti tuoreeltaan, olinhan ollut täysin myyty Kinnusen esikoisromaanista Neljäntienristeys, eikä Lopottikaan ollut suinkaan mikään pettymys.

Lopulta Pintille sitten avautuikin oivallinen lukuhetki. Otin sen nimittäin mukaan muutaman päivän mittaiselle kesälomareissullemme, joka suuntautui tänä vuonna Kotkan, Kouvolan ja Tampereen suunnille. Matkasuunnitelmamme tarkentui luettavana olevan kirjan ansiosta vielä niin, että kotimatkalla poikkesimme Nuutajärven lasikylässä. Tienhaaran ohi olemme ajaneet lukuisia kertoja vuosien varrella, mutta nyt oli lopulta aika pistäytyä perillä saakka.

Käynti lasikylässä ja lasimuseo Prykärissä avasi romaania hienosti. Siellä pääsi omin silmin näkemään, millainen on esimerkiksi saviupokas, joita sokeutunut Huber romaanissa väsymättä valmistaa. Paikan päällä käynti myös antaa jonkinlaisen hahmon romaanin miljöön pohjapiirrokselle, sillä valitettavasti kirjassa ei ole karttaa Nuutajärven lasiruukin ja kartanon alueesta. Yllättävän usein muuten kaipaan karttaa lukemisen tueksi.

Nuutajärven lasikylän nettisivuilla oleva kartta.

Pintti on alaotsikkonsa mukaisesti kolmenpäivänromaani. Se kertoo kolmesta aikuisesta sisaruksesta Jussista, Helmistä ja Railista, jotka asuvat ja tekevät työtä Nuutajärvellä. Kukin sisar on vuoroin näkökulmahenkilönä kirjan osissa yhden päivän ajan. Jussin päivä on 23.6.1949, Helmin 31.1.1950 ja Railin 13.9.1951. Rakenne toimii loistavasti ja tekee romaanista samaan aikaan tiiviin ja ilmavan. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta näin sen koin.

Jussi on sisarussarjan vanhin mutta myös heikoin lenkki. Hänet on diagnosoitu kaatumatautiseksi ja heikkolahjaiseksi. Helposti omiin maailmoihinsa vajoava ja pelottavia kohtauksia saava hyväntahtoinen poika ja myöhemmin mies joutuu helposti julmastikin kiusatuksi. Vanhan perinteen mukaan ruukkiyhteisö kuitenkin pitää huolen omistaan, ja tehtaan disponentti on ottanut asiakseen huolehtia, että Jussillakin on aina jotain tehtävää tehtaalla.

Sisarukset asuvat yhdessä vanhassa kotimökissään, jota Helmin mies Reko on ryhtynyt laajentamaan. Pariskunnan on tarkoitus mennä naimisiin, kunhan laajennusosa valmistuu. Tilaa tarvitaan, koska Helmillä ja Rekolla on jo yhteinen pieni Saara-tyttö. Ahdas asuminen kiristää perheenjäsenten välejä, mutta rakentamiseen tarvittavien materiaalien hankkiminen on juuri päättyneen sodan takia vaikeaa.

Muutenkin sisarusten suhteissa tuntuu olevan jännitteitä. Jussista huolehtiminen tuntuu välillä ylimääräiseltä taakalta ja hänen toimensa, jotka usein päättyvät onnettomasti, kiusallisilta. Helmin ja Railin väleissä on muitakin kipeitä kohtia. Railin rempseä ja levoton elämänasenne harmittaa tunnollista ja rauhaa kaipaavaa Helmiä. Perheessä on paljon puhumattomia asioita ja salaisuuksiakin. Jokainen on rikki ja vereslihalla omalla tavallaan.

Kinnunen kuvaa lasinvalmistusta ja sen vaiheita tarkasti ja huolella. Olen lukenut mielipiteitä tästä, ja jotkut ovat sanoneet väsyneensä yksityiskohtaiseen työn kuvaukseen. Minua se ei pitkästyttänyt, oikeastaan kaikkea muuta. Romaanin tapahtumat sijoittuvat ajankohtaan, jossa lasinvalmistus koki merkittävän muutoksen. Taustalla ovat jo sota-ajan mullistukset, joissa perinteisesti hyvin jyrkkä jako miesten ja naisten tehtäviin tehtaalla murtui. Naisille oli iso pettymys, että sodan loputtua palattiin vanhoihin toimintamalleihin mitään puhumatta ja itsestään selvästi. Lasitehtaan tulipalo vuoden 1950 viimeisenä päivänä osoittautuu myös merkittäväksi vedenjakajaksi.

Kuten jo sanoin, mielestäni romaanin rakenne toimii oivallisesti. Kolme sisarusta ja kolme päivää runsaan puolentoista vuoden välein avaavat tarinaa juuri sopivasti. Lukija saa rakentaa paloista kokonaisuuden. Näkökulmavaihdokset valaisevat hienosti sitä, miten helposti teemme omia päätelmiämme ihan läheisimpienkin ihmisten ajatuksista ja tunteista virheellisin perustein, jos asioista ei ole ollut tapana puhua. Niin surullisen inhimillistä.

Pintti ei ole kovin iloinen tai toiveikas romaani. Sen kaikki osiot päättyvät jonkinlaiseen katastrofiin. Se myös kuvaa yhden pienoismaailman murrosta. Paluuta entiseen ei enää ole. Siihen liittyy paljon luopumista ja ikäviä tunteita, vaikka muutokset ovat väistämättömiä eivätkä tietenkään kaikilta osin lopulta huonoja. Nuutajärven lasikylän ankeanunelias tunnelma heinäkuun lopun torstaina oli omiaan vahvistamaan näitä tuntemuksia.

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018. 291 s.

Ostettu.

Kinnunen sai Pintistä Botnia-palkinnon v. 2019.

Tommi Kinnunen: Lopotti

Lopeta tuo itkeminen. Itse sinä väitit, että naisten kyyneleet ovat tragediaa, mutta miehen vollotus farssia. Ei täällä kenelläkään ole helppoa, mutta ei elämää kannata muistella vastoinkäymisten ketjuna. Sellaista ei mieli kestä.

Kaksi vuotta sitten ihastuin ikihyviksi Tommi Kinnusen esikoisromaaniin Neljäntienristeys. Kirjoitin silloin siitä monisanaisen blogitekstin ja niukemman version paikallislehden kulttuurisivuille. Muutkin kuin minä olivat avoimesti lääpällään kirjan edessä, eivätkä syyttä ollenkaan. Syksyllä teos ansaitusti nostettiin Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon, mikä ei ollut mikään vähäinen ansio sekään, kun ottaa huomioon vuoden 2014 kirjasadon korkean tason. Samaten Neljäntienristeys oli Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokas.

Luin kirjan ja rakastuin siihen. Hankin myöhemmin myös äänikirjaversion, ja sen kuunteleminen vain vahvisti käsitystäni tarinan hienoudesta. Kun kuulin, että kirjasta on tulossa näytelmäversio Turun kaupunginteatteriin, varasin heti liput. En pettynyt näytelmäänkään. Olin vaikuttunut.

Tästä asetelmasta lähdin suurin odotuksin mutta myös hieman pelokkainkin mielin lukemaan Kinnusen toista romaania Lopotti. Täyttyisivätkö jo osittain kohtuuttomiksikin kohonneet odotukseni? Tulisinko pettymään? Entä jos Lopotti olisikin vain huonohko toisinto Neljäntienristeyksestä? Miksi ylipäätään kirjoittaa menestyneelle esikoisteokselle jatkoa, itsenäistäkään? Eikö kirjailijalla ollut yhtään tuoreempia ideoita?

Lukijan rimakauhu! Ihan oikeasti aloin hieman epäröidä uunituoreen lehdistökappaleeni äärellä. Sitten sain sovittua, että kirjoitan blogitekstin lisäksi arvion paikallislehteen, joten ihan velvollisuudesta rohkaisin mieleni ja avasin kannet. Eihän lehtiarviota voinut kauheasti viivyttää, kun teoksesta kirjoitettiin ja puhuttiin jo joka puolella.

Hyvin nopeasti kävi ilmi, että kaikki pelkoni oli ollut täysin turhaa. Kinnusen tekstin taika toimi jälleen. Tempauduin tarinan ja kielen vietäväksi, vaikka alkuun koetin pitää jonkinlaista analyyttistä etäisyyttä. Itse asiassa loppuun päästyäni oli todettava, että taisin pitää Lopotista aavistuksen enemmän kuin Neljäntienristeyksestä. Tosin kokemuksia on epäreilua vertailla vielä. Pitää ensin kuunnella Lopotin äänikirjaversio ja katsoa näytelmä (hymiö tähän!).

Lopotin rakenne on toisenlainen kuin Neljäntienristeyksen. Näkökulmia on vain kaksi ja ne limittyvät. Samalla kronologia on rikottu. Päähenkilöt eli minäkertoja Helena ja ulkopuolelta kuvattu Tuomas ovat eri sukupolven edustajia. Pidin tästä, koska tarina on jotenkin Neljäntienristeykseen verrattuna ehyempi. Kahden henkilön kautta päästään syvemmälle, eikä aikahaarukkakaan leviä mahdottomaksi.

Helena ja Tuomas ovat kumpikin Neljäntienristeyksen lukeneille tuttuja, mutta mitään ei haitanne, vaikka aloittaisi heidän tarinansa seuraamisen Lopotista. Teokset ovat ihan aidosti itsenäisiä osia sukutarinassa. Helena jää Neljäntienristeyksessä sivupolulle, kun hänet lähetetään lapsena Helsinkiin sokeainkouluun. 1940- ja 1950-luvuilla välimatka Helsingin ja Kuusamon välillä on ollut hirmuinen, ainakin tavallisilla kansalaisilla.

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti.

Tämä sitaatti voisi olla Lopotin motto. Sekä Helena että hänen veljenpoikansa Tuomas ovat niitä, jotka lähtevät. Helena lähtee pakolla ja jo lapsena. Hänet repäistään irti tutusta ja turvallisesta ja heitetään kylmään maailmaan. Siellä hänen on pärjättävä, ja Helena päättää, että pärjättävä tosiaan on. Hän ei suostu asettumaan sokeille annettuun lokeroon, vaan taistelee itselleen oikean elämän. Hinta on kuitenkin kova.

Tuomas tekee oman valintansa tietoisemmin, mutta yhtä lailla lähteminen on hänelle ainoa realistinen mahdollisuus. 1990-luvun alussa homoseksuaalin miehen vaihtoehto ei ollut jäädä kotiseudulleen pieneen pohjoissuomalaiseen kylään. Oli lähdettävä, jos halusi edes vähän itsensä näköisen elämän. Helppoa se ei ollut etelän kaupungeissakaan!

On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo. Vain itselleen täytyy kelvata, ei muille. Ja muista, että vaikka kaikki tarinat eivät ole rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita.

Tämä ylle lainaamani kohta lienee teoksen eniten siteerattu. Itsekin nappasin siitä otsikon lehtiarviooni. Lainaamiselle on syynsä. Kinnunen osaa tiivistää syvälliset elämänviisaudet kauniiksi, sujuviksi lauseiksi ja ujuttaa ne tarinaansa niin, että ne eivät ole tippaakaan teennäisiä tai päälle liimattujen korulauseiden kaltaisia tekokukkasia. Tässä kohdassa tiivistyy jotain olennaista Lopotin olemuksesta.

Kirjassa ei ole mitään sen kummempaa juonta, vaan se kerii auki Helenan, Tuomaksen ja Löytövaarojen suvun tarinoita, jotka nivoutuvat yhteen kuten sukujen tarinoilla on tapana. On vaikeita aikoja ja sitten välillä hieman valoisampia jaksoja. Mikään onnen auvo ei kuitenkaan kestä ikuisesti, mutta elämä menee eteenpäin.

Hyvin nopeasti henkilöistä, niin Helenasta kuin Tuomaksestakin, tuli minulle läheisiä ja rakkaita. Erityisesti Helena on kuvattu uskottavasti ja aidosti. Sokeus tai muukaan vamma ei tee ihmisestä sen kummoisempaa hyvässä kuin pahassakaan. Samat tarpeet ja tunteet ihmisessä silti ovat, vaikka ulkopuoliset määrittelisivät hänet vain jonkin ominaisuuden perusteella.

Tämä on sinun osasi. Elä se, mikä annettu on.

***

Olen viimeisen kuukauden aikana jälleen paljon pohtinut sitä, miten kirjalliset ilmiöt syntyvät. Tommi Kinnusen tarina on hieno ja poikkeuksellinen malliesimerkki, jota tässä nyt hyödynnän. En ole itse mukana missään kustannustoiminnan sisäpiirissä, vaan seurailen alaa sivusta mutta työni ja kirjablogiharrastukseni myötä olen kenties kuitenkin hieman paremmin kuvioista perillä kuin ihan peruslukija. Olen myös lukijana sivusta seuraillut monen kirjoittajan ja kirjailijan uraa vuosien, jopa vuosikymmenten mittaan.

Joukkoon mahtuu monenlaista tarinaa. ’Kirjailijan ura’, mitä se sitten tarkoittaakin, tuntuu olevan monen suomalaisen haave. Pöytälaatikkokirjoittajien lisäksi meillä on suuri joukko ihmisiä, jotka ahkerasti lähettävät käsikirjoituksiaan kustantamoille ja hylkykirjeiden jälkeen sitkeästi jatkavat tekstien muokkaamista ja lähettämistä. Jospa vielä jonakin päivänä!

Osa onnistuu saamaan kustannussopimuksen, monet heistä useammankin, ja ura kirjailijana alkaa oikeasti muuttua haaveesta todeksi. 

Todellisuus vain taitaa olla monelle karu yllätys. Laadukkaatkaan teokset eivät välttämättä myy ja menestys jää vaisuksi. Voi kestää vuosia ja taas vuosia, eikä varsinaista läpimurtoa tapahdu. Kirjoittamalla saattaa itsensä niukasti elättää, jos suostuu tekemään muitakin kuin varsinaisia kirjoitustöitä tai jos onnistuu saamaan apurahaa työhönsä. Monelle tämä on tarpeeksi ja julkaiseminen jatkuu. Joku saattaa lopettaakin, syystä tai toisesta. Varmasti tarinoita on yhtä monia kuin ihmisiäkin.

Tommi Kinnusen uran kaltaisia meillä taitaa olla harvassa. Kinnunen on avoimesti kertonut, ettei edes haaveillut kirjan kirjoittamisesta, vaan että kaikki oli ainakin aluksi sattumaa. Kirjoittajakurssille osallistuminen oli äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalle harrastus, vastapainoa työlle. Kurssilla syntyi kuitenkin tekstejä, joista alkoi muodostua tekijänsä mielestä novelleja. Kurssin vetäjä Kirsti Ellilä kuitenkin sanoi, että romaani siitä taitaa tulla. Kinnunen näytti käsikirjoitusraakilettaan kirjailijaystävälleen, joka lähetti sen kustantamoon. Loppu on suomalaista kirjallisuushistoriaa.

Käsi ylös, kuinka moni unelmoi siitä, mitä Kinnuselle tapahtui seuraavaksi? WSOY:ltä nimittäin soitettiin ja kerrottiin, että kustantamo olisi kiinnostunut julkaisemaan kirjan. Kinnunen kertoo luulleensa ensin puhelua pilasoitoksi. Vuonna 2014 Neljäntienristeystä myytiin Suomessa miltei 44 000 kappaletta, ja sen jälkeen on tullut kirjasta vielä kuvitettu laitos, pokkari, äänikirja ja sähkökirjakin. Sen käännösoikeudet on tähän mennessä myyty neljääntoista maahan. Teos on siis paitsi arvostelu- myös myyntimenestys. Tällaiseen meillä pystyy yleensä vain Finlandia-voittaja.

Lopotin julkistamisjuhlassa Turussa jututtamamme WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen kertoi, ettei kustantamossakaan heti oivallettu, millaista menestystarinaa oltiin tekemässä. Palaset vain sattuivat loksahtamaan paikoilleen. Kaiken huipuksi Kinnunen on vielä persoonana ja esiintyjänäkin varmasti kuin kustantajan unelma. Hän ottaa haltuun niin tv-studion kuin satapäisen messuyleisön täysin suvereenisti ja luonnollisesti.

Tommi Kinnunen signeeraa uunituoretta Lopottia.
Ihailijalauma piirittää kirjailijaa!

En tunne Kinnusta henkilökohtaisesti, mutta sosiaalisessa mediassa olemme ’keskustelleet’ monesti kirjoista, kirjallisuudesta ja koulumaailmasta. Luontevan keskusteluyhteyden kautta syntyy tunne tuttavuudesta. Ihailen tapaa, jolla Kinnunen on hyödyntänyt julkkisstatustaan. Suomessahan on tapana, että julkisuuden henkilöiltä pyydetään lausuntoa milloin mistäkin. Kinnunen on ottanut kipakasti kantaa niissä asioissa, jotka ovat hänelle tärkeitä ja tuttuja eli muun muassa koulumaailman ilmiöihin. Kun asiat sanoo tunnettu kirjailija, ne saavat aivan toisen painoarvon kuin silloin, kun puhujana on opettaja. Raivostuttavaa, mutta näin se vain on. Siksi on aivan mahtavaa, että Kinnunen nyt puhuu muidenkin opettajien puolesta.

Kaiken tämän pyörityksen keskellä Kinnunen on jatkanut ainakin osittain varsinaisen leipätyönsä tekemistä, ollut pienen lapsen isänä - ja kirjoittanut sen kuuluisan ’toisen kirjan’. Helsingin Sanomien Kirja-liitteessä (21.10.2015) on koko aukeaman mittainen Kinnusen päiväkirja Lopotin synnystä. Kirjoittaminen on kuulemma sujunut helposti, mutta julkaiseminen on jännittänyt. Kaikilla ei ole näin ’helppoa’. Tämän vuoden ensimmäisessä Parnassossa Aki Ollikainen kertoo, millaiseen kurimukseen hän joutui esikoisteoksensa Nälkävuoden jälkeen ja miten lopulta syntyi toinen romaani.

Lopotin julkaisusta on kulunut nyt kuukauden verran, ja julkisuuteen on kerrottu jo useista käännösoikeuksien myynneistä. Ensimmäisen viikon aikana kotimaassa myytiin kirjaa yli 10 000 kappaletta. Myös kritiikit ovat olleet kiittäviä. Menestystarina siis jatkuu. Toivottavasti kirjailijalle jää aikaa kirjoittaa myös lupaamansa kolmas osa Löytövaarojen suvun tarinaan!

Tommi Kinnunen: Lopotti

WSOY 2016. 364 s.

Arvostelukappale.

My precious!

Lopotin julkkareista ovat ansiokkaasti raportoineet Kirsin Book Club ja Pilkkuun asti -blogit. Olin mukana julkistamisjuhlassa, mutta näytelmän katsoin jo aikaisemmin.

Aamun kirja -ohjelman haastattelu.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Turun kaupunginteatteri: Neljäntienristeys

Neljäntienristeys Turun kaupunginteatterissa

Kun itselle tärkeästä kirjasta, lempikirjasta, tehdään näytelmä (tai elokuva), ovat etukäteistunnelmat usein ristiriitaiset. Ensinnäkin on innostunut ja iloinen: muutkin ovat ymmärtäneet kirjan hienouden ja sen mahdollisuudet. On mahtavaa, että teksti muuntuu toiseen taiteenlajiin ja on mielenkiintoista nähdä, millainen siitä on tullut. Miten muut ovat tulkinneet itselle rakasta tekstiä? Lukeminenhan on hyvin intiimiä kaksinoloa tekstin kanssa. Toiseksi on hieman pelokas tai ainakin varuillaan. Mitäköhän on odotettavissa? Onko osattu tai haluttu ottaa tekstistä ne asiat, jotka minua puhuttelivat? Ei kai vain ole tehty mitään kummallista tai outoa? Meneekö lukukokemukseni pilalle?

Kun syksyllä alkoi tihkua tietoa, että Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä on tulossa kantaesitys Turun kaupunginteatteriin, olivat tunteeni juuri yllä kuvatun kaltaiset. Nyt, puolitoista vuorokautta perjantain ensi-illan jälkeen, olo on edelleen hieman kaksijakoinen, mutta voittopuolisesti positiivinen. Näytelmä on vaikuttava ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Heti seuraavana aamuna en pystynyt kirjoittamaan tunnelmiani auki, koska mielen päällä oli ja on edelleenkin niin paljon. Olo oli pakahtunut.

Koska olen kirjoittanut kirjasta mielestäni perusteellisen esittelyn aiemmin, en aio tässä enää kerrata juonta tai tapahtumia sen kummemmin. Tosin vertailen häpeämättä kirjaa ja näytelmää, koska niin tein katsomossa istuessanikin. Mielenkiintoista on sekin, että kirjan lukeneelle (jopa kahdesti) näytelmän tapahtumat aukenivat kohtalaisen helposti, mutta sitä lukemattomalle tuotti hieman vaikeuksia seurata juonta. Seuralaiseni yhteenveto olikin tiukka: synkkää ja sekavaa.

Neljäntienristeys on kirjanakin epäkronologinen ja aukkoinen, ja se jättää paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Näistä piirteistä erityisesti pidän Kinnusen kerronnassa. Näytelmän dramaturgi Paula Salminen on luonnollisesti halunnut säilyttää epäkronologisuuden ja on rakentanut hienosti ajan kerroksellisuuden näyttämölle. Eri aikakaudet ja sukupolvet risteävät ja rinnastuvat kohtauksissa tiheään, ja vaikka taustalla oleva romaani on tuttu, joutuu katsoja keskittymään huolellisesti pysyäkseen mukana. Tämä ei missään nimessä ole moite. En odota enkä haluakaan teatterin olevan (aina) kevyttä ja helppoa.

Surullisuus ja jopa synkkyys ovat tunnelmat, jotka minullekin jäivät näytelmästä päällimmäisiksi. Kirjan olen kokenut toisin. Tarinassa on raskaita tapahtumia ja synkkiä kohtaloita, mutta kaikesta huolimatta kirja ei ole ollut raskas, surullinen saati synkkä lukukokemus. Kirjoitettuna siinä on tiettyä ilmavuutta ja keveyttä ja myös toiveikkuutta siitä, että parempaa kohti kuitenkin ollaan menossa.

Näytelmässä jostain syystä korostuvat synkemmät sävyt. Syynä saattaa olla tummasävyinen yleisvaikutelma lavastuksessa, valaistuksessa, puvustuksessa ja taustalla soivassa äänimaailmassa, mutta eniten ehkä siinä, että kirjasta on haluttu tuoda näyttämölle kaikki ne kohtaukset, joissa elämä pahimmin henkilöitä runtelee. Ilolle on jäänyt liian vähän tilaa.

Yllätyin siitä, kuinka uskollisesti näytelmä seuraa kirjan juonta ja paikoin valitettavasti tyytyy kuvittamaan sen tapahtumia. Rohkeamminkin olisi voinut alkuperäistekstistä irtautua, sillä nyt lopputulos on jollain tavoin tukkoinen, täyteen ahdetun makuinen. Vähemmän olisi kenties voinut olla sittenkin enemmän?

Kuulostanpa nyt nuivalta. Se ei ole tarkoitus, sillä olin ja olen edelleen kokemastani vaikuttunut. Liikutuinkin illan aikana, mikä osaltaan todistaa, että näytelmässä on onnistuttu tavoittamaan tarinan ydintä. Näyttelijäsuoritukset olivat hienoja: Kirsi Tarvainen rohkeana ja omapäisenä Mariana vaikuttava, Riitta Salminen avioliitossaan katkeroituvana Lahjana riipaiseva ja paikoin ilkeänä, kostonhimoisena anoppina kylmäävä, Joonas Saartamo syyllisyyden kanssa painivana Onnina koskettava ja uskottava.

Joonas Saartamo Onnina.
Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.

Jo etukäteen kuhistiin ratkaisusta sijoittaa näyttämö kahden katsomon väliin. Ratkaisu ei liene kovin yleinen, joskaan ei ainutlaatuinenkaan. Varsinaisesta katsomosta katsottuna näyttämön taakse on rakennettu toinen, pienempi (ja kuulemma jalkatiloiltaan ahtaampi) katsomo, joten yleisöt voivat katsoa toisiaan näyttämön yli. Tämä vaikutelma tosin unohtuu nopeasti näytelmän alettua. Ratkaisu vaikutti kyllä toimivalta ja mielenkiintoiselta, mutta meille ei lopulta avautunut, mitä lisäarvoa sillä saatiin. Katsoja voi kuitenkin olla vain yhdellä puolella näyttämöä kerrallaan. Hieman oudoksutti myös se, että tämän ratkaisun vuoksi näyttelijöiden rintamasuunta on pääasiassa sivuille, ei eteen.

Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.

Osa puvuista on myös hämmentävästi toispuoleisia. Esimerkiksi Onnin vihkipuvun takista puuttuu toinen hiha, eli riippuen kummasta katsomosta hänet näkee, hän on paitahihasillaan ja takki päällä. Mitä tällä haluttiin kertoa? Hieman hämmentävää, mutta ei häiritsevää. Pieni hämmennys on toki teatterissa eduksi! Lavastus kurkottaa samanaikaisesti korkealle (ja huojuvat rakennelmat välillä huolestuttivatkin) ja maan alle. Vesi roiskuu ja tuli loimottaa. Pyrotekniikka on vaikuttavaa, ja sitä olen Turussa nähnyt aiemminkin. Erityisesti ensimmäisen näytöksen päätteeksi tapahtuva kylän polttaminen on visualisoitu vavahduttavasti. Tässä kohtaa kyllä kaipasin esirippua, sillä teho latistuu, kun katsomovalot sytytetään ja yleisö ryntää lämpiöön.

Kokonaisuutena Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeyksestä voi huoleti sanoa, että se on kunnianhimoisesti toteutettu näytelmä, joka puhuttelee ja koskettaa syvältä. Toteutukseen on panostettu tinkimättä ja siihen on paneuduttu kaikin puolin huolella. Lopputulos on komeaa teatteria.

Olisi enemmän kuin mielenkiintoista päästä katsomaan Kotkan kaupunginteatterin versio Neljäntienristeyksestä. Kotkassa näytelmän ensi-ilta on lauantaina 6.2.2016. Kuvista päätellen tulkinta on hieman toisenlainen.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Turun kaupunginteatteri, ensi-ilta 29.1.2016.

Dramatisointi Paula Salminen, ohjaus Susanna Airaksinen, lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, äänisuunnittelu ja sävellys Johanna Puuperä, valosuunnittelu Tero Aalto, naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa: Joonas Saartamo, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Mika Kujala, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila.

Lasten rooleissa vuorottelevat Aamu Ahola, Ella Cancara, Sofia Cancara, Kelly Draffan, Elmeri Karlsson, Toivo Kouki, Lilian Salmi

Medialiput.

Ensi-illassa olivat myös Kirjallisia-blogin Taina ja Tomi. Kannattaa käydä lukemassa Tomin hieman erilainen juttu teatterikokemuksesta. Pilkkuun asti -blogin Isa ei säästele ylisanoja: "Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeys-esitys tekee kunniaa Kinnusen kirjalle, ja toimii myös hienosti itsenäisenä taideteoksena. Matka on ollut työryhmälle pitkä ja epäilemättä mutkainen, mutta lopputulos on upea. Jo tässä vaiheessa vuotta voidaankin varmuudella puhua yhdestä teatterivuoden 2016 merkkitapauksista."

Odotan kovasti jo Tommi Kinnusen seuraavaa kirjaa Lopotti, joka julkaistaan ihan lähiaikoina. Näytelmän avulla oli hienoa päästä kertaamaan Neljäntienristeyksen tapahtumia, sillä kirjat liittyvät käsittääkseni toisiinsa.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

26.2.2014 Helsingin Sanomissa julkaistu Antti Majanderin kritiikki räjäytti jonkinlaisen kirjamaailman pankin meikäläisittäin. Majander hehkuttaa avoimen lääpällään juuri ilmestynyttä Tommi Kinnusen esikoisromaania Neljäntienristeys:  ”Neljäntienristeys on oivaltaen rakennettu, yksityiskohdissaan rikas ja ilmaisultaan herkkyydessään väkevä. Jo muutaman sivun jälkeen viriää vaikutelma, että käsissä on tapaus. Kun pääsee loppuun, on asiasta varma. Näin painokkaita ja varmaotteisia proosadebyyttejä ilmestyy harvoin. Jos sanon, että muutaman kerran vuosikymmenessä, saatan intoilla jo liikaakin. Vaan menköön. Kritiikin mittatikut joutavat rovioon.”

Yhtäkkiä suhteellisen tuntemattomasta turkulaisesta äidinkielen ja kirjallisuuden opettajasta tuli suhteellisen tunnettu kirjamaailman julkkis, jonka haastatteluja halutaan joka paikkaan ja jonka kirjan ensimmäinen painos myytiin vauhdilla loppuun kirjakaupoista. Minua onnisti, sillä sain napattua paikalliseen kirjakauppaan hankitun, todennäköisesti ainoan, kappaleen toisten kirjaa himonneitten nenien edestä. Varoin sen tarkemmin lukemasta Majanderin arviota, mutta sen yhteyteen liitetyn Kinnusen haastattelun luin kyllä. Mies vaikuttaa sympaattiselta, mutta ennen kaikkea kertomus kirjan synnystä viehätti. Lyhyen ajan sisään jo kolmannen kerran törmäsin siihen, että kirjailija on ensin luullut kustantajan yhteydenottoa pilapuheluksi.

Kaikesta huolimatta pääsin lukemaan romaania suhteellisen puhtaalta pöydältä. En tiennyt kovinkaan paljon siitä, mistä se kertoo. Sen tiesin, että tapahtumapaikka on Kuusamo ja aikajänne pitkä. Yksi keskeisistä henkilöistä on kätilö viime vuosisadan alussa. Siinäpä se. Lisäksi odotin laadukasta kerrontaa. En pettynyt hiukkaakaan. Tulin jopa yllätetyksi. Majanderin arvion allekirjoitan sataprosenttisesti. Neljäntienristeys on harvinaisen kypsä, hiottu ja tasokas esikoisromaani. Se olisi sitä, vaikka olisi tekijänsä kolmas tai kymmeneskin. Tarina viihdytti ja kosketti. Henkilökuvaus on harvinaisen taitavaa. Teemat puhuttelevat. Rakenne on pohdittu ja taiten sommiteltu. Mitään ei ole liikaa. Lukijalle jää vain jano saada lisää.

Romaani jakautuu neljään osaan, joissa kussakin on oma päähenkilönsä. Henkilöt nivoutuvat tiiviisti yhteen, sillä he ovat kaikki saman perheen jäseniä, vaikkakaan eivät kaikki keskenään aikalaisia. Näkökulmat ja kertomuksen palat risteävät paikoin, ja loppuun päästyään lukijalla on mielessään koko kuva erään perheen tarinasta. Tosin itse olen sen verran hidasjärkinen lukija, että hienon epilogin jälkeen minun oli palattava prologiin, joka vasta täysin avasi kuvion kaikki nyanssit. Ensi lukemalla en epilogista vielä paljoakaan tajunnut.

Kinnunen kertoo tuossa mainitsemassani Hesarin jutussa lähteneensä ensin kirjoittamaan novelleja, mutta kirjoittajakurssin vetäjä Kirsti Ellilä oli alkanut epäillä, että syntymässä onkin romaani. Novellimaisuus näkyykin Neljäntienristeyksessä mukavasti. Kunkin henkilön elämästä on poimittu joukko tapahtumia, lyhyitä välähdyksiä, jotka voi lukea taidokkaina novelleina halutessaan. Kinnusen tyylissä pidän paljon juuri selittelemättömyydestä, jonka Majanderkin nostaa esiin. Lukija joutuu tai saa itse päätellä, mitä kerrotusta seuraa tai mistä se johtuu.

Pidin myös siitä, miten sattumalta Neljäntienristeys nivoutuu yhteen monen viime vuosina lukemieni loistavien romaanien kanssa. Ensinnäkin perheen kantaäiti Maria on ammatiltaan kätilö, itsellinen ja rohkea nainen. Eipä ollut vaikea etsiä yhtymäkohtia Katja Ketun Kätilö-romaaniin, vaikka ne ovatkin todella vain aiheen tason samankaltaisuuksia. Kätilön ammatti on ollut ensimmäisiä naisille avautuneita uravaihtoehtoja. Hinta itsenäisyydestä on kova, ja sen Mariakin joutuu elämässään maksamaan. Yhteistä on myös pohjoisen Suomen karut oltavat. Marian uran huippu asettuu 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, mutta eivät olot paljoakaan siitä olleet muuttuneet Ketun Kätilön aikaan verrattuna.

Myös uskonnolla ja lestadiolaisuudella on näissä kahdessa romaanissa samankaltainen osuus. Se ei ole pääroolissa eikä keskeinen, mutta se vaikuttaa voimakkaana pohjavirtauksena ihmisten ajatuksissa ja teoissa, erityisesti syyllisyysnäkemys nousee uskonnollisesta kehyksestä. Lestadiolaisuuttahan tulin tutkailleeksi viime vuoden puolella monenkin romaanin kautta. Mieleen palasi myös vuoden 2013 alkupuolen lukukohokohta Tapani Heinosen Reunalla.

Marian jälkeen ääneen pääsee tämän tytär Lahja. Äitinsä tavoin Lahja haluaa olla itsenäinen ja taistelee itselleen harvinaisen ammatin, jota hänen poikansa Johannes aikanaan jatkaa. Lahja ei kuitenkaan ole muuten luonteeltaan Marian kaltainen. Mariaa kunnioitettiin ja pelättiin, koska hän puolusti viimeiseen saakka äitejä, jotka nääntyivät toistuvien synnytysten piinaamina. Maria ei pelännyt puhua suoraan luimisteleville isännille ja paheksuville uskonveljille. Lahja haluaa saada hyväksyntää.

Kolmantena mukaan tulee Kaarina, Lahjan miniä. Lahjan ja Kaarinan välit eivät koskaan lämpene kunnolla, vaikka he asuvat samassa talossa neljäkymmentä vuotta. Vielä kuolinvuoteellaan Lahja ajattelee, ettei koskaan suostunut sinuttelemaan miniäänsä. Eikä kadu, sitä. Kaarina on muualta tullut. Johannes on hänet tuonut miniäksi kotitaloonsa. Kaarinan näkökulmasta kerrotuissa luvuissa myös Johannes tulee lukijaa lähimmäs. 

Viimeisenä kerrotaan Onnin tarina. Vasta tämä osa romaania avaa kunnolla sen, mikä meni Lahjan ja Onnin suhteessa ja avioliitossa niin korjaamattomasti pieleen. Lahjan katkeruus ja jopa viha saavat selityksensä. Sota muutti Onnin lopullisesti, mutta jotain muutakin oli. Rauhan aikainen rakentamisvimmakin saa selityksensä. Marian poltetun pitkän talon tilalle Onni rakentaa pitäjän korkeimman ja suurimman talon. Vähän harmittaa jäädä aikanaan kirkolle toiseksi. Onnin tarina ja sen vaikutus kaikkeen muuhun on minusta koko romaanin riipaisevin osuus.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY 2014. 334 s.

Ostettu kirjakaupasta. 

Lukunäyte kustantajan sivuilta.