Marko Annala: Kuutio

 

Rakastan ajatusta olla isä, mutta olla isä – sitä on vaikea rakastaa.

Kun huomasin syksyn kirjakatalogeista, että Marko Annalalta oli tulossa uusi romaani, ilahduin. Olen ollut vaikuttunut Annalan aiemmista romaaneista Värityskirja ja Paasto. Tänä syksynä ilmestynyt Kuutio vain syvensi rakkauttani Annalan kirjoitustyyliin. Sain sen parissa yhden huutonaurukohtauksen (onneksi olin yksin autossa…), mutta moneen kertaan tajusin olevani myös sydän karrella.

Kuution minäkertoja on keski-iän kynnyksellä keikkuva mies, Aatos-pojan isä ja Virpin entinen aviomies, jonka nimeä ei taidettu mainita kertaakaan (ja oletan sen olevan tarkoituksellista). Kertoja on menestyvän pelialaan keskittyvän verkkolehti Kilkkeen toimitusjohtaja, ja työrintamalla asiat sujuvat pääosin mukavasti.

Yksityiselämä sen sijaan on kutistunut kuutioksi, jonka sisällä ahdistaa. Avioliitto Virpin kanssa on päättynyt, kun Virpi on pakannut tavaransa ja muuttanut muualle. Tosin mies uskoo tai ainakin uskottelee itselleen, että kyseessä on vain väliaikainen asumusero. Siksi hän ei ole kertonut perhekuvioiden muutoksesta kenellekään.

Pariskunnan yhteinen poika Aatos on kymmenvuotias erityislapsi, jonka kanssa sekä mies että Virpi tuntuvat välillä väsyvän, vaikka kumpikin rakastaa lastaan täydestä sydämestä. Aatoksella on oppimisvaikeuksia ja hän saa välillä rankkoja raivokohtauksia. Mies kuvailee poikansa koulunkäyntiä taisteluksi, jossa viikonloput ovat tulitaukoja. Sydäntäni raateli erityisesti kohtaus, jossa sekä Aatos että vanhemmat on kutsuttu koululle keskustelemaan Aatoksen koulukäynnistä. Mies näkee opettajat ja muut asiantuntijat hänen poikaansa arvostelevina ulkopuolisina, joilta ei riitä ymmärrystä nähdä hänen poikaansa lapsena, jolla vain on tietynlaisia ominaisuuksia.

Vaikka Aatoksen kanssa on rankkaa, kokevat isä ja poika monia hyviä hetkiä yhteisinä viikkoinaan. Kun vintiltä löytyy miehen isältään saama Rubikin kuutio, Aatos innostuu sen ratkaisemisesta. Mies on itse aikoinaan pystynyt ratkaisemaan kuutiota vain kahden sivun verran (niin kuin minäkin!), mutta Aatos oppii niksit nopeasti ja alkaa olla aika haka jo antiikkisen pulmapelin kanssa.

Kuutiossa seurataan miehen elämää parin vuoden ajalta. Vähitellen joskin välillä vaikean kautta pulmat alkavat ratketa hänen elämässään ja siihen alkaa ilmestyä myös valonpilkahduksia. Kun kerrostaloyhtiön seinään päätetään maalauttaa muraali, sekä miehen että Aatoksen elämään tulee uusia tärkeitä ihmissuhteita. Olisiko elämällä vielä jotain hyvää tarjottavanaan?

Minäkertoja kirjoittaa paitsi artikkeleita verkkolehteensä myös tarinoita oman sukunsa miehistä. Niitä kuljetetaan miehen oman tarinan lomassa, ja niistä aukeaa hyvin ankea kuva suvun miesten isätaidoista tai oikeastaan niiden täydellisestä puuttumisesta. Virpi toteaa miehelleen, että tämä on joko hiljaa tai kuittaa kaiken vitsailemalla. Se on melkoinen edistysaskel siihen nähden, miten miehen isoisä ja isoisänisä ovat asioitaan ratkoneet. Suhteet omaan isäänkään eivät ole ihan parhaasta päästä.

Annalan tapa kertoa erityislapsen vanhemmuudesta on rehellinen ja koskettava. Lapsen kanssa eläminen on välillä sietämätöntä ja raskasta, mutta kun edistysaskelia tulee, on ilo sitäkin kirkkaampaa. Hienoa on juuri isyyden kuvaus. Aatos asuu vuoroviikoin isän ja äidin kanssa, ja vaikka järjestelyssä on toki haittapuoliakin, se sujuu pääosin hyvin. Myös isä pärjää lapsen huoltajana erinomaisesti. Tätä viestiä ei liikaa ole tarjolla.

Mies kaipaa myös parisuhdetta. Kun hänelle vähitellen valkenee, että Virpi ei ole enää palaamassa hänen luokseen, muitakin mahdollisuuksia alkaa avautua. Mutta pitkän suhteen ja sen kariutumisen jälkeen ei ole kovin helppoa alkaa ajatella itseään jonkun uuden kumppaniksi. Kun vielä sosiaalisissa taidoissakin on sillä saralla toivomisen varaa, seuraa kiusallisen kömpelöitä tilanteita. Välillä jopa sellaisia, että lukija on tikahtua nauruunsa. Kuten silloin, kun Darude hiekoittaa lupaavasti alkaneen eroottisen kohtauksen.

Onneksi Annala siis kietoo tarinaansa myös huumoria. Aatoksella on tapana keksiä omia haukkumasanoja, ja ne huvittavat isääkin, vaikka toisaalta on surullista kuulla pojan moittivan itseään. Omissakin toimissaan mies näkee myös koomisia piirteitä. Sen sijaan suvun menneisyyttä kuvaavissa osuuksissa ei pilkahda edes surumielinen hymynhäive.

Mietin Kuutiota lukiessani ja tätä juttua kirjoittaessani, että se jos mikä on oikea täsmävinkki isänpäivälahjaideaa kaipaavalle. Annala käsittelee miehen elämää niin vastustamattomasti, että perheiden nais- ja muunsukupuolisetkin lukevat sen lahjansaajan jälkeen varmasti ilomielin ja ahmien, kuten minä.

Marko Annala:Kuutio
Like 2020. 308 s.

Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 7 h 38 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Suomalainen Plus -palvelun kokeilujakso. Sekä kuuntelin että luin kirjaa.

Eeva Kiviniemi ja Taina Pietikäinen: Joki

 

Englanninkielinen termi ’Cozy Crime’ kääntyy huonosti suomeksi. Kirjabloggaajakollegani Tuija käytti versiota ’kevytjännitys’ kuvatessaan Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen esikoisdekkaria Joki. Ei se huono käännös olekaan. Joki on jännitysromaani, dekkarikin, jossa tapetaan ja yritetään tappaa useita ihmisiä, mutta väkivallalla ei mässäillä. Päähenkilökin on keski-ikäinen työtön historioitsija ja puiden halaamista harrastava Kati Berg, joka on juuri muuttanut kommuuniin pakoon yksinäisyyttään.

Joen joki on Aurajoki, joten Turussa ollaan. Kati on jäänyt työttömäksi yliopistolta. Biologimies on jälleen pitkällä tutkimusmatkalla Amazonilla, poika Mikael opiskelee musiikkia Tanskassa ja tytär Milla on tekemässä ensimmäistä harjoitteluaan Turun poliisilaitoksella. Iso omakotitalo on kallis ja työläs ylläpidettävä, joten Kati on vuokrannut talon pois ja muuttanut ennakkoluulottomasti keskustaan kommuuniin. TE-keskus lähettää hänet työllisyyskurssille, jossa hän tapaa joukon ihan mukavia tyyppejä, kuten karhumaisen Nallen.

Alkukesän iltana Kati asuintoveri Iisa tyrkätään Aurajokeen. Kati on varma, että joku lisäsi jotain Iisan viinilasiin tämän istuessa rantaravintolassa ja tyrkkäsi sitten tytön veteen. Iisa onneksi pelastui neuvokkaiden nuorukaisten avulla. Poliisille hän ei kuitenkaan suostu päällekarkaajasta ilmoittamaan, koska ei halua kiinnittää itseensä ja sitä kautta kansanedustajaäitiinsä ikävää huomiota.

Sitten nuori tubettajatähti Niko putoaa jokeen keskellä kirkasta päivää, lyö päänsä ja hukkuu. Yksi silminnäkijöistä arvelee nähneensä, ettei Niko ollut rantapenkereellä yksin. Työnsikö joku hänet jokeen? Kuka ja miksi?

Kati on pannut merkille, että joku on viillellyt vuosien varrella jokirannan puihin merkkejä, jotka soittavat etäisesti jotain kelloa hänen mielensä perukoilla. Kuka vandalisoi puistoja tällä tavalla? Ovatko merkit jokin viesti? Entä onko merkeillä jokin yhteys jokeen pudonneisiin ihmisiin? Vuosien varrella Aurajokeen on pudonnut ja hukkunutkin lukuisia ihmisiä.

Nikon tapaus jää pyörimään poliisiharjoitteluaan tekevän Millan päähän. Näkikö silminnäkijä jotain vai ei? Mikä motiivi voisi Nikoa mahdollisesti tönäisseellä henkilöllä olla? Vai hyppäsikö Niko sittenkin tahallaan jokeen? Milla penkoo tapausta niin paljon kuin pystyy muiden työkiireiden ohella. Samaan aikaan Katia askarruttavat puihin viilletyt merkit. Historiantutkijan sitkeydellä ja tutkimusmenetelmiä soveltamalla tulostakin alkaa hitaasti syntyä. Mutta uskooko kukaan hänen villiä teoriaansa?

Samaan aikaan kun tutkimukset eri suunnilla etenevät, lukija tietää, että joku tosiaan työntää uhreja Aurajokeen. Iisa pelastui, mutta murhaaja ei ole luovuttanut…

Joki on Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen omakustanne. Se aloittaa Kati Berg tutkii -dekkarisarjan. En kovinkaan usein tule tarttuneeksi omakustanteisiin, joita minulle silloin tällöin tarjotaan luettavaksi. Turkuun sijoittuva leppoisa dekkari, jonka päähenkilö on ikäiseni työtön historioitsija, oli niin kiinnostava konsepti, että päätin tarttua tilaisuuteen. Varoitin tekijöitä kuitenkin, että en ehkä ehtisi heidän kirjaansa tarttua.

Mutta kun Joki sitten tupsahti postilaatikkooni, sen malttanut olla tarttumatta siihen oitis. Ja luinkin sen sitten melkein yhtä kyytiä. Ihan aidosti hämmästelen, että Kiviniemi ja Pietikäinen ovat saaneet käsikirjoitusta tarjotessaan kustantamoilta pelkkiä hylsyjä. Kyllä Kati Berg on ainakin Ellen Lähteen veroinen dekkarisankari. Mielenkiintoisempi jopa. Romaanista ei mistään huomaa, että sitä on kirjoittanut kaksi tekijää. Lopputulos on saumaton ja viimeistelty.

Kevytjännitykseen ei siis kuulu väkivallalla ja inhottavuuksilla mässäily, mutta Kiviniemi ja Pietikäinen onnistuvat lataamaan dekkariinsa samaan aikaan sekä leppoisan että hyytävän tunnelman. Murhat ovat pirullisia ja murhaaja pimennossa vaaniva kasvoton uhka. Kuka uskoisi, että aurinkoisen kaupungin upeassa jokimaisemassa vaanii vaara? Kati ja Millakin ovat välillä epäilevällä kannalla.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että loppuratkaisuun liittyy roastaaminen. En ollut ilmiöstä ennen kuullutkaan, mutta sattumalta törmäsin pari viikkoa sitten kirjastossa Antto Terraksen teokseen Roast – Suomen starat kaikilla mausteilla. Lukaisin kirjan pari ensimmäistä lukua ihan mielenkiinnosta ja itseäni sivistääkseni, ja kas vain, siitäpä olikin yllättävää iloa Joen parissa.

Jään innolla odottelemaan seuraavaa Kati Berg tutkii -dekkaria!

Eeva Kiviniemi ja Taina Pietikäinen: Joki
BoD-omakustanne 2020. 257 s.

Arvostelukappale.

Lisätietoa tekijöistä ja Kati Berg tutkii -sarjasta löytyy sarjan kotisivuilta ja Eeva Kiviniemen blogista.

Kale Puonti: Manni

 

Kun poliisi kirjoittaa dekkarin, voinee lukija luottaa siihen, että rikostutkinnan faktat ovat niin kohdillaan kuin ne nyt ylipäätään voivat olla. Onko tämä sitten uhka vai mahdollisuus, onkin jo toinen juttu. Itse arvostan kyllä realistisuutta, mutta lukijaa ei kannata realistisuuden kustannuksella vaivuttaa uneen arkisten rutiinien yksityiskohtaisella toistelulla. En myöskään jaksa loputonta valitusta poliisin resurssien vähyydestä ja kapenevista toimintaedellytyksistä, niin totta kuin ne ovatkin. Toisaalta masennun, kun oivallan, miten surkean vähän on tehtävissä kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden edessä, varsinkin, kun tämä näkemys saa alituiseen vahvistusta mediaa vähänkin seuraamalla.

Siksi tartuin hieman epäluuloisesti jälleen uuden poliisi-kirjailijan esikoisteokseen eli rikosylikonstaapeli Kale (Kalevi) Puontin Manniin. Kustantajan sivujen esittelyssä kerrotaan, että Puonti on työskennellyt yli 30 vuotta Helsingissä huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa ja on nähnyt aitiopaikalta kansainvälisen huumerikollisuuden rantautumisen Suomeen sekä ollut mukana monissa suurta julkisuutta saaneissa jutuissa. Mitäköhän olisi luvassa?

Saamassani ennakkokappaleessa kirjailija kertoo dekkarinsa ja sen aloittaman sarjan taustaa. Puonti työskenteli Helsingin huumepoliisissa vuonna 2013, kun vieläkin meneillään olevat rikosoikeudenkäynnit sen entistä johtajaa Jari Aarniota vastaan alkoivat (tai ainakin prosessi alkoi, en niin tarkkaan ole kuviota seurannut). Tilanne oli henkilöstön kannalta karmea, ja Puonti alkoi omalta osaltaan helpottaa oloaan perustamalla Kaupungin varjoja -nimisen blogin. Vähitellen syntyi ajatus myös kirjasta, ehkä useammastakin.

Ihan hienoa, että syntyi. Manni on nimittäin käyntiin päästyään oivallinen poliisidekkari. Teos on saanut nimensä yhdeltä päähenkilöltä eli nuorelta opiskelijapoika Mannilta. Elämä on näyttänyt nuorelle miehelle epämukavampia puoliaan, mutta opintojen kautta on tarkoitus päästä eteenpäin ja kohti parempaa. Rahasta on kuitenkin aina tiukkaa, ja Manni tienaa opiskelurahoja yövartijana. Sitten sattuma heittää hänen eteensä uskomattoman tilaisuuden, ja hän päättää tarttua siihen. Mannista tulee huumekauppias, joka ei aio jäädä kiinni vaan tehdä nopean ja varman tilin.

Manni on kuitenkin vain yksi näkökulmahenkilö lopulta hyvin runsasväkisessä tarinassa. Näkökulmien lukuisuus ja henkilöiden määrä ovatkin Mannin sekä vahvuus että heikkous. Helsingin huumerikoksia tutkivan yksikön väkeä jo on tuhoton määrä. Tapahtumia onneksi seurataan kuitenkin lopulta vain muutaman poliisin kautta. Yksi heistä on rikosylikonstaapeli Pesonen, jo pidemmän uran tehnyt vanhanaikainen kunnon poliisimies, jota kyrsivät huumepoliisiin kohdistuvat epäilyt ja tutkinnat niin, ettei hän voi osallistua edes arkiseen työpalaveriin KRP:n edustajien kanssa.

Mukana on helsinkiläinen liivijengi Yhdistynyt Veljeskunta ja sen johtaja Niemeläinen, joka vastoin odotuksia on arkisin töissä isänsä rakennusfirmassa timpurina. Veljeskunta kuitenkin välittää huumeita, joita se ostaa Virosta venäläisliigalta. Niemelän alainen sotkee asiansa perin pohjin yrittäessään paikata kariutuneita bisneksiään, ja niin huume-erä päätyy kohtalokkaiden sattumien jälkeen täysin vääriin käsiin eli Mannille. Venäläisten kanssa ei kuitenkaan voi pelleillä.

Manni on siis odottamaton liikkuva osa muuten varsin perinteisessä poliisin ja järjestäytyneiden rikollisten välisessä tasapainokamppailussa. Sattuma tekee hänestä rikollisen, ja leikkiin ryhdyttyään hänen on vaikea luopua helpon rahan tekemisestä. Lukija kuitenkin aavistaa, että ahneus ei ole niissä kuvioissa kovin terveellistä. Manni on mielenkiintoinen henkilö, sillä on vaikea olla pitämättä hänen puoliaan ja toivomatta kaikesta huolimatta hänelle hyvää.

Puonti kirjoittaa sujuvasti ja elävästi samalla napakan lyhyitä lukuja ja nopeita leikkauksia suosien. Alun hienoisen tahmeuden (liikaa väkeä!) jälkeen tarina pääsee vauhtiin, ja lopulta minulle kävi klassisesti. Oli jo myöhä, mutta kirja oli edelleen kesken. Lopettaa en kuitenkaan voinut, ennen kuin saisin tietää, miten kaikki päättyy! Loppuhuipennus sai kääntämään sivuja melkoiseen tahtiin. Puontin tyyliin ei kuulu nokkela sanailu, vaan tarinaan kätkeytyvä huumori on ennemminkin ironiaa, mutta onneksi ei kovin katkeraa sitten kuitenkaan.

Lopputulema oli siis hyvinkin positiivinen. Jään tyytyväisenä odottelemaan jatko-osia, joita onkin luvassa pikapuoliin, eli kakkososa Milo ilmestyy ilmeisesti jo keväällä ja kolmas osa Virkki julkaistaan syksyllä 2021.

Kale Puonti: Manni
Bazar 2020. 270 s.

Ennakkokappale.

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä

 

Joskus jotkut kirjat vain osuvat täsmälleen oikeaan lukuhetkeen. Niin kävi tälle Anja Snellmanin romaanille Kaikkien toiveiden kylä, jonka olin hankkinut äänikirjana jo pari vuotta sitten mutta johon en jostain syystä tullut aiemmin tarttuneeksi. Myönnän, että olin kuvitellut mielessäni teoksen ihan toisenlaiseksi, vaikka muistaakseni olin syksyllä 2018 Helsingin kirjamessuilla WSOYn vieraana tilaisuudessa, jossa Snellmania haastateltiin tästä romaanista.

Olen tänä vuonna harjoittanut itsekuriani äänikirjojen suhteen, eli olen asettanut itselleni ehdon, että Elisa Kirjasta hankitut äänikirjatiedostot on kuunneltava ennen kuin saan ostaa käyttööni jonkin kuunteluaikapalvelun. Urakka on kestänyt tovin, sillä varastoon oli ehtinyt kertyä yli kaksikymmentä kuunneltavaa kirjaa. Pahanpäivänvaraahan pitää toki olla, mutta nyt oli aika tyhjentää varastot alta.

Kaikkien toiveiden kylä osoittautui siis oikeaksi täsmäromaaniksi korona-aikaan. Tarinan mukana pääsee matkustamaan todelliseen toivelomakohteeseen eli Kreetan saarelle, ja kaiken huipuksi toinen päähenkilöistä on suomalainen matkaopas. Turismia ja matkailua tarkastellaan kirjassa myös kriittisesti, ja korona-aika sekä kiihtyvä ilmastokriisi tuovat väkisinkin omaan luentaan uusia sävyjä. Romaani on myös kuvaus jokseenkin täydellisestä eristyksestä.

Myös maaseudun vääjäämätön autioituminen on yleispätevä teema, joka kosketti minua. Puhumattakaan julmuuksien sarjasta, jonka teoksen toinen päähenkilö, 93-vuotias Agave, on joutunut elämänsä mittaan kokemaan ja todistamaan.

Kreetan vuoristossa sijaitsee pieni Pneuman kylä, joka on viimeisten vuosikymmenten mittaan vähitellen autioitunut, kuten maaseudulle tapaa käydä. Lapsia on syntynyt yhä vähemmän ja nuoret ovat joutuneet lähtemään opintojen ja työn takia muualle. Jäljelle jääneet ovat pikkuhiljaa kuolleet pois, ja lopulta kylässä asuu enää Agave pienen kotieläinlaumansa kanssa.

Eräänä päivänä Agave löytää vuorenrinteeltä pahasti loukkaantuneen nuoren naisen, jonka hän vie taloonsa. Vähitellen nainen, joka sanoo nimekseen Monika, alkaa Agaven hoivissa toipua. Muisti kuitenkin pätkii, eikä Monika ole aivan varma, miten on rinteeseen yltä päältä kolhiintuneena päätynyt.

Monikan toipumisen päivät venyvät viikoiksi, sitten kuukausiksi. Autiossa, maanjäristysten vähitellen murentamassa kylässä ovat vain he kaksi naista, jotka ovat mahdollisimman erilaiset. Vähitellen he kuitenkin alkavat tutustua toisiinsa ja avata toisilleen kipeitäkin muistojaan.

Kiehtovinta Pneumassa on se, mikä ei näy. Kylän alle on vuosisatojen mittaan kaivettu luolasto, jonne on oma kulkureittinsä kaikista kylän taloista. Vuoren sisässä on siis toinen, rinnakkainen kylä, Kaikkien toiveiden kylä, jonne ihmiset ovat paenneet milloin mitäkin vainoajaa, joita historian juoksussa on kyllä riittänyt. Luolasto lienee ainakin osittain luonnon muovaama, mutta sitä on aikojen saatossa paranneltu. Yhdessä suuressa luolassa on kylän kirjakokoelma.

Onnettomuudessa Monikan kännykkä menee rikki, eikä Agavella ole talossaan tietenkään tietokonetta tai edes televisiota. Ainoa side ulkomaailmaan on vanha radio. Kylässä ei käy ketään, ja lähimpään kylään on tunnin kävelymatka. Miten urbaani maailmankansalainen sopeutuu tilanteeseen? Entä mitä kätkeytyy vanhan vuorimummon elämäntarinaan?

Snellman kieputtaa tarinaa herkullisesti. Muisti on epäluotettava, eikä muistojensa kertojaankaan aina voi täysin luottaa. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa? Mitä on oikeasti tapahtunut ja kenelle se on tapahtunut? Nykyisyys ja mennyt, muistot ja toiveet lomittuvat. Mutta silti kirja ei ole vaikealukuinen tai omituinen, vaan se lumoaa lukijansa monella tapaa. Olen iloinen, että luin tämän, vaikka moni asia kirjassa sai myös surulliseksi ja vihaiseksikin. Oivallinen teos siis!

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä
WSOY 2018.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 10 h 27 min.

Ostettu.

Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Kuiskaajien kilta

 

”Aarniolaiset eivät ymmärrä, että he kulkevat kuninkaansa johdolla kohti tuhoa.
Vain me kuiskaajat voimme estää sen.”

 

Kuiskaajien kilta on Kimmo Ohtosen Ikimaa-fantasiasarjan toinen osa, joka valitettavasti kärsii muutamasta hyvin tyypillisestä trilogiaksi suunnitellun kirjasarjan kakkososan tyyppivaivasta.

Soturin tiessä tutustuttiin henkilöihin ja miljööhön ja saatiin juonikuviot hyvälle alulle. Oliver lähtee äitinsä perään ympäristötuhoista kärsineestä reaalimaailmasta rinnakkaiseen Ikimaahan. Siellä hän tutustuu Kallaan ja saa kuulla, että hän on itsekin kuiskaaja. Kuiskaajat ovat eri klaaneihin kuuluvia aarniolaisia, jotka pystyvät keskustelemaan oman eläinlajinsa kanssa.

Kalla on susikuiskaaja ja Oliver karhukuiskaaja. Kotkakuiskaajien suku on joutunut pahoihin vaikeuksiin omassa kuningaskunnassaan ja kotkat on alistettu vallan anastaneelle Viktor-kuninkaalle. Viktorin tavoitteena on alistaa muutkin aarniolaiset kuiskaajineen.

Kuiskaajien killan alussa uudelleen syntynyt tietäjähenki Minerva on vallannut itselleen kuiskaajan ruumiin ja haluaa saada myös yhdelletoista muulle hengelle uuden tomumajan. Minervan tavoitteena on saada valtaansa Oliverin ruumis ja sitä kautta muutkin kuiskaajat. Apunaan kuiskaajajahdissa Minerva käyttää valloittaja Baltatsaria, joka on joutunut pakenemaan henkensä kaupalle syvälle metsiin.

Samaan aikaan Oliver ja Kalla pakenevat Kallan hukkien ja Oliverin Jätti-karhun kanssa Viktorin sotureita. Nuorten välit kuitenkin alkavat rakoilla, kun susilaumaan syntyy pentuja. Sitten Oliver kuulee vastustamattoman kutsun ja joutuu tietysti pahaan pulaan. Onnistuuko Kalla Jätin ja susiensa avulla pelastamaan Oliverin ajoissa?

Toisaalla kotkien parissakin tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Petturi Alvar Ahilan poika Johan saa yhteyden kotkiin, jotka haluavat hylätä Viktorin. Pystyvätkö kuiskaajat vielä yhdistämään voimansa Johanin avulla?

Mitä sitten ovat ne kakkososan tyyppiviat, joihin viittaan alussa? Ensinnäkin ainakin päältä katsoen päämäärätön vaellus läpi fantasiamaailman erilaisia vaikeuksia kohdaten on hyvin tuttu juonikuvio. Varsinainen juoni etenee kirjan mittaan lopulta vain vähän, ja vaikka loppuhuipennuksena onkin lopulta varsin vauhdikas taistelukohtaus, se ei kunnolla pelasta kokonaisuutta. Toiseksi tarina hajoaa turhan laajalle useiden näkökulmahenkilöiden takia, ja yleiskuvaa on välillä vähän vaikea hahmottaa. Asioiden oikean luonteen paljastumista selvästikin säästellään seuraavaa osaa varten.

Sitten aivan viimeisellä sivulla on kuitenkin koukku, joka pakottaa vähän nuivan aikuislukijankin vielä palaamaan Oliverin ja Kallan pariin!

Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Kuiskaajien kilta
Otava 2019. 346 s.

Arvostelukappale.

Anne Lukkarila: Enkelilunta

 

Tietokirjailija, kirjoittajaohjaaja ja kouluttaja Anne Lukkarila on julkaissut esikoisdekkarinsa Enkelilunta. Väitän, että vaikka kirjan takakansitekstissä ei tekijän vankkaa tietokirjailijataustaa olisi mainittukaan, olisin sen todennäköisesti dekkarista arvannutkin.

Enkelilunta-dekkarin miljöönä on lähitulevaisuuden Suomutunturi ja siellä sijaitseva huippuunsa viritetty moderni hiihtokeskus Suomu Ski Resort. Tarina alkaa prologilla, jossa kongressikeskuksen johtaja Jarmo Teittinen saa yllättävän sairauskohtauksen ja menehtyy. Vuotta myöhemmin Teittisen veli Jere on tarttunut määrätietoisesti Suomu Tomorrow Ltd:n ohjaksiin ja lähtenyt kehittämään yrityksestä huippuunsa trimmattua valioyksilöä, joka kestäisi kansainvälisessäkin vertailussa.

Dekkarin päähenkilö on ympäristöasiantuntija Katarina Lahti, jonka työnantajalta Jere Teittinen on pyytänyt alustavaa arvioita ympäristösertifikaatin anomista varten. Heti ensimmäisenä työpäivänään Katarina ja häntä opastava ympäristöpäällikkö Sampo Anttila törmäävät tunturin kupeessa ruumiiseen.

Käy ilmi, että hangessa makaa rinnepäällikkö, joka ei ole tullut illalla kotiin normaaliin aikaan. Alkuun näyttää siltä, että mies on saanut sairauskohtauksen, mutta ihan kaikki ei ole kohdallaan. Katarinakin huomaa, että kuolleen silmät ovat muuttuneet täysin valkoisiksi. Ruumishuoneella havaitaan muutakin outoa.

Lukija tietää, että rinnepäällikkö Mikko Veteläinen ei ollut kuollessaan yksin, mutta hänen tappajansa henkilöys jää hämärän peittoon. Lukijalle vilautetaan tosin matkan varrella välähdyksiä hänen kostonhimoisista ajatuksistaan.

Kuolleen miehen kummalliset silmät eivät jätä Katarinaa rauhaan. Hänen on pakko saada selville, mitä miehelle oikein tapahtui. Työtehtäviensä ohessa hän alkaa tehdä kysymyksiä ja penkoa asioita. Kaikenlaista paljastuukin, mutta esille tulevat asiat eivät auta ratkaisemaan rinnepäällikön kuolemaa. Sen sijaan Katarina alkaa uumoilla, että Jarmo Teittisenkään kuolema ei ollut luonnollinen. Jos hänet murhattiin, murhaajaehdokkaita tuntuu hiihtokeskuksessa pyörivän melkoisesti.

Enkelilunta on ihan lukukelpoinen ja omaperäinenkin dekkari ja se sujahtaa kyllä ’lupaava esikoinen’ -kategoriaankin, vaikka toivomisen varaa on jonkin verran vielä jäänyt. Selvästikin ympäristöasiat ja futuristisen teknologian huimat mahdollisuudet ovat kirjoittajalle tuttuja. Lukijalle vähän vähempikin olisi riittänyt. Lumetusmenetelmien kehitykseen ynnä muuhun melko korkealentoiseen käytetään kirjassa paljon sivuja. Mukana on myös kokonaisia lukuja, jotka maistuvat lähinnä matkailumainonnalta.

Teknologiahypetyksen vastakohtana mukana on ripaus yliluonnollisuutta. Hiihtokeskuksen liikekumppaneille järjestetyssä illanvietossa Lapin shamaani posottaa Katarinalle synkän ja hämärän ennustuksen, jonka mukaan hänen pitää estää jokin kuolemaan liittyvä tapahtuma uudenkuun aikaan. Yliluonnollisen tai Lappiin liittyvän taikuuden lapinpöllöineen mukaan ottaminen tuntuu vähän turhan helpolta keinolta sysiä Katarinaa ja juonta eteenpäin.

Melkoisen kliseisinä pidän tarinaan sujautettuja välähdyksiä murhaajan ajatuksista. Kuinkahan monessa dekkarissa olen viimeksi kuluneen vuodenkin aikana tähän rakenteeseen törmännyt? En tiedä, mutta en muista, milloin se olisi oikeasti puolustanut paikkaansa. Samaten Lukkarila turvautuu ratkaisuvaiheessa keinoon, josta en lainkaan pidä. Kylmähermoinen murhaaja ei taaskaan malta olla kerskumatta tekosillaan ennen varsinaista kiinni jäämistään. Mikä ihmeen himo näillä tiukoissa paikoissa kylmän viileillä tyypeillä on aina tunnustaa kaikki väärällä hetkellä?

Katarina guuglailee kirjassa ahkerasti, ja myönnettävä on, että itsekin paria asiaa tulin lukiessani Googlella etsineeksi. Kun epäilyt rinnepäällikön kuolintavasta alkavat tarinassa saada vahvistusta, haut vain kiihtyivät täälläkin. Sattumalta Lukkarila on valinnut hyvin ajankohtaisen aseen, josta eräskin asiantuntija totesi noin kuukausi sitten näin Helsingin Sanomissa:

”He käyttivät ******a, vaikka aine on osoittautunut toimimattomaksi. Ei saada tapettua ja jää jälkiä, joita pitkin tutkinnoissa päästään eteenpäin. Maailmasta löytyy paljon tehokkaampia tappamiseen tarkoitettuja myrkkyjä.”

Mutta Suomulla tämä toimii! Ainakin hengenlähdön osalta.

Anne Lukkarila: Enkelilunta
Aviador 2020. 277 s.

Kirjasto.

J. S. Meresmaa: Voimanpesä

 

Ensimmäisen koronakesämme nelipäiväinen kesälomareissu osoittautui lopulta kirjallisuusharrastuksen kannalta hyvin antoisaksi. Kuten joku ehkä huomasi, varasin matkalukemiseksi Tommi Kinnusen Pintin, jonka innoittamina teimme matkan loppuun vielä yhden ylimääräisen mutkan ja kävimme katsomassa Nuutajärven lasikylää. Jo sitä ennen kävimme virkistämässä muistiamme Tampereen tuomikirkossa, jonka maalaukset ja koristelut vilahtavat Pekka Hyytin dekkarissa Tummat pilvet eilisen ja joita maalataan Hugo Simbergin elämäkerrassa Pirut ja enkelit.

Lisäbonus tipahti yllättäen jälkeen päin, kun otin lukuvuoroon jo keväällä hankkimani J. S. Meresmaan Voimanpesä-romaanin. En ollut tajunnut, että kannen kuvassa on Verlan pahvitehtaan punatiilifasadi. Sattumalta kesäreissumme yksi pääkohteista oli juuri Verlan tehdasmuseo, ja todellakin vaikutuimme upeasta kohteesta. (Suosittelen lämpimästi, ja kannattaa ehdottomasti varata aikaa noin tunnin mittaiselle opastetulle tutustumiskierrokselle tehtaaseen.) Verla ei ole suotta Unescon maailmanperintökohde.

Voimanpesä on Meresmaan Ursiini-trilogian päätösosa. Aiemmat osat ovat Naakkamestari ja Hämäränsäteet. Kirjailija luonnehtii itse sarjaansa näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Lämpimästi suosittelen lukemaan koko Ursiini-sarjan järjestyksessä ja varmasti on eduksi, jos voi lukea kirjat lyhyen ajan sisällä. Ainakin itse huomasin unohtaneeni aika paljon aiemmista osista, ja teosten maailma on niin omintakeinen, että lukija tarvitsee kaiken saamansa tiedon sujuvaan tarinassa suunnistamiseen. Kirjat ovat kompakteja pienoisromaaneja, joten ne lukee nopeasti.

Voimanpesän alussa ursiinit on ajettu ahtaalle. Tampere alkaa vaikuttaa yhä epävarmemmalta turvapaikalta, ja niinpä Jyly tovereineen päättää siirtää Naakkamestarin. Uudeksi tukikohdaksi valikoituu Verlan pahvitehtaan alue. Seutu on kaikin puolin ursiinien tarkoitukseen sopiva, sillä tehtaan lähellä on jopa voimakiviesiintymä. Vihollisten aktiivisen toiminnan lisäksi Jylyllä on muitakin murheita. Anttoni alkaa oireilla kummallisesti.

Naakkamestarin siirtäminen on monella tavalla ongelmallista. Logistiseksi ratkaisuksi valitaan junakyyti. Jyly itse matkustaa etukäteen valmistelemaan muuttoa Verlaan, ja saa kyydin Tampereelle putkahtavalta Tuulilta, joka on hankkinut käyttöönsä kummallisen kulkupelin eli dirigiibelin (kannattaa guuglata tämä!).

Verla vaikutta oivalliselta sijoituspaikalta, mutta sitten vanha vihollinen putkahtaa paikalle luolahyeenoineen, eikä Jyly enää tiedä, kehen voi luottaa. Tapahtumat etenevät nopeaa tahtia, ja tehdasalueen rakennuksia ja lähiympäristön maastoa hyödynnetään siinä oivallisesti. Kieltämättä kirjasta tuntui saavan aika paljon irti siksikin, että oli pari viikkoa aikaisemmin kavunnut kuivaamon portaissa ja käynyt lounaalla makasiiniin sijoitetussa kahvilassa.

Voimanpesässä Meresmaa solmii tarinan langat pääosin yhteen, vaikka aukkojakin jää mukavasti. Olen aiempia osia käsittelevässä jutussani kiitellyt sarjaa tiiviistä ja aukkoisesta kerronnasta, ja edelleen olen samaa mieltä. Huomasin myös yhä enemmän tykästyväni tähän suomalaiseen teolliseen historiaan paneutuvaan mielikuvitukselliseen tarinaan. Harmi, että sarja päättyy!

J. S. Meresmaa: Voimanpesä
Robustos 2019. 195 s.

Ostettu.

Ursiini-trilogia:

Naakkamestari
Hämäränsäteet
Voimanpesä