Magdalena Hai (toim.): Pienin askelin

”Kirjan talo – Bokens hus ry on vuonna 2007 perustettu kirjallista ilmaisua edistävä yhdistys. Vuodesta 2008 lähtien se on toiminut Turussa Aurajoen rannalla rakennuksessa nimeltään Kirjan talo.

Kirjan talo toimii toimistona, tapahtumanjärjestäjänä, kurssipaikkana, työpajaohjauksen keskuksena sekä verkostona ympäri vuoden. Kirjan talo on monien kirjallisten yhdistysten koti sekä työpaikka luovan alan toimijoille.”

Näin esittelee itsensä yhdistys ja fyysinen rakennus Kirjan talo verkkosivuillaan. Sivuilla seikkaileva löytää monenlaista mielenkiintoista, tuttua ja uutta. Yhdistyksen aktiiveihin kuuluu muun muassa sellaisia kirjamaailman tuttuja kasvoja kuin Mervi Heikkilä, Kirsti Ellilä ja Magdalena Hai. Tarjolla on erilaisia kursseja runopilateksesta kirjallisuusterapiaan.

Ihan uppo-outo ei Kirjan talo minulle ollut ennestään, kun sain yhteydenoton Kirjan talon Kirja-akatemian opiskelija Kirsi Melvola-Georgakarakosilta. Vuoden mittaisen kurssin aikana Kirja-akatemian kirjoittajaopiskelijat olivat paitsi työstäneet kukin omia pidempiä tekstejään myös kirjoittaneet kukin novellin yhteisantologiaa varten. Sanataideohjaaja, kirjailija Magdalena Hain johdolla ryhmä siis julkaisi kurssivuoden päätteeksi yhteisen kirjan. Lupasin lukea teoksen ja siitä myös jotain kirjoittaa tänne blogiini.

Tehtävä olikin mielenkiintoinen ja mieluisa. Hai kuvailee esipuheessa lyhyesti antologian syntyhistoriaa. Heterogeeninen kaksitoistahenkinen ryhmä valitsi antologiansa punaiseksi langaksi kengät, mutta muutoin kirjoittajille annettiin vapaat kädet. Teemaa sai mukailla mielensä mukaan. Keskenään hyvin erilaisia tekstejä lukiessa olikin mukava tarkkailla, miten kukin tekijä oli kengät ja askeleet tarinaansa nivonut. Ratkaisut ovat kutkuttavan erilaisia. Mukaan on mahtunut monenlaista jalkinetta tuohivirsusta alkaen.

Saunansytykkeiden joukosta käteen osuva tuohivirsu palauttaa Kalevi Heikkisen Virsu-novellin kertojan mieleen lapsuuden tragedian. Isoveli Mikon virsun tunnisti sen omintakeisesta kulumisjäljestä. Virsu on mielestäni antologian surullisin ja samalla kaunein tarina. Sauna oli sisältä musta kuin variksenmarjan sielu.

Tyylilajeja on laidasta laitaan; dekkarivirityksestä ja dystopiasta kesyhköön chic litiin ja absurdiin, lähes nonsense-tyyliseen novelliin. Kiehtovimpiin lukeutuu mielestäni Veijo Alavallin Pankkipäivä, jossa arkipäivä nyrjähtää sijoiltaan ja meno yltyy lopulta melkoiseksi irrotteluksi. Vielä rohkeampaa irtiottoa sovinnaisesta kerronnasta tekee Rosa Aphalo pitkähkössä novellissaan Et ole koskaan paikassa, jonka lukijana on vaikea asemoitua oikein mihinkään. On parasta antaa vain tekstin viedä!

Hai kehottaa esipuheessa lukijaa kallistamaan korvansa näiden tarmokkaiden kirjoittajien tarinoille. Ei lainkaan huono neuvo. Mielenkiintoista on jäädä odottamaan, mitä tästä joukosta vielä kuuluu. Lykkyä tykö, Kirja-Akatemian kirjoittajat! Kiitos kirjasta.

Magdalena Hai (toim.): Pienin askelin
Kirjan talo 2017. 116 s.

Arvostelukappale.

Antologian kirjoittajat:

Veijo Alavalli
Rosa Aphalo
Marjut Brunila
Ann-Mari Halén
Kalevi Heikkinen
Marjo Jämsä
Sanna Kymäläinen
Kirsi Melvola-Georgakarakos
Frida Maria Pessi
Hannele Tuominen
Teija Veijola
Marja Uimonen

Erkki Aurejärvi: Kun kukaan ei näe

Mitä voi sanoa, kun omalla alallaan selvästikin tunnustettu ja arvostettu tekijä päättää jostain kummallisesta syystä hypätä tietokirjallisuuden alueelta tuntemattomaan ja kirjoittaa – dekkarin? Joiltakin (harvoilta) hyppäys sujuu sen kummemmitta ongelmitta, mutta suurin osa ammattikirjoittajistakin tarvitsee tuekseen jämäkkää kustannustoimittamista. Metsään mennään kohtuullisen varmasti, jos luotetaan tekijän kykyihin, tai vielä pahempaa, ei uskalleta vaatia muokkaamista ja editointia kovallakin kädellä.

Tällainen maku nousee suuhun hyvin nopeasti siviilioikeuden emeritusprofessori Erkki Aurejärven ’dekkarin’ Kun kukaan ei näe parissa. Komean kirjan takakansitekstissä luvataan, että kyseessä on ’vauhdikas dekkari’, mutta vauhtia on lähinnä päähenkilö asianajaja Aarne Salmelaisen tympeähköissä naisseikkailuissa.

Aurejärvi on sijoittanut murhamysteerinsä Helsinkiin 1970- ja 1980-lukujen taitteeseen. Elokuun lopulla 1980 Kaivopuistosta löytyy kuristettu alaston nainen valkoinen ruusu rinnallaan. Nopeasti murhattu tunnistetaan 23-vuotiaaksi oikeustieteen lisensiaatti Ursula Pokkiseksi, joka oli kolmannella kuulla raskaana. Rikkaan ja vaikutusvaltaisen vuorineuvoksen ainoa lapsi oli poikkeuksellisen kaunis ja älykäs nainen, joka nuoresta iästään huolimatta oli ehtinyt koota vaikuttavan listan vihamiehiä ja eritoten -naisia.

Poliisin mielenkiinto suuntautuu oitis Pokkisen työnantajaan asianajaja Salmelaiseen, joka kiistää jyrkästi kaiken. Sitten ajassa hypätään pari vuotta taaksepäin ja kerrotaan seikkaperäisesti monipolviset vaiheet, joiden mittaan Pokkisesta ja Salmelaisesta tulee työtoverit ja kiistakumppanit. Mutta oliko heillä suhde?

Alkuasetelma ei siis ole lainkaan hassumpi, mutta Aurejärvi hukkaa otteensa miltei välittömästi murhan uhrin löydyttyä. Punainen lanka katoaa tyystin lukijan silmistä, kun aletaan käydä läpi Salmelaisen asianajotoimiston hoidettavaksi tulevia oikeusjuttuja, kerrotaan kuvankauniin Ursulan häijyyksistä ja omahyväisyyteensä miltei tukehtuvan Salmelaisen naisseikkailuista vaivaannuttavine huulenheittoiskurepliikkeineen. Samalla suomitaan kolmenkymmenenviiden vuoden takaisen helsinkiläisen oikeuslaitoksen toimimattomuutta ainakin, mikäli tuomaroimaan sattuivat pääsemään mitään osaamattomat ja kostonhimoiset naistuomarit.

Kun menneisyys on ruodittu ja lopulta on päästy uudelleen murhahetkeen, aletaan käydä läpi eri murhaajavaihtoehtoja pääsemättä puusta pitkään. Lukija voi kuitenkin olla levollinen: sattumalta syyllinenkin löytyy ja tunnustaa avuliaasti kaiken. Mitään jännitysmomenttia asiaan ei sen sijaan liity, jollei sellaiseksi lasketa kuivakkaa selostusta eri oikeusasteiden tekemistä ratkaisuista rangaistuksen suhteen.

Aurejärven ongelma tuntuu olevan, ettei hän ole kirjoittaessaan osannut päättää, kirjoittaako muistelmia oman uransa varrelta vai puhdasta fiktiota. Sekaan sattuu ihan liian paljon kuivakkaa asianajajatyyliä virkakielisyyksineen sekä hieman yllättäen teologista jaanausta. Toisaalta kirjoittaja on selvästi tavoitellut jonkinlaista humoristista otetta henkilöhahmoihinsa, mutta ainakaan minun nauruhermooni ei tällä kertaa tullut osumia. Sovinistis-rasistiset vitsit tuntuvat nykypäivän lukijasta lähinnä vaivaannuttavilta, vaikka on helppo uskoa, että liike-elämässä ja asianajajapiireissä oli vain muutama vuosikymmen juuri Aurejärven kuvaama ilmapiiri.

Erkki Aurejärvi: Kun kukaan ei näe
Into 2016. 400 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä

Rouva Pekosen luotsaamassa Eedenin täysihoitolassa on täyttä. Eletään helteistä heinäkuuta 1930-luvun Terijoella (tai ainakin sitä suuresti muistuttavalla paikkakunnalla). Meri on hopeavälkkeinen, hiekka polttavaa ja ihmiset lomalla. Keittiössä lieden äärellä ahertaa keittäjätär Karhu valmistaen toinen toistaan herkullisempia ruokalajeja. Apunaan hänellä on vastavalmistunut suomen kielen maisteri Onerva Ojala, joka kiihkeästi odottaa vastauksia työpaikkahakemuksiinsa.

Vieraslistalta löytyvät kampaamoyrittäjä Sylvi Aro, entinen oopperalaulajatar rouva Bauer, harrastajataidemaalari-hammaslääkäri Kärppä, flirttaileva kirjailija Armas Laeste, pönäkkä kauppaneuvos Latikka rouvineen, tuore urheiluhullu aviopari Sund sekä neidit Leino ja Virrankoski. Tässä joukossa lienee useita tuttuja henkilöitä niille, jotka ovat lukeneet Terttu Autereen aiempia romaaneja, kuten hänen esikoisdekkarinsa Kuka murhasikaan rouva Holmin? (Karisto 2014).

Minä en ole aiempia Autereen teoksia lukenut, vaan Kuolema Eedenissä on ensi kosketukseni hänen tuotantoonsa. Takakansi lupaa nostalgista salapoliisiromaania ja kansikin virittelee menneen maailman tunnelmiin, joten odotukset virittyivät jonnekin Agatha Christien taajuuksille. Ihan eivät odotukset kuitenkaan täyttyneet tämän todellisen cosy mysteryn äärellä.

Alkuun päästään verkkaisehkosti. Jokainen täysihoitolan asukas ja työntekijä esitellään ennen kuin kirjailija Laeste päästetään hengestään. Tämä tapahtuu kuitenkin jo sivulla 27, joten sen voinee tässä lukijoille paljastaa. Valitettavasti tämä onkin sitten koko teoksen huippukohta. Paikalle hälytetään näyttävästi oikein lääninetsivä Juhani Kuikka Viipurista, mutta eipä mies komeasta ulkomuodostaan ja tittelistään huolimatta saa juurikaan eloa tapahtumiin.

Ihmisiä puhutetaan useampi kierros, joitakin heiveröisiä johtolankoja seuraillaan, ja jossain vaiheessa lukijalle koetetaan tarjoilla muutamaakin laihahkoa motiivia. Kuikkaa avustaa tutkimuksissa poliisiaseman körmyjen lisäksi viehkeä Onerva minkä keittiötöiltään ehtii. On Onervan ansiota, että poliisilla on edes yksi johtolanka mietittävänään. Miksi tämä johtolanka jäi murhaajalta lähelle tekopaikkaa, ei selviä lukijalle.

Murha tuntuukin lopulta olevan vain jonkinlainen somiste koko tarinassa. Sen ansiosta päästään päivittämään monien entuudestaan tuttujen henkilöiden kuulumiset ja ihastelemaan huoletonta kesänviettoa kauniissa paratiisissa. Yhden henkilön kuolema heittää vain heiveröisen varjon kaiken ylle, ja tanssi jatkuu kasinolla entiseen tyyliin.

Autere kuvailee henkilöitään jokseenkin hengettömästi. Kuikka ja Onerva lienevät jonkinlaiset päähenkilöt, mutta ei heistä lukijalle juurikaan mitään irtoa. Yhtä värittömiksi jäävät muut henkilöt, joita on runsaan laisesti. Säätä ja aterioita kuvaillaan ahkerasti, mutta tarinan kannalta niillä ei ole merkitystä. Myös miljöö jää viitteelliseksi, eikä epookkiakaan ole kovin kummoisesti rakennettu. Tunnelma on raukean nostalginen.

Minä kaipaan dekkariltani enemmän jännitettä, vaikkei varsinaista jännitystä syntyisikään. Kuikka ja Onerva ovat liian plattuja herättääkseen mitään tuntemuksia, eivätkä he täytä edes varvasosastoa Poirot’n ja neiti Marplen saappaista. Harmitonta viihdettä Kuolema Eedenissä toki tarjoaa, ja sille lienee oma tilauksensa.

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä

Karisto 2016. 315 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Kirja vieköön! ja Dekkarifestivaali - tulevia kirjarientoja

Syksy ei ole aina ollut läheskään lempivuodenaikani, mutta vähitellen kirjabloggajaelämäni on kääntänyt pääni. Kun vilkaisen kalenteriani, alkaa hengästyttää: kirjarientoja toisensa perään. Mahtavaa! Jo alkamassa olevalle viikolle on merkittynä kolme ohittamatonta juttua eli keskiviikkona 13.9. Helsingin Savoy-teatterissa järjestettävä syksyn ensimmäinen Kirja vieköön! -ilta, torstaina Turussa kirjamessujen bloggaajille tarkoitettu infotilaisuus ja lauantaina 16.9. Pörssitalolla Helsingissä pidettävä Dekkarifestivaali.

Keskimmäinen tilaisuuksista on siis vain kutsutuille, mutta toisiin kahteen voi kuka tahansa ostaa halutessaan pääsylipun. Halukkaita varmasti on, sillä tarjonta on kummassakin melkoisen huippua.

Kirja vieköön! -tapahtumassa mennään viime keväästä tutulla konseptilla, eli illan emäntä Baba Lybeck juontaa ja haastattelee mielenkiintoisia kirjailijavieraita, joko yhtä tai useampaa kerrallaan, ja välissä ammattinäyttelijät lukevat katkelmia puheena olevista uutuusteoksista. Keskiviikkona lavalle tulevat kirjoistaan kertomaan Anni Kytömäki, Kati Tervo, Selja Ahava, Rosa Liksom, Tuomas Kyrö ja Eero Huovinen.

Anni Kytömäen romaanit jokainen blogiani edes joskus vilkaissut tiennee suuriksi kirjallisiksi rakkauksikseni. Vuonna 2014 Kultarinta vei totaalisesti jalat altani, ja ilokseni on todettava, että kesän lopulla ilmestynyt Kytömäen toinen romaani Kivitasku on vähintään yhtä loistava romaani. Teokset ovat kaikkea sitä, mitä minä toivon romaanilta. On upeaa päästä kuulemaan, mitä Lybeck Kytömäeltä romaanista ja sen maailmasta kysyy ja mitä tämä vastaa. Itse toivon kuulevani, onko kolmannen romaanin itu jo noussut mullasta.

Toisenkin teoksen illan esiintyjien uutuuksista olen jo ehtinyt lukea, nimittäin Selja Ahavan hieman ristiriitaisen vastaanoton saaneen romaanin Ennen kuin mieheni katoaa. Ehdin lukea kirjan ennen kuin kirjailijan jonkinlaista kohua herättäneet lehtihaastattelut ilmestyivät, joten pystyin lukemaan sen ihan puhtaasti romaanina. Toivoisin, että siten sen voisivat lukea kaikki, koska se on todella upea romaani. Minua ei kovinkaan paljoa kiinnosta, kuinka omakohtaisia siinä kuvatut asiat ovat. Mielenkiintoista on silti päästä kuulemaan, mitä Ahava romaanistaan, sen synnystä ja vastaanotosta kertoo.

Värikäs Rosa Liksom ei esittelyjä kaivanne. Minulla on hänen tuotantoonsa hieman kimurantti suhde, sillä näen kyllä selvästi teosten ansiot, mutta ne eivät puhuttele minua ainakaan miellyttävällä tavalla. Tiedän kyllä, ettei se ole tarkoituskaan. Hyvät arvostelut jo saanut Everstinna on juuri ilmestynyt, ja Turun kirjamessujen ohjelmasta löytyy myös lukupiiri, jossa käsitellään Everstinnaa. Lukupiireihin kannattaa ehdottomasti osallistua. Tilaisuudet ovat kiinnostavia ja niissä ehditään ruotia kirjaa ja lukukokemusta rauhassa, mikä ei ole messuilla mikään itsestäänselvyys.

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja jatkaa murinoitaan tänä syksynä teoksessa Mielensäpahoittajan Suomi, jossa käydään läpi maamme historiaa. Itse olen jättäytynyt joitakin kirjoja sitten Mielensäpahoittajan matkasta, vaikka ensi-ihastukseni olikin palavan puoleista. Samoja juttuja ei kannattaisi liikaa toistella ja ideaa venytellä, mutta ilmeisesti lukijoita riittää. Kati Tervon syksyn romaani taiteilija Ellen Thesleffistä sen sijaan kiinnostaa kovasti, ja sille olisi mukava löytää lukuaikaa.

Emerituspiispa Eero Huovista en ole tainnut ennen päästä kuulemaankaan, ja odotettavissa on viisasta puhetta. Uusin teos Parhain päin kuulostaa ainakin viisaalta ja ajankohtaiselta.

Viikonloppuna on siis vihdoin vuorossa tämän vuoden Dekkarifestivaali. Olin mukana toisella eli viimevuotisella festivaalilla ja ihastuin intiimiin konseptiin niin, että tänä vuonna ei tarvinnut epäröidä. Hankin liput välittömästi, kun ne tulivat myyntiin. Tällä kertaa päivän esiintyjäkaarti on suorastaan hengästyttävä: Samuel Davidkin, Eva Frantz, Elly Griffiths, Marko Erola & Jouni Ranta, Perttu Häkkinen & Pedro Avila, Jari Järvelä, Ville Kaarnakari, Leena Lehtolainen, Mikko Porvali, Ari Räty, Juha Ruusuvuori & Ulla Ylisirniö-Ruusuvuori, Max Seeck, Jarkko Sipilä & Pekka Lehtinen, Pauliina Susi ja Heikki Valkama.

Ilokseni totean, että itselleni ihan vieraita esiintyjistä ovat vain Perttu Häkkinen ja Pedro Avila. Heidän nimensä eivät soita mitään kelloa päässäni, mutta Google paljastaa, että pian ilmestyvä Hukkuminen (Tammi) on dokumenttiromaani vuonna 2001 tapahtuneesta murhasta ja siitä elinkautisen kärsineestä Pedro Avilasta. Tämäkään ei soita nyt mitään kelloa päässäni, mikä kertoo siitä, että tosielämän rikokset eivät juuri kiinnosta minua enkä myöskään yleensä lue tämän tyylisiä teoksia. Poikkeuksena on talvella kuuntelemani Jouni Rannasta kertova Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. Siinä ei ketään tapettu eikä ollut muutakaan väkivaltaa.

Päivän kansainvälinen vieras on brittidekkaristi Elly Griffiths, jonka mainio esikoisdekkari Risteyskohdat ilmestyi suomeksi keväällä. Sympaattisen Ruth Galloway -sarjan toisen osan suomennos Januksen kivi ehti juuri ilmestyä ennen festivaalia, mutta tiukkaa tekee ehtiä lukea se siihen mennessä! Odotan kovasti Griffithsin haastattelua.

Edellis- ja viime vuonna olin yhtenä jäsenenä kolmihenkisessä Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -raadissa. Sen ansiosta minulla on ollut ilo jo henkilökohtaisesti tavata palkintojenjakotilaisuuksissa kolme Dekkarifestivaalin esiintyjää eli vuoden 2016 Johtolanka-voittaja Pauliina Susi sekä vuoden 2017 molemmat palkitut eli esikoiskirjasta kunniakirjan saanut Max Seeck ja Johtolangan napannut Mikko Porvali. Seeck on ehtinyt jo julkaista palkitsemallemme Hammurabin enkeleille jatkoksi Mefiston kosketuksen, jota en harmi kyllä ole vielä ehtinyt lukea. Pauliina Suden palkitulle Takaikkunalle on tänä syksynä tulossa odotettua jatkoa eli Seireeni ilmestyy ihan pian. En malta odottaa!! Tämän vuoden Johtis-voittaja Mikko Porvali on luvannut myös jatkoa Karelia Noir -sarjaansa, jonka kakkososa Veri ei vaikene siis nappasi palkinnon. Kaikki kolme ovat miellyttäviä esiintyjiä, joten hyvää on luvassa lauantaillekin.

Linkit muiden esiintyjien teoksista kirjoittamiini juttuihin:

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus (uusinta eli jatko-osaa Sodomasta pohjoiseen en ole lukenut).
Jari Järvelä: Metro-sarjan viimeinen eli Tyttö ja seinä. Uusinta Järvelän dekkaria eli Se ken tulee viimeiseksi en ole vielä ehtinyt saada, mutta odotan sitä kovasti!
Ville Kaarnakari: Operaatio Verna
Leena Lehtolainen: Surunpotku ja Tiikerinsilmä
Ari Räty: Syyskuun viimeinen
Jarkko Sipilä: Valheen kasvot
Heikki Valkama: Pallokala

Huhhuh! Aika mahtavia juttuja siis luvassa! Mutta tämähän on vasta alkua. Seuraavalla viikolla matkustan peräti Ouluun saakka osallistuakseni siellä Uusikirjallisuus festivaali 2017 -nimiseen tapahtumaan, jossa julkistetaan, mitkä teokset ovat päässeet uuden Botnia-kirjallisuuspalkinnon lyhytlistalle. Siitä onkin sitten vain kaksi viikkoa kolmipäiväisille Turun kirjamessuille! Syksy on tosiaankin kirjaihmisen uusi kesä ja joulu!

Kirja vieköön! Ohjelma ja liput.
Dekkarifestivaali Ohjelma ja liput.
Turun kirjamessut Ohjelma ja liput.

Martti Backman: Harriet ja Olof - Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918

Faktaa ja fiktiota sekoittava dokumenttiromaani eli faktio lienee melko osuva määritelmä toimittaja Martti Backmanin teoksesta Harriet ja Olof - Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Tällaiseksi tekijä itsekin teoksensa jälkisanoissaan luonnehtii ja myös paljastaa lukijalle, mikä osuus tarinassa on fiktiota, mikä faktaa.

Kirjaan tarttuessani en osannut odottaa oikein mitään, ja alun kankeahko kaunokirjallinen kuvaus kahden rakastavaisen, naimisissa olevan sairaanhoitajatar Harriet Thesleffin ja jääkäri Olof Laguksen kiihkeästä syleilystä kenttäsairaalan telttavuoteella sai epäröimään. Kenties tulossa olisi vielä vaikea luku-urakka. Mutta mitä vielä. Ahmin teoksen viikonlopussa viimeistä elämäkerrallista faktatekstiä myöten kylmä hiki otsallani. Hiki ei noussut pintaan teoksen hellittämättömän kirjallisen kankeuden takia, vaan sen, mitä Backman kertoo Viipurin tapahtumista vappuna vuonna 1918 ja Suomen tapahtumista sen jälkeisinä kuukausina.

Backmanin ajatuksena on ollut kertoa isoisänsä viipurilaisen asianaja Fritz Wiikin tarina. Backmanin isä Fritz-Hugo Backman oli Wiikin ja näyttelijä Mia Backmanin avioton poika, eikä isoisästä puhuttu kuin korkeintaan kuiskaten. Selvittäessään isoisänsä vaiheita Backman löysi asiakirjoja, jotka Wiik oli laatinut selvittäessään vappuna 1918 tapahtunutta viipurilaisten venäläisten joukkomurhaa.

Valkoisten joukkojen vallattua Viipurin kerättiin nopeasti kaikki venäläiset (sekä puolalaiset ja pari italialaistakin) miehet alkaen 12-vuotiaista pojista, marssitettiin Haminanporttien väliseen vanhaan vallitukseen ja ammuttiin välittömästi. Surmansa sai kaikkiaan nelisensataa henkeä. Suurin osa tapetuista oli kauppiaita tai venäläisiä sotilasvirkamiehiä, ja useat heistä olivat vieläpä aktiivisesti tukeneet valkoisia joukkoja sodan aikana.

Mutta tarina alkaa siis jo ennen Viipurin valtausta Heinjoella, missä jääkäri Olof Lagus, myöhemmin mainetta niittäneen Ruben Lagusin isoveli, saa surmansa hämärissä oloissa. Lagusin ja Harriet Thesleffin romanssi oli yleisessä tiedossa. Heinjoelle saapunut Lagusin jääkäritoveri Ero Gadolin, Lagus ja Harriet Thesleff poistuivat kartanolta kolmisin, Gadolin ratsain, muut hevoskärryillä. Pian Lagus tuotiin takaisin kuolleena luoti päässään. Toiset kaksi palasivat vasta tuntien kuluttua ja käyttäytyivät kummallisesti. Tapaus jäi kuitenkin sodan takia tutkimatta.

Viipurin joukkomurha herättää paikallista hälyä, mutta se ollaan painamassa nopeasti unholaan. Wiik määrätään kuitenkin tekemään selkoa tapahtumista, ja hän haastattelee leskiä ja muita omaisia ja kerää näiden korvausvaatimuksia. Armeijan päällystöä tutkinta ei tunnu kiinnostavan, mutta Wiik määrätään kuitenkin johtamaan työryhmää, jonka toivottomaksi tehtäväksi annetaan syyllisten löytäminen. Edes Mannerheim ei saa asioihin vauhtia, ja hänellä onkin tarjota Wiikille vallan uusi näkökulma syihin, jotka ovat johtaneet verilöylyyn. Omat epäilynsä oli tosin ollut Wiikilläkin.

Kaiken tämän raskaan ja henkisesti uuvuttavan työn keskelle Wiik saa yhteydenoton Olof Lagusin äidiltä Emma Lagusilta. Rouva vaatii selvittämään, miten hänen poikansa oikein kuoli. Itsemurhateoriaan hän ei usko ollenkaan. Wiik lupaa lukea asiakirjat läpi, mikäli Emma Lagus tyttärineen itse haastattelisi osallisia. Yllätyksekseen Wiik huomaa, että Viipurin joukkomurhalla ja Olof Lagusin kuolemalla saattaa olla yhteys. Kyseessä onkin paljon ovelampi ja kovempi peli kuin Wiik on osannut kuvitellakaan!

Backman on ottanut Harriet Thesleffin ja Olof Lagusin kirjansa nimeen ja alaotsikkoonkin, mutta tosiasiassa kaksikko ja Olofin murhakin jäävät selvästi paitsioon. Niin selkeästi Backman keskittyy kerronnassaan Fritz Wiikin epätoivoiseen yritykseen saada oikeutta murhatuille venäläisille ja heidän kauheaan ahdinkoon ajetuille läheisilleen.

Häpeällinen tapahtuma todella ansaitseekin päästä päärooliin. Selvitystyön vaiheet ovat kammottavaa luettavaa. Kaikki valehtelevat kuulustelijan suut ja silmät täyteen täysin häpeämättömästi. Henkilökohtaisen edun tavoittelu tapahtumien taustalla näyttää ilmeisen räikeältä vielä lähes sata vuotta myöhemminkin. Tapahtumasarja on todellinen ja anteeksiantamaton tahra jääkäriliikkeen historiassa.

Backman perustelee faktioon päätymistään jälkisanoissaan vetoamalla muun muassa siihen, että aiheesta on Sotasurmaprojektin yhteydessä kirjoitettu tietotekstiä. Niin tai näin, Backmanin kaunokirjalliset lahjat eivät valitettavasti tee oikeutta mielenkiintoiselle tarinalle. Pitäytymällä pelkästään historiallisissa henkilöissä ja heidän lähdetietoihin perustuvissa toimissaan ei synny romaania. Taitavan kirjailijan käsissä sellainenkin vielä saattaisi tästä materiaalista syntyä.

Martti Backman: Harriet ja Olof - Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918

Gummerus 2016. 273 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Pasi I. Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Kulje vaikka virsta vaaraa
mut älä katso kissaa väärää.

Pitkissä suhteissa on tunnetusti ylä- ja alamäkensä ja toisinaan, kun hyvin käy, liekki saattaa roihahtaa uudelleen nihkeänkin jakson jälkeen. Hieman tämäntapaiset ovat tunnelmani suljettuani Väärän kissan päivän, Pasi I. Jääskeläisen neljännen romaanin, kannet. Aikanaan Harjukaupungin salakäytävät viekoitteli ja lumosi minut, mutta toden teolla rakastuin Lumikkoon ja yhdeksään muuhun. Sielut kulkevat sateessa sai aikaan hienoisen tunteiden viilenemisen, mutta olin aidosti iloinen, kun aloin aavistella kirjailijan jälleen palanneen kirjoittamistyön äärelle.

Oikeastaan tunteiden parin asteen viileneminen teki vain hyvää, sillä sen ansiosta lopulta tartuin Väärän kissan päivään melko neutraalein odotuksin. Tiesin odottaa hyvää, vaikka blogihehkutukset ovatkin tainneet räjähtää ilmoille vasta kirjaa jo lukiessani, mutta en odottanut mitään huikean järisyttävää lukukokemusta. Kun sellaista sitten kuitenkin olikin tarjolla, antauduin vain iloiten sen vietäväksi. Kissan viikset, mikä kirja!

Jostain syystä Jääskeläinen menee aihevalinnoillaan kerta toisensa jälkeen suoraan ihoni alle. Työpaikkojen homeongelmien parissa askaroin päiväni, ja valitettavan ajankohtainen on myös omassa elämässä Väärän kissan päivän ydin eli dementia. Muistin vähittäinen katoaminen ja rakkaan, tutun ihmisen muuttuminen lopulta täysin vieraaksi on pelottavaa ja surullista. Entäpä jos siihen olisi olemassa lääke, joka taian lailla parantaisi jo kadonneen ihmisen ja palauttaisi kaiken ennalleen?

Väärän kissan päivästä on vaikea kirjoittaa, koska siinä on niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Juoni on – no, monipolvinen, absurdi ja mielikuvituksellinen. Päähenkilö, minäkertoja Kaarna (Kaarna on sekä miehen sukunimi että kutsumanimi, etunimikin hänellä on, mutta sitä ei lukijalle paljasteta) on keski-ikäistyvä Marrasvirran kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston pääinnovaattori. Marrasvirta on Kaarnan lapsuudenkaupunki, jonne hän aikuisiällään palannut ja missä hän on perheellistynyt.

Pääinnovaattorin työ on oikea unelmaduuni. Kaarnan tehtävänä on visioida, suunnitella ja toteuttaa ennennäkemättömiä uudistuksia Marrasvirran kaupunkimaisemaan. Käsittämätöntä kyllä hänelle on annettu lupa kehitellä lähes mitä tahansa. Aivan upealta kuulostaa Kaarnan unelma köysiradasta kaupungin yli. Sen lasisilla pysäkeillä olisi kirjasto-kirjakauppoja, joista matkustajat voisivat lainata ja ostaa lukemista. Kirjastoilla ja kirjoilla on muutenkin tärkeä osansa tarinassa. Ihan parasta!

Pääinnovaattori on viettämässä syyskuun ensimmäisenä lauantaina vuonna 2015 Marrasvirran kaupungin 50. syysfestivaalipäivän aamua vaimonsa ja pienen Iines-tyttärensä kanssa, kun hänelle soitetaan. Puhelu tulee Kirsikkapuisto-nimisestä hoitokodista, jossa hoidetaan Kaarnan pahasti dementoitunutta äitiä Alice Kaarnaa. Äiti on ollut aikoinaan maailmankuulu psykologi ja psykoterapeutti, mutta nyt hän on täysin dementoitunut. Kaarna hälytetään kesken juhlapäivän äidin kuolinvuoteelle.

Kaarna tulee kuitenkin liian myöhään, ainakin melkein. Kun kuollut äiti sitten nousee vuoteeltaan ja pakenee hoitokodista (tämä tapahtuu sivulla 45, joten uskallan sen tässä paljastaa), olin tyrmistynyt – ei kai vain zombeja?! Ei onneksi, vaan Engel Langin kehittämä lääke dementian parantamiseen. Sen sivuvaikutukset ovat hieman hankalia. Potilas vaipuu välillä valekuoleman kaltaiseen tilaan.

Äiti on kuitenkin kuolemanvaarassa, sillä lääkitystä pitää jatkaa tiheään tahtiin. Mutta miten antaa ruiskeita potilaan kaulavaltimoon, jos tämä kirmailee jossakin festivaaliyleisön joukossa ja luulee elävänsä vuotta 1972? Alkaa hurja ja monipolvinen takaa-ajo läpi riehaantuneen kaupungin. Etsiessään paikkoja, joihin äiti on saattanut mennä, Kaarna joutuu käymään läpi myös omaa lapsuuttaan ja kaivamaan esiin jo hautautuneiksi luulemiaan muistoja. Kymmenvuotiaana Kaarna on maannut vuoteenomana ja vakavasti sairaana kokonaisen vuoden. Aika tuntuu aikuisuudesta katsottuna jonkinlaiselta vedenjakajalta monella tapaa. Mitä silloin ja sitä ennen oikein tapahtui? Ovatko Kaarnan muistot oikeita? Kenen ne ovat, jos eivät hänen? Voiko muistiin ja muistoihin ylipäätään luottaa?

Entä miten kaikkeen liittyvät kissat, joita tuntuu vilisevän niin nykyhetken Marrasvirralla kuin Kaarnan muistoissakin? Miksi kissat käyttäytyvät omituisesti? Onko vika Kaarnan päässä vai missä, kun kissoilla näyttää olevan välillä liikaa ruumiinosia tai ne muuttuvat ja häilyvät näkökentän rajalla? Kissojen arvoitusta avataan kirjan lopussa, mutta tyypilliseen tapaan selitys samalla vetää maton lukijan alta. Oliko mikään sittenkään niin kuin arvelin sen olevan?

Kuten huomaatte, kirjan tapahtumien esittely on jokseenkin mahdotonta! Meno on alusta alkaen kiehtovan vinksahtanutta, ja paljon kertoo sekin, että keskivaiheilla romaania Kaarna nukahtaa puistonpenkille ja alkaa kertoa untaan mutta lukija ei huomaa, milloin siirrytään unen puolelle… Unet ja muistaminen rinnastuvat usein, niin siis tässäkin. Kaiken unenomaista mielipuolisuutta korostavat käynnissä olevat festivaalit, joihin suurin osa kaupunkilaisista ja turisteista on pukeutunut erilaisiin rooliasuihin ja joissa samanaikaisesti on menossa kulkueita ja katutappeluja ynnä muuta sirkushuvia.

Jääskeläinen kieputtaa kaikkea niin moneen kertaan, että alan nyt tätä kirjoittaessani yhä enemmän päätyä ajatukseen, että tulkintani kirjan tapahtumista taitavat suurimmaksi osaksi olla virheellisiä. Tai sitten tulkintavaihtoehtoja vain on niin monia, että ainakin jotkut jäivät yhdellä lukukerralla minulta huomaamatta. Loppukiepautus on myös oivallinen! Juuri sopivasti jää eri vaihtoehtoja mietittäväksi. Runsaus, absurdius ja polveilu pysyvät siis ihailtavasti kirjoittajan näpeissä.

Nautin myös Jääskeläisen upeasta kielenkäytöstä! Runolliset, omintakeiset ilmaukset toimivat mainiosti tunnelman rakentajina ja kontrastin luojina.

Puut pudottelivat veteen kultaisia lehtiään kuin neidot jäähyväisviestejä. Joki otti ne nöyrästi kuljetettavakseen.

Pasi I. Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena 2017. 342 s.

Arvostelukappale.

Tapani Bagge: Se murhaa joka osaa ja Pikku enkeli

Hämeenlinnalainen Tapani Bagge on todellinen kirjallisuuden työmyyrä! Miehen sadas (100.) kirja on kirjoittamisopas Se murhaa joka osaa. Kirjojen lisäksi Bagge on kirjoittanut ja julkaissut lähes kaikkea mahdollista Jerry Cottoneista tv-sarjojen käsikirjoituksiin, joten ainakin mies tietää, mistä puhuu.

Sujuvalukuinen kirjoittamisopas siis profiloituu nimenomaan dekkareihin ja niiden kirjoittamiseen, mutta se pitää luonnollisesti sisällään paljon myös yleisemmin kirjoittamiseen liittyviä ohjeita ja neuvoja. Bagge puhuttelee lukijaa tuttavallisesti ja saa aikaan luottamuksen tunteen: ”pystyt kyllä kirjan kirjoittamiseen, pystynhän minäkin kerta toisensa jälkeen” on ajatus, joka välittyy selvästi. Kuitenkaan Bagge ei maalaile kirjoittamisesta mitään ruusuista kuvaa. Se on raakaa työtä, joka vaatii harjoitusta ja sitkeää puurtamista. Taivaanrantaa maalaamalla ei kustannussopimusta saada.

Bagge käy läpi keskeiset dekkarin elementit ja tyylikeinot sekä vanhat ja tutut vinkki- ja sääntölistat niitä kommentoiden. Päälukujen lopuissa on myös tehtäviä, joita tekemällä saattaa lopuksi huomata, että dekkarihan tästä on syntymässä. Tai sitten ei. Jälleen kaikki on kirjoittajasta itsestään kiinni, sillä pelkkien tehtävänantojen avulla ei kenties vielä riittävän pitkälle pötkitä.

Parhaimmillaan Se murhaa joka osaa on niissä kohdissa, joissa Bagge paljastaa omia hyväksi havaittuja niksejään ja kertoilee leppoisia anekdootteja oman pitkän uransa vaiheilta. Harmillisesti teokseen on jäänyt jonkin verran toistoa, jonka olisi voinut muokkausvaiheessa karsia. Myös loppupuolesta paistaa kiire. Kuunnelma on aivan oma lajinsa, jota ei kyllä opi vinkillä ’kuuntele muutama hyvä kuunnelma’. Noin niin kuin esimerkiksi. Olisin myös kaivannut esimerkkejä ’hyvistä kuunnelmista’, joita kannattaa kuunnella, jos aikoo kirjoittaa dekkaristaan kuunnelmaversion.

Bagge viittaa monessa kohdassa opastaan juuri julkaistuun uuden dekkarisarjansa Elviira Noirin avausosaan Pikku enkeli. Se onkin oivallinen esimerkki. Bagge kertoon teoksen synnystä, että sen pohjana on alun perin tv-käsikirjoitus, josta ei sitten koskaan tullut sen kummempaa. Hyviä ideoita ei kuitenkaan kannata heittää hukkaan, vaan niitä voi jatkojalostaa ja hyödyntää toisessa muodossa. Niinpä syntyi dekkarisarja.

Se murhaa joka osaa ei kerro, miksi Bagge on päättänyt vaihtaa Loviisan nimen Elviiraksi, vaikka kaikesta paistaa pitkälle, että nimenomaan Loviisassa ollaan. Yllättävän paljon tämä kysymys lukiessa askarrutti, vaikka se toisaalta on täysin merkityksetöntä. Lisäksi kyllä kummastutti, miksi kaupungissa, jossa ’viisi autoa saa aikaan ruuhkan’, on hyvinkin runsaasti miehitetty poliisilaitos, jossa ei hätkähdetä yhtään kahta samaan aikaan tutkintaan tulevaa kuolemantapausta.

Ensimmäisellä sivulla Bagge rikkoo heti omaa sääntöään, jonka mukaan säätä pitää kuvailla säästeliäästi. Piakkoin menee toinenkin sääntö romukoppaan, kun henkilöiden ulkonäköä kuvaillaan ihan kuvailemalla, ei kirjoitusoppaan oppien mukaan jotenkin kiertäen. Mutta säännöthän on tehty rikottaviksi, vai miten se oli.

Joka tapauksessa syksyisenä aamuna löytyy asuinalueen liepeiltä kauniin nuoren tytön ruumis ojasta. Pian selviää, että tyttöä on kuristettu ja sitten heitetty ojaan. Kynsien alta löytyy ihoa, joten epäiltyjen käsivarsia tutkaillaan vastaisuudessa huolella. Kun tytön henkilöys on selvillä, käy nopeasti ilmi, että mahdollisia murhaajaehdokkaita on pilvin pimein: isä, mahdollinen poikaystävä, lentopallovalmentaja, tyttökaverit, läheisen talon perverssi asukas ja niin edelleen. Puhuttamista ja pengottavaa siis Elviiran poliiseilla riittää, kuten dekkarikaavassa Baggen oppien mukaan pitääkin.

Samaan aikaan tytön ruumiin kanssa paljastuu toinen epäilyttävä kuolemantapaus. Lehtitalon yövartija on syöksynyt rakennuksen aulan lattiaan toisen kerroksen porrastasanteelta. Onko kyse itsemurhasta, vahingosta vai murhasta? Kun tutkinta keskeytyy pommivaaraan, alkavat ainekset olla koossa toiseen mystiseen arvoitukseen. Mutta liittyvätkö nämä kuviot jotenkin yhteen? Takakansiteksti vähän siihen suuntaan vihjailee.

Elviiran poliisilaitoksen väki tullee vielä lukijoille tutuksi, ja mikäpä siinä, ihan mukavaa väkeä siellä tuntuu työskentelevän. Mitään kovin persoonallista tai yliampuvaa ei porukassa ole, eikä kukaan varsinaisesti jää vielä mieleen kiinnostavana tai ärsyttävänä hahmona. Ehkä myöhemmin.

Se murhaa joka osaa ei ota kantaa siihen, millaisia teemoja dekkareissa voi tai kannattaa käsitellä, eikä niitä oikein tunnu Pikku enkelissäkään olevan. Aiheiden tasolle jäädään, mikä tietysti on viihteessä aivan luvallista. Silti harmittaa, että hyvät aiheet jäävät pintatasolla käsitellyiksi. Ainakin nuoren tytön kuolemassa olisi aineksia syvällisempäänkin käsittelyyn. Miten käsitellä aihetta niin, että ei mässäile väkivallalla (mitä Bagge siis ei tee) mutta kuitenkin koskettaa lukijan tunteita? Tähän ei tunnu olevan sadankaan kirjan tekijällä vastausta. Harmi.

Tapani Bagge: Se murhaa joka osaa – Dekkarin tekemisen taito
Docendo & Crimetime 2016. 211 s.

Tapani Bagge: Pikku enkeli
Crimetime 2016. 213 s.

Molemmat teokset olivat Vuoden johtolanka 2017 -ehdokkaita.

Elviira Noir -sarjan toinen osa Pirunsaari on ilmestynyt hiljattain.