Staffan Bruun: Viini palaa

 

Suomenruotsalaisen toimittaja-kirjailija Staffan Bruunin Burt Kobbat -sarjaan ilmestyi juuri yhdestoista osa Viini palaa. Aloitusosa Club Domina on vuodelta 1992 ja edellisen osan Murhastudio ilmestymisestä on vierähtänyt yhdeksän vuotta. Olen lukenut sarjaa 90-luvulta alkaen, mutta en kaikkia osia.

Päähenkilö Burt Kobbat on toimittaja, jonka uutisnenä tuntuu puolivahingossa nappaavan rikollisuudelta haiskahtavia juttuja. Burt on häikäilemättömän omahyväinen omaneduntavoittelija, mutta aina lopulta kuitenkin omatunto alkaa sen verran kolkuttaa, että ihan pahisten puolelle ei kuitenkaan lipsahdeta. Juonikuviot ovat absurdeja, ja Bruun irvailee avoimesti ajan ilmiöille. Tyylilaji on siis jonkinlaista parodian ja mustan komedian yhdistelmää jännitysjuonella maustettuna. Parhaat osat ovat olleet riemastuttavia lukukokemuksia, mutta sarja on ollut vähän epätasainen.

Valitettavasti pitkän tauon jälkeinen kohtaaminen Burtin kanssa ei ollut ihan niin riemastuttava kokemus kuin olin toivonut. Jotenkin on puhti Burtista poissa, eikä hän kannen lupauksesta huolimatta ole lainkaan liekeissä. Viini palaa sijoittuu jonnekin epämääräiseen lähitulevaisuuden Suomeen, eli tyylilajikoktailissa on mukana vielä kunnon kauhallinen dystopiaa.

Bruun käyttää ihan liian paljon aikaa tarinan maailman selittämiseen, ja se kyllä puuduttaa. Mielenkiinto ei oikein tahdo pysyä vireillä, vaikka monenlaista kommellustakin tapahtuu. Murhakin lopulta saadaan ja sen tekijöiksi tukku ehdokkaita, mutta tunnelma ei silti lähde kunnolla nousuun missään vaiheessa. Kun kutakin epäiltyä tutkitaan tarkemmin, monenlaista hämäräpuuhaa paljastuu kulisseista, mutta tappaja motiiveineen jää hämärän peittoon ihan loppusivuille asti.

Burt Kobbat viettää rauhallista poikamieselämää. Työrintamalla on kohtuullisen lokoisaa, sillä hänellä on Ylellä vakituinen television keskusteluohjelma, jossa suorassa lähetyksessä keskustellaan päivänpolttavista kiistakysymyksistä. Ohjelman tavaramerkkinä on, että siihen kutsutaan ennakkoluulottomasti erilaisten ääriryhmien edustajia.

Ohjelmaan, jonka teemana on ”Uhkaavatko ääriliikkeet demokratiaa?” on kutsuttu iloisenkirjava keskustelujoukko. Mukana on Inkoosta maatilan ostanut italialainen viininviljelijä Luigi Bacerotti, jonka viiniköynnöspellolle SMS eli Suomalainen Maa Suomalaisille -ryhmä on tehnyt iskun. SMS:n pääsihteeri Taavi Sotamaa on yksi keskustelijoista, samoin ilmastoliikkeen Bella Ranta sekä antivaxxareiden ja eläinaktivistien yhteinen puheenjohtaja Antero Ahl.

Kun kiivassävyinen keskusteluohjelma on päättynyt ja lämpiössä tarjotut virvokkeet nautittu, löytyy Ylen tiloista ruumis. Turvamiehenä esiintynyt mies on lyöty kuoliaaksi. Liittyykö murha jotenkin aselastiin, jonka poliisi takavarikoi ahvenanmaalaisen rekkakuskin aurinkorasvalastin seasta? Ovatko ääriryhmät Suomessa aseistautumassa? Miten Supo liittyy kuvioon?

Rekkalastilliset kondomeita ja aurinkovoiteita seikkailevat epäonnisesti sinne tänne, italialaisen maanviljelijän pinna palaa herkästi, ääriliikkeiden äkkiväärät toimet aiheuttavat koomisia tilanteita ja koronakin nostaa päätään. Rokotteista kieltäytyneet eristetään tehokkaasti ja kuuliaiset kansalaiset jonottavat kymmenettä rokoteannostaan. Jäähattubisnes kukoistaa, mutta saunominen on ankarasti kiellettyä ja tavallinen kopiopaperiarkki maksaa mustassa pörssissä kaksi euroa.

Huumori on vaikea laji, kuten olen monesti ennenkin todennut. Jos kirjailijan ja lukijan huumorintajut eivät kohtaa, ei asialle oikein voi tehdä mitään. Minulle ei nyt Bruunin huumori oikein kolahtanut, valitettavasti. Burtista on tullut liian sisäsiisti!

 

Staffan Bruun: Viini palaa (Vinet Brinner)
Suom. Meri Kuula-Bruun.
CrimeTime 2023. 320 s.
Äänikirjan lukija Panu Kangas.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Rake Tähtinen: Saari - Miska Marian tarina

 

Rake Tähtisen Petäjämäki-dekkarisarjan kymmenes osa Menneisyyden arvet ilmestyy tämän vuoden syyskuussa. Ensimmäinen osa Musta joulu on julkaistu jo vuonna 2008, ja sen jälkeen kirjoja on tullut vähän epätasaiseen tahtiin välillä tiheästi, välillä vähän harvemmin. Teosten esittelyjen perusteella sarja sijoittuu tiukasti Uuteenkaupunkiin ja sen keskiössä ovat rikoskomisario Petri Petäjämäki ja rikosylikonstaapeli Laatikainen.

En ole ainuttakaan Petäjämäki-dekkaria vielä lukenut, vaikka kirjailijan nimi on tuttu monista yhteyksistä. Tänä vuonna sarjaan on ilmestynyt eräänlainen etäinen spin off -osa eli jännitysromaani Saari, jonka alaotsikko on Miska Marian tarina. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Uuteenkaupunkiin vuoden 1986 kevääseen, joka omassa elämässäni oli hyvin merkityksellinen ja jäi Tšhernobylin ydinvoimalaonnettomuuden takia hyvin muistiin.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että tarinassa vilahtaa sivuosassa teini-ikäinen Petri Petäjämäki. Kiitän tästä maininnasta, sillä Petäjämäki-dekkareita lukemattomana silmänisku olisi todennäköisesti mennyt minulta kokonaan ohi. Se on mukava bonus sarjaa lukeneille, mutta ei mitenkään haittaa, vaikka sitä ei merkille panisikaan.

En luokittelisi Saarta varsinaiseksi dekkariksi, vaan pikemminkin on kyse romaanista, jossa tapahtuu rikoksia. Niitä kyllä poliisi ratkookin ja sitä seurataan, mutta näkökulma on pääosin alaotsikon mukaisesti Miska Marian, joka tahtomattaan ja tietämättään joutuu mukaan tapahtumaketjuun, jossa useampi ihminen menettää henkensä. Ote on vahvan psykologinen jonkinlaisella kauhuelementillä höystettynä.

16-vuotias Miska Maria asuu Rauhansalmi-nimisessä lastenkodissa. Tähtinen kuvaa lastenkotiarkea realistisesti tavalla, joka toi mieleeni aikoinaan lukemani Taru Väyrysen Kissan kuolema -romaanin. Koko laitoksessa tuntuu olevan vain yksi työntekijä, Sinikka, joka aidosti välittää lapsista ja nuorista. Tähtinen on monipuolisen työuransa aikana työskennellyt useita vuosia lastensuojelun erityisyksikössä, joten hän tuntee miljöön ja soveltanut tietämystään erinomaisesti.

Miska Maria ei varsinaisesti viihdy lastenkodissa tai koulun tarkkisluokalla, mutta ei hän silti kovin kapinallinen nuori ole. Lastenkodin sääntöjä hän kyllä venyttää ja testaa yhä ahkerammin työntekijöiden auktoriteettia. Hänen taustansa ei ole kaksinen. Isä on häipynyt kuvioista jo varhain, ja äidin viimeinen poikaystävä koitui tämän kohtaloksi.

Kymmenvuotias Miska Maria joutui katsomaan vierestä, kun mies pahoinpiteli äidin hengiltä. Pikkusisko Tuulia oli kuollut jo aikaisemmin onnettomuudessa, jota Miska Maria pitää omana syynään. Nyt Tuulia on alkanut ilmestyä Miska Marialle ja kommentoida tämän tekemisiä.

Yhtenä iltana Miska Maria poikkeaa Kumputien Grillikioskilla, jossa Kennet Sjögren on työvuorossa. Tyttö kiinnittää Kennetin huomion, ja kun he seuraavan kerran törmäävät toisiinsa kadulla, hän heittäytyy juttusille tytön kanssa. Miska Maria kuuluu porukkaan, jonka ytimenä on Blue Balls -niminen aloitteleva rokkibändi, ja taitavasti kitaraa käsittelevä Kennet värvätään pian mukaan. Petri eli Petsku Petäjämäki on tämän yhtyeen kosketinsoittaja.

Miska Maria ihastuu Kennetiin, joka käyttäytyy aikuismaisesti ja herrasmiesmäisesti, toisin kuin Masu, Blue Ballsin epävirallinen johtohahmo, joka kuvittelee Miska Marian kuuluvan itselleen. Tyttö ei voisi villeimmissä unissaankaan uskoa, että Kennet on hankkinut rahat uuteen vahvistinsettiinsä kammottavalla tavalla tappamalla vanhan miehen tämän omalla paistinpannulla ja ryöväämällä sitten tämän säästöt patjan alta.

Tappo on poliisillekin täydellinen mysteeri. Kuka erakkomaisesti eläneen miehen on voinut tappaa ja miksi? Ainoatakaan johtolankaa ei ole seurattavaksi, jos ei sitten lasketa sitä, että Kennet Sjögrenin on nähty kävelevän miehen asuinkadulla oletetun tapahtuma-ajan tienoilla. Siihen tapausta tutkiva rikosylikonstaapeli Ahola tuntuu takertuvan kuin terrieri.

Tarina etenee verkkaisesti. Tähtinen herkuttelee nostalgisilla yksityiskohdilla, ja romaani on todellinen sukellus 1980-luvun nuorison elämäntapaan. Kieltämättä nautin siitä kovasti, joten varsinaisen juonen hitaahko tiivistyminen ei haitannut yhtään.

Erinäisten käänteiden ja vielä toisen Kennetin raa’asti toteuttaman surmatyön jälkeen Miska Maria ja Kennet päätyvät Uudenkaupungin edustalla sijaitsevalle Iso-Haiduksen saarelle, joka sijaitsee noin kilometrin päässä rannikolta. Saari on romaanin tapahtuma-aikaan autio, mutta sillä sijaitseva maatila kuuluu Kennetin suvulle, joten nuorukainen tuntee paikan ja voi sinne huoleti asettua.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä painostavammaksi tunnelma muuttuu. Nuorten valmistellessa saareen lähtöä tekisi mieli huutaa Miska Marialle: ”Älä mene!” Kun ratkaisevat käänteet ovat käsillä, on paikoin vaikea pitää katseensa riveillä eikä päästää sitä harhailemaan seuraaville sivuille. Lopun ratkaisut onnistuvat yllättämään ja ovat karmivuudessaan supertehokkaita.

Rake Tähtinen: Saari – Miska Marian tarina
Rake Product 2023. 341 s.

Arvostelukappale.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

 

”Matti Yrjänä Joensuun kymmenes jännitysromaani rikkoo, ylittää ja ohittaa kirjallisuudenlajien välille vakiintuneita rajoja. Harjunpää ja rakkauden nälkä on koskettava kertomus Suomesta, suomalaisista: poliiseista, jotka päivittäin kohtaavat työssään ’tavallisen’ elämän nurjan puolen, rikollisista, jotka eivät aina edes tajua olevansa rikollisia. Joensuun kuvaamassa arkipäivän Suomessa harmaan sävyjä on paljon. Romaanin sädehtivä suomen kieli kantaa tarinan ahdistuksen ja yksilön murtumisen yli.”

Näin perusteli Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkintoraati eli Risto Hannula, Tiina Rilanne ja Kyösti Salovaara vuoden 1994 Johtolanka-voittajan valintaa. Olen valmis allekirjoittamaan joka sanan. Harjunpää ja rakkauden nälkä ei ole menettänyt kolmessakymmenessä vuodessa hitustakaan tehostaan, oikeastaan päinvastoin. Kyseessä on aito klassikko.

Matti Yrjänä Joensuu on melkoinen tekijä suomalaisella dekkarikentällä. Häntä on melkoisen vaikea lyödä laudalta. Sen todistaa Vuoden johtolanka -voittajien listakin, jolla Joensuun nimi on peräti kolmesti noin kymmenen vuoden välein. Kaikkien aikojen ensimmäinen Johtolanka myönnettiin dekkarille Harjunpää ja heimolaiset vuonna 1985, ja vuonna 2004 Harjunpää ja pahan pappi vei palkinnon. Vastaavaan suoritukseen ei ole pystynyt kukaan muu.

Tosin ajat ja dekkarikenttä ovat 2000-luvun alkuvuosista mullistuneet niin, että palkintoraadit saavat luettavakseen huomattavasti laajemman ja laadukkaamman valikoiman dekkareita kuin vielä kaksikymmentä vuotta sitten. Samalle kirjailijalle voiton napsahtaminen toistamiseen alkaa olla taakse jäänyttä aikaa, vaikka ei toki mahdotonta.

Oma suhteeni Matti Yrjänä Joensuun tuotantoon on ollut aavistuksen torjuva. Kun aikoinani innostuin lukemaan kotimaisia aikuisten dekkareita, Joensuu tuntui edustavan jotain vanhanaikaista ja kirjat itseäni vanhemmille miehille suunnatuilta. Aloitin takaperoisesti kuuntelemalla äänikirjoina (kirjastosta cd-levyinä lainasin!) hänen viimeisiksi jääneet 2000-luvun puolella ilmestyneet kirjansa Harjunpää ja pahan pappi ja Harjunpää ja rautahuone. Ne ovat tunnelmaltaan vielä monta astetta synkempiä kuin niitä edeltänyt nyt kuuntelemani Harjunpää ja rakkauden nälkä. Kaikkien henkilöiden elämässä tuntuu tapahtuvan yhä kauheampia asioita ja he joutuvat yhä epätoivoisempiin tilanteisiin, jotka purkautuvat väkivaltana.

Laskujeni mukaan Harjunpää-sarjassa on kaikkiaan yksitoista osaa. En edelleenkään ole lukenut niistä kaikkia, mutta kaikista lukemistani olen vähintään pitänyt, suurimmasta osasta vaikuttunut. Esimerkiksi vuonna 1985 ilmestynyt Harjunpää ja rakkauden lait, joka kertoo romanssihuijarista, on täysin ajankohtainen ja hieno tarina edelleen. Klassikko sekin siis.

Harjunpää-sarjan nimihenkilö on Helsingin rikospoliisissa työskentelevä konstaapeli Timo Harjunpää. Rakkauden nälkä -romaanissa eletään 1990-luvun alkua ja poliisissa tehdään suuria organisatorisia myllerryksiä, joiden laineet keikuttavat ihan rivitutkijoidenkin arkea. Kaikesta resurssista on huutava pula, ja jokainen työntekijä joutuu elämään epävarmuudessa. Onko edessä siirto muihin tehtäviin? Onko ylipäätään enää työpaikkaa? Mitä ylemmäs hierarkiassa mennään, sitä kovemmin panoksin peliä pelataan. Yksittäisen rivityöntekijän uhraaminen omaa etua tavoitellessa tuntuu vähäpätöiseltä haitalta.

Harjunpää ja hänen tutkijaparinsa Onerva kuvataan kirjoissa hyvin inhimillisesti. Virkamiehinä he yrittävät toimia sääntöjen mukaan ja ihmisinä oikeudenmukaisesti. Monesti nämä arvot ovat hämmentävästi ristiriidassa. Joensuu kuvaa poliisityötä realistisesti. Resurssipaineet näkyvät myös rikostutkinnassa, ja tiimillä on jatkuvasti useita rikoksia tutkittavanaan, ei vain se yksi, joka kannattelee kirjan juonta.

Timo Harjunpää asuu perheineen Kirkkonummella. Yövuoron jälkeen mies nukkuu saunan lauteiden alle sijoitetulla patjalla korvatulpat korvissaan. Perheen ja erityisesti Timon elämä on mullistunut, kun kollegat ovat eräänä iltana tuoneet pihaan vanhan miehen, joka sanoo olevansa Timo Harjunpään isä. Miesten yhteys on katkennut parikymmentä vuotta sitten, ja nyt isä on huonossa kunnossa. Voiko katkenneet välit vielä korjata? Miksi isä ei ole halunnut tavata poikaansa vuosikymmeniin?

On raastavaa lukea, miten Harjunpää yrittää tavoittaa sosiaalityöntekijöitä hoitaakseen ilmeisesti ainakin muistisairaan isänsä asioita. Hyvinvointivaltion suojaverkoissa on jo kolmekymmentä vuotta sitten ollut ammottavia aukkoja.

Rakkauden nälän toinen tärkeä henkilö Tipi, erikoinen nuori kaveri, jonka perheessä rikollisuus on itsestään selvä elämäntapa ainakin jo toisessa polvessa. Edesmennyt isä on elättänyt perheen erilaisilla ryöstöillä, ja nyt veljekset yrittävät jatkaa samalla polulla. Työn alla on Viinaseksi nimetty suuri pankkiryöstö, jonka pitäisi turvata perheen toimeentulo vuosiksi. Tipi on sisarussarjan nuorin, ja nykylukijan silmin nähtynä hänellä on monenlaisia neurologisia oireita ja ominaisuuksia, jotka selittävät hänen käytöstään. Joensuu lisää pakkaan vielä nipun lapsuudessa koettuja traumoja.

Tipi rakastaa naisia. Omituisen ulkonäkönsä ja olemattomien sosiaalisten taitojensa takia hänellä ei ole koskaan ollut minkäänlaista kosketusta vastakkaiseen sukupuoleen muuten kuin kieltämättä vilkkaassa mielikuvituksessaan. Hän on kuitenkin todella taitava lukkojen kanssa. Mikään normaali lukko ei ole hänelle esteenä ja varmuusketju on vain hidaste. Helsingin poliisi on saanut jo useita ilmoituksia miehestä, joka on tunkeutunut yöllä asuntoihin ja kosketellut omissa sängyissään nukkuvia naisia. Kun asukas on havahtunut, on tunkeutuja häipynyt liukkaasti paikalta.

Lukija tietää, että Tipi kulkee esteittä monien sellaistenkin naisten asunnoissa, jotka joko eivät tiedä asiasta mitään tai jotka epäilevät omaa mielenterveyttään. Poliisi on alkuun epäileväinen, sitten voimaton. Miten napata mies, josta ei ole edes kunnon tuntomerkkejä?

Kenen tahansa pahimpia painajaisia lienee joutua ahdistelun kohteeksi omassa kodissaan, kun kuvittelee olevansa täysin turvassa. Ei paljoa lohduta, että ainakin pääsääntöisesti tunkeilijalla on vain hyvä tarkoitus. Tipi ainakin omasta mielestään vilpittömästi rakastaa naisia, joita käy öisin hyväilemässä.

Kuten arvata saattaa, kuviot lähtevät eskaloitumaan eri suunnilla kohti katastrofia. Sitä ennen on kuitenkin päädytty Tipin matkassa lukuisiin asuntoihin. Loppuratkaisut ovat hyvin tyypillisiä Joensuulle, joten dekkarigenrelle ominaista hyvä voittaa ja paha saa palkkansa -tyyppistä loppua siis kannata odottaa. Tässäkin suhteessa Joensuun teokset ovat ennemminkin romaaneja, joissa tapahtuu rikoksia ja on mukana poliisityön kuvausta.

Harjunpää ja rakkauden nälkä on oikea runsaudensarvi analysoitavaksi. Tunnelmaltaan se on mustahko, sillä juuri kenelläkään henkilöistä ei näytä olevan edessään mitään hyvää. Jonkinlainen yleinen ankeus ja apeus värittää tarinaa. Huumoria tai leppoisia hetkiä on turha etsiä, niitä ei ole. Mukana on runsaasti yhteiskunnallista ja sosiaalista pohdintaa ja kommentointia, mutta se on kaikki kirjoitettu sisään tarinaan. Mitään saarnaa tai opettavuutta ei kerronnassa ole. Lukija joutuu tekemään tulkintansa itse, mutta kirjailijan tekemä viitoitus on kyllä selkeä.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä
Otava 1993.
Äänikirjan lukija Jarmo Mäkinen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Paula Havaste: Lieka

 

Risto on perheensä nuorempi poika, joten hänet päätetään lähettää enon luokse Turkuun ensin katedraalikouluun ja sitten huoviksi, jos vain isä ja isoveli saavat kokoon rahat hevosta varten. Sotilaan kotitila saa himoitun verovapauden, joten pojan koulutukseen ja varustukseen uhratut varat tulevat aikanaan moninkertaisina takaisin.

Oikeastaan Ristolla olisi taipumuksia lain lukuun, mutta koska suku on tavallista köyhää talonpoikaissukua, on turha haaveilla. Katedraalikouluunkin hän pääsee vain takariviin seisomapaikalle muiden vähävaraisten poikien kanssa. Runsaan vuoden kestävien repaleisten opintojen aikana hän ehtii oppia lukemaan ja kirjoittamaan sekä vähän ymmärtämään ruotsia. Se riittääkin hyvin huoviksi aikovalle.

Vaikka oma eno, jonka luona Risto Turussa asuu kuin kasvattipoika, on huovi, ei Ristolla oikein tunnu olevan kummoistakaan käsitystä tulevasta ammatistaan. Sotiminen, tappaminen ja raiskaaminen kammottavat häntä. Mutta kun on tullut hyväksytyksi huovikoulutukseen, ei enää voi perääntyä. Lieka on sidottu, ja se kiristää otettaan, kun maakuntien talonpojat alkavat liikehtiä uhkaavan levottomasti.

Armeijan palkanmaksu on järjestetty nerokkaasti. Huovit saavat itse periä palkkansa veroina talonpojilta. Kuvio perustellaan hyvin, mutta alkaa silti pian epäilyttää oikeudentuntoista nuorukaista. Ovatko kaikki huovitoverit rehellisiä? Millaisia keinoja verojen perintä oikeuttaa käyttämään?

Lieka on Paula Havasten historiallisen Nuijasota-sarjan toinen romaani. Kahden teoksen perusteella sarja näyttää koostuvan itsenäisistä romaaneista, joissa näkökulma ja päähenkilö vaihtuvat kirjasta toiseen. Aloitusosassa Laahus päähenkilö on piikatyttö Reeta, joka kokee kovia ensin pikkupiikana Turussa ja sitten sodan melskeissä kotiseudullaan.

Reetan ja Jaakko Ilkan polut risteävät, ja samoin käy Riston ja palavasilmäisen sotapäällikön. Myös Reeta ja Risto kohtaavat toisena Liean sivuilla, mutta sen huomaavat vain sellaiset lukijat, jotka ovat Laahuksen jo lukeneet. Kirjat voi siis huoleti lukea muussakin kuin ilmestymisjärjestyksessä.

Laahus avaa 1500-luvun lopun elämää nuoren turvattoman naisen näkökulmasta, eikä se näytä todellakaan kovin lohdulliselta. Raiskatuksi eli pilatuksi päätyminen on aina naisen syy ja seurausten kantaminen yksin hänen osansa. Synnistä siinneet äpärälapset kantavat häpeää vielä seuraavassakin sukupolvessa.

Lieka avaa asiaa toisesta näkökulmasta. Ryöstäminen ja raiskaaminen ovat itsestään selviä sodankäynnin muotoja, luontaisetuja, jotka kuuluvat sotilaille. Aikojen ollessa rauhallisempia huovit käyttävät maksullisia naisia, koska niin on yleisesti tapana ja oikein. Tapojen kyseenalaistaminen ja toisin toimiminen on vaikeaa ellei mahdotonta. Sen Ristokin huomaa sodan melskeissä moneen kertaan.

Laahusta ja Liekaa yhdistää myös hienoinen yliluonnollinen elementti. Reetan seuralaisena on hänen pienen kuolleen lapsensa haamu, ja Risto on jo lapsesta asti nähnyt lähestyvän kuoleman kanssaihmisten otsilla mustan kruunun hahmossa. Isä ja äiti ovat ankarasti koulineet Ristoa olemaan puhumatta kruunuista, koska sellaisten enteiden näkeminen on noituutta ja siten vaarallista. Risto myös näkee Reetan lapsen kirkkaan hahmon, vaikka ei tiedä, mikä se on.

Havasten Nuijasota-sarjan historialliset romaanit eivät ole romanttista viihdettä, kaukana siitä. Ne kertovat nimensä mukaisesti ajanjaksosta, jolloin nykyisen Suomen alueella käytiin käytännössä sisällissotaa. Havaste kuvaa tapahtumia pienen tavallisen ihmisen näkökulmasta, eivätkä sota ja sotiminen sieltä katsoen näytä hohdokkailta sankariteoilta vaan mielivaltaisen väkivallan häikäilemättömältä käytöltä viattomia sivullisia kohtaan. Sota on pelottavan samanlaista kuin yli neljäsataa vuotta myöhemmin.

Historiallinen miljöö on romaaneissa kuvattu erinomaisesti ja mielenkiintoisesti. Jos jotain jäin vielä Lieassakin kaipaamaan, niin henkilökuvauksen syvyyttä. Kaikesta huolimatta Risto jää aavistuksen ohueksi, enkä täysin vakuuttunut kaikista hänen edesottamuksistaan. Ristosta tulee tarinan edetessä Kristof Grön, mutta muutoksen vaikutukset miehen sieluun ja sydämeen jäävät osin piiloon.

Se kuitenkin käy hyvin selväksi, minkälaiseen liekaan miehet itsensä sidotuttivat ottaessaan huovinpestin vastaan. Systeemi oli rakennettu kertakaikkisen ovelaksi kruunun taholta. Sota myös jättää pysyvät jälkensä jokaiseen, jota se koskettaa.

Paula Havaste: Lieka
Gummerus 2023. 387 s.

Arvostelukappale.

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä

 

Olen jo lukuisia kertoja avautunut, miten hurahdin täysin suomalaisiin kultakauden ajan taiteilijoihin ja heistä kertoviin elämäkertoihin ja biofiktiivisiin romaaneihin ahmiessani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan ensimmäisiä osia. Erityisesti sarjan kolmas osa Emännöitsijä kiehtoi. Siinä Ida saa pestin itsensä Albert Edelfeltin Helsingin-ateljeen emännöitsijänä.

Millainen ihminen kuuluisa maalari oikein oli? Tätä kysymystä lähdin selvittämään, ja millainen matka se onkaan ollut! Olen lukenut pinoittain elämäkertoja ja biofiktiivisiä romaaneja Edelfeltistä, hänen perheestään ja aikalaisistaan. Olen vieraillut museoissa ja näyttelyissä, katsellut kuvia ja kuunnellut opastuksia, ahminut kaikkea asiaan kuuluvaa kaikin mahdollisin tavoin.

Hieman oma Edelfelt-maniani ehti jo hiipua, mutta nyt se on taas voimissaan. Ateneumin ensimmäinen näyttely remontin jälkeen on juuri avautunut, ja se on nimenomaan Albert Edelfeltin tuotannosta koottu suurnäyttely. Porvoossa Albert Edelfeltin ateljeemuseota on kunnostettu. Ja kuin tilauksesta kustantamo Teos julkaisi Maria Vainio-Kurtakon perusteellisen kaksoiselämäkerran Albert Edelfeltistä ja hänen vaimostaan Ellan de la Chapellesta suomeksi.

Teoksen nimi Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä on minusta hieman turhan vaatimaton ainakin alaotsikon osalta. Valokeila kyllä suuntautuu intensiivisemmin nimenomaan Ellan de la Chapelleen, mutta kyllä Edelfeltinkin elämä tulee varsin perusteellisesti ruodituksi. Ellan de la Chapelle on valokeilassa myös ansaitusti, sillä kaiken aiemman lukemani perusteella olen olettanut, että hänen elämästään on ylipäätään tiedetty paljon Edelfeltin elämänvaiheita vähemmän.

Pääotsikon mukaisesti Vainio-Kurtakko pyrkii ottamaan selvää, miksi Ellan de la Chapelle ja Albert Edelfelt päätyivät solmimaan avioliiton, millainen se oli ja miksi se päättyi kuten päättyi. On tunnustettava, että minullakin on ollut kaiken aiemmin lukemani perusteella käsitys, että avioliitto oli yllättävä, hätäisesti tehty ratkaisu, tuomittu epäonnistumaan ja onneton alusta loppuun ja että Ellan de la Chapelle jotenkin huijattiin siihen. Nämä käsitykseni saivat huutia Vainio-Kurtakon perusteellisen selvityksen ansiosta.

Vainio-Kurtakko avaa ansiokkaasti myös 1800-luvun lopun aikaa ja sen ilmapiiriä, avioliittoinstituution merkitystä ja sääty-yhteiskunnan kirjoittamattomia sääntöjä. Suomi ja Helsinki olivat auttamattoman vähäväkisiä, kun näkökulmana olivat aatelisperheiden naimaikäiset jälkeläiset avioliittomarkkinoilla.

Albert Edelfelt oli vanhan mutta köyhtyneen aatelissuvun viimeinen vesa (ennen poikansa Erikin syntymää), joka ansaitsi oman ja pääosin äitinsä ja sisartensakin elannon porvarilliseksi mielletyn ammatin avulla. Vuodet Pariisin taiteilijapiireissä olivat vieraannuttaneet hänet ahdasmielisestä Helsingistä.  Ellan de la Chapelle oli kuulu kaunotar, jolla varakkaitakin kosijoita riitti ulkomaita myöden. Hän ei kuitenkaan halunnut naimisiin, vaan suunnitteli opiskelevansa kotiopettajattareksi. Miten näin epätodennäköinen pari päätyi yhteen? Muun muassa sen Vainio-Kurtakko selvittää perin juurin ja todella kiinnostavasti.

Sovelias liitto on siis perusteellinen kaksoiselämäkerta. Vainio-Kurtakko keskittyy Albert Edelfeltinkin osalta enemmän yksityiselämän kuin taiteellisen tuotannon ruodintaan sikäli kuin näitä voi toisistaan erottaa. Vainio-Kurtakko asettaa kohteenaan olevan avioliiton aikakautensa raameihin muun muassa ruotimalla aikakauden avioliittoa käsittelevää kaunokirjallisuutta ja näytelmiä. Jotkut mainituista teoksista Edelfelt ja de la Chapelle ovat varmuudella lukeneet tai nähneet. Asian voi todistaa esimerkiksi säilyneen kirjeenvaihdon perusteella. Miten teokset vaikuttivat heidän omiin ajatuksiinsa ja ratkaisuihinsa?

Sovelias liitto on taitettu upeasti ja siinä on runsas kuvitus. Mukana on paljon valokuvia, maalauksia ja piirroksia. Lähes kaikista tekstissä mainituista maalauksista on myös kuva kirjassa, joten Googlea joudun käyttämään vain satunnaisesti. Kirja on ilmestynyt myös äänikirjana, mutta suosittelen katsomaan ainakin kuvat myös painetusta kirjasta. Teksti ja kuvitus muodostavat mietityn yhtenäisen kokonaisuuden.

Ainoa moitteeni kohdistuu aavistuksen liian pieneen kirjasinkokoon ja haaleaan painomusteeseen, jotka tekevät lukemisesta vähän raskaan. Mukana on runsaasti suoria sitaatteja esimerkiksi kirjeistä, ja ne on painettu kursiivilla ja liilanvärisellä musteella. Ratkaisu lienee tehty esteettinen näkökulma edellä miettimättä, mitä vaikutusta valinnoilla on luettavuuteen ja saavutettavuuteen.

Erityiskiitos vielä kirjan lopusta löytyvistä sukupuista. Sellaisia toivoisin liitettävän muihinkin elämäkertoihin, joissa sukulaisia vilisee.

Sovelias liitto oli minulle oikea löytö. Nyt tuntuu, että Edelfelt-pajatso alkaa olla melkoisen tyhjä. Viimeistelen asiantilan vielä Ateneumin näyttelyllä ja vierailulla Haikon ateljeemuseossa.

Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto – Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä (Ett gott parti. Scener ur Ellan de la Chapelles och Albert Edelfelts liv)
Suom. Kaisa Sivenius.
Graafinen suunnittelu Antti Pokela.
Teos 2022. 428 s.

Lainattu kirjastosta.

Linkki- ja kirjalista Albert Edelfeltistä kiinnostuneille:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Anna Kortelainen: Tulirinta - Romaani Erik Edelfeltistä Tammi, 2020
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté Otava,1966.
Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia Like, 2021 

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet & Nanofaarao

 

Olen seurannut kirjailija Joonas Riekkolaa Twitterissä pitkään. Profiilissaan hän määrittelee itsensä vielä esikoiskirjailijaksi ja edelleen (kirja)tubettajaksi. Youtube-kanavallaan Joonas Riekkola julkaisee Luova Ruho -nimellä kirjamaailmaa yleisesti ja omaa kirjoittamistaan käsitteleviä vloggauksia sekä kirjafilee-nimellä kulkevia arvioita lasten- ja nuortenkirjoista.

Siivoojana työskentelevä Riekkola osallistui scifi-romaanikäsikirjoituksellaan Kariston ja Lastenkirjainstituutin kirjoituskilpailuun, jossa etsittiin erityisesti pojille sopivia kiinnostavia tekstejä. Karisto julkaisi hänen kilpailuun lähettämänsä käsikirjoituksen Silkkomaahan kadonneet vuonna 2021. Riekkolalla oli tarjota kustantamolle myös kirjan jatko-osaa, mutta Karisto ei ollut siitä kiinnostunut, ja hän julkaisi lopulta Nanofaarao-nimisen romaaninsa omakustanteena tänä keväänä.

Riekkola on kertonut kirjoittamisesta ja julkaisemisesta hyvin avoimesti vlogissaan. Hänen kertomansa perusteella suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoiminta näyttäytyy jokseenkin karuna toimintaympäristönä.

Silkkomaahan kadonneet sijoittuu kauas (?) tulevaisuuteen, jossa nykyään tuntemamme maailma ja teknologia ovat muinaista historiaa. Kaikki mahdolliset ympäristökatastrofiuhkakuvat ovat toteutuneet tuhoisin seurauksin.

Päähenkilö on Ilves-niminen poika, joka on riitautunut kotikylänsä päällikön ja koko väen kanssa ja päättänyt kadota. Vuoden verran hän on asustanut lähellä sijaitsevan pyhän tammen latvuksessa. Ilman ystävänsä Västäräkin apua hän olisi joutunut luovuttamaan jo aikoja sitten. Tarinan alussa Ilves löytää yhden mummonsa ystävän kuolleena polulta lähellä kylää. Iäkkään naisen selässä on kaksi omituisesti savuavaa reikää. Ilveksen on palattava kylään hakemaan apua.

Yhdessä Västäräkin kanssa Ilves kohtaa metsässä tytön, joka sanoo nimekseen Aino. Tytöllä on yllään erikoinen punainen mekko, ja hänen hiuksensa ovat omituisen hopeanhohtoiset. Häijy rosvojoukko ajaa Ainoa takaa, ja nuoret päättävät lyöttäytyä yhteen ja paeta joen yli pelottavaan Silkkomaahan. Sinne Ilves on aikonut lähteä jo pitkään, sillä hän haluaa selvittää, mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Äiti ja isä ovat aikanaan lähteneet retkikunnan mukana tutkimaan Silkkomaata, eikä heistä ole sen koommin kuulunut.

Nopeasti käy ilmi, että tarinat Silkkomaan vaaroista eivät ole olleet tyhjää pelottelua. Nuoret kohtaavat mitä hirvittävimpiä mutaatioiden seurauksena syntyneitä petoja, ja sen lisäksi Ainon perässä olevat rosvot saavuttavat heitä savuavilla moottoriajoneuvoillaan kammottavan nopeasti. Mitä rosvot oikein Ainosta haluavat?

Ilves ja Västäräkkikin huomaavat, että Aino ei tosiaankaan ole ihan tavallinen nuori nainen. Lukija tajuaa nopeasti, että Aino on jonkinlainen androidi, mutta Ilves ja Västäräkki eivät osaa sellaista kuvitellakaan. Ainon taidoista ja kyvyistä on kuitenkin korvaamatonta apua, kun he törmäävät barbaarisiin susilaisiin ja näiden tarkoin vartioimaan salaisuuteen, jota myös rosvojoukko kiivaasti havittelee.

Silkkomaahan kadonneet on juuri sellainen vauhdikas ja toiminnantäyteinen seikkailuromaani, jota poikien lukemattomuudesta huolestuneet tahot jatkuvasti peräänkuuluttavat. Sävy on tumma, jopa synkeä, mutta ei kuitenkaan aivan toivoton. Riekkola ujuttaa opetukset taitavasti kerronnan lomaan, eikä saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista ole. Lukija saa tehdä johtopäätöksensä itse. Loppu jää samalla tavalla avoimeksi kuin alkukin: elämä jatkuu, kenties tarinakin. Riekkola ei tosiaankaan harrasta selittämistä, mitä pidän erinomaisena ansiona.

Vasta Nanofaaraota aloitellessani tajusin, että Aino on oikeastaan Silkkomaahan kadonneiden päähenkilö. Ainakin juuri hänen tarinansa jatkuu Nanofaaraossa. Jos Silkkomaahan kadonneet oli mielestäni nopeatempoinen, Nanofaaraossa kierrokset vain kohoavat. Ehkä jo aavistuksen liikaakin, sillä henkilö- ja miljöökuvaus ja samalla tärkeät tunnelman luominen ja jännityksen tiivistäminen jäävät paikoin turhan ohuiksi.

Mutta ei Riekkolalta ainakaan mielikuvitusta puutu! Nanofaarao on aivan uskomaton seikkailu tulevaisuuden Suomen alueella ja Uusi Kemi -nimisessä kaupungissa. Uutta Kemiä johtaa karismaattinen johtaja faarao Sinuhe, joka on vakuuttunut ja vakuuttanut kansalaisensakin, että suomalaisilla on takanaan kerrassaan loistava menneisyys. Nyt on aika rakentaa uudelleen menetetty valtakunta ja palauttaa sen mahti.

Tarina käynnistyy, kun Nuukso saapuu Uuteen Kemiin. Hän etsii siskoaan Uulaa, joka on lähtenyt kotoa. Uula on aina ollut hyvä kaikenlaisessa tekniikkaa vaativassa, ja hän on tehnyt lukuisia enemmän ja vähemmän toimivia keksintöjä. Sitä ei kuitenkaan katsota hyvällä, sillä hän on tyttö. Pitkiin aikoihin Uulasta ei kuulunut mitään, mutta sitten hän lähetti kotiin kirjeen ja kultakolikon. Uuden Kemin katujen huhutaan olevan kullalla silattuja, ja ilmeisesti huhu pitääkin paikkaansa.

Nuukso joutuu heti Uuden Kemin porteista astuttuaan pahoihin vaikeuksiin ja päätyy vankityrmään. Sieltä hänet pelastaa erikoinen hopeahiuksinen tyttö, joka kertoo nimekseen Aino. Hän kehottaa Nuuksoa häipymään pikaisesti kaupungista, sillä kansan keskuudessa kytee tyytymättömyys faarao Sinuhea ja hänen epäpätevää hallintoaan kohtaan. Nuukso ei kuitenkaan suostu lähtemään ennen kuin on tavannut Uulan ja saanut kerrottua tälle asiansa.

Ällistyksekseen Nuukso tajuaa, että Sinuhen pääinsinööri Nefernefernefer on oikeasti hänen isosiskonsa Uula, joka ei muuten lainkaan ilahdu Nuukson näkemisestä. Kaupungin ytimessä rakennetaan valtavaa hirsiversiota pyramidista, ja työmaa suorastaan nielee kaikenlaista työvoimaa. Sinne Nuuksokin päätyy Uulan alaiseksi.

Mutta mitä sisko oikein puuhaa rakennustyömaan uumenissa? Myös Ainoa kiinnostavat Uulan puuhailut sekä Sinuhen yhä kummallisemmaksi muuttuva käytös. Ei kai kyseessä vain ole jokin Nuukson kotikylässä ankarasti kielletty muinaisteknologia? Kun salaisuudet alkavat paljastua, kaiken tuho on vain hiuskarvan päässä toteutumistaan.

Nanofaaraossa on paljon riemukkaita oivalluksia, ja Riekkola yhdistelee rehvakkaasti erilaisia aineksia tarinaansa. En voinut olla hykertelemättä faarao Sinuhelle ja hänen kalleimmalle aarteelleen eli muinaiselle painetulle kirjalle, jonka jäännöksistä pystyy hädin tuskin päättelemään otsikon Sinuhe, egyptiläinen. Toinen Sinuhen aarteista on virheettömänä säilynyt punainen muoviämpäri. Kumpaakin aarretta säilytetään tarkasti vitriineissään faaraon palatsin yksityisissä tiloissa.

Nuukso ja Uula joutuvat omituisessa kaupungissa yhä uusiin vaikeuksiin ja vaaroihin, joten Ainon kyvyistä ja taidoista on jälleen korvaamatonta apua. Lopussa Aino paljastaa uuden mielenkiintoisen hitusen menneisyydestään, joten lukija jää odottamaan hänen seuraavaa seikkailuaan.

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet
Karisto 2021. 202 s.
Kansi Karin Niemi.

Ostettu.

Joonas Riekkola: Nanofaarao
BoD/Omakustanne 2023. 213 s.
Kansi Karin Niemi.

Lainattu kirjastosta.

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

 

Sain ranskalaisen Marie NDiayen romaanin Kolme vahvaa naista Gummeruksen Anna Baijarsilta muutama vuosi sitten Turun kirjamessuilla. Yksi sadoista messujen ohjelmista oli Unohdetut kirjat -niminen paneelikeskustelu, jossa kustantamojen edustajat kertoivat julkaisemistaan hienoista mutta jostain syystä flopanneista teoksista. Paneeli oli monin tavoin ikimuistoinen. Kirjoitin siitä perinpohjaisen selostuksen, jonka voi kurkata täältä.

NDiayen Kolmesta vahvasta naisesta olen merkinnyt muistiin näin:

”Gummeruksen vuonna 2013 suomeksi julkaisema Marie NDiayen romaani Kolme vahvaa naista on palkittu Goncourt-palkinnolla ja se on ollut ehdolla Man Booker International -palkinnolle. Sitä on myyty Ranskassa yli 800 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Suomessa sitä on myyty noin 600 kappaletta.”

Kolme vahvaa naista lämmitti kirjahyllyäni yli viisi vuotta, mutta vihdoin koitti sen aika, kun lukupiirimme valitsi sen toukokuun kirjakseen. Alun perin lukupiirikokoontumisemme piti olla 3.5.2023, jolloin minulla oli este. Siksi kirjoitin kirjasta blogijutun, jonka aioin julkaista lukupiiritapaamisen alkamisaikaan. Sattumalta lukupiiriämme kuitenkin jouduttiin siirtämään, joten pääsenkin mukaan tapaamiseen. Mutta koska juttu oli jo melkein valmis, toteutan suunnitelmani mutta viikkoa alkuperäistä ajankohtaa myöhemmin.

En ollut kuullut Marie NDiayesta ennen tuota Turun kirjamessujen paneelia, enkä totuuden sanoakseni sen jälkeenkään. Poimin tähän muutamia netistä löytämiäni faktoja, jotka heijastuvat luettuun teokseen tavalla tai toisella.

NDiaye on siis ranskalainen kirjailija, jonka senegalilainen isä muutti takaisin kotimaahansa pian tyttären syntymän jälkeen. Marie NDiaye syntyi vuonna 1967 ja kävi ensimmäistä kertaa Afrikassa yli 20-vuotiaana. Hän tapasi isänsä uudelleen vasta aikuisena. Kirjallinen ura alkoi jo nuorena, ja esikoisromaani ilmestyi, kun NDiaye oli 17-vuotias.

Kun Nicolas Sarkozysta tuli Ranskan presidentti, NDiaye muutti perheineen Berliiniin, koska oikeistopresidentin valtakaudella Ranskasta oli kirjailijan mielestä tullut ankea ja depressiivinen.

NDiayea pidetään 1950-luvulla syntyneen ranskalaisen kokeellista romaania edustavan kirjallisen suuntauksen perillisenä, ja esimerkiksi hänen toinen julkaistu romaaninsa Comédie classique koostuu vain yhdestä virkkeestä. Teoksissa on myös yliluonnollisia ja maagisia elementtejä, viiltävää yhteiskuntakritiikkiä, psykologisesti syväluotaavaa analyysia sekä hyytävää tunnelmaa.

Kolme vahvaa naista sai siis vuonna 2009 arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon, joka myönnetään vuoden parhaalle ja omaperäisimmälle proosateokselle. Palkinto on nimenomaan mainetta ja kunniaa tuottava huomionosoitus, sillä sen rahallinen arvo on kymmenen euroa. NDiaye oli ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto on myönnetty.

Concourt-palkinto ja erityisesti kirjailijan siinä yhteydessä lausumat kärkkäät valtaapitäviä arvostelevat kommentit herättivät Ranskassa kiivaan sananvapautta koskeneen keskustelun. Sarkozyn puoluetoveri kansanedustaja Eric Raoult kirjoitti kulttuuriministerille vaatien kurinpalautusta. Hänen mielestään etenkin palkituilta kirjailijoilta edellytetään asianmukaista pidättyvyyttä lausunnoissa. Syntynyt kohu ilmeisesti siivitti kirjan myyntiä.

NDiayelle on myönnetty eri teoksista muita merkittäviä palkintoja, ja vuonna 2020 hän sai siihenastisesta tuotannostaan Prix Marguerite Yourcenar -kirjallisuuspalkinnon.

Kolme vahvaa naista on kuitenkin edelleen NDiayen ainoa suomennettu teos. Alkuperäisteos ilmestyi siis vuonna 2009 Ranskassa ja oli selvästi kansainvälinen läpimurto. Suomeksi se ilmestyi vuonna 2013 Anna-Maija Viitasen suomentamana, ja Anna Baijarsin kertoman mukaan neljä vuotta myöhemmin myynti oli siis Suomessa 600 kappaletta.

On vaikea tietää, mistä kaikesta kirjan floppaaminen eli todella masentavan alhaiset myyntiluvut johtuvat. Kymmenen vuotta sitten ilmestyneen kirjan painettujen lehtiarvioiden jäljittäminen ei onnistu kovin hyvin pelkän netin avulla. Kolme vahvaa naista -romaanista en löytänyt yhtään päivälehtiarviota netistä. Sen sijaan erilaisten verkkolehtien sivuilta ja kirjablogeista arvioita löytyy nykymittapuulla runsaasti.

Kaikissa lukemissani esittelyissä ja arvioissa muistetaan mainita, että Kolme vahvaa naista on triptyykkiromaani. Kuvataiteen puolelta napattu termi siis tarkoittaa kolmiosaista teosta ja sopii kieltämättä oikein hyvin tähän kolmesta osasta ja kolmesta tarinasta muodostuvaan romaaniin. Lukiessani kirjaa mietinkin, missä menee raja yhtenäisen romaanin ja kolmen erillisen mutta samoihin kansiin sidotun pienoisromaanin (tai pitkän novellin?) välillä.

Kolmiosainen rakenne tekee teoksesta hankalalukuisen. Olin sanoa raskaan, mutta se ei ehkä ole tässä oikea määritelmä. Kaikki tarinat ovat mielestäni omilla tavoillaan raskaita, jopa synkkiä, mutta se ei johdu rakenteesta vaan tunnelmasta ja aiheesta. Lukija joutuu kuitenkin romaanin parissa kolme kertaa aloittamaan alusta, joten lukuflow’n saavuttaminen ei onnistu (jos sitä siis tavoittelee).

Teoksen nimi antaa odottaa, että kaikissa kolmessa osassa päähenkilö olisi nainen, mutta keskimmäisessä ja sivumäärältään laajimmassa osassa päähenkilö on Fanta-nimisen senegalilaisnaisen ranskalainen aviomies Rudy. Miltei kaikki, mitä lukija saa Fantasta tietää, suodattuu Rudyn näkökulman läpi. Lukija ei voi olla kovinkaan luottavainen sen suhteen, että Rudy olisi objektiivinen itsestään kertoessaan tai edes reilu, kun on puhe Fantasta.

Monet kriitikot ja bloggaajat sanovat romaanin olevan rankka mutta kuitenkin toiveikas. Olen eri mieltä tästä. Minusta kirjan tarinoiden tunnelma oli ahdistava, ja viimeinen tarinoista on suorastaan karmea ja päättyy kaikkea muuta kuin toiveikkaasti! En ymmärrä, miten joku voi sen kokea toiveikkaana tai rohkaisevana.

Senegalin historia on polveileva ja väkivallan sekä levottomuuksien kyllästämä. Valtion alueet kuuluivat aikanaan Ranskan siirtomaavallan alle, ja Senegal itsenäistyi toisen maailmansodan jälkeen. Isäntämaan ja entisen siirtomaan välillä on ilmiselvää jännitettä, ja Rudyn äiti paljastaa kommentillaan murskaavasti, millainen kuva ranskalaisilla on senegalilaisista.

Ensimmäisen tarinan Norah on (ilmeisesti) ranskalaisen äidin ja senegalilaisen isän jälkeläinen, joka kokee olevansa enemmän kotonaan Ranskassa. Lapsena isän luona vietetyt lomaviikot eivät ole luoneet hänelle senegalilaista identiteettiä. Tosin muistojen luotettavuus asettuu tarinan lopussa kyseenalaiseen valoon.

NDiayenen valikoimaan kuuluva maagisuuskin on ujutettu kaikkiin tarinoihin muuntuvan lintumotiivin muodossa. Norah palaa isänsä kotitalolle vain huomatakseen, että isä on muuttunut. Entinen itsevarma ja määrätietoinen mies on kadonnut omituisesti käyttäytyvän vanhuksen tultua tilalle. Jo tullessaan portilta pihaan Norah huomaa suuren pihapuun alla höyheniä. Ne ovat pudonneet isästä, joka yöpyy puun oksalla linnun hahmossa. Kukaan ei kuitenkaan pidä tätä mitenkään outona, ei edes Norah.

Rudy taas kohtaa useampaan otteeseen ällistyttävän aggressiivisesti käyttäytyvän suuren kanahaukan, jonka hän tietää olevan Fantan lähettämä viesti tai oikeastaan linnun hahmossa saapuva kosto. Viimeisen tarinan Khady näkee itselleen määrätyssä miessaattajassa välillä afrikanvariksen piirteitä.

Kolme vahvaa naista ei ole kovin helppolukuinen tai mukaansa tempaava romaani, eikä se tietenkään sellainen missään nimessä yritä tai haluakaan olla. Kaikki henkilöt joutuvat vähintään hankaliin ja kiusallisiin tilanteisiin, pahimmillaan suoranaiseen hengenvaaraan. Miten on mahdollista tällaisissa tilanteissa säilyttää arvokkuutensa ja kasvonsa? Nöyryytykset ja hyväksikäyttö jatkuvat hamaan loppuun saakka, mutta jopa julmimmin kaltoinkohdeltu Khady pitää silti kiinni nimestään, siitä, kuka on.

Mielenkiintoista oli kuitenkin tämä kirja lukea. En ainakaan muista lukeneeni ennen teosta, joka sijoittuu Senegaliin ja avaa runsasväkiseen maahan edes pikkuriikkisen kurkistusaukon. Itse asiassa hyvin vähän tulen lukeneeksi ranskalaistakaan kirjallisuutta. Jos törmäätte Kolmeen vahvaan naiseen vaikkapa kirjastossa, suosittelen kyllä kurkistamaan kansien väliin.

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista (Trois femmes puissonies)
Suom. Anna-Maija Viitanen.
Gummerus 2013. 279 s.

Arvostelukappale.