Pirkko Soininen: Ellen

Firenze ja minä, me kaksi olemme sielunkumppaneita. Missään muualla maailmassa en ole lähempänä itseäni kuin Firenzessä.

Vuosien 1894 ja 1939 välisenä aikana taiteilija Ellen Thesleff asui ja maalasi Firenzessä kaksitoista eri kertaa. Välillä Firenzessä vietetty aika jäi muutamaan kuukauteen, ja välillä se venyi parin vuoden mittaiseksi. Thesleff syventyi upean kaupungin taiteeseen ja erityisesti siellä sijaitseviin vanhojen mestarien töihin. Niiden pariin hän palasi vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, koskaan kyllästymättä tai saamatta tarpeekseen. Mutta ennen kaikkea Thesleff maalasi Firenzessä.

Pirkko Soininen on kirjoittanut Ellen Thesleffin kirjeiden, päiväkirjojen ja valokuvien pohjalta romaanin Ellen – Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. ”Kirjan makrotason tapahtumat ovat oikeita, mutta mikrotasolla olen luonut oman todellisuuteni”, Soininen itse kuvaa teostaan lopun kiitoksissaan. Soininen on rajannut Ellenin päiväkirjaosuudet tiukasti tämän Firenzessä viettämiin ajanjaksoihin, ja ratkaisu toimii hienosti.

Tartuin Soinisen kuulaaseen ja keveästi hengittävään romaaniin järkälemäisen Hanna-Reetta Schreckin kirjoittaman Ellen Thesleffin elämäkerran jälkilämmössä. Siihen se todellakin sopii hienosti. Soininen avaa hyvin niukasti Ellenin elämässä tapahtuvien asioiden taustoja, aivan kuten oikeassakin päiväkirjassa voisi kuvitella tehtävän. Monet merkittävätkin tapahtumat ohittuvat kokonaan, jos ne eivät ole sattuneet Ellenin Firenzessä olon aikaan.

Soininen ei myöskään kerro tekstissä mainituista henkilöistä paljoakaan, joten lukija joutuu päättelemään (tai saa päätellä) heidän henkilöytensä tai kytköksensä Elleniin hyvin pienistäkin vihjeistä. Koska Schreckin teoksen lukemisesta ei ollut minulla ehtinyt vielä kulua paljoakaan aikaan, liikuin itse ainakin omasta mielestäni sujuvasti tuttujen ihmisten ja tapahtumien parissa. Mutta jos olisin tarttunut tähän Soinisen teokseen ensimmäiseksi, lukukokemukseni olisi todennäköisesti ollut aivan toisenlainen.

Soininen on mielestäni tavoittanut hienosti Ellen Thesleffin sisäisen äänen. On helppoa kuvitella, että Ellen puhuu meille päiväkirjansa kautta Soinisen romaanissa. Taide, ura, perhe, rakkaus, ystävät ja kaikki Ellen Thesleffille tärkeät asiat saavat osansa tekstissä. Tärkeää on tietysti myös Firenze, sen taideaarteet, maisemat ja ihmiset, jotka kaikki inspiroivat Thesleffiä maalaamaan niin, että hartioita kivisti eikä aina muistanut edes syödä, vaikka rahaa ehkä olisi ollutkin.

Enkä minä jäljennä maisemaa, kuten tekevät laiskat sunnuntaimaalarit. Minä maalaan sieluni jokaiseen maisemaan ja se on totta vie vaikeampaa.

Pirkko Soininen: Ellen – Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja
WSOY 2018. 189 s.

Kirjasto.

Lukulistani venyi jälleen tämän teoksen lopusta löytyvän lähdeluettelon ansiosta. Lukulistalle menevät ainakin

Itha O’Neill (toim.): Beda Stjernschantz – Ristikkoportin takana (SKS 2014)
Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala 2017)

sekä todennäköisesti

Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen – suomalainen tarina (Tammi 2016)
Juhani Aho: Minkä mitäkin Italiasta (ntamo 2012).

Parhaillaan luen Helena Ruuskan kirjoittamaa elämäkertaa Hugo Simeberg – Pirut ja enkelit (WSOY 2018). Se sopii hyvin, sillä Hugo vierailee Thesleffeillä näiden Firenzen-majapaikassa useaan otteeseen. Hugo osoittaa kiinnostustaan Ellenin pikkusisko Thyraan niin avoimesti, että äiti vie nuorimman tyttärensä turvaan Suomeen!

Heikki Valkama: Laserjuuri

Merellä ajelehtiva tai rannalle huuhtoutunut tuntematon ruumis ei ole uutinen Kreikan ja Turkin saaristossa. Ruumiin hävittämisestä on tullut rikollisen helppoa. Kreikan ortodoksikirkon kiivaasti vastustama polttohautaus oli pakko ottaa käyttöön Kosin saarella pari vuotta sitten, kun hukkuneiden pakolaisten ruumiiden hautaaminen ei enää muilla keinoin ollut mahdollista. Kosin lomasaaren rannoilla on röykkiöittäin hylättyjä pelastusliivejä muistuttamassa pakolaistulvasta.

Kuunnellessaan syyrialaisen Haman kaupungin kirjastonhoitaja Yu Darvishin kertomaa omaa ja poikansa tarinaa videotallenteelta suomalaista huippukokki Riku Mäkeä oksettaa. Hänen on tarkoitus tavata videolla puhuva mies ja saada tältä tieto, mistä löytyy monien himoitsema tarunhohtoinen kasvi, laserjuuri. Koko tehtävä tuntuu yhtäkkiä banaalilta ja vastenmieliseltä. Mutta panokset pelissä ovat kovat kaikin puolin.

Heikki Valkaman toisessa gastrodekkarissa Laserjuuri tavataan suomalainen entinen jääkiekkoilija ja nykyinen huippukokki Riku Mäki Japanissa, minne hän on jäänyt opettelemaan omaa ammattiaan uudelleen alusta. Vanhat meriitit eivät nimittäin hetkauta paikallisia huippukokkeja tippaakaan, vaan suomalaistulokkaan on osoitettava aito halunsa ja kykynsä oppia samalla tavalla kuin paikallistenkin eli aloittamalla aivan alkeista ja hierarkian pohjalta. Rikun silmissä kangastelee kuitenkin oma suomalais-japanilainen ravintola, jonka hän vielä perustaisi Tokioon.

Rankka arkinen puurtaminen japanin kielen opiskelun ja kokkaamisen opettelun parissa kuitenkin katkeaa, kun hän saa ystävänsä välityksellä kutsun lähteä tapaamaan kuuluisaa led-miljönääri Kawakamia. Mies on päättänyt hankkia itselleen tarunhohtoisen laserjuureksi kutsutun maustekasvin, joka on kadonnut tietymättömiin Välimeren ympäristöstä jo Rooman valtakunnan aikaan. Mauste on ollut aikanaan arvostettu ja haluttu. Mitä sillä saisikaan aikaan nykymaailmassa?

Kawakami on saanut vihjeen, että Syyriasta paenneella Yu Darvish -nimisellä miehellä on hallussaan ikivanha kirja, jossa kerrotaan laserjuuresta ja mahdollisesti myös paikasta, josta sen saattaisi löytää. Rikun tehtävä on mennä tapaamaan Darvishia ja saada häneltä tarvittavat tiedot kasvista. Tehtävä vaikuttaa helpolta ja tervetullut loma Välimerellä houkuttelee. Riku päättää tarttua tarjoukseen. Perillä loma luonnollisesti osoittautuu aivan joksikin muuksi…

Laserjuuren jäljillä on nimittäin myös Japanin pahamaineinen rikollisjärjestö Yakuza. Rikun väistellessä luoteja Turkissa ja Kreikan saaristossa Japanissa seurataan Namie Amuron kohtaloa. Namie työskentelee kylpylässä, joka tarjoaa asiakkailleen myös nyotaimori-ateroita, joissa sushi tarjoillaan alastoman naisen vartalolta. Namie on joutunut nykyiseen ammattiinsa, kun isän velat Yakuzalle ovat jääneet hänen maksettavakseen. Yliopiston englanninopinnot on ollut pakko jättää kesken. Painajainen alkaa, kun Namie tarjoiluastiana toimiessaan vahingossa kuulee englanninkielisen keskustelun, jossa puhutaan salaperäisestä ja arvokkaasta juuresta.

Valkama on onnistunut rytmittämään Laserjuuren edeltäjäänsä Pallokalaa paremmin. Toimintakohtaukset seuraavat toistaan tasaiseen tahtiin. Suvantoja on edelleen paljon, sillä Valkama kuvailee japanilaiseen ja välimerelliseen ruokakulttuuriin kuuluvia yksityiskohtia perusteellisesti. Rakenteellisesti Laserjuuren juoni ei ole kovin koherentti, sillä henkilöitä on runsaasti ja tapahtumat leviävät kirjaimellisesti ympäri maailmaa. Mutta nämä seikat eivät lopulta haittaa, sillä Laserjuuri on kuitenkin kiinnostava, viihdyttävä, opettava ja vaikuttavakin romaani.

Minuun iskivät voimakkaimmin alussa mainitsemani Välimeren alueen pakolaistilanteen karut kuvaukset. Miten voi matkustaa turistilomalle Kosille tai idylliselle Patmokselle, kun samalle saarelle pyrkii epätoivoisia ihmisiä kirjaimellisesti henkensä kaupalla? Asiaa olen toki pohtinut aiemminkin, mutta jostain syystä tämä dekkari sai aiheeseen uutta syvyyttä. Aika pysäyttävää. Kirjallisuudella on vaikutusta.

Kuuntelin Laserjuuren äänikirjana, joten jouduin vähän etsiskelemään henkilöiden nimien kirjoitusasua. Selvisi, että Yu Darvish on japanilainen baseballtähti. Pallokalan ilmestyttyä luin tai kuulin jossain yhteydessä, että tämä on kirjailijan tapa pikkuisen virnistellä niiden lukijoiden kanssa, jotka tuntevat japanilaista kulttuuria vähän keskivertosuomalaista paremmin. Laserjuuressa kuulemma kaikki japanilaiset nimet on lainattu baseballin puolelta ja turkkilaiset taas on nimetty koripalloilijoiden mukaan. Itseltäni nämä vitsit menevät kyllä iloisesti yli hilseen, mutta eivätpä ne haittaakaan.

Heikki Valkama: Laserjuuri
Tammi 2018.
Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 8 h 4 min.

Storytel.

Sijoitan Laserjuuren Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

Kolmas Riku Mäki -gastrodekkari Tulikukka ilmestyy syyskuussa 2019. 

Sanna Ryynänen: Meri Genetz - Levoton sielu

Lukiessani Ellen Thesleffin elämäkertaa törmäsin internetin syövereissä tietoon, että Avaimelta ilmestyy tänä keväänä Meri Genetzin taiteilijaelämäkerta. Nimi ei sanonut minulle yhtään mitään, mutta teoksen esittelyssä kerrotaan, että Genetz oli yksi 1930-luvun eturivin taiteilijoitamme. Hän maalasi värikylläisiä, voimakkaita tauluja, mutta vielä kiehtovampi oli hänen poikkeuksellisen värikäs elämänsä.

Tällaista kirjaa en voisi missään nimessä ohittaa, joten laitoin Sanna Ryynäsen teoksen Meri Genetz – Levoton sielu välittömästi kirjastovaraukseen. Koska olin nopea, sain käsiini varmaankin aivan lukemattoman kappaleen. Oli myös otettava kirja miltei välittömästi lukuun, sillä siitä on muitakin varauksia ja lukuaikani on siis rajattu. Tämä on yksi kirjaston käytön puolista, jolla on sekä etunsa että haittansa. On hyvä, että kirjan lukemisella on määräaika. Silloin tulee tartuttua toimeen. Mutta se voi myös ahdistaa.

Nyt ei ahdistanut. Ryynäsen teos on helppolukuinen, ainakin jos vertaa sitä Hanna-Riikka Schreckin järkälemäiseen Ellen Thesleff -elämäkertaan. Jo sellainen yksityiskohta kuin kirjasinkoko on tässä kirjassa lukijaystävällinen, joten ei tarvinnut ponnistella nähdäkseen. Teksti on taitettu mukavan väljästi ja seassa on runsaasti mustavalkoisia kuvia henkilöistä, maalauksista ja paikoista. Kirjassa on onneksi myös värikuvaliite Meri Genetzin tunnetuimmista töistä.

Koska luin elämäkerrat ajallisesti niin lähekkäin, vertailin niitä ja niiden kohteita mielessäni muutenkin jälkimmäistä lukiessani. Meri Genetz oli vain 16 vuotta Ellen Thesleffiä nuorempi, mutta he tuntuvat olleen monella tavalla eri sukupolvea, vaikka yhtenevyyksiäkin urasta ja elämästä toki löytyy. 

Elämäkertojen kirjoittajilla on ollut ymmärtääkseni vastakkaisia ’ongelmia’ teoksia laatiessaan. Thesleff oli ahkera kirjeiden kirjoittaja samoin kuin hänen lähipiirinsäkin, ja kirjeenvaihtoa sekä muuta kirjallista materiaalia on säilynyt runsaasti. Samoin Thesleffin tuotanto tunnetaan kohtalaisen tarkasti. Meri Genetzkin luonnollisesti kirjoitti paljon kirjeitä, mutta niitä ei ole säilynyt läheskään yhtä kattavasti kuin Thesleffiltä. Sama koskee taiteellista tuotantoa. Suuri osa Genetzin tuotannosta on kadonnut maailmalle tai surullisesti tuhoutunut.

Helsingin Sanomien haastattelussa Sanna Ryynänen pohtii syitä siihen, miksi Genetzin taidetta on säilynyt niin niukasti suhteessa tuotannon laajuuteen. Keskeisenä syynä hän pitää Genetzin taloudellista riippumattomuutta. Hänen ei ollut pakko saada töitään myytyä, joten hän ei kovin aktiivisesti tarjonnut niitä näyttelyihin. Merkittävimmät vain hänen taidettaan esitelleet näyttelyt onkin pidetty vasta Genetzin kuoleman jälkeen. Thesleff sen sijaan kamppaili koko mittavan uransa ajan toimeentulostaan ja pyrki kaikin keinoin saamaan taidettaan myös kaupaksi.

Jälkipolvien kannalta on erittäin harmillista, jopa kiusallista, että jostain syystä Meri Genetz ei nähnyt tarpeelliseksi signeerata tai päivätä töitään. Niinpä monet kirjassakin kuvatut teokset on varustettu epämääräisellä ajoituksella. Genetz koki taiteilijana valitettavan tyypillisen kohtalon, eli hänen työtään ei juurikaan arvostettu hänen eläessään. Vasta taiteilijan kuoleman jälkeen alettiin kunnolla nähdä hänen teoksensa ja niiden arvo. Genetzin töitä kritisoitiin muun muassa komposition ja viimeistelyn puutteesta, vaikka niiden värejä ihasteltiinkin lähestulkoon aina. Taiteilija ja kriitikko Sigrid Schauman arvosti hänen töitään poikkeuksellisen johdonmukaisesti jo Genetzin eläessä. Mutta kuten sanottu, Genetzin töitä nähtiin harvakseltaan näyttelyissä.

Schreck pureutuu Thesleffin teoksiin, niiden syntyyn ja vastaanottoon sekä Thesleffin määrätietoiseen uran rakentamiseen vasta- ja myötämäkineen perusteellisesti, ja lukiessani opin valtavasti taiteesta. Ryynäsen teoksesta puuttuu suurelta osin tämä ulottuvuus. Genetz oli taitelijana tyystin erityyppinen kuin Thesleff. Genetzilläkin oli voimakas kutsumus maalata ja hän maalasi paljon. Hänelle taidetta tärkeämpää oli kuitenkin oma henkinen kasvu ja eheytyminen.

Meri Genetzin omakuva, ajoittamaton.

Genetz ja hänen toinen aviomiehensä taitelija Carl Nyman Wargh perehtyivät ajan muoti-ilmiöön eli teosofiaan ja sen liepeillä harrastettuihin okkultismiin ja spiritismiin. Meri Genetz luki kaiken käsiinsä saaman alan kirjallisuuden ja perehtyi siihen perusteellisesti. Pariskunta myös tutustui henkilökohtaisesti muun muassa tunnettuun loviisalaiseen näkijään ja kaukoparantajaan Axel Ringströmiin, johon oli yhteyksissä vuosien ajan. Saman tietäjän puoleen kääntyivät myös esimerkiksi Mannerheim ja Risto Ryti.

Meri Genetz etsi koko elämänsä ajan mielenrauhaa ja jonkinlaista kirkastumisen kokemusta. Vasta sitten hän pystyisi omasta mielestään kunnolla maalaamaan. Etsintä näyttää elämäkerran lukijasta aika epätoivoiselta. Pariskunta harrasti esimerkiksi lähes itsetuhoista paastoamista. Meri Genetz myös paistoi ja söi palan punakärpässientä päästäkseen kokemaan transsin ja oli vähällä tappaa itsensä kokeilullaan.

Genetzin elämästä ei väriä puuttunut. Määrätietoinen ja käytökseltään aggressiiviseksikin kuvattu nainen oli myös herkkä ja yksinäisyyttä kammoava. Ensimmäisen aviomiehensä insinööri Georg Ignatiuksen kanssa hän sai kaksi lasta, Virman (tytölle aiottiin ensin antaa nimeksi Surma, koska se oli vanhempien mielestä sointuva nimi) ja Urman eli Ponun. Myös lasten elämänvaiheet Ryynänen kuvaa teoksessa tarkkaan.

Perhe ei viettänyt millään asteikolla tavanomaista elämää. Meri Genetz asui vuosia Venäjällä ennen vallankumousta ja sen jälkeen moneen otteeseen Ranskassa. Suomessa koti oli pääasiassa Helsingissä, jonne hän rakennutti ateljeeasunnon miehelleen ja itselleen. Ylipäätään ajan taiteilijoiden ja liikemiesten elämä on ollut nykylukijan silmin ällistyttävän kansainvälistä ja liikkuvaa. Esimerkiksi Pariisissa vietettiin pitkiä aikoja eikä sitä pidetty mitenkään erikoisena, oikeastaan päinvastoin.

Meri Genetz – Levoton sielu on mielenkiintoinen ja kiehtova taiteilijaelämäkerta. Meri Genetz lähipiireineen on totisesti elänyt erilaisessa maailmassa ja erilaista elämää kuin minä itse. Koska olen viime kuukausina lukenut runsaasti 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuvuosikymmeniin sijoittuvia tietokirjoja ja fiktiotakin, sivuutin sujuvasti teoksen yleistä historiaa käsittelevät osuudet. Niitä ei onneksi ollut kovin paljon, vain aivan välttämättömin on avattu lukijalle, joka taustoitusta kaipaa.

Sanna Ryynänen: Meri Genetz – Levoton sielu
Avain 2019. 367 s.

Kirjasto.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Kanadalainen toimittaja Louise Penny julkaisi esikoisdekkarinsa Still Life vuonna 2005. Kirjassa tavataan ensimmäistä kertaa rikostutkija Armand Gamache, Sûreté du Québecin henkirikososaston ylikomisario, sekä pikkuruisen Three Pinesin kylän asukkaat. Nimellä Naivistin kuolema vuonna 2008 suomeksi julkaistu (WSOY, Sapo-sarja) dekkari suorastaan kahmi erilaisia rikoskirjoille myönnettäviä palkintoja. Naivistin kuolema on nyt jo 15-osaiseksi paisuneen dekkarisarjan aloitusosa, ja sarjaa on käännetty 25 kielelle.

Louise Penny on siis hyvin suosittu ja arvostettu dekkaristi, mutta jostain syystä hänen Armand Gamache -sarjansa suomennokset jäivät kymmenisen vuotta sitten kahteen. WSOY julkaisi Sapo-sarjassa vielä kakkososan New Blood Dagger nimellä Kylmän kosketus (2009), mutta jatkoa ei enää tullut.

Nyt sarja saa kuitenkin uuden mahdollisuuden, kun Bazar aloittaa sarjan julkaisemisen alusta alkaen. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa julkaistaan uudelleen sellaisinaan, vaikka nimi ja kansikuva onkin vaihdettu. Suomennokset ovat (käsittääkseni) samat eli Raimo Salmisen alkuperäiset. Naivistin kuolemasta on tullut Kuolema kiitospäivänä, mutta ilmeisesti kakkososa Kylmän kosketus saa pitää alkuperäisen nimensä. Hieman hämmentäväähän tämä kieltämättä on. Minua ei nimenvaihdos haittaa yhtään, sillä en ole aikeistani huolimatta ehtinyt vielä Pennyn tuotantoon aiemmin tarttua, mutta jos on sattumalta Naivistin kuoleman lukenut, saattaa kokea jonkinlaisen entiselämyksen Kuolema kiitospäivänä -dekkarin parissa!

Armand Gamache -sarja on todellinen herkkupala Agatha Christie - ja Georges Simenon -faneille. Armand Gamache on alaistensa palvoma tutkijalegenda, joka herättää rauhallisella ja hieman isällisellä olemuksellaan luottamusta. Hänen suosikkimenetelmiään ovat ihmisten katselu ja kuuntelu. Kun on riittävästi nähnyt ja kuullut, voi tehdä päätelmiä ja ratkaista rikokset. Kuolema kiitospäivänä -dekkarissa Gamache asettuu paikallisen bistron takan ääreen aina iltaisin jutustelemaan asukkaiden kanssa. Aika moni Three Pinesin väestä poikkeaakin rikoskomisarion puheilla.

Three Pines on idyllinen ja unelias pikkukylä, jonka rautatieasemarakennus on nykyään VPK:n kokoontumistiloina ja lapset odottavat koulubussia suljetun kyläkoulun edessä. Silti kylässä asuu koko joukko mielenkiintoisia ihmisiä, joista monet ovat tunteneet toisensa vuosikymmeniä. Osa taas on muuttanut paikkakunnalle jossain vaiheessa ja asettunut taloksi. Koska ollaan Kanadassa, myös kielikysymyksellä on merkitystä. Juopa ranskan- ja englanninkielisten kanadalaisten välillä tuntuu olevan selkeä. Kielen perusteella tehdään esimerkiksi herkästi ennakkokäsitysten sävyttämiä johtopäätöksiä ihmisistä puolin ja toisin.

Idylli särkyy, kun kiitospäiväsunnuntain aamuna eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal löydetään kotinsa lähellä sijaitsevasta metsästä kuolleena. Kuolema ei ole luonnollinen. Onko kyseessä metsästysonnettomuus vai kenties tahallinen teko, murha? Paikalle hälytetty Armand Gamache ryhmineen ryhtyy ottamaan asiasta selvää. Alkuun näyttää, että Jane Nealilla ei ole ollut ainuttakaan vihollista. Kaikki ovat rakastaneet tai vähintäänkin pitäneet hänestä kovasti.

Mutta tapaukseen liittyy kummallisia ja kiinnostavia yksityiskohtia. Jane on surmattu jousella ja nuolella. Missä ruumiin lävistänyt nuoli on? Miksi Jane on lähtenyt aamukävelylleen ilman uskollista koiraansa? Kenelle Jane on jättänyt omaisuutensa? Liittyykö kuolema jotenkin tauluun, jonka Jane on tavoistaan poiketen jättänyt paikallisen taideyhdistyksen syysnäyttelyä varten arvioitavaksi? Kyseinen taulu on herättänyt raadissa ällistystä.

Gamache tarkkailee kylää ja sen asukkaita, katselee ja kuuntelee. Pinnan alla tuntuu kulkevan tummia virtauksia. Gamachen ryhmä penkoo esiin kyläläisten uudet ja vanhat salaisuudet ketään säästelemättä, ja lopulta syyllinen paljastuu. Mutta onko murhaaja sittenkin liian ovela Gamachelle?

Rikoksen ratkaisemisen lomassa Gamache kumppaneineen nauttii maaseudun upeasta luonnosta, kauniista maisemista ja ennen kaikkea mahtavista herkuista, joita syödään lähes taukoamatta.

Penny kirjoittaa siis mitä mainiointa perinteistä arvoitusdekkaria, joka on maustettu kanadalaisella maalaisidyllillä. Tarina sijoittuu nykyaikaan, mutta on kuitenkin merkillisen ajaton tunnelmaltaan. Mieluusti palaan näihin tunnelmiin toistekin.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Still Life)
Suom. Raimo Salminen
Bazar 2019. 367 s.

Ennakkokappale.

Kirja ilmestyy 4.6.2019. Seuraava osa Kylmän kosketus ilmestyy 26.9.2019.

Kristiina Vuori: Viipurin valtiatar

On historiallinen fakta, että rouva Gunilla Bese oli Viipurin linnanpäällikkö vuosina 1511 – 1513. Tähän asemaan noin 36-vuotias Gunilla-rouva päätyi, kun hänen miehensä linnanherra Eerik Tuurenpoika Bielke kuoli. Venäläiset olivat uhanneet rikkoa vuonna 1510 solmitun välirauhan, Gunilla Bese ryhtyi omatoimisesti rauhanneuvotteluihin ja sodan uhka väistyi. Kun Ruotsin valtaneuvostossa valtaa pitänyt puolue päätti antaa Bielken läänitykset Niilo Bonpoika Gripille, lastensa etua valvonut Bese kieltäytyi päästämästä tätä Viipuriin ja sai pitää läänityksensä vuoteen 1513.

Melkoinen rouva siis tämä Gunilla! Ei ihme, että Kristiina Vuori on napannut tämän rautaisen naisen uuden historiallisen romaaninsa Viipurin valtiatar päähenkilöksi. Vuoren romaanireseptiin kun näyttävät kuuluvan ainakin vahva naishahmo (jolla toki on inhimilliset heikkoutensa!), tarkkojen historiallisten faktojen tarjoama kehys ja reippaalla otteella kehykseen kudottu fiktiivinen juoni maustettuna kuumalla eroottisella latauksella. Lopputulos on ollut kerta toisensa jälkeen nautittavaa luettavaa. Omia erityissuosikkejani Vuoren tuotannossa ovat olleet Kaarnatuuli ja Elinan surma, ja ilokseni löysin Viipurin valtiattaren alkusivuilta mukavan silmäniskun lukijalle jälkimmäisestä.

Eerikin kuolema on totta kai Gunillalle järkytys. Hän jää kahdeksan lapsen yksinhuoltajaksi. Lapsista pienin on vasta parivuotias, mutta vanhimmat ovat jo aikuisuuden kynnyksellä eivätkä asu enää vanhempiensa hoivissa. Silti Gunillalla on heistä ja heidän kaikkien tulevaisuudesta suuri vastuu. Heille pitää taata oikeudenmukainen osuus isänperinnöstä, joka taas on pääosin kiinni Viipurin linnan ja Olavinlinnan läänityksissä.

Pahinta on kuitenkin rakkaan ja arvostetun elämänkumppanin poismeno. Gunilla tosin arvelee, ettei ole varsinaisesti koskaan rakastanut Eerikiä, ei ainakaan siinä lihallisessa mielessä, joka avioliittoon niin läheisesti kuuluu. Gunillalle on ylipäätään vastenmielistä joutua toisen ihmisen koskettamaksi, ja tämän vaimonsa ominaispiirteen Eerik on tiennyt ja sitä tiettyyn pisteeseen asti kunnioittanut. Gunilla on selvästikin nykytermein erityisherkkä ja sosiaalisesti estynyt. Hän kärsii muun muassa vimmapuuskista, jotka nykylukija tunnistaa paniikkikohtauksiksi. Miten hän pärjää nyt, kun Eerikin auktoriteetti ei ole enää häntä suojaamassa?

Eerikin hautajaisiin saapuu myös tämän luotettu ystävä Raaseporin linnanherra Tönne Erikinpoika Tott. Komea leskimies on ollut pitkään Gunillan salaisten ajatusten luvaton kohde. Nyt he molemmat ovat leskiä ja sen puolesta vapaita seuraamaan sydämiensä ääniä. Mutta tunteeko Tönne samoin kuin Gunilla? Entä tohtiiko Gunilla lähestyä miestä tai antaa tämän lähestyä itseään? Ilmestyvätkö muurahaiset taas hänen iholleen, jos toinen ihminen koskee häntä? Ymmärtääkö Tönne häntä yhtä hyvin kuin Eerik?

Romaaninsa loppusanoissa Vuori kertoo halunneensa tarkoituksella kirjoittaa rakkaustarinan kahden aikuisen ja elämää nähneen, keskenään tasavertaisen henkilön välille. Tähän tarkoitukseen Gunilla Bese ja Tönne Erikinpoika Tott ovat kerrassaan sopiva pari. Ja Vuori on totisesti ottanut heistä kaiken eroottisen potentiaalin irti! Viipurin valtiattaren parissa miltei punehtuivat meikäläisenkin posket, sen verran kuumia ja rohkeita kohtauksia Vuori sen sivuille on kirjoittanut!

Jutun alussa mainitut venäläisten uhka ja Niilo Bonpoika Gripin nöyryyttäminen ovat Viipurin valtiattaressa mukana, mutta ne eivät ole tarinassa merkittävässä osassa. Paljon tärkeämpää on Gunillan sisäinen maailma, hänen tuskailunsa oman erityisyytensä kanssa sekä rakkaus. Riittääkö ennen kokematon huuma, jota Gunilla Tönnen sylissä saa kokea, vai onko oma vapaus sittenkin tärkeämpi? Entä lapset? Mikä olisi paras ratkaisu heidän kannaltaan?

Itse kurkistin jo alkuvaiheessa Wikipediasta, mitä Gunilla Beselle oikeasti tapahtui, koska minusta on hauskaa vertailla faktoja ja fiktiota lukiessani. Nautin, kun huomaan, miten kirjailija hyödyntää historian käänteitä tai milloin hän viittaa niille kintaalla. On kutkuttavaa miettiä, miksi joihinkin ratkaisuihin onkaan päädytty ja olisiko voinut tehdä jotain toisia ratkaisuja. Jos kuitenkin mieluummin lukee fiktion fiktiona, kannattaa vilkaista vaikkapa Wikipediaa vasta romaanin kannet suljettuaan.

Kristiina Vuori: Viipurin valtiatar
Tammi 2019.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 10 h 43 min.

Storytel.


Kristiina Vuoren romaanit:

Näkijän tytär, Tammi 2012
Siipirikko, Tammi 2013
Disa Hannuntytär, Tammi 2014
Neidonpaula, Tammi 2015
Kaarnatuuli, Tammi 2016
Filippa, Tammi 2017
Elinan surma, Tammi 2018

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen

Vuonna 1929 Tampereella rakennetaan raitiotietä kaupungin keskustassa ja Hämeensilta on valmistumaisillaan patsaineen. Poliisia työllistävät kieltolain aiheuttamat lieveilmiöt, ja Lapuan liike alkaa vähitellen näyttää luonteensa. Sisällissodan haavat eivät ole umpeutuneet. Teollisuuskaupunki kasvaa kohisten, mutta kaikilla ei mene hyvin. Monet tehdastyötä tekevät naiset ansaitsevat työllään liian vähän ja joutuvat turvautumaan kyseenalaisiin lisäansioihin. Irtolaisuudesta, työttömyydestä ja siveettömyydestä rangaistaan ankarasti.

Kaiken tämän keskellä kesäisessä kaupungissa riehuu sarjamurhaaja, jonka uhreiksi valikoituvat kauniit nuoret naiset. Murhaaja asettelee alastomiksi riisumansa uhrit kuin näytteille punainen kukka haarovälissään ja Raamattuun viittaava vihje vierellään. Poliisi on ymmällään. Jo uhrien tunnistaminen on osin työn takana. Miten saada kiinni tekijä?

Tällainen on miljöö ja lähtöasetelma Pekka Hyytin esikoisdekkarissa Tummat pilvet eilisen. Hyytin sankariparivaljakon osapuolet ovat järjestyspoliisin konstaapeli Voitto Karhu ja Aamulehden sähäkkä reportteri Ina Djurling. Kaksikko tapaa toisensa kesän mittaan pariin otteeseen, mutta varsinaisesti Voitto ja Ina tutustuvat, kun he törmäävät yhdessä kammottavalle rikospaikalle Tampereen tuomiokirkossa.

Voitto Karhu on sukunimensä veroinen, mitä kokoon tulee. Vakaa maalaistalon poika on päätynyt kaupunkiin poliisiksi, mutta järjestyspoliisin tehtävät ovat alkaneet maistua vähän puulta. Karhulla olisi eväitä parempiinkin tehtäviin, ja Keskusrikospoliisin tutkintaryhmä kiinnostaisi kovasti. Mutta oma esimies ei ota Karhun rikostutkinta-aloitteita kuuleviin korviinsakaan. Karhun on tyydyttävä jahtaamaan pirtukauppiaita.

Ina Djurling on opiskellut peräti Italiassa, mutta lehtimiesura ei nuorelle naiselle ole mikään helppo pala. Ina on kuitenkin hyvä kirjoittamaan sekä sitkeä ja rohkea selvittämään asioita. Erityisesti häntä kiinnostavat naisten asiat, ja hän haluaisi kirjoittaa perusteellisen reportaasin tamperelaisten prostituoitujen hankalasta ja epäoikeudenmukaisesta tilanteesta. Sarjamurhat kiinnostavat häntä erityisesti, koska uhrit saattavat olla prostituoituja. Mutta poliisi kieltää lehdistöä kirjoittamasta mitään murhiin liittyvää.

Koska kumpikaan ei saa virallisesti ja luvan kanssa selvittää kuohuttavaa rikossarjaa, päättävät Ina ja Voitto yhdistää voimansa ja alkaa selvittää murhia omin päin. Asioiden penkominen on kuitenkin hengenvaarallista puuhaa, varsinkin, kun he alkavat päästä tekijän jäljille. Ennen kuin syyllinen on saatu kiinni, ovat sankarit todellisessa hengenvaarassa.

Voitto Karhu on vakaa ja kunnollinen nuori mies, ja Ina Djurling on päättäväinen, tarmokas ja ennen kaikkea itsenäinen nainen. He muodostavat virkistävän rikostutkijaparin, jolla ei ole luurankoja kaapeissaan eikä traumoja tai addiktioita sotkemassa kuvioita. Ainoa pulma on, että konstaapeli Karhu huomaa jossain vaiheessa rakastuneensa tulisesti punatukkaiseen Inaan. Vastaako nainen hänen tunteisiinsa? Tohtiiko hän koskaan kertoa niistä naiselle?

Hyyti on valinnut dekkarinsa tapahtuma-ajankohdan oivallisesti. Vuonna 1929 sisällissodasta on kulunut alle kymmenen vuotta ja poliittinen tilanne on edelleen tulenarka. Talouden nousukausi on juuri taittumassa. Poliisin tutkintamenetelmät kehittyvät vauhdilla. 

Hyyti on tehnyt taustatutkimuksensa huolella, ja vanha Tampere herää dekkarin sivuilla eloon. Tosin joissakin kohdissa kulttuurihistorialliset tietoiskut, jotka on istutettu Inan suuhun, ovat hieman päälle liimatun oloisia. Kömpelyyden häivähdys on myös kirjailijan maneerissa kuvata lähes kaikki tarinaan putkahtavat henkilöt muutamalla lyhyellä lauseella hiustenväristä vartalon muotoon. Onko lukijan saatava heti tietää vuoden tarkkuudella sivuhenkilöiden ikä? Hyyti suosii muutenkin lyhyistä päälauseista muodostuvia virkkeitä, eli kieli on selkeää ja kikkailematonta.

Minulla ei ole mitään selkeää ja suoraviivaista tyyliä vastaan, mutta muutamissa kohdissa, joissa tarinan jännitys tiivistyy, olisi ollut varaa maalailla hieman leveämmälläkin pensselillä ja nautiskella kiperän tilanteen vivahteilla. Ehkäpä seuraavassa dekkarissa sitten? Viihdyin nimittäin Tampereella oikein mukavasti Inan ja Voiton vanavedessä ja lukisin mielelläni heidän vaiheistaan ja rikostutkimuksistaan lisääkin.

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen
Myllylahti 2019. 333 s.

Arvostelukappale.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 28. Kirjan kannessa on kuu.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide

Vapaa ajelehtiminen kirjallisuuden virrassa on kyllä antoisaa! Monen vuoden jälkeen olen palannut kirjaston aktiivikäyttäjäksi ja olen tänä vuonna jo lukenut monta tietokirjaa. Aivan mahtavaa! Kun voi vapaasti päättää, mitä lukee seuraavaksi, voi lähteä seuraamaan jotakin jälkeä ja päätyä ties mihin. Jälkeenpäin on mukavaa katsoa taakse ja huomata, millaisia kuvioita nämä satunnaiset valinnat saavat aikaan lukukartalle.

Luin loppuvuodesta Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin ja kuuntelin alkuvuodesta putkeen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuusi ensimmäistä osaa (seitsemäs osa Sotaleski on muuten juuri ilmestynyt). Näiden kahden kokemuksen innoittamana aloin penkoa tarkemmin ensin Albert Edelfeltin elämää ja siitä ajauduin Aino Acktén tarinan pauloihin.

Näistä toipuessani ja seuraavaa lukuprojektia suunnitellessani luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen artikkelin Ellen Thesleffistä ja häntä tutkineesta Hanna-Reetta Schreckistä. HAMiin avautuu ensi viikolla (26.4.2019) Ellen Thesleff – Minä maalaan kuin jumala -näyttely, joten jutun aihe on selvästikin hyvin ajankohtainen. Olin toki pannut merkille hiljattain ilmestyneet Ellen Thesleff -aiheiset romaanit eli Kati Tervon Iltalaulajan (Otava, 2017) ja Pirkko Soinisen Ellenin (WSOY, 2018), mutta ne ovat vielä lukematta (mutta pian luen!).

Mutta tuo Anu Nousiaisen kirjoittama Kuukausiliitteen artikkeli sytytti lopulta roihun. Millainen taiteilija Thesleff olikaan, ja millainen nainen! Kuva parikymppisestä poikatukkaisesta ja uhmakkaan itsetietoisesta Ellen Thesleffistä meni suoraan ihon alle. Hänestä oli saatava tietää lisää!

Tein saman tien kirjastovarauksen Hanna-Reetta Schreckin teoksesta Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide. Koska kirja ei ollut aivan heti vapaana, poikkesin hakemassa toisesta kirjastosta hyllystä löytyvät kuvateokset ensihätään. Sieltä löytyivätkin vuonna 2008 taidekeskus Retretissä pidetyn näyttelyn yhteydessä toimitettu teos Ellen Thesleff – Värien tanssi ja Ateneumissa 1998 pidetyn näyttelyn yhteydessä julkaistu Ellen Thesleff. Kumpaakin kirjaa selasin Schreckin teosta lukiessani, sillä niissä on runsaasti kuvia Thesleffin tuotannosta tietoineen (teosluettelot kuvineen kummastakin näyttelystä). Tekstejä vain silmäilin, sillä Schreckin teos osoittautui hyvin kattavaksi ja hän on itse asiassa kirjoittanut kumpaankin näyttelykirjaan suuren osan teksteistä.

Minä maalaan kuin jumala on järkälemäinen teos, jossa on 399 sivua. Pelkkä fyysinen koko ei tietenkään vielä kerro mitään, mutta minut oli lannistaa taitossa käytetty pikkiriikkinen kirjasinkoko. Harmillisesti vielä runsaasti käytetyt suorat sitaatit esimerkiksi kirjeistä on painettu paitsi pienellä myös haalealla musteella, joten luku-urakka kävi paikoin raskaaksi. Onneksi lukeminen oli kuitenkin hyvin palkitsevaa, sillä Schreck kirjoittaa vetävästi ja kohdettaan arvostaen, suorastaan rakastavasti, sekä juuri sopivan kansantajuisesti.

Talven aikana olen lukenut monenlaista tietokirjallisuutta, jonka kohdehenkilöt ovat eläneet samoilla vuosikymmenillä kuin Thesleff (1869 – 1954). Monissa niistä on avattu turhankin tarkasti sekä Suomen että Euroopan historian poliittisia kuvioita. Ratkaisu on toki ymmärrettävä, mutta ainakin minusta lähes aina turhaa tai ainakin kömpelösti toteutettua eli luennoivaa. Schreck ei sorru tähän, vaan hän avaa historian tapahtumia vain sen verran kuin on aivan välttämätöntä. Asiat tulevat esille Ellenin ja hänen perheensä vaiheitten kautta, eivät päälle liimattuina kuivakkoina oppitunteina.

Sama koskee taiteen tyylisuuntia ja teoriaa ylipäätään. Vankka ammattiosaaminen ei todellakaan tarkoita, että pitäisi kirjoittaa niin vaikeaa tekstiä, että vain alan asiantuntijat pysyvät kärryillä ja saavat lukemastaan nautintoa. Jonkin verran ammattisanastoa on tietysti käytettävä popularisoidussakin teoksessa, mutta ainakin minulle Schreckin teksti tuntui sopivalta, ei liian vaikealta. Opin valtavasti uutta ja vanhat kulttuurihistoriaan liittyneet opinnot karistivat jälleen pölyä pinnaltaan.

Mutta ennen kaikkea tunsin, että tutustuin Ellen Thesleffiin ja hänen elämäänsä sekä tuotantoonsa. Elin vahvasti mukana tämän upean ihmisen elämänvaiheissa ja sain seurata hänen mielenkiintoisen uransa etenemistä. Ellen oli oikea Yönainen. Hän halusi olla taiteilija aikana, jolloin se oli naiselle äärimmäisen vaikeaa. Kun päätös oli tehty, hän toteutti sen. Tinkimättä tippaakaan.

Schreck on avannut hienosti Ellen Thesleffin elämää tämän kirjeenvaihdon ja muun säilyneen dokumenttiaineiston avulla ja peilaa sitä Thesleffin julkisuuskuvaan. Ristiriita on melkoinen. Ajan pyrkimys pakottaa naispuolisen taiteilijan tuotanto haluttuun lokeroon tuntuu olleen vuosikymmenestä toiseen niin voimakas, etteivät ammattikriitikotkaan onnistuneet näkemään kunnolla. Jälkikäteen tätä on tietysti helppoa kauhistella, mutta Schreck antaa lukijan tehdä sen pääosin itse. Hän antaa vain aineiston, jonka pohjalta voi tehdä omat johtopäätöksensä.

Jälleen ällistyin sitä, miten paljon suomalaiset taiteilijat ja muukin sivistyneistö matkusteli Euroopassa 1800-luvun loppuvuosikymmeninä ja 1900-luvun alussa. Pariisi tuntuu olleen kuin toinen koti lukuisille suomalaisille, eivätkä muutkaan keskieurooppalaiset kaupungit olleet vieraita. Thesleff opiskeli Pariisissa, mutta vierailtuaan ensimmäisen kerran Firenzessä hän totesi olevansa sielultaan italialainen. Thesleff vietti lukuisia talvikausia työskennellen Firenzessä, ja monesti mukana oli ainakin sisar Gerda, mutta myös muut perheenjäsenet oleskelivat kaupungissa pitkiä aikoja. Ellenin veli Rolf työskenteli diplomaattina ja muun muassa Roomassa suurlähettiläänä. Perhe oli siis tottunut matkustamaan. Mutta Thesleffit eivät olleet suinkaan ainoita suomalaisia tuon ajan Italiassa.

Yhtä rakas kuin Firenze Thesleffille oli Murole, missä perheellä oli ensin kokonainen maatila. Myöhemmin Muroleeseen rakentui Ellenin ideoiden pohjalta Villa Bianca, jonka toinen kerros toimi Ellenin omana ateljeena. Elämäntapa tältä osin muistuttaa Albert Edelfeltin elämää: talvet ulkomailla ja kesät Suomessa maalla. Helsingissä oli Thesleffien varsinainen koti, mutta Helsinki ei oikein ollut Ellenin lempipaikkoja.

Ellen Thesleffin ystäväpiiri oli laaja ja monipuolinen. Ystävyyssuhteet eivät aina olleet aivan mutkattomia, sillä esimerkiksi välit Magnus Enckelliin olivat kimurantit aivan loppuun saakka. Ellenin Thyra-sisar sai toimia näiden kahden taiteilijan välikätenä. Merkittävin ystävyyssuhde Ellenillä oli kuitenkin erikoisen persoonallisuuden Gordon Graigin kanssa. Ellen oli tulisesti rakastunut tähän komeaan naistenmieheen, mutta Gordon ei tainnut olla Ellenistä kiinnostunut eroottisromanttisessa mielessä. Heillä oli kuitenkin runsaasti yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja kirjeitse ylläpidetty ystävyys kesti lopulta Ellenin kuolinvuoteelle asti.

Ystäviäkin tärkeämpiä olivat kuitenkin äiti sekä sisarukset perheineen. Myös sisko Gerda jäi naimattomaksi, ja Ellen ja Gerda jakoivat elämänsä aikuisiällä. Gerda työskenteli taiteen ohella lääkintävoimistelijana ja vastasi sen lisäksi naisten talouden käytännön hoitamisesta. Ellenistä sanottiin, että hän oli ’epäkäytännöllinen’, koska hän keskittyi taiteilijan ammattiinsa. Melkoisen kummallinen luonnehdinta ammattitaidemaalarista, joka lisäksi oli todella taitava puupiirrostekniikkaa käyttävä graafikko!

Schreck on avannut jokaisen pääluvun teosanalyysillä, ja pääluvut taas kuvaavat laajempia jaksoja ja tyylikausia Ellen Thesleffin elämässä ja tuotannossa. Kirjassa on laaja värikuvaliite, josta kaikki analysoidut teokset löytyvät. Lisäksi liitteessä on kuvat kaikista merkittävimmistä töistä. Tekstin seassa on runsaasti erilaisia valokuvia ja mustavalkoisia pikkukuvia teoksista. Lähdeviitteet on koottu teoksen loppuun.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos 2017. 399 s.

Lainattu kirjastosta.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot.

Leena Ahtola-Moorhouse (toim.): Ellen Thesleff
Ateneum 1998. 239. s.

Lainattu kirjastosta.


Ilkka Karttunen, Hanna-Reetta Schreck (toim): Ellen Thesleff – Värien tanssi – Dance of Colour
Retretti 2008. 244 s.

Lainattu kirjastosta.

Leena Ahtola-Moorhouse (toim.):
Ellen Thesleff

Ilkka Karttunen, Hanna-Reetta Schreck (toim.):
Ellen Thesleff – Värien tanssi – Dance of Colour