Magdalena Hai: Kolmas sisar - Royaumen aikakirjat I #nuortenkirjatorstai

”Tavallaan on haikeaa, että sarja on nyt lopussa. Kuitenkin on kiinnostavaa nähdä, mitä Hain näppäimistöltä tuleekaan seuraavaksi. Kirjailija on joka tapauksessa ankkuroinut itsensä tukevasti suomalaiskirjoittajien kärkikaartiin.” Näin olen kirjoittanut neljä vuotta sitten suljettuani Magdalena Hain Gigi ja Henry -steampunktrilogian päätösosan Susikuningattaren kannet.

Kohtalaisen pitkään saatiin odotella Hain seuraavaa romaania, mutta nyt odotus on päättynyt (toki tällä välin on ilmestynyt Tulenkantaja-palkittu satukirja Kurnivamahainen kissa). Ja komeasti onkin!

Kesäkuussa kuin varkain ilmestynyt uuden sarjan muhkea aloitusosa Kolmas sisar on ylittänyt mukavasti eri medioiden uutiskynnyksiäkin. Ylen jutussa (27.6.2018) korostuvat Kolmannen sisaren rakkaus- ja seksuaalisuusteemat, jotka ovatkin poikkeuksellisen raikkaasti ja avaramielisesti rakennetut. Mutta vaikka Kolmannessa sisaressa on paikoin kipunoivia eroottis-romanttisia jännitteitä, on kirjaan silti turha tarttua pelkästään villien seksikohtausten toivossa. Hai noudattelee kaikesta huolimatta YA-kirjallisuuden konventioita tässä suhteessa, eli eroottinen lataus kiihotetaan äärimmilleen, mutta varsinainen akti kuvataan häveliäästi ja kauniisti, jos ollenkaan. Parinmuodostus on mielenkiintoista ja yllättävääkin, mutta paranormaali romanssi on toki muuntumiskelpoinen idea.

Kolmas sisar siis aloittaa Royaumen aikakirjat -nimisen sarjan. Teosta kuvataan takakannessa ’mangahenkiseksi seikkailuksi’ ja Aamulehden jutussa ’urbaaniksi fantasiaksi’. Kaikin tavoin runsas romaani on näitä ja vielä paljon muutakin. Sen tarkka määritteleminen lienee mahdotonta ja ainakin aivan turhaa. Itse nautiskelin lukiessani oivaltaessani intertekstuaalisia aineksia romaanin kudoksessa. Tuskin tajusin niistä moniakaan, mutta jokainen tuttu palanen tuntui kuin vanhan ystävän tapaamiselta. Selkeitä viittauksia ja lainoja on ainakin sellaisista fantasiaperinteen kirjallisista jättiläisistä kuin J. K. Rowlingin Harry Pottereista, J. R. R. Tolkienin Tarusta sormusten herrasta ja Robert Holdstockin Alkumetsästä. Kyse ei ole mistään matkimisesta tai plagioinnista vaan ainesten perinpohjaisesta omaksumisesta ja omaan tarinaan sulauttamisesta.

Royaume on jossakin toisessa aikaulottuvuudessa sijaitseva planeetta, jota asuttavat noidat. Heidän tehtävänään on valvoa avaruudessa kelluvia portteja, joiden läpi kuljetaan ulottuvuudesta toiseen. Tuhat vuotta sitten Royaume oli vähällä tuhoutua, kun yksi kolmesta valtanoidasta pakeni vieden auringon mukanaan ja päästäen lohikäärme Kaaoksen ahmimaan suihinsa planeettaa ja sen asukkaita. Lopullinen tuho kuitenkin torjuttiin, ja nyt Valkoinen noita Auben ja Musta noita Minuit pitävät ikuisen yön planeetan jäänteitä tasapainossa mahdillaan.

Auben ja Minuitin tyttäret Lune ja Ciel ovat Kolmannen sisaren päähenkilöt. Tytöt ovat sielunsisaria, mikä tarkoittaa, että he ovat vieläkin läheisempiä ja toisiinsa tiukemmin sidoksissa kuin verisisaret. Royaumen noidat saavat aikuistuessaan oman laulunsa, joka määrittelee heidän noidanluonteensa ja toimii jonkinlaisena ohjaimena, joka määrää, mitä noita voi tehdä. Pahin kohtalo, jonka Royaumen asukasta voi kohdata, on jäädä ilman laulua. Lune on pettymyksekseen saanut vain vähäpätöisen laulun omassa aikuistumisriitissään, mutta Ciel jää kokonaan lauluttomaksi. Tällaiset noidat laki määrää suljettaviksi ikuiseen vankeuteen.

Minuit lähettää Cielin nopeasti maanpakoon turvaan, ennen kuin Auben ehtii tointua järkytyksestään ja käskeä sulkemaan tyttärensä vankilaansa. Lune päättää lähteä sielunsisarensa mukaan. Vaaralliselle matkalle kohti tuntematonta tytöt saavat saattajakseen mahtavan demonin, jonka Minuit vangitsee vanhan lihavan kissan nahkaan. Lune antaa demonikissalemmikilleen nimeksi Loiri. Muutamien kiperien vaiheiden jälkeen kolmikko päätyy nykyajan Maahan ja Bremenin kaupungin liepeille, jossa sijaitsee Lyceum-niminen koulu. Koulu on kuitenkin ajassa matkustava elävä olento, ja sitä johtaa parviälyhahmoinen paimen Rehtori. Noidat ja paimenet hylkivät toisiaan voimakkaasti, mutta Lunen yllätykseksi hän pystyy kestämään Rehtorin läsnäoloa hämmästyttävän hyvin.

Lyceumissa ja sen lähellä sijaitsevassa maagisessa Café Chaoksessa Lune ja Ciel tutustuvat kolmeen veljekseen, jotka tulevat vaikuttamaan heidän kohtaloihinsa monin tavoin. Vanhin veljeksistä, Adam, työskentelee Rehtorin sihteerinä, keskimmäinen Niemann on koulun pahin hurmuri ja nuorimmainen, ujo Karlo aloittaa koulun samaan aikaan noitatyttöjen kanssa.

Auben ja Minuit juonittelevat toisiaan vastaan Royaumella minkä ehtivät sillä aikaa kun tytöt koettavat selviytyä Maassa ja Lyceumissa. Vaaroja ja ansoja on joka puolella, mutta aikaa huvitteluunkin sentään riittää. Tytöt ovat kuitenkin tietämättään pelinappuloina todella isossa pelissä, ja kun aikanaan päästään loppurytinöihin, moni asia selviää ja salaisuus paljastuu.

Kolmannen sisaren juonen kuvailu on, kuten yltä huomaa, melkoinen tehtävä. Hai ei ole vain punonut sarjan aloitusosaan juonta vaan kutonut todellisen tarinakudelman. Juonitteluja, vanhoja legendoja ja taruja, eri aikaulottuvuuksia ja todellisuuksia on kerroksittain ja limittäin niin runsaasti, että lukija tempautuu tarinan syövereihin ja teoksen maailmaan vastustamattomalla imulla. Mukana on, kuten sanottu, monia tuttuja aineksia, mutta silti tarina on jännittävä ja yllätyksellinen. Koin tämän kirjan parissa sen tunteen, jota moni lukuholisti tavoittelee: paksun romaanin alkaessa lähestyä loppuaan toivoo, ettei se loppuisi, mutta samalla ahmii sanoja ja sivuja silmillään voimatta lopettaa. Aivan ♥! Onneksi tähän on luvassa jatkoa! Sitä odotan kyllä innostunein mielin.

Hain luoma maailma on moniulotteinen ja mielikuvituksellisen sokkeloinen. Työ on tehty huolella. Lukija pääsee aistimaan monenlaisia tunnelmia ja tiloja kirjan matkassa. Henkilögalleria on laaja (sen hallintaa helpottaa onneksi lopusta löytyvä henkilöluettelo) ja ilahduttavan monipuolinen. Lyceum toimii jonkinlaisena intergalaktisena turvapaikkana, joten sen henkilökunta ja opiskelijat ovat riemastuttava joukko. Keijut, maahiset ja vetehiset asustavat sulassa sovussa vieläkin kummallisempien otusten kanssa. Yhteiseloa helpottaa, että kaikilla on jonkinlainen ihmishahmoinen avatar. Lune ja Ciel noitina tosin näkevät melko helposti avatarien takana olevat oikeat olemukset.

Kirjavuus ei rajoitu pelkästään lajityyppien runsauteen ja ulkonäköasioihin, vaan Hain luomat hahmot ovat eläviä ja moniulotteisia. Oma suosikkini on demonikissa Loiri, joka on perimmältään pahansuovan ilkeä ja äksy kuin mikä, mutta jossa sittenkin taitaa piillä jokin pehmeä kohta. Onpa se sitten Minuitin loitsun ansiota tai ei, yhdistelmä on sympaattinen. Hai ei ole tehnyt päähenkilöistäänkään mitään pyhimysmäisiä hyviksiä ja ylivertaisia muihin nähden, vaan Lune ja Ciel ovat mielenkiintoisia, kehittyviä nuoria persoonallisuuksia. Ystävyys, lojaalius, rakkaus ja seksuaalisuus askarruttavat heitä muun ohella, kuten kaikkia aikuisuuden kynnyksellä malttamattomina kärkkyviä nuoria. Kaikesta tuhon partaalla riippumisen tunnelmasta huolimatta Kolmannessa sisaressa on myös huumoria. Lune ja Ciel itsekin oivaltavat monen tilanteen huvittavan puolen.

No niin, kuten huomaatte, olen täysin hurahtanut Kolmanteen sisareen ja Royaumen aikakirjoihin. Lukekaa te kaikki muutkin tämä kirja ja kokekaa oma hurahtaminen! Näin haluaisin huutaa kaikkien korviin kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Ette voi uskoa, kuinka kovasti toivon tällekin teokselle lukijoita. Lukekaa siis! Ette kadu! Palavasti toivon tälle teokselle kaikkea mahdollista menestystä, mitä kirjamaailmassa nyt voi saada: lukijoita, hyviä arvioita, kovia myyntilukuja, uusia painoksia, käännöksiä eri kielille, japanilaisen anime-elokuvayhtiön filmaussopimusta (tästä tulisi pyörryttävän upea elokuva, mutta taitaisi olla hieman kallis toteuttaa… joudun siis tyytymään omaan päänsisäiseen elokuvaani!).

Ketkä sitten ovat Kolmannen sisaren kohderyhmää? Yläkouluikäiset himolukijat, jotka eivät hätkähdä viisisataasivuista järkälettä vaan pitävät sitä etuna, ja kaikki tätä vanhemmat lukevat olennot. Kirjan kirjallisuus- ja populaarikulttuuriviitteistä saa kelpo aiheita koulu- ja opiskelukäyttöön. Mitä mainioimpia pohdinta- ja keskusteluaiheita ovat erilaisuuden, yhdessä ja rinnakkain elämisen, rakkauden ja seksuaalisuuden teemat. Kirjassa on vahvana teemana myös tuhoava vallanhimo lieveilmiöineen. Sen ruotiminen eri näkökulmista on hedelmällistä.

Magdalena Hai: Kolmas sisar
Otava 2018. 557 s.

Arvostelukappale.

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Tulossa:

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista 26.7.2018
Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 2.8.2018

Äänikirjojen kuuntelun uudet tuulet - Storytelin kokeilujakson tuloksia

Syksyllä 2015 Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria ja minä olimme Celia-kirjaston järjestämässä seminaarissa kertomassa, miten ja miksi kuuntelemme äänikirjoja. Kun nyt luin läpi nuo silloin laatimamme muistiinpanot, huomaan, että moni asia on muuttunut melkoisesti vähän alle kolmessa vuodessa.

Olen esimerkiksi kertonut, että kuuntelen mielelläni kirjastosta lainaamiani cd- tai mp3-levyille tallennettuja äänikirjoja auton soittimesta, koska eniten käytän äänikirjoihin aikaa juuri työmatkoilla. Valittelin, että mp3-tallenteita oli saatavana heikosti ja että kaiken huipuksi silloisen auton cd-soitin ei edes toistanut tuota tallennemuotoa. Älypuhelimen olin hankkinut jokin aika ennen tuota seminaaria, koska kehuin, että ”Puhelimeen on kätevää ladata kirjoja eri palveluista ja sen kautta voi kuunnella myös vaikkapa Yle Areenasta äänikirjoja”. Todellisuudessa olin ladannut kirjoja pääosin Elisa Kirjasta ja kokeillut joitakin Yle Areenasta.

Kirjastojen Ellibs-palvelun kautta lainattavia e- ja äänikirjoja en ollut kertomani mukaan opetellut käyttämään. Totuus on, että yrittänyt kyllä olin, mutta kokemus ei ollut ollut kovin mairitteleva. Turhauduin hankalaan käytettävyyteen sekä heikkoon valikoimaan ja luovutin suosiolla. Muita nykyään suosiotaan kiivaasti kasvattavia kaupallisia e- ja äänikirjojen käyttöä varten mobiililaitteille tehtyjä sovelluksia en vielä tuntenut, eikä Aino-Mariakaan niitä tuonut esille. En muista sitäkään, puhuttiinko niistä ylipäätään mitään kyseisessä tilaisuudessa. Todennäköisesti ei ainakaan mainintoja enemmän. Ne olivat vielä tulevaisuutta.

Tällä hetkellä suhteeni äänikirjoihin on jos mahdollista vieläkin lämpimämpi kuin vuonna 2015. Kuuntelen kirjoja paljon. Olen tänä vuonna ehtinyt lukea yhteensä 92 kirjaa, ja niistä olen kuunnellut 28 kappaletta, eli siis noin joka kolmannen kirjan nautin äänikirjamuodossa.

Eniten muutoksia on kuitenkin tapahtunut tekniikan puolella. En edes enää muista, milloin olen viimeksi koukannut kirjastossa äänikirjahyllyn kautta. Syyt ovat hyvin ilmeiset. Ensinnäkin hieman runsaat kaksi vuotta vanhassa autossani ei ole lainkaan cd- tai mp3-soitinta, siis sellaista versiota, johon saisi syötettyä levyn sisälle. Toinen syy on, että cd-muodossa julkaistavien äänikirjojen määrä on romahtanut. Kirjaston hyllyiltä olin jo kuunnellut kaiken vähänkin kiinnostavan.

Olen pitkään ollut Elisa Kirjan uskollinen asiakas. Juuri kurkistin, että Elisan kirjahyllyssäni on tällä hetkellä 199 äänikirjaa. E-kirjoihin en ole oikein lämmennyt, ja niitä onkin kertynyt huomattavasti vähemmän, vain parisen kymmentä. Elisa Kirjaa on helppo käyttää. Hankin kirjani edelleen pääsääntöisesti tietokoneella palveluun kirjautuneena, mutta joitakin kirjoja olen ostanutkin puhelimen sovelluksen kautta. Kirjat kuuntelen älypuhelimen sovelluksesta. Auton mediakeskus ja puhelin keskustelevat moitteettomasti keskenään, ja lenkillä pidän muutenkin puhelinta mukanani.

Olen ollut myös hyvin tyytyväinen Elisa Kirjan nopeasti kasvaviin äänikirjavalikoimiin ja mukavasti vaihtuviin reiluihin tarjouksiin. Uuden tai ainakin uudehkon äänikirjan saa parhaimmillaan alle neljällä eurolla itselleen, jos on tarkkana. Tälläkin hetkellä minulla on varastossa monta vielä kuuntelematonta kirjaa kirjahyllyssäni. Kun kirjaudun palveluun, näen heti, olenko jo hankkinut jonkin kirjan vai en. Kerran ostettu kirja pysyy omaisuutenani eikä katoa mihinkään. Ongelmia ei tämän suhteen ole ollut kertaakaan vuosien käytön aikana.

Suomenkielisiä ääni- ja e-kirjoja voi siis nykyään ostaa ja käyttää myös mobiililaitteille suunniteltujen sovellusten kautta. Suomessa toimii tällä tietääkseni kaksi kaupallista sovellusta, jotka eivät myy yksittäisiä teoksia vaan kuunteluaikaa, johon sisältyy rajaton luku- ja kuunteluoikeus. BookBeat ja Storytel ovat molemmat ruotsalaisia yrityksiä. BookBeatin kuukausihinta on tällä hetkellä 16,90 euroa ja Storytelin 16,99 euroa.

Kertoo lähinnä omasta laiskuudestani, etten ollut tullut kokeilleeksi kumpaakaan palvelua ennen kesäkuuta, jolloin sain kuukauden mittaisen ilmaisen kokeilujakson Strorytel-palveluun. Ajoitus oli kaikin puolin sopiva. Kesäloma oli juuri alkanut, joten olisi aikaa tutustua palveluun ja kokeilujakson tehokkaaseen hyödyntämiseen. Palveluun kirjautuminen oli helppoa, samoin kirjojen etsiminen ja kuunteleminen.

BookBeatin ja Storytelin valikoimat vaikuttavat silmäilyn perusteella kovin samankaltaisilta. Molemmat tarjoavat laajasti eri kustantamojen teoksia, vaikka BookBeat kuuluukin Bonnier-yhtiöön, joka taas omistaa suomalaiset WSOY:n ja Tammen. Storytelilla on kuitenkin erikoisuus, joka nähdäkseni BookBeatista puuttuu: niin sanotut Storytel Original -teokset, jotka on tilattu kirjailijoilta vain Storytelin kautta kuunneltaviksi. Pääosaa näistä teoksista ei ole saatavana lainkaan muussa formaatissa.

Kieltämättä tämä on hieman kaihertanut mieltäni. Harmittaahan se, kun tietää, että joku mielikirjailijoista on kirjoittanut uuden tarinan, mutta sitä ei saa mistään käsiinsä tai korviinsakaan. Toisaalta tämä on ollut kiinnostustani lisäävä juttu, mutta myös samalla tunnistan itsessäni jonkinlaisen torjuntareaktion. Olenko muka niin hölmö, että sitoudun ostamaan kuukauden käyttöoikeuden johonkin palveluun vain voidakseni kuunnella teoksen, jota en muualta saa mutta jota en saa edes omakseni? En kovin helposti. 

Nähtävästi kaltaisiani on muitakin, sillä sekä BookBeat että Storytel tarjoavat kahden viikon ilmaisia tutustumisjaksoja. Siinä ajassa jo ehtinee selvittää, sopiiko palvelu itselle vai ei.

Storytel Original -sarjat eroavat muista palvelun tarjoamista äänikirjoista siten, että ne on nimenomaan kirjoitettu äänikirjoiksi, jotka julkaistaan kymmenosaisena pakettina tai tuotantokautena. Yhtenäinen tarina on siis ’pilkottu’ kymmeneen osaan tai jaksoon, jotka voi toki halutessaan kuunnella putkeen normaalin äänikirjan tapaan, kuten minä tein. Kirjoitusvaiheessa tekijöiden on kuitenkin pidettävä tämä jatkokertomustyyli mielessään ja rakennettava tarinaan ainakin yhdeksän vastustamatonta koukkua, jotta kuulija varmasti kuuntelee myös seuraavan osan. Hieman tämä kummastuttaa kaltaistani himolukijaa ja -kuuntelijaa, mutta kenties se on toimiva formaatti lukemaan ja äänikirjoja kuuntelemaan tottumattomalle ja saa hänet vangittua tarinoiden maailmaan. Jos näin on, hyvä juttu.

Kirjautuessani kuukauden mittaiselle tutustumisjaksolleni Storyteliin olin jo päättänyt, että kuuntelen sieltä ainakin JP Koskisen Ruosteisen sankarin molemmat tuotantokaudet ja Marko Kilven Undertaker-sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Molemmat ovat siis juuri tuollaisia Storytel Original -sarjoja, eli niitä ei voi kuunnella minkään muun palvelun kautta. Koskisen teokset ovat ilmestyneet ainoastaan äänikirjoina, mutta Kilven teokset voi myös lukea painettuina.

Koskinen on kirjoittanut uudelleen aiemmin nimellä Eilispäivän sankarit ilmestyneen dekkarin, antanut sille nimen Ruosteinen sankari I ja kirjoittanut sille myös jatko-osan Ruosteinen sankari II. Luin Eilispäivän sankarit vuonna 2015 ja tykästyin sen eräänlaiseen aikamatkustusteemaan kovasti. Tarinassa siis päähenkilö Jupe on vuonna 1978 tekemässä sovittua mökkimurtokeikkaa kavereittensa kanssa, kun kotimatkalla tapahtuu kohtalokas onnettomuus. Sitten Jupe herääkin vuonna 2011. Aika moni asia on maailmassa muuttunut.

En enää muista kovin tarkasti, millaiset juonenkäänteet tuossa alkuperäisessä tarinassa on, mutta aika samoja ratoja se pääpiirteissään tuntuisi tässä uudelleen kirjoitetussa versiossakin menevän. Jupe koettaa saada elämän syrjästä kiinni omituiseksi muuttuneessa kropassaan ja maailmassa. Tyrmistyksekseen hän saa selville, että muinainen murtokeikka sekä kolari ovat päätyneet yksin hänen kontolleen. Kaverit ovat selvinneet kuin koirat veräjästä. Saaliistakaan ei ole merkkiäkään. Jupea alkaa pänniä, ja hän ryhtyy kaivelemaan menneitä. Se vain osoittautuu aika vaaralliseksi puuhaksi.

Tarina toimi siis virkistettynä oikein mukavasti, ja naureskelin monelle asialle, jotka nykypäivän Suomessa ja maailmassa saavat Jupelta melkoista kritiikkiä osakseen. Otin saman tien loppuun päästyäni kuunteluun Ruosteinen sankari II:n. Siinä Jupe joutuu tätinsä yllyttämänä selvittelemään vuosikymmenten takaista katoamistapausta. Luonnonarvoja kaavoittajaa vastaan puolustanut nainen on kadonnut jäljettömiin vuosia sitten, mutta nyt aviomies on päättänyt viimeisen kerran koettaa selvittää, mitä vaimolle oikein aikanaan tapahtui. Yllätyksekseen Jupe oivaltaa, että kadonnut nainen on hänen lukioaikaisen tyttöystävänsä sisko. Etsinnät eivät ole suinkaan vaarattomia, ja johtolangat vievät Jupen ja riuskan eläkeläistädin lopulta Tallinnaan asti.

Seuraavaksi kuuntelin siis Marko Kilven Undertaker-dekkarit Kuolemantuomio ja Kuolemanenkeli. Niistä olen kirjoittanut erikseen tänne.

Nämä neljä kirjaa kuunneltuani kiinnostavimmat teokset olivatkin jo suoritettuina. Koska Elisan puolella kirjoja on edelleen kuuntelematta ja uusiakin hankin tämän kuuntelujakson aikana, ajattelin, että on turha kuunnella kokeilujaksolla mitään sellaista, jonka joka tapauksessa kuuntelisin muualta. Ilokseni löysin vielä lisää kiinnostavia Storytel Original -sarjoja. 

Ensimmäiseksi nappasin kuunteluun JP Koskisen scifidystopiajännityssarjan Valkoinen kevät. Ilmastonmuutosuhkakuvat ovat heittäneet häränpyllyä, kun aurinko on menettänyt voimaansa ja muuttunut haaleaksi muistoksi itsestään. Uusi jääkausi on vyöryttänyt jäätä kohti etelää, ja koko Suomi Helsinkiä myöden on paksun ikijään kuorruttama. Valtioiden yhteisponnistuksella on jäätikön etenemistä torjumaan rakennettu eräänlaisia vartiotornien ja ydinvoimaloiden ketju, lämpövalli. Yhtä tällaista tornia on kahden työtoverinsa kanssa vartioimassa Johannes-niminen tutkija, joka on alkanut epäillä virallisia selitysmalleja maailman tulevaisuudesta. Vihreä Gaia -niminen järjestö lyö kapuloita viranomaisten rattaisiin minkä ehtii, ja jotkut odottavat Valkoisen kuninkaan paluuta.

Jäätikön alueella järjestäytynyt yhteiskunta on heikoilla, ja sen alla sekä päällä vallitsevat aivan uudenlaiset säännöt. Originelleja yhteisöjä tuntuu olevan joka lähtöön. Kaiken lisäksi tiedemiehet ovat herättäneet henkiin neandertalinihmiset, jotka ovat kestäviä ja hyväluontoisia ja sopivat siksi raskaiden töiden tekemiseen. Tarinassa on runsaasti yllättäviä ja jännittäviä käänteitä, kuten formaattiin kuuluu, mutta myös kiehtovia ajatuskulkuja siitä, miltä maailma näyttäisi ja miten se toimisi äärimmäisten katastrofien kourissa. Loppuratkaisu on hykerryttävä!

Vielä oli kuukautta jäljellä, joten päätin ottaa kuunteluun Tiina Raevaaran Storytel Original -sarjan Silloinkin satoi kaatamalla. Jo nimi antoi minusta viitteitä siitä, että luvassa olisi ainakin kauhuun taittuvaa kerrontaa. En pettynyt. Tarinan minäkertoja on vähän päälle viisikymppinen biologianopettaja Kirsikka, joka asuu kahdestaan hieman originellin Vadelma-sisarensa kanssa vanhassa omakotitalossa. Talo ympäröi rehevä puutarha, jossa molemmat naiset mielellään askaroivat.

Eräänä kesäpäivänä Kirsikka löytää puutarhasta kolmen miehen ruumiit. Ne on haudannut puutarhaan Vadelma-sisko, siitä ei ole epäilystäkään. Sisko on vielä varmuudeksi laittanut kunkin ruumiin mukaan itse käsin kirjoittamansa nimilapun. Ei siis ihme, että Kirsikka päättelee siskonsa olevan myyttinen Kätkävaaran sarjamurhaaja. Vuosien mittaan kyliltä on nimittäin kadonnut jäljettömiin kymmenkunta eri ikäistä miestä, ja lehdistö on spekuloinut seudulla riehuvasta sarjamurhaajasta. Poliisi on kuitenkin asiasta vaitonainen.

Luonnollisesti Kirsikka hätääntyy. Miten hän saisi pidettyä siskonsa poissa vankilasta ja mielellään lopettamaan murhaamisen? Miksi kummassa kiltti ja hieman höpsö sisar ylipäätään on ryhtynyt murhaamaan miehiä ja hautaamaan heitä puutarhaan? Ennen kuin Kirsikka ehtii ottaa asian puheeksi sisarensa kanssa, paikalle pölähtää uusi naapuri Marko, jolta on kadonnut vaimo…

Kuten asiaan kuuluu, seuraa joukko arvaamattomia käänteitä ja kiperiä, synkkiä tilanteita. Mukana on aimo annos kauhutunnelmaa, jonka esikuvana on ollut ainakin Stephen Kingin klassikko Uinu, uinu lemmikkini. Moni asia saa vähintään jonkinlaisen selityksensä loppuun mennessä, mutta aukkojakin jää. Osan niistä Kirsikkakin mainitsee viimeisen osan loppuhäivytyksessä (jossa muuten joudutaan selittelemään hieman turhan pitkään moniakin asioita), ja osasta lukija saa tehdä omat päätelmänsä. Raevaara on saanut tarinassa mukavasti yhdistettyä jännitys- ja kauhuelementtejä huumoriin, niin yllättävältä kuin se ehkä kuulostaakin.

Ehdin siis kuukauden koejaksolla kuunnella kuutisenkymmentä tuntia äänikirjoja. Tulos on poikkeuksellinen, koska olin jakson ajan lomalla ja ihan tietoisesti kuuntelin niin paljon kuin pystyin painettujen kirjojen lukemisen kustannuksella. Kunkin tarinan hinnaksi olisi tullut noin 2,84 euroa, mikäli olisin maksanut kuukaudestani Storytelin normaalihinnan. Kuuntelin tammi-toukokuussa Elisa Kirjasta hankittuja teoksia keskimäärin 4 kpl kuukaudessa, joten Storytelin kautta hankittuina niiden kappalehinnaksi olisi tullut 4,25 euroa. Tämä kyllä pistää nyt miettimään, miten jatkossa hankin kuunneltavat kirjat. Storytel Original -sarjat ovat sitten vielä plussana.

Ihan tätä juttuani varten päätin kokeilla uudelleen, miten lainaaminen kirjaston kautta nykyään onnistuisi. Latasin Ellibs-sovelluksen puhelimeeni ja selailin tietokoneen kautta tarjontaa. Lopputulos on, että olen nyt varannut Enni Mustosen Lapsenpiika-romaanin äänikirjaversion. Saan sen toivon mukaan elokuussa kuunneltavakseni. Kirjaston e-kirjavalikoima vaikuttaa laajalta, mutta äänikirjoja on vielä vähänlaisesti kaupalliseen tarjontaan verrattuna. Haluamaansa kirjaa ei myöskään välttämättä saa heti kuunneltavakseen, vaan sen voi joutua varaamaan ja tyytymään odotteluun. Palvelu on kuitenkin maksuton, mikä on melkoinen plussa. Käyttäminen vaikuttaa nyt myös helpolta. On siis aika elvyttää tämä kirjastosuhde ♥.

Tällaiselta siis kuulostavat äänikirjamietteeni tällä hetkellä. Muutoksen tuulet puhaltavat. Saapa nähdä, mikä on tilanteeni vaikkapa kolmen vuoden päästä!

Entäpä sitten Sinä? Miten Sinä mieluiten kuuntelet äänikirjasi ja miksi? Jaa hyvät kuunteluvinkkisi alle, kiitos!

Vinkvink! Nakit ja mutsi -blogissa on parhaillaan (voimassa 30.9.2018 asti uusille asiakkaille) jaossa kuukauden kokeilujaksoja BookBeatiin. Kannattaa käydä nappaamassa koodi ja kokeilla!

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen #nuortenkirjatorstai

Sitä paitsi, jalkapallo ei ollut pelkkä peli. Jos fanitti vaikkapa Manchester Cityä tai Atlético Madridia, niin kuin hän itse [Arsa], jakoi yhteisiä asioita satojentuhansien ihmisten kanssa ja puhui ”samaa kieltä” heidän kaikkien kanssa, minne ikinä meni – ja jopa niiden, jotka kannattivat muita seuroja.

Erityisesti erilaisia urheiluaiheisia teoksia pitkällä ja tuotteliaalla urallaan julkaissut Mika Wickström palasi pitkän tauon jälkeen nuortenkirjojen pariin vuonna 2016, jolloin ilmestyi jalkapalloaiheisen trilogian aloitusosa Meidän jengin Zlatan (WSOY, 2016). Toinen osa Meidän jengin Zlatan ja pitkä soolo julkaistiin viime vuonna, ja kolmas osa Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen putkahti painosta tänä kesänä. Koko sarja ja myös tämä viimeinen osa olivat vähällä livahtaa itseltäni ohi, mutta onneksi tarkkaavainen blogini lukija laittoi sähköpostia ja sain asian korjattua ja kirjan mukaan #nuortenkirjatorstai-sarjaani. Kiitos, Maija!

Minulla on nyt luettuna tästä sarjasta vain viimeinen osa, mutta senkin perusteella uskon saaneeni hyvän yleiskäsityksen kokonaisuudesta. Wickström avaa juuri sopivasti aiempia tapahtumia niin, että niistä pääsee kyllä jyvälle, mutta aiemmat osat jo lukenut ei pitkästy eikä niitä vielä lukematon saa liikaa juonipaljastuksia.

Kuten kirjojen nimistä jo voi hatarallakin jalkapallotietoudella päätellä, niissä pelataan antaumuksella futista. Nimihenkilö eli ”meidän jengin Zlatan” on erittäin lupaava pelaajalahjakkuus Karri, mutta varsinainen päähenkilö, jonka näkökulmasta tapahtumat kerrotaan, on Karrin paras ystävä ja veriveli Arsa. Poikien taustat ovat kovin erilaiset. Arsan isä on kotoisin Iranista ja on menestyvä liikemies, kun taas Karrin kotona asiat ovat olleet jossain vaiheessa niin huonolla mallilla, että sosiaalityöntekijät ovat joutuneet puuttumaan tilanteeseen. Karri on saanut paljon tukea Arsan perheeltä.

Myös luonteiltaan pojat ovat kuin yö ja päivä. Karri on tulisielu, jonka on vaikea hallita kiivastumistaan. Siitä on ollut melkoisia seurauksia myös poikien peliuralla, muun muassa kokonaan oman jalkapallojoukkueen perustaminen. Karri on myös melkoisen suurpiirteinen esimerkiksi aikataulukysymysten suhteen. Arsa on kaksikon rauhallinen ja tunnollinen sovittelija, joka kantaa huolta ystävästään.

Pojat ovat siis Valiosarjassa ihan kohtuullisesti pärjäävän Tykittäjät-joukkueen kantavia voimia. Karri on taitoineen herättänyt jo niin paljon huomiota, että hänestä ollaan kiinnostuneita ulkomaita myöten. Arsaakin pohdituttavat Karrin eteen aukenevat erilaiset näkymät. Miten ystävä osaa tehdä viisaita valintoja? Samalla kun Karria viedään erilaisille karsintaleireille, pitää Tykittäjien pärjätä ilman maalitykkiään. Kasvun paikka on siis käsillä monessa mielessä. Selvästi ilmassa on myös haikeutta, kun kaikille alkaa olla selvää, että alkuperäinen joukkue on hajoamassa.

Wickström on jalkapallomiehiä henkeen ja vereen, ja innostus ja asiantuntemus kyllä välittyvät lukijalle. Pelit ovat jännittäviä ja eloisasti kuvailtuja, täynnä toimintaa. Entistä jalkapalloäitiä ilahdutti, ettei huolto- ja kotijoukkojen osuuttakaan sivuuteta. Kun murrosikäiset harrastavat, siihen osallistuu yleensä koko perhe.

Mutta vaikka jalkapallo on kirjassa ja sen päähenkilöiden elämässä ehdottomasti keskeisintä, mahtuu mukaan muutakin elämää, kuten poikien perustama bändi. Se on herättänyt kiinnostusta erityisesti koulun tyttöjen keskuudessa, mikä taas tuntuu pojista kovin mukavalta. Koulua ei muutenkaan ole unohdettu, vaan sekin vaatii oman osuutensa poikien huomiosta. Karrille peruskoulu on lähinnä välttämätön paha, jos sitäkään, mutta Arsilla on selvät tavoitteet ja päämäärät, joiden eteen hän tekee työtä tunnollisesti ja kantaa samalla huolta Karrinkin opiskeluista.

Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen on mukavasti kirjoitettu urheiluaiheinen nuortenkirja, joka uppoaa varmasti jalkapallosta ja urheilusta ylipäätään kiinnostuneisiin yläkouluikäisiin lukijoihin. Sen luki nopsasti ja mielellään myös penkkiurheilusta vain hyvin lievästi kiinnostunut keski-ikäinen naisihminen. Kirjan yleistunnelma on lämmin ja positiivinen, vaikka vaikeitakin aiheita sivutaan. Teemoina ovat ystävyys ja orastava aikuistuminen ja sen mukanaan tuomat valinnat ja luopuminen. Niistä kyllä irtoaa materiaalia esimerkiksi koulun äidinkielen ja terveystiedon tunneille.

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
WSOY 2018. 175 sivua.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen


Tulossa:

Magdalena Hai: Kolmas sisar 19.7.2018
Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista 26.7.2018

Ari Räty: Varjomies #dekkaritiistai

Ari Rädyn esikoisromaani Syyskuun viimeinen sai viime vuonna ristiriitaisen vastaanoton. Teosta ihailtiin mutta myös inhottiin. Omat tuntemukseni erikoisen kirjan äärellä olivat lopulta sekalaiset. Rädyn persoonallinen tyyli jäi mieleen, vaikka tarina itsessään ei aivan liekkeihin sytyttänytkään. Olen päättänyt pohdiskeluni retoriseen kysymykseen, mitä Räty mahtaa kirjoittaa seuraavaksi. En siis osannut yhtään odottaa, että Syyskuun viimeinen saisi jatkoa. Mutta niin vain tulin yllätetyksi.

Luettuani tai oikeammin kuunneltuani Rädyn toisen romaanin Varjomies olen vähintäänkin yhtä hämmentynyt kuin esikoisteoksen äärellä. Jos haluaa luokitella Varjomiehen dekkarin alagenreihin, joutuu vaikeuksiin. Perinteinen dekkari se ei missään nimessä ole, kuten ei ole Syykuun viimeinenkään. Rikosromaani-määritelmäkään ei oikein tee sille oikeutta. Psykologisen trillerin ja toimintatrillerin aineksia on mukana, jopa niin, että kuviot ovat paikoin hyvinkin kansainvälisiä. Silti Varjomies on mielestäni lähinnä romaani rikoksista ja rikollisista.

Syyskuun viimeiseen nähden Varjomies on ainakin osittain jonkinlainen selitysosan ja loppuhäivytyksen yhdistelmä. Lukija saa tietää, miten henkilöille sitten kävi ja miksi he toimivat kuten toimivat. Kaikkeen ei tosin vieläkään selityksiä tule, eikä ole niin väliksikään. Tietty arvoituksellisuus kuulunee Rädyn tyyliin. Esimerkiksi syitä Hagmanin pahuuteen ja ei saada vieläkään. Miksi mies toimii kuten toimii tai miten hän on asemaansa päätynyt, jää hämärän peittoon.

Aikajänteeltään Varjomies on edeltäjäänsä lyhyempi, eikä juonessa ole sellaisia ammottavia monttujakaan kuin Syyskuun viimeisessä on. Mutta helposti eivät hahmotu juonikuviot tässäkään romaanissa. Henkilöitä on runsaasti ja Räty taustoittaa heidät laveasti, monesti aivan lapsuudesta asti. Loppuun päästyäni mietin ainakin yhden keskeisen henkilön mukana oloa, koska se mielestäni jää perustelematta juonen kannalta.

Äänikirjoina kuunneltaviksi Rädyn teokset eivät ole helpoimmasta päästä juuri edellä mainituista syistä. Jouduin palauttelemaan mieleeni henkilöitä ja juonenkäänteitä vielä painetun ennakkokappaleen avulla, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiäni. Juonikuvio kaiken alla kulkee, mutta kuinka tärkeä se lopulta on, onkin toinen kysymys. 

Rädylle juonta ja ratkaisuja tärkeämpiä ovat selvästikin henkilöt ja heidän moniulotteisuutensa. Jokaisella tarinan henkilöllä on heikkoutensa (Hagman lienee tässä kuitenkin poikkeus), pehmeä kohtansa, jonka paljastumista pitäisi kovassa maailmassa osata välttää mahdollisimman hyvin.

Juonikuvio, jossa Hagman käy asekauppaa latvialaisen rikollisliigan ja muutaman muun tahon kanssa (taka-ajatuksenaan aivan muu kuin voitontavoittelu, kuten lukija tietää), punoo löyhästi yhteen aiemmasta tutut henkilöt, kuten Syyskuun, Tainan, PeeWeen, Eskelisen ja Piezon. Jokaisella heillä on suora tai ainakin epäsuora siteensä Hagmaniin, joka vetelee naruista taustalla.

Vanhojen tuttujen lisäksi mukaan tulee Syyskuun ja kumppaneiden menneisyydestä vielä yksi luokkatoveri, Risto Autio. Hänen tarinansa sivuaa luonnollisesti Syyskuun viimeisen tapahtumia, joihin saadaan vielä yksi näkökulma lisää. Tainalla on ollut lähtemätön vaikutus ankarasti kiusatun Aution elämään, ja nyt heidän polkunsa kohtaavat uudelleen. Hagman koettaa saada Autiostakin otteen, mutta joutuu kohtaamaan yllättävän vastuksen.

Tunnelmani ovat siis jälleen ristiriitaiset. Onko ollenkaan reilua lukea Rätyä dekkarilasien läpi? Tai edes rikosromaanilasien? Henkilökuvaus on dialogin ohella Rädyn ehdottomia vahvuuksia, ja jollain noitamaisella keinolla hän saa tekstiinsä synkeyttä, jonkinlaista tihenevän jännityksen ja ahdistuksen tuntua niin, että lukijana saa koko ajan pidätellä vähän henkeään ja pelätä pahinta tapahtuvaksi. Ja kyllä se usein myös tapahtuu.

Ari Räty: Varjomies
Tammi 2018. 309 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 9 h 10 min.

Painettu ennakkokappale kustantajalta, äänikirja ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen

Kun kustantamoilta kysytään, minkälaisia ominaisuuksia toivotaan uusilta tekijöiltä ja julkaisukynnyksen ylittäviltä teoksilta, mainitaan yleensä monien kriteerien ohella omaäänisyys. Kirjailijan tavassa kirjoittaa pitäisi siis ymmärtääkseni olla jotain omintakeista, sellaista persoonallista otetta, jota ei toisilla ole. Pitää erottautua.

Jos kaipailee lukulistalleen tällaista persoonallista ääntä ja tyyliä, on Harri V. Hietikko kokeilemisen arvoinen tekijä. Väitän, että muutaman Hietikon teoksen luettuani tunnistaisin hänen kaunokirjallisen tyylinsä vaikka kädet selän taakse sidottuina. Hietikon lause on ekonominen, kappaleet murhaavan lyhyitä ja huumori pirullisen purevaa. Mukana on sen verran vahva machokierre, että aina Hietikon kirjoja lukiessani tunnen olevani tutkimusmatkailija, joka hieman luvatta vaeltaa suljetulla alueella ja kielletyssä maastossa. Juuri se kuitenkin houkuttaa aina uudelleen tarttumaan hänen teoksiinsa. Ne on aivan selvästi tarkoitettu aivan toisenlaisille lukijoille, mutta luenpa silti, hihittelen itsekseni ja pidän lukemastani. Ähäkutti!

Olen lukenut Hietikon aiemmasta tuotannosta Biker-sarjan kaksi viimeistä osaa eli teokset Näkemiin, Shosanna (Reuna 2014) ja Insomnian ensioireet (Reuna 2015).

Pandemian jälkeen on aiemmin lukemiini Hietikon kirjoihin nähden uutta mutta myös hyvin tuttua. Se on aiempaa selkeämmin dystopia. Ärhäkkä influenssavirus tai vastaava vitsaus on karsinut parissa viikossa 90 prosenttia maapallon väestöstä. Jäljelle jäänyt väestö on kohdannut mittavia vastuksia, mutta rippeet siitä ovat edelleen elossa. On vähitellen muodostumassa johdettuja ja organisoituja yhteisöjä. Maailma on merkillinen sekoitus osin säilynyttä ja toimivaa huipputeknologiaa, osin elvytettyjä ikiaikaisia menetelmiä ja välineitä.

Suomi on jakautunut useiden erilaisten suurten ja pienten toimijoiden enemmän tai vähemmän vakiintuneiksi alueiksi. Monissa niistä keskuksena toimii vanha linna tai linnanraunio, jota on ryhdytty kunnostamaan. Etelässä Varsinais-Suomen ja Uudenmaan alueita hallinnoi Auktoriteetiksi kutsuttu valtakoneisto, jossa varsinaisia kansalaisia olivat ne, joilla oli takanaan Suomen armeijan koulutus ajalta ennen pandemiaa.

Auktoriteetin palveluksessa on myös teoksen päähenkilö ja minäkertoja luutnantti Naavasaapas, joka on muunnelma Hietikon suosimasta hieman erakoituneesta yksinäinen ratsastaja -tyyppisestä sankarista. Naavasaappaan sijoituspaikka on ollut Turun linna, mistä käsin Auktoriteetti hallitsee alueitaan. Nyt mies saa tehtäväkseen lähteä selvittämään, mitä oikein puuhaillaan Kajaanin linnassa, joka on eräänlainen Auktoriteetin satelliittialue. Kajaanin linnan päällikkönä häärii salaperäinen eversti Zeta, josta Naavasaappaan on otettava selvää ja pahimmassa tapauksessa myös tehtävä selvää.

Pandemian jälkeen -romaanin juoni onkin pääpiirteissään tämä: Naavasaapas saa tehtävän ja lähtee matkaan, kohtaa matkan varrella erilaisia vastuksia ja kummallisia ihmisiä, pääsee perille ja hoitaa homman. Matka on päämäärää olennaisempi. Sen aikana lukija tutustuu paitsi dystooppiseen Suomen alueeseen (mistään Suomesta on muuten enää joutavanpäiväistä puhua, sitä ei ole) sekä ennen kaikkea Naavasaappaaseen.

Käy ilmi, että tappajataudin kourista hengissä selvinneet ovat muuttuneet oudosti. Heillä on erilaisia kykyjä, joita muinoin yhdistettiin shamaaneihin. Toisilla kyvyt ovat voimakkaampia kuin toisilla. Hallitsemattomina ne ovat kirous, joka vie kantajansa mielenterveyden. Lievempinä ne voivat olla hyödyksikin. Naavasaapas kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, mutta hänen kykynsä tai kirouksensa nähdä välähdyksiä tulevasta tekevät tarinasta oudon syklisen. Mikä on alku, mikä loppu? Onko sillä merkitystä?

Pandemian jälkeen herätti Amman lukuhetki -blogissa assosioita Mad Max -elokuviin. Minulle taas nousivat etsimättä mieleen vertailuaineistot kaunokirjallisuuden puolella. Samanlaiseen hillitsemättömän tappajaviruksen aiheuttaman joukkotuhon jälkeiseen aikaan sijoittuu ainakin Stephen Kingin klassikkojärkäle Tukikohta, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkejani. Kingin näkemyksen mukaan tuho on totaalisempi kuin Hietikon versiossa ja mukana on reippaampaa yliluonnollista kierrettä.

Suomen oloihin taas sijoittuu Lilian Kallion Ugudibuu, joka on kevyempi versio täystuhosta, koska siinä ihmiset vain yhtäkkiä katoavat. Hietikko ja King jättävät hengissä säilyneet kamppailemaan kanssaihmisten jäännösten aiheuttamien ongelmien parissa. Hietikko on jopa muistanut, miten käy esimerkiksi ydinvoimaloiden, jos osaava henkilökunta yhtäkkiä menehtyisi. Ei kovin hyvin. Minua nämä lähes totaalituhot kiehtovat kummallisella tavalla. Pitääköhän tästä olla huolissaan?

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen
Reuna 2018. 245 s.

Arvostelukappale.