maanantai 21. syyskuuta 2020

Anne Lukkarila: Enkelilunta

 


Tietokirjailija, kirjoittajaohjaaja ja kouluttaja Anne Lukkarila on julkaissut esikoisdekkarinsa Enkelilunta. Väitän, että vaikka kirjan takakansitekstissä ei tekijän vankkaa tietokirjailijataustaa olisi mainittukaan, olisin sen todennäköisesti dekkarista arvannutkin.

Enkelilunta-dekkarin miljöönä on lähitulevaisuuden Suomutunturi ja siellä sijaitseva huippuunsa viritetty moderni hiihtokeskus Suomu Ski Resort. Tarina alkaa prologilla, jossa kongressikeskuksen johtaja Jarmo Teittinen saa yllättävän sairauskohtauksen ja menehtyy. Vuotta myöhemmin Teittisen veli Jere on tarttunut määrätietoisesti Suomu Tomorrow Ltd:n ohjaksiin ja lähtenyt kehittämään yrityksestä huippuunsa trimmattua valioyksilöä, joka kestäisi kansainvälisessäkin vertailussa.

Dekkarin päähenkilö on ympäristöasiantuntija Katarina Lahti, jonka työnantajalta Jere Teittinen on pyytänyt alustavaa arvioita ympäristösertifikaatin anomista varten. Heti ensimmäisenä työpäivänään Katarina ja häntä opastava ympäristöpäällikkö Sampo Anttila törmäävät tunturin kupeessa ruumiiseen.

Käy ilmi, että hangessa makaa rinnepäällikkö, joka ei ole tullut illalla kotiin normaaliin aikaan. Alkuun näyttää siltä, että mies on saanut sairauskohtauksen, mutta ihan kaikki ei ole kohdallaan. Katarinakin huomaa, että kuolleen silmät ovat muuttuneet täysin valkoisiksi. Ruumishuoneella havaitaan muutakin outoa.

Lukija tietää, että rinnepäällikkö Mikko Veteläinen ei ollut kuollessaan yksin, mutta hänen tappajansa henkilöys jää hämärän peittoon. Lukijalle vilautetaan tosin matkan varrella välähdyksiä hänen kostonhimoisista ajatuksistaan.

Kuolleen miehen kummalliset silmät eivät jätä Katarinaa rauhaan. Hänen on pakko saada selville, mitä miehelle oikein tapahtui. Työtehtäviensä ohessa hän alkaa tehdä kysymyksiä ja penkoa asioita. Kaikenlaista paljastuukin, mutta esille tulevat asiat eivät auta ratkaisemaan rinnepäällikön kuolemaa. Sen sijaan Katarina alkaa uumoilla, että Jarmo Teittisenkään kuolema ei ollut luonnollinen. Jos hänet murhattiin, murhaajaehdokkaita tuntuu hiihtokeskuksessa pyörivän melkoisesti.

Enkelilunta on ihan lukukelpoinen ja omaperäinenkin dekkari ja se sujahtaa kyllä ’lupaava esikoinen’ -kategoriaankin, vaikka toivomisen varaa on jonkin verran vielä jäänyt. Selvästikin ympäristöasiat ja futuristisen teknologian huimat mahdollisuudet ovat kirjoittajalle tuttuja. Lukijalle vähän vähempikin olisi riittänyt. Lumetusmenetelmien kehitykseen ynnä muuhun melko korkealentoiseen käytetään kirjassa paljon sivuja. Mukana on myös kokonaisia lukuja, jotka maistuvat lähinnä matkailumainonnalta.

Teknologiahypetyksen vastakohtana mukana on ripaus yliluonnollisuutta. Hiihtokeskuksen liikekumppaneille järjestetyssä illanvietossa Lapin shamaani posottaa Katarinalle synkän ja hämärän ennustuksen, jonka mukaan hänen pitää estää jokin kuolemaan liittyvä tapahtuma uudenkuun aikaan. Yliluonnollisen tai Lappiin liittyvän taikuuden lapinpöllöineen mukaan ottaminen tuntuu vähän turhan helpolta keinolta sysiä Katarinaa ja juonta eteenpäin.

Melkoisen kliseisinä pidän tarinaan sujautettuja välähdyksiä murhaajan ajatuksista. Kuinkahan monessa dekkarissa olen viimeksi kuluneen vuodenkin aikana tähän rakenteeseen törmännyt? En tiedä, mutta en muista, milloin se olisi oikeasti puolustanut paikkaansa. Samaten Lukkarila turvautuu ratkaisuvaiheessa keinoon, josta en lainkaan pidä. Kylmähermoinen murhaaja ei taaskaan malta olla kerskumatta tekosillaan ennen varsinaista kiinni jäämistään. Mikä ihmeen himo näillä tiukoissa paikoissa kylmän viileillä tyypeillä on aina tunnustaa kaikki väärällä hetkellä?

Katarina guuglailee kirjassa ahkerasti, ja myönnettävä on, että itsekin paria asiaa tulin lukiessani Googlella etsineeksi. Kun epäilyt rinnepäällikön kuolintavasta alkavat tarinassa saada vahvistusta, haut vain kiihtyivät täälläkin. Sattumalta Lukkarila on valinnut hyvin ajankohtaisen aseen, josta eräskin asiantuntija totesi noin kuukausi sitten näin Helsingin Sanomissa:

”He käyttivät ******a, vaikka aine on osoittautunut toimimattomaksi. Ei saada tapettua ja jää jälkiä, joita pitkin tutkinnoissa päästään eteenpäin. Maailmasta löytyy paljon tehokkaampia tappamiseen tarkoitettuja myrkkyjä.”

Mutta Suomulla tämä toimii! Ainakin hengenlähdön osalta.

Anne Lukkarila: Enkelilunta
Aviador 2020. 277 s.

Kirjasto.

perjantai 18. syyskuuta 2020

J. S. Meresmaa: Voimanpesä

 


Ensimmäisen koronakesämme nelipäiväinen kesälomareissu osoittautui lopulta kirjallisuusharrastuksen kannalta hyvin antoisaksi. Kuten joku ehkä huomasi, varasin matkalukemiseksi Tommi Kinnusen Pintin, jonka innoittamina teimme matkan loppuun vielä yhden ylimääräisen mutkan ja kävimme katsomassa Nuutajärven lasikylää. Jo sitä ennen kävimme virkistämässä muistiamme Tampereen tuomikirkossa, jonka maalaukset ja koristelut vilahtavat Pekka Hyytin dekkarissa Tummat pilvet eilisen ja joita maalataan Hugo Simbergin elämäkerrassa Pirut ja enkelit.

Lisäbonus tipahti yllättäen jälkeen päin, kun otin lukuvuoroon jo keväällä hankkimani J. S. Meresmaan Voimanpesä-romaanin. En ollut tajunnut, että kannen kuvassa on Verlan pahvitehtaan punatiilifasadi. Sattumalta kesäreissumme yksi pääkohteista oli juuri Verlan tehdasmuseo, ja todellakin vaikutuimme upeasta kohteesta. (Suosittelen lämpimästi, ja kannattaa ehdottomasti varata aikaa noin tunnin mittaiselle opastetulle tutustumiskierrokselle tehtaaseen.) Verla ei ole suotta Unescon maailmanperintökohde.

Voimanpesä on Meresmaan Ursiini-trilogian päätösosa. Aiemmat osat ovat Naakkamestari ja Hämäränsäteet. Kirjailija luonnehtii itse sarjaansa näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Lämpimästi suosittelen lukemaan koko Ursiini-sarjan järjestyksessä ja varmasti on eduksi, jos voi lukea kirjat lyhyen ajan sisällä. Ainakin itse huomasin unohtaneeni aika paljon aiemmista osista, ja teosten maailma on niin omintakeinen, että lukija tarvitsee kaiken saamansa tiedon sujuvaan tarinassa suunnistamiseen. Kirjat ovat kompakteja pienoisromaaneja, joten ne lukee nopeasti.

Voimanpesän alussa ursiinit on ajettu ahtaalle. Tampere alkaa vaikuttaa yhä epävarmemmalta turvapaikalta, ja niinpä Jyly tovereineen päättää siirtää Naakkamestarin. Uudeksi tukikohdaksi valikoituu Verlan pahvitehtaan alue. Seutu on kaikin puolin ursiinien tarkoitukseen sopiva, sillä tehtaan lähellä on jopa voimakiviesiintymä. Vihollisten aktiivisen toiminnan lisäksi Jylyllä on muitakin murheita. Anttoni alkaa oireilla kummallisesti.

Naakkamestarin siirtäminen on monella tavalla ongelmallista. Logistiseksi ratkaisuksi valitaan junakyyti. Jyly itse matkustaa etukäteen valmistelemaan muuttoa Verlaan, ja saa kyydin Tampereelle putkahtavalta Tuulilta, joka on hankkinut käyttöönsä kummallisen kulkupelin eli dirigiibelin (kannattaa guuglata tämä!).

Verla vaikutta oivalliselta sijoituspaikalta, mutta sitten vanha vihollinen putkahtaa paikalle luolahyeenoineen, eikä Jyly enää tiedä, kehen voi luottaa. Tapahtumat etenevät nopeaa tahtia, ja tehdasalueen rakennuksia ja lähiympäristön maastoa hyödynnetään siinä oivallisesti. Kieltämättä kirjasta tuntui saavan aika paljon irti siksikin, että oli pari viikkoa aikaisemmin kavunnut kuivaamon portaissa ja käynyt lounaalla makasiiniin sijoitetussa kahvilassa.

Voimanpesässä Meresmaa solmii tarinan langat pääosin yhteen, vaikka aukkojakin jää mukavasti. Olen aiempia osia käsittelevässä jutussani kiitellyt sarjaa tiiviistä ja aukkoisesta kerronnasta, ja edelleen olen samaa mieltä. Huomasin myös yhä enemmän tykästyväni tähän suomalaiseen teolliseen historiaan paneutuvaan mielikuvitukselliseen tarinaan. Harmi, että sarja päättyy!

J. S. Meresmaa: Voimanpesä
Robustos 2019. 195 s.


Ostettu.

Ursiini-trilogia:

Naakkamestari
Hämäränsäteet
Voimanpesä

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen




”Uhriniituntakainen – paras paikka elää ja kuolla.”
- Uhriniituntakaisen kuntamotto

Oletko koskaan käynyt Uhriniituntakaisessa? Etkö? Kannattaa poiketa, vaikka varovainen sietää olla. Ainakin, jos ei vielä ole aikuinen. Lasten ja nuorten kannattaa hädän hetkellä pyytää apua Uhriniituntakaisen yhtenäiskoulun biologianopettaja Rukoilija-Sirkalta, sillä Rukoilija-Sirkka on asunut Uhriniituntakaisessa koko ikänsä ja todella tuntee paikkakunnan. Hän osaa myös tarvittaessa laittaa kuriin niin hyytävän Ragemutsin kuin koulun ilmastointikanavista hyökkäävät verenhimoiset tontutkin, joita hän pitää visusti silmällä.

Rukoilija-Sirkan tapaa Magdalena Hain kauhunovellikokoelmissa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta ja Kuolleiden kirja – Paluu Uhriniituntakaiseen, joista jälkimmäisen luin hiljattain ja ensimmäisen jo jokin aika sitten. Haiseva käsi oli aikanaan Topelius-palkintoehdokkaana, eikä ollenkaan syyttä, sillä kokoelman novellit ovat kerrassaan mainioita, eivätkä Kuolleiden kirjan novellit jää yhtään heikommiksi, oikeastaan päinvastoin.

Novellit ovat itsenäisiä tekstejä. Yhdistävänä punaisena lankana on tarinoiden miljöö eli salaperäinen ja outo Uhriniituntakainen. Aikuisten silmin paikkakunta on aivan tavallinen suomalainen kunta taajamineen, mutta murrosikäiset ja sitä nuoremmat tietävät, että Uhriniituntakainen on kaikkea muuta kuin tylsä ja turvallinen paikka asua. Ilman Rukoilija-Sirkkaa he olisivat totisesti pulassa!

Rukoilija-Sirkka oikaisi silmälasinsa. Hän vilkaisi matolla hyytelömäisenä hytisevää kirjainkasaa, otti taskustaan huomattavan suurikokoisen tyhjän koirankakkapussin ja kääräisi löyhkäävän kirjainkasan muina naisina siihen. Sitten hän käveli kirjan luo, ropisteli pussin sisällön takaisin kirjan sivuille ja lopuksi sulki kirjan kannet. Varmuuden vuoksi opettaja kääräisi kirjan ympärille kerroksen harmaata ilmastointiteippiä, joka sekin löytyi opettajan ulkoilutakin taskusta.

Olen monesti nuortenkirjoja lukiessani kaivannut myönteistä koulukuvausta. Pääsääntöisestihän koulu kuvataan joko ääritylsäksi pakkopullaksi tai sitten epäinhimilliseksi kidutuspaikaksi, jossa aikuiset ovat järjestään sokeita ja kuuroja kaikelle, mitä ympärillä tapahtuu. Niinpä en voi kuin hykerrellä mielissäni lukiessani, miten kuivakanoloinen bilsanmaikka pistää asiat järjestykseen ja vie mennessään vaikka Kuolleiden kirjan nahkapiruineen päivineen. Rukoilija-Sirkka on totta vieköön idolini!

Kuten sanottu, Hain novellit ovat mainioita. Ne ovat oikeasti jännittäviä ja vähän pelottavia, eikä kaikissa suinkaan käy hyvin tai ainakaan siten, kuin odottaisi. Tästä pidän! Oivallista on myös pelottavien ja vakaviakin teemoja, kuten kiusaaminen ja kuolema, käsittelevien tarinoiden pirullisen lämmin ja hykerryttävä huumori. Kauhuelementit putkahtavat esiin odottamattomista paikoista ja yllättävinä hetkinä, keskellä nuorten tavallista suomalaista arkea.

Kuolleiden kirjan kohderyhmää ovat tietysti alakoulun yläluokkien ja yläkoulun oppilaiden ikäiset nuoret, mutta hyvin nämä tarinat uppoavat ikääntyneeseenkin (ylitin tämän maagisen rajan kesällä!) lukijaan. Ihan kullanarvoinen vinkki opettajille ja koulukirjastovastaaville: hankkikaa Haiseva käsi ja Kuolleiden kirja luokan ja koulukirjaston hyllyyn. Saa ostaa myös lapsenlapselle tai kummilapselle lahjaksi, tykkäystakuu!

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen
Karisto 2020. 199 s.

Arvostelukappale.

P.S. Haisevan käden painos on ilmeisesti loppu. Toivottavasti siitä saadaan pian uusi painos myyntiin.

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Matti Järvinen (toim.): Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia



”… että hiukkanen mielikuvitusta, huumoria ja englantilaisen kirjallisuuden tuntemusta
ovat arvokkaana apuna nykyajan salapoliisille!”

Kirjastoreissulla käteen sattui mielenkiintoinen kirjanen, joka on otsikoitu hauskan vanhahtavasti Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia. Sexton Blaken nimi ei sanonut minulle mitään, mutta päätin ottaa kirjan mukaani kotiin, koska tunnistin sen sijaan sen toimittajan ja kustantamon nimet. Matti Järvinen on tullut tutuksi Suomen dekkariseuran hallituksesta ja seuran muunkin toiminnan yhteydessä. Innokkaana kirjallisuusharrastajana ja piinkovana kirjastoammattilaisena Järvinen on perustanut oman Nysalor-kustannus-nimisen pienkustantamon.

Kadonneen timantin esipuheessa kirjan toimittaja avaa lukijalle yksityisetsivä Sexton Blaken arvoitusta. Blake on jonkinlainen Sherlock Holmesin pikkuserkku, sillä myös hän on Lontoon Baker Streetilla asustava kolme-nelikymppinen poikamies, joka harjoittaa yksityisetsivän ammattia. Blakella ja Holmesilla on paljon yhtäläisyyksiä, mutta aivan identtisiä he eivät ole.

Sexton Blake seikkailee tiettävästi noin 4000 tarinassa. Järvisen mukaan kirjoittajiakin on vuosikymmenten mittaan ollut parisen sataa, eikä kaikkien tekijöiden oikeaa henkilöyttä tiedetä. Tarinat ovat ilmestyneet aikakaus- ja sanomalehdissä ja myös esimerkiksi sarjakuvamuodossa. Ensimmäiset tarinat ilmestyivät vuonna 1893.

Kadonneessa timantissa on yhdeksän rikosnovellia, joista kuusi on aiemmin ilmestynyt suomeksi eri lehdissä 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Niiden käännöksen kieliasua Järvinen on jonkin verran parannellut ja modernisoinut. Loput kolme novellia hän on itse suomentanut tätä kokoelmaa varten.

Sexton Blake tutkii niin murhia kuin vähäisempiäkin rikoksia. Kadonnut timantti -kokoelman novelleissa monissa on kyse verrattoman ovelista rikosjuonista, joiden avulla rikolliset yrittävät päästä hyötymään taloudellisesti. Pahaksi onneksi rikollisten kannalta paikalle kuitenkin kutsutaan Sexton Blake, jonka terävältä katseelta ei jää pieninkään vihje huomaamatta (toisin kuin poliisilta) eikä älyltä kieroinkaan juonittelu paljastumatta.

Ainakin tämän kokoelman perusteella Sexton Blake -rikosnovellit ovat mukavan suoraviivaisia ja tiiviitä. Kuvailua tai taustoitusta ei juuri harrasteta, jos se ei ole tarinan kannalta ehdottoman tarpeellista. Dialogia on runsaasti ja se vie tarinaa joutuisasti eteenpäin. Henkilökuvauskaan ei ole kovin syvälle luotaavaa, ja Blake itsekin jää jokseenkin ohueksi. Lukijan oletetaan myös tietävän, kuka ja millainen Sexton Blake on. Rikokset ovat katalia, mutta Blakella on kyllä pieni huumorin pilke silmäkulmassaan ja myös inhimillisyyttä rikoksen tehnyttäkin kohtaan, ainakin joskus.

Novellit sopivat mainiosti pieniksi lukuvälipaloiksi, ja lukija pääsee testaamaan omiakin hoksottimiaan. Itse esimerkiksi hoksasin niminovellin jujun heti alkumetreillä ja tunsin siitä suurta iloa, kun huomasin olleeni oikeassa.

Matti Järvinen (toim.): Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia
Nysalor-kustannus 2018. 93 s.


Lainattu kirjastosta.

maanantai 31. elokuuta 2020

Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu



Keskusrikospoliisin rikosylikonstaapeli Niko Rantsin esikoisdekkari Sinun puolestasi vuodatettu edustaa totisenrealistista suomalaisen poliisidekkarin alagenreä. Sen ansiot eivät ole niinkään kimurantissa juonenkuljetuksessa tai moniulotteisessa henkilökuvauksessa, vaan pikemminkin järjestäytyneen rikollisuuden vaikean torjunnan ja arkisen poliisityön riskien ja kuormittavuuden esille tuonnissa.

Järjestyspoliisin luotettuna kenttäjohtajana työskentelevä Veli-Matti Suojanen on saanut riesakseen Pajusen, pikkurikollisen, joka ei säästele vaivojaan vainotessaan kohdettaan. Mies ilmestyy milloin lasten jääkiekkoharjoitusten katsomoon, milloin omakotitalon aidan taakse. Tilanne alkaa olla äärimmäisen stressaava, mutta silti Veli-Matti ei ole kertonut asiasta vaimolleen. Miehen omituinen käytös kummastuttaa kotona, eikä avioliitto ole parhaissa voimissaan.

Veli-Matin kokemia kauhunhetkiä kuvataan talveen ja kevääseen ajoittuvissa takaumissa. Toukokuussa Porkkalanniemestä löytyy väkivaltaisesti surmatun miehen ruumis, joka pian tunnistetaan Pajuseksi. Murhan tai tapon tutkinta etenee nihkeästi. Onko Veli-Matilla jotain tekemistä miehen kuoleman kanssa? Se kiinnostaa myös Espoon rikosyksikön ja KRP:n tutkijoita.

Toukokuussa Veli-Mattiin ottaa yhteyttä myös Tuija, Veli-Matin hyvän ystävän Jussin vaimo. Jussille ei kuulu hyvää. Pariskunta on hiljattain eronnut eivätkä Jussin firmankaan asiat ole oikein tolallaan, ja nyt Tuija on huolissaan Jussin uusista ystävistä. Tuija on nähnyt Jussin liikkuvan epäilyttävän Pertti Mäki -nimisen miehen kanssa. Ei kai Jussi ole sekaantunut rikollisiin puuhiin? Veli-Matti lupaa olla yhteyksissä Jussiin ja tunnustella tilannetta.

Kuten sanottu, varsinainen rikosjuoni ei ole kovinkaan kimurantti. Sen sijaan Rantsi paneutuu kuvaamaan sitä, miten helposti tavallinen poliisi voi tahtomattaan sotkeutua hankalaan verkkoon ja siitä irti pyristellessään sotkeutua yhä pahemmin sen lankoihin. Sattumalla on oma sijansa tapahtumissa, mutta myös Suomen pienuudella on osuutensa. On melkoisen mahdotonta karistaa vainoajia kannoiltaan ja samalla jatkaa tavallista työ- ja kotiarkea.

Lukija pääsee seuraamaan tapahtumia paitsi Veli-Matin, myös Jussin sekä Espoon poliisin vanhemman rikoskonstaapeli Tommi Malkin ja KRP:n rikosylikonstaapeli Katri Rautasen kautta. Poliisikolmikon yksityiselämääkin kuvataan jonkin verran, vaikka aika ohuiksi henkilöt vielä jäävät. Olisiko tässä kuitenkin tulevan poliisiromaanisarjan ydinjoukko?

Kuten tästä jutustani ehkä huomaa, en ollut Rantsin esikoisesta mitenkään hurmaantunut. Se avaa kyllä mielenkiintoisia ja aika kylmääviäkin näkymiä poliisin toiminnan sisälle, mutta kaunokirjallisesti sen ansiot jäävät vielä raakileeksi. Kliseisesti voisi jälleen todeta, että käsillä on lupaava esikoinen. Kunhan Rantsi saa henkilöihinsä vähän lisää lihaa ja verta, ollaan jo pitkällä. Juonenkäänteisiinkin saa mieluusti vielä lisätä muutaman kierteen ja vauhtia.

Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu
Tammi 2020. 346 s.
Äänikirjan lukija Jarkko Pajunen, kesto 8 h 51 min.


Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Storytel. Kuuntelin alun, loppupuolen luin.

torstai 27. elokuuta 2020

JP Koskinen: Hukkuva maa



Ihmisen suurimpia ongelmia on uskotella itselleen, ettei hänellä ollut ongelmia.
En halunnut langeta ilmeisimpään ansaan, joten olin kaivanut työhuoneeni hyllystä tyhjän muistikirjan ja kirjoittanut sen etulehdelle kolme tärkeää sanaa: Päässäsi on vikaa. Alleviivasin sanat kahteen kertaan, varmuuden vuoksi.

Ilmastonmuutoksen johtava tutkija ja asiantuntija Niklas Vaateri on alkanut turhautua. Vuosikymmenet hän kiertänyt maailmalla lukemattomissa konferensseissa ja seminaareissa kertomassa kylmiä faktoja ilmaston yhä pahenevasta tilasta, mutta laihoin tuloksin. Tuntuu, että kukaan ei halua kuunnella.

Kaikki ovat joko liian tyhmiä tai laiskoja ymmärtääkseen tilastoja ja mittaustuloksia, jotka puhuvat karua ja lahjomatonta kieltään. On mukavampaa maksaa kompensaatiomaksuja kuin oikeasti luopua mistään. Tämän kaiken Niklas myös avoimesti kertoo kaikille kuulijoilleen vähänkään piittaamatta siitä, kuinka arvovaltaista väkeä yleisössä kulloinkin istuu. Räväkkä ja suorapuheinen esiintymistapa on tehnyt Niklaksesta halutun esiintyjän mutta tuonut hänelle myös joukon vihamiehiä.

Työasioiden oheen Niklaksen arkeen putkahtaa uusi huoli, kun perheyrityksen huomiinsa saanut sisko Sandra pyytää Niklasta puhumaan perheen äidin kanssa. Olisi aika julistaa viisi vuotta aiemmin jäljettömiin kadonnut isä kuolleeksi, jota pesä saataisiin jaettua. Niklas tietää tehtävän toivottomaksi, mutta päättää kuitenkin yrittää siskonsa mieliksi.

Perheen yllätykseksi myös keskuspoliisi kiinnostuu uudelleen umpikujaan päättyneestä katoamistapauksen tutkinnasta. Jostain syystä erityisesti Santeri Sorakallio -niminen poliisi on kummallisen kiinnostunut Niklaksen tekemisistä isän katoamisen aikaan. Kansanedustajana toiminut isä osallistui Niklaksen kanssa samaan eduskunnan tilaisuuteen juuri ennen katoamistaan. Niklas lähti ainakin tietääkseen tilaisuudesta suoraan lentokentälle ja sieltä ilmastokonferenssiin Amsterdamiin. Mutta valitettavasti Niklaksella ei ole kovin varmoja muistikuvia juuri kyseisistä tunneista ja päivistä.

Niklas Vaateri on JP Koskisen uutuusromaanin Hukkuva maa minäkertoja. Olen tiennyt jo pitkään, että Koskisella on näpeissään laaja genrekirjo, ja tässä uutukaisessa sulautuvat hykerryttävästi yhteen dystopia, jonkinlainen scifin ja maagisen realismin yhdistelmä ja dekkari goottimaustein. Ainakin. Ohjenuoraksi lukijalle voisi antaa vinkin, että juuri mikään ei ole sitä, miltä ensivilkaisulla näyttää.

Romaanin miljöönä ovat lähitulevaisuuden Helsinki ja Tulisaari, Vaaterien kotipaikka. Ilmastonmuutos jyllää, ja merenpinta on jo noussut peittäen alleen Tulisaaren kartanon tiluksia niin, että paikasta on hyvää vauhtia tulossa nimensä mukaisesti saari. Itse kartanorakennuksen on suunnitellut peräti arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen, ja se vaikuttaa kuvauksen perusteella Hvitträskin upealta sisarelta. Lisää goottitunnelmaa tarinaan tuo Niklaksen sedän lähelle perustama yksityinen nyt jo parhaat aikansa nähnyt mielisairaala.

Oman tvistinsä tarinaan tuo Niklaksen ja Sandran pikkuveli Mikko, jolla on varpaiden väleissä ylimääräiset poimut. Miehen jalat ovat siis itse asiassa räpylät. Vesi onkin Mikolle tärkeä elementti, ja hänen erikoiselle mutta visusti salassa pidetylle oivalliselle kyvylleen on tarinassa tietysti käyttöä.

Koskinen tarjoaa vetävän ja yllätyksellisen tarinan ohessa tuhdin paketin ilmastonmuutostietoa ja pöllyttää Niklaksen suulla melkoisesti monia näkemyksiä ja mielipiteitä. Silti sävy ei tunnu saarnaavalta, koska Niklas on nokkelasti rakennettu henkilö järjettömine itsetuntoineen. Onko kaikki sittenkään ihan niin kuin Niklas väittää? Aika moni asia mitä ilmeisimmin on, mutta mitkä ja miten, se onkin sitten toinen kysymys.

Vaikka olen vannoutunut tiiliskiviromaanien ystävä, pidän myös siitä, ettei tarinoita turhanpäin venytetä ja paisutella. Koskisen ilmaisu on napakkaa, ja romaanin mitaksi riittää hyvin 230 sivua. Tarina laajenee mukavasti siirtyessään kansien välistä lukijan korvien väliin.

JP Koskinen: Hukkuva maa
Like 2020. 231 s.


Arvostelukappale.

tiistai 25. elokuuta 2020

Eva Frantz: Tästä pelistä pois




Vanhempi konstaapeli Anna Glad työskentelee pienen nimeämättömän suomenruotsalaisen rannikkokaupungin poliisissa rikostutkijana. Aiemmissa Anna Glad -dekkareissa Anna erosi puolisostaan ja rakastui uuteen mieheen, joka asuu ja työskentelee Tampereella. Nyt Anna on raskaana. Hän on pitkään toivonut lasta, mutta raskaus on tullut täytenä yllätyksenä, eikä Anna oikein pysty käsittelemään tilannetta. Käytännön asioiden ratkaiseminen lapsen isän kanssa on hankalaa, koska Anna ei halua tehdä päätöksiä. Hän haluaa olla poliisi, ei äiti! Tai oikeastaan Anna ei taida tietää, mitä haluaa.

Annan raskaus näkyy ja kuuluu siis pitkälle Eva Frantzin kolmannessa dekkarissa Tästä pelistä pois. Dekkari pyörii muutenkin vahvasti vanhemmuuden ja lasten ympärillä. On ylimääräinen vauva, jonka nuori äiti kauhukseen löytää oman lapsensa vierestä vaunuista ja jota kukaan ei kaipaa. On lapsettomuutta ja salattuja lapsia väärien kumppaneiden kanssa.

Tästä pelistä pois alkaa siis kohtauksella, jossa äiti jättää vaunuissa nukkuvan vauvansa hetkeksi kukkakaupan eteen. Kotipihalla häntä odottaa karmiva yllätys, kun hän poistaa kuomua peittävän kankaan. Herkullisesti asetelma on käänteinen kuin totutusti. Vauva ei olekaan kadonnut, vaan vaunuihin on ilmestynyt toinen vauva! Kenen lapsi on, ja miksi hänet on jätetty vaunuihin? Poliisi on ymmällään, varsinkin, kun kukaan ei kysele lapsen perään.

Samaan aikaan kaupunkia ja naapureitaan vuosikymmeniä valituksillaan ja kaiken totaalisella vastustuksellaan piinannut Börje Bohman on kadonnut. Bohmanin viimeisin jarrutusurakka on koskenut rakenteilla olevaa pyörätietä, jonka edestä hänen aikanaan komea mutta nyt pahasti rapistumaan päässyt omakotitalonsa on pakkolunastettu. Bohman ei kuitenkaan ole suostunut poistumaan talostaan, joten kaupungin rakennushanke seisoo aiheuttaen sekä kuluja että pilkkaa. Mutta nyt miehestä ei näy jälkeäkään. Vain kuivunut verilammikko on jäänyt ulko-oven eteen.

Kolmas juonihaara liittyy jääkiekkoilijamiljonääri Samuel Lindbergiin ja hänen Alison-vaimoonsa, jotka ovat muuttaneet paikkakunnalle saareen rakennutettuun hulppeaan huvilaan. Amerikkalainen vaimo kummastelee, millaiseksi hänen unelmien aviomiehensä on kotimaahan paluun jälkeen muuttunut: kylmäksi, kiukkuiseksi ja poissaolevaksi. Miten hankkia lapsia miehen kanssa, joka ei ole koskaan paikalla?

Kuten genren perinteisiin kuuluu, kaikki tämä liittyy lopulta yhteen. Mutta ennen kuin yhteydet selviävät lukijalle ja lopulta Annalle ja kumppaneillekin, ehtii tapahtua monenlaista niin varsinaiseen juonenkuljetukseen kuin henkilöiden yksityiselämäänkin liittyvää.

Anna Glad -dekkarit ovat varsin perinteisiä arvoitus- ja poliisidekkarin risteytyksiä. Pääasiassa leppoisissa tunnelmissa ratkotaan kimurantteja rikosvyyhtejä ilman turhaa välivallalla mässäilyä. Mukana on arjen ongelmia ja sen vastapainona ripaus romantiikkaa ja huumoria. Osa henkilöistä on piirretty karikatyyrimaisesti, kuten tällä kertaa uusi riikinkukkomaisesti tepasteleva kaupunginjohtaja Jasper Jokela.

Eva Frantz sai viime vuonna arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon sarjan kakkososasta Kahdeksas tyttö. Tästä pelistä pois on juonenpunonnaltaan vähintään sen veroinen, ellei parempi. Kunhan Annan raskauden paikoin yliampuvasta alleviivaamisesta pääsee yli, dekkari tarjoaa oivallista viihdettä.

Eva Frantz: Tästä pelistä pois (För han var redan dö)
Suom. Ulla Lempinen ja Arja Kantele.
S&S 2020. 383 s.


Arvostelukappale.

Anna Glad -sarja:

Sininen huvila
Kahdeksas neito
Tästä pelistä pois