Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Jos pitää meditatiivisen ja hypnoottisen rauhallisilta tuntuvista psykologisista jännityskirjoista, joiden tunnelma tihenee kuin varkain, kannattaa lukea Håkan Nesserin tuotantoa. Barbarotti-sarja on mielestäni kokonaisuudessaan sellainen, mutta myös tämä juuri kuuntelemani itsenäinen teos Elävät ja kuolleet Winsfordissa on oikea malliesimerkki lähes tyylipuhtaasta suorituksesta.

Tukholmalainen viisikymppinen tv-toimittaja Maria Holinek vuokraa koiransa Castorin kanssa syrjäisen mökin Englannin lounaisrannikon tuntumasta pikkuruisen Winsfordin kylän liepeiltä. Nimekseen hän on kertonut Maria Anderson ja ammatikseen kirjailija. Marialla on autossaan myös miehensä kirjallisuuden professori Martinin matkatavarat, mutta ei Martinia.

Miksi Maria on tullut Winsfordiin marraskuussa ja yksin? Mitä Martinille on tapahtunut? 

Vähitellen lukijalle selkenee, mitä Tukholmassa on tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana ja miksi pariskunta on päättänyt vetäytyä Pohjois-Afrikkaan kirjoitusretriittiin. Martinilla on alustava sopimus kirjasta, jossa hän aikoo paljastaa, mitä hänen nuoruudessaan oikein tapahtui amerikkalaisen kohukirjailijapariskunnan luona. Marialla on siis mukanaan myös Martinin tietokone. Myös hän aikoo selvittää, mitä miehen nuoruudessa tapahtui sellaista, mikä kiinnostaa kustantamoakin.

Maria asettuu syrjäiseen ja ainakin lukijan mielestä melkoisen kolkkoon mökkiinsä aikomuksenaan viettää siellä vähintään puoli vuotta. Kylässä hän tutustuu pubissa mukavan oloiseen Markiin, ja kylän tietotuvassa hän käy välillä lukemassa omaa ja Martinin sähköpostia. Mökillä ei ole internetyhteyttä ja matkapuhelimet Maria haluaa pitää suljettuina.

Melko nopeasti Maria ja Castor solahtavat päivärytmiin, johon kuuluu ulkoilua nummella sekä pasianssia ja Martinin muistiinpanojen lukemista. Mutta vähitellen alkaa tapahtua pieniä, omituisia ja pelottaviakin asioita. Miksi portailta löytyy kuollut fasaani? Kuka ajaa vuokratulla Peugeotilla Marian reiteillä? Uhkaako Mariaa jokin vaara?

Mitä enemmän Maria paljastaa lukijalle Martinista, sitä epämiellyttävämpi kuva hänestä piirtyy. Mutta yhtään enempää en lopulta pitänyt Mariasta, vaikka hänen menneisyyteensä liittyykin monia tapahtumia, joiden perusteella myötätunto voisi olla hänen puolellaan. Se, mitä Martinille tapahtui, on kyllä nerokasta! Mariakaan ei voi olla täysin varma mistään, eikä hän lopulta usko enää edes saamiensa sähköpostiviestien aitouteen. Paine kasvaa vähitellen, ja lopulta Maria tekee ratkaisevan päätöksen.

Mikä voisikaan olla sopivampi miljöö synkeälle tarinalle kuin peribrittiläinen talvinen nummi, jossa sumu on välillä läpitunkemattoman tiheää, öinen pimeys mustaakin mustempaa ja jossa talvimyrskyt ulvovat yksinäisen mökin nurkissa? Marian mökin ikkunoista ei näy valonpilkahduksia naapuriasumuksista eikä talon ikkunoissa ole kunnollisia verhoja. Kuka tahansa voi siis seistä ulkona pimeässä ja tarkkailla Mariaa ilman, että hän tietää mitään.

Kirjan lopun häämöttäessä huomasin jännittäväni, miten Marian käy. Onnistuuko hän peittelemään totuuden riittävän syvälle ja aloittamaan uuden elämän? Onko hän edes ansainnut sen? Entä mitä oikein Martinin muistiinpanoista lopulta paljastuu? Julkaistaanko hänen kirjansa joskus?

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa (Levande och döda i Winsford)
Suom. Aleksi Milonoff.
Tammi 2018.
Äänikirjan lukija Petriikka Pohjanheimo, kesto 12 h 15 min.

Ostettu.

Laitan kirjan Helmet -lukuhaasteen kohtaan 36. Kirjassa ollaan yksin.

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava

Kirjoilla on taipumusta kerääntyä erilaisiksi pinoiksi ja röykkiöiksi työhuoneeni pinnoille, ennen kuin ehdin ne lukea. Jos aivan rehellisiä ollaan, tuskin ehdin milloinkaan lukea kaikkia kirjojani. Kesällä huomasin tämän ongelman lisäksi toisen. Olen nimittäin viimeisen vuoden aikana kovasti viehättynyt uusista kuunteluaikapalveluista, kuten Storytel ja BookBeat. Äänikirjoja kuuntelen jatkuvasti, joten mikä onkaan mukavampaa kuin valita palvelun syövereistä uusia kuunneltavia toinen toisensa jälkeen.

Mikä siis on ongelma? Kuunteluaikapalvelut ovat kuukausimaksullisia, joten houkutus on maksimoida kuuntelumäärät, kun kerran maksaa vakiohintaa. Mitä enemmän kuuntelee, sen halvempaa se omasta mielestä on. Mutta minulla on kertynyt melkoinen ostettujen äänikirjojen varasto myös Elisa Kirjasta, jossa aikaisemmin ainoa vaihtoehto oli ostaa omaksi äänikirjat, jotka halusi kuunnella. Tapanani oli seurata aktiivisesti Elisan hyviä tarjouksia ja ostaa kirjoja varastoon pahan päivän varallekin.

Jossain vaiheessa havahduin. Eihän tässä ole mitään järkeä. Päätin, että en maksa kuukausimaksua palveluihin ennen kuin olen kuunnellut ostettujen kirjojen rästivarastoni tyhjäksi. Inventaarion tulos oli tyrmäävä: yli kolmekymmentä kuuntelematonta kirjaa! Siis heittämällä yli kolme sataa tuntia kuunneltavaa…

Ensimmäisiä rästikuunneltaviani oli Nele Neuhausin järkälemäinen dekkari Lumikin on kuoltava. Se on majaillut virtuaalisessa äänikirjahyllyssäni jo jonkin aikaa. Lähdin kuuntelemaan sitä aika kylmiltään eli en selvittänyt oikeastaan mitään taustatietoja kirjasta tai tekijästä etukäteen. Aika pian olin kuitenkin huomaavinani, että kyseessä on todennäköisesti sarjan jokin muu osa kuin ensimmäinen. Huomioni piti paikkaansa, sillä Lumikin on kuoltava on Neuhausin Taunus-sarjaksi kutsutun dekkarisarjan neljäs osa, joka on samalla hänen kansainvälinen läpimurtoteoksensa.

Juonen seuraamisen kannalta tämä ei ollut mikään ongelma, mutta ihan periaatteesta harmittaa aina, kun sarjoja ryhdytään julkaisemaan suomeksi keskeltä. Sarja on jo yhdeksänosainen, ja suomeksi siitä on julkaistu vielä viides ja kuudes osa eli kirjat Joka tuulen kylvää (2017) ja Susihukka (2018). Myös nämä jatko-osat näyttävät olevan saatavilla Elisa Kirjasta äänikirjoina.

Sarjan päähenkilöt ovat Hofheimin poliisin väkivaltaosaston rikoskomisario Pia Kirchhoff ja rikospoliisin väkivaltarikosyksikön johtaja Oliver von Bodenstein. Kummankin poliisin yksityiselämää seurataan ainakin tässä kirjassa kohtalaisesti. He vaikuttavat miellyttäviltä, kunnollisilta poliiseilta, joilla ei ole mitään elämää suurempia traumoja, vaikka arki ei aina niin ruusuista olekaan. Pialla on vaikeuksia taloasioiden kanssa, ja Oliverin avioliitto on ajautunut vakavaan kriisiin. Silti töitä painetaan uskollisesti. Työyhteisössäkin jotain pientä hankausta on, mutta yhtä kaikki poliisityö hoidetaan huolella.

Lähtötilanne ei ole aivan tavanomaisimmasta päästä. Pienessä Altenheimin kylässä kuohuu, sillä yksitoista vuotta sitten kahden teinitytön surmasta tuomittu Tobias Sartorius on kärsinyt rangaistuksensa ja kyläläisten tyrmistykseksi palannut kotitaloonsa isänsä luo. Tobias on ollut yhdeksäntoistavuotias suosittu ja lahjakas poika, kun kyläjuhlat päättyivät tragediaan: sekä hänen entinen tyttöystävänsä Laura että silloinen suuri rakkautensa Stephanie eli Lumikki katosivat jäljettömiin. Todisteet viittasivat siihen, että Tobias surmasi molemmat tytöt ja kätki ruumiit. Poika kuitenkin kiisti jyrkästi, mutta valitettavasti hänellä ei ollut muistikuvia myöhäisillan tapahtumista. Vankilatuomio tuhosi hänen tulevaisuutensa, ja kotiin palattuaan Tobias huomaa, että se on tuhonnut myös hänen vanhempiensa avioliiton ja elinkeinon.

Tobiaksen paluun jälkeen läheisessä kaupungissa tönäistään nainen sillalta alla ajavan auton tuulilasille. Pian selviää, että nainen on Tobiaksen äiti. Onko Tobias sekaantunut äitinsä murhayritykseen? Vai halusiko joku kostaa? Pian Altenheimissa katoaa 17-vuotias Amelie, joka on jo ehtinyt ystävystyä Tobiaksen kanssa. Mitä oikein on tekeillä? Poliisit törmäävät täydelliseen vihamieliseen vaikenemiseen yrittäessään haastatella paikkakuntalaisia.

Vähitellen kierrokset nousevat ja kylässä tapahtuu yhä uusia kummallisia asioita. Pia Kirchhoff on ensi tapaamisesta lähtien ollut vakuuttunut, että Tobias on ollut syytön Lauran ja Stephanien murhiin. Mutta missä ovat tyttöjen ruumiit? Ketkä tietävät, mitä oikeasti tapahtui? Mitä enemmän poliisit asiaa penkovat, sitä monimutkaisemmaksi kuvio muodostuu. Suunnilleen kirjan puolivälissä olin jo mielestäni ratkaissut, kuka on murhaaja, ja mietin, millä kirjailija oikein on täyttänyt loppupuoliskon. Olin luonnollisesti väärässä, ja vielä monta kertaa myöhemminkin. Juoni on kyllä punottu verrattoman pirulliseksi!

Toisaalta juoni on niin monimutkainen, että sen kannatteluun tarvitaan melkoinen henkilökaarti. Se taas tekee lukemisesta ja varsinkin kuuntelemisesta välillä hankalaa. On keskityttävä huolella, jotta kaikki ministerit ja teollisuuspohatat ja näiden vaimot ja muut henkilöt pysyvät hanskassa.

Neuhausin tuotantoon tutustuminen kannatti kyllä aloittaa tällä Lumikin on kuoltava -dekkarilla. Aion laittaa nyt nimen muistiin. Luen tai kuuntelen seuraavatkin osat, kunhan sopiva tilaisuus tulee.

Nele Neuhaus Lumikin on kuoltava (Schneewittchen muss sterben)
Suom. Veera Kaski.
Wsoy 2016. Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 16 h 52 min.

Ostettu

Riitta Konttinen: Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulta

Olen jo joitakin vuosia seurannut meteorologi Seija Paasosta Twitterissä, joten en ole voinut olla huomaamatta hänen hienoa kirjaprojektiaan Taiteilijoiden taivaat. Sen ideana oli siis tutkia maalauksia nimenomaan säänäkökulmasta. Kirjan sivutuotteena, jos niin voi sanoa, syntyi Paasosen kuratoima taidenäyttely Sadejuovia ja pilvisäteitä Järvenpään taidemuseoon. Kävin ystäväni kanssa katsomassa näyttelyn kesälomamme viimeisellä viikolla. Hieno näyttely, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa!

Lukuisin tuttujen ja tuntemattomampien tekijöiden taulujen keskellä silmiimme osui ensikatsomalta varsin vaatimaton harmaasävyinen taulu. Teostiedot tiesivät kertoa, että kuvassa oli Ellen Favorin -nimisen taiteilijan teos Sadeilma Lohjanjärvellä. Koska vietämme kumpikin arjestamme ison osan Lohjan kaupungin palveluksessa, taulu herätti koko joukon kysymyksiä. Kuka oli Ellen Favorin? Miksi hän oli maalannut taulun Lohjanjärvestä?

Ellen Favorin: Sadeilma Lohjanjärvellä.
Taidesäätiö Merita.

Kotiin päästyäni jaoin nappaamani huonon kuvan Favorinin taulusta Facebook-seinälleni ja kyselin lohjalaisilta ystäviltäni lisätietoa arvoitukseen. Sitä löytyikin nopeasti. Yksi osasi jotakuinkin paikallistaa, mistä taulun maisemaa oli katsottu maalaushetkellä. Toinen tiesi kertoa, että Ellen Favorinin toinen taulu oli ollut aikaisemmin Lohjan kirjaston kirjastokortin kuva-aiheena (totta, myöhemmin olen nähnyt sellaisen kortin ihan itse!). Taiteilijan traaginen kohtalokin oli tiedossa: Ellen ja hänen Hanna-siskonsa menehtyivät kotitalonsa tulipalossa Lohjalla vuonna 1919. Heidät on haudattu Lohjan hautausmaalle, ja hauta on edelleen olemassa, kävin jopa tarkistamassa.

Nopeasti tuli myös vinkki, että Riitta Konttinen on kirjoittanut Ellenistä. Kirjastosta löytyikin sitten apua, ja kävin omasta pääkirjastostamme hakemassa ensihätään Konttisen vuonna 1988 ilmestyneen teoksen Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulta. Siellä Ellen on mukana, yhtenä Konttisen maalarisiskoiksi nimeämässä naistaiteilijajoukossa, joka rohkeasti matkusti Eurooppaan saamaan oppia ja tekemään omannäköistään taidetta.

Etsin ensimmäiseksi kirjasta Ellen Favorinista kertovat kohdat. Teoksen lopussa on tiivis elämäkertaesittely kaikista maalarisiskoista ja puolivälissä omat luvut heidän urakehityksensä vaiheista 1880-luvun jälkeen. Ellen Favorinista on säilynyt harmillisen vähän tietoa jälkipolville, eikä 1980-luvulla Ateneumin kokoelmissa ollut häneltä kuin yksi varhainen teos. Näiltä osin tiedonjanoni ei siis täysin tullut tyydytetyksi.

Ellen Favorin Münchenissä v. 1876.
Kuva Museovirasto.

Ellen Favorin oli pappisperheen tytär. Perhe muutti ilmeisesti isän työn takia tiheästi. 17-vuotias Ellen aloitti opinnot Helsingin Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Opinnot jatkuivat pian Tukholmassa ja Münchenissä. Ellen matkusti myös Italiaan, eri puolille Saksaan, Sveitsiin ja Ranskaan taideopintojensa takia 1880-luvulla. Maalaamisen lisäksi Ellen perehtyi valokuvaamiseen ja harjoitti maisemavalokuvausta. Naimaton Ellen Favorin asettui vuosisadan vaihteessa maalariveljensä Alfred Favorinin ja kirjailijasisarensa Hanna Favorinin kanssa Lohjalle.

Perusteellisista opinnoista, oman lahjakkuuden tinkimättömästä kehittämisestä ja ahkerasta maalaamisesta huolimatta Favorinille ei siunaantunut menestystä taiteen kentällä, vaan hänet pääsääntöisesti sivuutettiin omana aikanaan ja hän vaipui taidemaailmassa unohduksiin jo ennen kuolemaansa. Miksi?

Aluksi siis vain selasin Konttisen teosta, mutta huomasin nopeasti sen aiheen niin kiinnostavaksi, että pian luinkin sitä alusta alkaen. Kannatti, totisesti! Olen aikaisemmin tänä vuonna lukenut jo koko joukon suomalaisista 1800-luvun ja 1900-luvun alun taiteilijoista, joten oli mielenkiintoista saada asiaan lisävalaistusta. Konttinen on teoksensa nimen mukaisesti syventynyt suomalaisiin naistaiteilijoihin, joita olikin kunnioitettava joukko 1880-luvulla ja jotka rohkeasti lähtivät maailmalle oppia saamaan ja maalaamaan, mutta jotka järjestään sivuutettiin ja unohdettiin. Osa on sittemmin ’löydetty’ uudelleen, mutta monet, kuten Ellen Favorin, ovat edelleen unohduksissa.

Selitys asiaan tiivistyy masentavan raivostuttavasti Axel Gallénin toteamukseen, jota Konttinen siteeraa useammassakin kohdassa teostaan:

”Olen joskus ollut yhteydessä suomalaisten maalarimamsellien kanssa, mutta en viihdy heidän seurassaan. Kun ihmiset pyrkivät ylittämään mahdollisuutensa eivätkä pysy lestissään, niin tulee siitä roskaa mielestäni. He voisivat paremmin hyödyttää maataan ja jälkimaailmaa synnyttämällä muutamia pulskia poikia.”

Niin. Tuon sitaatin kopioiminenkin jo saa otsasuonet pullistumaan! Valitettavasti Gallén tuli tuossa ilmaisseeksi oman heikon itsetuntonsa (?) lisäksi vuosikymmeniä jatkuneen ajan hengen. 1880-luvulla Pariisissa naiset eivät päässeet opiskelemaan arvostettuun École des Beaux-Artsiin, vaan heidän oli tyydyttävä yksityisiin kouluihin, jotka toki olivat suosittuja ja niissä sai hyvääkin opetusta. Naiset vain joutuivat maksamaan opetuksesta tuplahinnan ja saivat sillä hinnalla puolet vähemmän opetusta kuin miehet…

Syynä kovempaan taksaan oli ajatus, että miehet olivat opiskelemassa itselleen ammattia ja naiset harrastamassa. Naistaiteilijoiden töitä ei huomioitu kritiikeissä, tai jos huomioitiin, arviot olivat yleensä vähätteleviä. Naisten valitsemat aiheet olivat pääsääntöisesti vääriä. Heidän toivottiin maalaavan itselleen sopivia aiheita, kuten kukka-asetelmia tai lapsia. Niillä aiheilla taas ei ollut asiaa näyttelyihin tai palkinnoille. Esimerkiksi Helene Schjerfbeck oli kiinnostunut muodissa olleesta historiamaalauksesta, mutta hänen taulunsa herättivät lähinnä närkästystä, sillä eihän nainen voinut tajuta esimerkiksi sodasta tai taisteluista mitään. Viis siitä, etteivät sen ajan miestaiteilijatkaan mitään sotaveteraaneja olleet.

Konttinen osoittaa, että 1880-luvulla suomalaisen taiteen uudistajia olivat usein nimenomaan naiset. He omaksuivat ennakkoluulottomasti uusia tekniikoita ja suuntauksia Euroopassa. He alkoivat maalata ulkona, käyttää tekniikkaa, joka jätti pensselinvedot näkyviin kankaalle (jolloin heidän töitään pidettiin kotimaassa keskeneräisinä), he uudistivat värien käyttöä, omaksuivat uutta naturalismia ja impressionismia (joita pidettiin Suomessa kauhistavina). Silti heistä vain harvasta tiedetään nykyään juuri mitään ja vain muutama sai arvostusta elinaikanaan.

Maalarisiskoihin eli suurin piirtein saman ikäisiin ja samaan aikaan 1880-luvulla Pariisissa opiskelleisiin ja maalanneisiin naistaiteilijoihin Konttinen laskee seuraavat taiteilijat:

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919)

Alma Engblom (1856-1926)

Ellen Favorin (1853-1919)

Agda Lindqvist-Alftan (1860-1899)

Amélie Lundahl (1850-1914)

Fanny Lundahl-Sundblad (1853-1918)

Helene Schjerfbeck (1862-1946)

Venny Soldan-Brofeldt (1863-1945)

Ada Thilen (1852-1933)

Eva Topelius-Acke (1855-1929)

Helena Westermarck (1857-1938)

Maria Wiik (1853-1928)

Maalarisiskojen joukko on löyhä kokonaisuus, vaikka sen sisällä solmittiin runsaasti läpi elämän kestäneitä lujia ystävyyssuhteita. Naiset tukivat ja kannustivat toisiaan. Jotkut jakoivat ainakin jonkin aikaa ateljeen tai asunnon, opiskeltiin ja maalattiin samoissa kouluissa ja kaupungeissa. Kirjeenvaihto oli ahkeraa. Erottaviakin tekijöitä toki oli, mutta pääsääntöisesti kaikkien ura kulki samoja latuja: menestyksekkäät ja kunnianhimoiset opintovuodet ulkomailla, lupaava uran alku – sitten unohdus ja katoaminen taidemaailmasta riippumatta siitä, jatkoiko taiteilija maalaamista vai ei. Muutama avioitui, jotkut kuolivat ennenaikaisesti.

Konttisen teos on silmiä avaava, todella mielenkiintoinen ja miellyttävä lukea. Harmi vain, että 1980-luvun lopulla painetussa runsaasti kuvitetussa kirjassa tekstin seassa olevat kuvat taideteoksista ovat mustavalkoisia. Kirjassa on niiden lisäksi kaksi kuvaliitettä, joissa on tärkeimmät käsitellyt taulut myös värikuvina, mutta suurin osa jää siis lukijalle hyvin valjuiksi. Kuitenkin esimerkiksi juuri värien käytön uudet tavat olivat kirjan taiteilijoille tyypillisiä.

Tämän kirjan lukeminen kaiken lisäksi taisi avata melkoisen runsaudensarven. Aloitettuna on jo Konttisen Modernistipareja, lainattuna Täältä tullaan! – Naistaiteilijat modernin murroksessa ja varattuna Naistaiteilijat Suomessa: keskiajalta modernin murrokseen. Konttinen on julkaissut lukuisia kiinnostavia elämäkertoja, joille pitäisi myös raivata lukuaikaa. Ja taidemuseoissa ja näyttelyissäkin pitäisi ehtiä käydä!

Riitta Konttinen: Suomalaisia naiskirjailijoita 1880-luvulta
Otava, 1988. 286 s.

Kirjasto.

Kirsti Ellilä: Lepra

Hienoiseksi häpeäkseni on tunnustettava, että lähestulkoon kaikki tähänastiset tietoni Diakonissalaitoksesta ja sen sisarista perustuvat Elisabet Ahon romaaniin Sisar. Sen olen näemmä lukenut jo vuonna 2011, mutta hyvin se muistui mieleeni lukiessani tänä kesänä ilmestynyttä Kirsti Ellilän romaania Lepra. Sen kannet suljettuani käännyinkin Wikipedian puoleen virkistämään muistiani ja saamaan edes pikkuisen lisätietoa. Lepraan ei ole liitetty mitään kirjallisuusluetteloa niiden lukijoiden varalta, jotka haluaisivat sukeltaa syvemmälle kirjan mielenkiintoisiin aiheisiin. Olisi voinut kyllä olla.

Romaanin nimi viittaa paitsi sairauteen myös Oriveden leprasairaalaan, jota kutsuttiin ytimekkäästi Lepraksi. Oriveden leprasairaala oli Suomen viimeinen lepraan sairastuneille tarkoitettu hoitolaitos, joka suljettiin 1950-luvun alkuvuosina potilaiden loppuessa. Sairauteen saatiin viimein tehoava lääke ja vanhat avun tavoittamattomissa olevat potilaat poistuivat vähitellen ajasta ikuisuuteen. Suurin osa romaanin tapahtumista sijoittuu sairaalan alueelle 1920-luvulla.

Diakonissasisar Matilda on saanut sisareltaan Helmiltä kutsun saapua nopeasti Orivedelle. Matilda jättää helpottuneena työnsä Dragsvikin vankileirillä ja rientää siskonsa luokse. Leprasairaalassa tunnelma on levoton. Henkilökunnan keskuudessa huhutaan, että johtajatar Helmi on itse saanut lepratartunnan. Jos niin on, on kaikkia työntekijöitä todennäköisesti huijattu, sillä heille on vakuuteltu, ettei lepra tartu hoitohenkilökuntaan, mikäli normaaleja varotoimia noudatetaan tarkoin. Matilda ei kuitenkaan pääse heti edes tapaamaan vanhempaa sisartaan, vaan tämä välttelee häntä. Vahva side sisarusten väliltä näyttää hiutuneen.

Työntekoon omat murheensa hukuttamaan tottunut Matilda tarttuu rivakasti työhön, kun on käynyt selväksi, että Helmi on kutsunut hänet Orivedelle itsensä tilalle johtamaan leprasairaalaa. Helmi epäilee paitsi saaneensa lepran myös omaa diakonikutsumustaan ja jopa Jumalan olemassaoloakin. Miksi näin on käynyt? Matilda ei ymmärrä, mikä on muuttanut palavasieluisen Helmin epäileväksi kyynikoksi. Onko syynä pelkästään raskas ja toivotonkin työ parantumattomasti sairaiden ja yhteiskunnan hyljeksimien potilaiden parissa? Miten asiaan liittyy laitoksen lääkärinä toimiva tohtori Alho?

Vaikka Matilda on kokenut todella kovia Tammisaaren punavankileirillä lääkärinä työskentelevän sisarenpoikansa apuna toimiessaan, leprapotilaiden kohtalo koskettaa ja järkyttää silti. Sairaus ei valikoi uhrejaan, vaan siihen voi sairastua kuka tahansa, kuten Aune, joka on saanut tartunnan lapsena. Aune on viettänyt osan lapsuudestaan ja koko nuoruutensa Leprassa, mutta ei halua alistua kohtaloonsa. Nuori verevä nainen kaipaa elämää, vapautta ja rakkautta. Niitä hänelle ei kuitenkaan ole tarjolla. Kapinointi yritetään kitkeä kovilla rangaistuksilla, jotka puistattavat Matildaa.

Alkuun Lepraa lukiessani koin Matildan kovin etäiseksi henkilöksi, vaikka hän selvästikin on tarinan keskiössä. Syy tähän selviää vähitellen, kun paljastuu, kuka tarinaa lopulta kertoo ja miten hän liittyy kuvattuihin henkilöihin ja tapahtumiin. Kaikella on lopulta selityksensä ja tarkoituksensa. Romaanin rakenne on vähän erikoinen, mutta onnistunut.

Helmi käy läpi ankaran kamppailun itsensä, omatuntonsa ja kutsumuksensa kanssa, mutta ei Matildakaan aivan ongelmitta selviydy. Hänenkin kutsumuksensa on paikoin kovalla koetuksella. Diakonisisarten työ ei ole vain työtä vaan kutsumuksellinen elämäntapa, joka muistuttaa joiltakin osin luostarien nunnien elämää. Diakonissat omistautuivat vain työlleen ja Diakonissalaitokselle, joka vastavuoroisesti piti huolen omistaan.

Henkilöidensä ja tapahtumien kautta Ellilä käsittelee monia moraalisia ja eettisiä kysymyksiä kuin varkain. Miksi ihminen on itselleen ja toiselle ihmiselle ankarampi kuin eläimille, jotka armollisesti lopetetaan pois kärsimästä? Ihmisille tätä armoa ei anneta. Pitäisikö? Miksi ei? Mitä on rakkaus ja keillä on siihen oikeus? Onko laitokseen suljetuilla potilailla ihmisoikeuksia? Ovatko laillisuus ja oikeudenmukaisuus sama asia? Mitä haittaa on sääntöjen venyttämisestä, jos kukaan ei saa tietää? Piittaako Jumala lopulta?

Lepran tarina on arvoituksellinen ja koskettava ja sen aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Sen lisäksi se tarjoaa paljon ajattelun ja pohdinnan aihetta. Kaiken tämän Ellilä on kirjoittanut sujuvaan, napakkaan muotoon, sillä ahmaisin Lepran parissa päivässä. Mieleen kirja jäänee kyllä pitkäksikin aikaa.

Kirsti Ellilä: Lepra
Arktinen Banaani, 2019. 304 s.

Kirjasto.

Kirsti Ellilällä on laaja ja monipuolinen tuotanto, johon tutustumista suosittelen lämpimästi. Itse olen lukenut häneltä seuraavat teokset:

Maanantaisyndrooma (Karisto, 2005), nuortenromaani

Majavakevät (Karisto, 2012), lapsille ja varhaisnuorille

Eksyneet näkevät unia (Karisto, 2011), nuorten fantasia

Usko, toivo jakuolema (Tammi, 1998), dekkari

Nainen joka kirjoittirakkausromaanin (Karisto, 2005), chick lit -parodia

Outoa rakkautta (Turbator, 2008), novellikokoelma

Miehen tuoksu (Karisto, 2007)

Pappia kyydissä (Karisto, 2009)

Pelastusrenkaita (Karisto, 2010)

Ristiaallokkoa (Karisto, 2011)

Tuntemattomat (Karisto, 2015)

Arpapeliä (Karisto, 2016)

Pajtim Statovci: Bolla

Ne kuukaudet joina tunsimme toisemme ne olivat elämäni parhaat, turmeltumattomat, koska meidän ei tarvinnut selostaa toisillemme mitään, me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa aamuissa, kaksi aurinkokelloa.

Vuonna 1995 kaksi miestä kohtaa toisensa Pristinassa Kosovossa ja rakastuu. Rakkaus on monella tavalla kiellettyä. Kirjallisuutta opiskeleva Arsim on albaani ja naimisissa. Tuleva lääkäri Miloš on serbi. Ja he ovat miehiä. Mutta millään ei ole merkitystä, kunhan he vain saavat olla yhdessä. Kosovon ilmapiiri on kiristynyt lähes räjähdyspisteeseen, ja miesten rakkautta varjostaa myös syttymäisillään oleva sota. Lopulta Arsimin on taivuttava vaimonsa ja tämän suvun tahtoon ja paettava maasta. Ero Milošista on kuitenkin raastava. Sen jälkeen kummankin miehen elämä tuntuu olevan yhtä suurta katastrofia.

Pajtim Statovcin kirjailijanura on häikäisevä. Esikoisromaani Kissani Jugoslavia sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja sen käännösoikeuksia oli myyty jo ennen ilmestymistä. Kirjan pohjalta tehtiin myös näytelmä, joka niitti kiitoksia. Statovcin toinen romaani Tiranan sydän voitti Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon. Tänään (1.8.2019) virallisesti ilmestyvä kolmas romaani Bolla on kustantajan mukaan herättänyt niin paljon kiinnostusta jo ennakkoon, että sen julkaisemista aikaistettiin.

Luin Kissani Jugoslavian tuoreeltaan ja sekä ihastuin että hämmennyin. Statovci kirjoittaa rohkeasti ja paikoin niin symbolisesti, että oli pakko tunnustaa, etten ihan kaikkea tainnut ymmärtää. Tiranan sydän odottaa uskollisesti lukemistaan hyllyssäni edelleen, mikä nyt Bollan jälkeen harmittaa. Se pitää kyllä vielä ehdottomasti lukea, toivottavasti ennen Statovcin neljättä romaania.

Bollassakin on vertauskuvallinen tasonsa ja vähän yllättäen jälleen vahvaa käärmesymboliikkaa. Alkulehdillä on sanakirjaselitykset kirjan oudolle nimelle:

bolla:
1. haamu, näkymätön, peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen.

Kannattaa kääntää kirjasta auki vielä viimeinenkin lehti, sillä siellä on piilotettuna piirroskuva bollasta, siivekkäästä käärmeestä.

Kaikki bollan merkitykset ovat mukana romaanin tarinassa. Niiden etsiminen ja tulkitseminen jää osin lukijan tehtäväksi. Arsim kirjoittaa ensimmäisen novellinsa Jumalan tyttärestä ja Pirun käärmeestä ja näiden yhteiselon lopputuloksesta. Arsim ja Miloš jos ketkä ovat myös monessa mielessä ulkopuolisia, ja kumpaakin riivaavat näkymättömät haamut ja pedot.

Arsim on romaanin minäkertoja, mutta varsinaisen tarinan lomassa kulkee myös Milošin äänellä kerrottu versio tapahtumista. Ne hän on kirjannut muistikirjaansa pääosin 2000-luvun alussa. Milošin teksti on niukka ja katkelmallinen, osin epäluotettavakin, mutta se ristivalottaa Arsimin kertomusta.

Kansiliepeessäkin paljastetaan, että Arsim palaa sodan jälkeen Pristinaan ja haluaa selvittää Milošin kohtalon. Paluu on monella tavalla sokki. Sota on runnellut kaupungin, eikä Arsim ole tunnistaa sitä. Miten Arsim voi selviytyä siellä hengissä saati löytää Milošin, jonka serbinimi herättää kaikissa vain torjuntareaktion? Sattuma kuitenkin tulee lopulta avuksi, mutta onko Milošin löytyminen sittenkään hyvä asia? Voiko vuosien takainen yhteys vielä löytyä kaiken koetun jälkeen?

Vanheneminen on niin irvokasta. Joka vanhenemista muuksi väittää ei ole kunnolla nuoruuttaan elänyt.

Statovci kuvaa miesten välistä rakkautta ja seksiä siekailemattomasti. Arsimin ja Milošin välinen suhde on kaunis, mutta muunlaisiakin kuvauksia romaanissa on. Mielenkiintoisempaa kuitenkin on, miten Arsimista tulee sellainen mies kuin tulee. Oman seksuaalisuuden tukahdutusyritykset purkautuvat tekoina, jotka inhottavat välillä miestä itseäänkin. Milošin tarina on vielä lohduttomampi, ja syyt seurausten takana ovat toki paljon monisyisempiä. 

Bollassa ei kuvata varsinaista sotaa, mutta sodan seuraukset ovat vahvasti läsnä oikeastaan alusta asti. Jo ennen alkamistaan sodalla on syviä vaikutuksia ihmisten elämään. Arsim kokee sen nahoissaan esimerkiksi siten, että Pristinan yliopisto on kieltänyt albaaniopiskelijoilta oikeuden jatkaa opintojaan. Kirjallisuusopinnot siis jäävät lopulta kesken, ja samalla tuntuu hautautuvan haave omasta kirjailijuudesta. Se on kuitenkin niin vahva unelma, ettei se suostu kuolemaan. Arsimin kautta kirjassa käsitellään paljon kirjoittamista ja sen vaikeutta.

Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukeaman halki?

Epäluulot eri etnisten ryhmien välillä ovat syvät ja tuntuvat ylikäymättömiltä. Viha ulottuu pitkälle historiaan ja etsii aina uusia purkautumisteitä. Arsim ja Miloš ovat lopulta vain vähäpätöisiä kohtaloita ajan virrassa. Heidän epätoivoisen rakkaustarinansa kehyksen kautta Statovci kertoo myös Arsimin järjestetyn avioliiton tarinan. Vaikka vaimo Ajshe on romaanissa sivuhenkilö ja miesten näkökulmasta pääasiassa häiriötekijä, Statovci on tehnyt hänestä kiinnostavan. Mitä Ajshe oikeasti kaikesta ajattelee ja mitä hän tuntee?

Koska joskus rakkaus on sitä, että on jonkun kanssa, kenen kanssa tahansa, ettei olisi yksin. Kukaan ei ansaitse yksinäisyyden ankaruutta.

Arsim perheineen pakenee ja asettuu aloilleen aloittamaan uutta elämää. Ulkopuolisuus ja irrallisuus ovat käsinkosketeltavia. Kotimaan uutisia seurataan kauhun ja syyllisyyden vallassa. Mitä tapahtuu sinne jääneille sukulaisille ja ystäville? Onko väärin toivoa, että he selviytyvät? Onko väärin olla itse turvassa? Konkreettisesti perheiden kohtalo avautuu myös Ruotsiin muuttaneessa perheessä, jonka Pristinan taloon Arsim päätyy vuokralaiseksi. Elämä on jatkuvasti toisaalla, ja lapset ovat vieraantuneet kasvamalla enemmän kiinni uuden kotimaan kulttuuriin. Kosovolla ei ole heille enää mitään annettavaa.

Lukukokemuksena Bolla oli helpompi ja samalla vaikeampi kuin Kissani Jugoslavia. Bollassa on vähemmän vaikeasti avautuvaa symboliikkaa kuin esikoisromaanissa. Se on kuitenkin yleistunnelmaltaan kovin tumma, jopa synkkä ja ahdistavakin. Romaanin alussa Arsim ja Miloš ovat hetken onnellisia, mutta sekin onni on huolellisesti piilotettava. Muutamat aurinkoiset päivät jäävät lopulta teoksen harvoiksi valopisteiksi. Lukijana tunsin syvää myötätuntoa miehiä kohtaan ja sentimentaalisena lukijana salaa toivoin onnellista loppuakin. Arsimin ja Milošin tekoja ja valintoja voi ymmärtää, helpostikin, mutta niiden hyväksyminen on silti välillä hyvin vaikeaa. Statovci ei anna lukijalle armoa sen paremmin kuin henkilöilleenkään.

Bolla lunastaa helposti sille asetetut odotukset. Se on huolella hiottu kokonaisuus, joka antaa lukijalle paljon monella tasolla. Statovci ei avaa Kosovon historiaa yhtään, ja vaikka Balkanin sotien aikaan olen ollut jo aikuinen, jouduin (tai halusin) silti vähän kertaamaan toisaalta, miten kaikki oikein menikään ja miksi. Kerronnan lomassa on lukuisia filosofisia tiivistyksiä ihmisyydestä ja elämästä. Kieli on yhtä rosoista ja vereslihaista kuin miljöö ja henkilötkin. Hykertelin monien kielikuvien kohdalla. Kun verhot roikkuvat ikkunassa kuin hirtetyt miehet, on huoneen tunnelma kieltämättä ankea! Bollan lukee nopeasti, mutta olen  varma, että se jää kaihertamaan mieltäni vielä pitkäksi aikaa. 

Pajtim Statovci: Bolla
Otava 2019. 240 s.Kansi Mirella Mäkilä.

Arvostelukappale.

Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä

Olipa eriskummallinen tarina! Nimittäin Siiri Enorannan spefiromaani Jorsir Jalatvan eriskummallinen elämä. Enoranta on kymmenen vuoden sisällä julkaissut kahdeksan spefiromaania ja kahminut niillä kunnioitettavan pinon palkintoja ja palkintoehdokkuuksia. Viimeisin eikä suinkaan vähäisin on viime vuonna myönnetty lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto romaanista Tuhatkuolevan kirous. Jorsir Jalatvan eriskummallinen elämä ilmestyi vuonna 2017 ja oli sekin Kuvastaja-palkintoehdokkaana, mutta se on mielestäni kuitenkin vähemmän tunnettua Enorannan tuotantoa.

Hankin Jorsir Jalatvan eriskummallinen elämä -teoksen omaan hyllyyni jo vuoden 2017 Turun kirjamessuilta kustantamo Robustoksen kojulta, mutta lukemistaan se joutui odottelemaan pinoissa siis miltei kaksi vuotta. Mittansa puolesta se sopii niukin naukin paksujen kirjojen teemakuukauteeni, sillä siinä on 513 sivua. Tukevuutta siis on aivan fantasiakirjallisuuden perinteiden mukaisesti.

Fantasiaperinteitä Enoranta hyödyntää ja uudistaa suvereenisti siis tässäkin teoksessaan. Tapahtumien miljöönä toimii 5200-luvun Aurosian manner, joka repivien sotien jälkeen on jakautunut lukuisiksi pikkuvaltioiksi, joilla jokaisella on omat omaperäiset tapansa ja kulttuurinsa sekä olosuhteensa.

Yhdistäviä tekijöitä mantereen valtioiden asukkaille on ainakin uskomus, että Jumala on lähtenyt ja jättänyt aurosialaiset oman onnensa nojaan tuhat vuotta sitten. Jumalan olemassaolosta todistavat kuitenkin vasarit, joilla on maagisia kykyjä. He voivat tehdä taikoja ja langettaa erilaisia kirouksia, jotka vain kukin vasar itse pystyy kumoamaan. Konkreettinen todiste vasareiden voimasta on mannerta kattava rautatieverkosto, jota ei pysty vahingoittamaan. Kaikki ihmisten ja luonnon yritykset kilpistyvät siihen, että rata korjaa itse itsensä. Junia sen sijaan ei enää juurikaan mantereella näy.

Tarinan päähenkilöparin muodostavat Josir Jalatva ja Micholei Rostus. Josir on mantereenkuulun Maximissimi-sirkuksen johtajan perillinen, joka noin 25-vuotiaana yrittää parhaansa mukaan kuluttaa muhkean perintönsä huvittelemalla. Micholei eli Miho on 19-vuotias historian ylioppilas ja kellojenkorjaaja. Nuoret miehet tapaavat ja rakastuvat toisiinsa intohimoisesti välittömästi. Idyllinen romanssi ei kuitenkaan ehdi jatkua pitkään, ennen kuin kaksikkoa kohtaa katastrofi.

Vasar langettaa Mihon ylle kammottavan kirouksen: hänen ruumiinsa vaihtuu ennakoimattomasti jonkun toisen, kenen tahansa tuntemattoman ihmisen kanssa muutamaksi vuorokaudeksi kerrallaan. Kuka kirouksen langettanut vasar oli ja miksi hän teki tekonsa juuri Miholle? Miten vasar saadaan perumaan kirouksensa, kun hänen nimestäänkään ei ole mitään vinkkiä? Miho on luonnollisesti kauhuissaan ja epätoivoinen. Hänen elämänsä on pilalla. Voiko edes Josir rakastaa häntä, kun hän voi olla milloin vanhan naisen, milloin ruman ja vastenmielisen miehen ruumiissa?

Miesten välinen rakkaus on kuitenkin vahvaa. Josir päättää tehdä kaikkensa Mihon auttamiseksi. Niinpä hän perustaa isänsä legendaarisen sirkuksen maineen varaan uuden liikkuvan sirkus Minimissimin. Ylivoimaisilta vaikuttavien ponnistelujen lopputuloksena Josirilla on pian käytössään oikea juna, jota kuljettaa yhdeksänkymppinen veruturimies, sekä kirjava joukko sirkustaiteilijoita. Joukon jatkona on myös telttapoikia ja 16-vuotias reportteri Pitir, joka on pestautunut mukaan kirjoittamaan raporttia Josir Jalatvan elämästä ja sirkuksen matkasta.

Matka kiehtovan Aurosian halki on värikäs ja polveileva. Pitir pyytää sirkuksen väkeäkin kirjoittamaan osuutensa raporttiinsa, ja niin lukija pääsee kurkistamaan useimpien sirkuslaisten kiehtoviin tarinoihin. Pitirin raportin katkelmat valottavat mainiosti, miten samat tapahtumat voidaan kuvata hyvinkin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Vähitellen ahkera tiedustelu alkaa tuottaa tulosta ja kirouksen langettaneen vasarin jäljille päästään lopulta. Mutta millaisiin keinoihin on turvauduttava, jotta hänet saadaan kumoamaan kirouksensa?

Enoranta käsittelee kirjassa tuttuja teemojaan, kuten rakkautta ja sukupuolisuuden moninaisuutta. Idea Mihon vaihtuvasta kehosta mutta säilyvästä sisimmästä (vai säilyykö Mihon sisin sittenkään muuttumattomana?) on nerokas. Sen avulla kirjassa voidaan pohtia rakkauden ja intohimon olemusta helppotajuisesti mutta samalla syvällisesti. Enorannan näkemys asiasta on lohdullinen. Josir ja Miho selviytyvät, vaikka vaikeaa onkin välillä puolin ja toisin. Lopussa mukaan tulevat myös kysymykset kuolemasta, tappamisesta ja syyllisyydestä.

Olen tähän mennessä lukenut Enorannan tuotannosta Nokkosvallankumouksen, Tuhatkuolevan kirouksen ja tämän Josir Jalatvan eriskummallisen elämän. Näistä kolmesta Nokkosvallankumous taitaa olla edelleen oma suosikkini. Viihdyin kyllä Josirin ja kumppaneiden parissa, mutta vauhtiin pääseminen otti aikansa. Romaanin tunnelma on viipyilevä, eikä matkanteko vanhalla höyryjunalla ole kovin kiivastempoista, kun tuon tuosta törmätään rajamuodollisuuksiin tai pysähdytään sirkusesitystä varten. Lopulta itse juoni onkin vain sivuseikka, jonkinlainen kehyskertomus, jonka varjolla voidaan keskittyä teemojen käsittelyyn, ja rajuhko loppuratkaisu tulee kaiken jälkeen hieman yllätyksenä.

Fantasiaa pidetään usein nuorten ja nuorten aikuisten genrenä, mutta Josir Jalatvan eriskummallinen elämä ei ole varsinaisesti nuortenkirja. Kovin kapeaksi jää kohderyhmä, jos tähän tarttuvat vain YA-ikäiset lukijat eli ns. nuoret aikuiset. Hyvin tämä sopi yli viisikymppisenkin luettavaksi. Kannattaa kokeilla ennakkoluulottomasti!

Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä
Robustos 2017. 513 s.

Ostettu.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Heinäkuuksi suunnittelemani paksujen kirjojen lukuteema ja kymmenpäiväinen Keski-Eurooppaan suuntautunut matka johtivat siihen, että luettavaksi päätyi jo muutaman vuoden omaa hyllyäni lämmittänyt Amos Ozin muistelmateos Tarina rakkaudesta ja pimeydestä pokkariversiona. Valinta osoittautui lopulta oikein hyväksi, mutta pientä moitittavaakin löytyi, mutta lähinnä ulkokirjallisista ominaisuuksista.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä oli ensikosketukseni Amos Ozin mittavaan tuotantoon. Kirjailijan nimi on toki ollut tuttu, mutta en esimerkiksi muista, milloin ja mistä olen hyllyyni päätyneen Keltaisen kirjaston pokkarin hankkinut. Hankinta on kuitenkin merkki siitä, että minulla on ollut hyviä aikeita tutustua Ozin tuotantoon. Oli ehkä vähän nurinkurista lähteä alkuun juuri tästä teoksesta, jossa hän ruotii myös omaa tuotantoaan ja kertoo, miten eri teemat, henkilöt ja jopa jotkut kohtaukset ovat niihin päätyneet. Toisaalta kirja kyllä houkuttelee tarttumaan Ozin tuotantoon ja lukemaan itse. Ainakin Mieheni Mikael meni lukulistalleni. Mitä muuta suosittelisitte?

Matkamme suuntautui Etelä-Saksaan ja pääkohteemme oli Hitlerin Kotkanpesä. Emme olleet liikkeellä missään nimessä fanitusmielessä vaan kohde valikoitui maisemien, erikoisuuden ja mielenkiintoisten rakennusteknisten seikkojen perusteella. Tutustuimme vastapainoksi myös Dachaun keskitysleiriin. Tämä osoittautui aivan loistavaksi taustaksi luvun alla olevalle teokselle, sillä Oz kertoo paljonkin sekä isän että äidin puoleisten sukulaistensa ja näiden ystävien ja tuttavien kohtaloista natsien käsissä ja jo aiemmista juutalaisiin kohdistuneista vainoista. Erityisen rankasti Ozin perheeseen vaikuttivat isän veljen perheen kohtalo keskitysleirillä sekä äidin kotikaupungin Rovnon koko juutalaisväestön joukkomurha.

Paksuuden vaatimuksen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä täyttää erinomaisesti. Kirjassa on 649 sivua. Oz käy läpi lapsuus- ja nuoruusajan muistojaan perusteellisesti ja osin toisteisesti. Joihinkin keskeisiin tapahtumiin, kuten äitinsä itsemurhaan, hän palaa kerta toisensa jälkeen. Kaksitoista ja puolivuotiaalle pojalle äidin itsemurha oli musertava kokemus, ja tuntuu, että sen auki kirjoittaminen on ollut yli viisikymmentä vuotta myöhemminkin miltei mahdoton tehtävä. Tapahtuman traumaattisuutta ei suinkaan liene vähentänyt, että isä ei koskaan suostunut puhumaan aiheesta Ozin kanssa. Lisäksi isän ja äidin sukulaiset riitautuivat lopullisesti tapahtuman seurauksena.

Paitsi omia muistojaan Oz avaa myös sukulaistensa tarinoita kirjassaan. Näin aikajänne ulottuu hyvinkin 1800-luvun puolelle ja vähän kauemmaskin. Kummankin vanhemman vanhemmat asuivat myös Jerusalemissa muutettuaan sinne 1930-luvulla ja he kaikki olivat läsnä pienen pojan arjessa ja erityisesti sapateissa. Jokainen sukulainen, naapuri, ystävä ja tuttava tuntuu olleen myös mieleenpainuva persoonallisuus, joiden kuvaamiseen Oz on paneutunut huolella.

Oman ja sukunsa tarinoiden kautta Oz kirjoittaa auki Israelin valtion syntyvaiheita, siihen liittynyttä sisä- ja maailmanpolitiikkaa, sotia ja terroria. Myös Jerusalemin kaupunki on keskeinen osa teosta. Kaupunki ja maa avautuvat lukijalle vähitellen, kun pienen Amos-pojan maailmakin avartuu omalta keskentekoiselta kotikadulta ja rutikuivalta ja kivikovalta takapihalta nuorukaisen uuteen kotiin Huldan kibbutsiin.

Kirjaihmiselle Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on vallan mahtava lukukokemus, sillä siinä totisesti luetaan ja kirjoitetaan – paljon! Nobelisti ja kirjallisuuden professori Josef Klausner oli Amos Ozin isänisän veli. Tämän uskomaton kotikirjasto herätti kunnioitusta pikkupojassakin. Oz seurasi likeltä oman isänsä osin tyhjiin valuvia ponnistuksia luoda oma akateeminen ura setänsä vanavedessä. Elämän ironiaa on, että Oz itse päätyi lopulta asemaan, joka hänen isältään jäi saavuttamatta, vaikka hänellä ei ainakaan omien sanojensa mukaan ollut lainkaan samantasoisia akateemisia edellytyksiä professuuriin kuin tällä.

Myös Ozin äiti luki jatkuvasti, suorastaan vimmaisesti jossakin vaiheessa. Koti oli siis hyvin kirjallinen kaikin tavoin. Kirjoja oli kaikkialla, niitä luettiin ja niitä kirjoitettiin Ozin ympärillä aina. Lapsena Oz jopa halusi olla aikuisena kirja! Kun hän murrosikäisenä teki pesäeron perheeseensä ja sukuunsa, hän halusi jättää kokonaan taakseen myös kirjalliset harrastuksensa, lukemisen ja kirjoittamisen. Se ei sentään onnistunut. Yllätyksekseen hän huomasi, että kibbutsin ruskettuneet atleetitkin lukivat ja keskustelivat kirjallisuudesta taukoamatta!

Lomaluettavaksi Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ei ollut aivan optimaalinen, sillä tarina on paikoin raskaslukuinen, kuten esimerkiksi Ozin paneutuessa syntymässä olevan valtion sisäpolitiikkaan ja perheen lähipiirissä sitä koskeviin pitkiin ja rönsyäviin filosofointiin taipuviin keskusteluihin. Pienen pojan silmin kuvatut sotakokemuksetkaan eivät oikein lomatunnelmaa nostattaneet, kuten ei toistuvasti esiin nouseva äidin kuolemakaan. Mutta samalla kirja veti oudosti puoleensa. Sukeltaminen itselle täysin vieraaseen, kiehtovaan maailmaan onnistui sen sivujen kautta kerta toisensa jälkeen. Siis juuri niin kuin lukiessa parhaimmillaan tapahtuu.

Entäpä ne moitteet sitten? Ne koskevat pokkaripainosta ja sen pikkiriikkistä kirjasinkokoa. Päätin, että omalta osaltani pokkareiden hankkiminen omaan hyllyyn on nyt loppu. En yksinkertaisesti pysty niitä lukemaan, koska teksti on niin pientä. Silmät vettä valuen ja päänsärkyä potien on melkoisen raskasta urakoida tällaista järkälettä. Osin tekstin pienuuden takia lukeminen kestikin pari viikkoa, eli luin kirjan loppuun vasta kotona kunnon lukulampun alla ja parvekkeella auringonvalossa.

Pokkaripainoksessani on niin sanottu elokuvakansi. Elokuvakin kiinnostaisi katsoa ja tehdä vertailuja kirjan sisällön ja elokuvatoteutuksen välillä.

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (A Tale of Love and Darkness)
Suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen.
Tammi 2007. 649 s.

Ostettu.