lauantai 20. marraskuuta 2021

Anu Ojala: Jääsilkkitie

 


Lapin poliisin Kemi-Tornion alueella rikostutkijana työskentelevä Ronja Jentzsch saa parinsa kanssa tehtävän, kun he ovat matkalla palaveriin Haaparantaan. On käytävä tarkistamassa, mitä torniolaisella omakotialueella on tapahtunut. Nainen on ilmoittanut kadulla makaavasta ruumiista. Käy ilmi, että kyseessä on naisen naapurin parikymppinen poika Samuli, jota on ammuttu naulapyssyllä otsaan.

Samulin raa’asta taposta alkaa oikea ruumiskavalkadi. Kemissä ja Torniossa tapahtuu ja paljastuu useita väkivallantekoja, joissa uhria on ensin ammuttu polveen ja sitten teloitettu kaksoislaukauksella rintaan. Ensimmäinen uhri tulee Ronjan ja hänen työparinsa silmien edessä eräässä asunnossa. Samaan aikaan seudulla alkaa menehtyä ihmisiä fentanylin yliannostukseen. Joku tuo maahan ja levittää tehokkaasti jotain uutta valmistetta, ja jälki on hirveää.

Poliisin rikostutkintojen rinnalla seurataan tullimies Kristian Mannisen arkea. Hyvin nopeasti selviää, että Kristianin vaimo Linda manipuloi pientä perhettään ja erityisesti aviomiestään mielivaltaisesti. Sen lisäksi Linda myös pahoinpitelee Kristiania raa’asti. Pariskunnan pieni Laura-tytär on Kristianin elämän kiintopiste, mutta ei tunnu merkitsevän sadistiselle äidilleen mitään. Kristian on ansassa avioliitossaan, mutta jotain olisi tehtävä. Velat pitävät hänet kuitenkin tiukasti Lindan otteessa.

Sitten Kristian saa yllättäen haltuunsa repun, joka sisältää suuren summan rahaa, fentanyltabletteja sekä kannettavan tietokoneen. Kristian tietää kyllä, että kyse on jostain erittäin laittomasta, mutta rahalle olisi käyttöä. Laura ja hän olisivat todellakin ansainneet edes yhden mahdollisuuden. Mutta ainoa oikea tapa toimia on viedä löytö heti poliisiasemalle. Kristian kääntyy kuitenkin lapsuudenystävänsä puoleen.

Jääsilkkitie on Anu Ojalan esikoisdekkari, vaikka ei esikoisteos. Rovaniemellä asuva juristi ja kirjailija on aiemmin julkaissut nuortenromaanit Pommi (Otava, 2014) ja Petos (Otava, 2018) sekä tietoteoksia. Kirjailijataustalla lienee osuutensa siihen, että Jääsilkkitie on hyytävän hyvä. Meno on monin tavoin kylmäävää, ja pohjoismaiset nordic noirin taitajat vapisevat syystä. Joukkoon on tullut uusi vahva tekijä.

Jääsilkkitien yleistunnelma on jokseenkin lohduton. Poliisin työtä seurataan tiiviisti, ja työn ikäviä puolia tuntuu riittävän. Monet rikosten uhrit ovat paikalliselle poliisille tuttuja vuosienkin takaa. Syrjäytyneiden perheiden elämä näyttäytyy masentavana. Lapsia on kohdeltu kaltoin, samoin eläimiä. Aikuisten elämä pyörii erilaisten päihteiden ympärillä tavalla tai toisella.

Kristianin tilanteen tukaluus alkaa kuristaa lukijan kurkkua. Miten mies ikinä selviää kuiville? Mitä enemmän Kristian rimpuilee, sitä tiiviimmin hän sotkeutuu rikoksen verkkoon. Ronjan elämää varjosta vanhan äidin nopeasti paheneva muistisairaus. Veljen kanssa jaetut hoitovuorot kuormittavat muutenkin ylikierroksilla käyvää naista. Milloin voi nukkua?

Jääsilkkitie on siis karu ja synkkä, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi pidin siitä kovasti. Juoni on rakennettu taiten, eikä ote herpaannu keskivaiheillakaan. Yhä uusia, entistä mustempia käänteitä seuraa loppuun asti. Lopussa suurin osa juonilangoista solmiutuu siististi yhteen, kuten pitääkin.

Kirjan kansiliepeet tai kustantajan sivut eivät paljasta, saavatko Ronja Jentzschin ja rajan ylittävien rikosten ryhmän tutkimukset jatkoa. Mieluusti niin soisin olevan.

En kuitenkaan malta olla kysymättä, mitkä välineet jalkavammasta toipuva potilas saa sairaalasta mukaansa - kävelysauvat, kainalosauvat vai peräti kyynärsauvat?! Itse veikkaisin vahvasti viimeistä vaihtoehtoa, mutta Ojala tarjoaa vuoroin kahta ensimmäistä. Kuvittelen myös, että äänikirjan lukija olisi toivonut tutkijaryhmän ruotsalaisjäsenelle jotain muuta nimeä kuin Gürsu.

Anu Ojala: Jääsilkkitie
Like 2021. 302 s.
Äänikirjan lukija Anna Saksman, kesto 7 h 33 min.
Kansi Tommi Tukiainen.


Vuoden aikana lukemani uudet kotimaiset esikoisdekkarit:

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies (CrimeTime) 
Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)
Heidi Airaksinen: Vierge moderne (Arktinen Banaani)
Risto Miettinen: Petturi (Aula & Co)
A. M. Ollikainen: Kontti (Otava)
Martta Kaukonen: Terapiassa (WSOY))
Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)
Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon (Mäkelä)
Mikko Kalajoki: Velkakirja (Otava)
Johanna Hasu: Roihu (Reuna)
Saija Kuusela: Katse (Tammi)
Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene (Siltala)
Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat (CrimeTime)








sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

 


Poikkesin Helsingin kirjamessuilla tervehtimässä Reuna-kustantamon uusia omistajia, joita oli paikalla useampia. Reunan perustaja Tarja Tornaeushan myi kustantamonsa syksyllä omille kirjailijoilleen, ja virallisesti vuodenvaihteessa syntyy uusi Reuna Publishing House Oy. Poistuin mukavan rupatteluhetken jälkeen Reunan kojulta repussani kaksi näytekappaletta kustantamon tarjonnasta. Toinen oli Jorma Hyvösen romaani Pillipiipari ja toinen Anneli Kannon kirjoittamisopas Kirjoittamassa.


Anneli Kanto ja Anna Kortelainen
Helsingin kirjamessuilla 30.10.2021.


Samaisella kirjamessureissulla istahdin kuuntelemaan, kun Anna Kortelainen haastatteli Anneli Kantoa. Juttutuokio käsitteli tietysti vuoden ehkä hienointa romaania eli Kannon keväällä ilmestynyttä Rottien pyhimystä. Kanto kertoi, ettei tietenkään osannut odottaa kirjasta mitään myyntimenestystä, vaan ehdotti itse kustantamolle julkaisuajankohdaksi nimenomaan kevättä. Silloin sitä voisi vaikka yrittää kaupitella kesän keskiaikamarkkinoilla.

Hyvin evästettynä olikin messujen jälkeen mukavaa tarttua Kirjoittamassa-oppaaseen. Jonkin verran olen vuosien varrella kirjoittamisoppaita lueskellut ja keräillyt hyllyynkin, vaikka itselläni ei suunnitelmia kaunokirjallisen teoksen julkaisemisesta tai muustakaan tämänhetkistä kummemmasta kirjoittamisesta ole. Äidinkielen opettaja minussa on kuitenkin kirjoittamisen opettamisesta ja opastamisesta kiinnostunut.

Kirjoittamassa-oppaassa on vahvoja kaikuja Kannon pitkäikäisestä KirjeitäAnnelilta -blogista, ja kirjoittaja kiittääkin bloginsa lukijoita motivoinnista ja kommenteista. Kirja on omistettu niille, jotka kirjoittavat tosissaan ja jotka eivät voi olla kirjoittamatta.

Teos etenee vaihe vaiheelta ideasta valmiiseen teokseen ja sen ilmestymisen jälkeisiin vaiheisiin pureutuen monipuolisesti erilaisiin näkökulmiin. Päälukujen otsikot ovat Ennen kuin kirjoitan, Ideasta kirjoitukseksi, Taustatyö, Versiosta versioon, Julkisuus ja Työ ja toimeentulo. Alaluvut ovat napakoita, parin sivun mittaisia tekstejä, joita voi lukea mieleisessään järjestyksessä.

Anneli Kanto on pitkän linjan kokenut kirjailija, jolla on monipuolinen korkeakoulutus ja joka on tehnyt ensin toimittajan töitä ja siirtynyt 1990-luvun puolivälissä kirjailijaksi ja käsikirjoittajaksi. Teosluettelo on vaikuttava, ja Kirjoittamassa-oppaan kansiliepeessäkin mainitaan vain esimerkkejä Kannon monipuolisesta tuotannosta. Lisäksi Kanto on työskennellyt Taiteen edistämiskeskuksen kirjallisuustoimikunnassa, joka myöntää valtion apurahoja kaunokirjallisuutta julkaiseville kirjailijoille.

Kanto siis todellakin tietää, mistä puhuu puhuessaan ammattimaisesta tai siihen tähtäävästä kirjoittamisesta. Luvussa Työ ja toimeentulo esimerkiksi neuvotaan lähes kädestä pitäen, miten laaditaan asianmukainen apuraha-anomus, avataan apurahajärjestelmää ja kumotaan siihen liittyviä virhekäsityksiä ja kerrotaan, millaista on työskennellä apurahoitettuna taiteilijana.

Laajasta kokemuksestaan ja asiantuntemuksestaan huolimatta, tai juuri siksi, Kanto kirjoittaa kirjoittamisesta hyvin maanläheisesti ja asiallisesti, lukijan rinnalle asettuen. Ote on kannustava ja lempeä, mutta hyvin realistinen. Mitään ruusuisia kuvitelmia leppoisasta ja vauraasta esikoiskirjailijan elämästä ei tosiaankaan Kirjoittamassa-oppaassa maalailla, mutta ei toisaalta tyrmätä sitäkään, etteikö kenestä tahansa riittävän määrätietoisesta kirjoittajasta voisi tulla julkaiseva kirjailija.

Kanto myös jakelee kuin huomaamatta koko joukon mielenkiintoisia lukuvinkkejä muiden oivallisten ja hyvin käytännöllisten ohjeiden ohessa. Itseäni tietysti eniten puhutteli alaluku Kirjablogit.

Suhtautumiseni blogeihin oli pitkään typerä. En linkittänyt facebookiin blogikirjoituksia, joissa kirjojani käsiteltiin, koska pidin sitä nolona itsensä esille tuomisena ja tyrkyttämisenä. Tamperelaisena olen sisäistänyt vahvasti periaatteen, ettei tehrä tästä nyt numeroo. Sitten joku bloggari kysyi, miksi väheksyn blogikirjoituksia ja sivuutan ne. Kysyjä avasi silmäni. Tajusin vastavuoroisuuden ja levikkinäkökulman.”

Toivottavasti moni muukin kirjailija tohtii jättää turhan kainostelun sivuun ja rohkeasti jakaa kirjoistaan kirjoitetut blogitekstit omassa somessaan. Blogilinkin jakaminen on lisäksi ongelmattomampaa kuin esimerkiksi painetun lehtikritiikin jakaminen. Miksi ei siis hyödyntäisi sitä vetoapua, jota on tarjolla?

Kanto on siis myös itse bloggaaja kaiken muun työnsä ohessa. Hyvä kuvaus Kirjoittamassa-oppaassa on myös bloggaamisesta. Bloggausidean haudutteluun menee vähintään puolet työpäivästä, kirjoittamiseen toinen puoli. Niin se siis on ammattikirjoittajallakin.

Anneli Kanto: Kirjoittamassa
Reuna 2020. 199 s.


Arvostelukappale.

keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Kale Puonti: Saarni

 


Saarni on kolmas osa nyt jo rikosylikonstaapelin virasta eläköityneen mutta kolmekymmentä vuotta Helsingissä huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa eli tuttavallisesti Pasilan Myrkyssä työskennelleen Kale Puontin poliisidekkarisarjaa. Puonti siis tietää, mistä kirjoittaa, mikä näkyy positiivisesti teoksissa. Ne ovat kiinnostavia, napakoita, realistisia ja sujuvajuonisia.

Kaikissa tähänastisissa kirjoissa on mukana vahvasti myös rikollisen eli kulloisenkin nimihenkilön näkökulma, josta tapahtumia kerrotaan. Pasilan huumeyksikön työntekijät ovat toinen näkökulma. Poliiseista jonkinlaiseksi päähenkilöksi on parin kirjan mittaan seuloutunut rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen, jo pidemmän uran tehnyt vanhanaikainen kunnon poliisimies.

Pesonen pärjää lähiesimiehensä rikosylikonstaapeli Kaartamon kanssa erinomaisesti, mutta on ylemmän johtoportaan näkökulmasta hieman kiusallinen, sillä niskuroivaa ja purnaavaa, mieltään osoittavaa poliisia on hankala saada kuriin. Tämä kun on samaan aikaan työssään omalla tavallaan erinomainen. Saarnissakin on jälleen käyttöä Pesosen suoraviivaiselle tavalle tehdä poliisityötään.

Kirjojen nimihenkilöt ovat siis ainakin tähän asti olleet myös tarinan pääkonnia. Saarnin työnimenä oli alun perin Virkki. Kaartamon ryhmä onkin pitkään seuraillut monialarikollisena tunnettua yrittäjä Veijo Virkkiä. Miehellä tuntuu kuitenkin olevan käytössään sisäpiirin tietoa poliisin toimista. Ainakin yksi pidätysyritys menee mönkään tosi nolosti, ja saa Pesosen ja kumppanit mietteliääksi. Kuka voisi olla myyrä, joka vuotaa tietoa Virkille ja miksi? Eikö lainvalvojien ammattikunta ole jo saanut riittävästi rapaa niskaansa?

Lukija siis tietää, että tarinan oikea pääkonna on poliisihallituksen ylitarkastajana nykyään työskentelevä entinen huumepoliisin virkamies Paavo Saarni. Veijo Virkki ja Paavo Saarni ovat tunteneet toisensa pikkupojista alkaen. Elämä on sittemmin kuljettanut heidät eri poluille, jotka ovat jälleen ristenneet.

Saarnin johtava teema onkin kysymys, miten poliisiorganisaatiossa verrattain korkeallekin edenneestä virkamiehestä tulee rikollinen. Paavo Saarnin tarina lienee jonkinlainen tyyppiesimerkki tilanteesta. Älykäs, työssään taitava tekijä ei enää näe työtään mielekkäänä. Se ei tarjoa haasteita, ylenemismahdollisuuksia eikä taloudellista kompensaatiota. Miksi ponnistella, kun vastineeksi käteen ei jää oikein mitään, ei mainetta, kunniaa tai mammonaakaan? Kun tilaisuus saada vähän jännitystä elämään ja kenties vähän ylimääräistä tienestiä ojennetaan sopivalla hetkellä, jää mies koukkuun, josta onkin mahdotonta myöhemmin pyristellä irti.

Lukija saa jännittää, miten poliisit pääsevät Saarnin jäljille ja miten ylemmän johdon edustajan nappaaminen onnistuu. Samalla seurataan Saarnin yhä tukalammaksi käyvää tilannetta. Miten mies aikoo itselleen hankkimistaan yhä pahemmiksi käyvistä vaikeuksista selviytyä? Apuna ovat pitkä kokemus poliisintyöstä, hyvät verkostot sekä kylmät hermot. Mies ei totisesti häikäile!

Puonti kirjoittaa tuttuun tapaansa suoraviivaisen kikkailematta. Sarjan teokset ovat varsin itsenäisiä tarinoita, joten ne voi mielestäni lukea aivan missä järjestyksessä haluaa. Poliisien, edes Kalle Pesosen, yksityiselämää ei juurikaan syvennetä, ja rikostapaukset saadaan pääpiirteissään pakettiin joka kirjassa.

Pasilan Myrkky -sarja on edennyt reippaaseen tahtiin, ja seuraava osa Aribo näyttää ilmestyvän jo tammikuussa 2022.

Kale Puonti: Saarni
Bazar 2021. 286 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 6 h 1 min.


Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Pasilan Myrkky:

Manni (Bazar, 2020)
Milo (Bazar, 2021)
Saarni (Bazar, syyskuu 2021)
Aribo (Bazar, tammikuu 2022)





maanantai 8. marraskuuta 2021

Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat

 


Vuonna 2021 on ilmestynyt minun mutuni perusteella harvinaisen paljon kotimaisia esikoisdekkareita. Lisäksi ainakin omiin käsiini osuneet ovat olleet kiinnostavia ja hyvätasoisia, ja alagenrejäkin on ollut runsaasti. Tässä lista tähän asti tänä vuonna lukemistani kotimaisista esikoisdekkareiksi laskemistani teoksista:

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies (CrimeTime) 
Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)
Heidi Airaksinen: Vierge moderne (Arktinen Banaani)
Risto Miettinen: Petturi (Aula & Co)
A. M. Ollikainen: Kontti (Otava)
Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)
Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon (Mäkelä)
Mikko Kalajoki: Velkakirja (Otava)
Johanna Hasu: Roihu (Reuna)
Saija Kuusela: Katse (Tammi)
Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene (Siltala)

Hienon joukon jatkoksi asettuu myös Janne Toivoniemen esikoisdekkari Sateenkaarimurhat, joka sopii sikälikin hyvin seuraan, että kyseessä on myös uuden sarjan aloitusosa. Sarjamaisuus on dekkarigenren todellista valtavirtaa.

Siihen Sateenkaarimurhien valtavirtaisuus sitten taitaa jäädäkin! Takakansitekstissä teosta luonnehditaan näin: ”Sateenkaarimurhat on psykedeelis-filosofinen dekkari, jossa kaikki omituinen on normaalia ja normaali omituista.” Kerrankin allekirjoitan mainospuheen mutinoitta! Juuri psykedeelis-filosofinen lukukokemus Sateenkaarimurhat on. Olin kirjaa kuunnellessani paikoin ällistynyt, paikoin tyrmistynyt, ja loppuun päästyäni huvittuneen hämmentynyt. Mitä oikein olinkaan juuri kokenut?! Ainakin jotain erilaista, eikä lainkaan negatiivisessa mielessä.

Romaanin minäkertoja on Kimi Kataja, joka ensimmäisellä sivulla esittelee itsensä ja puhuttelee lukijaa. Kimi lupaa tehdä selkoa, miten hänen elämänsä muuttui kahden kalliolaisbaarissa ammutun laukauksen seurauksena. Ennen niitä Kimi oli Suomen parhaiten tienaavia copywritereita ja vietti luksustuotteilla kuorrutettua pinnallista elämää. Omien sanojensa mukaan hän käytti viisisataa euroa viikossa muun muassa mariin ja kokaiiniin, eli tajuntaansa hän laajensi huolella.

Mitä sitten tapahtui Kallion seksuaalivähemmistöväen suosimassa Sivukirjasto-baarissa? Kimi oli ensimmäistä kertaa elämässään meikannut ja pukeutunut tyrmääväksi drag queeniksi ja oli viettämässä kosteaa ja muutenkin huuruista iltaa vakipaikassaan. Illan mittaan hän tutustui kiinnostavaan naiseen, joka myöhemmin paljastuu rikospoliisin väkivaltayksikön rikosylikomisario Anne Seppäseksi.

Tilanteen tekee erityiskiusalliseksi kokaiini, jota Kimi tarjosi Annelle baarin wc:ssä… Anne oli baarissa työtehtävissä, sillä Kalliota piinaa homomiehiin keskittyvä raaka tyrmäystipparaiskaaja.

Illan mittaan tapahtuu monenlaista myöhemmin merkittäväksi osoittautuvaa, kuten välikohtaus kadulla uusnatsijärjestö Suomen Nyrkin näkyvän hahmon Aki Lahtisen ja tämän tovereiden kanssa. Kimin ystävät, kihlapari Måns Malmberg ja Lasse Nummi, riitelevät baarissa näyttävästi, ja Lasse lähtee kotiin. Ilta päättyy Månsin kannalta ikävästi, sillä hänet ja hänen satunnainen seksikumppaninsa ammutaan baarin wc:ssä.

Tilanteen tekee erityisen mutkikkaaksi, että sulhasensa murhasta epäillyksi pikavauhtia päätyvä Lasse on Kimin työtoveri mainostoimisto Glitterissä (joka muuten on työpaikka suoraan helvetistä) ja Måns sen tärkeimmän asiakkaan eli pelifirma Red Hot Gamesin palveluksessa. Red Hot Games on juuri listautumassa pörssiin, ja asiaa on valmisteltu huolella Glitterissä. Ymmärrettävästi kummankin firman johtoporras suhtautuu kiusalliseen kuolemantapaukseen vähintäänkin torjuvasti.

Kimi ei kuitenkaan usko hetkeäkään Lassea murhaajaksi. Esimiehensä suoraa käskyä uhmaten hän päättää auttaa ystäväänsä hädässä. Upporikkaan suvun originelli vesa Benny Serlin, Kimin paras ystävä jo vuosien ajalta, ehdottaa, että kaverukset perustaisivat yhteisen yrityksen, Filosofisen etsivätoimiston, jonka ensimmäinen toimeksianto olisi Månsin murhan selvittäminen. Kimi haraa kaikin voimin vastaan, mutta lukija tietää, että kyse on vain ajasta. Ennemmin tai myöhemmin Kimi taipuu ja päätyy psykedeelisen empirismin periaatteiden mukaisesti toimivan etsivätoimiston osakkaaksi ja työntekijäksi.

Dekkariperinteitä noudattaen kaikki liittyy lopulta kaikkeen, mutta sitä ennen ehtii tapahtua totisesti monenmoista. Kun juonen raaputtaa esiin kaiken Bennyn filosofisen jorinan ja kaikkien mahdollisten osallisten taajaan harrastaman kemiallisen tajunnanlaajennuksen alta, se on varsin toimiva. Toivoniemi kirjoittaa hauskasti mutta vakavia aiheita sivuten, ja lukijan huoleksi jää omien ennakkoluulojensa hätkähdyttävä oivaltaminen.

Ruumiita tulee, mutta maltillisesti, eikä väkivallalla tai seksikuvauksilla mässäillä, joten Sateenkaarimurhat sopii vähän herkemmillekin lukijoille. Tosin on myönnettävä, että itseäni hieman kauhistutti tapa, jolla romaanissa huumeiden käyttöön suhtaudutaan ja sitä harrastetaan. Toivottavasti kyseessä on kuitenkin kaunokirjallinen tyylikeino hyperbola eli liioittelu!

Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat
CrimeTime 2021. 288 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 7 h 18 min.


Ennakkokappale. Äänikirja BookBeat.

keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Mikko J. Kiviluoto: Casa Dementeria

 


Mikko J. Kiviluodon esikoisromaanin Casa Dementeria lukuohjeena toimivana alaotsikkona on Rikosromaani, jossa ei ole murhaajaa. Ruumiita kylläkin. Genreluokittelu on monesti hieman pulmallista, niin tälläkin kertaa. Tuoreimmassa Ruumin kulttuuri -lehdessä (3/2021) Casa Dementeria mainitaan tänä syksynä ilmestyvien jännityskirjojen listalla, mutta itse en välttämättä sitä sinne olisi laittanut.

Mutta makukysymyksiä nämä viime kädessä lienevät, enkä tuota nyt minään virheenä tai vääryytenä pitäisi. Kyllä Casa Dementeriassa ihan tarpeeksi rikollisiakin puuhataan, ja on se loppuhuipennuksessaan myös jännittävä. Itse kuitenkin sujauttaisin sen ennemminkin absurdin ja lempeän huumorin veijariromaaniosastolle. Jos haluaa vertailla, suosittelisin mitta-asteikolla paikkaa jossakin Arto Paasilinnan ja Antti Tuomaisen välimaastosta.

Casa Dementeria on varakkaille ja rikkaille vanhuksille tarkoitettu viimeisten aikojen luksushoitokoti, jonka perustavat Portugalin Algarveen suomalaiset yrittäjät Carlos Mäkinen ja Vilna Ägräs. Carlos ja Vilna ovat tunteneet toisensa opiskeluajoista alkaen. Carlos on entinen ravintola-alan yrittäjä ja nykyinen työtön, mutta perfektionisti-Vilna on suorittanut sekä kauppa- että lakitieteen tutkinnot loistavin arvosanoin. Nyt parivaljakko on päättänyt karistaa Suomen loskat harteiltaan, muuttaa aurinkoisempiin maisemiin ja rikastua.

Tehokaksikko ei kaihda kovaa työntekoa, kun unelmaa lähdetään toteuttamaan. Sopiva tontti raunioituneine rakennuksineen hankitaan, piirustukset laaditaan ja sopivat yhteistyökumppanit Portugalista värvätään. Rahoituspuoli ratkeaa, kun idea saadaan myytyä mahtailevaan brittityyliin viehtyneelle miljardööri Sven-Olof Coranderille.

Sopimuksessa Vilnaa ja Carlosta huolettaa vain lainanlyhennyksen tiukka aikataulu. Jos he eivät saa lainaansa ajoissa maksettua, myy Corander heidän rakkaan Casansa vilauksessa norjalaisille yhtiöille, jotka kärkkyvät jatkuvasti alan yrityksiä ryppäisiinsä. Onneksi Carlos, jolla on työhuoneensa seinällä vakuuttavan näköiset todistukset niin geriatrian kuin gerontologiankin tohtorintutkinnoista, keksii oivallisen tavan lisätä Casan kassavirtaa ilman, että kukaan huomaa, saati kärsii. Kunhan vain Suomen viranomaiset saadaan pysymään loitolla!

Kuten arvata saattaa, erilaisia kommelluksia ja läheltä piti -tilanteita on luvassa. Asukkaat ovat muistamattomia ja käyttäytyvät arvaamattomasti. Paikalliset yhteistyökumppanit venyttävät kaikkia sääntöjä mennen tullen, ja Casan omakin henkilöstö on jokseenkin kirjavaa porukkaa. Esimerkiksi suomalainen Karma Viren, joka on toiminut aiemmassa elämässään eliittieskorttina, mieltyy nunna-asuunsa vähän turhankin paljon ja päätyy lopulta jakamaan päivittäin siunauksia styrokskappelissa parkkipaikalla.

Tummiakin sävyjä tarinassa on. Synkin kude on intialaisen Guptan karu pakolaistarina, joka saa lähinnä palan lukijan kurkkuun. Guptalle käy hyvin, kun hän päätyy tomaattifarmilta töihin Casa Dementeriaan. Tuhansille oikeille guptoille niin ei koskaan käy. Mutta saamme me sentään edullisia tomaatteja pöytiimme.

Hieman minua arvelutti jossain vaiheessa, kuinka paljon veijariromaanissa voidaan hupailla Alzheimer-potilaiden kustannuksella ilman, että menee mauttomaksi. Asia kun koskettaa vähän turhankin läheltä. Mutta ei huolta. Kiviluodon huumori on hienotunteista. Casa Dementerian lukemisen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että kaikesta voi ja pitääkin vitsailla, kunhan sen tekee oikein eli suuntaa kärjen sinne, minne pitääkin. Nyt irvailun kohteena ovat muun muassa suomalainen vanhustenhoitopolitiikka epäonnistumisineen sekä (kuvitteelliset) omaiset, jotka iloisina lähettävät vanhuksensa Euroopan etäisimpään kolkkaan pois omilta niskoiltaan.

Casa Dementeria on letkeästi etenevä romaani, joka jonkin verran rönsyää keskivaiheilla muutamiinkin suuntiin. Kiviluoto suhtautuu henkilöihinsä lempeästi. Vaikka juuri kukaan ei ole sitä, mitä väittää olevansa, eivät huijaukset kuitenkaan ole pahantahtoisia. Sääntöjä ja totunnaisia tapoja venytetään lähinnä useimpien parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi!

Joka tapauksessa tarinan loppuvaiheessa ollaan tilanteessa, jossa Carloksen ja kumppaneiden rakentelema rahantekohimmeli on romahtamaisillaan. Tuho on vain tuntien päässä, eikä kenelläkään ole ideanpoikastakaan ongelmien ratkaisemiseksi. Kunnes apu (?) tulee yllättävältä taholta! Pelastuuko Casa Dementeria sittenkin?

Mikko J. Kiviluoto: Casa Dementeria
Docendo 2021. 296 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula, kesto 11 h 2 min.


Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

maanantai 1. marraskuuta 2021

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

 


Suhteeni Mikael Agricolaan ei ole ammatistani huolimatta ollut kovin lämmin. Syynä kylmäkiskoisuuteeni on ainakin 1980-luvun puolivälissä tuoreehkona suomen kielen opiskelijana suoritettu Kirjakielen kehitys -niminen kurssi, joka sisältyi aineopintojen A-osaan eli niin sanottuihin approbatur-opintoihin (kuka tiennee, millä nimellä tuotakin opintokokonaisuutta nykyään kutsutaan!).

Muistelen, että kurssiin sisältyi kuivahkoa luennointia kirjakielen alkuvaiheista ja lisäksi harjoituskurssiosuus, jossa yritettiin ottaa selkoa muun muassa Agricolan luomasta äänne-merkki-järjestelmästä tms. En voi kehua kovinkaan hyvin ymmärtäneeni, mistä oli edes puhetta. Sen muistan, että kurssin tentti oli ensimmäinen, ja kenties myös ainoa, josta lähdin ensimmäisellä kerralla pois jättäen tyhjän vastauspaperin. Sisulla vetäisin uusintatentistä 2-/3 (silloinen arviointiasteikko oli siis 1- - 3). Anteeksi ja kiitos, Aapo Taiminen!

Hieman leppoisampia muistoja on runsaan parinkymmenen vuoden ajanjaksolta, jonka aikana yritin avata Mikael Agricolan merkitystä suomen kirjakielen isänä peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille. Kun sitten kokeessa yritin testata, miten opetukseni oli onnistunut, sain kovin usein todeta, ettei kovin häävisti. Mutta ABC-kirian näköispainosta kuitenkin ahkerasti luokassa kierrätin. Jo sen fraktuurakirjasintyyli sai ilmeet totisiksi. Kaverihan oli peräisin samalta aikakaudelta kuin Gifu-pastillit!

Yllättäen syksyllä 2021 Mikael Agricola on peräti kahden romaanin päähenkilö. Jari Tervo ja Roope Lipasti ovat kumpikin kirjoittaneet muutenkin kovin pinnalla olleeseen genreen eli biofiktioon lukeutuvan historiallisen romaanin piispa Mikael Agricolasta. Biofiktio on käsittääkseni uusi termi jo perinteikkäälle ja suositulle historiallisen romaanin alagenrelle, jossa on mukana tai jopa keskiössä oikeita aikanaan eläneitä historiallisia henkilöitä mutta jotka kuitenkin ovat pääosin fiktiivisiä tarinoita.

Roope Lipastin romaani Mikaelin kirja kertoo talven 1556–1557 tapahtumista. Mikael Agricolan syntymävuotta ei tarkkaan tiedetä, mutta kuolinaika on selvillä päiväystä myöden eli Agricola menehtyi sairauskohtaukseen Uudellakirkolla 9.4.1557 ollessaan paluumatkalla Moskovan rauhanneuvotteluista.

Romaanin ajallisen rungon muodostaa kyseinen neuvottelumatka, jolle Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa oli määrännyt myös Turun hiippakunnan piispan eli Agricolan. Vaivalloiselle ja vaaralliselle matkalle lähdetään  25.11.1556 Turusta, eivätkä enteet ole hyvät, sillä ennen kuin toistasataapäinen seurue on päässyt edes ulos kaupungista, tapahtuu onnettomuus. Väkijoukosta juossut pieni tyttö jää piispaa kuljettavan reen alle ja loukkaantuu pahasti.

Piispa lähtee matkalle vastahakoisena ja turhautuneena. Hän näkee, ettei hänellä ole neuvotteludelegaatiossa oikein muuta roolia kuin olla jonkinlaisena koristeena. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt työnsä pariin, kirjoittamaan keskeneräistä käsikirjoitustaan ja nauttimaan kodin lämmöstä. Vaimo Birgitasta ja varsinkin pienestä Kristian-pojasta eroaminen tuntuu vaikealta. Matkaan kuluu joka tapauksessa kuukausia, ja sinä aikana saattaa tapahtua mitä tahansa.

Kirjaan tarttuessani kuvittelin, että nimi Mikaelin kirja viittaa romaanin sisältöön eli että kyseessä olisi nimenomaan Mikael Agricolasta kertova ja hänen mukaansa nimetty romaani. Niinhän ei ainakaan pelkästään ole, vaan romaanin otsikko viittaa konkreettisesti (myös) Agricolalla tapahtuma-aikaan työn alla olleeseen käsikirjoitukseen. Romaanissa kerrotaan, että Mikael oli jo pitkään kiivaasti koonnut aineistoa suomalaista kansanperinnettä ja muinaisuskoa käsittelevään teokseen. Sen pariin hän matkallaan kaipaa, ja se aiheuttaa yllättäviä ongelmia kotona Turussa Birgitta-vaimolle. Sanat ja kynä ovat jälleen miekkaa voimallisempia niin hyvässä kuin pahassa.

Mikaelin kirjassa on nimittäin toinenkin päähenkilö eli piispan vaimo Birgitta Olavintytär, josta virallinen historiankirjoitus ei kerro juuri mitään mutta jolle Lipasti antaa tasaveroisen äänen piispan rinnalla. Birgitta on parikymmentä vuotta miltei viisikymppistä miestään nuorempi kauppiaan tytär Turusta, jonka viisas äiti on hienovaraisesti tyrkkinyt piispalle uudeksi vaimoksi ensimmäisen traagisen kuoleman jälkeen.

Vastuu piispantalon arjesta on kova, ja muitakin huolia alkaa nopeasti kertyä vaimon ylle miehen poistuttua paikkakunnalta. Varsinaiset ongelmat kuitenkin aiheutuvat tarkoin varjellusta Mikaelin käsikirjoituksesta, josta Birgitta etsii hädän hetkellä oljenkortta. Birgitta on arvonsa tunteva rouva, joka joutuu taistelemaan niin omasta kuin miehensäkin asemasta hankalassa tilanteessa. Riittävätkö Birgitan neuvokkuus ja päättäväisyys?

Ymmärtääkseni Mikaelin kirja on tuotteliaan ja monipuolisen Roope Lipastin ensimmäinen varsinainen historiallinen romaani. Se solahtaa hienosti genren perinteeseen, jota viime vuosikymmeninä ovat pitäneet hallussaan lähinnä naiskirjailijat (toki mieskirjailijoitakin on). Tänä vuonna on ilmestynyt kutakuinkin samaan miljööseen eli suunnilleen 1500-1600-luvuille ajoittuvia ja Turkuun tai ainakin Suomeen sijoittuvia hienoja romaaneja, kuten Jenna Kostetin Margaretan synti, Anneli Kannon Rottien pyhimys, Johanna Valkaman Katariinanpyörä ja minulla vielä lukematta oleva Kristiina Vuoren Samettiin kätketty.

Henkilöt muuttuvat Mikaelin kirjan sivuilla eläviksi ja mielenkiintoisiksi, ja suuresti kunnioitettu piispakin on lopulta perin inhimillinen erilaisine kiusallisine ruumiinvaivoineen ja välillä alhaisinekin ajatuksineen ja tunteineen. Keskiajasta ja keskiaikaisesta Turusta piirtyy uskottava ja kiintoisa kuva. Löyhkäävä Kroopinoja mainitaan jälleen kerran. Loppuratkaisu eli piispa Mikael Agricolan kohtalo on lukijan tiedossa jo ennestään tai viimeistään prologin jälkeen, ja se luo tarinan ylle tumman varjonsa. Myös poika Kristianin tuleva osa on historiaa, mutta Birgitan tarinan loppu sen sijaan ei. Lukijalle jää siis myös jotain jännitettävää.

Roope Lipasti: Mikaelin kirja
Atena 2021. 320 s.
Äänikirjan lukijat Ville-Veikko Niemelä ja Johanna Kokko, kesto 8 h 58 min.


Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene

 


Ainakin mielikuvissa joulunpyhinä vietetään tuntikausia tunnelmallisissa olohuoneiden lukunurkkauksissa täysin uppoutuneina joululahjaksi saatuihin romaaneihin. Kynttilät loistavat ja takkatuli räiskyy, ja käden ulottuvilla on avonainen konvehtirasia ja kenties lasillinen täyteläistä punaviiniä. Tiedätte varmasti, mitä tarkoitan!

Juuri tuollaiseen idylliseen lukukohtaukseen sopii kuin valettuna R&R:n eli Sari Rainion ja Juha Rautaheimon muhkea cozy crime -dekkari Vainajat eivät vaikene. Se aloittaa uuden Mortuí non silent -dekkarisarjan, jonka päähenkilöinä ovat rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario Helsingistä. Karila ja Kaario paitsi työskentelevät tiiviisti yhdessä visaisten henkirikosten parissa ovat myös hyviä ystäviä.

Aloitusosassa lukija tapaa Karilan ja Kaarion vuoden 2009 joulukuussa, kun töölöläisen hulppean arvoasunnon omistaja Hannele Laine löytyy kuolleena omasta olohuoneestaan. Ville Karila epäilee oitis rikosta, vaikka tilanne vaikuttaa kovin rauhalliselta. Vainajan on löytänyt tämän vanha leski-isä, joka vaikuttaa hauraalta mutta tyyneltä. Kamppailun merkkejä ei näy, mutta ilmeisesti Hannele Laine on kuristettu omalla kaulaliinallaan. Roskakorista löytyy Tauno Paloa esittävä postikortti, ja pian Karilalle kerrotaan, että varakkaan ja eksentrisen Hannelen elämässä on ollut salaperäinen tumma mies.

Kuka murhasi Hannele Laineen ja miksi? Tätä kysymystä kierrellään ja kaarrellaan miltei tiiliskivikokoluokkaan kuuluvassa romaanissa pitkään ja hartaasti. Joulukuukin ehtii vaihtua kevääksi, ennen kuin rikos on ratkaistu. Kunnon dekkariperinteitä noudattaen vaaditaan toinenkin ruumis, ennen kuin tutkimukset nytkähtävät kunnolla eteenpäin pitkän paikallaan polkemisen jälkeen.

Suosittelen Vainajat eivät vaikene -romaanin säästelyä rauhalliseen hetkeen ja antamaan sille arvoisensa tilan. Itse hieman tärvelin omaa lukunautintoani tarttumalla teokseen kesken syksyn hektisimpien lukuviikkojen. Puolustelen ratkaisuani sillä, että pyysin kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen ja halusin siksikin lukea kirjan ja kirjoittaa siitä vielä syyssesongin aikana.

Hidastempoinen, suorastaan viivyttelevä ja yltäkylläisen runsas kerronta vaatii lukijalta kärsivällisyyttä ja kunnon uppoutumista päästäkseen täysin oikeuksiinsa. Rainio ja Rautaheimo vievät cozy crime -tunnelmoinnin niin pitkälle, että omaan makuuni tulos luistelee paikoin jo vaarallisen lähellä pitkäveteisyyden rajan väärää puolta. Siitäkin huolimatta siis, että kyllä minäkin rakastan runsaita kirjallisuus- ja elokuvaviittauksia ja -lainauksia, kauniiden katunäkymien ja asuntojen yksityiskohtia ja tunnelmallisia takkatulikohtauksia.

Tapahtumat sijoittuvat vain runsaan kymmenen vuoden takaiseen Helsinkiin, mutta siitä pitää lukijan useaan otteeseen muistutella itseään. Tunnelma on nimittäin korostetun nostalginen, hohdokkaan menneen maailman tyylinen. Poliisilaitoksellakin on lähinnä leppoisa tunnelma, eikä mistään resurssipulasta tai muista nykyajan ikävistä ilmiöistä juuri muistutella. Tutkintasihteeri Felicia loihtii työpaikallekin lämmintä joulutunnelmaa, käydään yhteisellä kostealla joululounaalla ja lopulta ratkaisun ollessa jo aivan käden ulottuvilla heittäydytään ankaraan tikkakisaan.

Patologian laitoksella tunnelma sen sijaan on jotain ihan muuta. Romaanin alkusivuilla kuvataan ruumiinavaus niin yksityiskohtaisesti ja viivytellen, etten moiseen ole aikoihin törmännyt.

Rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario muodostavat kiinnostavan rungon rakenteilla olevaan dekkarisarjaan. Karila on leppoisa ja luennointiin helposti sortuva poliisimies, jonka hoksottimet toimivat terävästi. Esimies rikosylikomisario Honkaniemi ymmärtää ja tukee alaistaan, joka taas on lähinnä isällinen omille alaisilleen. Karilan kaapeista ei taida kovin kummoisia luurankoja löytyä.

Viola Kaarion kaapit taas tuntuvat suorastaan pursuavan erilaisia luurankoja, joista osaa jo kalistellaan tässä avausosassakin. Erikoisella tavalla näyttävä nainen on oman alansa todellinen osaaja, jota kaikki tuntuvat vähintäänkin arastelevan. Ystäväkseen Viola on hyväksynyt vain Villen, johon hän luottaa lähes täysin eli niin hyvin kuin nyt ylipäätään pystyy kehenkään luottamaan. Ville arvostaa Violan ystävyyttä ja ammattitaitoa kovasti. Vainajat tuntuvat kertovan kaikki salansa Violalle tämän avauspöydällä, ja niistä tiedoista on poliisille korvaamatonta apua.

Itse siis kaipailin hienoista jäntevöittämistä tarinaan. Tunnelmoinnin ja viipyilyn osalta arvioisin, että lopputulos ei olisi heikentynyt, vaikka muutamia kohtauksia, kuten Karilan ja kumppaneiden mateenpyyntiretki, olisi jätetty poiskin. Sen sijaan annan kiitettävät pisteet kiinnostavista henkilöistä. Erittäin mieluusti palaan Karilan ja Kaarion pariin vastakin. Jatko-osalle pitänee varata rauhallista lukuaikaa vuoden 2022 joulun tienoilta.

Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene
Kannet Elina Warsta.
Siltala 2021. 477 s.


Arvostelukappale.