torstai 27. huhtikuuta 2017

Harri Närhi: Kuparitalo




On rankkaa vääryyttä koettaa lukea Harri Närhen romaani Kuparitalo jonkinlaisten jännityskirjallisuuslasien läpi, kuten minä Johtolanka-raatilaisena väistämättä jouduin tekemään. Aiempi kosketukseni Närhen tuotantoon on vuonna 2006 ilmestynyt teos Toisten tähtien tähden, joka sekään ei oikein antautunut genreluokitteluun. Aikoinaan siitä kirjoittamani esittelyn loppulauseen sisällön voisin toistaa Kuparitalon yhteydessäkin. Loppuratkaisun perustelut ovat nimittäin jääneet mielestäni harmillisen ohuiksi. Tällä kertaa ne ovat lähes rikollisen heppoiset.

Kuparitalossa kulkee miltei loppuun asti kaksi täysin erillistä juonta. Helsinkiläinen huippuasianajaja Sari Broséliuksen yhden naisen asianajotoimisto sijaitsee keskeisellä paikalla Kuparitalossa, entisessä Outokumpu-yhtiön päämajassa. Keski-ikää lähestyvän itsellisen naisen elämään mahtuu vain työtä ja lemmikki Kissa. Naapurirapussa asustava kunnollinen ja harmaa Toivo, eronnut virkamies, riittää satunnaiseksi illanistujaisseuraksi.
Sarin elämä kuitenkin muuttuu, kun hän saa yllättäen erikoisen työtarjouksen. Saria pyydetään hoitamaan loppuun omaisuuden saattaminen takaisin oikeille omistajilleen. 

Erikoiseksi asian tekee se, että kyseinen omaisuus sattuu olemaan Helsingin rautatieaseman ravintolasalin seinällä riippuva Koli-maisemafresko, jonka päätekijä on Eero Järnefelt. Asiakkaan edustajan mukaan taulua ei suinkaan omista VR, vaan venäläinen taho. Paperit ovat arkistoista löydettävissä, kunhan vain osaa etsiä, ja sekin työ on tehty jo valmiiksi. Sarin pitää vain viimeistellä työ ja kuitata muhkea palkkio.

Työn hoitaminen vie Sarin nopeasti Helsingin jyhkeän rautatieasemarakennuksen osiin, joihin yleisöllä ei todellakaan ole asiaa. Kellarin uumenissa hän tapaa Martta Kuosmasen, rautatieaseman hengettären, joka unohdetussa arkistohuoneessaan pyyteettömästi ahertaa kuin muinaismuisto. Martalla on hallussaan paitsi tietoa kaikesta mahdollisesta Suomen rautateihin liittyvästä myös todellinen jymypaukku Sarille.

Toinen juoni tutustuttaa lukijan sympaattiseen nuorukaiseen Awaan eli oikeammin Awaale Valonsuuhun, somaliin, joka pikkupoikana muutti Suomeen ja Jyväskylään siskonsa perheeseen pakoon kotimaansa sotaa. Isoveljet olivat lähteneet sisseiksi, eikä äiti halunnut jättää kotimaataan. Awa on ylioppilas ja alikersantti, mutta ulkonäkönsä takia hän on aina ulkopuolinen Suomessa. Armeijan jälkeen Awa päättää tehdä matkan Somaliaan tapaamaan äitiään. Hyvin nopeasti hän huomaa omaksikin yllätyksekseen muuttuneensa suomalaiseksi. Synnyinmaa ei ole sellainen kuin hän on muistoissaan sitä vaalinut.

Awa riistäytyy hurjien tapahtumien pyörteisiin, kun hänen sissipäällikköveljensä Yusuf kutsuu hänet luokseen Etiopian puolelle. Ruumiita tulee, mutta se ei tunnu veljeä huolettavan. Äiti ja isoveli suhtautuvat kummallisen välttelevästi toista veljeä Ciiseä koskeviin kysymyksiin. Onko Ciise tullut hulluksi vai mistä on kyse? Monipolvisten vaiheiden jälkeen Awa pääsee onnellisesti takaisin Jyväskylään vain huomatakseen, että ongelmia ei voi jättää Somaliaan.

Kuparitalo alkaa kovin verkkaisesti, mutta Awan Somalian-matka sähköistää tunnelman kyllä nopeahkosti. Lukijan takaraivossa kuitenkin takoo kysymys, miten kummassa nämä juonet saadaan lopussa liittymään yhteen ja mistä oikein lopulta on kysymys. Närhi vielä ruokkii tätä kysymystä ripottelemalla yhä enemmän vinkkejä tarinoiden risteämisestä matkan varrelle, joten odotukset alkavat lopulta olla melkoiset. Senpä vuoksi kummankin juonen ratkaisut ovatkin sitten varsinaisia lässähdyksiä vailla vertaa! Tosin lukija on saanut tästäkin kosolti vinkkejä, mutta siitä huolimatta ihmettelen. No, jokainen lukekoon itse ja kertokoon sitten vaikka kommenttikentässä, mitä oikein tapahtui! Toisaalta loppuratkaisut kyllä sopivat Kuparitalon teemaan vedätyksistä ja vedätetyksi tulemisesta.

Harri Närhi käyttää kieltä oivallisesti ja humoristisesti, yllättävästi. Veijarimainen pilke silmäkulmassa Kuparitalo on kirjoitettu, ja sillä mielellä se kannattaa ehdottomasti lukeakin.


Harri Närhi: Kuparitalo
WSOY 2016. 400 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Miikko Oikkonen & Tiina Raevaara: Ihon alla



Vanha ja toisteltu totuushan on, että kirja on pääsääntöisesti parempi kuin sen pohjalta tehty elokuva tai tv-sarja. Lukuisat hienot ja vaikuttavat elokuvat ja tv-sarjat perustuvat kirjoihin. Paljon harvemmin tehdään elokuvan tai tv-sarjan pohjalta kirja. Vielä harvemmin tulen sellaisia lukeneeksi, enkä toistaiseksi ole lukenut kirjaa, joka olisi parempi kuin sen pohjana oleva elokuva tai tv-sarja.

Tällaisesta lähtökohdasta ryhdyin lukemaan Miikko Oikkosen ja Tiina Raevaaran kirjoittamaa scifijännäriä Ihon alla, joka perustuu samannimisen tv-sarjan konseptiin. Sen taas on luonut toinen kirjoittajista eli Oikkonen. Kaksitoistaosainen sarja esitettiin Nelosella talvella 2015-2016. Katson itse niin surkean vähän tv-sarjoja kotimaisilta kaupallisilta kanavilta, ettei ole ihme, että tämäkin on katsomatta. Siitäkin huolimatta, että miespääosassa on ollut suuri suosikkini Taneli Mäkelä. Sarjan näyttelijät eivät siis kansikuvissa esiintyvien Elena Leeven ja Mäkelän lisäksi päässeet pääni sisälle puhumaan lukiessani, mikä oli vain eduksi.

Takakansitekstissä kirjaa esitellään seuraavasti:

Lääkäriksi opiskeleva Sofia Sivenius joutuu todistamaan auto-onnettomuutta, jonka uhri kuljetetaan ensiapupoliklinikan sijasta tutkimussairaalaan. Tutkimussairaalan vetäjä on kuuluisa geenitutkija, Sofian isä Hannu Sivenius. Tämä ei halua selittää tyttärelleen syytä erikoiseen hoitoonohjauspäätökseen. Sofia alkaa epäillä, että hänen isänsä työssä on jotain hämärää, ja ryhtyy tutkimaan sairaalan sekä isänsä toimia. Pian Sofialle selviää, että salaisuus on jotain hänen pelkojaan pahempaa - ja Sofia itse on salaisuuden keskiössä.

Päähenkilö on siis nuori sairaanhoitaja Sofia, joka työn ohessa opiskelee lääkäriksi. Sofialla on synnynnäinen harvinainen sairaus, jota hänen isänsä on onnistuneesti hoitanut koko Sofian elinajan. Äiti on häipynyt maailmalle tekemään uraansa Sofian ollessa kaksivuotias. Sofian hengenvaarallisen sairauden luonnetta ei sen kummemmin kirjassa avata (tai se ei ainakaan minulle avautunut). Työnarkomania ainakin tuntuu suvussa kulkevan sitkeästi.

Opiskelu-, työ- ja ihmissuhdekuvioiden sekä terveysongelmien painama Sofia tapaa baarissa kiinnostavan miehen Henri Vaartaman, joka siis joutuu lähes saman tien vakavaan onnettomuuteen. Sofia haluaa tietää lisää Henristä ja sotkeutuu sitä kautta isänsä sairaalan salaperäisiin tutkimushankkeisiin. Niistä on kiinnostunut moni muukin, muun muassa suomalainen oikeuslaitos. Hannu Sivenius joutuu kirjan alussa vastaamaan oikeudessa tekemisistään, jotka liittyvät kyseenalaisiin hedelmöityshoitoihin.

Kaikki aluksi irrallisilta vaikuttavat juonilinjat liittyvät lopulta yhteen, ja vaakalaudalla on monen keskeisen henkilön henki. Isoja kysymyksiä pyöritellään: Mitä ihminen on valmis tekemään rakkaittensa puolesta? Onko laki tärkeämpi kuin ihmishenki? Mihin lääkärin etiikka taipuu? Onko kloonauksen avulla tuotettu ihminen oikea ihminen? Mitä oikeuksia hänellä on suhteessa muihin? Harmillisen pinnalliseksi käsittely kuitenkin jää, vaikka toisaalta niin tietysti käy, onhan teos ja sen pohjalla oleva tv-sarja tarkoitettu viihteeksi.

Biotiede ja lääketieteen eettiset kysymykset ovat luonnollisesti aiheita, joiden pitäisi kiinnostaa jokaista, minuakin. Sairaaloihin sijoittuvat tv-sarjat eivät ole koskaan olleet varauksetta suosikkejani, koska en erityisemmin pidä sairaaloista. Toki olen monia sarjoja seuraillut. Mutta mieluiten jätän sairaalatrillerit väliin, jos voin valita. Ihon alla nyt kuitenkin osallistui vuoden 2017 Johtolanka-kisaan, joten olin sen päättänyt lukea kaikesta tästä kielteisestä ennakkoasenteestani huolimatta.

Yllättävän hyvin kirja sitten imaisikin maailmaansa. Huomasin pian olevani tarinan vietävänä. Teksti rullaa mukavasti, kieli on vaivatonta, vaikkei taiteellisesti mitenkään kunnianhimoista, ja dialogi toimii. Koska taustalla on moniosainen tv-sarja, pysyy kirjassakin jännite yllä ihan kiitettävästi, eikä pitkiä junnaavia jaksoja juuri ole. Tosin pääjuoni venyy kohtuuttoman pitkäksi ja loppu on sen osalta jonkinlainen antikliimaksikin. Sen sijaan matkaa ryydittävät sivujuonteet pitävät mielenkiintoa yllä, vaikka jossain vaiheessa sairauksia ja kuolemaa alkaa olla sietokyvylleni hieman liikaa. Siitä huomauttaa päähenkilö Sofiakin jossain kirjan loppupuolella. Kirjaa olisi huoletta voinut tiivistää ainakin neljänneksen verran.

Kirjan tapahtuma-aika on epämääräinen lähitulevaisuus ei niin kaukana nykyhetkestä, ja pelottavalla tavalla tapahtumat ovat sellaisia, ettei niitä ole kovinkaan vaikea kuvitella todeksi. Kenties ne ovatkin jo totta? Siveniuksen johtama tutkimussairaala jää sen tarkemmin nimeämättä, mikä osaltaan lisää salaperäistä epämääräisyyden tunnelmaa, joka kirjassa vain tihenee loppua kohden. Harmi vain, että henkilöt jäivät ainakin minulle kovin etäisiksi, eikä tunnesidettä syntynyt oikein kehenkään tarinan kuluessa. Siksi minulle oli saman tekevää, miten henkilöiden lopussa käy.

Tv-sarjalle on käsittääkseni luvassa jatkoa, mikä sekin selittänee lopun mitäänsanomattomuutta.

Miikko Oikkonen & Tiina Raevaara: Ihon alla
Gummerus 2016. 419 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Kirjavinkkien Marja-Liisa antaa minua lämpimämmät suositukset kirjalle. Suomi lukee -sivuston Kristalle tämä oli mennyt ihon alle. 

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Milja Kaunisto: Corpus



”Ei ole muuta ratkaisua kuin giljotiini. Ei ole muuta vallankumousta kuin kuolema.”

”Kuninkaat rankaisivat hitaasti, koska olivat julmia.
Vallankumous tuhoaa nopeasti, koska se on oikeudenmukainen.
Giljotiini on tasa-arvon sirppi.”

Kreivitär Marie-Constance de Boucard on ottanut käyttöönsä näyttelijätär Marianne Quesnet’n henkilöyden. Sen suojissa hän toivoo pysyvänsä turvassa Ranskassa ja etenkin Pariisissa riehuvalta vallankumouksen ristiaallokolta. Suojana ovat lisäksi markiisi de Saden pyörittämän ylellisen porttolan Maison de Luxen seinät ja puutarhan muurit sekä ovella uskollisesti vartioiva uransa hylännyt pyöveli Isidore. Turvaa tarvitaankin, sillä uusi hallinto kieltää milloin mitäkin aatelisesta sukutaustasta elitismiltä epäilyttävästi haiskahtavaan sivistykseen ja erityisesti kaiken luksuksen, kuten ilotalot.

Ajat ovat sekasortoiset ja ennen kaikkea vaaralliset. Kuninkaan päätä vaaditaan katkaistavaksi, samoin kuningattaren. Hanke on uskalias, ja vastustajat on pidettävä hallinnassa. Niinpä kuka tahansa voi paljastaa hankalan naapurinsa tai vaikkapa taloudellisen kilpailijansa rojalistiksi, ja vaiva on tuota pikaa poissa päiväjärjestyksestä. Jokainen kaduilla kulkija tarvitsee kulkuluvan, ja kaikesta alkaa olla huutava pula. Näin tulenarassa tilanteessa ei ole leikin asia, että Mariannen kutsumanimi on Comtesse, kreivitär, ja että Sade on päättänyt uhkarohkeasti kätkeä kruununperillisen Maison de Luxeen.

Corpus – Kuolema ja kurtisaani on toinen osa Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogiaa ja suoraa jatkoa ensimmäiselle osalle Luxus. Niin suoraa, että vähän harmittaa vuoden mittainen lukutauko ja siitä aiheutunut osittainen unohdus romaanien välillä. Kuka olikaan kuka ja miten tähän kimuranttiin tilanteeseen oikein päädyttiinkään? Miksi Maison de Luxen ovia vartioiva Momo ei saisi paljastua oikeaksi papiksi? Mitä ihmettä Françoise-huoralla on Mariannea vastaan?

Kunnolla tarinan imuun pääsemistä hidastaa sekin, että paksun romaanin alussa on paljon joutokäynniltä vaikuttavaa juonittelun ja irstailun kuvailua. Politiikka on vertaansa vailla olevan sekavaa, eivätkä sen käänteisiin uppoutuminen ja runsas henkilögalleria oikein saa juonta käyntiin. Mutta jos jaksaa malttaa mielensä, saa lukija kyllä palkintonsa. Kun kuninkaan mestaamisen aika tulee, on Isidore jälleen tapahtumien keskipisteessä, siellä, missä veri roiskuu ja giljotiinin terä välähtää kansan mylviessä.

Maison de Luxen turvallisuus alkaa murentua niin ulko- kuin sisäpuoleltakin tulevan uhkan kautta. Mariannen ja Isidoren kohtalot on kiedottu yhteen, mutta silti heidän tiensä on määrätty erkanemaan. Isidore ajautuu pois Pariisistakin ja kohtaa matkallaan korsikalaisen upseerin, jonka ura tuntuu olevan kohtalaisessa nousukiidossa. Marianne taas koettaa pitää sekä itsensä että pienen Charles-pojan hengissä juonittelujen ja vaarallisten käänteiden pyörteissä.

Kaunisto on kutonut uskomattoman hienon faktan ja fiktion kudelman romaanisarjaansa. Päähenkilöissä on ripaus todellisista historiallisista henkilöistä, mutta niin pieni, ettei se estä kirjailijaa päästämästä mielikuvitustaan lentoon ja liittämästä heitä ja heidän uskomattomia (fiktiivisiä) vaiheitaan historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Mariannen ja markiisin pitopöydissä viihdyttävät itseään lähestulkoon kaikki vallankumouksen merkkihenkilöt pahamaineisesta Robespierrestä alkaen, ja Mariannen osuus vallankumouksen myyttisessä tarinassa sai lopulta minunkin leukani loksahtamaan (positiivisessa mielessä).

’Corpus’ on oivallinen valinta tämän romaanin nimeksi. Ruumiit, niin elävät kuin kuolleet ja hajoamisen kaikissa vaiheissa olevat, ovat keskiössä. Makaaberein osuus tästä teemasta avautuu Isidoren kautta. Sattuman oikusta hän joutuu mukaan salaiseen tehtävään, jossa ryöstetään kuninkaallisten haudat niiden arkkujen sisältämän lyijyn takia. Ainakin tämä annetaan selitykseksi massiiviselle häpäisylle.

”Kuninkaan kalmo irtosi arkun pohjasta rapsahtaen. Kuivunut ruumis kääntyi kyljelleen kuin vanhan kirjan sivu. Minä tartuin ruumista kuivista, pergamenttinahkaisista olkapäistä ja yksi työläisistä otti sitä nilkoista.--- Nyökkäsin ja kolmeen laskien viskasimme Aurinkokuninkaan kalmon joukkohautaan. --- Minä seisoin kuopan reunalla ja katsoin ihmetyksestä mykkänä, kuinka miehet repivät ruumiin vatsan auki ja vetivät sieltä esiin sisäelinten tilalle käärityn kankaan. Väkijoukko kuopan reunalla huudahti yhteen ääneen. Yksi miehistä nauroi suureen ääneen ja sulloi kankaan takkinsa sisään. Toinen koetti saada kuninkaan suuta auki, ja kun ei onnistunut käsillä, survoi hampaiden välistä taskuveitsensä.”

Aiemmista kirjoista tuttu vahva aisteihin ja erityisesti hajuaistiin vetoaminen on Kaunistolla oivallisesti tallessa. Äärimmäisestä upeudesta ja luksuksesta pudotaan äkkiarvaamatta mitä vastenmielisimpään saastaan, kuten yllä olevan lainauksen tunnelmiin. Vallankumouksen kauhut heräävät Corpuksen sivuilla eloon, ja uusien valtaapitävien vimmainen uudistushalu näyttäytyy koomisen epätoivoisena. ”Jos keskiyö on nollatunti ja vuorokaudessa on kymmenen tuntia, viides tunti on keskipäivä.”

Purppuragiljotiini-trilogian avausosa Luxus lumosi minut täysin, mutta Corpus ei lukunautintona yllä ainakaan alkupuoliskoltaan aivan samaan. Mietin pitkään, mistä tämä johtuu. Kuten jo totesinkin, pitkä lukutauko osien välillä aiheuttaa vähän kitkaa, samaten laaja henkilögalleria. Mutta on alun tahmeuteen varmasti syynä sekin, että tapahtumat käynnistyvät toden teolla vasta pitkällisten pohjustusten jälkeen. Kaunisto ei riko tarinan kronologiaa jonkinlaista löyhää esipuhetta lukuun ottamatta, joten keskusteluiksi naamioidut selitykset on vain pakko lukea ennen kuin päästään kunnon toimintaan.

Ylipäätään koko Corpusta tuntuu vaivaavan jonkinlainen vaimea pidättely, säästely. Kirja kuitenkin päättyy kihelmöivän jännittävään koukkuun, joten odotukset kolmatta osaa varten on viritetty korkealle.

”Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema.”

Milja Kaunisto: Corpus – Kuolema ja kurtisaani
Gummerus 2017. 584 s.


Arvostelukappale.

Upeat kannet Jenni Koposen käsialaa.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Outi Pakkanen: Peili



Vaikea on päättää, mitä ajatella, kun dekkariksi mainostetun teoksen suljettuaan toteaa, että jännittävintä kirjassa on sen kansikuva. Dekkarikuningattaren viittaa jo vuosikymmeniä kantanut Outi Pakkanen ei ole enää aikoihin kirjoittanut dekkareita, mutta niin vain jälleen uusimman romaanin Peilin kannessa on logo Anna Laine -dekkari. Peiliin ei ole edes yritetty änkeä murhajuonta kuten vielä sen edeltäjään Helteeseen, vaikka murhanhimoa ja vihapäissään singottuja tappouhkauksia teksti on paikoin sakeanaan.

Peili on ihmissuhderomaani, kuten mielestäni on ollut siis jo useampi Pakkasen viimeisimmistä teoksista. Miksei se riitä? Tähän lienee kaupalliset selityksensä, ja kuten olen aiemmin todennut, Pakkasen uskolliset lukijat ja Anna Laineen Justus-mäyriksen fanit lienevät aivan tyytyväisiä. Justus tuntuu jopa olevan paremmassa hapessa kuin pari kirjaa sitten.

Anna on päässyt takaisin Lauttasaaren asuntoonsa taannoisen vesivahingon jälkeen. Suhde erityisopettaja Jyrin kanssa on kukoistanut, mutta nyt on havaittavissa pientä arjen harmaan pilkahdusta auvoisassa suhteessa. Kirjan mittaan Anna joutuu vaikeiden kysymysten ja päätösten äärelle.

Varsinainen juoni liippaa jälleen vain etäisesti Annan tienoilta. Annan kotikadun varrella sijaitsee sisustusputiikki-kahvila Lillan’s, jonka emäntänä hyörii rikas perijätär Elisabeth Lund-Paronen. Elisabeth on avioitunut aivan toisenlaisesta sosiaalisesta luokasta kotoisin olevan Jussi Parosen kanssa. Jussin viisivuotias tytär Helmi tuntuu olevan liiton bonus Elisabethille, Lundin suvun rahat ja asema Jussille.

Kuvioon liittyvät vielä Jussin levoton ex-vaimo Jutta, joka alkaa yllättäen tuntea äidillisiä tunteita tytärtään kohtaan viiden vuoden vaeltelujen jälkeen ja vaatii takaisin tapaamisoikeuksiaan, sekä entinen ja nykyinen anoppi. Niin, ja tietysti myös Jutan uusi miesystävä Pete, joka toimii romaanin kirjoittamisen ohella paparazzina.

Vinksahtaneet ihmissuhdekuviot johtavat lopulta siihen, että Helmi katoaa keskellä marraskuista iltapäivää. Onko pikkutyttö kaapattu, kidnapattu vai karannut? Seuraa hysteeristä itkua, melkoisia liioiteltuja tunteenpurkauksia ja naamioiden putoamisia ennen kuin tilanne ratkeaa (lukijan odottamalla tavalla, vieläpä).


Outi Pakkanen: Peili
Otava. 270 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi



On aina mukava yllättyä positiivisesti uuden kotimaisen dekkarikirjailijan teokseen tutustuessaan. Näin pääsi käymään Suvi Piiroisen esikoisdekkarin Pahaa parempi parissa. Kannet eivät paljasta Piiroisesta muuta kuin ammatin (opettaja) ja asuinpaikan (nyt Kuopio, aiemmin Joensuu). Kirjan henkilöistä taas kerrotaan, että tulossa on sarja, jonka päähenkilöinä ovat poliisit Väinö Rossi ja Rob Peura. Lisätietoa kaipaavat voivat kurkistaa kustantaja Myllylahden nettisivuilta kirjailijahaastattelun.

Joensuuhun sijoittuvan dekkarin rikos on yhdeksänvuotiaan Mian katoaminen, joka paljastuu pian sieppaukseksi. Lukija tietää tämän varmaksi, ja poliisit pitävät sitä todennäköisenä ratkaisuna. Mia on suloinen ja kiltti lapsi, jonka äiti Mirinda on aina myöhässä hakiessaan tytärtään koulun koripallokerhosta. Kohtalokkaana joulukuun iltana äiti on lupauksistaan huolimatta taas myöhässä, eikä tytöstä löydy jälkeäkään tyhjänä kaikuvasta liikuntahallista.

Piiroinen rakentaa arvoituksen huolella ja perusteellisesti. Mian sieppaajaksi on ehdolla kokonainen tukku epäiltyjä, kun jokaisella asiaan edes etäisesti liittyvällä tuntuu olevan jotain salattavaa, jopa poliiseilla. Parinkin henkilön ajatuksia ja puuhia kuvataan tarinassa nimettömyyden suojissa jännityksen lisäämiseksi, ja tätä pidän turhana ja liiallisen osoittelevana. Menetelmä tuntuu nykyään kuuluvan genren peruskonventioihin, mutta juuri siksi sitä kannattaa käyttää ehdottoman säästeliäästi ja vain, jos se oikeasti tuo lisäarvoa tarinaan. Tästä olisin ainakin sen toisen jättänyt pois, koska sen ’miehen’ henkilöyden arvasin oitis. Toinen, kursiivilla painettu, onkin mielenkiintoisempi, vaikka paikoin turhan selittelevä.

Lisäkierroksia tarinaan tuo se, että Rob Peuran tytär Lotte on Mian luokkatoveri. Poliisin on siis todella helppoa eläytyä Mirindan asemaan. Robin esimies Väinö Rossi potee leskimiehenä yksinäisyyttä ja seurustelee lähinnä Kissan kanssa vapaa-aikanaan. Kumpikin poliisimiehistä jää vielä melko ohuiksi hahmoiksi, samoin muu poliisilaitoksen väki. Poliisin tutkintamenetelmien ja työn kuvaus ylipäätään ovat ylimalkaisia, ja niitä kannattaisi vastaisuudessa terävöittää, jos tarkoituksena on kirjoittaa poliisidekkarisarjaa.

Piiroinen on punonut rikosjuonen taitavasti monipolviseksi ja yllättäväksikin, vaikka tekijän motiivi lopulta on melkoisen epäuskottava. Lukiessani manailin myös laajaa henkilögalleriaa, mutta sen suhteen kärsivällisyys pääosin palkitaan lopussa. Lähes jokaisella mukana olleella on jokin osuutensa tarinassa. Vielä viimeisellä sivulla paljastuu yllättävä käänne!

Myös Piiroisen kerronta luistaa sujuvasti, oikeastaan vähän liiankin liukkaasti, sillä muhkeassa romaanissa olisi ollut tiivistämisen varaa paikoin rutkasti. Kuvailua ja juoneen liittymätöntä dialogia kannattaa karsia. Lapset ovat monen kertojan kompastuskivi. Piiroinenkin kompastelee minusta Loten ja Mian kuvaamisessa. Yhdeksänvuotiaat ovat kovin varhaiskypsiä ja epäuskottavan aikuismaisesti ajattelevia. 

Mutta kaikesta jupinastani huolimatta Pahaa parempi ei ole ollenkaan hullumpi (esikois)dekkari. Mielelläni tapaan ainakin Väinön vielä uudelleen. Mukavan tapainen mies.


Suvi Piiroinen: Pahaa parempi
Myllylahti 2016. 320 s. 

Vuoden johtolanka 20117 -ehdokas.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Liedkonsertteja Koomisessa Oopperassa - lippuarvonta!

Poiketaan jälleen hetkeksi kirjallisesta kulttuurista musiikin puolelle. Minulla nimittäin on ilo arpoa lukijoitteni kesken kaksi kahden lipun lippupakettia Koomisen Oopperan kevään liedkonsertteihin.



Ensimmäinen konsertti on jo ensi viikolla eli perjantaina 28.4.2017 klo 15.00 Finlandia-talon Helsinki-salissa. Venäjänkielisessä konsertissa esiintyvät sopraano Reetta Haavisto ja bassobaritoni Antti Pakkanen. Heidän laulaminaan kuullaan musiikkia säveltäjiltä Sergei Rachmaninov ja Pjotr Tchaikovsky.



Toinen konsertti on perjantaina 26.5. klo 15.00 Finlandia-talon Helsinki-salissa.  Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi kuullaan suomalaisia säveltäjien musiikkia.

Sopraano Laura Pyrrö esittää konsertissa musiikkia mm. Jean Sibeliukselta, Leevi Madetojalta, Oskar Merikannolta, Fredrik Paciukselta ja Erkki Melartinilta.

Huomatkaa konserttien kellonaika!

Arvon lippupaketit siten, että avaan tämän postauksen alle kaksi kommenttia, yhden kummallekin konsertille. Vastaamalla kommenttiin osallistuu ko. konsertin lippujen arvontaan. Osallistua voi kumpaan tahansa tai halutessaan molempiin arvontoihin.
Liitä vastaukseesi sähköpostiosoitteesi tai muu sähköinen yhteystieto, jotta saan nopeasti tiedon mahdollisesta voitosta perille.

Arvonta päättyy sunnuntaina 23.4. klo 18. Yhdistän voittajat ja Koomisen Oopperan tuottaja Maiju Haaviston sähköpostitse, ja he sopivat keskenään lippujen noudosta. Koominen Ooppera tarjoaa liput, enkä itse hyödy tästä arvonnasta muuta kuin hyvän mielen siitä, että saan olla välittämässä kulttuurin iloa.

Kiitokset Koomiselle Oopperalle arvontavoista!


Onnea arvontaan!


***

Arvonta on nyt suoritettu. Ensimmäisen lippupaketin pe 28.4. konserttiin nappasi nimimerkki Miinamanta, ja pe 26.5. konserttiin pääsee Pihi nainen ystävänsä keralla. Oikein paljon onnea voittajille ja antoisaa konserttielämystä!  Lämmin kiitos myös kaikille arvontaan osallistuneille. Parempi onni ensi kerralla!

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kirjallinen illallinen ravintola Kappelissa





Markkinointiyhteistyö

Kauniin aurinkoisessa mutta hyytävän jäisen tuulen viilentämässä kevätillassa sujahdimme hieman jännittyneinä sisään maineikkaan ravintola Kappelin ovesta. Pitkäperjantai-ilta vaikutti sujuvan valoisassa ravintolassa leppoisasti. Iloinen hälinä, astioiden kilinä ja kevyt puheensorina toivottivat meidät tervetulleiksi lähes täyteen ravintolaan.

Vakavailmeinen hovimestari johdatti meidät kahden hengen ikkunapöytään aivan pyöreän ovellisen nurkkaerkkerin tuntumaan rakennuksen länsisiipeen. Takkeja varten nökötti toisen erkkerin liepeillä pystynaulakko. Jo tästä asetelmasta välittyy nykyisen Kappelin perustunnelma: samaan aikaan mutkattoman rento ja arvokkaan hienostunut, moderni ja perinteitä kunnioittava.



Lämpölasi-ikkunan läpi katseltuna kevätilta vaikutti jo lämpimämmältä, ja oli helppo suostua, kun paikalle rientänyt ystävällinen tarjoilija ehdotti alkuun lasillisia kuohuviiniä. Niitä siemaillessamme ja ruokalistoja tutkaillessamme seuralainen huomasi kyynärpäänsä tuntumassa kilven, joka kertoi pöytämme olleen Eino Leinon legendaarinen kantapöytä! Kirjallisuusihmisen sydän kyllä sykähti! Mikäpä olisi siinä nauttia illallista kaikessa rauhassa ja miettiä, mitä kaikkea pöydän ääressä onkaan puhuttu ja mietiskelty.

Saman kristallikruunun alla valkoisten pöytäliinojen hohteessa ovat Esplanadin vilinää seuranneet muutkin tunnetut kulttuurihenkilöt, kuten Akseli Gallen-Kallela, Jean Sibelius, L. Onerva ja Juhani Aho. Viimeksi mainittu on kirjoittanutkin Kappelista:

 ”Oi, jos olisi Kappeli tuolla metsän reunassa aholla, jonne saisi mennä joka ilta istumaan juoda tuutinkinsa ja syödä portsiooninsa ja sen päälle kahvia – liköörin kera.”
(Juhani Aho, Helsinkiin, Lastuja I-IV, 1909.)



Portsioonien valintaan siis ryhdyimme mekin alkujuomamme kannustamina. Kappeli on ilahduttavasti hyödyntänyt legendaarista menneisyyttään nykyhetkessä, eli ravintolalla on tarina, kuten on muodikasta sanoa. Ruokalistalla on esimerkiksi kolme menuvaihtoehtoa viinipaketteineen: Eino Leino (liha), L. Onerva (kasvis) ja Jean Sibelius (kala). Kaikki kolme vaikuttivat mielenkiintoisilta, ja arvoin pitkään, minkä valitsen. Päädyin lopulta Eino Leinoon, olimmehan hänen kantapöydässäänkin.


Alkupalana Kappelin kalalajitelma:
lohitartar, kylmäsavustettua lohta,
marinoitua silakkaa, hiillostettua siikaa,
rosmariinikurkkua ja puikulaperunalettuja.


Jälkiruoaksi
créme brûlée ja tyrnisorbetti
sekä marinoitua tyrniä.
Oli viedä kielen mennessään!


Olimme paikalla kutsuttuina, ja meitä passattiin esimerkillisesti. Tosin panimme merkille, ettemme olleet mitenkään poikkeus, vaan kaikista ympärillämme olleista asiakkaista pidettiin hyvää huolta. Iltaa oli viettämässä niin pariskuntia, pieniä seurueita kuin perheitäkin. Myös turisteja Kappeli tuntuu viehättävän. Koska tiukkaa pukukoodia ei ole, voi syömään tulla huoleti vaikka reissukamppeissaan.


Kolmen ruokalajin illallisen parissa viihdyimme mukavasti pari tuntia, joiden aikana aurinko ehti laskea korkeiden rakennusten taakse ja Esplanadin puiston valot syttyivät. Oli jälleen aika astua hyiseen kevätiltaan, mutta hyvä ruoka ja juomat lämmittivät kulkijoita mukavasti, samoin leppoisan ja samalla juhlavan illan muisto. Kiitos! 💕



Poistuttuamme ravintolasta
moikkasimme vielä Eikkaa 😃.



****
Ravintola Kappeli viettää tänä vuonna 150-vuotisjuhlavuottaan. Maineikkaan ravintolan vaiheisiin voi tutustua ravintolan nettisivuilta, johon on koottu tietoa ja mielenkiintoisia linkkejä. Hotelli- ja ravintolamuseon ja Kappelin kustantamasta Nautinnon nälkä -novelliantologia kannattaa lukea vierailun alla tai sen jälkeen ainakin Virpi Hämeen-Anttilan novelli Auki vain kesäisin, jossa kertautuu ravintolan historia mielenkiintoisessa muodossa. Sain tuon novelliantologian lahjaksi ravintolailtamme päätteeksi ja ilahduin kovasti. Sen kansien välissä on kahdeksan ruoka-aiheista novellia Suomen eturivin nykykirjailijoilta ja aion sen vielä lukea kokonaan, kunhan ehdin. Samoin on tavoitteeksi asetettu aurinkoinen kesäpäivä ja Kappelin terassi… Ehkä jonain vuonna?






****

Tämä juttu on kirjoitettu markkinointiyhteistyönä, eli HOK-Elantoon kuuluva ravintola Kappeli on tarjonnut illan seuralaiselleni ja minulle tätä kirjoitusta ja Instagramissa julkaistua kuvaa vastaan. Lämmin kiitos! 

#Kappeli150 #ravintolakappeli