torstai 13. kesäkuuta 2024

Meritta Koivisto: Harriet Jaatinen -sarja #dekkariviikko

 


Neljä vuotta sitten sain kirjoittaa Suomen dekkariseuran jäsenlehti Ruumiin kulttuuriin pitkän jutun, joka käsitteli sellaisia dekkareita, jotka oli kirjoitettu suoraan äänikirjoiksi ja joita ei ollut tarkoituskaan koskaan painaa ja julkaista kansien välissä. Käytännössä enimmät jutussa käsittelemäni ja esittelemäni teokset olivat ilmestyneet Storytel-palvelussa Storytel Original -sarjassa. Vain yhden tekijän eli ruotsalaisen Christina Larssonin M-ryhmä-sarjan oli julkaissut muu kuin Storytel eli Word Audio Publishing.

Vettä on sittemmin jonkin verran ehtinyt Vantaassa ja muissakin joissa virrata, ja kuviot ovat asettuneet aika lailla uuteen malliin. Esittelin jutussani kuuden eri tekijän äänikirjatuotantoa. Marko Kilven Undertaker-sarjassa oli silloin ilmestynyt kolme ensimmäistä teosta (ja hänen kirjansahan ilmestyivät jo tuolloin heti myös painettuina CrimeTimen kustantamina), ja JP Koskinen oli julkaissut kolme osaa Ruosteista sankaria ja Hautakellon. Päivi Alasalmelta, Jari Järvelältä ja Meritta Koivistolta esittelin kultakin yhden teoksen.


JP Koskinen totesi tuolloin sähköpostihaastattelussa, että Hautakelloa ei missään vaiheessa ollut ajateltukaan koskaan painettavaksi, vaan hän oli ehdottanut kirjaa Storytelille ennen kuin oli siitä kirjoittanut riviäkään. Kyse on siis varsin puhtaaksiviljellystä äänikirjakirjoittamisesta. Vaan niinpä vain on minulla tällä hetkellä painettu Hautakello (Haamu, 2024) tuossa kirjapinossani!




Myös Päivi Alasalmen Hallavainen-sarjasta on julkaistu painettuina aloitusosa Alamaailman kuningatar (Gummerus, 2022), Häkkilinnut (Gummerus, 2023) ja Kyy povellani (Aviador, 2024). Painettujen kirjojen kustantaja on siis vaihtunut matkan varrella. Sarjaa on Storytelissä julkaistu tähän mennessä viisi osaa, eli vielä mahdollisesti painetaan Myrkynkylväjä ja Tuhon airut.


Meritta Koiviston Harriet Jaatinen -sarjan aloitusosa Sukulainen (Avain, 2023) on jo ilmestynyt, toinen osa Suojelija ilmestyy painettuna elokuussa ja varmasti Perintö aikanaan myös. Kaikki kolme osaa ovat siis aikaisemmin ilmestyneet äänikirjoina Storytel Original -sarjassa (Perintö tosin Storysiden kustantamana, ei enää tuossa Original-sarjassa), joten ne on voinut kuunnella tai lukea e-kirjana vain Storytelissa. Tosin tästä on poikkeuksena Sukulainen, jonka löysin myös parhaillaan käytössäni olevasta toisesta kuunteluaikapalvelusta.

Suunnittelin kirjoittavani esittelyn koko Harriet Jaatinen -trilogiasta dekkariviikon kunniaksi, mutta toisin sitten kuitenkin kävi. Nykyinen kuunteluaikapalvelutilaukseni päättyy vasta 18.6., eikä se siis ole Storytel, joten en voinut sitä kautta kuunnella sarjan kaikkia osia, vaan vain jo tuon aiemminkin kuuntelemani Sukulaisen. Siitä olen tosin saanut myös painetun version omakseni arvostelukappaleena. Storytelilla on menossa todella hyvä tarjouskampanja (päättyy 13.6.2024), mutta olen harmillisesti sen ulkopuolella, koska edellinen Storytel-tilaukseni jatkui tammikuulle. Tämän koen jokseenkin epäreiluksi kohteluksi, joten palvelun ostaminen tässä vaiheessa ei käynyt pirtaani.

Harriet Jaatinen -sarjan nimihenkilö on Tukholman poliisissa työskentelevä rikoskonstaapeli Harriet Jaatinen. Harrietin isä on muuttanut aikanaan Ruotsiin ja työskennellyt ahtaajana. Äiti Ragnar on umpiruotsalainen tehdastyöläinen. Erityisesti Ahti-isälle Harrietin menestys työelämässä on ollut ja on edelleen suuri ilo ja ylpeyden aihe: suomipirulainen pärjää vaikka sisulla, perkele! Tästä motostaan huolimatta Ahti vaikuttaa hyvin sympaattiselta henkilöltä.

Sukulaisen alussa 31-vuotias Harriet on sairauslomalla työtehtävien yhteydessä sattuneen tapaturman ja sitä seuranneen keskenmenon takia. Myös työuupumus- tai masennusdiagnoosi tuntuu leijuvan ilmassa, mutta sen perusteella kahden kuukauden sairauslomaa ei kuitenkaan ole haluttu myöntää, koska suomea osaavista poliiseista pidetään kynsin hampain kiinni.

Rikosjuonessa on koukeroa ainakin riittävästi, ja osa juonilangoista ulottuu kolmenkymmenen vuoden takaisiin traagisiin tapahtumiin. Lukijan sietää olla tarkkana, jotta pysyy kyydissä mukana, ja tunnustan, että itse piirtelin hieman henkilöistä kaaviotakin muistin tueksi ja selventääkseni, miten kukakin liittyykään kehenkin. Sukulaisuusverkosto on melkoinen!

Harrietin lisäksi tapahtumia seurataan Sonja Berg -nimisen henkilön kautta. Tarinan nykyhetki käynnistyy, kun Sonja karkaa Tukholman liepeillä sijaitsevan psykiatrisen hoitolaitoksen suljetulta osastolta. Paetessaan hän surmaa sijaishoitajana työskentelevän nuoren Elias Perssonin ruiskuttaessaan tähän tappavan annoksen jotakin lääkeainetta. Poliisi alkaa siis selvittää henkirikosta ja etsiä sen tekijää. Sonja on kuitenkin ovela ja taitava. Hänellä on selvä suunnitelma ja syy paolleen, joka suuntautuu nopeasti Suomen puolelle, missä hän tapaa nuoren Idan.

Harriet on sairauslomalla, mutta siitä huolimatta hän saa puhelimeensa nimettömän vinkin, joka liittyy Sonja Bergin tapaukseen. Joku haluaa, että nimenomaan hän tutkisi tapausta. Virallisesti se ei ole mahdollista, mutta Harriet ei mahda itselleen mitään, vaan alkaa omien kontaktiensa kanssa vaivihkaa tehdä tiedusteluja niin Sonja Bergin kuin Elias Perssoninkin taustoista. Pian jäljet johtavatkin varakkaaseen ja vaikutusvaltaiseen tukholmalaiseen Ledermannin sukuun ja sen päämieheen Konrad Ledermanniin.

Samaan aikaan Harrietin isän serkku Anki kuolee Suomessa. Harriet ei ole Ankista koskaan kuullutkaan, ja käy ilmi, että tämä on maannut kolmisenkymmentä vuotta koomassa suomalaisessa hoitolaitoksessa. Miksi Ankista ei ole puhuttu koskaan mitään?

Kuten sanottu, juoni on monipolvinen ja kimurantti ja kaikki liittyy lopulta kaikkeen, samoin useimmat ihmiset. Suomen puolella seurataan melkoista pakomatkaa, kun Sonja kaappaa Idan mukaansa. Kaikki kuitenkin huipentuu lopulta Tukholman saaristossa varsin näyttävästi parhaaseen toimintatrillerityyliin! Lopussa on vielä pari kunnon koukkua, joilla varmistetaan lukijan kiinnostus seuraavaa osaa kohtaan. Toimii!

Muistiinpanojeni mukaan olen kuunnellut myös sarjan kakkososan Suojelijan, mutta koska olen sen kuuntelun maksanut itse, en ole siitä kirjoittanut blogijuttua. Niinpä joudun sen esittelyssä turvautumaan kustantajan sanoihin.

VAROITUS! Kuten sarjoissa, ja varsinkin Harriet Jaatinen -sarjan kaltaisissa jatkuvajuonisissa sarjoissa erityisesti, jatko-osan esittely paljastaa väkisinkin jotain tai paljonkin edellisen osan juonesta. Jos siis haluat suojautua juonipaljastuksilta, älä lue eteenpäin! Merkitsen alle kohdan, jossa juonipaljastukset päättyvät. Sen jälkeen seuraa vielä yleistä juttua äänikirjoista.


Suojelijan esittelyteksti Avaimen verkkokaupassa (painettu kirja ilmestyy 8.8.2024):

”Aatelissuvun päämies, teollisuusvaikuttaja Konrad Ledermann on kadonnut tai kuollut. Mikä mies Konrad Ledermann oikeastaan on? Tukholman poliisista sairauslomalla oleva nuori rikoskonstaapeli Harriet Jaatinen alkaa tutkia Ledermannin sukuun liittyviä epäselvyyksiä. Jotain karmaisevaa tapahtui Taalainmaalla juhannusaattona 1958. Sisäpiiriläiset vaikenevat, lavertelijat taas pääsevät hengestään. Psykiatrisesta hoitolaitoksesta karanneen Sonja Bergin pakomatka jatkuu ylellisissä puitteissa Meksikossa. Joko hän on turvassa? Harrietin on selvitettävä, kuka suojeleekaan ja ketä – ja ennen kaikkea miksi.”



Perijän esittely Storytelissa:

”Nuoren naisen käsittämätön surma Tukholman uinuvassa lähiössä saa Harriet Jaatisen penkomaan tapausta. Kuka nainen on, ja onko tapauksella yhteys Ledermanneihin?

Vankilassa istuvan Sonja Bergin tytär Ida aloittaa opiskelijaelämänsä New Yorkin taidepiireissä täysin tietämättömänä siitä, että hän on pian Ledermannin talousimperiumin tuleva perijä. Mahtisuvun vallasta taistelevat kuitenkin muutkin Ledermannit: kuolleeksi luultu patriarkka Konrad, vaimo Margareta sekä kaksoisveli Jeremias. Kuka on kenenkin puolella – ja valmis vaihtamaan puolta, ja millä hinnalla? Vallan viidakossa on lopulta kyse myös hengissä selviytymisestä. Rikoskonstaapeli Harriet Jaatinen lähtee purkamaan vyyhtiä – ja törmää tekoon, joka asettaa rajat siihen, missä kulkee oikeus ja kohtuus.”

JUONIPALJASTUKSET PÄÄTTYVÄT!

 

Kesä on alkanut melkoisella myrskyllä kuunteluaikapalvelujen osalta. Ensin Elisa Kirjan ilmoitettiin yhdistyvän 17.6. BookBeatin kanssa, eli kuluttajan kannalta kenttä kapenee jälleen. Sitten nousi kohu BookBeatin sisäänvetotarjouksesta, jossa uudet käyttäjät saavat 30 tuntia ilmaista (= maksutonta) kuunteluaikaa, jonka voi käyttää 90 päivän kuluessa. Ei siis varsinaisesti mitään uutta tai mullistavaa (ja esimerkiksi jo mainitsemani Storytelin kampanja on paljon merkittävämpi vaikutuksiltaan), mutta kun sitä mainostettiin koko Helsingin Sanomien etusivun täyttäneessä ilmoituksessa ja kuvassa oli Eeva Kilvestä kertovan teoksen kansi Kilven kasvokuvalla varustettuna, somessa alkoi kuohua.

Jo useamman vuoden on käyty julkista keskustelua siitä, kuinka kehnosti kirjailijoille korvataan kuunteluaikapalveluissa kuunnelluista teoksista. Tämä on merkittävä epäkohta, jolle toivon pikaista oikeudenmukaista ratkaisua. Itse olen kentällä kuitenkin puhtaasti kuluttajan asemassa ja siksi myös seuraan eri palveluiden käyttöehtoja ja tarjouksia. En näe mieltä siinä, että ehdoin tahdoin maksaisin kovinta hintaa käyttämistäni palveluista ja sitten vain toivoisin sen koituvan tuottajan eduksi.

Käytän kuunteluaikapalveluja kohtuullisesti, eli kuuntelen noin 4–5 kirjaa kuukaudessa. Suurimmasta osasta niistä olen saanut myös painetun arvostelukappaleen, mutta aikani tehokkaasti hyödyntääkseni kuuntelen osan myös somessa esittelemistäni teoksista. Kuunteluaikapalvelujaksot maksan itse.

Storytel käytti tietysti omaa Storytel Original -sarjaansa ja sen seuraajia keinona houkutella asiakkaita. Heillä on tarjota jotain ainutlaatuista, mitä ei muualta saa. Tämä konsepti on hyvin ymmärrettävä, mutta suomalaisen laajoihin maksuttomiin kirjastopalveluihin tottuneelle lukijalle hieman hämmentävä. En saanut Sukulaista ja Perijää käyttööni mistään, koska en suostunut erikseen maksamaan niistä. Kun ne painetaan, pystyn jatkossa lainaamaan ne kirjastosta, vaikka mahdollista toki on, että sieltäkään niitä ei saisi jonottamatta. Mutta ainakin siis periaatteessa ne olisivat käteni ulottuvilla.

Taannoisessa Ruumiin kulttuurin jutussani JP Koskinen toteaa, että äänikirjoista ei julkaista lehtikritiikkiä. Kommentista on kulunut neljä vuotta, mutta näppituntumani on, että tilanne on edelleen sama. Yksi syy lienee juuri tuo, mistä edellä puhun. Kriitikolle kirjat ovat maksuttomia työvälineitä. Kuunteluaikapalvelut myönsivät ainakin neljä vuotta sitten hyvin nihkeästi mediakuunteluoikeusjaksoja.

Itse sain lehtijuttuani varten Storytelilta kuukauden mittaisen maksuttoman kuunteluaikajakson ja Word Audio Publishingilta olin jo aiemmin saanut Christina Larssonin dekkareista tiedostot käyttööni lyhyeksi määräajaksi. Tällaiset käytännöt eivät kannusta kritiikin tekemiseen äänikirjoista, ainakaan, kun palstatilaa kirjallisuuskritiikille on muutenkin yhä niukemmin suhteessa julkaistavan kirjallisuuden määrään.

Tilanne tuskin paranee, kun ensin äänikirjana julkaistu teos aikanaan julkaistaan painettuna. Esimerkiksi Sukulaisen äänikirjaversion ja painetun kirjan väliin mahtuu kolme vuotta. Kirja on siis median näkökulmasta jo auttamattoman ’vanha’, joten hiljaisuus valitettavasti jatkunee.

Meritta Koiviston Harriet Jaatinen -sarja:


Meritta Koivisto: Sukulainen (Harriet Jaatinen 1)
Storytel Original, 2020. Lukija Vuokko Hovatta.
Avain 2023. 308 s.


Arvostelukappale. Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Meritta Koivisto: Suojelija (Harriet Jaatinen 2)
Storytel Original, 2021. Lukija Sanna Majuri.
Avain 2024. 320 s.

Meritta Koivisto: Perijä (Harriet Jaatinen 3)
Storyside, 2023. Lukija Sanna Majuri.




Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Tänään alkava sometempaus on jo kymmenes perättäinen #dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka toimii tänä vuonna tempausviikon koordinoijana ja Seppo Jokisen Satuttamisten summa -dekkarin esittelybloggaus oman dekkariviikkoni avausjuttuna. Julkaisen ensi viikon tiistaina eli 18.6.2024 koostejutun viikon mittaan mukana olevissa blogeissa julkaistuista dekkarijutuista. Mukana olevat kirjablogit löydät kutsu- ja ilmoittautumisjutun lopusta. Tervetuloa seuraamaan!

 


Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2024

Kaisu Tuokko: Yksin #dekkariviikko

 




Jäi harmittamaan, että en viime syksynä saanut aikaiseksi kirjoittaa blogijuttua Kaisu Tuokon esikoisdekkarista Kosto. Sain kuitenkin haastatella Kaisu Tuokkoa ja toista esikoisdekkaristia Jussi Simolaa Turun kirjamessuilla, joten jutunainekset olisivat hyvinkin olleet koossa. Tie helvettiin on kuitenkin kivetty hyvillä aikomuksilla, minullakin.

Yritän nyt paikata tuota mokaani kirjoittamalla jutun Koston jatko-osasta Yksin, joka ilmestyi toukokuussa. Kirjat ovat osa Eevi Manner -sarjaa, johon on tulossa vielä useita osia. Muistaakseni kirjailija kertoi taannoisessa haastattelussa, että hänellä on aihiot ainakin kuuteen kirjaan.

Eevi Manner on idylliseen Kristiinankaupunkiin paluumuuttanut paikallislehden toimittaja. Eevin yksityiselämän merkittävin asia on lapsettomuus. Miehensä Mirekin kanssa Eevi on yrittänyt lasta jo pitkään, ja menossa on viimeinen raskas lapsettomuushoito. Eevi on päättänyt, että enempää hoitoja ja pettymyksiä hän ei enää kestä.

Sarjan ensimmäisessä osassa Eevi törmäsi penkomansa rikosjutun yhteydessä nuoruudenrakkauteensa Matsiin, joka työskentelee rikostutkijana Vaasan poliisissa mutta koska on toistaiseksi muuttanut perheen mökille, vastaa hän rikostutkinnasta Kristiinankaupungissa ja lähialueilla, ainakin toistaiseksi.

Eevin ja Matsin nuoruuden aikainen rakkaussuhde on päättynyt traumaattisesti, ja se aiheuttaa koko joukon jännitteitä heidän välilleen, mutta vähitellen ammatillinen yhteistyö on alkanut sujua. Mutta janottaako vanha suola?

Yksin-dekkari alkaa tehokkaasti, sillä heti alkuun Myllykalliolta löytyy vanhan naisen pahoinpidelty ruumis. Naisella on jalassaan paikallisen hoitokodin sukat. Ne ovatkin alkuun ainoa johtolanka, jonka avulla poliisi yrittää selvittää ruumiin henkilöyden. Kyseisestä hoitokodista ei kuitenkaan puutu yhtään asukasta.

Ruumislöytö kuohuttaa pikkukaupunkia, ja Eevi päättää ryhtyä kirjoittamaan artikkelia vanhusten kohtelusta hoitokodeissa. Samalla voisi vähän pöyhiä rikosjuttuakin hyvän skuupin toivossa.

Sekä Eevi että poliisit Matsin johdolla etenevät tutkimuksissa verkkaisesti. Samaan aikaan kummallakin on tahoillaan koko joukko muita ongelmia, joiden kanssa painia.

Eevi siis valmistautuu jälleen kerran raskaaseen lapsettomuushoitojaksoon. Sen lisäksi vanha vainooja on löytänyt hänet Kristiinankaupungista ja alkanut lähetellä taas uhkaavia viestejä. Hyväsydämisyyskin teettää töitä. Ensin Matsin narkkaripikkuveli Lasse haluaa majoittua Eevin luo, sitten paikalle tupsahtaa vanha koulukaveri Leea kahden lapsensa kanssa aviomiehen käytöksen alettua mennä liian pelottavaksi. Mirekin pinna alkaa myös kiristyä.

Lassen ilmestyminen kaupunkiin on Matsille ikävä yllätys. Veljesten välit ovat olleet totaalisesti poikki vuosia, ja Mats on vannottanut Lassea pysymään poissa Kristiinankaupungista. Veljen näkeminen nostaa pintaan ikäviä asioita miesten lapsuudesta ja nuoruudesta. Välit vaimon kanssa ovat kireät, eikä tilannetta helpota, että Italiassa reissaavaan poikaan ei saada yhteyttä.

Kaikkien näiden asioiden tuoksinassa varsinainen rikostutkinta tuntuu paikoin painuvan harmillisesti taka-alalle. Asetelma kun kuitenkin on varsin kutkuttava. Kuka vanha nainen oikein oli, miten hän joutui vähissä vaatteissa Myllykalliolle ja miksi kukaan ei tunnu kaipaavan häntä?

Lukijan kärsivällisyys kuitenkin palkitaan, sillä yllättävän monet juonisäikeet alkavat lopulta kietoutua yhteen. Loppuhuipennuksena on vielä jännittävä takaa-ajokohtaus, joka nostattaa mukavasti sykettä. Ja ihan loppuun Tuokko on säästänyt kunnon koukun! Lukija on naulattu tiukasti odottamaan seuraavaa osaa!

Tyyliltään Eevi Manner -sarja on siis kepeähköä, cozy crimen suuntaan vahvasti kallellaan olevaa dekkaria, jossa päähenkilöiden ihmissuhdekuvioilla on vähintään saman verran painoa kuin runkona toimivalla rikosjuonella. Tämä on selvästi tietoinen ratkaisu, sillä Tuokolla on kyllä hallussaan myös kimuranttien ja koukuttavien murhajuonien punonta. Jos siis asettaa odotushorisonttinsa oikeaan asentoon, viihtyy Eevin ja Matsin parissa varmasti ihan mainiosti. Tiukkatahtista jännäriä etsivien sen sijaan kannattanee suunnata katseensa jonnekin muualle.

Rikosjuonet kirjoissa ovat itsenäiset, ja kirjailija on pitänyt visusti huolen, että Koston rikosjuonesta ei tihku pihaustakaan tähän kakkososaan. Sen sijaan noiden ihmissuhdekuvioiden ja esimerkiksi Eevin menneisyyden aaveita koskevan juonilinjan takia sarjaa kannattaisi lukea järjestyksessä.

Dekkarisarjan miljöönä toimiva pittoreski Kristiinankaupunki on yksi syy sarjan vetovoimaan. En vielä Kristiinankaupungissa käynyt, mutta arvatkaa vain, haluaisinko mennä! Suloiset puutarhat ja ihanat vanhat pikkukadut houkuttavat seireenin lailla, niin rakastavasti Tuokko niitä kuvaa.

Ilahduttavasti myös reaalimaailman Kristiinankaupunki on ottanut ojennetun matkailuvinkin vastaan ja aloittanut tänä kesänä aivan loistavan konseptin eli Kaisun ja Eevin jalanjäljissä -kävelykierrokset! Jokaisella pikkukaupungilla pitäisi olla oma dekkarisarjansa, eik vaa?

Kaisu Tuokko: Yksin
Eevi Manner 2.
Otava 2024. 303 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.



 

Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Tänään alkava sometempaus on jo kymmenes perättäinen #dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka toimii tänä vuonna tempausviikon koordinoijana ja Seppo Jokisen Satuttamisten summa -dekkarin esittelybloggaus oman dekkariviikkoni avausjuttuna. Julkaisen ensi viikon tiistaina eli 18.6.2024 koostejutun viikon mittaan mukana olevissa blogeissa julkaistuista dekkarijutuista. Mukana olevat kirjablogit löydät kutsu- ja ilmoittautumisjutun lopusta. Tervetuloa seuraamaan!

 


Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

tiistai 11. kesäkuuta 2024

Kaarina Griffiths: Lintumies #dekkariviikko

 


Kirjailija, toimittaja ja terapeutti Kaarina Griffiths on asunut useita vuosia Englannissa karunkauniilla Cornwallin rannikolla, jonne hän on nyt päättänyt sijoittaa kokonaisen dekkarisarjan nimeltä Cornwall-mysteerit. Sarjan toinen osa Lintumies on ilmestynyt tänä keväänä ja saavuttanut ilmeistä suosiota suomalaisten brittidekkarifanien keskuudessa, eikä suotta. Griffiths yhdistelee mukavasti cozy crimen, arvoitusdekkarin ja poliisiromaanin aineksia.

Olen sarjan aloitusosa Meren syliin -dekkarin yhteydessä tehnyt selkoa Griffithsin tuotannosta ja sen teosten keskinäisistä yhteyksistä, joten en nyt tässä enää sen enempää avaa sitä. Sanon kuitenkin, että on edelleen ilahduttavaa nähdä, miten kirjoittaja on ripeästi kehittynyt ja nyt Lintumiehen ilmestyttyä voidaan jo todeta, että Kaarina Griffiths on ansaitusti vakiinnuttanut asemansa suomalaisessa dekkarikentässä.

Kun nyt on sarjassa ilmestynyt kaksi dekkaria, voinee jo todeta, millaisista aineksista sarja muodostuu. Miljöönä on siis kuvauksellinen Cornwallin merenranta ja sen pittoreskit pikkukylät. Meren syliin -dekkarin tapahtumat sijoittuvat pieneen St Serenin kylään ja Lintumiehen taas lossimatkan takana saaressa sijaitsevaan vähän eristyneeseen Mawnan Smithin kylään.

Kummassakin pikkukylässä tapahtuu rikossarja, joka kytkeytyy paikalliseen kansanperinteeseen. St Serenin kylässä kerrotaan tarinaa merenneidosta, joka houkutteli kylän papin mukaansa, ja kun rantaluolasta löytyy merenneitoasuun puettu nuoren naisen ruumis, aletaan huhuta vanhan tarun liittymisestä murhaan. Mawnan Smithissä taas on kerrottu tarinaa Lintumiehestä, isosta linnunhahmoisesta ilmestyksestä, jonka näkeminen on tiennyt huonoa onnea, jopa kuolemaa. Kun Lintumies taas ilmestyy ja pian löytyy läheltä omituisesti aseteltu ruumis, lähtevät huhut liikkeelle kuin kulovalkea.

Kummassakaan rikosvyyhdissä ei lopulta ole kyse mistään yliluonnollisesta, vaan murhaajat vain ovelasti hyödyntävät paikallisia tarinoita ja lietsovat niiden avulla villejä huhuja ja pelkojakin. Molemmissa osissa on mukana mielenkiintoista kuvataidetta, mikä tuo mukavan lisänsä tarinoihin.

Sarjassa rikoksia ratkovat ja julmia rikollisia jahtaavat rikostarkastaja Paul Diggins ja profiloija Antti Honkanen, jotka ovat toiseen osaan tultaessa jo ystävystyneet taannoisten hankausten jälkeen.

Pidän kovasti Griffithsin dekkareiden vahvasta Suomi-kytköksestä. Antti Honkanen on suomalainen psykologi, joka on sattumusten kautta päätynyt isännöimään vaimonsa perintökartanoa Cornwalliin. Paul Diggins ystävystyi Meren syliin -dekkarin tuoksinassa suomalaisen naisen kanssa ja pitää tähän tiiviihkösti yhteyttä. Kun kerran kirjailijalla on vahvat kytkennät kahteen maahan, se saa mielestäni kernaasti näkyä myös tarinassa.

Rakennuttaja Logan Denzellin ruumis löydetään Mawnan Smithin kirkon pihalta. Ruumis on aseteltu näyttämään siltä, että Logan on pudonnut – tai pudotettu – alas kellotornista. Lisäksi miehen kummastakin sieraimesta törröttää musta linnun sulka. Poliisit löytävät Loganin suusta paperirullan, jolle on kirjoitettu vain kaksi sanaa: keskiviikko, veri.

Kun rikostarkastaja Diggins tiimeineen alkaa jututtaa kylän väkeä, selviää, että edellisiltana myyttinen Lintumies on näyttäytynyt kirkontornissa vuosikymmenten tauon jälkeen. Diggins tekee oitis ratkaisun kutsua Antti Honkanen mukaan tutkimaan tapausta. Ruumiin suusta löytynyt lappunen tuntuu lupaavan, että uhreja on tulossa lisääkin. Lisäksi lintumiesmyytti vaikuttaa juuri sellaiselta ainekselta, jossa Honkasen taidot ovat tarpeen.

Loganin tappamiseen ei oikein tunnu löytyvän kunnon motiivia, vaikka hän onkin ollut varsin aggressiivinen tontinhankinnassaan, eivätkä kaikki pidä hänen ja hänen liikekumppaninsa taidefestivaaleistakaan. Mutta kuka sellaisten syiden takia tekisi murhan? Sitä on vaikea käsittää.

Myös kylän hyvin eksentrinen erakko Branok, joka elelee syrjäisessä mökissään vain kesy Cleo-korppi seuranaan, tuntuu alusta asti liittyvän jotenkin tapaukseen. Huhun mukaan Branokilla olisi hallussaan sopivat siivet Lintumiehenä esiintymiseen. Mutta vanha erakko ei halua kommunikoida ainakaan englanniksi, eikä kornillakaan kovin vuolaasti. Joku on kuitenkin varastanut mieheltä vanhan valokuvan, jossa näyttäisi Branokin tekemän piirroksen perusteella olevan natsiupseeri muutaman paikallisen miehen seurassa. Keitä miehet ovat, miksi natsiupseeri olisi sotavuosina käynyt Mawnan Smithissä ja kuka varastaisi vanhan kuvan?

Uusia väkivallantekoja, uhkauksia, vihjeitä ja lopulta ruumiskin vielä tulee lisää, ennen kuin monimutkainen arvoitus on saatu onnellisesti selvitettyä. Samalla on taas tutustuttu paremmin sympaattiseen rikostarkastaja Digginsiin ja Antti Honkaseen, jonka yksityiselämässä tuntuu olevan jokin isompi muutos tuloillaan. On mukava tietää, että heidät vielä tapaa!

Kaarina Griffiths: Lintumies
Otava 2024. 384 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 


Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Tänään alkava sometempaus on jo kymmenes perättäinen #dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka toimii tänä vuonna tempausviikon koordinoijana ja Seppo Jokisen Satuttamisten summa -dekkarin esittelybloggaus oman dekkariviikkoni avausjuttuna. Julkaisen ensi viikon tiistaina eli 18.6.2024 koostejutun viikon mittaan mukana olevissa blogeissa julkaistuista dekkarijutuista. Mukana olevat kirjablogit löydät kutsu- ja ilmoittautumisjutun lopusta. Tervetuloa seuraamaan!

 


Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

maanantai 10. kesäkuuta 2024

Seppo Jokinen: Satuttamisten summa #dekkariviikko

 


Melko tarkalleen vuosi sitten toukokuussa 2023 ruotsalainen Storytel kertoi hankkineensa oikeudet kaikkiin Seppo Jokisen jo ilmestyneisiin Komisario Koskinen -dekkareihin. Sopimus piti sisällään myös tulevat sarjan osat, jotka Jokinen tulisi siis kirjoittamaan Storytelin omistamalle Storyside-kustantamolle. Samainen Storyside alkaa Helsingin Sanomien (29.12.2023) mukaan myös julkaista Komisario Koskinen -sarjan teosten käännöksiä. Ensimmäiseksi on tulossa ruotsin- ja tanskankieliset versiot sarjan aloitusosasta Koskinen ja siimamies.

Helsingin Sanomien jutussa kerrotaan myös, että Jouni Tervo on perustanut Kultosaari-nimisen uuden kustantamon vain Seppo Jokisen tuotantoa varten. Kultosaari hoitaa jatkossa Jokisen painettujen suomenkielisten teosten kustantamisen ja toimii linkkinä Jokisen ja Storytelin välillä.

Kieltämättä uutinen hieman hätkähdytti jonkin verran kustannusmaailman menoa seuraavaa lukijaa. Järjestely vaikutti myös hieman sekavalta. Mutta toisaalta Jokinen on ennenkin vaihtanut kustantamoa. Viisitoista ensimmäistä Koskis-dekkaria ilmestyi Kariston kustantamina vuosina 1996–2010. Vuonna 2010 kaksitoista kirjailijaa perusti osuuskuntamuotoisen CrimeTime-kustantamon. Jokinen oli mukana perustamassa kustantamoa, ja sen puheenjohtajana toimi Jouni Tervo.

CrimeTime päätyi vuonna 2018 osaksi Docendo-kustantamoa, jonka taas WSOY osti vuonna 2020. Tällä tapahtumaketjulla saattaa olla oma osuutensa Jokisen ja Tervon tekemien ratkaisujen kanssa.

Storytel tunnetaan Suomessa lähinnä äänikirjojen kuunteluaikapalveluna, mutta sillä on laajempaakin kustannusalan toimintaa. Vuonna 2019 se osti vanhan suomalaisen Gummerus-kustantamon. Kun luin uutisen Jokisen siirtymisestä Storytelille, ajattelin, että Storytel samalla haluaisi yksinoikeuden Koskis-dekkareiden äänikirjaversioihin. Näin ei suinkaan käynyt, vaan äänikirjat ovat edelleen kuunneltavissa ainakin suurimmissa palveluissa.

Suurimman osan Koskisista on äänikirjaksi lukenut rakastettu Jukka Pitkänen, mutta seitsemän niistä on Ola Tuomisen lukemia ja kaksi Ville Tiihosen. Kaikki kolme ovat ykkösluokan lukijoita, joten äänikirjojen kuuntelijoita todella hemmotellaan. Erityisesti Ola Tuomisen loistava tamperelaisaksentti on ollut Koskis-dekkareissa mieleeni.

Kerrottakoon tässä nyt vielä sekin, että ilmeisesti pian ilmestyvät ruotsin- ja tanskankieliset versiot Jokisen teoksista eivät ole ihan ensimmäiset käännökset hänen tuotannostaan, sillä vuonna 2012 ilmestyi englanninkielinen versio Hukan enkelit -dekkarista (Karisto, 2001) nimellä Wolves and Angels. Sen kustansi Ice Cold Crime -niminen Jarkko ja Jouko Sipilän omistama kustantamo, jonka ideana oli (kenties on edelleen?) käännättää ja kustantaa suomalaista (rikos)kirjallisuutta Yhdysvalloissa. Hukan enkeleistä Jokinen sai Vuoden johtolanka -palkinnon.

Tämän kustannusalan katsauksen jälkeen lopulta itse asiaan eli huhtikuussa ilmestyneeseen 29:nteen Koskis-sarjan dekkariin Satuttamisten summa. Kustantamokoukerot eivät ole kirjailijan otetta saaneet vapisemaan, vaan tämäkin rikosromaani on tasavahvaa Jokis-laatua. Kaltaiseni uskolliset fanit ovat huokaisseet tyytyväisinä ympäri nettiä teoksen mediakappaleiden rantauduttua eri tahoille, painetun kirjan laskeuduttua kirjakauppojen myyntipöydille ja äänikirjan tultua palveluihin kuunneltavaksi.




Liikkeelle lähdetään räväkästi. Taksi törmää lähes autiolla öisellä kadulla auton eteen ryntäävään naiseen. Jälki on rumaa, ja taksin matkustajat häviävät kuin tuhka tuuleen tapahtumapaikalta kuljettajan jäädessä tuijottamaan kadulla makaavaa tyhjyyteen katsovaa naista.

Sitten hypätään Tampereen pääpoliisiaseman rikososaston väkivaltajaokseen, missä komisario Koskisen tutuksi käynyt tiimi työskentelee. Päivä alkaa synkissä tunnelmissa. Yöllä säilöön otettu 17-vuotias nuorukainen on menehtynyt. Ilmeisesti poika ei ollutkaan ollut vain humalassa.

Päivän katkaisee vielä toinen ikävä uutinen. Puoli vuotta aikaisemmin oikeuteen mennyt juttu on palannut bumerangina. Oikeuden mukaan ei ollut riittävää näyttöä siitä, että syytetty olisi ollut tapahtumapaikalla eli entisen naisystävänsä mökillä, josta nainen on löytynyt tapettuna. On ryhdyttävä uudelleen selvittämään jo ratkaistuna pidettyä juttua.

Pian tamperelaispoliisia työllistää myös omituisten pahoinpitelyjen sarja. Kolme nuorta miestä käy Tampereen kaduilla ihmisten kimppuun, ryöstää näiden omaisuutta ja pahoinpitelee sekä uhkailee uhreja. Onko Tampereelle muodostumassa suuren maailman tyylinen katujengi? Kun uhreja alkaa omituisesti yhdistää Koskisen tiimi, muuttuu tilanne entistä kummallisemmaksi. Kuka hautoo kostoa ja miksi?

Juonilangat tuntuvat pitkään erillisiltä. Jossain vaiheessa lukija alkaa aavistella mahdollisia kytköksiä, vaikka tamperelaispoliisit vielä hapuilevat jokseenkin pimeässä. Oikeaoppisesti Jokinen sitten kuitenkin käärii langat siististi kerälle, mutta kuitenkin niin, että myös asiaan kuuluva yllätysmomentti tarinan loppukäänteisiin liittyy.

Koskisen tiimin jäsenten yksityiselämää ei Satuttamisten summassa juurikaan käsitellä. Poikkeuksena on Koskinen itse. En enää ihan tarkkaan muista, miksi Koskinen päätyi avoeronsa jälkeen kodittomaksi, mutta edellisessä kirjassa mies majaili Poliisiammattikorkeakoulun opiskelija-asuntolassa ja maksoi vuokransa pitämällä luennon opiskelijoille.

Nyt asuntorintamalla on tapahtunut melkoinen harppaus parempaan suuntaan. Kollega on päätynyt ulkomaankomennukselle ja antanut Hervantajärven rannassa sijaitsevan mökkinsä Koskisen käyttöön. Vakinaista asuntoa miehellä ei sen sijaan tunnu olevan kiikarissakaan. Naisasioiden suhteen tapahtuu ihan lopussa pieni nytkähdys tiettyyn suuntaan, mutta nähtäväksi jää, mihin se lopulta johtaa. Jotenkin tuntuu, että Koskisella ei ole ainakaan juuri nyt oikein virtaa elämän kuntoon laittamiseen.

Mutta kuten sanottu, Jokisen kerronnassa on edelleen virtaa. Tampereen pääpoliisiaseman rikososaston poliisien pariin palaa kerta toisensa jälkeen kuin kotiinsa, ystävien pariin.

Seppo Jokinen: Satuttamisten summa
Kultosaari 2024. 303 s.


Arvostelukappale.



Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Tänään alkava sometempaus on jo kymmenes perättäinen #dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka toimii tänä vuonna tempausviikon koordinoijana, ja tämä Seppo Jokisen Satuttamisten summa -dekkarin esittelybloggaus oman dekkariviikkoni avausjuttuna. Julkaisen ensi viikon tiistaina eli 18.6.2024 koostejutun viikon mittaan mukana olevissa blogeissa julkaistuista dekkarijutuista. Mukana olevat kirjablogit löydät kutsu-ja ilmoittautumisjutun lopusta. Tervetuloa seuraamaan!

 


Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

tiistai 4. kesäkuuta 2024

Merja Mäki: Itki toisenkin

 


”En kuulu kanta-Suomeen,
mutta jos en kuulu enää Karjalaankaan,
niin minne sitten menen?”

Merja Mäen lähihistoriaan sijoittuva romaani Ennen lintuja teki minuun pari vuotta sitten suuren vaikutuksen. Laatokan saaren kalastajasuvun kohtalot talvisodan melskeissä ja evakkotiellä avasivat taas kerran uuden näkökulman suomalaisten lähimenneisyyteen. Päähenkilö Alli sysätään parantajanoppiin, vaikka hän haluaisi seurata isänsä jalanjäljissä ja ryhtyä kalastajaksi. Sota muuttaa kuitenkin kaiken. Pohjanmaalla ei kalastajia tarvita.

En yllättynyt, kun Mäki palkittiin Ennen lintuja -romaanistaan Tulenkantaja-palkinnolla vuonna 2022. Palkintoperusteissa korostettiin romaanin universaalia ja ajankohtaista pakolaisteemaa.

Mäen seuraavaan romaaniin alkoi ainakin minulla latautua melkoisesti odotuksia. Mistä hän kirjoittaisi tällä kertaa? Vieläkö Allin tarina jatkuisi? Tämän vuoden alkupuolella ilmestynyt romaani Itki toisenkin täytti kirkkaasti kaikki odotukseni ja pääsi positiivisella tavalla vähän yllättämäänkin. Kirja on ollut koko kevätkaudella lukemistani yksi vaikuttavimmista ja parhaista. Se on jättänyt pitkän jäljen ja johdattanut lisälukemisenkin pariin.

Itki toisenkin on itsenäinen jatko-osa Ennen lintuja -romaanille. Se on sitä ihan aidosti, eli ensimmäisen teoksen lukeminen ei ole minkäänlainen edellytys jälkimmäisen ymmärtämiselle. Ensimmäisen voi mainiosti lukea jälkimmäisen jo luettuaankin. Tämä ei aina ole itsestään selvää itsenäisistä jatko-osista puhuttaessa, joten siksi sen tässä nyt erikseen totean ja avaan.

 

Rintamalla miesten sota räjähteli ääniä. Mutta kotona naisten sota oli mykkää.


Kyse ei oikeastaan olekaan varsinaisesta perinteisestä sarjan jatko-osasta vaan jonkinlaisesta rinnakkaisteoksesta, vaikka ajallisesti ollaankin myöhemmissä tapahtumissa kuin ensimmäisessä romaanissa. Lukija tutustuu kokonaan uuteen päähenkilöön, miljööseen ja teemoihin.

Minäkertoja on 25-vuotias aunuksenkarjalainen opettaja Larja Rovio Suurmäen kylästä Viteleenjoen rannalta. Tapahtumat sijoittuvat vanhan rajan takaiseen Karjalaan Laatokan pohjoispuolelle jatkosodan vuosiin 1942–44. Suomalaiset ovat hyökänneet, ajaneet pois Puna-armeijan ja miehittäneet alueen. Paikallisesta väestöstä ovat aloilleen jääneet lähinnä lapset, vanhukset ja naiset, niin osittain hyökkäyksessä tuhoutuneessa Suurmäessäkin.

Miehittäjät toimivat miehittäjän ottein, ja paikallinen väestö luokitellaan kansallisiin ja epäkansallisiin. Jokainen tarvitsee valloittajan myöntämän kulkuluvan voidakseen liikkua kotikylässään. Tilanne on monin tavoin jännitteinen.


Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.


Alkusivuilla Larja palaa kesällä 1942 kotikyläänsä oltuaan pitkään Kajaanissa opettajaleirillä saadakseen Neuvostoliiton aikaisen opettajantutkintonsa täydennettyä sellaiseksi, että se kelpaisi myös Suomen kouluissa. Kotiinpaluu pitkän poissaolon jälkeen pelottaa. Isän ja äidin salainen poliisi haki huostaansa jo neljä vuotta aikaisemmin. Onko kotitalo enää edes pystyssä? Miten pikkusisko Pola ja buabo Matja ovat pärjänneet kahdestaan?

Eivät kovin hyvin. Isänäiti Matja tekee kuolemaa, ja Pola on raskaana suomalaissotilaalle. Larjan suunnitelmat jatko-opintoleiristä valuvat nopeasti hiekkaan. Kyläläisten keskuudessa Larjan opiskeluja kanta-Suomen puolella ei katsota hyvällä, vaan niitä pidetään vaarallisena veljeilynä vihollisen kanssa. Erityisen hankalat välit ovat Misan, Larjan sulhasen, vanhempiin, jotka haluaisivat kontrolloida niin Larjaa kuin Polaakin. Misa on sotimassa rintaman toisella puolella, kuten monen muunkin talon työikäiset miehet.


Tunsin, kuinka sisässäni jokin murtui. Elämänsuoni ei ollutkaan enää lankaa vaan vuolaana virtaava joki, Viteleenjoen kaltainen. Se kohisi, eikä enää koskaan virran esteeksi voisi rakentaa uutta patoa.

Buabo Matja on ollut kylän itkijä, jonka tehtävänä on ollut saatella sielut tuonilmaisiin. Tehtävä on arvostettu, eikä siinä kuka tahansa voi toimia. Kuolemaa tekevä Matja taivuttelee pojantytärtään suostumaan kutsumukselleen. Larja vastustelee, hänhän on opettaja, järjen edustaja. Itkijän pitää antautua tunteen vietäväksi. Voisiko olla molempia?

Koska opinnot jäivät kesken, joutuu Larja nöyrtymään ja ottamaan apulaisen tehtävän koulusta, jossa on aiemmin työskennellyt opettajana. Nyt opettajat ovat tulleet Suomesta, ja erityisesti johtajaopettajan menetelmät tuntuvat Larjasta epäoikeudenmukaisilta ja tylyiltä. Lapset tarvitsevat hänen mielestään aivan toisenlaisia otteita voidakseen oppia.

Oppilaani katsoivat paripulpeteistaan, kun pyyhkäisin hihalla silmiäni. Heihin oli painunut samanlaisia mustaksi hiiltyneitä koloja kuin Arpimetsän ammutuille puille. Mutta osumajäljet olivat heillä siinä, missä lapsen sydämen olisi pitänyt olla.

Romaanin asetelma on todella mielenkiintoinen. Suomalaiset ovat miehittäjän asemassa ja pitävät itseään vapauttajina, joille paikallisten asukkaiden tulee olla kiitollisia. Vahvemman asemassa ja poikkeusoloissa voidaan ottaa ja otetaan erilaisia vapauksia kuin normaalisti. Koulun suomalaisopettajien kirkasotsainen valistusinto ja vahva aatteen palo näyttäytyvät vähemmän mairittelevassa valossa. Kulttuurien kohtaaminen ei suju välttämättä ihan niin jouhevasti kuin valloittajat toivoisivat.

Erityisen mielenkiintoinen on asetelma suomalaismiesten ja karjalaisnaisten välillä. Syntyy aitoja rakkaussuhteita, kuten Larjan ja Tuomaksen välillä, mutta on paljon karumpiakin kohtaloita. Kaikki miehet eivät halua kantaa vastuutaan sukupuolisuhteiden seurauksista. Mäki on ujuttanut näistä tarinaan useita erilaisia variaatioita. Kuinka pyyteetöntä voi olla rakkaus, joka annetaan ja otetaan vastineeksi leipäpalasta? Entä mitä tapahtuu suomalaiselle lapsen synnyttäneelle naiselle, jos suomalaiset sittenkin häviävät sodan? Rintaman taakse viedyt läheiset ovat kuin pantteja, jotka vaativat uskollisuutta. Mutta hengissäkin on jotenkin selvittävä.

Lukija tietää, että kesällä 1944 Suurmäestä tulee vielä nopea lähtö. Larja rakastuu sodan jatkuessa tahtomattaankin suomalaiseen Tuomakseen (joka on Ennen lintuja -romaanin Alli Alavan veli, siitä yhteys teosten välillä). Mies haluaa Larjan vaimokseen ja mukaansa kotiin Pohjanmaalle. Mutta voiko Larja lähteä? Miten kävisi Polan ja tämän pienen pojan? Misan kanssakin pitäisi asiat saada selvitettyä. Kun tilanne nopeasti kuumenee, Larja käy yhä kiivasta sisäistä kamppailuaan lähtemisen ja jäämisen välillä. Onko jo sittenkin liian myöhäistä?

Itki toisenkin on vaikuttava sotaromaani, joka antaa äänen niille, joiden ääntä ei juurikaan ole aikaisemmin kuultu: valloitettujen alueiden asukkaille, Karjalan alueen naisille, lapsille ja vanhuksille. Sodan tykkien jylinä kantautuu Suurmäkeen asti, ja se kumisee koko romaanin taustalla yhä painostavampana.

Itki toisenkin on myös koskettava rakkausromaani, jossa karjalaisen Larjan ja pohjalaisen Tuomaksen elämät risteävät ja yhdistyvät, arkaillen mutta vääjäämättä. Kumpikin on kokenut elämässään paljon raskaita ja kipeitä menetyksiä, kumpikin on omalla tavallaan rikki ja vaillinainen. Voiko rakkaus kestää kaikki paineet, joita siihen kohdistuu eri tahoilta?

Nautin kovasti Mäen kauniista kielestä, jota vahvasti maustavat karjalan kielen sanat ja poljento. Larjan kasvu itkijäksi on kuvattu taitavasti ja on jo itsessään kulttuuriteko. Katoava perinne on kirjattu eläytyen muistiin lukijan koettavaksi. Myös rajantakaisen Karjalan maisemat ja kulttuuri on imeytetty tarinaan niin, että ne aistii lukiessaan vahvasti.




Itki toisenkin on fiktiivinen historiallinen romaani, jonka pohjatyö on tehty huolella. Kaikki romaanin henkilöiden kohtaloiden käänteet voisivat olla totta. Luin romaanin kiehtovan aiheen innoittamana Pauliina Salmisen tietoteoksen Miehittäjän morsiamet, josta saa halutessaan lisätietoa Itä-Karjalan alueen miehittämisestä sekä suomalaissotilaiden ja paikallisten naisten välisistä suhteista. Näiden suhteiden seurauksena esimerkiksi syntyi lähes 500 aviotonta lasta. Naisten ja lasten kohtalot olivat monenkirjavia. Miehittäjän morsiamissa on myös hyvä alueen kartta, jota romaania lukiessani kaipailin.

Merja Mäki: Itki toisenkin
Gummerus, 2024. 415 s.


Arvostelukappale.

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet – Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa
Atena, 2023. 207 s.


Lainattu kirjastosta.

lauantai 18. toukokuuta 2024

Morten A. Strøksnes: Merikirja

 


Lukupiirissä siis luimme ruotsalaisen Patrik Svenssonin tarinallisen tietokirjan Ankeriaan testamentti ja pidimme kovasti. Yllätyin itsekin, miten mukaansa tempaava, koskettava ja vaikuttava kirja oli. Siitä innostuneena kaivoin esille jo ennen Ankeriaan testamenttia saamani ennakkokappaleen norjalaisen Morten A. Strøksnesin Merikirjasta, joka sekin on tarinallinen tietokirja ja jäänyt samaan tapaan hyllyyni odottelemaan parempia lukuaikoja. Miesten jäähainpyydystysprojekti ei suoraan sanoen kiinnostanut tippaakaan. Mitä lie äijäilyä.

Saamani ennakkokappaleen sisäkannessa esitellän Strøksnes vuonna 1965 syntyneeksi toimittajaksi ja kirjailijaksi. Merikirjalla hän nappasi Norjan Finlandian eli Brage-palkinnon, ja kirjan oikeudet myytiin pian lähes kolmeenkymmeneen maahan. Hyvin samanlainen tapaus siis kuin Svenssonin läpimurto pari vuotta myöhemmin Ruotsissa.

Muutenkin teokset ovat samantyylisiä, ja monia yhtymäkohtia ja rinnakkaisuuksia voi ainakin näin kirjat perättäin lukiessa poimia. Molemmissa kirjoittajan henkilökohtainen historia, arkielämä, lomittuu faktapohjaiseen kerrontaan ja aiheen moniulotteiseen käsittelyyn. Kumpikin kirjailija on tehnyt valtavasti ja laajasti taustatutkimusta ja kerännyt tietoa monipuolisesti. Faktat, myytit ja kertomukset on sitten sulatettu sujuvaksi kerronnaksi, joka imaisee lukijan mukaansa vastustamattomasti kuin Mosktraumen, kauhistuttava vesipyörre Lofoottien niemenkärjen ulkopuolella.

Oslolaistunut Strøksnes päättää Lofooteilla Engeløjan saarella asuvan ystävänsä Hugon kanssa pyydystää perinteisiä menetelmiä käyttäen pelätyn, parhaimmillaan tonnin painoisen jäähain. Käytetään siis koukkuja ja petokalaa syvyyksistä houkuttelevaa mahdollisimman haisevaa syöttiä joko niin, että siima koukkuineen viritetään poijun ja painojen avulla paikoilleen tai niin, että haita ongitaan vavalla suoraan veneestä. Projekti osoittautuu pitkäksi, monin tavoin hankalaksi ja myös hengenvaaralliseksi, sillä meri jos mikä on arvaamaton ja tappava.

Strøksnes matkustaa useita kertoja pohjoiseen uskomattoman upeille Lofooteille ja majoittuu ystäväpariskuntansa luo odottelemaan sopivaa pyyntisäätä. Pohjois-Norjan rannikon sääolosuhteet eivät ole kovin suopeita hankkeen näkökulmasta. Odotellessaan hän tekee kirjoitustöitä ja lukee niihin, jäähaihin, Lofootteihin ja mereen liittyviä kirjoja ja tekstejä. Hugo vaimoineen kunnostaa vanhasta kalatehtaasta matkailuyritystä. Mutta aina sopivan sään osuessa kohdalle lähdetään hainpyyntiin.

Mutta hainpyynti ei lopulta ole Merikirjan tärkein aihe. Se on lopulta meri kaikissa muodoissaan, Lofootit, ihmisen ja luonnon suhde sekä se, millaista tuhoa ihmiskunta on saanut maapallolla aikaan ja mitä meillä on odotettavissamme. Perussävy on toisaalta toiveikas, alkaahan kirjailijan puoliso tarinan mittaan odottaa pariskunnan lasta, mutta toisaalta hyvinkin pessimistinen. Tuho etenee eksponentiaalisesti, eikä ihminen tunnu ottavan mitään varoitusmerkkiä todesta.

Entä miten käy kaverusten jäähainpyydystysprojektin? Kannattaa lukea itse!

Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Havboka. Eller Kunsten å fange en kempehaj fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider)
Suom. Katriina Huttunen.
Gummerus 2018. 312 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

keskiviikko 15. toukokuuta 2024

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

 


Lukupiiri on ihan oikeasti mainio keksintö! Olemme pitäneet LYLLin lukupiirin jonkinlaisena ohjenuorana, että ihan päivän uutuuksia ei lueta, koska osa lukupiiriläisistä haluaa lukea kirjat nimenomaan painettuina ja mieluiten kirjastolainoina. Jos teos on parin vuoden takaa, siinä harvemmin on pitkiä varausjonoja. Niinpä tulee luettua aikoinaan syystä tai toisesta sivuun jääneitä kirjoja.

Tällä kertaa luettavaksi äänestettiin muutamasta ehdottamastani kirjasta Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. Kirjaa on vuolaasti ylistetty kirjasomessa suomennoksen ilmestymisen aikoihin eli vuonna 2020. Suomennos saatiinkin sukkelaan, sillä ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi edellisenä vuonna. Se nappasi himoitun August-palkinnon tietokirjallisuuden kategoriassa.

Ankeriaan testamentti on tarinallinen tietokirja, mikä lienee yksi syy sen suosioon. Lukijakunta laajenee mukavasti myös enimmäkseen kaunokirjallisuutta lukevan yleisön suuntaan, mutta myös tietokirjallisuutta lukevat ovat edelleen kohderyhmää..

Olen saanut aikanaan kirjasta kustantajalta ennakkokappaleen, mutta en ole tullut siihen koskaan aikaisemmin tarttuneeksi. Aihe ei vain ole vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Miksi haluaisin lukea kirjan inhottavista, limaisista ja käärmemäisistä ankeriaista? On ollut vaikea keksiä yhtään syytä, vaikka kovin moni tuntui ihastuvan kirjaan perin juurin.

Sitten luin viime syksynä Iida Turpeisen romaanin Elolliset, joka kertoo stellerinmerilehmästä ja sen luurangosta. Rakastin Elollisia! Mikä romaani!

Jos siis stellerinmerilehmästä kirjoitettu romaani voi olla niin hyvä, saattaisiko ankeriaista kirjoitettu tarinallinen tietokirjakin kenties toimia? Toimihan se, oikein hyvinkin, itseasiassa. Ja kuinka ollakaan, Ankeriaan testamentti ja Elolliset liittyvät lopulta yhteen. Mutta siitä vähän myöhemmin.

Kirjailija Patrik Svenssonista ei ole paljoakaan tietoa. Hän on ammatiltaan kulttuuritoimittaja. Ankeriaan testamentti on hänen esikoisteoksensa, ja se on ollut melkoinen menestys. August-palkinnon lisäksi sen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan, ja kirjan markkinointikiertue piti tuoda Svensson muun muassa Suomeen Helsinki Lit -tapahtumaan vuonna keväällä 2020.

Kirjassa Patrik Svensson kertoo isästään ja itsestään sekä heitä yhdistäneestä ankeriaan kalastuksesta. Kun Svensson oli pikkupoika ja nuorukainen 1970- ja 80-luvun taitteessa, perhe asui Ruotsin Kvidingessa. Kotitalo sijaitsi joen rannalla, ja isä ja poika kalastivat  yhdessä ahkerasti. Nimenomaan ankeriaitten pyytämisestä tuli heidän yhteinen juttunsa, joka lähensi heitä toisiinsa. Isän kuolemasta oli kirjan ilmestyessä kulunut jo yli kymmenen vuotta, mutta muistot olivat yhä vahvoja. Svensson halusi kirjoittaa kirjaansa myös isästään ja itsestään, ei pelkästään ankeriaista.

Silti kirjassa kerrotaan varmaankin aivan kaikki, mitä merkillisestä eläimestä on kerrottu, luultu ja tiedetty tieteen historian mittaan. Yhä uudelleen käy ilmi, että todella paljon on asioita, joita ankeriaista ei tiedetä. Svensson puhuukin paljon ankeriasarvoituksesta viitatessaan näihin yhä selvittämättömiin faktoihin, jotka ovat vuosisatojen mittaan lumonneet lukemattomat tutkijat, joista osa on uhrannut vuosia elämästään saadakseen edes jonkin arvoituksen osan ratkaistua.

Kun Svensson kirjoitti kirjaansa ja paljasti sen aiheen kyselijöille, monet kummastelivat. Miksi Svensson halusi kirjoittaa niin epämiellyttävästä otuksesta? Syy on siis tuossa omakohtaisessa suhteessa ankeriaaseen ja se, miten isä liittyi siihen. Aihe voi edelleen kuulostaa epäkiinnostavalta ja tylsältä, mutta Svensson onnistuu kirjoittamaan ankeriaasta, siihen liittyvistä arvoituksista ja niiden ratkaisuyrityksistä niin kiehtovasti, ettei edes ajattele lukevansa tietokirjaa. 

Ne osuudet, joissa kerrotaan henkilökohtaisesta historiasta, ovat kauniita ja tunnelmallisia kuvauksia miehistä, joesta ja arvoituksellisesta kalasta. Ankeriaaseen liittyvät faktaosuudet ovat kiehtovia ja paikoin hauskoja. Svenssonilla on lempeän humoristinen tapa katsoa itseään ja tiedemaailman sankareita.

Ankeriaan testamentti on kuitenkin myös hyvin surullinen kirja. Svensson menetti rakkaan isänsä, ja maailma on menettämässä ankeriaat. Ne ovat sukupuuton partaalla. Kirjan loppupuoliskolla Svensson käy läpi syitä tähän, eikä se ole ihmiskunnan kannalta mitään mairittelevaa luettavaa. Esimerkkeinä ihmisen aiemmin ahneutensa (ja suunnattoman tyhmyytensä!) takia sukupuuttoon tappamista eläimistä Svensson kertoo drontin ja stellerinmerilehmän tarinat, jotka saavat surun ja kiukun kyyneleet lukijan silmiin.

Siellä se suora linkki Elollisiin siis piileksi. Vinkkasinkin lukupiiriläisille, että jos Ankeriaan testamentin lisäksi haluaisi lukea jotain samaan aihepiiriin liittyvää, voisi Elolliset olla hyvä valinta. Samoin vinkkasin sen pariksi Aura Koiviston Mies ja merilehmä -tietokirjaa ja Martin Strøksnesin Merikirjaa, joka sekin on tarinallinen tietokirja merestä ja jäähain pyydystämisestä. Se on minulla nyt puolivälissä ja vaikuttaa erinomaiselta. Sen sijaan en ollut tajunnut, että Patrik Svenssonilta on jo ilmestynyt toinen teos nimeltä Meren kutsu v. 2023. Se vaikuttaa myös mielenkiintoiselta.

Mielenkiintoista on myös kuulla, millaisia ajatuksia Ankeriaan testamentti on herättänyt lukupiiriläisissä! Entä sinussa, oletko jo lukenut kirjan?

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisemmasta kalasta (Ålevangeliet. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk)
Suom. Maija Kauhanen.
Tammi 2020. 272 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.


Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.