torstai 22. kesäkuuta 2017

Saara Kesävuori: Keskeneräinen kuolema



”Uuden sarjan sankaritar on ehkä kummallisimpia, johon olen luku-urallani törmännyt. Anni Eloranta on jonkinlainen freelance-urheiluohjaaja, entinen kilpanyrkkeilijä, joka on vetänyt nyrkkeilytreenejä muun muassa tamperelaisessa perhekoti Kattilassa. Keikkaa on harvakseltaan, ja Anni elelee vaatimattomasti.

Annin vanhemmat ovat erikoisia boheemeja, jotka ovat asuneet suhteensa alusta asti erillään mutta kuitenkin samassa kerrostalossa. Annin veli Santtu on kuiville jotakuinkin selviytynyt narkomaani, joka on sairastunut skitsofreniaan huumeitten käytön takia.”

Näin olen esitellyt Saara Kesävuoren Anni Elovaara -sarjan aloitusosaa Musta hevonen käsittelevässä tekstissäni Annin ja hänen perheensä. Samat sanat sopivat myös trilogian keskimmäisen osan Keskeneräinen kuolema esittelyyn. Kolmikymppinen Anni on edelleen päähenkilö, eikä hänen omassa elämässään ole juurikaan tapahtunut muutoksia. Ystävyys työttömän poliisin Artun kanssa on muuttunut jonkinlaiseksi kaveriseksisuhteeksi. Anni ei kestä ajatustakaan sitoutumisesta, ja koko suhde kyllästyttää muutenkin. Arttu vain ei ihan sitä tajua. Artulla taas on omia murheita, koska yksityisyrittäjyys karanneitten teinien etsijänä ei oikein maistu.

Annin äiti Ade on joutunut neurologiselle osastolle pitkään jatkuneiden selittämättömien suukipujen takia. Annin isä Saarinen on uuvuksissa tilanteen takia. Lääkärit ovat välinpitämättömiä, ja Ade kotiutetaan lopulta sen sijaan että lähetettäisiin oikeaan paikkaan eli kipupolille.

Keskeneräisessä kuolemassa on vain kaksi ja puoli sataa sivua, mutta aineksia tuntuu olevan kosolti. Annin, Annin perheen ja Artun lisäksi kerrotaan Norjassa asuvasta keski-ikäisestä Stinasta, joka Hanna-miehensä seminaarimatkan takia on taas pariksi päiväksi palannut kotikaupunkiinsa Tampereelle. Stinalla on selvästi pahat mielessä kahden tamperelaisen suhteen, mutta motiivia tulossa oleville teoille ei paljasteta lukijalle kuin vasta aivan kirjan lopussa.

Toisaalla tutustutaan kummalliseen pariskuntaan, Neaan ja Panuun. Nea on kymmenvuotiaan Jeren yksinhuoltajaäiti ja haluaa nyt Panulta vauvan. Paha vain, että toiveen ääneen sanominen vie seksihalut Panulta, eikä siinä hunajalla sively auta. Panu päättää antaa Nealle opetuksen.

Toiveissa olevan vauvan tieltä Nea on päättänyt raivata Jeren pyytämällä tälle huostaanottoa sillä perusteella, ettei yksin pärjää omituisen Gogolia lukevan ja sukeltamista harrastavan pojan kanssa. Näin saadaan juoni näppärästi nivottua Anniin ja Arttuun. Arttu on tilattu toimittamaan Jere Kattilaan, jossa Anni edelleen heittää keikkaa. Kun Arttu tulee Nean asunnolle, käy ilmi, että Jere on kadonnut. Lukija tietää, missä Jere on ja miksi. Yllättävien sattumien ja kaukaa haettujen oivallusten kautta sekä Anni että Arttu päätyvät pian myös samaan, oikeaan ratkaisuun. Paha vain, että ennen sitä Nea on päätynyt Kalevankankaan hautausmaalle nojaamaan hautakiveen muovikassilla tukehdutettuna ja puukko mahassaan. Miten näin kävi, lukija kyllä tietää, mutta muut vain arvailevat.

Erotiikalla ladattua, hunajaa tihkuvaa rikosta.

Näin luvataan kirjan takakansitekstissä. Valitettavasti tai onneksi, miten vain, tämä on aika paljon luvattu. Kirjassa on yksi rohkeahko ja yllättävä (sekä kiusallisen pitkä) seksikohtaus, joka jää täysin irralleen kaikesta. En saanut millään tolkkua siitä, miksi se on siihen kirjoitettu.

Kesävuoren kirjoitustyyliä ylistetään kovasti ja häntä pidetään kotimaisen nykydekkarin kärkinimenä. Minä vain en kovasta yrittämisestäkään huolimatta oikein pääse hänen kirjojensa imuun. Tälläkin kertaa herkulliset ainekset hyytävään kokonaisuuteen ovat koossa, mutta jotenkin koko keitos väljähtyy epäuskottavien juonenkäänteiden ja ratkaisujen seuratessa toinen toistaan. Yhteiskunnalliset ulottuvuudet tarinassa tunkevat liikaa etualalle, ja minulle tulee tunne, että kirjoittaja korostaa epäkohtia neonvärillä, jotta varmasti nyt tajuaisin. Tajuan kyllä, vähemmälläkin.

Saara Kesävuori: Keskeneräinen kuolema
Tammi 2016. 257 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Kirja hyllyssä -blogin Kaisa tuntuu pitäneen minua enemmän:  "Anni Elovaara -sarja on kieltämättä laadukkaasti kirjoitettua ja kasassa pysyvää tekstiä, joka pitää otteessaan. Teokset ovat sopivan jännittäviä, lukija on hyvällä tavalla askeleen päähenkilöitä edellä, mutta varsinainen motiivi jätetään loppuun niin ettei tapausten ratkominen käy liian helpoksi."


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja



Kun seurasin tätä kaaosta sairaalan ikkunasta, mietin kumpi läpäisee taivaan tehokkaammin, luoti vai ihmisen huuto.”

Kaksitoistavuotiaat identtiset juutalaiskaksoset Pearl ja Stasha saapuvat Auschwitzin keskitysleirille äitinsä ja zayden, isoisän, kanssa lokakuussa 1944. Tytöt erotetaan perheestään ja sijoitetaan Tarhaan, Josef Mengelen ihmiskoelaboratorioon tutkimusmateriaaliksi. Tarhan asukkailla on keskimääräistä paremmat oltavat kuin muilla tuhoamisleirin uhreilla, koska heidät halutaan ainakin pääsääntöisesti pitää hengissä tutkimusten takia. Toisaalta hinta on kova. Tutkimukset ovat tosiasiassa tuskallista, epäinhimillistä ja mielivaltaista kidutusta, eivätkä olot mitenkään ruhtinaalliset ole Tarhassakaan.

Stashan ja Pearlin yhteys on (poikkeuksellisen?) vahva, ja sen Setä Mengele kokee haasteena. Tytöt myös tietävät, mihin ovat joutuneet ja mikä heitä odottaa. Alistuminen, jopa miellyttäminen, on välttämättömyys, mutta koston hautomisesta saa yllättävää voimaa.

Sain Affinity Konarin Elävien kirjan ennakkokappaleen joitakin viikkoja sitten. Sen kannen sisäpuolella kustantaja Henrikki Timgren kertoo, miten hänelläkin teokseen tarttuminen pitkittyi pitkittymistään. Aihe ei tosiaankaan houkutellut! Vaikka Timgren sitten lopulta kirjaan tartuttuaan kertoikin lukukokemuksen olleen huikea ja että mukana on ennen kaikkea myös toivoa ja kauneutta sodan ja kärsimyksen keskellä, ei siihen tarttuminen ollut helppoa minullekaan. Holokausti ja toinen maailmansota ovat ylipäätään aiheita, joista kuvittelen saaneeni jo tarpeekseni ja joita kuvittelen kuvatun kaikista mahdollisista kulmista. Silti aina vain uudelleen löydän itseni uuden kirjan parista ja yllätyn.

Stasha ja Pearl saavat olla äänessä vuoron perään. Kuvaukset Mengelen klinikan vastaanotosta ovat kylmääviä, vaikka Konar taitavasti kuvaa tapahtumia niin, että suurin osa raakuuksista tapahtuu lukijan korvien välissä, ei kirjan sivuilla. Tiedä sitten, onko se niin helpompaa vai ei. Tarkoituskaan ei tietenkään ole tehdä julmuuksista viihdettä vaan ravistella lukijaa. Miten helppoa ihmisen on tehdä kammottavia asioita toiselle? Aivan liian helppoa! Kuviota sekoittaa vielä sekin, että tyttöjen kertomuksissa sekoittuvat paikoin kuvitelmat ja unet reaalimaailmaan. On luonnollista, että lapsen mieli tekee taikojaan, kun todellisuus on liian kammottavaa kestettäväksi. Muistikin on petollinen.

Lukijaa piinaa tieto, että sota on jo loppumetreillään mutta sen päättymiseen on kuitenkin vankien kannalta toivottoman pitkä aika. Kaksosten tilanne on siis poikkeuksellinen, koska heidät halutaankin pitää hengissä. Jos toinen parista kuitenkin kaikesta huolimatta, kokeiden, huonon ravinnon, tautien tai jonkin muun takia, menehtyi, oli toisenkin kohtalo sinetöity. Elävien kirjan takakansiteksti paljastaa, että Stasha ja Pearl joutuvat eroon toisistaan, kun Pearl katoaa. Onko Pearl kuollut? Minne hänet on viety ja miksi? Stasha on epätoivoinen, eikä suinkaan pelkästään siksi, että Pearlin katoaminen on vaarallista myös Stashalle. Tyttö tekee kaikkensa saadakseen sisarensa olinpaikan ja kohtalon selville. Turhaan.

Ainakin minulle on jäänyt kaikesta aiemmin lukemastani ja oppimastani kuva, että juutalaiset ja muut natsien vainojen uhrit pääasiassa vain alistuivat kaikille käskyille ja kauheuksille. Maastamuuttoa olen pitänyt radikaaleimpana vastarintana. Elävien kirja kuitenkin raottaa hieman toisenlaista kuvaa. Juutalaisilla oli kuin olikin järjestäytynyttä vastarintaa. Tähän päästään enemmän teoksen jälkipuoliskolla, kun sodan loppu jo häämöttää ja venäläiset miehittävät Itä-Euroopan, kuten Puolan. Seuraa ennennäkemätön sekasorto ja väkivallan kyllästämä anarkia. Ihmisjoukot vyöryvät pitkin ja poikin Eurooppaa, seassa vielä taistellaan, eikä ruuasta tai lääkkeistä, edes vaatteista, ole tietoakaan. Ihmisiä kuolee edelleen kuin kärpäsiä, eikä tulevaisuudesta ole mitään tietoa. Onko turvallista koettaa hakeutua kotiin? Mihin voi jäädä? Entä missä ovat perheenjäsenet? Konar kuvaa myös tätä sodan vaihetta armottoman tarkkanäköisesti henkilöidensä silmin.

Kirjan tapahtumia ja kaksosten kohtaloita ei kannata tässä avata sen enempää, sillä teos on rakennettu koukuttavaksi ennakointeineen ja vihjeineen. Alkuun päästyään sen lukemista on vaikea lopettaa kesken, vaikka kammottaville tapahtumille ei tunnu olevan loppua.

Mikään hyvän mielen kirja Elävien kirja ei totisesti ole. Toivonpilkahduksia siitä kyllä löytää, vaikka minulle lähinnä heräsi jälleen kysymys selviytymisen mahdollisuudesta. Miten äärimmäisestä kauheudesta, jota ymmärtämään ja tajuamaan mieli ei veny millään, voi selviytyä? Ruumis voi toipua, mutta entä sielu? Miten jatketaan elämää? Näihin kysymyksiin Konar antaa joitakin viitteellisiä vastauksia, jotka jäävät askarruttamaan mieltä.


Affinity Konar: Elävien kirja (Mischling)
Suom. Hanna Tarkka.
WSOY 2017. 457 s.


Arvostelukappale.

Lukiessani mieleen tuli pari vuotta sitten lukemani Audrey Mageen Sopimus. Sattumalta törmäsin Goodreadsissa myös teokseen Auschwitzin seitsemän kääpiötä - Ovitzin perheen selviytymistarina. Stasha ja Pearl tutustuvat Tarhassa muutamaan kyseisen perheen jäseneen (niin ainakin itse päättelin).

Kirjabrunssi-blogin Pirjoliisa on koonnut juttunsa perään hyvän lukuvinkkilistan aiheesta.


Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika on pukenut sanoiksi minunkin tuntemuksiani tämän rankan romaanin äärellä. Mitä voi kirjoittaa kirjasta, joka koskettaa sydäntä ja sielua raastaen mutta samalla hellästi? Unohtaa ei saa, eikä tosiaan katsoa toisaalle.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Markku Kivinen: Lähetin loppupeli #dekkariviikko



Venäjällä on Putinin jälkeen noussut valtaan Ivanov, mies, joka vaalikampanjansa aikaan on muistuttanut kummallisen paljon Donald Trumpia ja jonka valtaannousua on pidetty lähinnä epätodennäköisenä. Kansallismielisyys ja halu palauttaa Venäjälle sen todellinen asema varteenotettavana suurvaltana ovat Ivanovin hallinnon käyttövoimaa. Tätä kehitystä seuraa Moskovassa sydän kylmänä Suomen suurlähettiläs Lauri Suominen. ”Venäläisten kanssa aina pärjätään” on ollut hänen tunnuslauseensa, mutta se alkaa valitettavasti vaikuttaa yhä paikkansapitämättömämmältä. Kun Moskovassa tehdään häikäilemätön terrori-isku, lähtevät tapahtumat vyörymään painajaismaisella tavalla.

Suomi ei enää voi vetäytyä kansainvälisissä konflikteissa sivuun puolueettomuuteensa vedoten, sillä se on muutamaa vuotta aiemmin liittynyt Naton täysjäseneksi. Tätä nykyinen ulkoministeri Teemu Nordström pitää poliittisen uransa kiistattomana tähtihetkenä ja urotekona, toistaiseksi. Avoimen Venäjä-vastaisen poliitikon tavoitteena on vähintään Suomen presidentin virka. Lauri Suomisen mielestä Nordström kuuluu siihen monilukuiseen joukkoon, joka on ollut tunkemassa ulkoministeriksi siitä huolimatta, etteivät todelliset rahkeet ole riittäneet lähellekään. Nordströmin makuun Suominen on siirtynyt Naton kannattajaksi kovin pitkin hampain ja vasta pakon edessä.

Markku Kivinen on Helsingin yliopiston Aleksanteri­-instituutin ja Suomen Akatemian Venäjän-­tutkimuksen huippuyk­sikön johtaja, laajalti tunnettu Venäjän asian­tuntija ja suosittu esiintyjä kansainvälisessä tiedeyhteisössä. Lähetin loppupeli on Kivisen toinen kaunokirjallinen teos, ja hänen vankka Venäjän tuntemuksensa tekee siitä vertahyytävän todentuntuisen ja uskottavan. Kivisen dystopia on pelottavan mahdollinen tulevaisuudenkuva, ja jos se toteutuu, voidaan vain todeta: ”Finis Finlandiae.” Niin apokalyptisiin näkymiin teos päättyy.

Kivisen Lähetin loppupelin hienous ei kuitenkaan ole pelkästään sen hyytävyydessä. Ulkopolitiikan ja diplomatian kiemurat kuulostavat helposti pitkäveteisiltä aiheilta, mutta ne ovat kuitenkin ’vain’ teoksen rakennusmateriaalia. Minäkertojana toimiva Lauri Suominen valottuu tarkasti pienien tuokiokuvien kautta. Mies on monipuolisesti sivistynyt ja tuntee myös kohdemaansa kulttuurin perusteellisesti. Teatterin lämpiössä tapahtuva kulttuurien kohtaaminen ja lyhyt keskustelu Tšehovin Lokki-näytelmän ohjauksesta on hieno esimerkki Kivisen nyanssien hallinnasta.

Suomisella on kuitenkin heikkoutensa ihmisenä ja miehenä. Ne nousevat esille suhteessa naisiin eli vaimoon ja rakastajattareen, pieneen mutta tarkkanäköiseen Vihtori-poikaan sekä alkoholisoituneeseen Jussi-veljeen. Tuhon vääjäämättä lähestyessä nämä inhimilliset ulottuvuudet korostuvat. Kiusallisen tarkasti Kivinen näyttää myös poliitikkojen, joita lähinnä Nordström yhtenä näkökulmahenkilönä edustaa, kapeakatseisuuden ja tyhmän ylpeyden. On mahdotonta myöntää, että joku toinen voisi olla oikeassa, varsinkin, jos kyseessä on kilpailijaksi tai vastustajaksi mielletty taho.

Lähetin loppupeli on myös kielellisesti hiottu ja viimeistelty. Lukukokemus on erikoinen yhdistelmä nautintoa ja silkkaa kauhua. 

Markku Kivinen: Lähetin loppupeli
Teos 2016. 222 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

#dekkariviikko kirjablogeissa




lauantai 17. kesäkuuta 2017

Aura Koivisto: Sivusaalista



Yllättävän monen dekkarin resepti tuntuu olevan:

1. Keksitään murhajuoni, jota lukijan on mahdotonta ratkaista (ja lähestulkoon kirjoittajankaan, ainakaan uskottavasti).

2. Koska juoni on liian yksioikoinen täyttämään kokonaisen romaanin sivut (mieluusti ainakin kolmesataa sivua!), täytetään murhien välit jollakin kirjoittajaa itseään kiinnostavalla mutta asiaan mitenkään liittymättömällä kuten koirien ulkoiluttamisella, kanojen ruokkimisella, kasvimaan kuopsutuksella ja kahvittelulla.

3. Lisätään ’jännitystä’ lainaamalla aina välillä nimettömänä pysyttelevän syyllisen (usein sekavia) ajatuksia.

4. Pistetään poliisi käyttäytymään ylimielisesti päähenkilöä kohtaan ja jopa epäilemään tätä tehdyistä rikoksista.

5. Annetaan dekkarin päähenkilön törmätä syylliseen sattumalta ratkaisevalla hetkellä ja syyllisen vapaaehtoisesti vuodattaa kaikki selitykset, joita juonen aukkojen paikkailu vaatii.

Aura Koivisto on kirjassaan Sivusaalista noudattanut tätä kaavaa puuduttavan uskollisesti, vain sivumäärävaatimuksesta on maltettu sentään tinkiä. Lisänä on vielä koko joukko epäuskottavuuksia poliisin ja muiden viranomaisten toiminnassa. Murhaajakin on mahdoton tohelo, koska ei tunnu saavan tarkoitettua maalia hengiltä sitten millään. Eikä saakaan. Mahdollisesti tarina on tarkoitettu humoristiseksi, mutta onko väkivaltainen kuolema huumoria? Ei minusta.

Lukuisia erilaisia teoksia pitkän uransa mittaan julkaissut Koivisto kirjoittaa kyllä sujuvasti, mutta rikosromaaniksi tämä ei ole oikein kummoinen. Ehkä porkkanoita ja kanoja kasvattavan kirjastonhoitajan elämästä itäsuomalaisessa pikkukylässä olisi voinut kertoa muutenkin kuin murhilla höystettynä?


Aura Koivisto: Sivusaalista
Nordbooks 2016. 191 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Kirjavinkkien Tuija on pitänyt kirjasta huomattavasti minua enemmän: "Kirjan kieli on moitteetonta ja sujuvaa, ja huumoriakin on saatu mukaan. Tätä kirjaa voisi siis hyvinkin suositella niille, joille nykyaikaiset väkivalta- ja terrorismidekkarit ovat liikaa."

"Kaikessa selkeydessään ja yksinkertaisuudessaan positiivinen esikoinen, jota kirjoittaessaan Koivisto on tiennyt mitä tekee",
suitsutetaan Mummo matkalla -blogissa.

Ruumiin kulttuurin 2/2016 Kirjakäräjillä Eeva Vuortama päätyy kanssani samoille linjoille: "Mutta varsinainen rikostarina valitettavasti tökkii, jännitystä ei synny ja arvoituskin paljastetaan liian aikaisin." 

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Ursula Poznanski: Äänet #dekkariviikko



Salzburgilainen rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary tuli tutuksi neljä vuotta sitten ilmestyneessä Ursula Poznanskin piinaavassa dekkarissa Vii5i, jossa Bea työtovereineen koettaa päästä geokätkömurhaajan jäljille. Jatkoa seurasi jo vuonna 2014, jolloin ilmestyi Sokeat linnut. Siinä Bea ratkoi murhasarjaa, jonka vihjeet kätkeytyivät suljettuun Facebook-ryhmään. Sarjan kolmas osa Äänet ilmestyi melko tarkalleen vuosi sitten, mutta vasta nyt sain sen mahtumaan lukuohjelmaani. Hauska sattuma on, että olen julkaissut juttuni Sokeista linnuista kolme vuotta sitten myös dekkariviikolla.

Vaikka edellisestä tapaamisesta Beatricen ja komean Florinin kanssa oli ennättänyt vierähtää tosiaan kolme vuotta, palautuivat heidän työ- ja yksityiselämäkuvionsa kohtalaisen vaivatta mieleen. Bea kamppailee edelleen työn ja yksityiselämän yhteen sovittamisen kanssa kiivaasti, koska kostonhimoinen ex-aviomies kyttää jokaista hetkeä voidakseen iskeä häntä heikkoon kohtaan. Työpaikalla esimiehellä on pahoja vaikeuksia yksityiselämässään, joten alaiset saavat työrauhan. Harmi vain, että poliisin psykologi on edelleen ääliömäisen itserakas ja muutama muukin kollega vaikuttaa ärsyttävän epäammattitaitoiselta. Mutta yhteistyö Florinin kanssa sujuu loistavasti, mikä korjaa tilannetta.

Tällä kertaa murhaaja iskee Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla. Sairaalan nuori mieslääkäri löydetään tutkimushuoneen pöydältä rautatangolla kurkun kohdalta seivästettynä. Ruumiin päälle on aseteltu omituinen joukko esineitä, joissa on selvät sormenjäljet. Lisäksi osa lattialle valuneesta verilammikosta on nuoltu… Liikkeelle lähdetään siis melkoisen makaabereissa tunnelmissa.

Nopeasti tutkijoiden ja erityisesti Bean mielenkiinto kiinnittyy yhteen potilaista. Marie-nimellä sairaalaan kirjattu täysin puhumaton naispotilas on oikealta nimeltään Jasmin Maltheis, nainen, joka viisi vuotta aikaisemmin löytyi kammottavista oloista isänsä maatilan kellarista. Hirvittävällä tavalla kaltoin kohdeltu ja hyväksikäytetty nainen on lääkitty vahvasti. Median huomion harhauttamiseksi hänen henkilöytensä on salattu jopa henkilökunnalta, ja vain häntä hoitavat lääkärit tietävät totuuden. Poissaoleva ja tahdottomalta vaikuttava Jasmin kuitenkin vastoin kaikkia odotuksia linkittyy murhaan, ja Bea ryhtyy mahdottomalta vaikuttavaa yritykseen saada kontakti Jasminiin.

Psykiatrinen osasto on tutkintaympäristönä lievästi sanoen mielenkiintoinen. Jasmin ei puhu mitään, seksuaalisesti ylivirittynyt Maja puhuu senkin edestä ja aina (?) paksua pajunköyttä, Valter kuulee sekä oikeita että kuviteltuja ääniä ja niin edelleen. Henkilökuntaan taas kuuluu monenlaista väkeä, jotka kaikki ovat erikoistuneet ihmismielen saloihin.

Luonnollisesti ruumiita alkaa tulla lisää, ja kuten aiemminkin, lopulta myös Beatrice itse on hengenvaarassa ennen kuin sotkuinen vyyhti on selvitetty ja syyllinen saatu käpälälautaan. Loppuratkaisussa on liikaakin tuttuja, toimintadekkareissa kliseemäisiksi muuttuneita juonenkäänteitä. Keksittyään lopulta pitkien vaiheiden ja epämääräisten johtolankojen seulonnan jälkeen oikean syyllisen ja motiivinkin Beatrice lähtee murhaajan perään – yksin. Jotta kaikki syyt ja seuraukset saadaan kätevästi esiteltyä lukijallekin, tunnustaa tekijä itse kaiken Bealle. Pirullisen ovela ja häikäilemätön tappaja ei kuitenkaan saa kalautettua Beaa hengiltä sitten millään vaan turvautuu ennenäkemättömän monimutkaiseen yritykseen.

Ihan Vii5i-dekkarin veroista imua Poznanski ei siis tälläkään kertaa onnistu tarinaan taikomaan, mutta Äänet on toki viihdyttävä ja vetäväkin dekkari. Keskivaiheilla tosin hiipi mieleen, ettei tiivistämisestä olisi ollut tällekään dekkarille haittaa. Mittaa on yli neljäsataa sivua, ja se on paljon. Ei siis ihme, että melkoisesti sivuja kulutetaan Bean ja lähipiirin yksityiselämän kuvioiden parissa. 

Ursula Poznanski: Äänet (Stimmen)
Suom. Anne Mäkelä.
Atena 2016. 406 s.


Arvostelukappale.


#dekkariviikko kirjablogeissa







torstai 15. kesäkuuta 2017

Joonas Koskimaa: Sankaripoliisin kuolema



”Kirjallisuutta, elokuvia ja musiikkia harrastava Joonas Koskimaa (s. 1987) asuu Heinolassa avovaimon, kahden lapsen ja mäyräkoiran kanssa. Ammatiltaan hän on tehdastyöntekijä, jota ei ole vielä korvattu robotilla.” Näin esitellään esikoisdekkaristi kustantaja Myllylahden nettisivuilla ja Sankaripoliisin kuolema -dekkarin takakannessa.
Koskimaan dekkari aiheutti minussa hämmennystä ja harmittelua. Jälleen kerran pintaan pulpahti kiukuttava ajatus, että keskeneräinen teos on laitettu painoon. Ainakin kertaalleen uudelleen kirjoittaminen ja sen jälkeen huolellinen oikolukukierros. Nämä olisivat olleet minun toiveeni ja vaatimukseni, mikäli niitä kysyttäisiin. Kun teksti on kerran painettu, korjailu on myöhäistä.

Kunnon oikeakielisyys- ja tyylinhiontatreenit pitäisi laittaa pakollisiksi kaikille kirjan julkaisemista edes harkitseville kirjoittajille. Loppuun asti viilatun kielen merkitystä ei kannata väheksyä, sillä tämäkin kirja olisi todennäköisesti jäänyt minulta kesken ensimmäisen kolmanneksen aikana juuri huolimattoman kieliasun takia, jollei teos olisi ollut mukana Johtolanka-kisassa.

Mikä sitten on kielessä vikana? Kirjoittaja viljelee surutta kaksoispassiivia, yhdyssanojen oikeinkirjoituksessa on horjuntaa, samoin alkukirjaimissa, sanaa ’reilu’ pudotellaan alati kummallisesti ja niin edelleen. Repliikeissä on jäänyt välimerkein ilmaisematta puhujan epäröinti, ja sanat loppuvat omituisesti kesken tai ne seuraavat toisiaan epäselvyyttä aiheuttaen. Osa puutteista menee siis taiton piikkiin, osa oikoluvun.

Hankalampi ongelma on ylipäätään dialogin ja paikoin kerronnan kömpelyys. Monen aloittelevan kirjoittajan tavoin Koskimaa selostaa uskollisesti henkilöidensä aamupalat ja muut arkitoimet yksityiskohtia säästelemättä. Vielä se ei onnistu kovin luontevasti, ainakaan kokonaan. Harjoittelu ja se kuuluisa hionta auttanevat tässä ajan mittaan. Kielen täsmällisyyteen kannattaa muutenkin panostaa. Kun henkilö ’kertoo valehdellen’ jonkin asian, hän valehtelee.

Huomioni siis kiinnittyi ennemminkin kieleen kuin itse tarinaan, mikä sekin kertoo jo jotain. Armottominkin kielipoliisi tempautuu toisinaan niin vahvasti vetävän tarinan imuun, etteivät edes lauseenvastikevirheet saa rikottua tunnelmaa. Niin ei valitettavasti Sankaripoliisin kuoleman parissa käynyt, vaikka aineksia teoksessa kunnon dekkariin toki onkin.
Alkuun lähdetään prologilla, jossa Kari ’Kapu’ Karhula istuu kotonaan syömässä unilääkkeitä ja juomassa viskiä. Huoneen nurkasta toimenpidettä tarkkailee uhkaava hahmo pellenaamari kasvoillaan.

Kun Kapun kalmo sitten löytyy, se herättää kuhinaa Helsingin poliisissa. Kapu Karhula oli jo eläköitynyt ylikomisario, jonka ura oli aikanaan menestystarina. Karhula ratkaisi useita merkittäviä rikoksia ja sai sankaripoliisin maineen. Lukijalle näistä uroteoista kerrotaan palasia lukujen alkuun sijoitetuilla lehtileikkeillä. Uutiset ovat fiktiota, mutta ne mukailevat osittain oikeita rikoshistorian tapauksia.

Kapu kuolema näyttää itsemurhalta, mutta nuori konstaapeli Aleksi Miettinen on eri mieltä. Miksi tiettävästi jo vuosia kuivilla ollut ylikomisario olisi ladannut kaappinsa täyteen viinaksia? Asia alkaa vaivata Aleksia, ja hän alkaa penkoa Kari Karhulan menneisyyttä löytääkseen jonkun, joka halusi sankaripoliisin kuolevan.

Aleksilla riittää ongelmia omastakin takaa. Vaimo on ottanut pariskunnan yhteisen lapsen ja lähtenyt. Illat Aleksi istuu kotonaan ja tissuttelee olutta. Kuntokin on päässyt romahtamaan, ja kaapista alkaa kuulua Captain Morganin kuiskintaa yhä useammin. Töissä ei pyyhi hyvin. Esimiehet kisailevat kunniasta keskenään, ja Aleksia tuntuvat vierastavan kaikki muutkin poliisit, vaikka syy ei oikein lukijalle avaudu. Kolmikymppinen Aleksi on kaiken lisäksi kummallinen digiänkyrä, jolle sähköpostin lukeminenkin tuntuu olevan melkoisen vaikeaa.

Aleksi alkaa siis penkoa sankaripoliisin (termiä viljellään kirjassa puuduttavan tiheään) uraa ja yksityiselämää. Hämmästyksekseen Aleksi huomaa pian, että Karhulan elämässä on ollut koko joukko salaisuuksia. Osa niistä on tainnut olla suoranaisia rikoksiakin. Sankaripoliisin maine onkin siis ollut vain lumetta? Mutta ketkä kaikki ovat tienneet Karhulan väärinkäytöksistä? Ketkä ovat mukana salailussa? Kuka on Karhulan kuoleman takana?

Mitä enemmän Aleksi asioita penkoo, sen rumempia yksityiskohtia pulpahtelee pintaan. Valitettavasti Koskimaa on päättänyt räväyttää kaikki sairaat yksityiskohdat myös lukijan silmille niin, että teoksen loppuvaiheissa voi jo hyvin puhua iljettävyyksillä mässäilystä.


Lopussa vyyhti selvittyy hieman liiankin helposti, kun syyllinen suorastaan läväyttää todisteet Aleksin syliin. Kaikki Aleksin uumoilemat kuprut saavat siististi selityksensä. Kuinka uskottavaa kaikki on, jäänee jokaisen lukijan itsensä arvioitavaksi. Aarnio-oikeudenkäynnin tuoksinassa on lopulta helppo niellä tämäkin tarina. Valitettavasti.

Joonas Koskimaa: Sankaripoliisin kuolema
Myllylahti. 261 s.


Vuoden Johtolanka 2017 -ehdokas.

Suomi lukee -sivuston Krista luki Sankaripoliisin kuoleman jo viime kesän dekkariviikolla ja piti paljon minua enemmän lukemastaan. Kirjavinkkien Tuijan kanssa näkemyksemme sekä kohtaavat että erkanevat.


#dekkariviikko kirjablogeissa



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus #dekkariviikko



Kesäkuussa 2015 olen hieman kauhunsekaisin tuntein sulatellut tietoa JP Koskisen kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta Murhan vuosi. Luettuani Koskisen vuonna 2011 julkaiseman dekkarin Eilispäivän sankarit olen ollut kuitenkin luottavaisella mielellä. Kyllä ainakin sarjan aloitusosa olisi aikanaan testattava tuoreeltaan. Tulevaisuudesta ei kuitenkaan koskaan tiedä, ja niinpä kävi niin, että aloitin Koskisen sarjan nurinkurisesti kakkososasta Helmikuun kylmä kosketus. Ainakin lukemani perusteella sarjan osat voi vaivatta lukea itsenäisinä, vaikka jokin punainen lanka sarjaan varmasti koossa pitääkin.

Ilokseni tapasin teoksessa myös vanhat tutut päähenkilöt taannoin lukemastani Koskisen rikosnovellista Pimeyden ruhtinas. Hämeenlinnalaismiehet Arosuo, entinen poliisi, ja hänen veljenpoikansa Juho Tulikoski, matemaatikko, työskentelevät yhtiökumppaneina yksityisetsivätoimistossaan. Helmikuu on ollut pimeä ja kylmä, joten kaksikolla on ollut aikaa paneutua Arosuon lempitapaukseen eli Bodomjärven murhien selvittämiseen.

Tilanne muuttuu, kun toimistoon marssii yllättäen kaupunginjohtajan kaunis vaimo, joka pyytää selvittämään lukiolaispoikansa Nicon kaappausta. Pojasta vaaditaan kuudensadantuhannen euron lunnaita. Poliisia ei saa tapaukseen sotkea, koska skandaalia halutaan välttää viimeiseen asti. Juho ja hänen enonsa epäilevät alusta asti, että rouva Manalkivellä eivät ole täysin puhtaat jauhot pussissaan, mutta päättävät pitää epäilynsä omana tietonaan. Kun lunnaitten maksu menee yllättäen pieleen, muuttuu tilanne kokonaan. Kuka vei Nicon ja rahat? Miksi etsiville ripotellaan hämäriä vihjeitä kuin parhaassakin Da Vinci -koodissa?

Pakkanen paukkuu, ja välillä lunta sataa. Kaksikon tutkimukset etenevät miten etenevät, mutta vähitellen juonen pirullisuus alkaa hahmottua niin minäkertoja Juholle kuin lukijallekin. Muutaman aika hyytävän ja mielikuvitusta kutkuttavan kohtauksen jälkeen syylliset ovat nalkissa ja saavat ansaitsemansa rangaistuksen. Vai miten se nyt menikään?

On vaikea analysoida, miksi pidän niin kovasti Koskisen kirjoitustyylistä. Kieli on sujuvaa ja hiottua, mutta ei mitenkään teennäistä tai korostunutta. Lukeminen on vaivatonta. Se kai on paras kuvaus. Tarinan matkaan voi heittäytyä myös luottavaisin mielin. Ainoa varsinaisesti harmittamaan jäänyt seikka HKK:ssa on yhden keskeisen epäillyn eli lukion historian lehtorin tapa jäädä talvilomalle viikkoa ennen koulun talvilomaviikkoa ja jättää asiasta vain lapun esimiehelleen tiedoksi. Seikka kuitataan normaalina käytäntönä! Oikeassa elämässä kirjassa kuvatusta menettelystä olisi seurauksena melkoinen sanktiovyöry ja höykytys. Faktojen täytyy olla ojennuksessa, muuten annan karttakepistä!

Tammikuun pimeä sylikin on hankittava ja luettava, se on edelleen selvää. Mielenkiintoista on seurata tätä kunnianhimoista projektia.


JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus
CrimeTime 2016. 244 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

#dekkariviikko kirjablogeissa