Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa

 

Salla Simukan kirjailijanura alkoi kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänen esikoisteoksensa Kun enkelit katsovat muualle (WSOY) ilmestyi. Parinkymmenen vuoden aikana Simukka on julkaissut koko joukon kirjoja, joista tunnetuimmat ja melkoista menestystä kansainvälisestikin ovat Lumikki-trilogian romaanit Punainen kuin veri, Valkea kuinlumi ja Musta kuin eebenpuu (Tammi, 2013–2014). Lisäksi Simukka on kirjoittanut erilaisia yhteisteoksia eri tekijöiden kanssa sekä kääntänyt merkittävän määrän teoksia.

Tästä kaikki alkaa on vahvasti kauhuaineksin maustettu parisuhderomaani. Nova ja Isla ovat olleet kymmenen vuotta yhdessä. Parisuhteessa on ollut ongelmia jo pitkään, mutta siitä huolimatta naiset ovat puoli vuotta sitten ostaa yhteisen talon nimeämättömän pikkukaupungin liepeiltä mäntymetsän keskeltä. Maastoon sulautuva syrjäinen talo on Novan kaikkien toiveiden täyttymys, ja pandemia on antanut puhtia sen hankinnalle.

Nyt kuitenkin on tullut aika tehdä kipeä mutta pakollinen päätös erosta. Tunteita kuohuttanut keskustelu on käyty illalla, ja sen päätteeksi Nova ja Isla ovat päätyneet nukkumaan yhdessä. Aamulla Isla on noussut ennen Novaa. Hänen ällistyksekseen Isla ei tunnu muistavan lainkaan, että he ovat eroamassa, vaan käyttäytyy kuin kaikki olisi heidän välillään hyvin.

Nova on menestynyt kuvittaja. Hän on onnistunut saamaan pitkän apurahan suomalaisen kansanperinteen kauhuaineksista kertovan teoksen kuvittamiseksi. Kylillä kulkevat kuolleet kiehtovat hänen mielikuvitustaan. Miten olisi luontevinta kuvata kuolleita? Tarinoissa he tuntuvat olevan aivan kuin elävätkin, mutta heidän käyttäytymisensä paljastaa heidän jo menneen.

Työnteko ei kuitenkaan luista, koska eroasia on edelleen ratkaisematta. Isla ei halua keskittyä käytännön asioihin vaan sulkeutuu omaan työhuoneeseensa väitöskirjansa pariin. Samaan aikaan keittiön kuiva-ainekaapissa pääsee valloilleen keittiökoisaongelma ja Nova alkaa kuulla omituisia ääniä. Onko hänen metsästä löytämässään vanhassa matkalaukussa kenties jotain ötököitä?

Novan näkökulmasta kerrottujen tapahtumien lomassa on joukko paikalliseen kansanperinteeseen liittyviä tarinoita, jotka alkavat pian kummallisesti nivoutua yhteen Novan yhä kummallisemmaksi käyvän arjen kanssa. Mitä oikein tapahtuu? Onko Isla kaikkien omituisten ilmiöiden takana vai liittyvätkö ne jotenkin taloon ja sen menneisyyteen? Mitä tapahtui talon suunnitelleelle arkkitehdille ja hänen puolisolleen?

Seksuaalisen monipuolisuuden kuvaajana Simukka on kokenut konkari, mikä näkyy keskeisen teeman luontevana käsittelynä. Sen sijaan ilmastonmuutoksen ja luontokadon Novalle aiheuttama ahdistus ja maailmantuska purkautuvat kirjan sivuille paikoin luentomaisesti. Selvennettäköön nyt tässä väärinkäsitysten välttämiseksi, että samat teemat ahdistavat minuakin. Teemat sopivat kyllä hyvin surun ja pelon rajamaastoa luotaavaan kauhuromaaniin, ovathan ne todellakin erittäin pelottavia ja ahdistavia.  

Tästä kaikki alkaa on mitoiltaan miltei pienoisromaani. Novan ja Islan tarinaan nivoutuu monenlaista häiritsevää ja omituista, jopa inhottavaa. Melko pian lukija alkaa rakennella saamiensa vihjeiden avulla teorioita siitä, mistä oikein on kysymys. Omat päätelmäni eivät kovin pahasti menneet harhaan. Kotimaisen kauhun kentällä on hyvin tilaa, ja sinne nopealukuinen Tästä kaikki alkaa sujahtaa aivan mainiosti.

Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa
Tammi 2022. 169 s.
Kansi Sanna Mander.

Ennakkokappale.

Matti Laine: Kuolemanloukku

 

Jo pari kertaa Elias Vitikan tavattuani olen hieman huolissani miettinyt, tapaammeko vielä. Kun illalla suljin Matti Laineen kuudennen Elias Vitikka -rikosromaanin Kuolemanloukku, olen entistäkin huolestuneempi. Tässäkö tämä nyt oli?

Saman kysymyksen äärellä puolirikollispomo Elias Vitikka on koko romaanin ajan. Onko mitään mieltä hänen ikäisensä miehen enää yrittää pyristellä alamaailman toimijana? Eikö elämällä voisi olla tarjottavanaan jotain muutakin kuin jatkuvaa valppaana oloa ja oman selustan turvaamista? Mitkä asiat ihan oikeasti ovat hänelle tärkeitä ja taistelun arvoisia?

Tällä kertaa Elias tavataan Suomenlinnan avovankilasta, jossa hänen talousrikoksista saamansa puolentoista vuoden rangaistus alkaa olla lopuillaan. Sonjasta on tullut ero jo ennen vankilareissua, ja liikeyrityksensä hän on uskonut nuorten kumppaneittensa Niila Säterin ja Mira Jokimaan huomaan. Avioliittonsa mies toivoo vielä elpyvän, kunhan vapaus koittaa, ja Firman hän aikoo ottaa taas omaan hallintaansa.

Vankila-aika on tehnyt Eliakselle hyvää. On ollut aikaa miettiä ja hoitaa fysiikkaansa. Ennen kaikkea vankilassa on voinut säilyttää henkensä, kun palkkatappajat ovat himoinneet hänen päänahkaansa. Erilaisin järjestelyin Elias on hoitanut itselleen rauhallisen ja vakaan olon. Perhe on fyysisesti turvattu, samoin hän itse.

Mutta mitä lähemmäs vapautumisen hetki tulee, sitä huonommalta tilanne alkaa vaikuttaa. Sonjalla on hänelle ikäviä uutisia, eivätkä liikekumppanit vastaa viesteihin. Sitten häntä tulee tapaamaan omituisesti käyttäytyvä krp:n rikostutkija, joka lähtiessään kutsuu häntä kryptisesti nimellä Coltrane. Lisää huonoja uutisia Elias saa Tullin rikostutkija Kelalta. Eliaksen suojatti Veeti Poranen on tehnyt itsemurhan vierailtuaan vain alle vuorokautta aiemmin ilmeisesti huumebisneksiin liittyvän kiinteistön pihalla.

Mitä ihmettä oikein on tekeillä ja miten Elias liittyy kaikkeen? Joku iso tuntematon tekijä vetelee naruista taustalla, ja Elias on ilmeisesti yksi sätkynukeista. Mitä tehdä? Luovuttaako ja paeta, vai taistella ja kenties kuolla? Miten suojata rakkaimpansa tässä tilanteessa, kun kasvottomana pysyttelevä vastapuoli on häikäilemätön ja täysin armoton? Näitä kysymyksiä Elias siis päätyy tosissaan miettimään useaan kertaan, eikä ratkaisu tällä kertaa ole helppo.

Olen varmaan jokaista Elias Vitikka -dekkaria esitellessäni huokaillut, miten kovasti pidän Matti Laineen kirjoitustyylistä. Entisen NHL-kiekkoilijan ja perheenisä-rikollispomon valinta dekkarisarjan päähenkilöksi on ollut ehkä yllättävänkin onnistunut. Elias Vitikka on vielä nelikymppisenäkin puoleensavetävä tyyppi, juuri sopivan vaarallinen mutta pohjimmiltaan kuitenkin ennen kaikkea kunnollinen ja oikeudenmukainen herrasmies ja huolehtiva isä.

Tarvittaessa hän osaa olla kova ja häikäilemätön, mutta hänestä tuntuu puuttuvan kaikesta huolimatta pohjimmainen pahuus, jonka rikollisin keinoin rahansa ansaitsevan liikemiehen ominaisuuksiin kuvittelisi automaattisesti kuuluvan. Elias ei ole ahne tai suuruudenhullu, mikä ehkä tekee hänestä kilpailijoille arvoituksellisen vastustajan.

Laine on siis kirjoittanut päähenkilöstään ennen kaikkea tuntevan ja ajattelevan ihmisen, ei konemaista supersankaria. Se vetoaa lukijaan, ainakin minuun. Eikä nyt pidä käsittää väärin. Kyllä Elias Vitikka -sarjassa ja myös Kuolemanloukussa on toimintaa ja pimeään alamaailmaan liittyvää juonittelua kupruineen ja ylilyönteineen. Mistään pehmosarjasta ei todellakaan ole kyse. Myös kovia otteita käytetään, kun siihen on todellinen tarve.

Mutta olivatko nämä nyt lopulliset jäähyväiset? Ainakin kovin haikeissa tunnelmissa erosimme.

Matti Laine: Kuolemanloukku
Bazar 2022. 285 s.
Kansi Mika Tuominen.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale.

Elias Vitikka -sarja:

Pahojen miesten seura
Merkitty mies
Pahuuden hinta
Tappajan vaisto
Pelon liekit
Kuolemanloukku

Tuire Malmstedt: Lumihauta

 

Olen kirjoittanut edellisestä Tuire Malmstedtin dekkarista Lasitarhasta kertovaan juttuuni, että hänen uuden sarjansa päähenkilökaksikolla Elmo Vauramolla ja Matilda Metsolla ei vaikuttaisi olevan niin paljon luurankoja kaapeissaan kuin edellisen sarjan Isa Karoksella. Kattia kanssa! Lasitarhassa ratkottava juttu kosketti Elmon menneisyyden arpia, ja uusi Lumihauta avaa kokonaisen luurankoarmeijan sisällään pitävän huoneen Matildan lapsuudesta.

Malmstedtia todellakin kiehtovat ihmismielen pimeät syöverit. Mitä on pahuus? Miten traumat vaikuttavat ihmiseen? Miten muistot rakentuvat? Ketkä kaikki voivat kokea syyllisyyttä tapahtumista, joille eivät ole voineet mitään? Nykyhetken tapahtumat juontuvat menneisyydestä. Lumihauta todistaa jälleen, että Malmstedt menee rohkeasti päin pahuuden ilmentymiä. Tällä kertaa tarinan toistuvana teemana ovat painajaismaiset perhesurmat.

Elmo ja Matilda hälytetään Jyväskylässä kammottavan tragedian näyttämölle. Ensinäkemältä vaikuttaa, että perheen isä on puukottanut vaimonsa hengiltä, ampunut pientä tytärtään selkään ja sen jälkeen itseään päähän. Vauva ja toinen pieni lapsi löytyvät vuoteistaan rauhallisina mutta hyvin kuolleina. Matilda on kauhusta jäykkänä, mutta päästyään liikkeelle hän marssii perheen kylpyhuoneeseen ja löytää pyykkikorista vielä yhden lapsen, viisivuotiaan tytön. Tytöllä on kasvoillaan veriroiskeita, mutta hänessä ei ole naarmuakaan. Hän on hengissä.

Hyvin nopeasti käy ilmi, että kauhean surmatyön takana on joku ulkopuolinen. Johtolankoja on kuitenkin hyvin vähän, jos ollenkaan, eikä tutkinta ota edetäkseen. Tilannetta ei helpota, että Matilda on joutunut jäämään epämääräisen pituiselle sairauslomalle. Hän pakenee pintaan nousevia kuristavan ahdistavia muistojaan pohjoiseen, Inarin Angeliin asti, kasvattivanhempiensa Kertun ja Paavon luokse.

Lumihaudan selkeäksi päähenkilöksi nousee Matilda, joka alkaa lopulta kysellä kotiväeltään ja kyläläisiltä omasta ja perheensä menneisyydestä. Parinkymmenen vuoden takaisesta tragediasta tietävät varmasti kaikki, mutta kukaan ei halua puhua, ei ainakaan Matildalle. Jotta saisi edes jostain langanpäästä kiinni, Matilda lähtee erämaahan tapaamaan setäänsä Mikkoa, jota ei ole tavannut vuosiin. Voisiko Mikko-setä kertoa totuuden Matildalle?

Nykyhetken tapahtumien lomassa kulkee Ebbán tarina. Aikuinen nainen on rakastunut naimisissa olevaan mieheen ja tullut tälle raskaaksi. Tieto tulevasta lapsesta ei kuitenkaan ilahduta miestä, ja niin Ebbá päätyy synnyttämään syrjäiseen mökkiinsä yksin, vain siskonsa tukemana. Mies ei kuitenkaan aio hyväksyä, että Ebbá kasvattaa hänen lapsensa, ja seuraa tragedia. Miten Ebbán tarina liittyy Matildaan ja tämän perheeseen?

Kuten aiemminkin, Malmstedt on punonut koukuttavan juonikuvion, joka pitää tiiviisti otteessaan. Minäkin ahmaisin Lumihaudan yhtenä kesäisenä lomapäivänä. Juoni on lopulta niin kimurantti, että kirjailija taiteilee uhkaavasti kuilun partaalla: saadaanko kaikki lopulta siististi pakettiin? Kyllä saadaan, mutta hieman joudutaan turvautumaan rautalankaankin, jotta kaikki salatut sukulaisuussuhteet saadaan lukijalle avautumaan.

Olen aikaisemminkin protestoinut joitakin Malmstedtin poliisityön kuvauksessa ottamia vapauksia vastaan, ja tälläkin kertaa muutama juonta koskeva kysymys olisi mielestäni vaatinut vielä tarkempaa miettimistä. Kokonaisuus on kuitenkin toimiva, joten pidän enimmät mutinani omana ilonani!

Matildan inarinsaamelaistausta on yllätys Elmolle ja muillekin poliisikollegoille, mutta myös lukijalle (en ainakaan muista, että se olisi Lasitarhassa tullut esille). Pohjoinen ulottuvuus on Lumihaudassa ehdottomasti sen paras anti, vaikka siis muutkaan ansiot eivät ole vähäiset. Pieni Angelin kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa niin hyvässä kuin pahassakin, on kuvattu hienosti. Eniten pidin lopulta Ebbásta kertovista osuuksista, koska niissä karu pohjoinen luonto nousee upeasti esille. Tekstissä on mukana myös mukavasti inarinsaamelaisia sanoja kuin kirpakkaana mausteena.

Tuire Malmstedt: Lumihauta
Aula & Co 2022. 301 s.
Kansi Tuomo Parikka.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.

Arvostelukappale.

 Isa Karos -sarja

Pimeä jää
Mykkä taivas
Enkelimetsä

 

Metso & Vauramo -sarja:

Lasitarha
Lumihauta

Johanna Valkama: Kuningatarlaiva

 

Johanna Valkaman Ilkkalan Susanna -sarjan aloitusosa Katariinanpyörä päättyy epilogiin, jossa kapinapäällikkö Jaakko Ilkan leski Susanna Katariina Ilkkala os. Weck purjehtii kasvattilastensa Hanneksen ja Piritan kanssa kohti Tukkiholman kaupunkia tavoitteenaan asettua sinne porvarien joukkoon mauste- ja tervakauppiaana. Suomen puolelle jääneille lapsille on ansaittava toimeentuloa. Eletään 1500-luvun viimeisiä hetkiä.

Kuningatarlaiva jatkaa Ilkkalan Susannan eli Katariina Weckin tarinaa neljännesvuosisata myöhemmin eli hänet tavataan Tukkiholmasta vuonna 1625. Aikahyppäys on kirjailijalta hyvä oivallus monellakin tapaa. Kyseinen vuosi on Ruotsin valtakunnan pääkaupungin kannalta kohtalokas ja mielenkiintoinen. Samalla Katariinan elämässä on menossa aivan uusi vaihe, joten uudet lukijat voivat huoleti tarttua tähän teokseen ja palata sitten halutessaan aloitusosan pariin. Katariinanpyörän juonenkäänteistä ei paljastu liikaa.

Katariina on siis asettunut pysyvästi Tukkiholmiin ja on nyt osa kaupungin porvaristoa, vaikka viimeinen sinetti eli porvarisvala on vielä vannomatta. Isä on aikanaan teroittanut, että vannomatta on paras, ja sitä neuvoa Katariina yrittää viimeiseen asti noudattaa. Helppoa ei suomalaistaustaisella naisella ole yritysmaailmassa, mutta lyypekkiläiset sukujuuret ja perheen kauppahuone ovat hyvä tuki kuitenkin.

Heti Kuningatarlaivan alussa Katariina saa huonoja uutisia. Hänen kauppakumppaninsa arvostettu maustekauppias Blasius Dundi on menehtynyt. Tapaus on paha takaisku Katariinalle ja häneen huonekunnalleen. Blasiuksen tyttäret eivät halua jatkaa yhteistä liiketointa Katariinan kanssa, joten hänen on muutettava kaupungin keskustasta Södermalmille, missä jo ennestään asuu runsaasti suomalaisia ja muita Ruotsin valtakunnan syrjäseuduilta kaupunkiin muuttaneita. Alue on siis kaikkea muuta kuin arvostettu, minkä omapäinen Pirita kimpaantuneena tuo esiin kerta toisensa jälkeen.

Katariinan talous ei vaikuta kovin vakaalta, ja hän ponnistelee kovasti saadakseen tilanteen hallintaansa. Samalla on huolehdittava äärimmäisen tarkasti moitteettomasta maineesta, sillä pienikin tahra porvarin ja vielä naisen nimessä saa nopeasti aikaan tuhoisan ketjureaktion. Samalla Katariinalla on huoli paitsi Suomessa asuvista lapsistaan, jotka ovat jääneet hänelle sydäntä särkevän etäisiksi, myös Hanneksesta ja Piritasta ja heidän tulevaisuudestaan. Hannes haikailee merille ja Pirita rikkaisiin naimisiin. Miten käy Katariinan ja hänen kauppahuoneensa?

Kuten sanottu, vuosi 1625 on hyvin valittu ajankohta romaanin tapahtumille. Ruotsin ja Puolan välillä jatkunut pitkä sota kiihtyy kesällä. Samaan aikaan Tukkiholmissa rakennetaan kuninkaan tilaamia suuria sotalaivoja, joista tärkein on antanut nimensäkin romaanille. ’Kuningatarlaiva’ on Wasa-laiva, jonka on tarkoitus olla valmistuttuaan häikäisevän upea Ruotsin laivaston lippulaiva ja tuhoa kylvävä sotakone. Rakennustelakkaa johtaa tiukoin ottein tanskalainen Söfring ’Juutti’ Hansson, joka on myös tekeillä olevan Wasan tuleva kapteeni.

Hanssonin jykevä ja karski olemus saa aikaan kummia väristyksiä Katariinan vartalossa. Yllättäen jyhkeän telakanvalvojan ja Katariinan polut alkavat risteytyä mitä omituisimmissa yhteyksissä. Romanttisille haaveille Katariinalla ei kuitenkaan juuri ole aikaa, koska on yritettävä kaikin keinoin saada Hanneksen Suomesta tuoma tervalasti myytyä.

Kuningatarlaiva ei ole kovin juonivetoinen historiallinen romaani, eikä edeltäjänsä tavoin kovin romantiikkapainotteinenkaan Katariinan ja Hanssonin välisestä ilmiselvästä kipunoinnista huolimatta. Valkama on enemmän keskittynyt kaupungin arkeen ja sen asukkaiden toimeentulon puolesta jatkuvasti käymän kamppailun ja ankaran elämän kuvailuun. Naisten, lasten ja köyhien asema ei ollut kaksinen, ja kaikkein huonoimmassa asemassa olivat vielä muualta tulleet, kuten suomalaiset. Suomalaisia pilkattiin avoimesti säätyläispiireissä, eikä Katariinakaan välty tilanteilta, joissa hän joutuu altavastaajaksi suomalaiskytköstensä takia. Sitkeä ja omanarvontuntoinen porvari ei kuitenkaan yleensä jää sanattomaksi tai neuvottomaksi.

Mielenkiintoista antia romaanissa on tietysti Wasa-laivan rakentaminen, josta olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Lukija tietysti tietää, miten kuninkaan ylpeydelle tulee käymään, joten rakennusvaiheiden probleemat sekä projektiin liittyvä politikointi saavat tiettyä kohtalokasta sävyä ylleen. En ole Wasa-museossa käynyt, mutta mitä ilmeisimmin pitäisi!

Tässä hetkessä kirjaa lukeva kiinnittää huomiota myös Tukkiholmissa vallitsevaan jatkuvaan ruton pelkoon. Kulkutaudeilta yritetään suojautua kaikin mahdollisin tiedossa olevin keinoin. Hannes esimerkiksi istuttaa Katariinan uuden talon seinustalle ruusuja, joiden tuoksu tiettävästi torjuu tauteja aiheuttavaa miasmaa. Myös omatekoisia ruttonaamioita käytetään taudilta suojautumiseen.

Ilkkalan Susanna on siis sarja, ja Kuningatarlaiva on sen toinen osa. Se päättyy tavalla, joka antaa mahdollisuuden joko päättää tarina tähän tai jatkaa. Itse toivon tietysti jatkoa, sillä sarja on tähän mennessä ollut todella mielenkiintoinen, raikas ja antoisa lisä suomalaisessa laadukkaassa historiallisen romaanin kentässä. Esimerkiksi Katariinan Lontoossa asuva kaksossisko Kristiina on jäänyt kovin vähäiseksi sivuhenkilöksi. Häneen tutustuisin mieluusti paremminkin.

Johanna Valkama: Kuningatarlaiva
Otava 2022. 303 s.
Kansi Timo Numminen.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki.

Arvostelukappale.

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas

 

Olen useaan otteeseen ja eri yhteyksissä peräänkuuluttanut hyviä nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuja dekkareita ja trillereitä. Niitä kun tuntuu ilmestyvän todella vähän. Lapsille ja esiteini-ikäisille kirjoitettuja laadukkaita jännityskirjoja ja -sarjoja kirjoitetaan suomalaisinkin voimin ihan mukavasti, mutta sitten lähinnä kumisee tyhjää. Kuvitellaanko edelleen, että jännityskirjallisuutta lukevat nuoret seilaavat teinivuosien lukuharrastuksen kannalta vaarallisen kuilun yli Agatha Christien sinänsä mainioiden mutta nykymakuun kovin hitaiden ja vähän pölyttyneiden arvoitusdekkarien matkassa?

Niinpä ilahduin saadessani Karistolta ennakkokappaleen englantilaisen Holly Jacksonin esikoisromaanista Kiltin tytön murhaopas, joka on nimenomaan kirjoitettu nuorille aikuisille. Tosin esimerkiksi Adlibriksessä Kiltin tytön murhaopas ja sen jatko-osia suositellaan ikäryhmälle 12–15. Minusta haarukka voisi hyvin olla 12–18, ehkä jopa 15–18. Nuoremmat kyllä lukisivat silti, ehkä vielä innokkaamminkin.

Kiltin tytön murhaopas on ollut hurja menestys. Se ja sen jatko-osat ovat keränneet runsaasti palkintoehdokkuuksia ja palkintoja, ja teokset ovat myyneet valtavia määriä. Suomennos on tänä kesänä keikkunut kuunteluaikapalveluiden kärkilistoilla. En ihmettele suosiota lainkaan. Itse aloitin kirjan äänikirjaversiona lähinnä testatakseni, lähteekö juttu vetämään. Pian huomasin etsiskeleväni sopivaa kuuntelupuuhaa päästäkseni kirjan pariin. Kun viimeiset puolitoista tuntia oli vielä kuuntelematta ja yö oli jo pitkällä, oli pakko napata painettu versio pinosta ja lukea itse loppuun.

Mielestäni kirja sopi oikein hyvin kuunneltavaksi, sillä äänikirjatoteutukseen on panostettu. Toteutuksessa on nimittäin kolme eri lukijaa, joista kaksi on mukana, kun luetaan kirjassa olevia litteroituja haastatteluja. Silti painettuun versioon tarttuminen paljasti, että kirjan sivuille on taitettu paljon visuaalista aineistoa, kuten karttoja ja kuvia, jotka eivät äänikirjaversiossa välity yhtä hyvin tai lainkaan.

Lyhyt guuglailu paljastaa, että Holly Jackson on syntynyt vuonna 1992, suorittanut akateemisen tutkinnon pääaineenaan englanti ja asuu nykyään Lontoossa.  Good Girl's Guide to Murder -sarjan ideana on Jacksonin mukaan olla vetävä kirjallinen versio true crime -podcasteista, joita hän innokkaasti kuuntelee. Itse en ole yhtään innokas true crime -fani, mutta se ei haitannut. Koukutuin silti tarinaan ihan totaalisesti.

Pippa tai ystävien kesken Pip Fitz-Amobi käy Little Kiltonin pikkukaupungin oppikoulun (kuten koulumuoto on kirjassa suomennettu, brittiläinen koulujärjestelmä kun ei ihan vastaa suomalaista) viimeistä luokkaa. Syksystä on tulossa rankka. On kirjoitettava lopputyö eli laaja tutkielma vapaavalintaisesta aiheesta sekä pyrittävä jatko-opintoihin yliopistoon. Pip on älykäs, lahjakas, erittäin tunnollinen ja hyvin päämäärätietoinen opiskelija, ja hän tähtää tosissaan Cambridgen yliopistoon.

Pip päättää valita lopputyönsä aiheeksi kotikaupungissaan viisi vuotta aikaisemmin sattuneen traagisen katoamistapauksen. 17-vuotias Andie Bell katosi jäljettömiin, ja vain kaksi päivää myöhemmin hänen poikaystävänsä Sal Singh teki itsemurhan ja jätti jälkeensä tunnustuskirjeen. Andien ruumista ei kuitenkaan löydetty, mutta poliisitutkinta päättyi Salin tunnustukseen.

Pip ei halua uskoa, että Sal Singh olisi oikeasti tappanut Andien ja itsensä. Pip on tuntenut Salin aikanaan etäisesti mutta kuitenkin. Mukava nuori mies oli suhtautunut 12-vuotiaaseen Pipiin ystävällisesti. Nyt Singhien perhe asuu edelleen Little Kiltonissa kaikkien halveksimana hylkiöjoukkona. Pip päättää koota rohkeutensa ja aloittaa tutkielmansa taustoituksen menemällä tapaamaan Salin pikkuveljeä Ravia, joka on suurin piirtein Pipin ikäinen nuorukainen. Vastahakoisesti Ravi suostuu keskustelemaan Pipin kanssa ja lopulta innostuu tämän tutkimussuunnitelmasta. Hänkään ei voi uskoa veljensä syyllisyyteen, ja nyt hän voisi auttaa Pipiä saamaan totuuden selville.

Pip ja Ravi tekevät valtavasti töitä haastatellessaan kaikkia mahdollisia tahoja ja etsiessään materiaalia internetistä ja kaikista kuviteltavista lähteistä. Vähän kerrallaan viiden vuoden takaiset tapahtumat alkavat hahmottua. Epämiellyttävä yllätys nuorille on, miten paljon ikäviä ja rumia asioita alkaa paljastua oikeastaan kaikista ihmisistä, jotka liittyvät tapaukseen edes etäisesti. Salaisuuksia on joka puolella, mihin he huomionsa milloinkin kääntävät, eikä Andiekaan ole ollut mikään puhdas pulmunen. Epäilyttävien ihmisten lista venyy venymistään. Mutta mitkä asiat ja ihmiset liittyvät Andien katoamiseen ja Salin kuolemaan?

Vielä paljon ikävämpi yllätys on, että joku ei lainkaan pidä siitä, että Pip on alkanut penkoa jo ratkaistuna pidettyä tapausta. Hän alkaa saada uhkausviestejä, ja samalla myös kirjan tunnelma alkaa kuin varkain muuttua yhä uhkaavammaksi. Pip ja Ravi eivät kaikissa käänteissä toimi aivan sääntöjä eivätkä edes lakeja pilkun tarkasti noudattaen, ja välillä lukijan sydäntä kylmää heidän viaton varomattomuutensa. Kuinka pitkälle uhkaaja, joka todennäköisesti on myös murhaaja, on valmis menemään?

Pip on mukavanoloinen nuori nainen, jonka kautta pääsee murhatutkinnan lisäksi kurkistamaan brittiläiseen keskiluokan elämään. Koulukuviot on kuvattu sen verran ylimalkaisesti, ettei niiden parissa pääse pitkästymään, oikeastaan päinvastoin, ne ovat näin ulkopuolisesta ihan kiinnostavia. Pipin oma perhe on sympaattinen ja turvallinen, ja Ravi tuo kuvioon hyvän lisäsäväyksen.

Näin keski-ikäisen lukijan silmään vähän pistää, miten itsestään selvänä kirjassa kuvataan erilaisten huumeiden käyttöä. Se tuntuu olevan luonteva osa alaikäistenkin opiskelijoiden bilettämistä siinä missä meillä (vielä) kuvataan alkoholin käyttöä vastaavissa tilanteissa. Tämä ei ole moralisoiva kommentti, vaan vain kiinnostava ja vähän huolestuttava huomio.

On hienoa, että Kiltin tytön murhaopas on suomennettu ja että se on löytänyt ainakin runsaasti kuuntelijoita. Toivon, että kirja löytää myös varsinaisen kohderyhmänsä käsiin, vaikka se sopii mainiosti varttuneempienkin nautittavaksi. Olisi hienoa saada sarjan seuraavia osia pikapuoliin suomeksi. Vielä enemmän toivon, että kustantamojen kammioissa suosiollisemmin suhtauduttaisiin myös kotimaisiin nuorten aikuisten jännityskirjoihin. Onhan sellaisia käsikirjoituksia runsaasti tarjolla, onhan?

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas (A Good Girl's Guide to Murder)
Suom. Leena Ojalatva.
Karisto 2022. 418 s.
Äänikirjan lukijat Yasmine Yamajako, Valtteri Lehtinen ja Mimosa Willamo.

 

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Good Girl's Guide to Murder -sarjan teokset:

A Good Girl's Guide to Murder (2019) (suom. Kiltin tytön murhaopas, 2022)
Good Girl, Bad Blood (2020)
As Good As Dead (2021)
Kill Joy (2022)

Juha Roiha: Yksi aina valvoo

 

Pyysin toimittaja Juha Roihan esikoisromaanista Yksi aina valvoo kustantaja Tammelta arvostelukappaleen, koska jostain syystä olin saanut käsityksen, että se on esikoisdekkari. Kirja esitellään kustantajan sivuilla mysteeriromaaniksi, ja kannessa on hieman komisario Palmua muistuttava figuuri. Kenties harhakäsitykseni johtuivat tästä.

Mutta dekkari Yksi joka valvoo ei ole. Se on jonkinlainen yhdistelmä veijarimaista vakoiluromaaniparodiaa ja maagista realismia, jossa tosiaan ratkaistaan mysteeriä, mutta rikoksesta ei ole kysymys, ei ainakaan varsinaisesti. Kunhan sain odotushorisonttini oikaistua, viihdyin kirjan parissa ihan mukavasti.

Hotelli Tornin yöportieeri Matti Laaksonen saa työpöydälleen kummallisen kirjekuoren, jonka sisällä on muutama liuska tekstiä ja kaksi valokuvaa. Toisessa niistä ovat Matti lapsena ja hänen vanhempansa. Matti on ollut jo aikeissa viskata kuoren pois, kun vastaanottotiskin puhelin soi. Tuntematon miesääni on kehottanut Mattia katsomaan kuvia ja lukemaan tekstin. Soitto tuli, kuten jälkeen päin käy ilmi, vastaanottotiskin puhelimen omasta numerosta…

Papereissa itseään K:ksi kutsuva mies kertoo olevansa Neuvostoliiton vakooja, jota varten hotelliin on valvontakomission aikaan rakennettu salahuone. Valvontakomissio lähti aikanaan, mutta K jäi. Neuvostoliitto kaatui, mutta K jatkoi työskentelyään uudelle isännälleen. Matti pitää K;n tarinaa alkuun keksittynä ja pilana, mutta samaan aikaan K:n muisteluviestien kanssa alkaa tapahtua monenlaista omituista. Esimerkiksi Matin hallussa oleva pieni ikoni alkaa muuttua.

Käy ilmi, että K ei ole vuosikymmenten aikana vain vakoillut Suomea ja suomalaisia, vaan hänellä on ollut aktiiviset sormensa pelissä monessa historian tapahtumassa. Osan niistä me kaikki tunnistamme, mutta muutamat tapahtumat ovat niin Matille kuin lukijallekin uusia ja sitäkin ällistyttävämpiä.

Miksi K haluaa kertoa uskomattoman tarinansa juuri Matille? Se selviää lopulta ja onnistuu kyllä yllättämään Matin melkoisesti! Lukijakin yllättyy, joskaan ei välttämättä ihan yhtä paljon, jos on malttanut tehdä muutamia huomiota matkan varrella.

Yksi aina valvoo on nokkelasti toteutettu vakoilutarina vähän Forrest Gumpin hengessä. Minua K:n jutut vähän hymyilyttivät, ja muutamat oivallukset ovat kieltämättä riemastuttavia. Jos suostuu lähtemään maagisrealistiselle matkalle lähimenneisyyteemme ja legendaariseen hotelli Torniin, Yksi aina valvoo viihdyttää varmasti. Mielenkiintoinen, ehkä vähän odottamatonkin avaus Juha Roihan kirjailijanuralle.

Juha Roiha: Yksi aina valvoo
Tammi 2022. 303 s.
Kansi Markko Taina.
Äänikirjan lukija Juha Roiha.

Arvostelukappale.

Mick Herron: Todelliset tiikerit

 

Jos kisattaisiin k***päisimmän esihenkilön tittelistä, päältä päin näyttäisi, että Jackson Lamb olisi kirkkaasti vahvoilla. Lamb johtaa Britannian Salaisen palvelun MI5:n Slough Housea, johon on koottu uransa mokanneet hylkiöagentit hoitamaan merkityksettömiltä tuntuvia ja uuvuttavia rutiiniselvityksiä. Lamb on entinen huippuagentti, mitä ei millään uskoisi. Hän pukeutuu kuin etsisi vaatteensa Pelastusarmeijan ylimäärävarastoista, on muutenkin epäsiisti, piereskelee kuuluvasti ja tarkoitushakuisesti ja sikailee kaikin mahdollisin tavoin.

Henkilöstöään hän kohtelee avoimen ivallisesti niin ryhmänä kuin yksilöinäkin. Jokaisen alaisen taustalla on jokin moka tai muu syy epäsuosioon joutumiselle, sillä kukaan ei tule Regent’s Parkin päämajasta Slough Houseen vapaaehtoisesti. Kukaan ei myöskään koskaan palaa Regent’s Parkiin, vaikka jokainen siitä unelmoi ja alkuun vahvasti uskookin. Slough Housen tarkoitus on saada hylkiöagentit irtisanoutumaan. Siinä Jackson Lamb yrittää parhaansa mukaan auttaa. Hän esimerkiksi tarjoaa säännöllisesti alkoholistisihteerille viskipaukkua toimistopullostaan, jota ei itse kaihtele vajentaa työaikanaan.

Jackson Lamb on brittikirjailija Mick Herronin parodisen vakoiluromaanisarjan nimihenkilö. Sarjassa on ilmestynyt tänä keväänä jo kahdeksas osa Bad Actors, ja ensimmäiseen osaan Luupäät perustuva tv-sarja Slow Horses on valmistunut Apple TV -kanavan alkuperäistuotantona. Jackson Lambia näyttelee Gary Oldman ja hänen esihenkilöään Diana Taverneria Kristin Scott Thomas. Trailerin perusteella sarja vaikuttaa oikein hyvältä, joten ne, joilla on Apple TV:n katseluoikeus, voivat olla tyytyväisiä.

Aiemmin lähinnä kotimaista kirjallisuutta kustantanut CrimeTime on ottanut Jackson Lamb -sarjan suomennokset julkaisuohjelmaansa, ja suomennoksia on tähän mennessä ilmestynyt kolme: Luupäät (2021), Nukkuvat leijonat (2021) ja tänä keväänä Todelliset tiikerit. Neljäs osa Vakoojakatu ilmestyy syksyllä.

Jackson Lamb -sarja on parodinen vakoiluromaanisarja, jossa brittihuumori yhdistyy monimutkaisiin ja yllättäväkäänteisiin juonirakennelmiin. Koska on kysymys vakoilusta, kukaan ei voi koskaan olla varma oikeastaan mistään. Kaikki on joko hämäystä tai hämäyksen hämäystä tai vielä jonkin mutkan kautta triplahämäystä. Kaikki juonittelevat kaikkia vastaan minkä kerkeävät.

Kolmen osan perusteella sanoisin, että sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä tahansa, sillä jokaisessa osassa on ratkottavana erillisiä tapauksia. Parhaiten sarja kuitenkin toiminee ilmestymisjärjestyksessä lukemalla. Itse luin toistaiseksi suomeksi ilmestyneet kolme ensimmäistä osaa tiiviissä tahdissa, koska jäin koukkuun Herronin antisankareiden touhuihin ja kuivakkaan huumoriin.

Slough Housessa on henkilöstöä runsaan laisesti, ja Herron suhtautuu romaanihenkilöihinsä varsin pragmaattisesti eli muutama talon henkilöstöstä vähenee joka osassa luonnollisen poistuman kautta. Ei siis kannata liikaa kiintyä kehenkään, koska pian joutuu todennäköisesti heittämään kiintymyksensä kohteelle hyvästit tämän koettua väkivaltaisen lopun. Regent’s Parkista tosin saadaan täydennystä pikaiseen tahtiin.

Väenpaljous on alkuun hämmentävää, mutta kunhan tarina on kunnolla päässyt vauhtiin, keskeisimmät henkilöt alkavat tulla tutuiksi. Kaikkien muiden paitsi Jackson Lambin taustoista ja yksityiselämästä kerrotaan ainakin yksityiskohtia. Kaikkien muiden Regent’s Parkista karkottamisen katkera syy kerrotaan lukijalle, paitsi Lambin. Sitä eivät tiedä myöskään Slough Housen työntekijät, mistä aiheutuu melko lailla juoruilua ja spekulointia. Onko mies mokannut itsekin urallaan, vai onko hän Tavernerin luotettu, joka vain hoitaa tehtäväänsä eli savustaa ulos epäkelpoa työvoimaa?

Luupäissä esitellään alkuun lukijalle Slough Housea ja sen henkilöstöä. Jackson Lamb on antanut River Cartwrightille tämän kuukausia himoaman kenttätehtävän. Se ei tosin ole ihan sellainen kuin hän toivonut. Hänen on saatava haltuunsa äärioikeiston suuntaan kallistuneen toimittaja Robert Hobdenin roskapussi, analysoitava sen sisältö ja laadittava siitä raportti. Mikä Hobdenissa päällikköä niin paljon kiinnostaa, ei kerrota Riverille eikä muillekaan Hobdenia tarkkaileville agenteille.

Slough House sähköistyy, kun nettiin ladataan video, jolla nimeämättömät huppupäät uhkaavat katkaista sieppaamansa nuoren miehen kaulan ja näyttää kaiken reaaliaikaisesti netissä. Mitään vaatimuksia tai muita uhkauksia ei esitetä, mutta määräaika on lyhyt, vain pari vuorokautta. Mistä oikein on kysymys? Miten nuorukaisen hengen voisi pelastaa? Kuka hän on? Keitä sieppaajat ovat? Slough Housen väkeä ei rekrytoida tapauksen yhteydessä aktiivitehtäviin, mutta he päättävät ryhtyä itse omatoimisesti ratkaisemaan ongelmaa. Niin voisi osoittaa pätevyytensä ja päästä takaisin tositoimiin ja päämajan armoihin.

Jackson Lamb -sarjan toinen osa Nukkuvat leijonat palkittiin vuonna 2013 CWA Kultatikarilla vuoden parhaana dekkarina Britanniassa ja sai Tanskassa parhaan käännösdekkarin palkinnon. Berliinin muurin murtumisen jälkeen Britannian salaisen palvelun palkkalistoilta pyyhitty Dickie Bow kohtaa yllättäen Lontoon vilinässä henkilön, jonka hän tunnistaa entiseksi Moskovan agentiksi. Seuraavana aamuna Jackson Lamb käy selvittelemässä Bown kuolemaan liittyviä olosuhteita. Mies on löytynyt sydänkohtaukseen menehtyneenä bussista.

Samaan aikaan Min Harper ja Louisa Guy Slough Housesta saavat Regent’s Parkin James Hämähäkki Webbiltä toimeksiannon. Heidän pitäisi turvata neuvotteluihin saapuvaa venäläistä oligarkkia Arkadi Paškinia, joka haluaa hoitaa Lontoossa korkean tason tapaamisensa kirjaimellisesti korkealla eli Needle-pilvenpiirtäjän 77. kerroksessa. Tehtävä kuulostaa vähän epäilyttävältä, mutta seurustelun aloittanut työpari on kipeästi rahan tarpeessa.

Dickie Bown tapauksen pengonta nostaa nopeasti pintaan kuuman nimen kylmän sodan ajoilta: Aleksander Popov. Kyseessä on pahamaineinen venäläisagentti, joka sittemmin osoitettiin venäläisten taitavaksi harhautukseksi. Oliko kyse sittenkin harhautuksen harhautuksesta, eli oliko Popov kuitenkin olemassa ja jos oli, onko hän nyt taas aktiivinen? Kuten arvata saattaa, tapaukset liittyvät lopulta yhteen, ja loppurytinät ovat melkoisen näyttävät.

Viimeistään Todelliset tiikerit todistaa, että vaikka Jackson Lamb on esihenkilö suoraan helvetistä, hän kuitenkin pitää tiukan paikan tullen omiensa puolta keinoja kaihtamatta. Hyvä niin, sillä tällä kertaa hänen sihteerinään toimiva agentti Catherine Standish kidnapataan. Lunnasvaatimus osoitetaan Catherinen kollegalle River Cartwrightille. Catherinen hengen voi pelastaa toimittamalla pääministeristä laaditun taustatietokansion sieppaajille. Harmillisesti kyseistä kansiota säilytetään MI5:n päämajan kellariarkistossa, joten pian River on melkoisissa hankaluuksissa.

Samaan aikaan Jackson Lambin esihenkilöt Regent’s Parkissa tuskailevat ministerin vaatimien budjettileikkausten kanssa. Ministerin ja MI5:n päällikön mielipide on, että Slough House on syytä lakkauttaa mitä pikimmin. Suunnitelma kuitenkin kohtaa vastoinkäymisen toisensa perään. Niistä osa liittyy arkistoinnin uudelleenjärjestämiseen ja arkiston uudelleensijoittamiseen, osa taas erään kyseenalaisen operaation pieleen menemiseen. Poliittinen peli on armotonta, eivätkä toisiksi jää virkamiesten keskinäinen kyynärpäätaktikointi ja kampittelu. Kehenkään ei vain voi luottaa, ei aina edes itseensä.

Catherinen vapauttamiseksi tarvitaan kunnon suunnitelma, samoin arkiston harmaiden kansioiden haltuun ottamiseksi. Seuraa tuttuun tapaan kiivasta yllättävien käänteiden värittämä toimintaa, jossa tulee myös tappioita ennen kuin tilanne on saatu tyydyttävästi haltuun.

En ole varsinainen vakoiluromaanien ystävä, mutta nämä Herronin kirjat ovat kyllä riisuneet kaiken vastarintani. Herron kirjoittaa melko laveasti ja päältä päin katsoen hidastempoisestikin, mutta tarinoiden edetessä huomaa, miten miltei kaikki alun merkityksettömiltä tuntuneet yksityiskohdat ovat sitten kuitenkin merkityksellisiä lopputuloksen kannalta. Juonet ovat koukeroisia ja monihaaraisia, joten keskittymistä lukijalta edellytetään ehkä keskimääräistä enemmänkin. Kirjat ovat hyvin brittiläisiä, mistä pidän kovasti.

Toivon vienosti, että Suomen dekkariseuran hallitus pitää Mick Herronin tuotannon mielessään valitessaan syksyllä taas uutta ulkomaisen dekkarikirjallisuuden kunniakirjan saajaa. Jos ei tänä vuonna niin ainakin sitten tulevina vuosina. Sen lisäksi toivon, että Apple-TV myisi sarjansa jollekin muulle palvelulle lähitulevaisuudessa. Katsoisin sen enemmän kuin mielelläni.

Mick Herron: Luupäät (Slow Horses)
Suom. Ilkka Rekiaro.
CrimeTime 2021. 399 s.
Kansi Matti Vartiala. 
Äänikirjan lukija Turkka Mastomäki.

Mick Herron: Nukkuvat leijonat (Dead Lions)
Suom. Ilkka Rekiaro.
CrimeTime 2021. 415 s.
Kansi Matti Vartiala. 
Äänikirjan lukija Turkka Mastomäki.

Mick Herron: Todelliset tiikerit (Real Tigers)
Suom. Ilkka Rekiaro.
CrimeTime 2022. 405 s.
Kansi Matti Vartiala. 
Äänikirjan lukija Turkka Mastomäki.

Kirjat arvostelukappaleita. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.