Jessica Knoll: Onnentyttö

Näemmä ainakin talveen asti jatkuva urakkani kuunnella pois varastoon hankkimiani äänikirjoja tarjoaa hyvin erilaisia kuuntelukokemuksia. Koska urakka on nimenomaan urakointia, en sen kummemmin ole pysähtynyt kaikkia hankintojani tutkailemaan vaan olen lähinnä laittanut kirjoja järjestyksessä niin sanotusti tulille.

Viimeisin kuuntelemani oli Jessica Knollin menestystrilleriksi luonnehdittu Onnentyttö, jossa luvattiin olevan ruusuntuoksua ja ruudinkäryä. Tämä piti varmistaa vielä, kun kuuntelu oli jo mielestäni hyvällä tolalla mutta tarinassa oli lähinnä valmisteltu tulossa olevia newyorkilaisia unelmahäitä ja keskitytty naistenlehden toimituksessa työkavereille kettuilemiseen. Olisiko jotain trillerimäistä oikeasti luvassa vai mistä oikein oli kyse?

TifAni Fanelle eli nykyään Ani Fanelle, pian Ani Harrison, on Onnentytön minäkertoja. Nykyhetkessä vuonna 2015 Anin elämä on viimeistä piirtoa myöden täydellistä, ainakin melkein. Hänellä on monien kadehtima unelmatyö The Women’s Magazinen tähtitoimittajana ja sormessaan kihlasormus, jonka hän on saanut Luke Harrisonilta. Luke on oikea unelmien prinssi: komea Wall Streetilla työskentelevä lakimies, jonka suvulla on rutkasti vanhaa rahaa. Upea kihlasormus on suvun perintökalleus, joka kertoo tyhmimmällekin, että Ani on tekemässä melkoiset naimakaupat. Niin hyvät, että ne pyyhkivät lopullisesti menneisyyden TifAnin kartalta.

Täydellisen elämän kiiltävälle pinnalle uhkaa kuitenkin langeta varjoja. Ensinnäkin Ani on aivan liian paksu voidakseen näyttäytyä täydellisessä hääpuvussaan. On siis aloitettava itsensä rääkkääminen treenaamalla tuplasti enemmän ja näännyttäminen vähentämällä syömistä neljännekseen, noh, viidennekseen normaalista. Ani on kyllästynyt olemaan ’pikkuinen’, hän haluaa olla laiha!

Toinen varjo lankeaa vielä ennen häitä kuvattavasta dokumentista, jossa Ani on luvannut esiintyä. Dokumentti pureutuu tapahtumaan, joka sattui Anin koulussa sinä syksynä, kun hän oli 14-vuotias. Mitä koululla oikein tapahtui ja miten se liittyy Aniin ja hänen tuleviin häihinsä?

Ensivaikutelma Anista on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hänellä tuntuu olevan paitsi mieletön syömishäiriö myös megalomaaninen huijarisyndrooma. Hän miettii koko ajan, miltä näyttää ja millaisen vaikutelman tekee toisiin ihmisiin. Toiset ihmiset, siis aivan kaikki toiset ihmiset, ovat hänen pelinappuloitaan isossa pelissä, jonka tavoitteena on saada Ani näyttämään mahdollisimman hyvältä ja menestyneeltä. Luke täyttää kaikki hänen toiveensa, vaikka ei haluakaan antaa sähköiskuja hänen haaroväliinsä seksin aikana.

Vähitellen lukijalle avataan Anin historiaa vuoden 2001 syksyltä, jolloin hän joutui vaihtamaan katolisesta koulusta Bradleyn hienoon yksityiskouluun. Sopeutuminen ei ollut helppoa, vaikka alku näyttikin lupaavalta. Mitä pidemmälle syyslukukausi etenee, sitä ikävämpiä asioita Anille, tai kuten silloin sanottiin, Tifille koulussa ja vapaa-ajalla tapahtuu. Silti Knoll onnistui ainakin minut yllättämään sillä, mikä lopulta on työn alla olevan dokumentin aiheena.

Mitä Bradleyssa tapahtui ja mikä oikeasti oli Anin osuus niissä tapahtumissa? Miten pintaan pyrkivät ikävät asiat vaikuttavat Anin loistavaan tulevaisuuteen? Nämä kysymykset saavat vastauksensa Onnentytössä, joka osoittautui lopulta oikeasti koukuttavaksi psykologiseksi trilleriksi, vaikka en Anin kanssa haluaisi välttämättä yhtään paremmin tutustua.

Jessica Knoll: Onnentyttö (Luckiest Girl Alive)
Suom. Päivi Pouttu-Delière.
Bazar 2017. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 14 h 27 min.

Ostettu.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Suren ihmisiä, joille jatkuva väkivalta on opettanut, ettei heillä ole arvoa. Suren ihmisiä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä. Suren lapsia, jotka leikkivät sotaa oikeilla aseilla. Suren naisia, joilta kukaan ei kysy: ”Mitä sinä haluat?”

Millaista on olla pieni poika ja käydä äidin ja pikkuveljen kanssa katsomassa isää vankilassa? Isää, josta ei ole oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa ja jota ei ainakaan tunnista siitä luurangonlaihasta konkkanokkaisesta miehenkuvatuksesta, joka ei jaksa edes huitaista paljaalla selällään kävelevää torakkaa pois. Vankilassa, joka on pahamaineinen Abu Ghraib, Saddam Husseinin vastustajia pullollaan oleva kidutuskeskus.

Minkälaista on olla pieni poika, joka joutuu pinnistelemään jokaisessa elämänsä tilanteessa, ettei paljastaisi vahingossa perheen salaisuutta? Kukaan ei saa tietää, että isä on Irakin diktaattorin hirmuvallan vastustaja. Tai että perheen keittiön lattiaan on tehty salakuoppa, jonka kannen saa salvattua sisältä päin.

Millaista on olla pieni poika, joka pakenee perheensä ja kymmenien tuhansien muiden kanssa autiomaahan samalla, kun oman maan armeija tulittaa pakolaisia? Millaista on asua vuosia hiekkaerämaassa telttakylässä, käydä parakkikoulua ja kadehtia lapsia, jotka saavat syödä niin paljon suklaata kuin haluavat?

Millaista on olla pieni poika, joka tuodaan ruskeiden hiekka-aavikoiden keskeltä ja polttavan kuuman auringon alta Suomeen, vihreyden, pimeyden ja kylmyyden keskelle, maahan, jonka kielestä ei ymmärrä mitään ja jonka tavat pelottavat ja hämmentävät?

Elina Hirvosen romaanissa Punainen myrsky kerrotaan tällaisista tapahtumista ja niiden herättämistä tuntemuksista ja aiheuttamista seurauksista pienen irakilaisen pojan, myöhemmin miehen näkökulmasta. Nykyhetkessä minäkertojan puoliso on viimeisillään raskaana ja äiti vakavasti sairas. Lapsen syntymän odottaminen on mullistavaa. Mies tuntee myös suurta ylpeyttä siitä, että voi vihdoinkin tarjota äidilleen parasta mahdollista hoitoa. Niin ei ole aina ollut, todellakaan.

Miehen työ rauhanneuvottelutehtävissä vie hänet tapaamaan ihmisiä, joiden kohtaaminen nostaa pintaan muistoja kaukaa lapsuudesta. Niistä piinaavimpia on juuri tuo yllä kuvattu vankilavierailu, joka aiheutti lapselle kammottavia painajaisia. Vankilassa nähty isä piirtyi pojan mieleen niin pelottavana, että hän ei halunnut isän palaavan kotiin. Kun isä sitten palasi, tältä ei juuri huomiota herunut pojalle tai tämän sisaruksille. Harmillisesti isä varasti myös suuren osan pojan palvoman äidin huomiosta.

Kun isä ja äiti olivat yhdessä, heistä säteili jotain saavuttamatonta, voimaa, joka teki heistä enemmän kuin mitä he olivat yksin, niin kuin he olisivat kaksi taivaankappaletta, jotka toisiinsa törmätessään alkoivat säteillä.

Punainen myrsky on riipaiseva, kauhea tarina. Se on kauhea siksi, että se pohjautuu tositapahtumiin. Se ravistelee ja järkyttää. Tällaista on ihan oikeasti tapahtunut ja mikä pahinta, tapahtuu edelleen. Se muistuttaa myös siitä, että koskaan ei voi tietää, millaisia kokemuksia toisella ihmisellä on takanaan, mitä hän on joutunut näkemään, kokemaan ja tekemään. On helppoa tehdä oletuksia ja yleistyksiä, jos ei kysy ja kuuntele, mitä vastataan.

Lapset, jotka kätkevät pommeja vaatteisiinsa ja autoihin, tekevät sen selviytyäkseen, saadakseen aikuisen hyväksyvän katseen: sen katseen takia lapset tekevät mitä tahansa.

Punainen myrsky on myös kaunis ja pikkuisen toiveikaskin tarina. Ainakin jotkut voivat pelastua ja monet heistä selviytyä. Rakkaus ja luottamus korjaavat paljon. Mutta helppoa se ei ole. Osa vaurioista voi olla peruuttamattomia. Ihmistä ei enää saa ehjäksi, vaikka kuinka niin haluaisi.

Olen yksin Irakissa ja Suomessa, olen rikki tavalla, jota en voi kertoa ja mikään, mitä teen, ei riitä.

***

Lukukokemukseen vaikuttaa yllättävän paljon, mitä on lukenut juuri ennen tai ainakin hiljattain. Sattumalta Elina Hirvosen Punaisen myrskyn ennakkokappale löytyi postilaatikostani samana päivänä, kun olin purkanut tuntoni aivan juuri lukemastani Pajtim Statovcin Bollasta. Olin siis hyvin virittyneessä lukutunnelmassa ja teosten yhteiset teemat tuntuivat suorastaan vyöryvän ylitseni.

Kummassakin kirjassa käsitellään kauheuksia, niitä seuraavaa maanpakolaisuutta sekä siitä seuraavaa irrallisuutta. Kummassakin on hienosti sukellettu lapsen ja nuoren ihmisen nahkoihin ja katsotaan tapahtumia osin niistä näkökulmista. Bollan juuri luettuani aloin Punaisen myrskyn puolivälissä olla jo melkoisen vereslihalla. Vaikuttavat romaanit tuntuivat kaivautuvan syvälle sisimpääni jopa siinä määrin, että alkoi ahdistaa. Se ei ole ollenkaan huono asia. Näin kirjallisuuden pitääkin toimia, kun aiheet ja teemat ovat oikeasti vaikeita ja kauheita. Onneksi Punaisen myrskyn lopussa pilkahtaa sentään toivo.

Kummassakin kirjassa vaikuttavaa on paitsi tarinan tasolla lukijassa heräävät kysymykset ja pohdinta, myös taiturillinen kirjoittaminen, sanankäyttö ja kieli. Tätä on muuten todella vaikea sanallistaa. Mikä tekee lukemisesta nautinnon? Minulle tarina on tärkeä osa lukukokemusta, mutta parhaimmillaan teos on kokonaisuus, jossa on kiinnostava ja vaikuttava sisältö ja joka on kieleltään sujuvaa (siis ei kömpelöitä lauserakenteita tms.) ja raikasta (esimerkiksi kielikuvia, jotka eivät vaikuta teennäisiltä mutta ovat silti epätavanomaisia). Hirvonen on suosikkikirjailijoitani, enkä todellakaan joutunut tälläkään kertaa pettymään yhtään, päinvastoin.

Kirjailijan jälkisanoissaan Hirvonen paljastaa seikan, joka kieltämättä askarrutti minuakin melkoisesti jo teoksen alkupuoliskolla. Miten Hirvonen on onnistunut sukeltamaan näin syvälle vieraaseen kulttuuriin ja aikaan, pienen irakilaispojan nahkoihin 1980-luvulle asti? Myönnän, että samaa kysymystä en pohtinut lainkaan yhtä paljon Bollaa lukiessani. Hirvosen teoksen pohjalla on Hussein al-Taeen ja hänen perheensä tarina. Hussein al-Taee oli ottanut kirjailijaan yhteyttä ja pyytänyt tätä kirjoittamaan hänen äitinsä tarinoihin perustuvan romaanin.

Hirvonen kertoo innostuneensa, olihan aihepiiri ollut hänellä mielessä jo aikaisemmin. Mutta epäröinytkin hän oli. Olisiko hän oikea ihminen kertomaan tämän tarinan? Hussein al-Taeen mielestä paras kertoja tarinalle olisi nimenomaan joku, joka on kotoisin hänen uudesta maailmastaan.

Lopputulos on ennen kaikkea fiktiivinen romaani, joka on syntynyt reaalimaailman ihmisten kertomien tarinoiden pohjalta. Se ei ole yksi yhteen al-Taeen ja hänen perheensä tarina. Romaanin kirjoittaminen on ollut vuosien mittainen prosessi, sillä kirjailija tapasi silloin CMI:llä työskennelleen al-Taeen ensimmäisen kerran vuoden 2015 syksyllä. Keväällä 2019 teos oli ollut viimeistelyvaiheessa, kun al-Taee nousi ikävällä tavalla julkisuuteen. Kirja tietysti julkaistiin ja hyvä niin. Toivon todella, että tämä(kin) teos osataan ottaa vastaan ennen kaikkea romaanina, hyvin tärkeänä ja hienona sellaisena.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky
WSOY, 2019. 276 s.

Ennakkokappale.

Taina Haahti: Kolumnisti

Lähes hallinnasta livahtaneessa äänikirjavarastossani muhi Taina Haahdin pari vuotta sitten ilmestynyt esikoisdekkari Kolumnisti. Sen kuuntelulle olikin otollinen hetki, sillä Kolumnistin jatko-osa Strategi on ilmestynyt aivan hiljattain.

Vaikka kyse on esikoisdekkarista, ei Haahti ole mikään untuvikko kirjailijana. Strategi on nimittäin hänen viidestoista teoksensa. Haahti on itse luokitellut Kolumnistin ensimmäiseksi rikosromaanikseen, vaikka hänen tuotantoaan enemmän lukeneet toteavatkin, että hänen tuotannossaan on ollut aikaisemminkin dekkarimaisia piirteitä. Itse en ole Haahdin tuotantoon aiemmin tutustunut, mutta hyllyssä odottaa lukemistaan Mariaanien hauta -niminen romaani (Siltala, 2015).

Kolumnisti siis aloittaa uuden dekkarisarjan, jonka päähenkilönä on freelancetoimittaja Marita ’Mara’ Nuutinen. Nuutinen on saanut potkut aiemmasta varsin rahakkaasta viestintätehtävästään käräytettyään pomonsa KRP:lle. Valitettavasti Maran keräämät todisteet eivät ole riittäneet syytteen nostamiseen, mutta episodin seurauksena Mara on menettänyt työnsä, asuntonsa ja autonsa. Kumppanikin on ottanut (tai saanut?) hatkat.

Nyt Mara yrittää saada jalkaansa medioiden ovenrakoon vaihtelevalla menestyksellä. Kirjoitettuaan myönteisen jutun tuulivoimasta Mara saa koko joukon närkästynyttä 

palautetta. Kantahämäläiseen Joppilan kuntaankin on noussut oma tuulipuisto. Tuulivoimaa vastustava aktiivi Erja Jokinen kutsuu Maran kotiinsa kokemaan, millaista haittaa voimalat aiheuttavat lähistön asukkaille ja heidän terveydelleen. Mara ei kuitenkaan ole kiinnostunut tarjouksesta.

Maran mieli muuttuu, kun Joppilan tuulipuistosta löytyy naisen ruumis ja Maran postin seasta tuulipuiston vaiheita kuvaava leikearkisto. Olisiko tässä kuitenkin jutunjuurta? Koska muutakaan ei ole tarjolla, Mara lainaa siskonsa kalliin auton ja lähtee jutuntekoon Joppilan kuntaan.

Tunnelma pikkupaikkakunnalla on ankea ja jotenkin kiusallisenkin todentuntuinen. Kunnanjohtaja on sliipatun oloinen markkinamies ja hyväveliverkosto on rasvattu viimeisen päälle toimivaksi. Pahavuoren laella pyörivät tuulipuistot ovat romahduttaneet viereisen asuinalueen kiinteistöjen arvon ja asukkaat ovat syystä katkeria. Heitä ei lohduta Joppilan kunnan kilvenkiillotus puhtaaseen energiaan panostavana paikkakuntana. Kuinka syvälle voitelu ja oikea korruptio ulottuvat? Ketkä ovat olleet todellisia hyötyjiä?

Kuten arvata saattaa, Maran oleskelu pitäjässä venyy. Mitä enemmän hän penkoo tuulivoimaloita ja tuulipuistossa kuolleen naisen tapausta, sitä kummallisemmin alkavat ihmiset hänen ympärillään reagoida. Kaikki vähintään tuntevat toisensa, elleivät sitten ole sukua keskenään.

Maralle selviää, että häntä kiinnostava kuolemantapaus ei suinkaan ole ensimmäinen laatuaan. Paikkakunnalla on hiljattain kuollut kaksi muutakin nelikymppistä naista enemmän tai vähemmän epäilyttävissä olosuhteissa. Onko tuulivoiman vastustaminen Joppilassa hengenvaarallista?

Maran oma menneisyyskin pulpahtelee jutun yhteydessä välillä pintaan, mutta sen osuus jää vielä tässä aloitusosassa lähinnä vihjailuksi.

Dekkarina Kolumnisti on ihan mukavaa tasoa. Alkuun tosin lähdetään minun makuuni turhan kaukaa ja viivytellen. Jos olisin lukenut tämän painettuna, olisin varmasti harpponut alkupuolelta pitkähköjä tuulivoimateoreettisia osuuksia yli. Kun niistä on päästy ja Mara saatu ujutettua Joppilaan, alkaa kerronta notkistua ihan mukavasti, vaikka kestää tuskallisen kauan ennen kuin Mara pääsee yhtään jyvälle mistään. Juoni on lopulta ehkä turhankin kimurantti ja monihaarainen. Tuli sellainen olo, että lukijaa oli yritetty harhauttaa vähän turhankin perusteellisesti.

Tykästyin kuitenkin Mara Nuutiseen, joka on kokenut kovia mutta joka ei ryve missään loputtomassa itsesäälissä. Huikka kyllä tuntuisi maistuvan, mutta juominen on hallinnassa. Hentorakenteinen nainen ei epäröi tirvaista tarvittaessa nokkaan isompaakaan korstoa, mutta silti hän ei ole mikään ihmenainen. Pistän siis Strategin kuuntelulistalle ja Mariaanien haudankin taidan ottaa vielä lukuun.

Taina Haahti: Kolumnisti
CrimeTime2017. Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 11 h 18 min.

Ostettu.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Elizabeth Stroutin romaanit Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista ovat ansaitusti herättäneet ihastunutta huokailua kirjaihmisten keskuudessa. Kesän aikana lainasin molemmat kirjat kirjastosta ja luin ne. Nautin niistä kovasti. Pidän juuri niiden kaltaisesta amerikkalaisen arjen kuvauksesta.

Stroutin henkilöt ovat tavallisen tuntuisia, perin inhimillisiä heikkouksineen ja vastoinkäymisineen. Pidin myös kirjaparin rakenteista ja teosten keskinäisestä suhteesta. Ne voi huoletta lukea itsenäisinä tai kummassa järjestyksessä tahansa, mutta niiden välillä on mukavasti sidoksia, jotka lukija oivaltaa.

Kumpikin romaani siis miellytti minua kovasti, mutta en saanut niistä kirjoitetuksi blogijuttua. Jotenkin tuntui, että niistä on kyllä jo sanottu kaikki mahdollinen moneen kertaan. Siltä tuntuu edelleen. Yhtä kaikki, ne kannattaa ehdottomasti lukea.

Strout on kirjoittanut myös palkitun romaanin Olive Kitteridge, johon perustuvan minisarjan olen katsonut televisiosta jo aiemmin. Romaania ei ole toistaiseksi suomennettu, mutta jos sarjan jostain pääsette katsomaan, kannattaa ehdottomasti! Aivan uskomaton tunnelmaltaan, lakoninen, alakuloinen, vähän uhkaavakin.

Stroutin kuudesta romaanista on toistaiseksi suomennettu kolme, kahden tuoreimman lisäksi myös esikoisromaani Pikkukaupungin tyttö vuonna 2001. Kirjan alkuperäinen nimi on Amy and Isabelle, mikä kuvaa sitä oivallisesti. Isabelle on viisitoistavuotiaan Amyn yksinhuoltajaäiti, ja he asuvat kahdestaan pikku talossa pienessä Shirley Fallsin tehdaskaupungissa. Isabelle on muuttanut paikkakunnalle jäätyään leskeksi Amyn ollessa parivuotias.

Romaani alkaa keskeltä tarinaa. On menossa ennätyshelteinen kesä, ja Shirley Fallsia halkova joki on muuttunut haisevaksi puroseksi. Kaupunkia kuohuttaa kaksitoistavuotiaan pikkutytön katoaminen, joka todennäköisesti on tuhoisasti päättynyt sieppaus. Isabelle on tehtaanjohtajan sihteeri, ja Amy on päässyt tehtaan konttoriin tuuraamaan naista, joka on joutunut kohdunpoistoleikkaukseen. Äidin ja tyttären välit ovat jostain syystä hyvin kireät. Amyn hurjasti kynitty ennen niin kaunis tukka herättää konttorissa kysymyksiä, mutta vähäpuheinen Amy ei suostu selittämään ulkonäköään.

Vähitellen tukahduttavan kuuma kesä konttorilla ja kaupungissa etenee, ja samalla lukijalle paljastetaan pala kerrallaan edeltäneen kevään tapahtumia, jotka ovat kärjistyneet Isabellen ja Amyn pienessä perheessä kesäkuun lopulla, juuri ennen Amyn kesätyön alkua. Tapahtumia avataan sekä Amyn että Isabellan näkökulmista.

Amyn ja Isabellan lisäksi mukana ovat muutkin kaupungin naiset, joiden muodostama verkosto on kuin monivärinen kudelma. Kulissit ovat pienessä yhteisössä tärkeitä, mutta niiden takana tapahtuu raadollisia asioita. Välillä tilanteet kärjistyvät ja salaisuuksia pulpahtaa pintaan. Juoruilu on arkipäivää, ja toisten salaisuudet ihmissuhdepeleissä kovaa valuuttaa. Ei ihme, että tunnelma tehtaan konttorissa on välillä räjähdysherkkä.

Pikkukaupungin tytössä on samoja teemoja kuin Stroutin myöhemmässä romaaniparissakin. Naiset ja erityisesti äitien ja tyttärien ongelmalliset välit ovat keskiössä. Puhumattomuus on monien jättimäisiksi paisuvien ongelmien syy. Äidit eivät pysty kertomaan omasta historiastaan tyttärilleen, jotka taas tekevät näkemästään omia, usein aivan vääriä päätelmiä, ja väärinkäsitykset ovat valmiita. Yhteenotot ovat tuhoisia ja niiden seuraukset säilyvät pahimmillaan vuosikymmeniä.

Pikkukaupungin tyttö on jonkin verran laveampi kerronnaltaan kuin hiotun tuntuiset Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista. Vähäeleinen toteava tyyli on kuitenkin jo selvästi näkyvissä. Vaikka kaupungissa ja sen naisille tapahtuu kuohuttavia asioita, Strout ei paisuttele vaan kuvaa tapahtumia tarkasti ja täsmällisesti.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle)
Suom. Marja Haapio.
Otava 2001. 366 s.

Kirjasto.

Kurkkaa blogijuttu Nimeni on Lucy Barton -romaanista vaikka Nannan kirjakimarasta ja  Kaikki on mahdollista -romaanista Oksan hyllyltä -blogista.

JP Koskinen: Tulisiipi

Ymmärsin, että kun jotakin tahtoi kovasti ja viimein sai sen,
saattoi olla hetken onnellinen, ainakin salaa.

Minnesotalainen pikkupoika Charles, kotiväen kesken Kaarle, on haaveillut kiihkeästi lentämisestä niin kauan kuin voi muistaa. Isoisän ystävä Kolme Arpea on antanut pojalle nimen Tulisiipi muistoksi tämän ensimmäisestä lentomatkasta. Valitettavasti punakeltaiset kangassiivet eivät toimineet Kaarlen ajattelemalla tavalla, ja lentomatka päättyi dramaattisesti joskaan ei onneksi kohtalokkaasti vajan katolta maan kamaralle.

Kaarlen lapsuuden ehdottomaksi kohokohdaksi muodostuu kaima Charles Lindberghin lyhyt kohtaaminen lentonäytöksen yhteydessä. Muistoksi tapaamisesta Kaarlelle jää postikortti ja lentäjäsankarin toteamus, että pojasta vielä tulisi suuri lentäjä itsestäänkin. Sen kuulemma näki Kaarlen silmistä.

Kaarle on JP Koskisen uuden romaanin Tulisiiven päähenkilö. Kaarle on toisen polven amerikansuomalainen. Isä ja tämän pikkuveli Janne olivat vain kaksi- ja yksivuotiaita, kun perhe muutti tsaarinvallanaikaisesta Suomesta vapaammille seuduille. Isoisä Yrjö on vankkumaton työväenaatteen kannattaja. Vanhemmasta pojasta Timosta on tullut arvostettu ja taitava mekaanikko, sosiaalisemmasta Jannesta lehtimies.

Mutta depressio, 30-luvun lama, painaa ankarasti päälle ja tilanne vapaassa Amerikassa alkaa näyttää huonolta. Selvästikin vapaassa maassa saa myös vapaasti köyhtyä puille paljaille. Ei siis ihme, että Karelian Technical Aidin agitaattorien uuttera työ suomalaissiirtolaisten keskuudessa lankeaa otolliseen maaperään. Veljeskansa kaipaa apua työläisten paratiisin rakentamisessa ja toivottaa amerikkalaiset toverit avosylin tervetulleiksi Neuvosto-Karjalaan.

Pitäisikö Frostien perheenkin lähteä ja aloittaa kaikki alusta? Kaarle seuraa vanhempiensa keskusteluja puolella korvalla. Pääsisikö ihmeitten Karjalassa lentämään? Yllättäen isoisä ja varsinkin isoäiti asettuvat lähtöajatuksia vastaan. ”Ihmisen pitää saada käyttää kykyjään ja olla toista parempi, jos hän siihen pystyy. Siksi sellainen valtio, jossa kaikki päättävät kaikista asioista, on pelkkää valetta. Se, joka on toista ovelampi, johtaa pian muita, niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.”

Lopulta matkaan lähtevät vain Kaarlen perhe ja naapurit, sahuri Albert ja tämän Linda-tytär. Jo tässä vaiheessa teki mieli kirkua Kaarlelle ja tämän vanhemmille: ”Älkää lähtekö, hullut!” Sama tunne oli vahvana päällä lähes läpi koko kirjan lukemisen ajan. Lukijana ’tiesin’ jatkuvasti, että kohta käy huonosti, mutta henkilöt eivät osanneet tai halunneet lukea ajan merkkejä vaan elivät elämäänsä ja tekivät ratkaisujaan – usein karmein seurauksin.

Kaarlen kohdalla ratkaisut tietysti alkuun tehdään hänen puolestaan, onhan hän perheen vaihtaessa manteretta vasta lapsi. Mutta vaikka vuodet kuluvat ja Kaarlen ikä karttuu, ei hän silti muutu kovin tarkkanäköiseksi tai käytännölliseksi. Hänellä on vain yksi haave ja tavoite: päästä lentämään. Siiville on päästävä keinolla millä hyvänsä. Vahva usko unelmiin osoittautuu Kaarlen kohdalla toimivaksi menetelmäksi. Niin epätodennäköistä kuin se onkin, hänestä tulee kuin tuleekin vielä lentäjä.

Sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin, ääretön taivas oli typerryttävän kaunis.

Poika osoittautuu jo koululaisena lentämisessä poikkeukselliseksi luonnonlahjakkuudeksi, joka purjekoneen ohjaimiin päädyttyään kokee olevansa oikeassa elementissään. Kaarlen lentäjänlahjat pannaankin merkille oikeilla (?) tahoilla. Mutta samalla arkirealismiin paremmin taipuva Linda avaa ainakin hetkeksi pojan silmät sille, mitä ympärillä oikeasti tapahtuu. ”En halunnut kuolla ja tulla haudatuksi maahan, jäädä mullan vangiksi, saada hiekkaa silmiini ja kuoriaisia korviini, en ikinä.” Onko tämä toive toteutettavissa? Pystyykö siihen edes Tulisiipi?

Tulisiiven julkistamistilaisuudessa kirjailija Koskista haastateltiin kirjan synnystä ja kirjoitusprosessista. Hän kuvasi teostaan kudosmaiseksi tarinaksi, jossa oikeastaan yhdistyy useampi tarina päähenkilön elämänvaiheiden kautta. Kun tämä oli sanottu ääneen, se olikin helppo nähdä.

Alkuosan tarina on suomalaisten Amerikan-siirtolaisten tarinaa. Venäjän vallan aikana Suomesta lähti Amerikkaan kymmeniä tuhansia siirtolaisia etsimään kuka mitäkin. Monet asettuivat samoille seuduille kuin Kaarlen sukulaisetkin, Minnesotaan ja Michiganin alueille. Työtä tehtiin rankasti, ja toiset menestyivät mutta monet eivät. Suomalaisten osakseen saama kohtelu ei ollut aina kovin loisteliasta.

Tuhannet myös tekivät saman ratkaisun kuin Kaarlen vanhemmatkin eli lähtivät Amerikasta toiseen kultamaahan Neuvostoliittoon vakaana tarkoituksenaan rakentaa yhdessä toisten työläisten kanssa yhteistä paratiisia. Maailmanhistoria on meille kertonut, että useimmat näistä tarinoista katoavat vankileirien synkkään saaristoon. Sinne päätyy myös kaksi Frostia onnettomien sattumusten seurauksena. Tämä jakso muodostaa mielestäni romaanin kolmannen tarinan. Neljäs tarina vie lukijan Kaarlen matkassa vielä yhteen, melko odottamattomaan seikkailuun.

Kaiken tämän Koskinen on punonut yhtenäiseksi teokseksi, jonka juoni saa lukijan paikoin haukkomaan henkeään dramaattisten käänteiden takia. Historian faktat ja eirlaiset mahdolliset faktat lomittuvat fiktioon herkullisesti. Kun jättiläisvaltion huolella vaalittu ja viljelty propaganda törmää raadollisen karmeaan todellisuuteen, on lopputulos usein absurdi. Siitä Koskinen ottaa kaiken irti.

Koskinen paljasti haastattelussa myös hautoneensa vuosia Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvää romaani-ideaa. Siitä on peräisin Tulisiipeen livahtanut Kolme Arpea -niminen mies, Kaarlen isoisän ystävä, jota Kaarle muistelee myöhempinä vuosikymmeninä useaan otteeseen. Kolme Arpea on siis vain tarinassa lyhyesti vilahtava sivuhenkilö, mutta kuten haastattelijakin totesi, hän vaikuttaa täyteläiseltä ja todelta. Lukisin kyllä mielelläni hänestä enemmänkin! Toiveeni lienee turha, sillä Koskinen totesi, että tämä romaani-idea on haudattu.

En tosiaankaan tiedä, mutta arvailen, että tällaisia tietyllä tavalla pidäteltyjä henkilöitä on Tulisiivessä lukuisia muitakin. Suorastaan himoitsen kuulla tarinan Kaarlen äidin Ailin näkökulmasta! Myös Lindan tarina on todella kiehtova, ja sekin jää pääosin tässä romaanissa kertomatta. Nämä vain esimerkkeinä mainittakoon, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan.

Tulisiiven kansien välissä on kolme ja puoli sataa sivua, mutta tarina tuntuu pullistelevan sen sivujen ja rivien väleistä. Kuvittelen, että kirjailija on joutunut suitsimaan Pegasosta melkoisesti, jotta tulos on näin lähellä jungneriaanista ihannemittaa. Arvostan tätä, mutta himolukija sisälläni huutaa: ”Lisää!”

Sanomattakin siis selvää, että nautin Tulisiiven lukemisesta kovasti. Se iskee täsmällisesti juuri siihen kohtaan lukuhermostoani, jonka stimuloinnista nautin eniten. Iloiten poimin tarinan lomasta myös risteymiä aiemmin lukemaani ja näkemääni. Pikkupoikana Minnesotassa lentämistä pakkomielteisesti pohtiva Kaarle rakentaa samanlaisen kuumailmapalloviritelmän kuin Angus Olli Jalosen Taivaanpallossa. Kosmonauttien koulutuslaitoksessa on sentrifugi, joka toimii täsmälleen kuten vastaava vempele Kuuraketti-elokuvassa. James Bond olisi voinut aivan hyvin kutsua sitä paholaisen karuselliksi. Kesän vierailu Dachaun keskitysleirillä sai uusia sävyjä Siperian vankileirikuvaukista.

Suomalaisten ja muiden länsimaista Neuvostoliittoon loikanneiden tai muuttaneiden kohtalo Stalinin aikaan on kammottavuudessaan kiehtova aihe romaanille. Suosittelen siitä kiinnostuneille Tulisiiven lisäksi ainakin Lauri Mäkisen teosta 50/50 ja Sirpa Kähkösen Graniittimiestä. Aihepiiri on osittain sama, mutta käsittelytavat ovat hyvin erilaisia. Kaikki ovat erinomaisia romaaneja.

Ihminen tekee itsensä vapaaksi missä vain.
Jos vapauden perässä pitää juosta,
saa juosta maailman laidalle saakka.

JP Koskinen: Tulisiipi
Like 2019. 351 s.

Arvostelukappale.

P.S. Jos pidät Tulisiivestä, kannattaa ehdottomasti lukea myös JP Koskisen romaani Kuinka sydän pysäytetään.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Välillä on mukavaa tarttua uusiin kirjoihin ihan kylmiltään, ilman sen kummempia ennakkotietoja ja odotuksia. Näin varustautuneena aloin kuunnella Jessica Fellowesin dekkaria Mitfordin murhat, jonka olen haalinut pahan päivän varalle äänikirjahyllyyni (jota nyt kuuntelen urakalla pois). Tiesin kirjasta ennakkoon vain siihen liitetyn mainoslauseen: ”Downton Abbey kohtaa Agatha Christien.”

Mainoslause ei ollut lainkaan huono, sillä olen lukenut lähestulkoon koko Agatha Christien suomennetun tuotannon ainakin kahdesti ja Downton Abbey -sarjasta pidän kovasti. Kirjaa kuunnellessani mietin myös, että mainosnikkari oli totisesti osunut oikeaan luonnehdinnassaan. Kirja on todellakin sekoitus verkkaista christiemäistä arvoitusdekkaria ja 1920-luvun Britannian luokkayhteiskuntatietoista kartanoromantiikkaa.

Vuoden 1920 alussa murhataan sotasairaanhoitaja Florence Nightingale Shore Victorian asemalta lähteneessä junassa. Nuhteettoman ja ansioituneen sairaanhoitajan raaka surma järkyttää koko kansakuntaa, mutta poliisilla ei valitettavasti ole murhaajasta oikeastaan minkäänlaista hajua. Junapoliisissa palveleva konstaapeli Guy Sullivan toivoo voivansa ratkaista rikoksen, koska se saattaisi auttaa häntä etenemään urallaan oikeaksi etsiväksi, jonka tehtäviin ei enää kuuluisi rautatieaseman kukkaistutusten kastelu.

Murha kiihdyttää myös Asthall Manorissa asuvan Redesdalen 2. paronin vanhinta tytärtä Nancy Winsfordia, joka murhan tapahtuma-aikaan on 17-vuotias neito. Winsfordin perheen lapset ovat matkustaneet useita kertoja murhajunalla rannikolle, ja Nancy toivoo kiihkeästi saavansa lisätietoa jännittävästä tapahtumasta. Käy ilmi, että perheen uskollinen lastenhoitaja Laura Blor on ainakin välillisesti tuntenut sairaanhoitaja Shoren. Tämä on hoitanut haavoittuneita Ypresissä, missä myös perheen isä paroni David Freeman-Mitford taisteli.

Nämä kaksi juonilinjaa yhdistää kirjan päähenkilö Louisa Cannon, nuori köyhä lontoolaisnainen. Louisa on kirjan alussa pahemmassa kuin pulassa. Pienen perheen isä on kuollut, ja pyykkäriäiti ja tytär saavat riesakseen isän veljen Stephenin. Mies on suvun mustalammas, joka karttaa rehellistä työntekoa ja käyttää häikäilemättä hyväkseen kaikki tilanteet, joissa voi hyötyä toisten kustannuksella. Velkojat huohottavat pahasti Stephenin niskaan ja hän päättää, että Louisa saa kuitata hänen velkansa.

Viime hetkellä Louisa pääsee kuitenkin livahtamaan setänsä kynsistä ja lähes kirjaimellisesti putoaa junapoliisi Guy Sullivanin syliin. Ystävällisen konstaapelin avulla Louisa pääsee työhaastatteluun Asthall Manoriin, jossa kaivataan kipeästi uutta lastenhoitajaa kuuden lapsen katraalle. Louisa ystävystyy nopeasti avoimen ja reippaan Nancyn kanssa, vaikka saakin aika ajoin muistutuksen omasta asemastaan palveluskunnan jäsenenä.

Paljon sivuja käytetään Louisan ja toisaalla Guyn arjen kuvaamiseen, samaten Louisan ja Nancyn sydämenasioiden setvimiseen. Naiivi ja kokematon Nancy rakastuu korviaan myöten ensimmäiseen mieheen, johon hän sattumalta tutustuu Lontoossa tanssiaisissa. Komea ja sulavakäytöksinen Roland Lucknor on Nancyn silmissä vastustamaton, mutta Louisa ei ole aivan vakuuttunut miehen vaikuttimista.

Tapahtumat etenevät hyvin hitaasti, ja jossain vaiheessa ajattelin, että valmista ei saada kenties koskaan. Konstaapeli Guy Sullivan penkoo murhatapausta niin paljon kuin uskaltaa, mutta kohtaa pahoja vastoinkäymisiä. Nancy ja Louisa tekevät omia pieniä tutkimuksiaan. Kun näitä palasia yhdistellään (tuskastuttavan hi-taas-ti), saadaan asioita tasaisin väliajoin kuitenkin nytkähtämään eteenpäin. Syyllisehdokkaita on lopulta jopa yli tarpeen.

Lopulta käsillä on suuri finaali eli oletetun syyllisen houkutteleminen ansaan Astholl Manorissa pidettävissä juhlissa. Mutta meneekö rikollinen hänelle tarkoitettuun satimeen? Ovatko Louisan ja Guyn päätelmät osuneet oikeaan vai tuhoutuvatko heidän haaveensa sittenkin?

Kirjailijan jälkisanat löivät minut sitten ällikällä, sillä olin pitänyt koko tarinaa silkkana fiktiona. Mutta niin ei siis olekaan, vaan sairaanhoitaja Florence Nightingale Shore, kuuluisan sairaanhoitaja Florence Nightingalen kummitytär, on oikeasti ollut olemassa ja hänet on murhattu juuri romaanissa kuvatulla tavalla. Sen sijaan oikeaa murhaa ei koskaan saatu selvitettyä, mutta kirjassa syyllinen paljastuu ja saa rangaistuksensa.

Tästä tiedosta ällistyneenä hieman guuglailin kotiin päästyäni. Ällistyin vielä monin verroin lisää. Ensinnäkin koko Mitfordin perhe Redesdalen 2. paronista lastenhoitaja Bloriin asti on ollut ihan oikeasti olemassa ja on kaiken lisäksi vielä hyvin tunnettu perhe ainakin Iso-Britanniassa! Lukaisin pintapuolisesti perheestä kertovan Wikipedia-sivun ja totesin, että aiheesta saa helposti useampiakin romaaneja. Niitä onkin tulossa, ja jo ensi kuussa ilmestyy suomeksi sarjan kakkososa Nuori, kaunis ja kuollut. 

Kirjailija Jessica Fellowes on julkaissut useita Downton Abbey -tv-sarjaan liittyviä kirjoja, ja hän on sarjan luojan Julian Fellowesin veljentytär. Tätä ennen en ollut osannut yhdistää Downton Abbey -sarjaa tunnettuun näyttelijään. En myöskään ollut tajunnut, että hän on kirjoittanut romaanin Belgravia, jonka joitakin aikoja sitten kuuntelin. Niin että opin melkoisen määrän asioita tämän äänikirjan parissa!

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat (The Mitford Murders)
Suom. Laura Beck.
Otava 2018. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 12 h 46 min.

Ostettu.

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä

Alina sai rattaat, lapset ja kauppakassit kynnyksensä yli vain karmean, rappukäytävässä kaikuvan karjahduksen saattelemana. Hän ei välittänyt. Vihdoinkin kiukuttelevat lapset, nollan molemmilla puolilla sahaavan elohopean kuraamat rattaat sekä surkealla viikkobudjetilla saalistetut ravinneköyhät alennuselintarvikkeet oli saatu kotiin. 

Alina Varjosen elämä on täydellinen katastrofi. Hän on kaksivuotiaan Lyytin ja nelivuotiaan Leevin yksinhuoltaja, jolla ei ole lainkaan tukiverkostoa. Lasten isä ja Alinan suuri rakkaus Jouni rakastui ranskalaiseen joogaohjaajaansa ja muutti tämän perässä Pariisiin jo ennen Lyytin syntymää. Pariisiin ovat muuttaneet myös Alinan eronneet vanhemmat, äiti huvittelemaan nuorten rakastajien kanssa ja isä muuten vain, koska ex-vaimokin niin on tehnyt. Paras ystävätär unohtaa toistuvasti, että Alinalla on lapsia.

Arki on kaoottista, ja Alina lohduttautuu syömällä lapsilta salaa näille ostamiaan vanukkaita. Ainoat jalkaan mahtuvat housut ovat äitiyshousut, ja nekin kiristävät. Kaiken ankeuden kruunaa Alinan ammatti. Hän on freelance-teatteriohjaaja, jolla on takanaan olematon kokemus. Visioita hienoista produktioista Alinalla kyllä on, mutta ei rahoitusta eikä teatteria, jossa niitä toteuttaisi. Kielteiset apurahapäätökset ovat murskata Alinan kerta toisensa jälkeen.

Ammatillisesti Alinalta ei onnistu mikään. Hän ei pääse ohjaamaan, koska hänellä on pienet lapset. Heidät pitäisi saada hoitoon, jotta pääsisi töihin. Mutta hoitopaikkaa ei saa, jollei ole töitä. Jos Alina saa koottua rohkeutensa ja hiljennettyä Leevin ja Lyytin edes hetkeksi soittaakseen jollekin teatterinjohtajalle, lopputulos on joka kerralla yhtä masentava. Alinasta ja hänen ehdotuksistaan ei haluta edes kuulla.

Mutta joillakin ohjaajilla Suomessa onnistuu kaikki. Ainakin yhdellä, nimittäin Matias Raatteentiellä. Kaikki, mihin jeesuskasvoinen Raatteentie koskee, muuttuu kullaksi. Kriitikot ylistävät, yleisö rakastaa. Apurahojen jakelijat eivät malta edes odottaa Raatteentien hakemuksia, vaan suorastaan syytävät rahaa tämän kaikkiin hankkeisiin tai jo niiden valmisteluun. Ainoa, joka vihaa Matias Raatteentietä, tuntuu olevan Alina. Valitettavasti hän ei ihan onnistu pitämään vihasuhdettaan täysin platonisena, vaan pimeinä yön tunteina jotkut ikävät ideat saavat myös toteutuksensa.

Täydellinen näytelmä on Elina Kilkun romaani, joka kustantamon tietojen mukaan on Alina Varjosesta kertovan romaanitrilogian aloitusosa. Teatterimaailma on Kilkulle perin juurin tuttu, sillä hän on itsekin teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija sekä teatterinopettaja. Täydellinen näytelmä on tyylilajiltaan tragikomedia, joka paikoin lipsahtaa melkoiseksi farssiksi. Kilkku liioittelee ja kärjistää reippain vedoin, mutta lukijaa kylmää, miten lähellä totuutta silti monessa kohdin liikutaan.

Alina rämpii nolosta kommelluksesta toiseen, eikä valoa tunnut edes vilahtavan tunnelin päässä, ellei sitten vastaantulevan junan ajovalo. Kun tilanne on pahimmillaan, mitä se usein on, Alinan päässä alkaa syntyä uusien teatteriproduktioiden aihioita. Ne ovat toinen toistaan villimpiä ja absurdimpia, aivan hulvattomia, ja nautin niiden lukemisesta ehkä eniten. Kun työtilanne on mikä on, joutuu Alina ottamaan vastaan ohjaustyön, joka ei ole kelvannut kenellekään. Luonnollisesti seuraa lisää kaaosta ja katastrofia.

Kenen kannattaisi Täydelliseen näytelmään tarttua? Tätä mietin lukiessani useaan otteeseen. Teatteri- ja taidemaailmaan jo sukeltaneille se lienee oivallista terapiaa ja tarjoaa naurunkyynelien ohella vertaistukea. Alaa harkitseville se toiminee varoituksena. Jos vielä tämän jälkeen pyrkii teatterikorkeaan, ei ainakaan voi vedota siihen, ettei olisi varoitettu. Samoin pienten lasten vanhemmille tämä tarjonnee sekä naurua että itkua. Mutta jos vielä harkitsee perheen perustamista, tämä saattaa toimia hyvinkin aietta ehkäisevästi.

Kun omat lapset ovat jo pyrähtäneet maailmalle ja pikkulapsiaika on vain kultainen muisto (ja tukiverkko ja vakituinen työpaikka olivat huomattavasti helpottamassa arkea), eivät yksinhuoltajahelvetin syöverit aivan iskeneet. Työelämäkuvauksen laita on hieman samoin. Aavistan kyllä, että Kilkku osuu aivan ytimeen monessa kohdassa eikä hänen huumoriin verhoamansa kritiikki jää huomaamatta ulkopuoliseltakaan, mutta aivan täysin se ei tainnut avautua. Mutta toki näistä aiheista lukeminen herätteli, mikä ei ole huono tai vähäpätöinen seikka ollenkaan.

Myönnän, että tieto tulossa olevista jatko-osista hieman yllätti, sillä tarina paketoidaan ehkä hieman liiankin siististi kasaan. Mutta taitava tekijä todennäköisesti on jo suunnitellut tyrmäävän yllättävän jatkon Alinan elämään!

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä
Bazar 2019. 253 s.

Kirjasto.