Jyri Paretskoi: K15 #nuortenkirjatorstai

Niko näytti puhelimeltaan videon, jossa Roni sanoi:
 ”Mä tykkään runkkaamisesta” ja hymyili iloisesti perään.
Heti sen jälkeen video alkoi alusta
 ja toistui automaattisesti loputtomiin.

Yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana olen ties kuinka monesti tuskaillut, ettei heikosti lukeville ja kirjallisuuteen vähintäänkin epäluuloisesti suhtautuville (poika)lukijoille oikein tahdo löytyä sopivia kirjoja, joilla houkutella heitä lukemisen pariin.

Ensinnäkin kirjan pitää olla ohut, siis tosi ohut, ja muutenkin nuorta houkuttelevan näköinen, ’nykyaikainen’. Aiheen pitää olla kohderyhmää kiinnostava ja ajankohtainen eli mielellään saisi olla huumoria ja seurustelu- ja seksijuttuja (muttei kuitenkaan mitään kovin heviä sellaista!). Päähenkilöiden pitäisi olla samastuttavia eli suurin piirteen lukijakunnan ikäisiä ja aika tavallisia nuoria. Tekstin pitää olla vetävää ja helppoa, mieluiten dialogivetoista. Kaiken kaikkiaan kirjan pitäisi siis olla omien suosikkiteosteni vastakohta. Mutta mistä tällaisia löytyisi?!

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Jyri Paretskoi lienee tuskaillut samojen kysymysten äärellä tai on ainakin kuullut kollegojensa tuskailevan. Mutta hän ei ole tyytynyt tuskailemaan vaan on tehnyt ’jotain’ eli ryhtynyt kirjoittamaan ihan itse sellaisia kirjoja, jotka täyttävät kaikki edellä kuvatut toiveet! Ihana ihminen! ♥

Uusin Paretskoin nuortenkirja K15 on hyvä esimerkki kirjasta, jollaisesta olen työssäni unelmoinut. Siinä on 80 sivua. Siis alle sata sivua! Sen jaksaa heikompikin lukija lukea kokonaan ja saada onnistumisen kokemuksen urakan suorittamisesta. Kansi on suunniteltu kivasti. Siihen on poimittu kirjan sisältä pätkä nuorten käymää Whatsapp-keskustelua, jossa on huumoria ja viatonta kaksimielisyyttä (opehan nyt ei vain voi tietää, mistä oikein on kyse, kun on puhe lerssistä…). Edes kantta ei tarvitse avata, kun jo saa maistiaisen sisällöstä! Kiitokset siis kustantamon suuntaan myös, asian ydin on siellä ymmärretty. Kansien ja ulkoasun suunnittelijan tietoja en kirjasta löytänyt. Miksiköhän?

Takakannessa luvataan Skam-henkistä menoa. Skamista tiedän vain, että se on nuorille suunnattu tv-sarja. Mutta kyllä minäkin tunnistin tuttuja piirteitä Ronissa. Hän muistuttaa kovasti Rillit huurussa -sarjan Sheldonia, joskin tietysti huomattavasti nuorempana versiona, sillä Roni on yläkouluikäinen. Roni on suorapuheinen kaveri. Ei siksi, että hän olisi röyhkeä ja itsevarma, vaan siksi, ettei hän ymmärrä ironiaa eikä hallitse sosiaalisen kanssakäymisen karkeampiakaan nyansseja. Roni sanoo, mitä ajattelee, vaikka seuraukset ovat usein hämmentäviä ja poika joutuu hankaluuksiin tuon tuosta.

Roni on kuitenkin sikäli poikkeuksellisen onnellisessa asemassa, että vaikka häntä kiusataan omalla luokallakin avoimesti (vaikkei puusilmäinen opettaja sitä huomaakaan), hänellä on kuitenkin ystävä, Niko. Luokalle tullut uusi tyttö Sara lyöttäytyy myös kaverusten seuraan, vaikka Roni varoitteleekin, ettei se kannata. Sara ja Niko eivät piittaa, mitä muut heistä ajattelevat. Roni on heidän mielestään mukava, ja se riittää.

Roni päästää suustaan tuonne ylös lainaamani totuuden keskellä ainekirjoitustuntia. Seuraukset ovat karut, kun videoklippi leviää netissä kulovalkean nopeudella. Asiaa ei sen kummemmin jäädä märehtimään, vaan kaverukset lähtevät koulun jälkeen Ronin kotiin. Seuraa monenlaista selkkausta ja kommellusta. Hissikauhuinen Roni saa kestostondiksen, Ronin äidin makuuhuoneesta etsitään avainta ja löydetään dildo, joka päätyy Saran pikkusiskon otsalle ja niin edelleen. Varsinainen juoni on siis hyvin löyhä ja tarina muodostuu lyhyistä toisiaan seuraavista episodeista. Sara kuitenkin saa alun videoepisodin siistiin pakettiin aika näyttävällä tempauksella.

K15 tarjoaa aineksia myös luokkakäsittelyn pohjaksi, sillä teemoina erilaisuus, ystävyys ja kiusaaminen ovat antoisia. Kaiken kukkuraksi kirjaan on tulossa myös jatkoa, sillä kakkososa K15 – salaisuuksia ilmestyy lokakuussa.

Jyri Paretskoi: K15
Otava, 2018. 80 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet
Jyri Paretskoi: K15 

Tulossa:

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 28.6.2018
Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 2, 5.7.2018

Eva Frantz: Sininen huvila #dekkaritiistai

Jotkut kirjat vain pakottavat lukemaan itsensä. Panin kyllä jo viime vuoden puolella merkille Eva Frantzin dekkarin Sininen huvila, mutta en siihen sen tarkemmin perehtynyt eikä pinnallinen havaintoni vielä riittänyt pistämään kirjaa edes mahdollisesti joskus luettavien listalle. Sitten sain kutsun Atenan ja S & S -kustantamon yhteiseen pressitilaisuuteen, jossa esiteltiin tulevan syksyn kirjoja. Eva Frantz oli yksi tilaisuudessa haastateltu tekijä. Hän kertoili paitsi tulossa olevasta toisesta Anna Glad -dekkarista Kahdeksas neito myös tästä sarjan aloitusosasta.

Jo tuossa vaiheessa Sininen huvila alkoi nousta luettavien listallani. Se olisi mukava lukaista ennen syksyllä tulevaa kakkososaa, joka kiinnosti myös. Sitten huomasin kirjasta mukavan edullisen äänikirjatarjouksen, ostin sen ja pistin kuunteluun. Dekkarin ratkaisuvaiheet alkoivat olla käsillä, kun menin viime lauantaina Korjaamolla vietettyyn Dekkarilauantai-tapahtumaan. Siellä Eva Frantz oli mukana keskustelussa, jossa pohdittiin cozy mystery -dekkareiden olemusta ja muun muassa sitä, miksi niitä kirjoitetaan.

Kun selaan viimeksi lukemieni dekkareiden listaa, huomaan, että tähän cozy mystery -luokkaan on tullut osumia tiheähkösti. Mutta kuten luokittelu aina, pehmodekkarienkin kategoriointi on vaikeaa ellei mahdotonta. Sinisen huvilan loppuun ehdittyäni en ollut enää lainkaan varma sen leppoisuudesta tai kotoisuudesta. Ruumiita tuli ehkä dekkarimittapuulla vähänlaisesti, mutta tuli kuitenkin, ja hilkulla oli lisäksi vielä monta kertaa. Eivätkä murhatavatkaan mitään kovin pehmoja olleet, jos sellaisia nyt onkaan. Lapiolla vaan pää mäsäksi, vaikka noin alkuun! Tästä leppoisuuden ja murhien ristiriidasta Dekkarilauantaissakin oli puhetta.

Joka tapauksessa siis kuuntelin Sinisen huvilan äänikirjana ja tarkoitus on aikanaan lukea lisääkin Frantzin tuotantoa, ainakin Kahdeksas neito. Sinisen huvilan nimi viittaa suosittuun saman nimiseen life style -blogiin, jota kirjoittaa freelancetoimittaja Becca Stenlund. Blogin idea syntyi aikanaan, kun Becca miehensä Peterin kanssa osti pikkukaupungin liepeillä sijainneen kauan tyhjänä olleen huvilan ja ryhtyi remontoimaan siitä unelmiensa kotia, Sinistä huvilaa. Blogissaan Becca kertoo omasta ja pienen perheensä idyllisestä elämästä kuvankauniissa puitteissa.

Idylli kuitenkin särkyy. Kirja alkaa kohtauksella, jossa bloggaaja-Bellan viisivuotias poika Bruno harhailee maantiellä kesäyössä. Kun paikalle osuneet nuoret vievät pojan kotiinsa, he löytävät Becca Stenlundin tajuttomana ja verissään keittiön lattialta. Paikallisen poliisin kaksikko Anna Glad ja Rolf (jonka sukunimeä en muista enkä viitsi äänikirjasta etsiä) alkavat tutkia Beccaan kohdistunutta murhayritystä. Beccaa itseään ei siis voida kuulla, koska hän on tajuttomana.

Aika nopeasti käy ilmi, että blogissa ja Instagramissa kuvattu elämä ei aivan vastaa todellisuutta. Aviomies Peter on saanut blogiaviomieselämästä tarpeekseen ja muuttanut pois Sinisestä huvilasta. Pian löytyy myös paikallisia yrittäjiä, joilla on syytä olla katkeria Beccalle. Kaikki blogiyhteistyö ei ole aina mennyt ihan nappiin. Poliisi haastattelee myös Beccan entistä assistentti Linaa sekä alkaa penkoa Beccan lapsuutta. Monenlaista epämiellyttävääkin alkaa nousta pintaan. Kunnon johtolankoja saati epäiltyjä ei vain tunnu löytyvän, ja Beccan tajuttomuus jatkuu.

Myös Sinisen huvilan menneisyyteen liittyy traagisia tapahtumia. Ne nousevat pintaan, kun Anna tutkii Brunon piirroksia talon liepeillä liikuskelevasta Peikosta. Kummallisia yksityiskohtia on paljon. Missä ovat Stenlundien neljä lemmikkikanaa? Entä kuka toi tyhjän huvilan olohuoneeseen tuoreita kukkia?

Eva Frantz kertoi, että halusi ihan tarkoituksella tehdä sarjansa sankarista Annasta ihan tavallisen poliisin, jopa melko kehnon poliisin. Annalla ei tosiaan, onneksi, ole mitään erikoistaitoja, kuten veitsenterävää älyä tai ylivertaista päättelykykyä, mutta en kyllä sanoisi häntä huonoksi poliisiksi. Anna on tunnollinen ja kunnollinen poliisi, joka haluaa tehdä työnsä hyvin muttei kuitenkaan aseta työtään millekään jalustalle tai uhraa kaikkea muuta elämää sen takia.

Töissä Annalla menee ihan mukavasti. Työpari Rolf alkaa jo lähetä eläkeikää mutta suhtautuu itseään huomattavasti nuorempaan naiskollegaan asiallisesti, ja Annasta ja Rolfista on tullut ystäviä. Poliisilaitoksen esimieskin on asiallinen nainen, joten sen puoleen kaikki on kunnossa. Kotona ja yksityiselämässä sen sijaan asiat ovat kehnommin. Becca Stenlundin tahraton koti on täydellinen vastakohta Annan ja hänen avopuolisonsa asunnolle. Mies on jäänyt työttömäksi yrityksensä konkurssin jälkeen. Päivät kuluvat konsolipelien parissa ja öisin mies taitaa käyttää aikansa treffipalstoilla. Annan biologinen kellokin tikittää yhä kuuluvammin.

Tarina lähtee siis liikkeelle lupaavasti, vaikka ruumista ei heti saadakaan.Sen aika tulee vasta loppukiihdytyksen kohdalla. Alun jälkeen tutkinta alkaa hajota hieman turhankin moneen suuntaan, ja meno vaikuttaa poliisin osalta jokseenkin ponnettomalta. Kerronta hajoaa myös. Näkökulmia on useita: ainakin Anna, jonkin verran Rolf, pieni Bruno, Peter. Seassa on myös takaumajaksoja, joissa toisessa kuvataan perheväkivaltaa nimettömän pienen tytön näkökulmasta ja toisessa käydään keskusteluja isän ja Nico-nimisen henkilön välillä. Ainakin jälkimmäisen olisi voinut karsiakin ilman, että mitään olennaista olisi jäänyt tarinasta pois.

Arvasin myös murhaajan melko hyvissä ajoin, vaikka motiivi tulikin sitten melko puskista. En myöskään osannut arvata, että murhaaja toimisi lopulta niin suunnitelmallisesti ja kirjaimellisen murhanhimoisesti kuin kävi ilmi. Kuten alussa sanoin, pehmoilusta ei sitten loppumetreillä enää ollut tietoakaan!

Eva Frantz: Sininen huvila (Blå villan)
Suom. Ulla Lempinen.
S & S, 2017. Äänikirjan lukija Anna Saksman, kesto 7 h 4 min.

Ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Stephen King: Bill Hodges -trilogia

Stephen King on tekijä, joka ei tosiaankaan esittelyjä kaipaa. Vuosikymmenten mittaan olen minäkin osan Kingin yltäkylläisen runsaasta tuotannosta lukenut, aikoinaan jopa sellaisen rautaisannoksen putkeen, että seurasi melkoinen tauko. Vähitellen olen palaillut mestarin tuoreemman tuotannon äärelle. Viimeisimmät lukemani tai oikeammin kuuntelemani kolme romaania muodostavat Bill Hodges -trilogian, joka sopii mitä parhaimmin dekkariviikon ohjelmaan.

Bill Hodges -trilogian osat ovat Mersumies (Tammi, 2016), Etsivä löytää (Tammi, 2017) ja Viimeinen vartio (Tammi, 2018). Trilogiaa kutsutaan myös Mersumies-trilogiaksi, mutta se on mielestäni hieman epätarkkaa, koska keskimmäisessä osassa varsinaisella Mersumiehellä on vain hyvin etäinen osuutensa tapahtumien taustalla. Ensimmäinen ja kolmas romaani muodostavat sen sijaan tiiviin parin.

Mersumiehessä ja Etsivä löytää -romaanissa ei ole yliluonnollisia kauhuelementtejä tai muita kummallisuuksia, mutta Viimeisessä vartiossa King on jälleen päästänyt mielikuvituksensa tutun villiin laukkaan. Dekkari- ja trillerikuviot eivät ole sittenkään tarjonneet kyllin kiinnostavia puitteita tarinalle, kenties. Minusta se on hieman sääli, sillä King saa mainiosti toimimaan nämäkin genret, jos vain haluaa.

Mersumiehen alkutilanne on hyytävä todentuntuisuudessaan. Talouslama on kunnolla kurittanut amerikkalaista pikkukaupunkia, ja ankara työttömyys riivaa. Kaupunki lupaa tuhat varmaa työpaikkaa jonkinlaisilla rekrytointimarkkinoilla suuren kauppakeskuksen tiloissa, ja ihmiset jonottavat paikalla yön yli saadakseen mahdollisimman edullisen aseman heti aamusta. Tähän ihmisjoukkoon päättää sadistinen tappaja ajaa varastamallaan suurella Mercedeksellä. Seuraukset ovat tuhoisat. Kahdeksan ihmistä kuolee ja lukuisat vammautuvat vakavasti, osa loppuiäkseen.

Suuri tumma Mercedes löydetään pian, mutta siitä ei irtoa johtolangan pätkääkään. Auto on varastettu, eikä selitystä sille, miten tappaja on onnistunut saamaan vara-avaimen käyttöönsä, tunnu löytyvän. Poliisi tekee kaikkensa, mutta turhaan. Tappaja on kadonnut taivaan tuuliin.

Tilanne korventaa erityisesti rikosetsivä Bill Hodgesia, joka joutuu jäämään eläkkeelle saamatta murhaajaa kiinni. Hodges ottaa tappion hyvin henkilökohtaisesti. Hän on vuosikymmenet omistautunut työlle ja ryypiskelylle, ja nyt jäljellä on enää ryypiskely. Kun tilanne alkaa olla jo epätoivoinen, Hodges saa Mersumieheltä eli murhaajalta kirjeen. Sen on tarkoitus kannustaa häntä painamaan liipaisinta viimeisen kerran, mutta vaikutus on aivan päinvastainen. Hodges sisuuntuu ja käy uudelleen mutta entistä leppymättömämmin murhaajajahtiin.

Entinen poliisi ja murhamies alkavat käydä kummallista chattikeskustelua. Tietokonepulmissa Hodges tulee kääntyneeksi ruohonleikkaajansa Jeromen puoleen. Poika on valkoisten asuinalueella asuvan mustan perheen fiksu poika, joka pian ystävystyy änkyröivän eläkeläisetsivän kanssa ja tutustuttaa tämän muuhunkin perheeseensä.

Lukija pääsee mukaan myös Mersumiehen eli Brady Hartsfieldin maailmaan, joka ei näytä lainkaan kauniilta. Bradylla ei ole kaikki kunnossa, eikä siihen vähiten syyllinen ole hänen vastenmielinen äitinsä. Aikamiespoika on turhautunut keksijänero, jonka keksinnöt on aina joku keksinyt ennen häntä. Niin rikastuminen jää haaveeksi. Mutta on Brady keksinyt muutaman ihan kelpo laitteenkin, ja vaikkei niillä ehkä tienaa, ne auttavat muiden fantasioiden toteuttamisessa. Pian lukijalle paljastuu, että työnhakijoiden päälle ajaminen oli vasta kammottavaa esileikkiä. Bradylla on suunnitteilla todellinen isku vailla vertaa. Mutta lisätäkseen nautintoa hän haastaa Hodgesin kanssaan kilpajuoksuun.

Kuten arvata saattaa, Hodegesin joukkue perii lopulta voiton, mutta hyvin niukalla erolla, eikä tappioiltakaan vältytä. Hodges nimittäin tutustuu tapausta tutkiessaan ja Mersumiestä jahdatessaan henkilöihin, joista tulee nopeasti hänelle hyvin tärkeitä, eikä loppu ole kaikilta osin onnellinen.

Kakkososassa Etsivä löytää on kyse kokonaan toisenlaisesta rikostarinasta ja eri rikollisista. Alussa kerrotaan pitkään 1970-luvun tapahtumista. Kulttimaineeseen kivunnut kirjailija John Rothstein on kirjoittanut kolme Jimmy Goldista kertovaa menestysromaania ja vetäytynyt sitten omiin oloihinsa. Huhut kertovat, että Rothsteinilla olisi kassakaapissaan paitsi rutkasti käteistä myös uusien Jimmy Gold -romaanien käsikirjoituksia, joita tämä ei kuitenkaan aikoisi julkaista.

Tilanne on nuoren luuserin Morris Bellamyn mielestä sietämätön. Ensinnäkin Jimmy Gold -trilogia päättyy hänen mielestään täysin väärin! Toiseksi, jos jatkoa on olemassa, hänen pitää saada lukea se! Käsikirjoituksilla voisi jotenkin tehdä rahaakin, mutta tärkeintä olisi saada tietää, miten Jimmy Goldin tarina jatkuisi. Saadakseen käsikirjoitukset itselleen Bellamy on valmis mihin tahansa, ja ruumiitahan siitä tulee.

Nuorukainen on kovin piittaamaton tappamisen suhteen, mutta omasta antikvariaatista haaveileva kaveri, jonka kanssa Bellamy on rikostaan suunnitellut, tyrmistyy. Hän oli kuvitellut käytyjä keskusteluja vain ajankuluksi ja fantasioiksi. Ystävänsä neuvosta Bellamy päättää kätkeä löytämänsä rahat sekä vihot varmaan paikkaan ennen kuin ehtii lukea niistä kuin muutaman sivun. Ne paljastavat, että Rothstein oli kuin olikin kirjoittanut vielä kaksi romaania! Mutta sitten Bellamy tekee virheen ja jää kiinni. Vankilassa kuluukin sitten runsaat kolmekymmentä vuotta.

Rinnan Bellamyn tarinan kanssa kuvataan lähes kolmekymmentä vuotta myöhempiä tapahtumia samassa pikkukaupungissa ja vieläpä samassa asunnossa, jossa Bellamykin aikanaan asui. Nyt siinä asuu murrosikäinen Pete, jonka isä on vammautunut pahasti jäätyään ison Mersun alle ostoskeskuksen pihalla. Perheellä ei siis mene hyvin. Isä on huonossa kunnossa ja työtön, eikä äitikään ole saanut pitää opettajan työtään. Rahat ja hermot ovat tiukalla. Pete päättelee, että vanhemmat eroavat pian, jollei ihmettä tapahdu. Ja se tapahtuu. Pete löytää puronvarteen haudatun arkun, jossa on paitsi muhkea pino täyteen kirjoitettuja vihkoja myös kunnon potti dollareita. Pete saa hienon idean: hän alkaa postittaa rahoja vanhemmilleen vähän kerrallaan.

Salaperäisen mesenaatin rahalähetysten turvin Peten perhe sinnittelee pahimpien koettelemusten vuosien läpi. Mutta sitten rahat loppuvat. Peten sisko ei pääsekään kavereidensa kanssa samaan kalliiseen yläkouluun. Peten omatkin haaveet tasokkaasta yliopistosta näyttävät valuvan hukkaan. Pete on kuitenkin vuosien varrella lukenut puronvarren arkusta löytyneen vihkopinon ja oivaltanut, mistä niissä oikein on kyse. John Rothsteinin tuotannosta ja Jimmy Goldin tarinasta tulee hänen salainen pakkomielteensä. Miten sen voisi julkaista niin, ettei paljastuisi, kenellä tulenarat vihot ovat? Nuorukainen on melkoisten moraalisten mutta myös käytännöllisten kysymysten äärellä. Pahaksi onnekseen hän tekee tietämättään kohtalokkaan virheen tarjotessaan muutamaa vihkoa paikalliselle puolihämärälle antikvaristille. Sattuma korjaakin sitten satoaan oikein kunnolla.

Bill Hodges kumppaneineen eli  Billin perustama Etsivä löytää -firma tulee mukaan tähän tarinaan melko myöhäisessä vaiheessa (ja Peten kannalta miltei liian myöhään) muutaman mutkan kautta, mutta onneksi tulee, sillä tapahtumat vyöryvät lopulta hiuksia nostattavalla vauhdilla ja tuho on melkoinen.

Viimeisen vartion ensisävelet soitetaan jo Etsivä löytää -kirjan loppusivuilla, joilla kerrotaan, että Hodgesilla on tapana käydä katsomassa Brady Hartsfieldia sairaalan pitkäaikaista hoitoa vaativien aivovammapotilaiden osastolla. Hartsfield on toipunut jonkin verran vakavasta päävammastaan, mutta on käytännössä liikuntakyvytön ja lähes vihanneksen tasolla. Niin ainakin lääkärit väittävät. Hodgesilla on asiantilasta omat epäilynsä.

Hodges on päättänyt lopettaa vierailunsa Hartsfieldin luona, koska tapaamisilla ei tunnu olevan potilaaseen mitään vaikutusta mutta Hodgesiin ne vaikuttavat aina ikävällä tavalla. Hodgesilla on murheita omankin terveytensä kanssa, mutta sitä ei ehdi jäädä murehtimaan, kun kaupunki joutuu omituisen itsemurha-aallon kynsiin. Outoja kuolemantapauksia ei aluksi tietenkään osata yhdistää toisiinsa, mutta vähitellen paljastuu, että eri tavoin itsensä tappaneiden ihmisten lähellä on kummallisia Z-merkkejä ja vanhentunutta tekniikkaa edustava pelikonsoli tuntuu myös yhdistävän uhreja.

Jälleen lukija tietää kosolti enemmän kuin Hodges kumppaneineen. Brady Hartsfield ei ole lainkaan niin huonossa kunnossa kuin hän antaa ymmärtää. Aivovamma on myös oudosti vahvistanut hänen kykyjään. Ensinnäkin hänellä on poikkeuksellisen vahva kyky liikuttaa esineitä tahdonvoimallaan eli hän on telekinestikko. Paljon tehokkaampaa kuitenkin on, että Brady kykenee tunkeutumaan toisten ihmisten mieleen ja lopulta jopa kaappaamaan näiden kehon. Niin, kuten sanottua, Viimeinen vartio ei enää ole kovinkaan konventionaalinen dekkari, mutta hyytävä tarina se on.

Bradyn haaveena on saada aikaan ennen kokematon koko maata ravisteleva nuorten itsemurhavyöry, joka ruokkisi itse itseään somen avulla. Suunnitelma on pirullinen, ja kuten pian paljastuu, ällistyttävän toimiva. Jälleen asetelmana on henkeä salpaava kilpajuoksu. Ehtiikö ja pystyykö Hodges kumppaneineen estämään tuhon? Loppurymistely on verrattoman näyttävä. Hodgesin tiimi selviytyy jälleen nipin napin voittajana, kuten toki kuuluukin, mutta hinta on kova. Viimeinen vartio on nimensä veroinen monessakin mielessä.

En kyllä väsy hämmästelemästä Kingin kertojanlahjoja. Kaikki kolme romaania imaisivat minut syövereihinsä vastustamattomalla voimalla, taas kerran. Jälkikäteen teoksia analysoidessa huomaa kuitenkin, että erilaisista mielenkiintoisista ja tärkeistäkin teemoista huolimatta aika vähän niistä jää käteen. Mutta eipä haittaa, kun on tullut oikein kunnolla viihdytetyksi. Mielestäni Kingin vahvuuksia ovat henkilö- ja miljöökuvaukset. Esimerkiksi Mersumiehen ensimmäinen isku on pohjustettu huolella. Lukijalle esitellään joukko jonossa seisovia ihmisiä ja tutustutetaan perusteellisesti heidän vaiheisiinsa. Siksi heidän pian tapahtuva brutaalin väkivaltainen kuolemansa koskettaa lukijaa eikä jää vain todetuksi faktaksi tai uhriluvuksi.

Samaa perusteellisuutta King toistaa myös kuvatessaan tarinoiden roistoja. Hekään eivät jätä lukijaa kylmäksi. Juonet on myös punottu taitavasti ja yllätyskäänteitä riittää. Monia kohtauksia valotetaan ristiin, jolloin lukija joutuu hiukset pystyssä odottamaan, miten tilanne oikein kehittyy tai onnistuvatko sankarit ajoissa nappaamaan roistot. Kun roistot sitten napataan, tai mitä heille ikinä tapahtuukin, tuntee lukija suurta nautintoa.

Stephen King: Mersumies (Mr. Mercedes)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2016.
Äänikirjan lukija Antti Jaakola, kesto 17 h 36 min.

Stephen King: Etsivä löytää (Finders Keepers)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2017.
Äänikirjan lukija Antti Jaakola, kesto 14 h 27 min.

Stephen King: Viimeinen vartio (End of Watch)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2018.
Äänikirjan lukija Tomi Kamula, kesto 14 h 31 min.

Äänikirjat ostettu.

Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet #nuortenkirjatorstai

Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan todella korkeatasoista spekulatiivista fiktiota eli spefiä. Lajityypin mestareihin lukeutuu monien muiden ohella monipuolinen ja tuottelias kirjailija J. S. Meresmaa, jonka tuotantoon ja uraan voi tutustua kirjailijan omilla verkkosivuilla.

Tartuin Meresmaan Ursiini-trilogian aloitusosaan Naakkamestari huomattuani, että sarjan kakkososa Hämäränsäteet on tulossa mukaan #nuortenkirjatorstai-sarjaani. Hyvä oli, että tartuin, koska Ursiini-sarja on erittäin mielenkiintoinen ja hyvin erikoislaatuinen. Se todellakin kannattaa lukea kokonaan. Kirjailija esittelee sarjan itse näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Hieman tyhmästi tajusin etsiä tämän lukuohjeen vasta sarjan kaksi ensimmäistä osaa luettuani, mutta ei se mitään. Jotain tuon suuntaista olin itsekin tarinoiden parissa päätellyt. Tuossa esittelyssä on jo useampia avainsanoja, jotka saivat silmäni loistamaan: vaihtoehtohistoria, steampunk, paikallishistoria. Nam!

Namia vain onkin. Naakkamestari sijoittuu 1900-luvun taitteeseen Tampereelle ja Hämäränsäteet vain vähän myöhempään ajankohtaan Imatralle. Moni seikka on ajassa tunnistettavaa historiaa, kuten Tampereella Tammerkosken tuntuman suuret teollisuusrakennukset ja Imatralla juuri valmistunut linnamainen hotelli kosken partaalla. Mutta hyvin moni seikka sitten ei olekaan aivan niin kuin olen historiankirjoista lukenut. Meresmaa on oivallisesti hyödyntänyt historiaa ja mytologiaa yhdistäen ne fantasia-aineksiin ja luonut aivan oman maailman tarinoidensa pohjaksi.

Naakkamestarin päähenkilö on Enni-niminen tyttö, jonka vanhemmat ovat kadonneet teille tietymättömille vuosia sitten ja joka on joutunut ansaitsemaan elantonsa valurimestarin verstaassa apulaisena. Ennin toinen jalka on vammautunut, kun hän on sairastanut polion, ja hän joutuu käyttämään siinä metallista tukea voidakseen liikkua. Tytön elämä vaikuttaa kaikkea muuta kuin mukavalta. Eräänä päivänä Enni löytää henkitoreissaan olevan naakan, vie sen omaan makuualkoviinsa ja koettaa hoivata sitä. Naakka kuitenkin kuolee. Sen pieni ruumis katoaa jäljettömiin, mutta jäljelle jää yksi valkoinen sulka.

Dramaattisen yön tapahtumien jälkeen Enni päättää itsekin kadota. Karkumatka katkeaa kuitenkin, kun hän törmää Jyly-nimiseen poikaan, joka kertoo osuneensa paikalle juuri tuon valkoisen sulan ansiosta. Enni saa tietää monia yllättäviä asioita itsestään, kuten oikean nimensä, perheestään, ursiineista ja ennen kaikkea Naakkamestarista. Lopussa hän joutuu tekemään niin suuria ratkaisuja, että niitä on lukijankin vaikea sulattaa.

Ursiinit jäivät ainakin minulle vielä Naakkamestarin perusteella melkoisen hämäräksi porukaksi. Asia alkaa valottua paremmin vasta Hämäränsäteissä, johon on kirjoitettu otteita Topias Sapeliuksen teoksesta Isäinmaamme-nimisestä teoksesta. Se taas on mukaeltu Sakari Topeliuksen Maamme-kirjasta. Sapelius selittää ursiinien alkuperää niiltä osin kuin hänelläkään on tästä pienestä ja vainotusta vähemmistökansasta kerrottavaa.

Hämäränsäteet siis sijoittuu Imatralle, Suomen ja Venäjän ja niiden väliin jäävän Karjalan rajalle. Itärajan takana tuntuu moni asia olevan vielä vaihtoehtoisemmin kuin tällä puolen. Kirjan päähenkilö on tällä kertaa Jylyn pikkusisko Säde, johon Enni ensimmäisessä kirjassa myös tutustuu. Säde on joutunut suorittamaan kenttätehtävää Imatralle Anttonin kanssa. Kumpikin on vakoilijana oikeastaan täysin kokematon, mutta apuna kaksikolla on paitsi hotellissa työskentelevä Rauha myös Anttonin suunnittelemat salakuuntelulaitteet, jotka on rakennettu sudenkorentojen muotoon.

Kaikki lähtee menemään enemmän tai vähemmän pieleen, kun nuorten vakoilemia henkilöitä saapuu yllättäen tapaamaan korkea-arvoinen tsuudi. Pian Säde ja Anttoni joutuvat pakenemaan henkensä edestä. He päätyvät tekemään melkoisen läheistä tuttavuutta niin Imatrankosken kuin hyeenoidenkin kanssa.

Molemmat teokset ovat kokonsa puolesta pienoisromaaneja, mutta niiden kansien väliin mahtuu uskomattoman runsas ja mielikuvituksellinen tarina. Kirjojen lukemisen keskeinen nautinto olikin huomata, miten niukoilla aineksilla Meresmaa sai minun pääkoppani sisällä tapahtumaan ällistyttäviä asioita. Aukkojen kuvitteleminen umpeen on aivan mahtavaa, samoin erilaisten vinkkien kokoaminen. Ursiini-trilogiasta saisi melkoisen tiiliskivinipun, mutta kirjailija on päätynyt täysin vastakkaiseen ratkaisuun. Mielenkiintoista!

Kenelle sarja sitten on suunnattu? Pieni, kompakti koko ei ainakaan pelota vähän lukevia, mikä on positiivista. Siltikään kirjat eivät ole kovin helppolukuisia, joten harjaantumaton lukija saattaa joutua kovinkin ymmälleen, jos jää kaksin kirjan kanssa. Kannattaa siis ainakin sysätä kunnolla alkuun, eli esimerkiksi lukea vähän matkaa ääneen vaikka koko luokalle, jos koulussa näitä luettaa. Historian ja kirjallisuuden tunneille näistä saisi oivallista materiaalia yläkoulussa ja miksei lukiossakin. Kirjat lukee nopsasti, ja niistä saisi monenlaisia näkökulmia keskustelujen ja erilaisten tuotosten pohjaksi.

J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Robustos 2016. 163 s.

Kirjasto.

J. S. Meresmaa: Hämäränsäteet
Robustos 2018. 151 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Tulossa:

Jyri Paretskoi: K15 21.6.2018
Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 28.6.2018

Markus Falk: Profeetan soturit

Viikonlopun Helsingin Sanomissa toimittaja-kriitikko Taika Dahlbom mätkii Markus Falkin toimintatrilleriä Profeetan soturit oikein olan takaa: ”Islamilaisen kulttuurin ja historian käsittelyyn teos ei kaadukaan, vaan platkuihin henkilöhahmoihin, pökkelöisiin juoniin ja epäuskottaviin kohtauksiin.” Kustantaja Otava luonnehtii samaista teosta omilla verkkosivuillaan ’kiivastahtiseksi trilleriksi’, jossa alkaa ’päätähuimaava kissa ja hiiri -leikki’.

Mainospuhe on tietysti aina mainospuhetta, ja Hesarin kriitikot ovat Hesarin kriitikkoja. On siis otettava itse selvää ja koetettava kirkastaa, mitä minä ihan ite tästä kirjasta ajattelen. Ihan puhtaalta pöydältä en päässyt kirjan kimppuun, sillä Markus Falkin kirjailijanimen taakse livahtaneet tekijät Virpi Hämeen-Anttila ja Jaakko Hämeen-Anttila eivät edes halunneet pitää henkilöyttään salassa. Tunnettujen tekijöiden yhteisteos jo itsessään herätti kiinnostuksen. Olen lukenut Virpi Hämeen-Anttilan tuotantoa melko paljon, ja hänen 1920-luvun alun Helsinkiin sijoittuva Kalle Björk -salapoliisiromaanisarjansa on ollut pääosin myönteinen kokemus, joten odotukset olivat siltä osin ihan mukavassa asennossa.

Ei liene kenellekään epäselvää, että Profeetan sotureiden esikuvana ovat olleet amerikkalaisen Dan Brownin symbologi Robert Langdonin ihmeelliset seikkailut. Kirjan alussa löytyy Koraanin kirjoittamisaikaan sijoittuva alkuperäiskäsikirjoitus, kadonnut suura, joka asettaa nykyisen käsityksemme islamista aivan uuteen valoon. Käsikirjoitus on päätynyt italialaisen Lähi-idän tutkija Carla Contin käsiin. Kun suomalainen saman alan asiantuntija Tuomas Pyy saapuu Beirutiin osallistuakseen kansainväliseen konferenssiin, hänen entinen opiskelijansa Carla pyytää häneltä mielipidettä käsikirjoituksen aitoudesta. Mainittakoon, että Carlasta on tullut paitsi vakuuttava asiantuntija omalla alallaan myös häikäisevä kaunotar.

Nopeasti käy ilmi, että käsikirjoituksesta ovat kiinnostuneita muutkin tahot, jotka eivät kaihda mitään keinoja estääkseen sen julkaisemisen. Käsikirjoituksella ei siis ole niinkään rahallista arvoa, vaan sen sisältö on tiettyjen tahojen näkökulmasta todella tulenarkaa. Tuomas ja Carla taas lähinnä pohdiskelevat, miten he voisivat todistaa käsikirjoituksen iän paljastamatta, mitä ovat löytäneet, ennen kuin he sopivat, miten ja kenen nimissä tieteellinen sensaatiolöytö julkistetaan. Tuomas osoittautuu tässäkin täydelliseksi herrasmieheksi, tietysti.

Tuomas ja Carla joutuvat poistumaan Libanonista vauhdilla, ja heidän pakomatkansa vie lopulta suomalaiselle kesämökille järven rantaan. Kaksikko ei kuitenkaan osaa täysin arvioida vastustajiensa päättäväisyyttä ja häikäilemättömyyttä, vaan pian kesämökin pihapiirissä testataan, millaiset taidot Suomen puolustusvoimat ovat saaneet tutkija-Tuomaksen ja hänen salskean sukulaispoikansa selkäytimeen juurrutettua. Hyvin niillä pärjää, sillä käsikirjoitus, Tuomas ja Carla päätyvät vielä viimeisiin koitoksiin Lontooseen, ennen kuin käsikirjoituksen kohtalo ratkeaa…

En pitänyt Profeetan sotureita kovin kiivastahtisena trillerinä, mutta kuuntelin sen kyllä mielelläni työmatkojeni ratoksi. Tulkitsin sen lähinnä pilke silmäkulmassa kirjoitetuksi passitissimaiseksi kotikutoiseksi versioksi suositusta kansainvälisestä tiedetrillerikaavasta. Sellaisena luettuna se on oivallinen! Tuomas Pyy on oman alansa kansainvälisen huipputason asiantuntija, mutta koska vanhojen käsikirjoitusten tuntemus ei ole kovin mediaseksikästä, on hänen tyytyminen Helsingin yliopiston tutkijan virkaan. Siellä v-mäinen esimies ahdistelee Tuomasta ja muuta henkilöstöä joutavanpäiväisellä byrokratialla, kaavakkeilla ja raporteilla, jotka vain estävät tutkijoita ja opettajia tekemästä oikeita töitään.

Liikuttavan kotikutoisilta vaikuttavat myös Tuomaksen ja Carlan huolet seikkailun tuoksinassa. Yliopistomaailman työntekijöillä ei ole liiemmin kassavaroja käytössään, joten matkustettaessa on huolella arvioitava, millaiseen hotelliin tai majoituspaikkaan ylipäätään on varaa. Enpä muista Robert Langdonin moista mietiskelleen!

Taika Dahlbom moitiskelee Profeetan soturien henkilöitä platkuiksi (ihana termi!). En sitä käy kiistämään. Tuomas Pyy on perin hyvätapainen ja kohtelias herrasmies, joka taipuu suoraan toimintaan (mutta ei silloinkaan ammu osuakseen!) vain äärimmäisen pakon edessä. Carla on myös melkoisen särmitön tyyppi. Mutta eivät toimintatrillerien henkilöt tapaa kovin moniulotteisia ollakaan. Mutta ehkä jotain ominaisuuksia olisi voinut hieman rohkeammin alleviivata tai värittää? Pahikset ja hyvikset saavat trillereissä erottua kunnolla. Juontakin kuvailisin ennemmin kotikutoiseksi kuin pökkelöiseksi. Hieman arastelua taitaa olla juonenpunonnassakin. Trillereissä saa päästellä kunnolla! Uskottavuus ei ole tämän lajityypin vaatimuslistoilla kovinkaan lähellä kärkeä. Kuten sanottu, minusta tämä oli kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Jos ei ollut, ei se mitään. Niin sen kuitenkin luin.

Markus Falk: Profeetan soturit
Otava 2018.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 9 h 9 min.

Ostettu.

Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

”Kuka voi vastustaa Ruth Gallowayta?” Leena Lumi kyselee kolmannen Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkarin Jyrkänteen reunalla kannessa. No, en minä ainakaan. Olen kovasti mieltynyt hieman eksentriseen mutta ei liian omituiseen Ruthiin ja hänen omintakeiseen lähipiiriinsä. Norfolkin karut maisemat ja peribrittiläinen meno eivät nekään ole ainakaan dekkarisarjan miinuspuolia.

Sarja etenee suomalaisittain mukavaa vauhtia, sillä sen suomennoksia ilmestyy tällä hetkellä kaksi vuodessa. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaikkiaan kymmenen osaa, joista siis kolmas on ilmestynyt suomeksi tänä keväänä ja neljäs osa Käärmeen kirous on tulossa syyskuussa. Vauhti on kieltämättä kovahko, mutta mukavaa on, että näin Ruthin yksityiselämän käänteissä pysyy mukavasti kärryillä. Rikosjuonet ovat ainakin tähän asti olleet selkeästi itsenäisiä ja ratkenneet kukin omassa kirjassaan. Periaatteessa ei siis haittaa, vaikkei Ruthin matkaan alusta alkaen hyppäisikään.

Tällä kertaa Ruth kutsutaan paikalle, kun Sea’s End House -nimisen talon kohdalta jyrkkien rantakallioiden juurelta löytyy ihmisten jäänteitä eli vanhoja luita. Talo on pienen kylän ulommaisin rakennus, ja meri on syönyt sen puutarhan jo miltei kokonaan. Takapihaa on jäljellä enää metrin levyinen kaistale ja koko rakennus on julistettu vaaralliseksi. Omistaja eli kansanedustaja Jack Higgins ei kuitenkaan suostu poistumaan sukunsa talosta, vaan asuu siellä sitkeästi vaimonsa ja vanhan äitinsä kanssa.

Löytyneet jäänteet osoittautuvat ihmisten luiksi. Jo ensivilkaisu kertoo, että kuolema ei ole ollut luonnollinen, sillä luurankojen kädet on sidottu selän taakse ja uhreja on ammuttu. Lähempi tarkastelu vahvistaa, että jäänteet ovat mitä todennäköisimmin peräisin toisen maailmansodan ajoilta. Norfolkin rannikolla on silloin syystä pelätty saksalaisten maihinnousua, mutta sitä ei tiettävästi kuitenkaan koskaan yritetty. Vai yritettiinkö sittenkin?

Kun Harry Nelson ryhmineen alkaa selvittää kylän sodanaikaisia tapahtumia, alkaa heidän tielleen osua epäilyttäviä kuolemantapauksia. Kaikki heidän seuraamansa johtolangat tuntuvat päättyvän hiljattain kuolleisiin henkilöihin.

Vanhojen luiden penkominen ei siis suinkaan ole tälläkään kertaa vaaratonta puuhaa, sen saavat Ruth ja kumppanit jälleen tuta hyvinkin konkreettisesti. Oman kierteensä käänteisiin tuovat luonnonolosuhteet. Sankka pyry ja pakkanen sekoittavat koko maankolkan juuri, kun Ruth on jättänyt lapsensa hoitajan huomaan. Toisella kerralla taas nopeasti etenevä nousuvesi lisää vaaraa moninkertaiseksi. Viimeistään tämän kirjan luettuani pysyn visusti poissa petolliselta rantakaistaleelta pystysuoran kallioseinämän alapuolella! (Tosin vaara, että sellaiseen paikkaan päätyisin, on onneksi häviävän pieni.)

Luiden penkomisen ja arvoitusten ratkonnan sekä hengenvaaraan joutumisen ohella Ruthilla on järjestettävänään pienen tyttönsä nimiäisjuhla. Cathbadilla tosin on jo suunnitelmat valmiina juhlallisuuksien osalta, mutta Ruthilla on niissä jonkin verran nieltävää. Kaiken lisäksi vieraisille tupsahtaa ystävä kaukaa menneisyydestä ja pölläyttää tulollaan esiin kipeitä muistoja.

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla (The House at Sea’s End)
Suom. Anna Lönnroth. 348 s.

Arvostelukappale.

Ruth Galloway -sarja:

Risteyskohdat
Januksen kivi
Jyrkänteen reunalla

Eilen tätä juttua haudutellessani törmäsin Facebookin jossakin kirjallisuusryhmässä sattumalta aloitukseen, jossa viitattiin tähän Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjaan ja todettiin, että se on nimenomaan naisille sopivaa luettavaa. Itse olen keski-ikäinen nainen, ja pidän siis, kuten yllä jo todettu, kovasti tästä sarjasta. Sen kirjoittaja on nainen, samoin päähenkilö, jonka yksityiselämää jonkin verran seuraillaan. 

Tekevätkö nämä seikat sarjasta naisille suunnatun? Entä miksi väite sai omat niskakarvani jollei pörhistymään niin ainakin lievästi koholleen? Miksi miehet eivät lukisi naisen kirjoittamaa kirjaa naisista? Eikö juuri niiden pitäisi miehiä kiinnostaa? Saattaisivat vaikka oppia jotain naisista! Itselleni ei yleensä ole merkitystä sen paremmin kirjoittajan kuin päähenkilöiden sukupuolella.

Mitäs mieltä olette? Miehet, luetteko naisten kirjoittamia kirjoja? Miksi?


Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.