torstai 23. helmikuuta 2017

Arttu Tuominen: Murtumispiste



Viime vuonna kirjoitin Arttu Tuomisen esikoisdekkarista Muistilabyrintti, että se on kliseisesti sanoen lupaava esikoinen. Olin onneksi erittäin oikeassa kliseineni, sillä Tuomisen kakkosdekkari Murtumispiste lunastaa kaikki esikoisen lupaukset ja ylikin. Siitä voisi kliseisesti todeta, että se on kansainvälisen tason trilleri.

Kaipailin Muistilabyrintin jälkeen myös jatkoa tutuiksi käyneiden poliisihahmojen parissa, ja Tuominen on ottanut toiveestani kopin. Huolella ja rakkaudella kuvatussa Porissa ja sen poliisilaitoksella ollaan taas, kun noin vuosi on kulunut aikaisemmista seikkailuista. Komisario Janne Rautakorpi tosin tavataan alkuun Harjavallan mielisairaalan suljetulta osastolta, mutta ei huolta, riittävän kiinnostava rikos houkuttelee eläköityneen miehen konsultin hommiin. Ei ole Tuomisen syy, että vastahakoiset rikoskomisariot alkavat nekin olla jonkinlainen poliisidekkareiden klisee.

Porin poliisi on joutunut erittäin ikävän tosiasian eteen. Suomen pelätyin liivijengi Veljeskunta on ottanut kaupungin kuin varkain uudeksi tukikohdakseen. Miten pikkukaupungin poliisivoimat pystyvät pitämään ammattimaisen rikollisliigan kurissa? Rikostilastot alkavat jo näyttää hälyttäviä lukuja, eivätkä yhtä kaupunginosaa riivaavat törkeät raiskaukset yhtään helpota tilannetta.

Keskusrikospoliisista lähetään paikalle avuksi alan erikoisasiantuntija komisario Tero Vähäsavo, jonka suosioon laitoksen oma mulkero Mulperi alkaa näkyvästi luikerrella. Mulperin kontolle sysätään raiskausketjun selvittely, kun muut voimat keskitetään pian ennenkuulumattoman raa’an rikoksen ratkaisemiseen. Tapahtuu nimittäin murha, jonka yhteydessä raskaana olleen naisen kohdusta ryöstetään sikiö. Kaikki tapahtuu keskellä kirkasta päivää kerrostaloasunnossa. Poliisi on ymmällään, kansalaiset kauhuissaan ja media villiintyy.

Samaan aikaan näiden kammottavien tapahtumien kanssa Suomeen ja Poriin saapuu salaperäin Mark Dupree, entinen Ranskan muukalaislegioonan upseeri. Mitä Dupree Porista hakee? Kun mies on vieraillut ensimmäisen kerran Veljeskunnan päämajassa, alkaa poliisikin kiinnostua hänestä. Käynnin jälkeen päämajassa on nimittäin kahdeksan ruumista ja jengin johtaja Unto Kekkonen on kadonnut tyttöystävänsä kanssa jäljettömiin.

Tuominen kuljettaa eri juonilinjoja sujuvasti ja tarina vetää mainiosti. Henkilöiden toiminta perustellaan huolella, ja Mark Dupreen jäljillä ollaan murrosiästä asti. Kun Rautakorpi saa vihiä hänestä, seuraa matka aina Afrikan sydänmaille, ja Rautakorpi joutuu kohtaamaan omat riivaajansa silmästä silmään viimeisessä kamppailussaan. Tuominen on tehnyt valtavasti töitä ja saanut myös nämä ulkomaille ja legioonaan sijoittuvat jaksot maistumaan aidoilta.

Porin poliisilaitoksen (vai asemako se enää vain on?) työ- ja ihmissuhdekuviot on kuvattu kiinnostavasti. Vanhat tutut saavat lisäsyvyyttä ja uusia kasvojakin tulee mukaan. Tero Vähäsavon vastakohta monella tapaa ja mielenkiintoinen tuttavuus on Rautakorven tilalle nimitetty Ilari Strand, josta mieluusti kuulen vielä lisää.

Kiittelin jo esikoisdekkarin yhteydessä Tuomisen henkilökuvaustaitoja, enkä suotta. Murtumispisteen henkilöt ovat poikkeuksellisen elävän tuntuisia, myös roistot, jotka ovat pahuuden ilmentymiä vailla vertaa. Hämmentävän kiltinoloinen Tuominen kirjoittaa kammottavista raakuuksistakin kylmän viileästi. Pahuudella on kuitenkin uskottavan tuntuiset perustelunsa, siis sillä, miksi henkilöistä on tullut sellaisia kuin on. Heidän toimintansa ei ole hyväksyttävää. Myös Dupreen hahmo on poikkeuksellisen kiehtova. Yliluonnollisilta haiskahtavat taidot viittaavat supersankariin, mutta miehellä on omat heikkoutensa ja pimeät kohtansa.

Tuominen ei myöskään turhia jarruttele, vaan antaa mielikuvituksensa kunnolla lentää. Porin keskustassa käytävä massiivinen tulitaistelu on kuin suoraan painajaisista, samoin moni muu tarinan käänne. Osa paksun romaanin juonihaaroista jää myös selvästi kesken, joten jatkoa lienee luvassa.

Jotta ei menisi aivan hillittömäksi suitsuttamiseksi, on otettava pari seikkaa kriittiseen käsittelyyn. Molemmat liittyvät kustannustoimittamiseen. Mietin lukiessani, olisiko tuhdissa teoksessa sittenkin ollut hieman laihduttamisen varaa. Ainakin perin romanttinen juonihaara, jossa selvitellään kahden poliisin, Liisan ja Juhan, parisuhdetta, on kovin muhkea. Kohtalokas puhelinsotkukin jää sitten selittämättä myös lukijalle.

Olisin myös toivonut teokselle jälleen kerran vielä yhtä viimeistelykierrosta. Tekstiin on jäänyt kiusallisen paljon erilaisia oikeinkirjoitusvirheitä ja myös muita kömmähdyksiä. Ensin vaaleatukkaiseksi kuvattu nainen onkin seuraavalla sivulla mustatukkainen, esimerkiksi. Kieli on pääosin oikein sujuvaa ja kuvaukset jopa runollisia kalisevine lehtineen, ja sitten taas eteen tupsahtaa jokin ’kädestä tervehtiminen’ ’kättelyn’ sijaan. Nämä kun vielä olisi saanut siivottua.

Mutta kaiken kaikkiaan siis Murtumispiste on oikein vetävä ja vaikuttava dekkari, oman dekkarivuoteni huippuja, ehdottomasti! Tuomisen nimi kannattaa totisesti pistää muistiin.


Arttu Tuominen: Murtumispiste
Myllylahti 2016. 491 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Johanna Tuomola: Valheiden vangit


Safe & Sound -yksityisetsivätoimisto on kahden naisen, noin kolmikymppisen Julian ja hänen isoäitinsä Anniinan, tuoreehko yritys. Julia on entinen poliisi ja entinen turvallisuusfirman työntekijä. Sillat entisiin työpaikkoihin ja välit niiden pomoihin ovat kärventyneet komeasti, mutta urheilullisella naisella on uskollisia ystäviäkin, joiden apuun voi tarpeen tullen luottaa. Ainakin Julia haluaa itse niin uskoa.

Menestyvän veneveistämön toinen omistaja tapetaan työpaikallaan hämärissä olosuhteissa. Poliisin tutkimukset polkevat paikallaan, eikä epäiltyjä tunnu olevan. Kuin viimeisenä oljenkortenaan poliisi päättää pidättää komean lesken, Susanna Hiidenrannan, lähestulkoon pelkkien aihetodisteiden perusteella. Sattumalta Julian ja Susannan polut risteävät juuri ennen pidätystä, ja yllätyksekseen Julia saa Susannalta toimeksiannon selvittää, kuka oikeasti murhasi hänen aviomiehensä.

Samaan aikaan kovan rikollisjengin Pomo vangitaan ja kakkosmies Matti Pitkänen joutuu astumaan johtoon. Se kyllä sopii, mutta liiketoimet yskivät pahasti, koska jossain järjestön pienessä sisärenkaassa on vuoto. On hankittava uusi kaveri hoitamaan huumekuriirin tehtävää Tallinnan ja Helsingin välille. Kuka olisi sopivan viaton ja riittävän ahne tehtävään?

Epämääräisen Stardust-ravintolan omistaja Leevi elää kummallisessa kuplassa. Arki on raadollisen rankkaa parhaat päivät nähneiden huorien majoittajana ja kaljakuppilan isäntänä, mutta se on vain välivaihe. Edessä on loistava tulevaisuus, ravintolaketju ja rutkasti rahaa. Näin Leevi uskottelee itselleen ja kotipuolessa vanhemmilleen ja vanhoille luuserikavereilleen. Sitten Leevi rakastuu unelmiensa naiseen.

Näistä juoniaineksista lähtee kehkeytymään Johanna Tuomolan uuden Julia Takalo -dekkarisarjan avausosa Valheiden vangit. Juonikuviot kietoutuvat luonnollisesti yhteen tarinan mittaan. Tuomola myös jallittaa lukijaa ja henkilöitään taitavasti moneen otteeseen. Aika harva asia on lopulta niin kuin ensivilkaisulla luulisi.

Julian hahmo on jotain uutta ainakin kotimaisessa dekkarigenressä. Räväkkä, toimintaorientoitunut Julia erottuu edukseen monella tavalla. En muista lukeneeni naispäähenkilöstä, joka suhtautuu seksiin niin suorasukaisen käytännöllisesti kuin Julia. Kunnon pano kapakan vessassa entisen kollegan kanssa on vain virkistävää ja rentouttavaa liikuntaa, ei sen kummempaa. Tämä mimmi ottaa, mitä haluaa. Ja hän myös haluaa, aika monia. Vähitellen Tuomola paljastaa Juliasta yhä enemmän, ja mitä enemmän lukija saa tietää, sitä enemmän Juliasta alkaa pitää.

Rikokset ratkeavat osin Julian ponnekkaiden puuhien ansiosta, osin niistä huolimatta. Vauhtinsa huumassa Julia ajaa itsensä todelliseen vaaraan, ja pelastuminen on hiuskarvan varassa – tosin tässä kohtaa lukijana protestoin. Mielestäni Tuomolan kirjoittama ratkaisu ei ollut tarinan maailmassakaan ihan vedenpitävä eikä oikein istunut tyyliin. Julian menneisyydestä Tuomola vihjaisee löytyvän jotain penkomisen arvoista, ja yksi juonilangoistakin taitaa kurottaa seuraavaan osaan.

Valheiden vangit on raikkaasti uudenlaista Tuomolaa, tykkäsin. Seuraavaa osaa jään siis odottelemaan.

Kirjan syntytavasta vielä sen verran, että Tuomola kutsui Facebookissa kirjalleen esilukijoita ja valitsikin kunnioitettavan joukon ihmisiä antamaan kommenttejaan vielä hiontavaiheessa olleeseen käsikirjoitukseen. Kirjan lopusta voi kurkata, mitä kukin lukija on saanut ehdotuksistaan lävitse.

Johanna Tuomola: Valheiden vangit
Book4U 2016. 310 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

P.S. Googlaamalla löytämäni lukuisat blogiarviot ovat hyvin yksimielisiä Valheiden vankien viihdyttävyydestä ja Julian hahmon sympaattisuudesta. Filosofian puutarhassa -blogissa on sentään jokin säröääni tähän kuoroon:

"Tarina potki eteenpäin sujuvasti, mutta jotakin puuttui: se erityinen yksityiskohdissa piilotteleva loisto joka tekee Tuomolan kirjoista ainutlaatuisia ja on tavannut erottaa ne muista ammattitaidolla kirjoitetuista rikosjännäreistä. Esilukijaprosessi oli kokeilemisen arvoinen idea, mutta minulle jäi sellainen tunne että kun kirjassa kuului yli 30 ihmisen ääni, se yksi ainutlaatuinen oli jotenkin jäänyt niiden alle."


Ruumiin kulttuurissa (3/2016) Tiina Torppa toteaa samaa:

"Joukkoistaminen voi olla yhä lisääntyvä keino kehittää teosta. Toisaalta on pakko sanoa, ettei mikään joukko korvaa kustannustoimittajan työtä. --- olisi nipistänyt rönsyjä ja saanut tarinan punaisen langan paremmin esiin ---" 

maanantai 20. helmikuuta 2017

Kirja vieköön! 15.2.2017

Olin erittäin harmissani, etten päässyt ensimmäiseen Kirja vieköön! -tapahtumaan tammikuussa. Baba Lybeck oli onnistunut saamaan tapahtumaansa esiintymään samalla kertaa Tarja Halosen, Tellervo Koiviston ja Jörn Donnerin. Paikalla olleiden haltioituneet kuvaukset todistavat, että ilta oli maaginen ja kaikin tavoin unohtumaton. En ihmettele yhtään.

Viime viikon keskiviikkona, 15.2.2017, olin ilokseni paikalla, kun Lybeckin vieraiksi olivat saapuneet Venla Hiidensalo, Mikko Rimminen, Koko Hubara ja Merete Mazzarella. Saatan syyllistyä vakavaan ikärasismiin, mutta eniten näistä hienoista kirjailijoista odotin Mazzarellan osuutta, joka olikin sijoitettu sokeriksi illan pohjalle. Valitan, nuoret nousevat ja valovoimaiset tähdet: parhaiten loistaa kuitenkin elämänkokemuksen silaama karisma.

Baba Lybeck ja vieraat Venla Hiidensalo ja Mikko Rimminen.

Lybeck on rakentanut kirjalliset illat harkitun tyylikkäiksi. Ammattilaiset esittävät alkuun otteen seuraavaksi haastateltavan tekijän uusimmasta teoksesta, josta sitten keskustellaan tovi. Tällä kertaa ensimmäisen kirjailijan eli Venla Hiidensalon teoksen Sinun tähtesi -romaanin otteen esitti Lybeck itse. Sillä ilta käynnistyikin mukavan intensiivisesti. Haastatteluosuudessa Hiidensalo kertoi romaaninsa kytköksistä oman sukunsa tarinaan. Sinun tähtesi on ehdottomasti lukulistallani, vaikka häpeän tunnustaa, että Karhunpesäkin vielä odottelee hyllyssä lukuhetkeään.

Seuraavaksi lavalle asteli näyttelijä Taisto Oksanen, joka esitti mainion palasen Mikko Rimmisen uutuusteoksesta Maailman luonnollisin asia. Haastattelukaan ei saanut minua taipumaan sen kannalle, että teos olisi minulle tarkoitettu. Tyyli vaikuttaa liian korkealentoiselta ja erikoiselta. Ystäväni tosin totesi, että kuuntelisi kyllä mielellään sen äänikirjana, mikäli Oksanen toimisi lukijana. Pistäisin ainakin harkintaan minäkin!

Baban haastateltavina Koko Hubara ja Merete Mazzarella.

Väliajan jälkeen olivat vuorossa illan esseistit. Esikoiskirjailija Koko Hubaran Ruskeat tytöt ilmestyy keväällä, mutta näytteen kirjasta tarjoili Laura Eklund Nhaga Hubaran fanijoukon ja toki muunkin yleisön iloksi. Hubara kertoi teoksensa synnystä ja huutavasta tarpeesta. Kieltämättä teos alkoi kiinnostaa.

Kati Outisen tulkitseman Elämän tarkoitus -teoksen otteen jälkeen lavan kolmanteen nojatuoliin istahti Merete Mazzarella. Lybeck kysyi suomeksi, ja Mazzarella vastasi ruotsiksi. Hyvin toimi. Mazzarella luonnehti esseeteoksiaan leikkisästi harakanpesiksi, joissa saattaa olla yksi hopealusikkakin kaiken muun sälän seassa. Ainakin minun lukemissani Mazzarellan kirjoissa on ollut hopea-aterimia runsaamminkin.

Ilta oli oikein hieno, ja varsinkin jälkimmäinen puolisko meni kuin siivillä. Silti arvelen, että ensimmäisen kerran lumoa ei aivan saavutettu tällä toisella kertaa. Mietin myös, että kirjailijahaastattelut, joiden ytimenä on käsitellä tekijän uusinta teosta, ovat hankalia. Miten puhua uutuuskirjasta niin, että herätetään kuulijoissa himo lukea se mutta niin, ettei paljasteta liikaa? Joudutaan kiertelemään varsinaisen asian ympärillä välillä tuskastuttavastikin. Kuulija tuntee helposti jäävänsä ulkopuoliseksi, mikäli kirja on lukematta. Jos taas on jo kirjan lukenut, saattaa anti jäädä myös laihaksi.

Hiidensalon haastattelun sisällön olin jo kuullut aikaisemmin muistaakseni syksyn kirjamessuilla (tai sitten olin lukenut siitä jostain). Rimmisen kirjaa taas käsiteltiin abstraktisti, ja käteen jäi oikeastaan vain vaikutelma siitä, että Lybeck ja Rimminen nauttivat toistensa älykkäästä seurasta. Ilmassa oli pientä kisailun makua: kumpi saa lohkaistua fiksumman kommentin? Hubaran teosta ei suurin osa paikalla olleista ollut voinutkaan lukea. Enemmän olisin toivonut valmisteltujen haastattelujen rinnalle vapaata keskustelua. Siinä vaiheessa, kun nojatuolit olivat täynnä, siihen olisi ollut tilaisuus kirjailijoiden kesken. Nyt sitä tilaisuutta ei hyödynnetty.


Nautin kovasti illan atmosfääristä. Iso sali oli täynnä samanhenkisiä kirjaihmisiä, jotka olivat tulleet paikalle arki-iltana ihan vapaasta tahdostaan nauttimaan kirjallisesta kulttuurista ja kuuntelemaan kirjailijoita. Väliajalla sekä ennen ja jälkeen ohjelman oli mukavaa tavata tuttuja kirjabloggaajia ja bongailla kirjailijoita ja muita kirja-alan ihmisiä yleisön seasta. Tällaista tarvitaan, ja kiitokset Baba Lybeckille siitä, että Kirja vieköön! on ihan oikeasti toteutunut. Toivon konseptille menestystä!

Seuraava Kirja vieköön! -ilta Savoy-teatterissa on 15.3. klo 19.

Sain medialiput tilaisuuteen.

Illasta ovat kirjoittaneet monet muutkin paikalla olleet kirjabloggaajat:

Kirsin Book Club,
Reader, why did I marry him?
,
Kirja vieköön!,
Tuijata. Kulttuuripohdintoja



lauantai 18. helmikuuta 2017

Arna Tuuli: Mielikuvitusmurha



On myönnettävä, että ihan kaikki ’dekkarit’ eivät ole minua varten. Selvästikin psykologinen jännitys on alalaji, jonka suhteen olen erityisen vaativa. Jutussa on oltava kunnon juju, muuten homma on helposti pelkkää sanahelinää ja saman idean veivaamista joka kantilta ilman edistymistä.

Valitettavasti kirjailijanimimerkki Arna Tuulen teos Mielikuvitusmurha on juuri sellainen, joka saa niskakarvani pörhölleen mutta ei suinkaan jännityksestä, kuten olisi tarkoitus. Idea on ollut yksinkertainen ja ihan toimivakin, mutta se ei ole kantanut kokonaisen romaanin mittaa, joten sivujen täytteeksi on pitänyt kirjoittaa kosolti koukeroisia lauseita ja yleviksi oletettavasti tarkoitettuja mietteitä vihasta, mustasukkaisuudesta, kateudesta, katumuksesta ja omastatunnosta. Hohhoijaa.

Kuten sanottu, idea on ihan kelvollinen. Pienen arkkitehtitoimiston arkkitehti Joonas on palaamassa firman mökiltä eli Takapajulasta. Hän on juuri tehnyt murhan, jota on ehtinyt hautoa jo vuoden verran. Mutta nyt oli siis siirrytty mielikuvituksesta tekoihin, vaikka ihan kaikki Joonaksen mielen sopukat eivät sitä vielä suostu tajuamaankaan. Kenen itsemurhan Joonas lavasti, jää lähes koko tarinan ajaksi arvoitukseksi, mutta oikeasti lukijan ei ole sitä kovinkaan vaikea arvata.

Lukija pääsee seuraamaan vuoroin Joonasta nykyhetkessä murhan jälkeen, jolloin hän toimii minäkertojana, vuoroin muita henkilöitä menneisyydessä ulkopuolisen kertojan kautta. Tosin välillä yksi näkökulmista on Joonaksen, eli häntä seurataan sekä sisältä että ulkoa. Murhaa edeltäneen vuoden kronologia on rikottu, joten kokonaisuuden on tarkoitus muotoutua pala kerrallaan ja lukijan oivaltaa, mikä oikein sai Joonaksen tekemään äärimmäisen tekonsa.

Oikeasti Tuuli piinaa lukijaa selostamalla pilkuntarkasti arkkitehtitoimiston työilmapiiriä, joka ei todellakaan ole kummoinen. Joonaksen pettymykseksi yrityksen perustajan kuoleman jälkeen firmassa tapahtuu monia muutoksia. Hän ei saa toivomaansa asemaa eikä arvostusta, vaan katkeroituu vähitellen yhä enemmän. Pettymyksiä tulee myös rakkauselämän puolella. Sopivia uhreja on siis vilisemällä, mikä tietysti on mukavaa vaihtelua. Mutta mikä saa Joonaksen tekemään murhan, ei kuitenkaan ihan aukene.

Pian käy ilmi, että huolellisesta etukäteismietinnästä huolimatta Joonas tekee useita virheitä, joista jokainen voisi koitua hänen kohtalokseen. Myös sattumalla on sormensa pelissä, ja Mielikuvitusmurhan mehukkaimmat hetket vietetäänkin, kun Joonas joutuu miettimään, surmasiko hän kenties tietämättään toisenkin ihmisen. Mutta mitään tutkintaa ei koskaan tule, koska kukaan ei jostain syystä kaipaa mökkilaiturin alle uitettua ruumista.

Tarina etenee kuin eteneekin kohti vääjäämätöntä, pateettista loppuaan, joka olisikin omalla tavallaan vaikuttava, mikäli turhat rautalankamallinnokset olisi suosiolla karsittu. Mutta jostain syystä kirjailija on päätynyt ratkaisuun, jossa hän vetää maton tarinan alta lapsekkaalla epilogilla. Käsittämätöntä.


Arna Tuuli: Mielikuvitusmurha
Kvaliti 2016. 252 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas


P.S. eli lisäys kirjoitukseeni 19.2.2017 klo 15.20.

Teatterinna -blogin Susanna kirjoittaa Mielikuvitusmurhasta mm. näin: 


"Kokonaisuutena pidin kirjasta, mutta se loppuratkaisu... En ole vieläkään varma, mitä mieltä siitä olen. Tuli vähän sellainen olo, että minua huijattiin lukijana, mutta ei se huono tunne ole. Loppu haastoi ajattelemaan kirjaa ihan uudessa valossa, käymään kaikki tapahtumat läpi lopun näkökulmasta ja juurikin pohtimaan, mikä on totta ja mikä ei.


Kiinnostava kirja tosiaan, kannattaa lukea."


Ruumiin kulttuuri -lehden (4/2016) Kirjakäräjillä Keijo Kettunen toteaa:

Tuuli pitää psykologiset viritykset mainiosti otteessaan ja höystää tarinaa mustalla huumorilla - - -
Työyhteisön ja yksityiselämän suhdekuviot on maalailtu ilmeikkäin vedoin.

Loppuratkaisu herättää ristiriitaisia tunteita - se on pieni pettymys --- Kokonaisuutena Tuulin kiero psykologinen jännäri nousee kuitenkin reilusti myönteisten lukukokemusten joukkoon."





keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Ari Wahlsten: Lumimies



Selvästikin kaikkeen tottuu, sillä lukiessani Ari Wahlstenin toista Kit Karisma -dekkaria Lumimies en enää ärsyyntynyt karheankomean yksityisetsivän naurettavasta nimestä. Kerrottakoon heti alkuun myös, että tulossa on tosiaankin Kit Karisma tutkii -sarja, sillä kolmas osa Nelisormi ilmestyy vuonna 2017.

Tykästyin Kuka pelkää mustaa miestä?-dekkarissa sen tyylikkäisiin Chandler-viittauksiin, sutjakkaan juonenkuljetukseen ja sujuvaan kieleen. Kaikki tämä on edelleen tallessa toisessa dekkarissa. Tällä kertaa Kit sotkeutuu kaulaansa myöden huumekauppoihin, joita pyörittävät Helsingissä kovan luokan gangsterit.

Juttu lähtee liikkeelle, kun Kit saa toimeksiannon naiselta, jonka yhdeksäntoistavuotias poika on kadonnut. Kitin hälytyskellot alkavat soida, kun paljastuu, että nainen on poliisi. Miksi poikaa ei etsitä virallista tietä? Syynä ovat ainakin päällisin puolin pojan päivänvaloa kestämättömät tuttavuussuhteet Helsingin alamaailman tunnettuihin nimiin. Lisäksi poika on tainnut sotkeutua gangsteripomon naisasioihin. Äiti pelkää, että poikaa ei enää elävänä löydetä.

Kakisteluistaan huolimatta Kit ottaa tehtävän vastaan ja saa huomata heti, että joku muukin on kiinnostunut Hannes Tarvaisesta ja tämän poliisiäidin touhuista. Varsinaiset tunnustelut hän päättää aloittaa vihollisen päämajasta eli suositusta yökerhosta, jota rikolliset pyörittävät. Kohtaus on kuin suoraan vanhasta mustavalkoisesta rikoselokuvasta, jossa komea yksityisetsivä työntää nenänsä vääriin paikkoihin ja vaarallisen lumoava kaunotar leikittelee hänen kohtalollaan.

Wahlsten kuljettaa sankariaan jälleen luistavasti läpi kiperien paikkojen ja ovelien juonittelujen. Kit ei jää niissä suinkaan toiseksi, vaan hän antaa kelpo vastuksen kelmeille, keitä he sitten ovatkin.

Lumimies on mukavan viihdyttävä paketti, vaikka aivan aloitusosan veroista uutuudenviehätystä siinä ei tietenkään enää ole. Juoni on napakka, eikä kirjallakaan ole liikaa mittaa, vaikka jotain rönsyjä kenties olisi voinut vielä leikatakin.


Ari Wahlsten: Lumimies
Kosmos 2016. 252 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä?



Esikoisdekkaristi Ari Wahlstenin Kuka pelkää mustaa miestä? on monin tavoin mielenkiintoinen ja hämmentävä teos. Mukana on piristävän uudelta maistuvia aineksia, mutta perusta nojaa vahvasti perinteeseen, jopa niin, että mieluusti luonnehtisin sitä Chandler-pastissiksi. Oma Chandler-tietämykseni on hävettävän ohut, mutta siitä huolimatta tunnistin yhdistävät tekijät vaivatta, ainakin monet niistä.

Helsinkiläinen yksityisetsivä Kit Karisma (!) ei ole aivan tavallisimpia dekkarihahmoja suomalaisessa dekkarigenressä. Kitin isä on afroamerikkalainen ja äiti suomalainen. Musta mies puhuu siis äidinkielenään suomea, mutta on kahden maan kansalainen monessakin mielessä. Chandlermaisissa tunnelmissa Kit tavataan toimistossaan pääkaupungin teollisuusalueen liepeiltä tyhjenevästä toimistokolossista jalat rennosti pöydänkulmalle ristittyinä ja viskipullo käden ulottuvilla. Toimiston ovilasin läpi kuultaa asiakkaan siluetti.

Nelikymppinen, karhean komea Kit saa toimeksiannon yhdeltä Suomen rikkaimmalta mieheltä, yritysjohtaja Arne Werner Wahlbergilta. Suvun päämies on joutunut parin murhayrityksen kohteeksi ja haluaa Kitin selvittävän, kuka on yritysten takana. Skandaalia välttääkseen Wahlberg kääntyy yksityisetsivän puoleen, vaikka ei kovin luottavaiselta vaikutakaan. Vastahakoisesti Kit ottaa toimeksiannon vastaan.

Tutkintalinjoja avautuukin heti useita, kun Kit alkaa pöyhiä Wahlbergin lähipiiriä. Kulosaaren huvilan henkilökunta ja johtajan perilliset osoittautuvat kaikkea muuta kuin tavanomaisiksi, ja onpa Kit lähellä saada turpaansakin ainakin pari kertaa jo tutkimustensa tunnusteluvaiheessa. Tilanne kiperöityy nopeasti, kun Wahlberg löytyy saunarannasta jalat oikoisenaan.

Kitin tutkimukset eivät kuitenkaan pääty tähän, vaikka Helsingin rikospoliisi ei kovin myötämielisesti kilpailijaan suhtaudu. Sen sijaan yritysjohtajan palveluskuntaan kuuluva Natalia lämpenee senkin edestä Kitin karismalle.

Kuka pelkää mustaa miestä? on juonenkuljetukseltaan näpäkkä ja kieleltään vaivattomasti soljuva dekkari. Noir-henkeä on tunnelmassa ihan mukavasti, ja jonkinlainen humoristinen, pilke silmäkulmassa -vire ainakin minusta on taustalla. Wahlstenin vankka ammattitaito monipuolisena kirjoittajana paljastuu paitsi elokuvallisessa kohtausten rakentamisessa myös poikkeuksellisen sujuvassa dialogissa.

Vaikka teos ei dekkarina räjäytäkään pankkia, oli lukeminen nautinnollista ja tarinan parissa viihtyi mukavasti. Plussaa myös kompaktiudesta: 278 sivua on maltillinen dekkarin sivumäärä nykyään. Miinusta päähenkilön naurettavasta nimestä. Naurattaako vitsi, jos tulossa on Kit Karisma ratkaisee -sarja?


Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä?
Kosmos 2016. 278 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

maanantai 13. helmikuuta 2017

J. K. Tamminen: Pasilan mies

Poikkeuksellisesti muutan alkuperäistä suunnitelmaani julkaista Vuoden johtolanka 2017 -ehdokaskirjojen esittelyt tekijän sukunimen mukaisessa käänteisessä aakkosjärjestyksellä. Teen siihen poikkeuksen julkaisemalla alla olevan tekstin hieman etuajassa jo tänään 13.2., koska samaa aihepiiriä sivuava Helsingin Sanomien toimittajien Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirjoittama tietokirja Keisari Aarnio julkaistaan tänään. Vaihtoehtoisten faktojen aikana on mielenkiintoista vertailla erilaisia tulokulmia tähän eriskummalliseen vyyhteen. 



J. K. Tamminen on Viron ja Latvian rajaseudulla asuva pitkän linjan rikostoimittaja. Ennen rikostoimittajaksi ryhtymistään kirjoittaja oli ammattirikollinen Suomessa ja Itä-Euroopassa. Uriensa eri vaiheissa hän on kouluttautunut mm. rikostutkijaksi, lakimieheksi ja teologiksi. Nyt hän kirjoittaa väitöskirjaa johtamistieteistä.”

Näin kuvataan J. K. Tammista kustantaja Minervan nettisivulla. Vuonna 2016 Tamminen julkaisi Minervalta esikoisteoksensa Pasilan mies, jota kustantaja luonnehtii takakansitekstissä ’autenttisuudessaan pysäyttäväksi aikalaisromaaniksi’. Teoksen pohjana on Helsingin huumepoliisin päällikön Jari Aarnion tapaus, vaikka kirjassa päähenkilön nimenä onkin Jouko Aro.

Kukaan, en edes minä, ei voisi olla tunnistamatta kirjan tapahtumia lähimenneisyydestä, vaikkei sitä takakannessa sanottaisikaan. Kustantajan nettisivuilla kerrotaan teoksen taustoista vielä näin: ”Pasilan mies -kirjan tausta-aineistoa on alettu kerätä alkuvuodesta 2008, jolloin kirjoittaja alkoi tutkia vangeilta ja huumekauppiailta saatua vinkkiä rikosten maailman sekoittuneesta poliisijengistä.”

Pasilan mies oli minulle hyvin hämmentävä kokemus. Lähdin lukemaan sitä, takakannen kannustamana, romaanina ja dekkarina (koska se oli lähetetty Vuoden Johtolanka 2017 –kisaan), mutta kumpaakaan se ei mielestäni ole. Kaunokirjalliset ansiot puuttuvat kokonaan, sillä esimerkiksi kieli on armotonta päälausetykitystä. Tekstistä ei tule romaania muuttamalla joitakin nimiä ja valikoimalla oletettavasti runsaasta materiaalista osa julkaistavaksi. 
Dekkariakaan teoksesta ei saa millään, koska mitään jännitettä siinä ei ole. Mutta toki muunlaisetkin teokset kuin dekkarit voivat kisata Vuoden johtolangasta, ja kisaavatkin.

Pasilan mies on lähinnä journalistinen raportti siitä, mitä on tai ainakin voisi olla Aarnion tapauksen taustalla. Se ottaa myös niin vahvasti kantaa Aarnion syyttömyyden puolesta, että kyse on jo jonkinlaisesta pamfletista. Lisäksi teosta voi luonnehtia tietokirjaksi Suomessa käytävästä huumekaupasta, jota valotetaan sekä rikollisten että poliisien toimintatapojen kautta. Pääkaupunkiseudun metsät ovat täynnä raha- ja huumekätköjä, joilla ’sienestäjät’ tiuhaan tahtiin poikkeavat. Hyvät ohjeet voi kirjasta halutessaan poimia myös huumelastin salakuljettamiseen Virosta Suomeen.

Tamminen on siis selvästikin koonnut runsaan aineiston, jonka pohjalta hän lähtenyt teostaan rakentamaan. Ongelmaksi on muodostunut valinta faktan ja fiktion välillä. Nyt koetetaan väkinäisesti pukea faktaa fiktion kaapuun, eikä oikein kummastakaan saada paljoakaan näin irti. Onko tietokirjastatuksesta päätetty luopua Tammisen voimakkaiden mielipiteiden takia? Kenties, sillä on alusta asti selvää, kuka on teoksen kiistaton sankari.

Jouko Aro alias Jari Aarnio kuvataan Pasilan miehessä poikkeukselliseksi karismaattiseksi johtajaksi, jota alaiset palvovat, joka osaa ja jaksaa innostaa ja tukea omiaan aina vain parempiin suorituksiin. Aro on loistava esiintyjä ja taitava verkostoituja, joka tekee tulosta nopeasti. Mitä siitä, jos samalla joutuu venyttämään sääntöjä ja lakejakin. Tarkoitus pyhittää keinot. Harmi vain, että hidas ja kankea KRP pitää Aron yksikköä riesana ja kateuttaan aiheuttaa hankaluuksia ja ministeriön byrokraatit koettavat estää rehellisen työnteon vinkumalla milloin mistäkin joutavasta.

Tarinan, jos sellaisesta voi episodimaisesti etenevässä teoksessa puhua, aikajänne on vuosien mittainen, mikä osaltaan aiheuttaa varsinaisen jännitteen puuttumisen. Alkusivuilla huumepoliisin miesvahvuuteen liittyy Sari Purhonen, taitava ja opinhaluinen nuori poliisi. Purhonen halutaan mukaan soluttautumiskuvioihin, ja hän pääsee mukaan keikoille Vironkin puolelle. Aitiopaikalta on hyvä kerätä oppia huumepoliisin toimintatavoista ja kerätä pisteitä esimieheltä, jonka suosiosta yksikössä kiivaasti kilpaillaan.

Tästä kirjoituksestani taitaa huokua aika selvästi, että pidin jo kirjan perusideaa lähinnä vastenmielisenä. Valitettavasti teksti itsessään ei saanut tilannetta muuttumaan, oikeastaan päinvastoin. Ei minun juttuni.


J. K. Tamminen: Pasilan mies
Minerva 2016. 264 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas