sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut



Ystäväni totesi Antti Holman Kauheimmista joululauluista, että nimi todellakin vastaa sisältöä. Allekirjoitan! Muuta en tosin odottanutkaan, olenhan lukenut samalta tekijältä jo Kauheimmat runot. Konsepti on täsmälleen sama kuin aiemmassakin teoksessa eli yksinkertaisen toimiva.

Olkoon pasuunain soitto
tämä kirkas, pitkä vihellys.
Sen soittaa lanttulaatikko
joka ei ollutkaan laktoositon.

                      -
Edith Södermalm

Holma on ’toimittanut’ runoilijoiden Sirsi Sunnas, Reino Leino, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södemalm joulu- ja talven juhlapyhiin ylipäätään liittyvät runot teemoittaiseksi antologiaksi. Runoilijakaartiin on sitten viime näkemän tullut vahvistustakin, sillä mukana on myös vuonna 1868 syntyneen virsirunoilija Kaarlo Antero Heteromiehen kynäilyjä.

Bonusraitana loppukiitosten jälkeen on vielä pohjasokeri eli Pipari T:n jouluräppi Juhlapöytä.



Odotin tätä jouluaiheista kauheiden runojen kokoelmaa malttamattomana, koska monet jouluun liittyvät tekstit, etupäässä laulujen sanat, ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet todellisiksi inhokeiksi (toki rakkaita ja kauniita on myös runsaasti). Joulu on monin tavoin muutenkin kliseiden ja teennäisen idyllin kultaista aikaa, joten on mainiota, että niitä välillä hieman ravistellaan. Sen Holma hoitaa, kuten toivoinkin. Menetelmät ovat pääosin samat kuin aiemmassa teoksessa, samoin omat mieltymykseni:

”Eniten pidin siitä, miten jokainen ’runoilija’ on selkeästi omaääninen ja myötäilee samalla tunnistettavasti esikuvansa linjaa. Reino Leinon runot esimerkiksi on nimetty mahtipontisesti ja ne alkavat yleensä sanahelinällä, joka on naamioitu pettävillä runokuvatuksilla. Sitten ihan lopussa tulee jokin täysin yllättävä veto, joka saa lukijan repeämään. Iloa lukija saa varmasti enemmän, mikäli alkuperäisen runoilijan tuotanto on vähänkin tuttua. Siksi nautin eniten Karin Toisiks-Parasken räävittömästä tuotannosta, mutta kyllä muutkin naurattivat.”


Suosikkejani antologiassa, ehdottomasti! 😆


Kauheimpien runojen tavoin nautiskelin Kauheimmat joululaulut lopulta tuplana eli hankin sekä painetun että Antti Holman lukeman äänikirjaversion. Samanaikaisluenta toimii mahtavasti! Oikeastaan toivoisin kokonaispakettiin vielä yhtä lisäulottuvuutta eli videokuvaa, jossa Antti Holma lukee runoja ääneen.

Elina Warsta on jälleen tehnyt ensi vilkaisulla kauniit mutta tarkemmin katsoen räävittömän kauheat kannet ja kuvituksen teemaosioiden alkuun. Runot muuten toivat mieleeni myös toisen kuvantekijän eli islantilaisen Hugleikur Dagssonin, joka ei hänkään tabuja kumartele. Hugleikurin tuotannossa on myös paljon jouluaiheisia piirroksia.

Kenelle suosittelisin Kauheimpia joululauluja? Ei ihan yksinkertaista. Holman huumori on paikoin hyvin suorasukaisen alatyylistä, mutta jostain syystä minua se kyllä naurattaa. Vaikea sanoa, mikä merkitys on yli kaksikymmentä vuotta perusopetuksessa viettämälläni ajalla. Ei siis niille, joiden pipo on kovin kireällä. Mutta muuten ihan kenelle tahansa!


Onnettomuus
Kotiin lensi enkeli
mutta oli mankeli
päälle unohdettu
nyt enkeli lettu.
-       Sirsi Sunnas


Antti Holma: Kauheimmat joululaulut – ja muita runoja talven juhliin
Otava 2017. 171 s. Äänikirjan kesto 1 h 28 min.


Sekä painettu että äänikirja ostettu. 

torstai 14. joulukuuta 2017

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki #nuortenkirjatorstai



Minä olen luonto, minä olen peto, minä olen tuuli ja tuli ja maa ja vuolaana ryöppyävä koski. Minä olen Suna. Olen varjo tuulessa aaltoilevan heinän yllä, olen kivikkoon syöksyvä saalistaja, olen pala taivasta, olen laulu joka ei koskaan katkea.
Olen Lauluhaukka.


Fantasiakirjallisuuden perinteisiä aineksia (ilkeämmin sanottuna kliseitä) ovat ainakin orvot, vastahakoiset sankarit, jotka joutuvat toteuttamaan ennustuksessa povattuja urotekojaan viimeisessä taistelussa hyvän ja pahan välillä. Apurina on nokkela, vain isäntäänsä totteleva villieläin (usein susi), ja ennen taistelua on vaellettu pitkä ja vaarallinen matka läpi erämaiden. Tapahtumat sijoittuvat kehitysasteeltaan keskiaikaiselta vaikuttavaan mielikuvitusmaailmaan. Lopussa hyvä voittaa ja maailma huokaisee helpotuksesta.

Iida Sammaliston esikoisteoksessa eli fantasiaromaani Tähtimosaiikissa ovat mukana kaikki yllä luettelemani ainekset. Valitun tyylilajin perinteet ovat siis hyvin kirjoittajan hallinnassa. Parasta Tähtimosaiikissa kuitenkin on, että perinteiset ainekset ovat vain tarinan loimet. Kuteet ovat persoonallisia ja raikkaita, ja kirjan kannet suljettuaan voi huokaista tyytyväisenä koettuaan aidosti uniikin seikkailun kirjailijan luomassa kiehtovassa maailmankaikkeudessa. Lisäksi teos on fantasiaromaaniksi maltillisen mittainen eli 255-sivuinen, ja siitä annan ehdottomasti plussaa! *

Alkuun lähdetään hieman hämärästi, koska Sammalisto on päätynyt sinänsä viisaaseen ratkaisuun olla turhia selittelemättä. Tähtipoika Lupus, joka on opiskelemassa ennustajaksi, saa yllättäen voimakkaan ennekokemuksen. Maan päällä, ihmisten maailmassa, on tekeillä jotakin, joka uhkaa myös maailmojen välisen rajapinnan eli mosaiikkilattian yläpuolella sijaitsevaa tähtien valtakuntaa. Tilanteen voi kuitenkin pelastaa vaeltaja, jonka tehtävänä on tuhota maan pinnalta taivaaseen kurotteleva musta torni ja sen rakennuttaja.

Yllätykseksi itselleenkin Lupus saa vanhemmat ennustajat vakuutettua, että juuri hänen on laskeuduttava ihmisten keskuuteen opastamaan ja suojelemaan vaeltajaa, jotta tämä saa tehtävänsä suoritettua. Niinpä Lupus tupsahtaakin Ruskaan ja tapaa muutamien välivaiheiden jälkeen vaeltajan eli orpotyttö Sunan. Ruska on jo pitkään ollut vallanhimoisen Korppiruhtinaan ikeen alla. Nyt Korppiruhtinas on julistanut vaeltajat lainsuojattomiksi ja antanut sotureilleen tehtäväksi surmata kaikki kohtaamansa vaeltajat. Suna on varomattomuuttaan saanut kintereilleen sitkeän Ronanin, joka on päättänyt ottaa Sunan hengiltä, maksoi mitä maksoi.

Lupus yllättyy hieman ymmärtäessään, että ennustuksen vaeltaja on hänen ikäisensä tyttö. Vielä hämmentyneemmäksi hän tuntee itsensä, kun hän tajuaa, ettei Suna tarvitse hänen suojelustaan vaan pikemminkin hän Sunan, tyttö kun osaa huolehtia itsestään vallan mainiosti erätaitojensa ja vaeltajakokemuksensa ansiosta. Suna ei myöskään osoita minkäänlaista innostusta tultuaan valituksi tehtävään, päinvastoin. Ronan kintereillään nuoret ja Sunan kesy kettu Io kuitenkin vääjäämättä lähestyvät Korppiruhtinaan tornia ja lopullista yhteenottoa.

Matkan aikana lukijalle avautuvat paremmin sekä Sunan että Lupuksen maailmat sekä niiden välinen side. Lupuksen tähteys jäi lopultakin melko mystiseksi ja ohuehkoksi, mutta Suna saa lihaa luidensa ympärille oikein mukavasti. Jutun alkuun lainaamani ote on lähes kirjan lopusta, ja siinä Suna kuvailee itseään viholliselleen taistelun tuoksinassa. Ote on osuva. Suna ei ole mikään arkajalka tytönheitukka vaan vahva ja itsenäinen sankari, jolla kuitenkin on omat inhimillisyyttä tuovat pehmeät kohtansa. Maailma on kohdellut häntä ankarasti, ja hän pitää rakastamista vaarallisena heikkoutena, jota viholliset käyttävät armotta hyväkseen. Onneksi hän oppii tästä asiasta tarinan mittaan myös uutta, vaikka hänen alkuperäinen ajatuksensakin saa valitettavaa vahvistusta.

Tähtimosaiikki ilmestyi vuonna 2015, ja kirjailija Iida Sammalisto oli silloin 18-vuotias ja vasta ylioppilaaksi valmistunut. Kirjailijan nuoruus ja teoksen valmius mietityttivät minua Tähtimosaiikkia lukiessani. Teoksen kieli on kaunista ja sanastoltaan rikasta, ja henkilökuvaus on onnistunutta. Juonenkäänteissä on muutama kohta, joiden loogisuus hieman kohaututti kulmia, mutta kokonaisuus toimii vallan mainiosti.

* Tuolla ylempänä mainitsen Tähtimosaiikin ansioksi sen maltillisen mitan, 255 sivua. Fantasiaromaanille se on vähän, mutta ainakin tässä tapauksessa se on ihan riittävästi. Kuten sanottu, Sammalisto ei selittele eikä maalaile, vaan kerronta on taloudellista olematta silti tylsää tai kuivaa. Kirjan suhteellinen lyhyys on etu, jos sille toivoo lukijoiksi nuoria, joilla ei vielä ole runsasta lukukokemusta tai jotka eivät ehkä ole vielä intohimoisia fantasiakirjallisuuden ystäviä. Tähän teokseen uskaltaa harjaantumattomampikin lukija ehkä tarttua. Kohderyhmän iäksi arvioisin noin kymmenvuotiaista yläkouluikäisiin.

Kirjan kannet minua kyllä harmittavat. Kansikuva on oikein kaunis, mutta houkutteleeko se nuorta, kenties epäröivää lukijaa tarttumaan kirjaan? Hieman epäilen. Takakansiteksti on vain nelirivinen raapaisu, joka ei kerro kirjan omaperäisyydestä mitään.

Sammalistolta lukisin mieluusti lisääkin.

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Otava 2015. 255 s.
Kannet Sanna-Reeta Meilahti.


#nuortenkirjatorstai-sarja:

tiistai 12. joulukuuta 2017

Arttu Tuominen: Silmitön



Porissa kuohuu. Solumare Oy on saanut luvat ryhtyä imemään Porin edustalta merenpohjasta hiekkaa. Ympäristöaktivistit ovat raivoissaan, eivätkä elinkeinonsa lopullista kuoliniskua pelkäävät kalastajatkaan aivan rauhallisia ole. Kolmenkymmen vuoden takaiset tapahtumat nousevat ihmisten mieliin. Silloin verkkoihin alkoi tarttua silmättömiä silakoita. Nousevatko pohjaan sedimentoituneet myrkyt nyt uudelleen pintaan ja ympäristötuho uusiutuu?

Reposaaren koululla pidettävä tiedotustilaisuus saa pelottavan päätöksen, kun pihalle pysäköity Solumare Oy:n toimitusjohtaja Jan Toivosen auto räjähtää. Epäilyt suuntautuvat oitis Flora & Fauna -nimisen aktivistiryhmittymän suuntaan, mutta todisteiden puutteessa poliisi ei pääse tutkimuksissaan puusta pitkään.

Flora & Faunan maailmankuulu perustajajäsen ja Greenpeace-aktivisti Venla Jokinen palaa samoihin aikoihin kotiin Poriin vietettyään kahdeksan kuukautta venäläisessä vankilassa. Paikallinen aktivistiryhmä ottaa Venlan avosylin vastaan, mutta johtajan paikan Venlan vankila-aikana ottanut Santeri Marila ei ole pelkästään iloinen Venlan paluusta. Venlakin on vankilassa muuttunut.

Sitten merenrannasta löytyy miehen ruumis, jolta puuttuvat silmät. Miten ruumis on joutunut mereen? Miksi sillä on pelastusliivit mutta ei kenkiä ja sukkia? Ja ennen kaikkea, kuka kuollut on ja miksi häneltä on kaivettu silmät päästä? Liittyykö murha jotenkin hiekanottoon ja taannoiseen pommi-iskuun? Kun paljastuu, että kyseessä on tunnettu paikallispoliitikko, päättää poliisi turvautua eläköityneen Janne Rautakorven apuun.

Kustantaja Myllylahti toteaa Arttu Tuomisen kolmannen Labyrintti-trillerin Silmitön takakannessa, että sarja haastaa kotimaisen jännityksen konkarit. Jokseenkin vaatimattomasti sanottu. Silmitön viimeistään todistaa, että Tuominen on kotimaista dekkarikärkeämme, ja sarja on myös kansainvälisen vertailun loistavasti kestävää tasoa. Silmitön on ihan huipputrilleri, jota ei voi enää aloitettuaan jättää kesken tai edes odottelemaan. Se on ahmittava.

Porin poliisin kuviot ovat koko maan kattavan organisaatiouudistuksen kourissa, mutta töistä selvitään ainakin jotenkuten. Onneksi uudet säännöt sallivat konsulttiavun ostamisen, ja siihen päällikkö Ilari Strandkin turvautuu palkatessaan rikostutkijoidensa avuksi Rautakorven. Rautakorpi taas värvää palkattomaksi asiantuntija-avukseen itsensä Venla Jokisen ja tämän uskollisen ystävän Tommi Kankaanpään, kaksikolla kun on poikkeuksellisen hyvät tiedot paikallisista ympäristöasioista toisin kuin poliisilla.

Liisa Sarasoja, Porin poliisin ehkä tunnetuin konstaapeli, on saanut sijoituslapsen, mikä on muuttanut hänen elämänsä tyystin. Asiat Juhan kanssa ovat kuitenkin selvittämättä, eikä yksinhuoltajuus ole mitenkään helppoa. Mulperi on palannut sairauslomalta töihin, mutta on kaikkea muuta kuin kunnossa. KRP:ltä lainattu Tero Vähäsavo ahertaa edelleen törkeän raiskaussarjan parissa, vaikka tuloksia ei näytä syntyvän. Lukija tietää kuitenkin pelottavia asioita kyseisestä rikossarjasta.

Lukija tietää muutenkin koko ajan kosolti enemmän kuin juttua ratkovat poliisit, kuten sen, miksi Santeri Marila toimii kuten toimii, eli epärationaalisesti ja sadistisen väkivaltaisesti. Mutta sitä, kuka murhasi kaupunginvaltuutetun ja miksi, ei lukijakaan tiedä ennen kuin poliisikaan. Soppaa hämmentää useampi kuin yksi rikollinen, mikä tekee tarinasta monipolvisen ja lopun lähestyessä piinaavan jännittävän.

Tuomisen vahvuuksia ovat jo aiemmissa sarjan osissa olleet henkilökuvaus ja toimintakohtaukset. Ne ovat loistavassa iskussa myös Silmittömässä. Mielenkiintoisimmaksi henkilöksi nousi nuori aktivisti Venla Jokinen, jonka motiiveja ja henkistä muutosta Tuominen kuvaa oivaltavasti. Vankilajakson kuvaus on hyytävä.

Sekä Muistilabyrintissa että Murtumispisteessä loppuhuipennus on ollut lähes apokalyptista rymistelyä, jossa mielikuvitusta ei ole säästelty eikä realismin annettu turhaan jarruttaa menoa. Pettyä ei lukijan tarvitse tälläkään kertaa. Jo hyvissä ajoin alkavat lopun merkit olla ilmassa ja lukija alkaa aavistella, mihin suuntaan ollaan menossa. Mikään ei voi estää edessä häämöttävää tuhoa. Kunnon toimintarymistelyn kirjoittaminen ei ole helppoa, sen ovat valitettavasti todistaneet monet nimekkäätkin tekijät. Mutta Tuomisen näppäimistö ei hyydy! Meno on niin hiuksia nostattavaa, ettei lukiessaan uhraa ajatustakaan uskottavuudelle. Aivan mainiota!

Tällä kertaa Tuominen jättää myös ilmaan langanpäitä, tai pikemminkin väkäpäisiä tarinakoukkuja, virittämään lukijaa jo seuraavan Labyrintti-sarjan trillerin odotukseen. Asetelmat ovat jo valmiiksi kihelmöivät ainakin parilla eri taholla. Tuskin maltan odottaa!

Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017. 424 s.


Arvostelukappale.


Arttu Tuomisen Labyrintti-sarja on alusta asti jakanut lukijat. Tämän kolmannen osan vastaanotto on mielenkiintoinen.

Amman lukuhetki -blogissaan Amma kirjoittaa positiivisessa jutussaan myös muun muassa näin: 
"Kehopositiivisuuden aikakaudella silmään pisti myös naiskehojen kuvaus. Olkoonkin, että kyse oli nimenomaan fiktiivisten henkilöiden ajatusvirrasta, vartaloita kuvattiin lähinnä lihomisen, selluliitin ja pyylevyyden kautta tai väkivallan kohteena." Kommenteissa juuri tämä kohta Amman jutussa kirvoittaa eniten keskustelua. 
Annika huokailee vaikuttuneena Rakkaudesta kirjoihin -blogissaan: "
Kirjailija Arttu Tuomisen uutuusromaani on kaiken kuumeisen odotuksen arvoinen. Se menee vielä syvemmälle kuin edelliset osat, nyt hiukan rauhallisemmalla tyylillä. Voisiko sanoa Silmittömän olevan kirjailijan kunnianhimoisin teos?" Samoilla linjoilla ollaan Luetut.net-blogissa: "Mikäli et ole vielä lukenut yhtään Tuomisen dekkaria, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä ovat häkellyttävän hyviä!"
Mutta taina j Kaksi sivullista -blogissa on aivan päinvastaista mieltä: "
Kaikin puolin oli pettymys tämä Silmitön."

torstai 7. joulukuuta 2017

Nemo Rossi: Viimeinen etruski #nuortenkirjatorstai



Arkeomysteeri-sarjan keskushenkilöinä seikkailevat suomalaisnuoret Silva, Kaius ja Leo, jotka asuvat vanhempiensa työn takia Roomassa. Silva ja Kaius ovat kaksoset ja Leo on heidän ystävänsä. Silva on tietotekniikkanero, Kaius kirjaviisas ja Leo joukon urheilullisin. Sarjan neljännessä osassa Viimeinen etruski jo lukioikäiset ystävykset edustavat tervehenkistä ja itsenäistä nuorisoa, jolla on taipumusta ajautua kiperiin tilanteisiin ja vaarallisiin seikkailuihin. Niistä he selviytyvät nokkeluutensa ja taitojensa sekä suhteidensa avulla, vaikka vastassa on välillä pelottaviakin rikollisorganisaatioita.

Silva ja Kaius ovat joululoman viimeisinä päivinä tekemässä rästissä olevia koulutehtäviään San Pietro in Vincolin kirkossa, kun siellä sijaitsevan Michelangelon veistämän Mooses-patsaan jalusta räjäytetään paikoiltaan. Silva on juuri ennen räjähdystä onnistunut nappaamaan matkapuhelimellaan viestin, jonka perusteella nuoret pääsevät jyvälle tekijöiden tarkoitusperistä. Joku on päättänyt ratkaista, mitä Michelangelo tiesi etruskeista ja näiden jättämästä perinnöstä, tarunhohtoisesta aarteesta. Mikä suhde Michelangelolla ylipäätään oli tähän kiehtovaan kansaan?

Hyvin hatarien ja mystiikan verhoon kätkettyjen vihjeiden perusteella nuoret heittäytyvät jälleen seikkailun pyörteisiin. Lukija nimittäin tietää, että viisisataa vuotta kätkössä pysyneen aarteen kintereillä on hyvin varustautunut rikollisjoukkio. Seikkailu alkaa saada hurjia käänteitä lumisilla vuoristoteillä ja pienessä Capresen kylässä, jossa sijaitsee Michelnagelon nimeä kantava museo. Onneksi nuorten vanha tuttu poliisi Urso on saanut siirron seudulle ja liittyy vapaapäivänään seikkailijoihin.

Mutta etruskien aarre kiinnostaa myös kolmatta osapuolta, jota sen paremmin roistot kuin nuoret sankaritkaan eivät osaa ottaa lukuun…

Nemo Rossi -nimimerkin suojissa kirjoja parityönä kirjoittavat Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen. Asiantuntemusta ja kirjoittajakokemusta miehillä on vaikka muille jakaa, joten ei ihme, että kirjat ovat mielenkiintoisia ja sujuvalukuisia, aikuistakin lukijaa viihdyttäviä (ja salavihkaa sivistäviä). Viimeinen etruski nosti hakematta mieleeni Dan Brownin menestystrillerin Enkelit ja demonit, enkä erehtyne, jos arvailen yhtäläisyyksiä tarkoituksellisiksi. Idea on sujuvasti muokattu nuortenkirjaan sopivaksi. Juoni on nopeakäänteinen ja jännittävä, mutta kiperistä tilanteista selvitään, kuten lajityyppi edellyttääkin.

Tapahtumapaikkana Rooma ja Toscanan ikiaikaiset kulttuurimaisemat ovat oivallisia ja kuin tyrkyttävät materiaalia mielikuvituksen laukata. Kirkoissa ja museoissa tutustutaan taideaarteisiin ja samalla, kun koetetaan ratkaista Michelangelon teoksiinsa kätkemiä vihjeitä aarteen kätköpaikasta, tullaan oppineeksi koko lailla runsaasti kulttuurihistoriasta. Ei lainkaan hassumpaa!

Suosittelen Viimeistä etruskia ja koko sarjaa yläkouluikäisille lukijoille. Hieman lienee hyvä olla lukijakokemusta takana, sillä teoksilla on kuitenkin mittaa ja henkilöitä on melkoisesti. Toisaalta vauhtia ja vaarallisia tilanteita on runsaasti, joten tarinan imuun pääsee helposti, eikä huumoriakaan ole tyystin unohdettu. Sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Myllylahti 2016. 283 s
.

Arvostelukappale

Arkeomysteeri-sarjan aiemmat osat:


***
Juttu on osa #nuortenkirjatorstai -sarjaani. Aiemmat jutut:



Tatu Kokko: Rob MacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin

torstai 30. marraskuuta 2017

Juuli Niemi: Et kävele yksin



Isänpäivää edeltävänä perjantaina ysiluokkalainen Ada ensimmäistä kertaa ihan oikeasti huomaa koulukaverinsa Egzonin ja tämän huumaavat silmäripset. Hetki yhdeksän minuuttia ennen päivän viimeisen oppitunnin loppumista on käänne, piste, josta kaikki lähtee kulkemaan uuteen suuntaan. Siltä ei tosin ihan heti tunnu, koska vaikuttaa siltä, ettei Egzon lainkaan huomannut Adaa.

Adan äiti on boheemihko yksinhuoltaja, kuvataiteilija Elina. Äidin mielestä he ovat Adan kanssa parhaat ystävät, mutta pelottavasti Ada on alkanut muuttua ja liukua pois äidin ulottuvilta. Äitiä on aina naurattanut Adan huono piirustustaito (vai kenties sittenkin salaa harmittanut?), ja Ada ilmaiseekin itseään mieluiten kirjoittamalla. Isästään Adalla ei ole tietoa, ja isän virkaa on tavallaan hoitanut Pohjanmaalla asuva eno. Harmi vain, että Adan ja enon läheinen suhde tuntuu aiheuttavan kateutta ja närää enon perheessä.

Egzon taas on syntynyt Suomessa kosovolaislähtöiseen muslimiperheeseen. Isoveli on häipynyt jäljettömiin, ja Egzonin harteilla on vilkkaasta pikkuveljestä huolehtiminen. Kerrostaloasunnossa on suljettu ovi, josta ei äidin tahdosta puhuta. Egzonin väylä tunteiden ilmaisuun on piirtäminen – ja graffitit. Eräänä aamuna rehtorin auton kylkeen on maalattu juoksuun pinkaiseva tyttö, Ada.

Adan ja Egzonin herkkä ja riipaiseva rakkaustarina eli Juuli Niemen Et kävele yksin nappasi viime vuonna Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkinnon, mutta sain sen luettua (tai oikeammin kuunneltua) vasta nyt. (Sattumalta aloitin kuuntelun isänpäivää edeltävänä perjantaina!)

Niemi kuvaa tarkkavaistoisesti herkänkipeää elämänvaihetta, jota Ada ja Egzon elävät. Kumpikin on lähtöisin perheestä, jossa vaietaan tärkeistä, tuskallisista asioista. Kodeissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä, vaikka ne pinnalta katsoen eroavat toisistaan lähes kaikin tavoin. Kaveripiirit, sukulaiset, koulu ja avoin tulevaisuus tuovat omat jännitteensä nuorten tarinaan. Kuka minä olen, millaisena muut minut näkevät, mihin olen menossa, rakastaako minua kukaan? Näitä kysymyksiä Niemen teoksen päähenkilöt tuntuvat koko ajan pyörittelevän mielessään. Aikuistuminen ei totisesti ole helppoa! Keski-ikäisen äiti-ihmisen sydäntä raastaa nuoruuden epävarmuus, oman paikan etsintä ja hyväksynnän jano.

Romaani jakautuu melko tasaisesti Adan ja Egzonin vuorotteleviin osuuksiin. Adaa kuvataan ulkopuolisen kertojan avulla, ja Egzon on teoksen minäkertoja. Osuudet ovat hyvin tasapainossa keskenään ja tarina avautuu näin moneen suuntaan.

Vaikutelmani teoksesta ovat hieman ristiriitaiset. Niemen tyyli on paikoin jopa uuvuttavan analysoivaa. Sekä Ada että Egzon välillä suorastaan märehtivät sekä omia että toistensa ja muidenkin ihmisten sanomisia ja tekemisiä, ajatuksia ja vaikuttimia loputtomiin. Siksi olin tyytyväinen, että kuuntelin tämän äänikirjana, koska olisin todennäköisesti painettua kirjaa tullut joiltakin osin harpponeeksi (tunnustan, että näin saattaa joskus käydä!). Kieli on hiottua, paikoin runollistakin, ja kielikuvat mietittyjä, tarkalleen paikoilleen laskettuja.

Romaanissa on hyvin yltäkylläisesti materiaalia, koska Niemi kuvaa sen sivuilla (joita on 362 kappaletta eli nuortenromaaniksi runsaahkosti) monia mielenkiintoisia aiheita, kuten kuvataidelukioon pyrkimistä, Aamiainen Tiffanylla -elokuvaa ja sen katselua, teinibileitä, nuorisotalotoimintaa ja graffitien maalaamista. Teoksessa on ylipäätään paljon puhetta taiteesta.

Adan ja Egzonin ensirakkauden tarina ei pääty vaaleanpunaisissa hattaratunnelmissa. Asiat menevät katkerasti vinoon herkimmässä mahdollisessa tilanteessa, eikä niitä enää pysty korjaamaan. Tämä oli mielestäni oivallisen rohkea ratkaisu valitettavan surullisessa realismissaan. Kohtuuttomat paineet yhdistettyinä pelkoon ja tietämättömyyteen koituvat nuorten kohtaloksi.

Mietin kuunnellessani, millaiselle nuorelle lukijalle teosta suosittelisin. Päähenkilöiden nuoruus (Ada ja Egzon ovat 15-16-vuotiaita teoksen tapahtuma-aikana) saattaa sulkea pois lukioikäisiä, nuoria aikuisia lukijoita. Ainakin oman kokemukseni mukaan nuoret lukevat mielellään hieman itseään vanhemmista henkilöistä. Yläasteikäisistä lukijoista kohderyhmäksi valikoitunevat lukemista vähintäänkin kohtalaisen runsaasti harrastavat, sillä tapahtumien hitaahko eteneminen, kielen vaativuus ja teoksen ihan fyysinen paksuus sulkevat kokemattomat lukijat helposti pois. Nuoruusvaiheen jo ohittaneille lukijoille tämä tietysti sopii oivallisesti. Adan ja Egzonin tarinan matkassa voi tehdä kirpaisevan nostalgiamatkan omaan nuoruuteensa ja ennen kaikkea päivittää tuntumaansa nykynuorten maailmasta.

Kirjan luettuani äimistelen myös sen ulkonäköä. Laura Lyytisen suunnittelemat kannet ovat kieltämättä herkullisen kauniit. Nuoren naisen virheetön iho toimii siveltimenvetojen taustana. Yleissävy on roosanpunainen, pastellinen. Imelä, saattaisi joku sanoa. Olen keski-ikäinen nainen, joten käsitykseni todennäköisesti on ennakkoluulojen vahvasti kuorruttama, mutta toisaalta minulla on parin vuosikymmenen kokemus siitä, millaisia kirjoja 13-16-vuotiaitten miesoletettujen lukijoitten enemmistö suostuu esimerkiksi koululuokassa lukemaan. Ei vaaleanpunaisia. Valitettavasti. Ei, vaikka kuinka opettaja vakuuttaisi, että tarinassa on myös miesnäkökulmaa.

Et kävele yksin on nostattanut ainakin kirjablogeissa pääasiassa ihastuneita huokauksia. Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogista on ihastunut teoksen kauniiseen kieleen, mutta ei suinkaan varauksettomasti. Mari A:n kirjablogissa todetaan, että teos on suunnattu kokeneemmalle lukijalle. Kialle Luetaanko tämä -blogissa teoksen kannet ovat tuoneet mieleen chick lit -romaanin. Ehkä eniten ’oikeaa’ kohderyhmää edustava Hanna Sivujen välissä -blogista antaa kaikkein kriittisimmän näkemyksen teoksesta
 

Juuli Niemi: Et kävele yksin
WSOY 2016. 362 s.


Arvostelukappale.

Tämä juttuni on osa varsinaisesti vasta vuoden vaihduttua alkavaa nuortenkirjallisuusprojektiani #nuortenkirjatorstai, jonka tiimoilta olen luvannut julkaista viikoittain uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuutta käsittelevän jutun. Lisää suunnitelmistani vaikka tämän kirjoituksen lopusta.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Quentin Bates: Jäätävää tietoa



Parin viime vuoden aikana käännösdekkarien lukemiseni on jäänyt harmillisen vähäiseksi, vaikka pidän kovasti brittidekkareista ja pohjoismaisesta synkistelystä. Parin kolmen vuoden osittainen lukutauko tällä sektorilla on aiheuttanut sen, että olen pudonnut monen lempidekkarisarjani kyydistä. Rästissä saattaa olla useampiakin osia lukemista odottelemassa.

Kun posti toi brittiläisen kirjailija Quentin Batesin dekkarin Jäätävää tietoa, päätin rikkoa omia tottumuksiani ja lukea sen ihan kylmiltään, vaikka kyseessä on dekkarisarjan kolmas osa. Päätin ottaa riskin. Jos tarina ja päähenkilö eli rikosylikonstaapeli Gunnhildur Gísladóttir olisivat kiinnostavia, voisin palata alkuun myöhemmin. Jos eivät, mitään vahinkoa ei pääsisi käymään. Tuskin kaksi edellistä osaa siinä tapauksessa olisivat sellaisia helmiä, joiden lukematta jääminen olisi merkittävä tappio.

Lukupäätökseeni vaikuttivat ratkaisevasti miljöö eli Islanti ja päähenkilö eli naispoliisi, jota takaliepeessä kehaistaan ’mainioksi poikkeukseksi yleensä kovin maskuliinisessa tutkinnanjohtajakatraassa’ (Pertti Vuorinen, Ruumiin kulttuuri). Tuttuun poliisidekkarisarjan tyyliin Jäätävää tietoa -kirjassa Gunnhildurin eli Gunnan perhe-elämää ja työpaikkakuvioita kuvaillaan jonkin verran, mutta ei niin paljoa, että se olisi este lukea sarjaa myös epäkronologisesti. Pääpaino on tutkinnassa ja sen käänteissä.

Tutkittavana oleva tapaus onkin monisyinen ja hankala monessa mielessä, oikea vyyhti! Alkuun lähdetään tilanteesta, jossa mies ja nainen kohtaavat hotellin aulassa. Nopeasti käy ilmi, että kyseessä on netissä tehty sopimus maksullisesta hieman tavallisuudesta poikkeavasta seksistä. Mies maksaa dominoitavaksi ’joutumisesta’. Sonjaksi itseään kutsuva nainen sitoo sovitusti alastoman miehen hotellihuoneen sänkyyn, mutta sen jälkeen mikään ei sujukaan sovitusti. Nainen häipyy miehen lompakon ja korttien salasanojen kera paikalta. Sitten jokin menee Sonjan kannalta pahasti vikaan. Mies löytyykin sängyltä kuolleena, ja poliisi kiinnostuu tapahtuneesta.

Mitä Reykjavikin paremmissa hotelleissa oikein puuhataan? Kuinka monta uhria Sonjalla on ollut? Kuka Sonja oikeasti on? Etsiessään vastauksia näihin kysymyksiin Gunna työryhmineen huomaa pian, että joku muukin taho seurailee samoja jälkiä poliisin kanssa. Samaan aikaan ulkoministeriöltä tulee pyyntö selvittää, mihin on joutunut entisen pankkiirin ja nykyisen ministeriön virkamiehen kannettava tietokone. Jostain syystä mies ei halua paljastaa totuutta siitä, miten kadotti tietokoneensa ja miksi sen takaisin saaminen on elintärkeää.

Lukija tietää koko ajan huomattavasti enemmän kuin poliisit. Baltiasta palautetaan pahamaineinen Baddó, kahdeksan vuotta vankilassa istunut rikollinen. Kaidalla tiellä pysyminen ei ole helppoa kiivasluontoiselle miehelle. Sattumalta Baddó saa tehtäväkseen selvittää Sonjan henkilöyttä nimettömän toimeksiantajan laskuun. Mutta kuka varjostaa ulkoministeriön tietokoneensa kadottanutta Jóel Ingiä?

Kaiken tämän ylle pimeä, märkä, kylmä ja tuulinen sää luo oman synkän tunnelmansa, jota korostaa vielä Islantia koetellut talouskurimus. Mieliala on lievästi sanoen kurja. Baddókin ällistyy vajaassa kymmenessä vuodessa tapahtunutta jyrkkää muutosta. Islanti ei Batesin käsissä ehkä näytä parhaita kasvojaan, mutta on yhtä kaikki omanlaisensa kiehtova miljöö.
Tarina etenee lyhyiden eri näkökulmia avaavien kappaleiden vuorotteluna vauhdikkaasti, vaikka varsinaista edistymistä ei välttämättä kovin nopeasti tapahdu. Muutama ruumiskin syntyy tapahtumien sivutuotteena, mutta pääjuoni liittyy lopulta vähän yllättäenkin kadonneen tietokoneen metsästykseen.

Jäätävää tietoa on mukava makupala brittityylisten poliisidekkareiden ystäville. Gunna on mukavan tuntuinen päähenkilö, jota eivät turhat traumat rasita, vaikkei perhe-elämä mitään pelkkää ruusunpunaista utua olekaan. Päänvaivaa aiheuttaa tällä kertaa jo aikuistunut poika perheenlisäysuutisineen. Mielellään Gunnasta ja Reykjavikin poliisin rikostutkinnasta lukee lisääkin.

Quentin Bates: Jäätävää tietoa (Chilled to the Bone)
Suom. Raimo Salokangas. Blue Moon 2017. 297 s.


Arvostelukappale.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Anni Swan: Pikkupappilassa #kirjojensuomi



1970-luvulla sain lahjaksi kuusi osaa Anni Swanin kootuista kertomuksista, joita on kaikkiaan yksitoista. Aikuisena täydensin sarjan, josta taas kerran julkaistiin uusintapainoksia, joten lapsillani oli aikanaan koko setti luettavanaan. Itsekin luin tuolloin aikaisemmin puuttumaan jääneet osat. Sen sijaan en ole varma, lukivatko lapseni enää sarjaa. Tytär ehkä lukikin.

Rakastetuista nuortenkirjoista omia suosikkejani olivat ainakin Arnellin perhe kiehtovan Australian takia sekä Iris rukka, koska sen loppuratkaisu tuotti joka lukukerralla yhtä suuren tyydytyksen oikeudentajulleni. Kirjat luonnollisesti luin ahmimisiässäni lukemattomia kertoja. Teokset sopivat mainiosti muuhunkin lukemistooni tuohon aikaan, jolloin luin toistuvasti läpi muun muassa Lucy M. Montgomeryn Anna- ja Pieni runotyttö -sarjoja ja Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen.

Vuosikymmeniä ennen syntymääni kirjoitetut tyttökirjat huokuvat menneen maailman suloista idylliä, joissa tarjottuja rooleja vastaan vienosti kapinoivat tytöt lukevat, tekevät vastentahtoisesti käsitöitä, haaveilevat ja viettävät kaikin puolin hyvin erilaista elämää kuin mitä omani oli. Monet sankarittarista haaveilevat rohkeasti itsenäisemmästä elämästä kuin on mahdollista ja päätyvät verhotun romanttisten käänteiden jälkeen yleensä suotuisaan avioliittoon tavoitellun miehen kanssa. Matkan varrella koetaan tietysti suruja ja vaikeuksia, monenlaisia kommelluksia ja juonitteluja.

Kaikkea tätä on runsain mitoin myös vuonna 1922 ilmestyneessä Pikkupappilassa. Lapsena muistan lukeneeni vain sen jatko-osan eli vuonna 1924 ilmestyneen Ulla ja Mark -nimisen teoksen. Aikanaan sitä lukiessani en muista juurikaan pohdiskelleeni ilmestymisaikaa enkä sitäkään, mihin aikaan kirjan tapahtumat sijoittuvat. Siitä saakin yllättävän vähän vinkkejä, mutta Ullan ja Markin avulla päättelin, että kyseessä lienee 1870-luku, koska Saksassa on edelleen voimissaan muhkeaviiksinen Otto von Bismarck.

Sen sijaan pienintäkään viittausta ei ole kirjan kirjoittamisajankohtaan, joksi oletan siis 1920-luvun alkua. Teosparin maailma on hyvin runebergiläinen arvoiltaan. Köyhä ja vaatimattomissa oloissa ja jopa ankarissakin rahavaikeuksissa kamppaileva papin monijäseninen perhe on kauttaaltaan ja perin juurin kunnollista, ahkeraa, jumalaapelkäävää, kristillisiä elämänarvoja noudattavaa ja osaansa tyytyväistä väkeä. Ylempisäätyisiä kunnioitetaan, mutta ei aivan varauksetta. Swanin köyhät ovat pääsääntöisesti hyväkäytöksisiä ja korrekteja, mutta rikkaitten ja erityisesti porvareitten joukossa on koko joukko tökerösti käyttäytyviä totuudentorvia, jotka katsovat oikeudekseen loukata toisia ja erityisesti köyhempiään milloin huvittaa.

Pikkupappilassa-romaanin keskiössä on seitsenlapsisen perheen keskimmäinen eli Ulla Sand, kaksitoistavuotias haaveiluun taipuva umpirehellinen ja -kunnollinen tyttö, jolle sattuu monenlaista kommellusta. Tapahtumat alkavat, kun perheen isä Jonatan on saanut vaimonsa kotipitäjästä papin pestin. Perhe ei ole tullut toimeen isän opettajan palkalla, joten nyt elämä vaikuttaa valoisammalta. Toisiksi vanhin tytär Martta on käytännöllisyyden perikuva ja ottaa pappilan tilanhoidon tiukasti käsiinsä.

Perheen esikoistytär on madonnamaisen tyyni ja arvostettu kaunotar, jonka kärsivällisyydestä on hyötyä vaativassa seuraneidin tehtävässä pääkaupungissa. Kolmas tytär Liisi kapinoi sovinnaisuussääntöjä vastaan ja on älykkö-lukutoukka rohkeine yliopistohaaveineen. Ullan kauhuksi Liisi haluaisi tulla isona lääkäriksi, kuin miehet!

Jännitteitä löyhäjuoniseen, episodimaisesti etenevään teokseen tuovat paitsi papin perheen rahahuolet myös paikkakunnalla paljon puhuttanut Kaunialan kartanon autioituminen. 
Kartanon perilliset, jotka muuten ovat sukua perheen Anna-äidille, ovat kadonneet maailman tuuliin omaisuuden huvettua olemattomiin. Samaan aikaan Pikkupappilan väen kanssa paikkakunnalle saapuu huhu, jonka mukaan tuntematon amerikkalainen varakas mies on ostanut kartanon itselleen. Muut Anna-rouvan sukulaiset ja tuttavat aiheuttavat pappilan väelle monta tuskaa ja harmia avoimen arvostelun ja halveksunnankin muodossa.

Köyhyyden kirot saa ankarimmin kokea Annan itaran serkun perheeseen sijoitettu Mark-poika, jonka omat vanhemmat ovat kadonneet kymmenen vuotta aikaisemmin Saksassa ja suomalaiset kasvattivanhemmat kuolleet. Markin ainoana lohtuna hyljeksittynä elättinä on hänen viulunsa. Soittaessaan poika pystyy ilmaisemaan tunteitaan, surua ja murhetta. Pahaksi onneksi talonväki ei suvaitse mokomaa syntistä ja turhanaikaista vinguttelua. Uuden perheen vaatimukset käyvät lopulta niin ahdistaviksi, että Mark päättää karata.

Pikkupappilassa-teos on samaan aikaan opettavainen ja viihdyttävä, kuten hyvän tyttökirjan pitikin. Ullan hahmossa voi nähdä jotain kirjailijan oman nuoruuden kajastuksia, sillä Ulla rakastaa kaikkea kaunista ja hyviä tarinoita. Hän ahmii käsiinsä saamansa kirjat ja kuuntelee tarkasti kaiken ympärillään kerrotun. Itsekin hän on melkoisen taitava keksimään hurjia ja romanttisia kertomuksia.

Itselleni Pikkupappilassa ja Ulla ja Mark olivat nyt, vuonna 2017, luettuina nostalgisia sukelluksia menneen maailman atmosfääriin. Pääsin niiden mukana samalla sekä 1870-luvun fiktiiviseen idylliin että omaan varhaisteini-ikäni vuosiin 1970-luvulle. Silloin luin Swanin teoksia kymmen-kaksitoistavuotiaana. Nykylapsille näitä kannattanee tarjota hieman varhemmin. Teosten kieli on minun korvaani ihastuttavan vanhahtavaa, mutta se saattaa kyllä myös vieraannuttaa ainakin kokemattoman lukijan. Tästä olisi hauska saada tuoreita kokemuksia jakoon.

Anni Swan: Pikkupappilassa
WSOY 1922. 233 s.


Anni Swan: Ulla ja Mark
WSOY 1924. 246 s.

Pikkupappilassa on vuoden 1922 kirja Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa