sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Patricia G. Bertényi: Salaisuuksien galleria




Italialaistaustainen Jackie Saratoga on asettunut San Franciscoon jätettyään työnsä FBI:n taidevarkauksiin keskittyvässä yksikössä. Nyt hän työskentelee asianajaja Roberta Spencerin lakitoimiston yksityisetsivänä.

Työnantajalleen ja parhaalle ystävälleen Robertalle Jackie ei ole hiiskunut sanaakaan upporikkaasta vanhasta suvustaan, jossa taiteentuntemus ja -keräily ovat kunnioitettuja perinteitä (tosin suvussa kerrotaan olleen myös ansioituneita taidevarkaita). Hän ei ole kertonut siitäkään, että hänellä on tohtorintutkinto taidehistoriassa ja että hän edelleen työskentelee lukuisien tunnettujen taidemuseoiden kanssa, jotka haluavat hänen varmistavan taideaarteiden aitouden.  

Salassa Jackie on pitänyt myös synestesiansa, joka on hänen tärkein työkalunsa taideteosten arvioinnissa. Jackie on nimittäin täysin värisokea, eli hän näkee kaiken mustavalkoisena. Sen sijaan että näkisi värit, hän kuulee ne. Tosin värit tuntuvat puhuvan hänelle vain, kun ne ovat osa maalauksia. Taulut humisevat, hyrisevät ja vinkuvat Jackielle ja viestivät hänelle tekijästään ja tämän tunnetiloista. Värien kuulemisen lisäksi Jackiella on toinenkin synestesian muoto. Hän haistaa toisten ihmisten tunteet.

Jackien ylävartalo on kauttaaltaan mustien tatuointien peittämä. Kuviot eivät kuitenkaan ole tavallisia tatuointeja, vaan ne liikkuvat hänen ihollaan tietyissä tilanteissa. Niiden liike aiheuttaa viiltävää kipua, mutta ne myös suojelevat Jackieta erilaisilta vaaroilta mitä merkillisimmillä tavoilla. Tatuoinnit liittyvät jotenkin varjoihin ja auroihin, joita Jackie näkee ihmisten ympärillä.

Kaiken tämän lisäksi Jackie on lumoavan kaunis nainen ja kuolettavasti rakastunut omaan työnantajaansa. Tilannetta mutkistaa, ettei Jackie ole paljastanut seksuaalista suuntautumistaan Robertalle tai Lizille, toimiston monitaiturisihteerille. Roberta taas seurustelee Alexin kanssa eikä myönnä itselleen olevansa oikeasti kiinnostunut Jackiesta.
Miten on, kuulostaako Jackie Saratoga lievästi sanottuna erikoiselta dekkarin tai jännitysromaanin päähenkilöltä? Jackien voi nimittäin tavata Patricia G. Bertényin romaanissa Salaisuuksien galleria. Se taas on saamassa jatkoa jo kesällä, kun sarjan toinen osa Varjojen saari ilmestyy.

Jos on päähenkilö arvoituksellinen, erikoinen on Salaisuuksien galleriakin. Se on villi sekoitus taidemaailmaan sijoittuvaa jännitysromaania, pidäteltyä erotiikkaa tihkuvaa rakkausromaania ja goottityylistä yliluonnollisia aineksia sisältävää kauhua. Kun tarina sijoittuu San Franciscoon ja henkilöt ovat etniseltä taustaltaan italialaisia, brittejä ja amerikkalaisia, tuntuu vähän kummalliselta ajatella, että kyseessä on suomalaisen tekijän esikoisromaani. Ilahduinkin, kun lopulta tarinaan saatiin ohut säie myös Suomeen ja jopa Turkuun.

Itse lähdin lukemaan Salaisuuksien galleriaa nimenomaan taidedekkarina, mikä ehkä osaltaan selittää ajoittaista hämmennystäni kirjan äärellä. Siinä kyllä selvitetään taidemaailmaan liittyvää rikosta (tai itse asiassa useampaakin), mutta varsinaisesta dekkarista ei kuitenkaan lopulta ole kyse. Taidekin jää valitettavan pinnallisesti kuvatuksi. Lukija ei oikein pääse kärryille, mikä niissä Rodolfon himoituissa tauluissa on niin upeaa. Jokin syyhän teosten arvolle pitää olla.

Alkusysäyksenä tapahtumille on Robertan saama toimeksianto. Hänen vanha taidegalleristisetänsä Thomas Statton saapuu toimistolle ja pyytää, että Roberta puhdistaisi hänen maineensa. Kolmekymmentä vuotta sitten Stattonia on epäilty 
taidemaalarisuojattinsa Rodolfon murhasta. Rodolfo on ollut nouseva tähti, jonka Statton on ’löytänyt’ ja avustanut kuuluisuuteen. Ura on ollut vasta puhkeamassa kukkaan, kun Rodolfo kuoli auto-onnettomuudessa. Onnettomuuteen tuntuu liittyvän jotain epäselvää, ja Stattonia siis on epäilty julkisestikin Rodolfon kuoleman aiheuttamisesta.

Vanha tapaus on noussut uudelleen päivänvaloon taiteilijan kuoleman vuosipäivän lähestyessä ja kaupunkia riivaavan taidevarkausaallon myötä. Rodolfon teokset ovat arvokkaita ja kysyttyjä, ja muun muassa Statton yrittää haalia ne kaikki itselleen. Kaupan tuntuu olevan myös kyseenalaisia, listaamattomia Rodolfon teoksia.

Roberta suhtautuu tehtävään epäillen. Hän ei ole rikosjuristi vaan on keskittynyt perintöoikeuteen. Lisäksi juttu tuntuu sellaiselta, että sitä on vaikea ’voittaa’, eikä hän oikein tunnu itsekään olevan täysin vakuuttunut setänsä syyttömyydestä. Jackie kuitenkin kiinnostuu jutusta oitis ja käy kuuntelemassa myynnissä olevaa Rodolfon teosta. Vaikutelma on tyrmäävä. Teos valittaa ja kirkuu kuin huutaen epätoivoisesti apua.

Juoni etenee hieman poukkoilevasti. Naiset selvittelevät vuosikymmenten takaisia tapahtumia, ja lukijalle tulee vaikutelma, että poliisit ovat aikanaan olleet täysin ammattitaidottomia tai sitten tapausta ei ole jostain syystä tutkittu lainkaan.

Esimerkiksi onnettomuuspaikan valokuvissa jokin tuntuu olevan vinossa, mutta kukaan ei ole keksinyt, mikä. Kun Jackien ystävä sitten loputa oivaltaa asian, se paljastuu sellaiseksi yksityiskohdaksi, joka puusilmäisimmänkin rikostutkijan pitäisi oivaltaa heti. Poliisia ei myöskään ole kiinnostanut onnettomuuden aikaan osuneet katoamiset. Sekä Stattonin vaimo että Rodolfon kumppani Mickey ovat kadonneet jäljettömiin, mutta heitä ei ole edes etsitty mitenkään.

Salaisuuksien galleria on siis genrehybridi. Ne ovat parhaillaan muodikkaita, eikä minulla ole mitään niitä vastaan, päinvastoin, ne ovat yleensä oivallista luettavaa. Bertényi tuntuu kuitenkin ahnehtineen ainakin tähän aloitusosaan liikaa erilaisia aineksia. Esimerkiksi runsasta Jackien ja Robertan kytevän romanssin vatvontaa olisi voinut karsia ja antaa enemmän tilaa Jackien sukukiroukselle (tai -siunaukselle?). Naisen kummalliset ominaisuudet ovat ilmeisesti kulkeneet suvussa, mutta niiden tarkoitusperät ja mekanismit jäävät tässä sarjan aloitusosassa lähes täysin hämärän peittoon.

Henkilökaarti on hengästyttävän runsas, eikä kehenkään oikein syvennytä kunnolla. Jackiekin jää kovin ohuesti kuvatuksi, osittain melkoisen kompleksisuutensa takia. Häneen olisi kuitenkin mukava tutustua vähän paremmin. Kenties Varjojen saari antaa tähän mahdollisuuden?

Patricia G. Bertényi: Salaisuuksien galleria
Tammi 2019. 331 s.
Äänikirjan lukija Heljä Heikkinen, kesto 10 h 32 min.

Arvostelukappale.

Äänikirja Storytel.


Kustantajan esittelyn mukaan Patricia G. Bertényi on unkarilaissyntyinen turkulainen, jolla on sukujuuria niin Ranskassa, Saksassa kuin Kreetalla. Sijoitan siis Salaisuuksien gallerian Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama teos.

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Pauliina Littorin ja Antti Marttinen: Kolme punaista rubiinia




Erilaiset kirjailijaparit tuntuvat olevan nyt kuuminta hottia ainakin dekkarigenressä. Sen vähäisen kokemuksen perusteella mitä minulla on yhteiskirjoittamisesta, en ihmettele. Toisen kanssa ideoiden pallottelu ja tekstin hiominen on antoisaa ja hedelmällistä, ainakin, jos kaveriksi on osunut osaava tyyppi.

Alkusyksystä debytoi kirjoittajapari Pauliina Littorin ja Antti Marttinen, kun Aula & Co -kustantamo julkaisi heidän ensimmäisen yhteisen kaunokirjallisen teoksensa eli taidealalle sijoittuvan dekkarin Kolme punaista rubiinia. Molemmat tekijät ovat kirjoittajina kokeneita konkareita, mutta kumpikaan ei ole aiemmin kirjoittanut dekkareita. Filosofian tohtori Pauliina Littorin on taidesijoittamisen ja -rikollisuuden asiantuntija, kolumnisti ja tv:n taideasiantuntija. Antti Marttinen taas on Suomen päätoimittajien yhdistyksen pääsihteeri ja Taloustaito-lehden entinen päätoimittaja.

Syksyn mittaan satuin useampaankin kertaan kuulemaan kirjailijapaneeleja ja -haastatteluja, joissa Littorin ja Marttinen yhdessä tai Littorin yksin kertoi kirjasta ja sen synnystä. Littorin on räiskyvän pirteä ja sanavalmis haastateltava, kun taas Marttinen näissä tilanteissa tuntui mieluummin puhuvan vähemmän ja myhäili vieressä kompaten Littorinia. Tämä kertoi vuolaasti, kuinka oli työstänyt muutaman kuukauden ajan tietoteosta taideväärennöksistä. Teos ei kuitenkaan ottanut syntyäkseen, ja sitten Littorin otti yhteyttä Marttiseen saadakseen kannustusta. Kirjeenvaihdon ja keskustelujen tovin jatkuttua he huomasivat, että tekstistä alkoikin muovautua fiktiivinen jännityskirja.

Haastattelijat kysyivät jokainen vuorollaan, millainen työnjako kaksikolla oli. Littorin kertoi hauskasta tyylistään kirjoittaa tekstiä silmät kiinni. Hän sanoo näkevänsä tarinan niin elävänä silmiensä edessä, että muuta ei juuri tarvita kuin ylöskirjaamista. Marttisen tehtävänä taas on ollut vähän hillitä Pegasoksen huimaa laukkaa ja pitää ohjaksia käsissään.

Kolmen punaisen rubiinin takakannessa on otsikkona ’Nordic Sunshine on uusi Nordic Noir.’ On pakko tunnustaa, että lause on kirjan lukemisen jälkeen yhtä kryptinen kuin sitä aloittaessanikin. Jos tarkoitus on korostaa Kolmen punaisen rubiinin kepeyttä tai valoisampaa otetta kuin mitä perinteisesti on liitetty nordic noiriin, kuten arvelen, ei teoksen sisältö mielestäni ihan lunasta lupauksiaan. Keskeisimpänä miljöönä on lokakuinen Helsinki, jossa tapahtuu perin ikäviä rikoksia melkoinen määrä. Ei siis mitään kovin aurinkoista ja kepeää kuitenkaan.

Tosin melkoisella kepeydellä tekijät suhtautuvat todenmukaiseen rikostutkintaan ja poliisityöhön sekä moniin muihin arjen hankaluuksiin. Jos siis odottaa realistista rikollisjahtia tai taidemaailman nurjan puolen ruodintaa, pettyy ihan varmasti. Toisaalta kovin humoristisena tai parodisenakaan en osannut tätä teosta pitää. Sitä se voi silti hyvinkin olla. En ole aina aivan varma omasta huumorintajustani.

Lähtötilanne on herkullinen. Helsingin Yrjönkadulla sijaitsevan antiikkikaupan omistaja Kullervo Mantere on kadonnut. Poliisi on löytänyt antiikkiliikkeen takahuoneesta niin paljon Mantereen verta, että on syytä olettaa tämän saaneen surmansa. Mutta ruumis on kadonnut jäljettömiin eikä poliisi ole päässyt tutkinnassa alkua pidemmälle.

Mantereen aikuinen poika Leo Lennox saapuu Helsinkiin juuri sopivasti isänsä muistotilaisuuteen. Leo ei ole ollut juurikaan tekemisissä isänsä kanssa vaan on kasvanut Skotlannissa äitinsä ja enonsa hoivissa. Hän on suvun valtavan omaisuuden ainoa perillinen, mutta toistaiseksi liike-elämän palvelukseen astuminen ei häntä kiinnosta. Onneksi hän osaa sujuvasti suomea ja on opinnoissaan perehtynyt myös kulttuurihistoriaan ja keräilyyn, joten hän voi ottaa isänsä liikkeen hoitoonsa ainakin koemielessä.

Perinteinen antiikkikauppa ei kuitenkaan varsinaisesti ole Leon juttu, vaan hän päättää muuttaa liikettä selvemmin isänsä jo aloittamaan suuntaan, eli hän alkaa myydä kalliita merkkituotteita ja populaarikulttuuriin liittyviä keräilyesineitä, kuten Elviksen käyttämiä aurinkolaseja ja Baywatch-sarjan tähtien uima-asuja. Liikkeen nimeksikin Leo vaihtaa Yrjönkadun Elvis.

Samaan aikaan kuin Leo rakentelee uutta firmaansa Helsingissä, hänen Arthur-enonsa kidnapataan Skotlannissa. Leon kreivitäräiti on luonnollisesti huolesta suunniltaan. Ex-mies on todennäköisesti tapettu, veli on kidnapattu. Liittyvätkö tapahtumat yhteen?

Leo saa selville monia asioita isästään. Tämä on ollut armoitettu naistenmies, joka tuntuu keräilleen naisia kuin taide-esineitä. Saattaisiko tästä löytyä avain isän katoamiseen? Isän kohtalon pohdinta kuitenkin unohtuu taka-alalle, kun Leo saa uskomattoman tarjouksen. Erään keräilijäperheen tytär haluaa pistää perinnöksi saamansa esineistön myyntiin ja haluaa, että Leo huutokauppaa hänen äitinsä salassa pitämän aarteen: muumimammanuken, johon on upotettu kolme upeaa jalokiveä. Nuken lähtöhinnaksi arvioidaan hulppeat 10 miljoonaa euroa!

Asioista hyvin perillä olevaksi antiikkiesineiden myyjäksi Leo toimii kaikkea muuta kuin ammattimaisesti ja vie myyjän toiveiden mukaisesti arvokkaan esineen liikkeessään piilossa olevaan tallelokeroon ja pistää sen jälkeen nettiin jakoon tiedon tulevasta huutokaupasta. Jos ei näillä eväillä saa vaikeuksia, niin sitten ei millään.

Tässä on siis jotakuinkin romaanin lähtötilanne. Kuulostaako mielikuvitukselliselta? Minusta ainakin. Mukaan tulee jatkuvalla syötöllä uusia ihmisiä, jotka ovat toinen toistaan epäilyttävämpiä. Kuka kukin oikein on ja miten kaikki juonenkäänteet oikein liittyvät toisiinsa. Vai liittyvätkö lainkaan? Lisätään sekaan vielä ainakin täysin amatöörimäisesti toimivat poliisit, venäläisiä rikollisia ja Leon kömpelö romanssinpoikanenkin.

Juonivyyhti on lopulta niin runsas ja niin sotkuinen, että kiihkeitten huipennuskohtien jälkeen joudutaan turvautumaan melkoisen pitkään loppuselitysosuuteen, jossa useampikin rikollinen auliisti selostaa motiivinsa ja menetelmänsä. Silti osa kuvioista jää edelleen auki, joten jatkoa lienee luvassa. Pisteitä annan oivallisesta loppulauseesta.

Minusta Kolme punaista rubiinia on jälleen vähän harmillisestikin osoitus siitä, että vaikka kirjoittaja tai kirjoittajat olisivat kuinka arvostettuja ja taitavia tekijöitä omilla aloillaan ja kirjoittaisivat työkseenkin, ei se silti automaattisesti tee heistä hyviä dekkarikirjailijoita. Teos olisi selvästi hyötynyt vielä kunnon hiomisesta ja karsimisesta. Leoa olisi kannattanut pistää johdonmukaisempaan kuosiin, sillä nyt hänestä ei oikein synny selkeää kuvaa. Skottitaustaa olisin suonut hyödynnettävän paljon reilummin. Nyt se on vain ohut kuorrutus, joka unohtuu tapahtumien tuoksinassa.

Juonikuvioita olisi ollut varaa selkiyttää ja reippaasti karsia, samoin runsaasta henkilökaartista olisi ollut hyvä idea pudottaa osa pois ja säästää vaikka jatkoa varten. Pahitteeksi ei olisi ollut vielä kielenkään hiominen. Nyt tekstissä on paikoin kömpelyyksiä ja lukeminen töksähtää tämän tästä tyylihorjahduksiin.

Kolmen punaisen rubiinin juoniharoihin liittyy myös väärennetyn taiteen kauppa ja siinä liikkuvat suuret rahat. Tätä osuutta tekijät käsittelevät kuitenkin harmillisen vähän, se kun olisi todella kiinnostavaa. Mieleen nousi parikin aiemmin lukemaani kirjaa, jotka liittyvät aiheeseen. Ensinnäkin muutaman vuoden takainen Unto Katajamäen dekkari Kuka murhasi galleristin?, joka on monta astetta kesympi Kolmea punaista rubiinia mutta ei kuitenkaan häviä vertailussa ainakaan mainittavasti. Monesti vähemmän on enemmän. Teoksissa on yllättävän paljon samoja aineksia.

Lisää taideväärennöksistä ja sen liepeillä liikkuvista rikollisista voi lukea huijari Jouko Rannan muistelmateoksesta Kuinka myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. En yleensä välitä niin sanotusta true crimesta, mutta tämä oli kyllä koukuttava teos.

Pauliina Littorin ja Antti Marttinen: Kolme punaista rubiinia
Aula & Co 2019. 371 s.
Äänikirjan lukija Aarne Linden, kesto 9 h 57 min.


Arvostelukappale.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Laura Ertimo ja Mari Ahokoivu: Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu




Miten selittää ilmastonmuutoksen syitä ja seurauksia lapsille, kun ei oikein itsekään kaikkea ymmärrä tai ihan hahmota kokonaisuutta? Avuksi kannattaa ottaa – kirja. Maantieteilijä ja kokenut tietokirjailija Laura Ertimo on kirjoittanut ja sarjakuvataiteilija Mari Ahokoivu kuvittanut tähän tarkoitukseen aivan mahtavan teoksen Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu.
  
Kirja on suunnattu eskari- ja alakouluikäisille lapsille, mutta tekipä sen lukeminen hyvää ihan tällaiselle keski-ikäisellekin. Asiat on selitetty selkeästi ja konkreettisesti havainnollistaen. Mukana on huumoria ja yleissävy on vaikeasta ja pelottavasta aiheesta huolimatta valoisa ja toiveikas. Motto tuntuu olevan: ”Me voimme vaikuttaa tulevaisuuteemme ihan itse.”




Tietoaines on tarinallistettu oivaltavasti. Ilmastonmuutosta ja ilmastoahdistusta pohdiskelevat kaverukset Lotta ja Kasper. Ensin etsitään tietoa ja selvitetään, mistä on kysymys, sitten pohditaan yhdessä tilannetta, kääritään hihat ja ryhdytään hommiin. Kaverusten lisäksi joka aukeamalla kommentoivat menoa hauskat mielikuvitushahmot Ilmastokeiju ja Fossiilimenninkäinen, joilla on lähes kaikesta vastakkainen näkemys.




Ihme ilmoissa käydään läpi sään ja ilmaston käsitteiden eroa, maapallon ilmasto-olosuhteiden mekanismeja ja historiaa, ilmakehän kerroksia, hiilidioksidin kiertoa ja sen vaikutuksia ilmastonmuutokseen sekä monia muita perusasioita. Sitten käydään läpi erilaisia käytännön tapoja, joilla voidaan ilmastonmuutosta ainakin hidastaa ja jotka sopivat meille kaikille ikään katsomatta. Vielä kerrotaan erilaisista vaikuttamistavoista niin politiikan, kansalaisaktivismin kuin taloudenkin näkökulmista.




Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu -kirja on toteutettu kunnianhimoisesti. Se on ulkonäöltään kaunis ja raikas. Taitto on hengittävä, eikä tekstiä ole liian isoina klöntteinä. Samaten tekstisisällöt on kirjoitetuttu huolella faktoihin nojaten mutta silti niin taiten popularisoiden, että uskon lastenkin jaksavan niitä lukea ja kuunnella. Mukana on myös lähdeviittauksia esimerkiksi hiilijalanjälkien ja varjojen yhteydessä.




Teoksen yhteydessä on harhaanjohtavaa ja vähättelyä puhua kuvituksesta. Mari Ahokoivun kuvat eivät ole mitään mukavaa oheismateriaalia, vaan niillä kerrotaan tarinaa aivan samoin kuin Laura Ertimon teksteilläkin. Tarina etenee monella aukeamalla sarjakuvatyyliin. Tekijöiden yhteistyö on ollut saumatonta.


Pahoittelen kuvien laatua, syy on minun ja kehnohkon kaluston, ei teoksen ja sen tekijöiden. Luonnossa kirja on ihan oikeasti kaunis.

Laura Ertimo ja Mari Ahokoivu: Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu
Into 2019. 47
s.

Arvostelukappale.

lauantai 16. marraskuuta 2019

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Glitch. Sensored Reality 2




Viime vuonna tartuin vahvasti epäillen Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan kirjaan Beta. Sensored Reality 1. Arvelin, että kyseessä olisi teos, jonka maailma ja aiheet eivät koskettaisi minua ja että sen lukeminen tulisi olemaan kivikkoinen koettelemus. Olin väärässä. Huomaamattani tempauduin tämän dystooppiseen tulevaisuuteen sijoittuvan nuorten videopelajien elämästä ja seikkailuista kertovan kirjan maailmaan totaalisesti ja nautin vauhdikkaasta menosta täysin siemauksin!

Sarjan kakkososa Glitch. Sensored Reality 2 jatkuu jokseenkin suoraan siitä, mihin Betassa jäätiin, mutta sarjan kyytiin voi kyllä halutessaan hypätä tästäkin kirjasta. Päähenkilö 16-vuotias Minako Takeda eli Bug on nyt maailmankuulu Henkien päivän sankari pelastettuaan tuhansien pelaajien hengen katastrofaalisessa Shadow Warriors II -videopelin loppuhuipennuksessa. Minako tosin ei itse tunne olevansa sankari, sillä hän ei onnistunut pelastamaan lukionsa historianopettajan ja muutaman muun pelaajan henkeä.

Sankaritekonsa ansiosta Minako on hyväksytty ilman pääsykoetta arvostettuun Kansainväliseen videopeliakatemiaan, jonka läpäisseet opiskelijat värvätään yleensä suoraan ammattilaisiksi pelifirmoihin. Akatemia sijaitsee nykyisen Suomenlinnan alueella Helsinkisaaren edustalla.

Saatuaan tiedon hyväksymisestään Minako on välittömästi lopettanut lukion kesken ja linnoittautunut asuntoonsa. Ei ihme, että Minako on masentunut. Hänen isänsä tappanut onnettomuus onkin osoittautunut murhaksi, ja äiti on kadonnut jäljettömiin. Historiallisen kylmän hypertalven kynsissä Minako tuntee olonsa hylätyksi ja orvoksi.

Videopeliakatemian lukukauden alkaminen pakottaa Minakon liikkeelle. Yllätyksekseen hän tapaa avajaispäivänä myös tuttuja. Sekä Jade että Cosmo ovat tulleet hyväksytyiksi opiskelemaan akatemiaan, ja Jade on järjestänyt itsensä Minakon kämppikseksikin. Erityisesti Cosmon tapaaminen tuntuu Minakosta mukavammalta kuin hän itse osasi odottaakaan.

Ikävämpi uutinen Minakolle sen sijaan on, että hän joutuu videopeliakatemian opiskelijana osallistumaan karsintapeliin, jonka voittaja pääsee osallistumaan Solar System Gamesiin, jonkinlaisiin planeettojen välisiin videopeliolympialaisiin. Ajatus virtuaaliseen pelimaailmaan joutumisesta on Minakolle vastenmielinen ja pelottava, ja hän päättää hävitä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Karsintapelin maailma sijoittuu 1000-luvun alkuun viikinkien aikaan, ja Minakon avatar on norjalainen prinssi Harald. Viikinkien kesken käydään ankaraa valtataistelua, jossa kaikki keinot ovat sallittuja tai ainakin käytössä. Samalla viikingit suunnittelevat hyökkäystä Englantiin.

Peli sekoittaa historiallisia faktoja, viikinkien mytölogiaa ja erilaista magiaa kiehtovalla tavalla ja sen tapahtumat on jälleen kuvattu todella jännittävästi. Vaikka olen täydellinen ummikko pelien ja niiden tekniikan suhteen, tempauduin Minakon matkassa jälleen virtuaalitodellisuuteen vastustamattomasti.

Jos peli on hiuksia nostattavan jännittävää, ei Minakon reaalielämä ole juuri sen leppoisampaa. Hänelle siis selvisi, että hänen isänsä ei kuollutkaan tapaturmaisesti vaan hänet murhattiin. Mutta kuka murhasi isän ja miksi? Saadakseen selvyyttä asiaan Minako pyytää ystäväänsä Alvaria tekemään murhasta simulaation. Entä missä on äiti? Miksi hän ei ole tullut tapaamispaikkaan, jonka koordinaatit hän antoi tyttärelleen juuri tällaista tilannetta varten?

Minako joutuu pian huomaamaan, että näiden arvoitusten pöyhiminen ei ole lainkaan hyväksi hänen terveydelleen. Virtuaalitodellisuuden ja reaalimaailman rajat häilyvät jälleen pelottavasti, eikä Minakokaan aina ole ihan varma, kummassa hän milloinkin on. Entä kummassa on glitch, virhe?

Videopeliakatemiassa opiskelijan on suoritettava kolme tasoa: urheilu, strategia ja mysteeri. Urheilu on Minakolle tullut tutuksi jo edellisessä seikkailussa, joten ensimmäinen taso on hänelle suupala. Mutta strategia on hänen heikkoutensa, ja sen kanssa hän joutuu näkemään vaivaa melkoisesti. Onneksi hänellä on hyviä opettajia ja ystäviä, joiden vinkit ja apu osoittautuvat loppuhuipennuksessa korvaamattomiksi. Pelin taisteluissa kaikkia taitojaan joutuu hyödyntämään ja ammentamaan itsestään sellaistakin, mitä ei tiennyt olevankaan.

Suosittelin Betaa ainakin kaikille pelaamisesta kiinnostuneille, sillä asiaa harrastavat löytänevät tekstistä paljon sellaista, joka minulta meni täysin ohi. Ikähaarukka lienee jossain (lukemaan tottuneista) yläkoulun kahdeksasluokkalaisista lukioikäisiin ja siitä tietysti ylöspäin vaikka kuinka iäkkäisiin.

Aivan samalle kohderyhmälle suosittelen lämpimästi myös Glitchiä. Peleistä ja pelaamisesta kiinnostuneille tämä on täsmäherkkua, mutta mukana on niin paljon aineksia scifistä ja fantasiastakin, että lukijakuntaa voi haarukoida laajalti. Pelin ja futuristisen reaalimaailman vuorottelu pitävät muhkeahkon teoksen vauhdin yllä kiitettävästi.

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Glitch. Sensored Reality 2
Tammi 2019. 411 s.
Äänikirjan lukija Maija Lang, kesto 11 h 49 min.


Arvostelukappale.


Sensored Reality -sarja:

Beta
Glitch
Replica (ilmestyy maaliskuussa 2020)

Laitan teoksen Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 13. 
Kotimainen lasten- tai nuortenkirja.

torstai 7. marraskuuta 2019

Timo Saarto: Kivikalmisto




Olipa helpottavaa saada sydän pois kurkusta, jonne se oli päässyt pahasti juuttumaan vuoden 2018 huhtikuussa. Luin nimittäin silloin Timo Saarron toisen Leo Waara -dekkarin Kevään varjo, joka päättyi suorastaan veret seisauttaviin tunnelmiin eli tasan sadan vuoden takaisiin tapahtumiin keväisenkoleassa Helsingissä.

Sarjan kolmannessa osassa Kivikalmistossa eletään sateista heinäkuuta 1918. Tilanne Helsingissä on sekava ja jännittynyt. Vangitut punaiset on suljettu Suomenlinnan leirille, ja voittajien ankarasta propagandasta huolimatta helsinkiläisille alkaa olla selvää, että linnoitussaarella tapahtuu kauheita. Vankeja teloitetaan ilman oikeudenkäyntejä ja olot leirillä ovat kammottavat.

Kaupunkilaiset joutuvat keskittämään voimansa hengissä pysymiseen hekin. Elintarviketilanne ei ole vieläkään kaksinen, ja olot ovat levottomat. Lähes jokainen voittajien puolelle kuuluva mies kantaa asetta ja liipaisinsormi on herkkä.

Huojennuksekseni tapasin kirjan sivuilta kaikki vanhat tutut. Entinen miliisi Leo Waara vapautetaan Suomenlinnasta. Nopean vapautumisen takana on ainakin osittain rikospoliisin virkansa menettänyt Anders Autio, joka tuntee olevansa kiitollisuudenvelassa Waaralle aiempien tapahtumien takia. Kaunis ja lumoava horrossaarnaaja Mirjam Drifva on asettunut asumaan Aution vaimon hoiviin, ja taloudesta huolehtii Betty Blom. Alppu-poikakin on edelleen voimissaan.

Aloituskohtauksessa poikasakki tekee karmean löydön kulosaarelaisesta hiidenkiukaasta. Muinaishautaan on haudattu vähän tuoreempikin vainaja. Aikanaan käy ilmi, että vainaja on päätynyt leposijaansa kaksi vuotta aikaisemmin eli keväällä 2016. Miehen henkilöyskin selviää, mutta epäiltyjä veritekoon ei ilmaannu. Sitten maallikkosaarnaaja Mirjam Drifva osoittaa yleisönsä joukosta miehen ja ilmoittaa, että tämä on murhaaja. Mies pakenee paikalta. Vähän myöhemmin Mirjam yritetään ampua. Oliko Mirjam oikeasti tiennyt miehen syylliseksi vai pakeniko syytön mies paniikissa jouduttuaan julkisen huomion kohteeksi?

Sitten ammutaan Suomenlinnan vankileirillä vartijana toiminut Allan Lanius kotiovelleen. Komisario Asp on taipuvainen uskomaan, että murhan takana on Leo Waara, joka on halunnut kostaa vartijalle jotakin vankileirillä kokemaansa. Tämä tieto säikäyttää Aution, joka tietää, että kiinni jäädessään Waara olisi välittömässä hengenvaarassa. Joko hänet ammuttaisiin heti tai ainakin palautettaisiin Suomenlinnaan ammuttavaksi.

Rikosjuoni on jälleen kimurantti ja Saarto edellyttää lukijalta tarkkaavaisuutta. Juonilinjoja tuntuu olevan useitakin, mutta lopulta kaikki asettuu sievästi kohdilleen. Anders Autio tuskailee saman vaivan kanssa kuin lukijakin: tuntuu, että kaikki palaset ovat jo koossa, mutta ne pitäisi vielä osata asettaa paikoilleen. Kärsivällisyys kyllä palkitaan, ja lopussa selviää sekin, miten hiidenkiukaan ruumis liittyy kokonaisuuteen.

Parasta Kivikalmistossa on ehkä sittenkin oivallinen miljöökuvaus. Saarto saa sadan vuoden takaisen Helsingin heräämään eloon kirjansa sivuilla. Näen jo mielessäni Turun kasarmin rauniot Lasipalatsin tilalla ja nautin eksoottisesta raitiovaunuajelusta Sörnäisistä Kulosaareen. Matkalla ratikka ajetaan tyynesti lautalle ja matka jatkuu kohti päätepysäkkiä huvilasaaren takaosaan.

Kivikalmiston hurjimman kohtauksen palkinto menee Mirjam Drifvan käärmeshow’lle. Harvoin olen lukenut mitään niin kuvottavaa ja samalla vangitsevaa! Mirjamin osuus tapahtumissa on muutoinkin tässä kolmannessa osuudessa keskeinen ja kiinnostava. Aika oli totisesti otollinen puhuttelevalle hengenjulistukselle. Kun sitä vielä jakoi kaunis ja karismaattinen nuori nainen, ei ihme, että yleisö oli haltioissaan ja saarnaajan hallittavissa.

Takakannessa todetaan, että teos on itsenäinen jatko-osa aiemmin ilmestyneille Kuoleman kuukaudelle ja Kevään varjolle. Uskon, että sen voikin hyvin lukea sellaisena, mutta minusta menettää kyllä paljon, jos ei lue kaikkia kolmea kirjaa. Järjestyksessä lukemisesta ei ainakaan haittaa ole. Kiitokset alkuun lisätystä henkilöluettelosta, kansien sisäpuolelle painetusta kartasta ja oivallisesta nimestä.

Timo Saarto: Kivikalmisto
Karisto 2019. 240 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 5 h 50 min.

Arvostelukappale.

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Syksyn kirjalahjavinkit!




Kirja on perinteisesti ollut mieluinen lahjaesine. Kovin usein vain tuntuu siltä, että potentiaaliset lahjojen ostajat ovat täysin ymmällään runsaan tarjonnan edessä. Kaikkea on niin valtavasti, ettei kirjameren kuohuista tunnu löytyvän mitään sopivaa.

Isänpäivä aloittaa kirjakauppojen lahjasesongin, mutta kauppojen tarjoamat miesten elämäkerroista ja sotakirjoista koostuvat vinkkilistat tuntuvat vähän tunkkaisilta ja aikansa eläneiltä. Mikäpä siinä, jos lahjottava on toivonut juuri jotain tiettyä kirjaa näistä listoista. Mutta jos mitään tiettyä ei ole mielessä, valinnanvaraa on runsain mitoin näiden kategorioiden ulkopuolellakin. Mutta miten valita se oikea?

Epätietoisten lahjanostajien avuksi päätin laatia kymmenen kirjan vinkkilistan tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista. Listan avulla vaihtoehtojen määrää saa ainakin supistettua. Listani kirjat sopivat mielestäni mainiosti kaikille isille mutta myös ihan kenelle tahansa aikuiselle, joten en nimeä sitä isänpäivälahjavinkkilistaksi vaan syksyn kirjalahjavinkkilistaksi, jota voi mainiosti hyödyntää myös joulun alla.

Olen vuoden mittaan ehtinyt lukea melkoisen pinon mainioita kirjoja, mutta vaikka niitä kaikkia toki suosittelen lämpimästi, halusin poimia tälle listalleni tähänastisen lukuvuoteni parhaita paloja. Valinnat tehtyäni voin kyllä todeta, että pari muuta listaa syntyisi kevyesti lisää. Listani kirjat eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä vaan omassa lukemisjärjestyksessäni. Kaikki kirjat ovat maksimissaan noin vuoden ikäisiä, osa aivan uusia tämän syksyn kirjoja. Kaikkia siis pitäisi vielä kaupoista saada, ainakin nettikaupoista.





Matias Törmä, 46, on romuna. Selkä on mennyt, samoin kunto. Pahinta on, että usko horjuu romahtamisen partaalla. Sen tunnustaminen vie mieheltä todennäköisesti sekä työn että vaimon. Melkoinen kriisi siis!


Ei kuulosta yhtään kirjalta, joka puhuttelisi esimerkiksi minua, mutta kannattaa ehdottomasti lukea. Rakastuin Annalan tekstiin jo hänen esikoisensa Värityskirjan parissa. Annalan kertomat tarinat ovat paitsi koskettaneet minua, olleet myös hyvin kiehtovia. Mutta ennen kaikkea minuun vetoaa Annalan kieli. Se on kaunista olematta koristeellista. Se on kuin raikasta, kirkasta lähdevettä tai merituulta!





Niemen läpimurtoromaani Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ilmestyi suomeksi vuonna 2001, siis pian jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Karhun keitossa itse Pajalan rovasti Lars Levi Laestadius ratkoo rikoksia vaiteliaan saamelaisavustajansa Jussin kanssa. 

Vuonna 1852 kesällä Pajalassa tapahtuu joukko kauheita rikoksia. Ensin katoaa nuori paimenessa ollut piikatyttö. Rovasti hälytetään paikalle auttamaan etsinnöissä. Katoamispaikalta näyttää löytyvän merkkejä karhun vierailusta ja nimismies Brahen johdolla tehdään päätelmä, että seudulla liikkuu tappajakarhu. Rovasti Laestadius on kuitenkin alusta saakka toista mieltä, mutta virkavallan edustajat vaientavat hänen epäilynsä.

Vannoutuneena dekkaristina parhaat lukukokemukseni olen usein löytänyt kirjoista, jotka asettuvat jonnekin dekkarien ja muun kaunokirjallisuuden välisille harmaille vyöhykkeille. Mikael Niemen Karhun keitto on juuri tällainen kirja! Nautin kovasti sen parissa ja suosittelen sitä suorastaan kuumasti!




Kuolinvuoteellaan isä esittää Liisalle toiveen, että tämän pitäisi yrittää pitää talo suvussa. Koskiluhdan talosta tulee Liisalle taakka mutta myös elämän kiintopiste. Liisa rakastuu aikanaan kaunissilmäiseen Kalleen, joka mieluusti suostuu taloon kotivävyksi. 1920-luvulla rakkaus on arkipäiväistynyt ja Kallea alkaa poltella Amerikan-kuume.

Nautin Nopeasti piirretyistä pilvistä kovasti!. Suomen lähihistoria avautuu mikrotasolla koskettavasti ja kauniisti. En muista aiemmin lukeneeni suomalaisten maastamuutosta tästä näkökulmasta, eli kotiin jääneen tai jätetyn puolison kannalta. Miten nämä naiset oikein pärjäsivät? Piti kantaa jätetyn häpeää, elää epävarmuudessa ja pelossa, ikävää ja kaipausta potien. Toimeentulo oli varmasti monesti äärimmäisen niukkaa ja mies talossa olisi ollut enemmän kuin välttämätön.




Uuden Delta-sarjan aloitusosassa Tuominen kuljettaa kahta aikatasoa rinnakkain.
Porilaiset pojat Jari ja Antti ovat kuudennen luokan keväällä vuonna 1991 parhaat ystävät erilaisista lähtökohdistaan ja ominaisuuksistaan huolimatta. Jari on keskiluokkaisen mukavan perheen poika, jolla on kehitysvammainen pikkusisko Tiina. Antin isä on selvin päin mukava, mutta kaljapäissään väkivaltainen ja arvaamaton.

Marraskuussa 2018 Poria riepottelee vuoden pahin myrsky. Viikon verran jatkuneissa ryyppyjuhlissa, joissa väki on vaihtunut ja viina virrannut, keski-ikäinen mies puukotetaan hengiltä. Silminnäkijöitä on runsaasti, vaikka myöhemmin poliisit joutuvat toteamaan, että heidän tarinansa eivät ole kovin luotettavia. Pääepäilty on paennut metsään veitsi mukanaan.

Vuoden 1991 kevään ja alkukesän tapahtumilla on suora yhteys siihen, mitä marraskuussa 2018 tapahtuu. Jännite on voimakas, ja vaikka lukija erilaisten ennakoivien vihjeiden avulla ja muutenkin pystyy päättelemään paljon, on tarina silti piinaava ja käänteet yllättäviäkin.




Historiallinen romaani 1793 sijoittuu nimensä mukaisesti vuoteen 1793 ja sen fyysisenä miljöönä on silloinen Tukholma ja erityisesti sen nurja puoli. Natt och Dag kutsuu teoksensa tyylilajia Bellman Noiriksi.

Likaviemärinä toimineesta Fatburenin lahdenpoukamasta löytyy kammottava ruumis, jolla ei ole raajoja, kieltä eikä silmiä. Murhatapauksen saa vaivihkaisesti tutkittavakseen lainoppinut Cecil Winge, joka on saavuttanut mainetta totuutta sitkeästi etsivänä lakimiehenä. Winge palkkaa apurikseen Mickel Gardell -nimisen sotaveteraanin, joka oli menettänyt toisen kyynärvartensa meritaistelussa.

1793 oli kummallisen ristiriitainen lukukokemus. Se vangitsi otteeseensa tiukasti, kuin pihteihin. Lukemista oli pakko jatkaa, vaikka toisaalta monesti inhotti niin, että vatsaa käänsi. Natt och Dag ei säästele lukijaa yhtään. Pahinta on, että tarina on monelta osin uskottavan tuntuinen.




Vuonna 1995 kaksi miestä kohtaa toisensa Pristinassa Kosovossa ja rakastuu. Rakkaus on monella tavalla kiellettyä. Kirjallisuutta opiskeleva Arsim on albaani ja naimisissa. Tuleva lääkäri Miloš on serbi. Ja he ovat miehiä. Kosovon ilmapiiri on kiristynyt lähes räjähdyspisteeseen, ja miesten rakkautta varjostaa myös syttymäisillään oleva sota. Lopulta Arsimin on taivuttava vaimonsa ja tämän suvun tahtoon ja paettava maasta. Ero Milošista on kuitenkin raastava. Sen jälkeen kummankin miehen elämä tuntuu olevan yhtä suurta katastrofia.

Bolla
on huolella hiottu kokonaisuus, joka antaa lukijalle paljon monella tasolla. Kerronnan lomassa on lukuisia filosofisia tiivistyksiä ihmisyydestä ja elämästä. Kieli on yhtä rosoista ja vereslihaista kuin miljöö ja henkilötkin. Bollan lukee nopeasti, mutta olen varma, että se jää kaihertamaan mieltäni vielä pitkäksi aikaa.




Romaanin nimi viittaa paitsi sairauteen myös Oriveden leprasairaalaan, jota kutsuttiin ytimekkäästi Lepraksi. Oriveden leprasairaala oli Suomen viimeinen lepraan sairastuneille tarkoitettu hoitolaitos, joka suljettiin 1950-luvun alkuvuosina potilaiden loppuessa. Sairauteen saatiin viimein tehoava lääke ja vanhat avun tavoittamattomissa olevat potilaat poistuivat vähitellen ajasta ikuisuuteen. Suurin osa romaanin tapahtumista sijoittuu sairaalan alueelle 1920-luvulla.


Lepran tarina on arvoituksellinen ja koskettava ja sen aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Sen lisäksi se tarjoaa paljon ajattelun ja pohdinnan aihetta. Kaiken tämän Ellilä on kirjoittanut sujuvaan, napakkaan muotoon, sillä ahmaisin Lepran parissa päivässä. Mieleen kirja jäänee kyllä pitkäksikin aikaa.



Kaarle on toisen polven amerikansuomalainen. Isä ja tämän pikkuveli Janne olivat vain kaksi- ja yksivuotiaita, kun perhe muutti tsaarinvallanaikaisesta Suomesta vapaammille seuduille. Isoisä Yrjö on vankkumaton työväenaatteen kannattaja. 30-luvun lama painaa ankarasti päälle ja tilanne vapaassa Amerikassa alkaa näyttää huonolta. Karelian Technical Aidin agitaattorien uuttera työ suomalaissiirtolaisten keskuudessa lankeaa otolliseen maaperään. Veljeskansa kaipaa apua työläisten paratiisin rakentamisessa ja toivottaa amerikkalaiset toverit avosylin tervetulleiksi Neuvosto-Karjalaan.

Nautin Tulisiiven lukemisesta kovasti. Se iskee täsmällisesti juuri siihen kohtaan lukuhermostoani, jonka stimuloinnista nautin eniten. Suomalaisten ja muiden länsimaista Neuvostoliittoon loikanneiden tai muuttaneiden kohtalo Stalinin aikaan on kammottavuudessaan kiehtova aihe romaanille. Historian faktat ja erilaiset mahdolliset faktat lomittuvat fiktioon herkullisesti. Kun jättiläisvaltion huolella vaalittu ja viljelty propaganda törmää raadollisen karmeaan todellisuuteen, on lopputulos usein absurdi. Siitä Koskinen ottaa kaiken irti.




Vuonna 1554 Hiidenperän kylän rauha rikkoutuu, kun huovi Hannu Antinpoika löydetään metsästä kirveellä kuoliaaksi lyötynä. Kirves tunnistetaan Hannun torpparin Sipi Sipinpojan omaisuudeksi, ja johtopäätös näyttää selvältä: Sipi on surmannut vuokraisäntänsä. Kruununvouti Akseli Torkkelinpoika ei kuitenkaan oikein sulata tätä ratkaisua, koska Sipillä ei ole motiivia.

Haluaisin lukea sarjakuvia paljon enemmän kuin luen, mutta aikeeksi tuntuu jäävän vuodesta toiseen. Tähän historialliseen dekkarisarjakuvaan oli kuitenkin ihan pakko tarttua. Suosittelen lämpimästi!




Uskollisessa lukijassa tavataan kansainvälinen menestystrilleristi Roger Koponen, jonka romaanitrilogia on käännetty kymmenille kielille ja myyty miljoonia kappaleita. Menestys on näkynyt myös pankkitilillä, ja nyt Koponen asuu kauniin vaimonsa ja mittavan vinyylilevykokoelmansa kanssa hulppeassa merenrantahuvilassa Westendissä naapureinaan vanhan ja uuden rahan kyllästämää kermaa.


Talvisena iltana vaimo Maria on yksin kotona, kun Roger on puhumassa kirjoistaan Savonlinnassa. Normaaliin rataansa kulkeva kirjallisuusilta pikkukaupungissa saa dramaattisen käänteen, kun Roger saa puhelun poliisilta: Maria on löydetty todennäköisesti murhattuna heidän kotoaan. Roger lähtee poliisin kyyditsemänä kotiin, mutta ei pääse koskaan perille. Marian murha näyttää olevan suora kopio Rogerin ensimmäisen teoksen ensimmäisestä murhasta…

Hyytävä, tiheätahtinen ja -tunnelmainen kauhuaineksilla maustettu dekkari aloittaa Seeckin uuden sarjan.

lauantai 2. marraskuuta 2019

Louise Penny: Kylmän kosketus




Kanadalainen toimittaja Louise Penny julkaisi esikoisdekkarinsa Still Life vuonna 2005. Kirjassa tavataan ensimmäistä kertaa rikostutkija Armand Gamache, Sûreté du Québecin henkirikososaston ylikomisario, sekä pikkuruisen Three Pinesin kylän asukkaat. WSOY julkaisi vuosina 2008 ja 2009 Armand Gamache -sarjan kaksi ensimmäistä osaa suomeksi, mutta nyt jo 15-osaiseksi paisuneen dekkarisarjan suomentaminen tyssäsi jostain syystä siihen.

Bazar on tänä vuonna aloittanut sarjan suomennosten julkaisemisen uudelleen alusta alkaen. Naivistin kuolema -nimellä vuonna 2008 ilmestynyt Still Life on nyt nimeltään Kuolema kiitospäivänä mutta kakkososa Kylmän kosketus on saanut pitää alkuperäisen nimensä. Kolmas, aiemmin suomentamaton osa Kuukausista julmin ilmestyy sopivasti huhtikuussa 2020.

Armand Gamache -sarja on todellinen herkkupala Agatha Christie - ja Georges Simenon -faneille. Armand Gamache on alaistensa palvoma tutkijalegenda, joka herättää rauhallisella ja hieman isällisellä olemuksellaan luottamusta. Hänen suosikkimenetelmiään ovat ihmisten katselu ja kuuntelu. Kun on riittävästi nähnyt ja kuullut, voi tehdä päätelmiä ja ratkaista rikokset.

Gamache poikkeaa virkistävästi nykydekkareiden traumatisoituneista (anti)sankaripäähenkilöistä. Hänen yksityiselämänsä on vakaata ja rauhallista, eikä hänellä ole alkoholi- tai muitakaan riippuvuuksia. Ainoa hiertävä asia on epäsuosio, johon hän on poliisivoimien johdon keskuudessa joutunut. Kylmän kosketuksessa tätä asiaa avataan hieman aloitusosaa enemmän, mutta siihen palataan varmasti vielä myöhemmin.  

Three Pinesin idyllisessä ja uneliaassa pikkukylässä tapahtuu joulunpyhinä hämmästyttävän ovela murha. Hadleyn kartanon ostanut oman linjansa sisustus- ja filosofiayrittäjä CC de Poitiers tapetaan koko kylän yhteisessä curling-tapahtumassa kaikkien silmien alla menetelmällä, joka lyö poliisin miltei ällikällä. Gamache alaisineen päätyy jälleen pitämään päämajaansa kylän entiseen rautatieasemarakennukseen, joka toimii nykyään VPK:n kokoontumistiloina. Olivier’s Bistron takkatuli ja ihanat herkut vaativat myös oman osuutensa tutkijoiden ajasta.

Lukija ehtii tutustua poikkeuksellisen epämiellyttävään CC:hen ennen murhaa ja tietää, että motiivi naisen tappamiseen on monilla ihmisillä. Mutta kenellä olisi ollut tietoa, taitoa ja tilaisuus toteuttaa kekseliäs murha? Lisäksi poliisi törmää melkoiseen yllätykseen yrittäessään selvittää CC:n taustoja.

Ratkoessaan mutkikasta rikosta Three Pinesissa Gamache ei malta olla selvittelemättä myös toista juttua, joka tipahtaa hänen käsiinsä sattumalta. Juuri joulun alla surmataan Montrealissa tunnetun kirjakaupan edustalla kassialma. Naisen henkilöyden selvittäminen on kimurantti pulma. Hänen tavaroistaan puuttuu kaulakoru, jota hän on käyttänyt todistajien mukaan aina. Sen sijaan naisella on ollut hallussaan upouusi runokirja, jonka kirjoittaja on Three Pinesin VPK:n päällikkö Ruth Zardo, sekä pieni puurasia, jossa on irtokirjaimia.

Gamache käyttää siis hyväksi havaitsemiaan menetelmiä: ihmisten kanssa puhumista, keskittynyttä kuuntelemista ja lopulta päättelyä. Jalkatyön tekevät pääasiassa hänen alaisensa. Kimurantit rikostapaukset punoutuvat lopulta lukijan tyydytykseksi yhteen, ja kun syyllisen nappaamisen aika tulee, onnistuu Penny hienoisesti yllättämäänkin.

Three Pinesin idylli tarjoaa mukavan jännitteen vakavien rikosten näyttämönä. Oli yllättävän mukavaa tavata vanhoja tuttuja kyläläisiä, kuten taiteilijapariskunta Clare ja Peter. Heidän välinsä ja ammatilliset kysymyksensä jäivät edelleen vaille ratkaisua, joten heistä kuultaneen myös seuraavissa kirjoissa.

Oman eksoottisen mausteensa dekkariin tuo Quebecin ankara luonto. Välillä sään ollessa kaunis maisemat mykistävät vierailijat ja vakituiset asukkaatkin kauneudellaan. Mutta luonto näyttää välillä myös ankarammat kasvonsa. Lumipyryn yllättäessä onkin äkkiä leikki kaukana. Suuntavaisto katoaa ja kylmyys tappaa nopeasti kokemattoman kulkijan. Olosuhteet on tunnettava ja niihin suhtauduttava niiden ansaitsemalla kunnioituksella, mikäli aikoo selvitä.

Louise Penny: Kylmän kosketus (Dead Cold)
Suom. Raimo Salminen.
Bazar 2019. 415 s.
Äänikirjan lukija Kalle Chydenius, kesto 15 h 8 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Stotytel.