Unohdetut kirjat - kustantajan näkökulma

Monet kirjailijat ovat ainakin parin viime vuoden aikana avautuneet eri foorumeilla tyytymättömyydestään kustantamojen ponnisteluihin kirjojensa markkinoinnissa. Kirjamyynti on ollut useita vuosia laskusuunnassa, ja ala on murroksessa monella tavalla. Tästä näkökulmasta asiaa kosketeltiin myös parin viikon takaisilla Turun kirjamessuilla. Osuuskuntamuotoiset kustantamot, kuten CrimeTime ja Osuuskumma lienevät ainakin osin kirjailijoiden vastaveto tähän ongelmalliseksi koettuun ilmiöön.

Turun kirjamessuilla asiaa koetettiin avata hieman myös toisesta näkökulmasta keskustelussa, jonka otsikkona oli Unohdetut kirjat. Keskustelua veti WSOY:n kotimaisen kirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson ja keskustelemaan oli kutsuttu Kustannusosakeyhtiö Kosmoksen kustantaja Mikko Aarne, Gummeruksen toimitusjohtaja, kustantaja Anna Baijars ja kustantaja Ville Rauvola Atena Kustannus Oy:stä. Koolla oli siis joukko, jolla totisesti on kokemusta ja näkemystä kustannusalalta.  

Anna-Riikka Carlson, Mikko Aarne, Anne Baijars ja Ville Rauvola.

Unohdetuista kirjoista keskustelu houkutteli Turun messukeskuksen toisen kerroksen seminaaritilaan lauantaiaamuna kello 10.20 alkuun vain kolme kuuntelijaa, mikä herätti hilpeyttä. Onneksi sentään paikalle kiiruhti pian myös toinen kirjabloggaaja eli hdcanis alias Reijo Pehrman Hyönteisdokumentti-blogista (lue hänen raporttinsa tilaisuudesta täältä). Poikkeuksellisesti tässä tilaisuudessa siis myös yleisön edustajat esittelivät itsensä! Hilpeyttä herätti myös Mikko Aarnen unohdus: unohdetut kirjat olivat unohtuneet kustantajalta kotiin…

Ideana oli, että kukin kolmesta keskustelijasta esittelisi muutaman, korkeintaan kolme teosta, jotka ovat jääneet kustantamon ponnisteluista huolimatta unohduksiin. Valitettavasti esimerkkimateriaalista ei ollut puutetta. Esitellyt esimerkkitapaukset kertovat karua kieltään siitä, kuinka vaikeaa on saada lyötyä kirjailija ja hänen teoksensa niin sanotusti läpi. Yleisellä tasolla todettiin, että toisen kirjan kirous tunnistetaan kustantamoissakin. Menestynyt esikoisteos ei vielä takaa mitään toisen teoksen menestyksestä ja myynnistä. Media on yleensä suopea uudelle, mielenkiintoiselle tulokkaalle, mutta toinen teos ei välttämättä enää kiinnosta lainkaan. Siitä puuttuu uutuudenviehätys.

Kierroksen aloitti Atenan Ville Rauvola tietokirjaesimerkillä. Elizabeth Kolbertin teos Kuudes sukupuutto ei ollut Suomessa odotetun kaltainen menestys. ”Ihmisiä ei enää vain kiinnosta maailmanloppu”, totesi Rauvola hieman ironisesti. Kirjan meriitit kyllä ovat kohdillaan: Kuudes sukupuutto voitti parhaan tietokirjan Pulitzer-palkinnon, listattiin New York Timesissa vuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon ja nousi New York Timesin bestseller-listalle.

Valitettavasti lehtiarvostelujen määrän putoaminen on koskettanut erityisesti tietokirjoja. Rauvolan mukaan olisi välttämätöntä saada ulkomaiset kirjailijat Suomeen markkinoimaan teoksiaan, mutta sekään ei vielä takaa mitään. Helsingin Sanomissa Elina Venesmäki (5.2.2016) arvioi Kuudennen sukupuuton keskittyen sisällön esittelyyn mutta päätyy kuitenkin positiiviseen luonnehdintaan: teos on kiehtova. ”Kuudes sukupuutto on monipuolinen ja selkeä tietokirja, jossa lukija viedään maailman kaukaisimpiin kolkkiin katsomaan, kuinka ilmaston lämpeneminen ja muu ihmisen aiheuttama ympäristönmuutos hävittää biodiversiteettiä. Lukukokemuksena se on ahdistava ja siksi tärkeä.” Näin kirjoittaa Lasse Leipola Vihreässä langassa 26.2.2016. Nopealla googlailulla teoksesta löytyy vähintään kuusi kirjablogiesittelyä. Silti myynti on jäänyt ainakin toistaiseksi kustantamon kannalta valitettavan vaatimattomaksi. Teos on kuitenkin vielä suhteellisen uusi nykymittapuullakin, joten sitä on saatavana ainakin verkkokirjakaupoista.

Gummeruksen Anna Baijars otti ensimmäiseksi esille kirjailija Heidi Jaatisen tapauksen. Kustantamo on ollut alusta asti sitä mieltä, että Jaatinen on todella taitava kirjoittaja, johon on haluttu panostaa kunnolla. Jaatisen ensimmäiset teokset Ei saa katsoa aurinkoon (2010) ja Jono (2011) saivat harvoja arvioita. Kolmatta romaania Kaksi viatonta päivää oli kustantamon jo vaikea saada ylipäätään kauppoihin. Sisäänostajien kiinnostus oli nihkeää, jopa olematonta.

Sitten seurasi yllättävä onnenpotku: Kaksi viatonta päivää pääsi vuoden 2014 Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Siitä seurasi aiempaan verrattuna moninkertainen määrä arvioita, mikä taas suoraan vaikutti teoksen myyntiin. Baijarsin mukaan Jaatisen ura on malliesimerkki sattumanvaraisuudesta. Kuoliaaksi vaikeneminen on kirjalle ja kirjailijan uralle todellinen uhka.

Mikko Aarnen ensimmäinen esimerkki oli Hanna Marjut Marttilan romaani Lahjakas Anu Lovack (Otava, 2005). Romaanin kannessa epämääräinen mieshahmo juo viinaa suoraan pullosta, eli ei kovin houkutteleva ensivaikutelma potentiaalista ostajaa ajatellen. Turun Sanomien kriitikko Kaisa Kurikka ei ole ollut kovin vakuuttunut romaanin vetävyydestä tai hienoudesta 27.11.2005 ilmestyneessä arviossaan Lähiökapakkalegendaa. Mutta Aarnen mukaan teos siis on siis oikein mainio ja on harmi, että se on jäänyt hyvin pienelle huomiolle.

Tässä välissä myös puheenjohtaja Anna-Riikka Carlson halusi esitellä omalta kustantajanuraltaan tapauksen, jossa mikään ei vain onnistunut kustantajan palavasta halusta ja yrittämisestä huolimatta. Carlson kertoi törmänneensä hollantilaisen kirjailijan Tommy Wieringan romaaniin Joe Speedboat ulkomaisilla kirjamessuilla ja ihastuneensa kotimaassaan palkittuun tarinaan välittömästi. Tämä kirja olisi saatava Suomeen! Kirja ilmestyikin Carlsonin silloiselta kustantamolta Avaimelta Titia Schuurmanin suomentamana vuonna 2008.

Turun Sanomien Tuomo Karhu povasi 16.2.2008 Joe Speedboatille menestystä myös Suomessa: ”Sen verran hulvattomasti romaanin pyörätuoliin sidottu kertoja kuvaa kaveripiiriä, jonka keskushahmo on Joe Speedboatiksi itseään kutsuva, rajattoman kekseliäs poika.” Helsingin Sanomien Janna Kantolakin (4.5.2008) on ollut suopea: ”Vaikka Joe Speedboat onkin omalla tavallaan filosofinen romaani, se on myös hilpeää luettavaa. Kertoja yltyy useamman kerran suoranaiseen verbaaliseen ilotulitukseen ulostamista - etenkin ripulointia - kuvatessaan. Voi olla, että juuri kertojan traaginen kohtalo suo kyvyn nähdä nuokin ihmiselon koomiset puolet.”

Muutama muukin lehti- ja blogiarvio Joe Speedboatista googlaamalla löytyy. Tulos ei ollut lohdullinen, mutta Carlson jatkoi taisteluaan hienon romaanin puolesta. Imagesta ostettiin takakansi mainostilaksi. Tuttuja toimittajia koetettiin saada kiinnostumaan aiheesta. Turhaan. Tällä hetkellä tilanne on se, että Joe Speedboatia on myyty muuta kymmenen kappaletta. Carlsonilla on hallussaan pari laatikollista teosta, ja aina välillä hän käärii sieltä muutaman pakettiin lahjoiksi. Kaikki romaanin lukeneet ovat siitä pitäneet.

Atenan kustantama Ferdinand von Schirachin novelli- tai tekstikokoelma Rikoksia on ollut myyntimenestykseltään vaatimaton, mutta Ville Rauvola ei kadu sen kustantamista. Ainakin hän on itse pitänyt kirjasta kovasti! Tätä kriteeriä myös Mikko Aarne pitää tärkeänä. Vaikka kirjan myynti floppaisi täysin ja kustantamo toteaisi kustannuspäätöksen virheeksi, pitää päätöksen tehneen kustantajan kuitenkin olla henkilökohtaisesti toista mieltä. Silloin voi jo todeta onnistuneensa.

Anna Baijars kertoi mielenkiintoisen tarinan italialaisen Goliarda Sapienzan romaanista Elämän ilo (Gummerus, 2014). Tunnetun sosialistiperheen tytär oli näyttelijä ja kirjailija, joka panosti useita vuosia pääteokseensa. Kustantajat kuitenkin torjuivat liian laajana ja uskaliaana pidetyn romaanin, ja se julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, siis yli kaksikymmentä vuotta valmistumisestaan. ”Pienellä budjetilla toimineen Stampa alternativa -kustantamon julkaisema Elämän ilo putosi tyhjiöön. Romaania oli myynnissä kokonaista kaksi kappaletta Feltrinellin kirjakaupassa Roomassa. Seuraavan kolmen vuoden aikana toinen niistä myytiin.” (Jukka Petäjä, Helsingin Sanomat, 24.1.2015.)

Mitään kummoistakaan menestystä ei siis tosiaankaan tullut, mutta vuonna 2005 kirja teki näyttävän läpimurron Ranskassa. Yhtäkkiä teoksella oli miljoona lukijaa ja siitä tuli kulttikirja. Seurauksena oli läpimurto myös teoksen kotimaassa Italiassa.

Tässä vaiheessa Baijars luki ja rakastui Elämän iloon, mutta ei uskonut sen kiinnostavan muita suomalaisia. Kirjan tarjoaminen kustantamon ohjelmaan hirvitti, mutta lopulta oli sen aika. Unohdetuksi romaani on kuitenkin Suomessa jäänyt, vaikka Jukka Petäjä sen Helsingin Sanomissa laajasti esittelikin ja muutamia blogiarvioitakin on julkaistu. Teosta on kuitenkin edelleen saatavana sekä painettuna että sähköisenä suomennoksena ainakin nettikirjakaupoista.

Mikko Aarne nosti seuraavaksi esille kaksi kokonaista genreä, jotka helposti jäävät unohduksiin. Ensinnäkin runous, josta Aarne mainitsi esimerkkinä Reetta Pekkasen kokoelman Pieniä kovia nuppuja (Poesia, 2014). Teos oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto -ehdokkaana ilmestymisvuonnaan ja sai vuonna 2015 Katri Vala - ja Tiiliskivi-palkinnot, mutta kuten runous ylipäätään, sekin kuuluu unohdettuihin kirjoihin.

Toisena vaikeana genrenä Aarne nosti esiin dekkarikirjallisuuden, ehkä vähän yllätyksenäkin. Siitä hänellä on omaa kustantajakokemusta ainakin Ari Wahstenin Kit Karisma -trilogian osalta. Raikas ja erilainen, huolella tehty dekkarisarja ei ole menestynyt myynnillisesti toivotulla tavalla, vaikka esimerkiksi alan merkittävimmässä julkaisussa eli Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä sen osat ovat saaneet hyvän vastaanoton. Tilaisuuden jälkeen vaihdoimme vielä aulassakin tästä aiheesta Anna-Riikka Carlsonin kanssa muutaman sanan, ja hän totesi olevan todellinen harhaluulo, että on jotenkin helppoa saada uusi kotimainen tai edes pohjoismainen dekkaristi menestymään markkinoilla.

Tässä vaiheessa aika alkoi käydä vähiin, vaikka esimerkkejä olisi ollut vielä puimatta. Pikapuheella Baijars ja Rauvola kertoivat vielä kahdesta mukanaan tuomastaan teoksesta. Gummeruksen vuonna 2013 suomeksi julkaisema Marie NDiayen romaani Kolme vahvaa naista on palkittu Goncourt-palkinnolla ja se on ollut ehdolla Man Booker International -palkinnolle. Sitä on myyty Ranskassa yli 800 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Suomessa sitä on myyty noin 600 kappaletta.

Lähes identtinen kohtalo on ollut Atenan vuonna 2016 suomeksi julkaisemalla Chigozie Obioman romaanilla Kalamiehet. Sekin on ollut muun muassa Man Booker Prize -ehdokas ja sen käännösoikeudet on myyty 22 maahan. Suomessa sen myynti on ollut toistaiseksi 400 kappaletta.

Masentavista tarinoista ja mykistävistä myyntiluvuista keskustelu oli antoisa. Erityisen antoisa se oli siksikin, että esiintyjät jakoivat mukanaan tuomansa kirjat meille neljälle urhealle koko keskustelun seuranneelle yleisön edustajalle. Minä ahneena nappasin mukaani kolme kirjaa, jotka aion myös jossain vaiheessa ehtiä lukea. 

Olinko sitten itse unohtanut keskustelussa esitellyt kirjat? Kyllä vain, ainakin enimmän osan. Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää on hyllyssäni ostettuna odottamassa lukuaikaa (eli kyllä, F-ehdokkuudella on merkitystä!). Ari Wahlstenin Kit Karisma -trilogiasta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa eli Kuka pelkää mustaa miestä? ja Lumimies. Kolmas osa Nelisormi odottelee lukuvuoroaan arvostelukappalepinossa. Lopuista tuttuja kirjailijoita ovat Hanna Marjut Marttila ja Ferdinand von Schirach, joilta olen lukenut muita teoksia kuin yllä esitellyt. Mutta muut olivat ihan niminäkin tuikituntemattomia, myönnän.
Messuviikonlopun jälkeen tämä käyty keskustelu jäi kaihertamaan mieleni sopukoihin. Mitkä kirjat minä valitsisin, jos saisin esitellä kolme unohtunutta kirjaa? Heti mieleen tulvahtaa koko joukko hienoja lukukokemuksia vuosien varrelta, siis sellaisia, joita en usko läheskään kaikkien kirjanystävien lainkaan huomanneen. Valitsen tähän nyt kolme sellaista, joista olen kirjoittanut jutun myös blogiini. Näiden teosten myyntiluvuista en tiedä mitään, vaan olen tehnyt valintani täysin oman tuntemukseni pohjalta.

1. Tapani Heinonen: Reunalla (Minerva 2012. 305 s.)

Onko syy pienessä kustantamossa vai Heinosen romaanin rohkeassa aiheessa, mutta harmillisen vähälle huomiolle tämä hieno romaani on jäänyt. Hankittuna on Heinosen seuraavakin teos, mutta sille ei ole vielä lukuaikaa löytynyt. 

2. Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi 2015. 223 s.)

Nautinnollisen ehyt, kuulas ja viimeistelty romaani! Kieli ja henkilökuvaus lumosivat minut. Miksi Vanhatalo on niin harvoille tuttu kirjailija? Suosittelen lämpimästi!

3. Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi 2016. 352 s.)

Tämä upea, ravisteleva romaani ilmestyi viime vuonna eli on vielä aivan uusi. Se ei ole ainakaan blogipiireissä jäänyt mitenkään syrjään, mutta jostain kumman syystä se jäi kovin vaisulle muulle huomiolle ilmestymisvuonnaan, kun palkintoehdokkuuksia nimettiin. Jotenkin vaikea on ymmärtää, vaikka tiedän, miten vaikea on lukuisista hyvistä nimetä muutama toisten yläpuolelle. Kirkkaudelle olisin antanut vaikka Finlandian silmää räpäyttämättä!

****

 Sitten onkin yleisökysymyksen vuoro. Mitkä kolme kirjaa Sinä valitsisit Unohdetuiksi kirjoiksi, jotka pitäisi nostaa unohduksesta lukijoiden käsiin? Miksi juuri ne? Kustantamojen ja kirjailijoiden sekä muiden kirja-alan toimijoiden kokemuksia (ja kirjasuosituksia) olisi myös vallan mainiota saada mukaan. Rohkeasti siis kaikki kommentoimaan!

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

Raapale (engl. drabble) on tasan sadan sanan pituinen novelli, joka on lyhyydestään huolimatta selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu. Varsinaisen tekstin lisäksi kirjoittaja saa käyttää korkeintaan viittätoista sanaa otsikkoon ja mahdollisiin väliotsikoihin. (Wikipedia.)

Raapaleen yllä oleva määritelmä on ollut minulle tuttu jo jonkin aikaa, mutta varsinaisesti voin sanoa lukeneeni raapaleita nyt luettuani Anni Nupposen hykerryttävän raapalekokoelman Hirviöasiakaspalvelu. Kokoelma ei ole koolla pilattu, mutta sisältö on viimeisen päälle hiottu kuosiinsa. Kaikki yhdeksäntoista tekstiä ovat pikkuruisen kirjan sivun mittaisia oivaltavia dialogeja.

Keskustelut on ikään kuin kirjattu muistiin puheluista tai chattikeskusteluista, jotka käydään hirviöasiakaspalvelun asiakaspalvelutyöntekijöiden ja asiakkaiden välillä. Keskustelut ovat aivan kuin mistä tahansa asiakaspalvelusta poimittuja, mutta ne koskevat hirviöasioita, kuten vaikkapa sitä, kun uusi 100 tuuman plasma-tv alkaakin yllättäen valua ektoplasmaa. Syy selviää muutamalla tarkentavalla kysymyksellä ja kysyjä saa tarvitsemansa neuvon. Samaan tyyliin ratkaistaan vaikkapa kiista feenikslinnun omistuskysymyksestä. Sen sijaan ritarin tilaaminen Lohikäärmevuorelle akuuttiin tarpeeseen osoittautuu harmillisen vaikeaksi.

Muutama dialogi käydään myös asiakaspalvelun työntekijöiden kesken lakisääteisillä tauoilla. Asiaan kuuluvasti puidaan yhdessä hankalia asiakastilanteita ja kitkeriä palautteita. Onhan nyt ennustusosastolla oltava tieto, milloin kannattaa soittaa takaisin asiakkaalle. Kimurantteja ovat myös hirviöpulmia ratkovien työntekijöiden kehityskeskustelut.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu
Osuuskumma 2016. 33 s.

Arvostelukappale.

Raapale on aivan mainio tekstilaji. Se vaikuttaa päältä katsoen helpolta, mutta on helppo kuvitella, ettei hyvän raapaleen kirjoittaminen suju ihan tuosta vain. Tiivis ilmaisu edellyttää joka sanan punnitsemista huolella. Omia taitojaan voi testailla vaikkapa Asiakkalan kirjaston raapalekilpailussa. Hyviksi havaittuja raapaleita taas voi lukea esimerkiksi Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailun tuloksena syntyneestä 100 rikollista raapaletta -antologiasta. Kotimaisen raapaleen merkkiteos on mitä ilmesimmin Shimo Suntilan Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat, 2013), joka on luettavissa ilmaiseksi sähköisenä versiona täällä. 

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi

Toukokuisessa illassa mies pakenee takaa-ajajaansa henkensä edestä Sipoon Talman kallioilla. Vanhan kaivoskuilun reuna pettää, ja mies putoaa jääkylmään veteen. Perässä putoaa kivenmurikka, joka vie tajun. Tointuminen ei paranna tilannetta, vaan mies huomaa tuijottavansa tappajaansa kasvoista kasvoihin. Pari päivää myöhemmin kaksi koulupoikaa onkii yhdestä kaivoslammesta kyynärvarren, jonka ranteessa kimaltelee komea Rolex.

Olen muutaman aiemman Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -dekkarin kohdalla hieman moitiskellut lepsua aloitusta, mutta Tuonen korppi lähtee liikkeelle sellaisista asetelmista, että kyllä kelpaa nirsommallekin dekkariahmatille. Kirjan ensimmäinen murha on sommiteltu taiten miljöötä myöden. Oli pakko kaivaa vanha kunnon Google vasempaan käteen ja etsiä lisätietoa tästä Talman vanhasta kalkkikivikaivoksesta. Törmäsinkin oitis oivalliseen blogiin, jossa esitellään kaivoskohde yksityiskohtaisesti hienoilla kuvilla höystettynä. Korppikin on päässyt blogijuttuun mukaan. Lisäksi metsän kätköissä uinuva vanha kaivos toi tunnelmansa ansiosta mieleen vahvan aiemman lukukokemuksen eli Anni Kytömäen Kivitaskun. Teoksilla on hyvin vähän muuten yhteistä, mutta näin kirjallisuus parhaimmillaan toimii!

Aloituksesta ja mielenkiintoisesta murhamiljööstä siis täydet pisteet Tuonen korpille! Muutenkin viihdyin jälleen Porvoon poliisin tutkintaryhmän parissa oikein mukavasti. Tutkinta on tietysti kimurantti. Lisäksi alkaa näyttää siltä, että sitä mukaa kun poliisit saavat jonkin huteran johtolangan kautta jäljitettyä jonkun mahdollisen juttuun liittyvän henkilön, tälle käy köpelösti. Murhaaja on kiusallisesti ainakin askeleen edellä poliisia. Seassa häärivät vielä avuliaan uteliaat siviilit ja sitkeät lööpinjanoiset toimittajat.

Rönnbacka kirjoittaa dialogivetoisesti, mikä pitää tarinan mukavasti liikkeessä ja ilmavana. Hänen sankarinsa ovat melkoisia huuliveikkoja ja -pirkkoja kautta linjan, ja välillä huulenheitto ja jatkuva vitsailu on vähällä lipsahtaa kirjoittajan hallinnasta. Henkilöt ovat toisinaan itsekin tätä mieltä. Pääosin kuivin jaloin sentään selvitään tällä kertaa. Rankka työ vaatii tunnetusti rankkaa huumoria, eikä se ole pahasta dekkareissakaan.

Mikä lopulta yhdistää toisiinsa kolme puolierakkomaista, hiljaista elämää viettänyttä keski-ikäistä miestä niin, että heitä vainoaa armoton ja raaka murhaaja? Syy paljastuu lopulta karmaisevien käänteiden jälkeen. Tällä kertaa Antti ei joudu turvautumaan näyttävään toimintaan, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Ehkä taas jonkin toisen jutun yhteydessä sitten?

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi
CrimeTime 2017. 254 s.

Arvostelukappale.

Antti Hautalehto -sarja:

Operaatio Troijalainen
Julma
Rakennus 31
Kylmä syli
Kaikki mikä kiiltää

Elly Griffiths: Januksen kivi

Ihastuin keväällä brittidekkaristi Elly Griffithsin forensisen arkeologian tohtori Ruth Gallowaysta kertovan sarjan aloitusosaan Risteyskohdat. Tammi aloitti tämän kotimaassaan jo yhdeksänosaiseksi venähtäneen sarjan onneksi alusta, ja suomennostahti on kiivas. Toinen osa on siis ilmestynyt tänä syksynä ja kolmas suomennos tupsahtanee painosta ensi keväänä. Suomentajaksi on valittu arkeologi Anna Lönnroth. Sarjan markkinointia vauhditettiin aiemmin syksyllä myös kirjailijavierailulla. Sujuvasanainen ja sydämellinen Elly Griffiths hurmasi ainakin salillisen Dekkarifestivaalin yleisöä lauantaina 16.9.2017.

Tähän väliin varoituksen sana. Jos et ole vielä lukenut Risteyskohtia, sinun ei ehkä kannata lukea tätä juttuani pidemmälle. Aion nimittäin paljastaa keskeisen juonenkäänteen, joka koskee Ruthin yksityiselämää. Asia paljastetaan heti kirjan alkusivuilla, joten muita paljastus ei haitanne.

Sarjan toisen osan Januksen kiven tapahtumat sijoittuvat noin neljän kuukauden päähän siitä, mihin Risteyskohdat päättyy. Suureksi ällistyksekseen ja ilokseen Ruth huomaa olevansa tulossa äidiksi kypsässä neljänkymmenen iässään. Kaiken lisäksi hänestä on tulossa myös yksinhuoltaja, sillä lapsen isä on ilman epäilystä rikoskomisario Harry Nelson, jonka kanssa Ruth meni sänkyyn tasan yhden kerran. Asiaan mutkistavat Harryn avioliitto ja kaksi teini-ikäistä tytärtä. Ruth ei myöskään osaa ajatella Nelsonia kotiinsa pysyvästi.

Ruthin raskautta käsitellään kirjan mittaan melko paljon ja se liittyy osittain myös rikosjuonen kulkuun. Minua raskauskuvio ei häirinnyt mitenkään, mutta voin kuvitella, ettei se miellytä kaikkia lukijoita. Tämä osuus tarinassa on leppoisaa ja kotoisaa, mutta sen vastapainona ovat menneisyydestä esiin nousevat raakuudet.

Ruthin yliopiston alueella on käynnissä kaksi kaivausprojektia. Toisella työskentelee mukavan tuntuinen Max Grey, joka selvästikin on kiinnostunut Ruthista muutenkin kuin vain ammatillisessa mielessä. Ruthkin huomaa, ettei pidä Maxin seuraa lainkaan vastenmielisenä, päinvastoin. Kaivaustyömaista mielenkiintoisempi on kuitenkin kaupungissa sijainneen entisen katolisen lastenkodin purkutyömaalla tehtävä kaivaus. Paikallinen grynderi Edward Spens on ostanut tyhjilleen jääneen kiinteistön ja päättänyt rakentaa sen paikalle luksusasuntoja.

Rakennuksen paikalla on ennen lastenkotia sijainnut ainakin kirkko ja hautausmaa, jotka ovat peräisin kenties roomalaisajalta saakka. Siksi ennen uuden rakennuksen perustustöitä on tehtävä arkeologisia tutkimuksia. Niiden yhteydessä paljastuu komean sisääntuloportin kynnyksen alta pienen lapsen luuranko. Entistä huolestuttavammaksi löydön tekee se, että luurangolta puuttuu kallo. Miksi lapsi on haudattu ilman päätä? Missä puuttuva pää on? Kuka lapsi on ollut? Kuten kunnon dekkarissa pitääkin, viimeiseen kysymykseen on tarjolla useita eri vaihtoehtoja. Vähitellen väärät vaihtoehdot karsiutuvat pois sitkeän tutkimustyön ja löytyäkseen hieman onneakin vaativien vihjeiden avulla.

Lukijan mielikuvitusta ruokitaan otteilla merkillisestä päiväkirjasta, jonka kirjoittaja on selvästikin sekaisin ja kuvittelee, että hänen tehtävänsä on antaa veriuhreja roomalaisille jumalille. Kuka kirjoittaja on, selviää lopussa, kun murhaajakin lopulta paljastuu. Sitä ennen tehdään paljon sekä arkeologisia että rikostutkimuksia. Jännitettä pidetään yllä myös suoraan Ruthiin ja Nelsoniin suunnattujen uhkausten avulla. Marskimaan reunalla sijaitseva Ruthin yksinäinen mökki on kuin tehty uhkaavan tunnelman rakentamiseen.

Ennen kuin murhaaja on saatu selville, on Ruth jälleen konkreettisesti hengenvaarassa. Täpärä pelastuminen on onneksi selviö, onhan sarjaan tulossa vielä paljon jatkoa!

Viihdyin Januksen kiven parissa vallan mainiosti. Ruth on mielestäni sympaattinen hahmo pienine ärsyttävine vikoineen kaikkineen, eikä Nelsonkaan ole mikään ylivertainen sankaripoliisi. Poliisin ja arkeologin yhteiset ponnistukset johtavat lopulta toivottuihin tuloksiin kauniisti kuvatuissa norfolkilaismaisemissa.

Jään tyytyväisenä odottelemaan seuraavan osan Jyrkänteen reunalla -suomennosta!

Elly Griffiths: Januksen kivi (The Janus Stone)
Suom. Anna Lonnroth.
Tammi 2017. 335 s.

Arvostelukappale.

Jarno Mällinen: Kotirintama

Oululaisen Jarno Mällisen kolmas romaani Kotirintama oli minulle ensikosketus hänen tuotantoonsa. Tiiviin teoksen tarina ajoittuu jatkosodan alkuun ja sijoittuu jonnekin epämääräiseen pohjoiseen Suomeen, jäkälä- ja koskivyöhykkeelle. Sodan pauhut kantautuvat tupaan etäisenä jylynä, mutta muuten varsinaisia sotatapahtumia ei kuvata.

Kymmenen ikävuoden korvilla oleva Joonas muuttaa kuulaana alkukesänä äidin kuoleman jälkeen isän kanssa pohjoiseen, ilmeisesti isän kotiseuduille. Äiti oli riutunut pois, mutta Joonas ei voi käsittää, miksi. Miksi äiti kuoli? Isältä ei voi kysyä, sillä äidistä puhuminen ei ole sallittua. Tunteiden käsittely saati niistä puhuminen eivät kuulu isän vahvuuksiin. Itse hän on saanut lapsena remmiä, jotta haihattelu on saatu häädettyä. Pahimmilla tuskan hetkillä hän turvautuu samoihin keinoihin.

Lapset ja lasten ajatusmaailma tuntuvat olevan miehelle muutenkin täysin mahdottomia ymmärtää. Toki omia murheita on vaimon kuoleman lisäksi kosolti. Lapsuudesta peräisin olevan selkävamman takia mies ei ole kelvannut armeijaan eikä sotaan. Ruununraakkiin suhtaudutaan sota-aikaan halveksuvasti ja avoimen vihamielisesti, ja miehen itsetunto ja itsehillintä ovat kovilla. Vaimon eläessä hän on työskennellyt tämän perheen omistamassa kaupassa, siis tehnyt omastakin mielestään naisten hommia. Moottorit ja ajaminen kuitenkin ovat hänen intohimonsa, ja kuorma-autoilijaksi hän on kotiseudulleen palannut. Mutta miksi hän on sieltä aikanaan lähtenyt ja katkaissut lähtiessään kaikki välinsä sukuunsa?

Keskiössä on kuitenkin pieni puoliorpo Joonas, joka on hämmentynyt ja peloissaan. Isällä ei ole aikaa eikä haluakaan auttaa poikaa sopeutumaan uuteen ympäristöön, vaan pojan on pärjättävä pitkät päivät omillaan. Isä antaa kohtuuttomia työtehtäviä, joista selviytyminen kummallisen jäykän selänkin takia on mahdotonta. Selkäkivuistaankaan Joonas ei oikein osaa tai uskalla kertoa isälle.

Mutta ei isä silti mikään hirviö ole. Usein isällä ja pojalla on hyviä hetkiä, jolloin miesten kesken ongitaan, saunotaan ja jutellaankin. Mutta äidistä tai isän sukulaisista puhuminen on kiellettyä, myös niistä kahdesta ilkimyksestä, jotka ilmestyvät Joonaksen ja isän mökille päiväsaikaan piinaamaan etelän tulokasta. Lasten keskinäisen julmuuden Mällinen kuvaa armottomasti.

Joonas koettaa ratkaista elämänsä arvoituksia kesän kuluessa. Vaikka isä ei suostu puhumaan, on tietoa saatavana muita reittejä. Mielikuvitus yhdistettynä pelkoon ja hajanaisiin tiedonmurusiin vain ei ole kovin terveellistä. Romaanin tunnelma on hyvin ahdistava, eikä huumoria ole rahtustakaan sitä keventämässä.

Tähän ankeuteen ja ahdistavuuteen Mällisen käyttämä lyhytlauseinen täsmällinen kieli sopii ja samalla tehostaa vaikutelmaa, samoin aukkoinen kerronta. Lukija ei aina tiedä, mikä tapahtuu oikeasti, mikä vain Joonaksen kuohuvassa mielessä. Lapsen näkökulma on hienosti toteutettu ja uskottavakin, vaikka välillä Joonas vetää kovin aikuismaisia johtopäätöksiä etsiessään selityksiä asioille. Lopussa osa arvoituksista saa ratkaisunsa ilman sen kummempia selittelyjä ja osa jää auki. Kovin toiveikas ei loppu ole.

Jarno Mällinen: Kotirintama
Like 2017. 167 s.

Arvostelukappale.

Niina Hakalahti: Lumilinna

”Särmikäs romaani salaisuuksista ja niiden paljastumisesta.” Näin luvataan Niina Hakalahden Lumilinnan takakannessa, ja on sanottava, että kerrankin saa, mitä luvataan. Juuri salaisuuksista ja paljastumisesta tai ainakin sen uhasta Lumilinnassa on kyse.

Sami Sumijoki on 27-vuotias helsinkiläisen mainostoimisto Mementomorin huippu-copy, joka kirjoittaa mainostekstit yhtä velhomaisesti suomeksi ja englanniksi (ruotsikin taipuisi, mutta sille ei taida olla kysyntää mainosmaailmassa). Työ on täyttänyt kirjallisuutta ja merkkipaitoja rakastavan miehen elämän tiukasti. Sukua ei ole, ja lähiperhe menehtyi tulipalossa Samin ollessa lapsi. Sijaisperhekokeilu päättyi huonosti, ja sen jälkeen nuoruus meni nuorisokodissa. Koulu kuitenkin sujui, ja yliopistosta Sami repäistiin kesken opintojen työuralle. Näin Sami on menneisyytensä paketoinut, ja se saa riittää.

Tyttöystävä Veera on kuitenkin toista mieltä. Samin on suostuttava jakamaan jotain menneisyydestään, edes jotakin muistoja on oltava. Kun yhdessä nukkumista häiritsevät yhä pahemmiksi käyvät Samin painajaiset, joiden aikana tämä tuntuu puhuvan jotain vierasta kieltä, Veera alkaa painostaa myös lääkärissä käynnillä. Mitä Samin menneisyyteen oikein kätkeytyy? Kuka hän oikein oikeasti on? Miksi hän haluaa olla joku muu?

Veera on humanisti ja vaihtoehtoihminen henkeen ja vereen, ja Veeran ja Samin hahmoista syntyy romaaniin mainio ristiveto. Sami rakastaa Veeraa liikuttavasti, hieman alistuvan takertuvastikin. Veeran hieman boheemi elämäntapa on vain pikantti mauste, eivätkä kemiläiset perusarkipäiväiset vanhemmat ja sisaruksetkaan tai edes periruma omakotitalo mataline huoneineen saa Samia katumaan hetkeäkään. Veera ja kaikki Veeraan liittyvä on parasta Samin elämässä.

Mutta painajaisilla ja vintin paisuvalla paitakokoelmalla on syynsä. Samin menneisyys. Kaikista huolellisista tilkitsemisyrityksistä huolimatta mielen syvyyksistä alkaa nousta pintaan yhä enemmän muistoja. Tarkoin rakennetut padot alkavat vuotaa yhä rajummin. Pysyykö Samin rakentama lumilinna koossa? Mitä tapahtuu, jos Veera saa tietää totuuden hänestä ja hänen menneisyydestään?

Lumilinna on ensikosketukseni Niina Hakalahden tuotantoon, vaikka hyllyssäni on ollut jo jonkin aikaa odottelemassa pokkarina hankittu Uimataito (Tammi, 2008). Hakalahden monipuolisessa kaunokirjallisessa tuotannossa on tähän mennessä ilmestynyt aikuisten ja lastenromaaneja sekä runoja. Monissa teoksissa on mukana monikulttuurisuusulottuvuus sekä huumoria.

Kovin humoristisena en Lumilinnaa pidä, vaikka ihastelin lukiessani Hakalahden teräväkatseisuutta. Työ- ja yliopistoelämäkuvaukset ovat veitsenteräviä, ja niissä on mielestäni mukana tiettyä lempeää ironiaa. Veeran performanssiryhmän tempaukset peilautuvat mainosti mainostoimiston ultramoderniin toimistotilaan, jossa toimistomummo leipoo pullaa ja kutoo sukkia mainosuraohjuksille, jotka ideoivat minkä kykenevät jättilattiatyynyillään.

Pidin Hakalahden kauniista ja täsmällisestä kielestä, sitä oli ilo lukea. Kulttuuriset ja eritoten kirjalliset viittaukset, jotka on lukijaystävällisesti kirjoitettu auki, antavat teokselle sivistynyttä silausta vaikuttamatta mitenkään päälle liimatuilta tai tarkoituksellisen osoittelevilta. Calvinoa pitäisikin lukea...

Samaten tarinan rakenne toimi loistavasti. Samin menneisyys paljastuu pala palalta, vihje vihjeeltä myös lukijalle. Mielenkiinto säilyy läpi romaanin. Paljon Hakalahti jättää myös lukijan itsensä pääteltäväksi ja täydennettäväksi, eli tarinaa ei selitetä puhki. Myös loppu on kutkuttava monine mahdollisuuksineen. Lisäksi vielä se, että romaanin ei tosiaankaan tarvitse olla tiiliskivi ollakseen vaikuttava. Lumilinna on hieno romaani, jonka innoittamana aion lukea Hakalahtea vielä lisääkin.

Niina Hakalahti: Lumilinna
Karisto 2016. 223 s.

Arvostelukappale.

Niina Hakalahden kirjailijasivut.

Turun kirjamessujen lauantai

Toisen messupäivän aamuna olin ajoissa liikkeellä ja suunnistin heti ensimmäiseksi B-hallin takaosassa sijaitsevalle lasten alueelle. Halusin napata muutaman kuvan paikasta ennen kuin sinne saapuisi asiakkaita (silloin on hankala saada julkaisukelpoista kuvaa, muutenhan asiakkaat ovat vain positiivinen juttu). Messuorganisaation huipulta paikalla hääräilivät Salla Simukka ja Siri Kolu. Kuulemma perjantai oli lasten alueen osalta sujunut hienosti, koska paikalla oli ollut kokonaisia koululuokallisia lapsia. Aivan mahtavaa, että nuorimpiin messuilijoihin on viimein panostettu kunnolla. Alueella on myös omaa ohjelmaa.

Ensimmäinen seuraamani ohjelma oli heti aamusta (klo 10.20 alkaen) yläkerran seminaaritilassa järjestetty keskustelu, jonka otsikkona oli Unohtuneet kirjat. Keskustelua veti WSOY:n Anna-Riikka Carlson ja osallistujat olivat Mikko Aarne (Kosmos), Anna Baijars (Gummerus) ja Ville Rauvola (Atena). Hilpeä tunnelma johtui kahdesta seikasta. Ensinnäkin keskustelun alkaessa paikalla oli neljä esiintyjää ja kolme yleisön edustajaa. (Pian saimme kuitenkin vielä neljännen kuuntelijan.) Poikkeuksellisesti tilaisuudessa myös yleisön edustajat esittelivät itsensä! Toiseksi Mikko Aarne paljasti unohtaneensa kirjansa kotiin... Keskustelu oli loistava, ja siihen palaan myöhemmin tarkemmin kokonaan omassa jutussa.

Launantai on kuitenkin messupäivistä suosituin, ja väkeä alkoikin nopeasti kertyä. Kuvassa keskustellaan historiallisista dekkareista Taija Tuomisen johdolla (montako keskustelua Taija oikein veti messuilla?!). Kirjailijan näkökulmasta asiaa puivat Virpi Hämeen-Anttila, Timo Saarto ja Terttu Autere. Heidän kaikkien historiallisia dekkareitaan olen lukenut, viimeisin taitaa olla Saarron mainio Kuoleman kuukausi. Kaikki halukkaat kuulijat eivät mahtuneet istumaan.

Osa esiintyjistä tekee messuilla melkoisia työrupeamia. JP Koskisella taitaa olla näillä messuilla täysi tusina esiintymisiä, ja hänen nimensä on noussut esille monessa keskustelunpätkässä, joita olen kahden päivän aikana messuilla käynyt. Rosa Liksomilla oli myös tänään täyteen ahdettu aikataulu. Kuvassa Anne Leinonen ja Venla Hiidensalo sekä jo mainitut keskustelevatkin kustannusalan murroksesta ja muun muassa siitä, kuinka kirjailijan odotetaan yhä enemmän osallistuvan kirjansa markkinointiin. Tätäkin keskustelua seurattiin myös seisomapaikoilta

Messuilla järjestettävät lukupiirit tarjoavat rauhallisen hengähdystauon hälyisään messupäivään. Turussa lukupiirejä on tänä vuonna kaksi: Rosa Liksomin Everstinna oli käsittelyssä tänään ja Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on huomenna (klo 11.20 - 13.00). Kutsun saanut lukupiiri tai sen edustajat haastattelevat ja keskustelevat kirjasta kirjailijan kanssa. Turun lukupiireihin ei tarvitse ilmoittautua etukäteen, vaan kuka tahansa messulipun lunastanut voi tulla mukaan kuuntelemaan. Suosittelen! Kuvassa Rosa Liksom poseeraa bloggaajaihailijalleen signeerattuaan juuri kirjansa hänelle. Kiitos!

Päivän massiivisin yleisöryntäys taidettiin nähdä, kun päälavalla haastateltiin Alexander Stubbia teoksesta Alex. Itse tyydyin ihmettelemään tungosta viereisestä skumppabaarista...

Messuryntäily on yllättävän uuvuttavaa, ja viimeiseksi seurattavaksi ohjelmaksi olin päättänyt valita jo klo 16 alkavan dystopia-aiheisen haastattelun. Kohteina olivat suuresti ihailemani Emmi Itäranta ja Antti Tuomainen, joiden dystopiaromaanit Teemestarin kirja, Kudottujen kujien kaupunki ja Parantaja olen kaikki lukenut ja niistä suuresti nauttinut. Jani Saxell haastatteli. Puoli tuntia on oikeasti aivan liian lyhyt aika näille aiheille, mutta jotain sentään jäi taas reppuunkin. 

Kirjamessuilla on aina katsastettava myös ostettavaa kirjatarjontaa. Tänään en ostanut mitään, vaikka kolme kirjaa kotiin toinkin. Niistä myöhemmin sitten lisää. Mutta huomenna on vielä pengottava näitä jo paheksuttujakin kahden euron tarjouspöytiä (siis kaksi euroa!).

Tammen osaston Keltaisen kirjaston huipputarjouksen kotiutin jo eilen. Mitä mahtoi Sauli Niinistö löytää, hän kun kuvien perusteella katsasti samaa pöytää tänään.

Messukävijöille jaetaan myös ilmaisia kirjoja. Hyvin lavalliset hupenivat. Huomenna muuten jaetaan Anne Ricen Veren vankeja.

Tammen pokkareita saa 3 kpl/15 eurolla. Mitään en nyt ostanut, mutta tämän bongaaminen hyllystä kyllä ilahdutti taas.

Huomenna sunnuntaina pengon siis aamulla kirjapöytiä ja sitten osallistun Westö-lukupiiriin. Sen jälkeen tämän vuoden messu-urakkani onkin ohi. Hienoa on ollut, kiitos! Ensi vuoteen!