Outi Hongisto: Veljet - Amir & Younas & Jälkeläinen

 

Jatkuvajuonisen dekkarisarjan kirjoittaminen ja julkaiseminen lienee jokseenkin riskialtis projekti, jossa vaaditaan lujaa uskoa tuotteeseen ja hyvää kestävyyttä monessa mielessä. Näin syvälliseen ajatuskulkuun päädyin saatuani hetki sitten päätökseen Outi Hongiston dekkaritrilogian viimeisen osan Veljet – Jälkeläinen.

Olen lukenut vuonna 2020 ilmestyneen aloitusosan Veljet– Amir tuoreeltaan. Olen siitä kirjoittamassani jutussa todennut: ”… päättyy piinaavalla tavalla täysin kesken. Jatkoa on luvassa, mutta miten malttaa odottaa siihen asti?” Niinpä!

Seuraava osa Veljet - Younas on ilmestynyt vuonna 2021 ja olen saanut siitä kustantajalta arvostelukappaleenkin, mutta en ole tullut siihen sitten kuitenkaan tarttuneeksi, vaikka vaikutuin aloitusosasta ja viihdyin sen parissa mainiosti. Miksi? Koska en vuoden kuluttua enää mielestäni muistanut tarpeeksi aloitusosan rivakasti edenneestä ja muistaakseni hyvinkin monipolvisesta juonesta. Tuntui, että olisi pitänyt lukea aloitusosa uudelleen, mutta siihen ei sentään ollut kiinnostusta eikä aikaa. Niinpä kirja siirtyi dekkarikirjahyllyni uumeniin odottamaan parempia aikoja.

Niinpä vähän huonoa omatuntoa potien hieman hätkähdin, kun jossain vaiheessa tätä vuotta huomasin, että Hongiston sarjaan oli ilmestynyt jo kolmas osa eli Veljet – Jälkeläinen. Nyt en ainakaan enää muistanut, mitä siinä aloitusosassa oikein tapahtui! Päätin kuitenkin tarttua härkää sarvista ja aloittaa uudelleen alusta. Äänikirjan kuuntelemallahan se on helppoa ja vaivatonta. Tuumasta toimeen!

Kuuntelin siis Amirin uudelleen, ja aloitin heti perään Younasin kuuntelun. Istuin viikolla paljon autonratissa, joten kirjat etenivät hyvää vauhtia. Younas oli kuitenkin vielä pahasti kesken viikonlopun alkaessa. Onneksi kirja oli myös painettuna hyllyssäni, sillä huomasin jääneeni täysin tarinan koukkuun! Luin kirjan loppuun perjantaina iltayöstä. Aamulla totesin, että Jälkeläisestä ei vielä ole saatavana äänikirjaversiota, joten onneksi minulla on painettu kirja lukupinossani! Luin sen päivässä.

On sanottava, että näin yhteen putkeen nautittuna tämä trilogia totisesti on parhaimmillaan. On kiitettävä Myllylahti-kustantamoa, joka on ottanut tietoisen riskin sarjan julkaisemiseen sitoutuessaan. Samoin on oltava iloinen, että kirjailija Outi Hongisto on uskaltanut aloittaa dekkaristinuransa tällä formaatilla. Valtava työ on tehty, ja varsinaiset hedelmät ovat poimittavissa vasta nyt. Mutta sato on laadukas ja runsas, joten panostus ja odotus palkittiin! Ainakin siis lukijan näkökulmasta.

Olen kirjoittanut Veljet – Amir -dekkarista ja sen juonikuvion alkuasetelmasta suhteellisen perusteellisen jutun, joten en lähde sitä nyt kokonaan kertaamaan. Todettakoon tässä vain, että lapsina äitinsä kanssa Suomesta turvapaikan saaneet pakistanilaisveljekset Younas ja Amir ovat nuorina aikuisina ajautuneet lain eri puolille. Younas työskentelee nopeasti urallaan edenneenä rikosylikonstaapelina KRP:ssa, ja pikkuveli Amir on ajautunut Kauklahdessa majaansa pitävään maahanmuuttajataustaisten rikollisjengiin.

Amir temmataan nopeasti ja tiukasti jengin talutusnuoraan. Samaan aikaan Younas ryhmineen pääsee kyseisen jengin puuhien jäljille. Erityisesti Younas alkaa aavistella, että jengin todelliset aivot pysyttelevät visusti taka-alalla. Pyörittääkö pääkaupunkiseudun huumekauppaa joku korkeassa asemassa työskentelevä poliisi?!

Hongisto kuvaa hyytävästi, miten helppoa järjestäytyneen rikollisuuden johtohahmojen on kutoa verkkojaan ja saada kenet tahansa palvelemaan omia päämääriään. Paras ja rehellisinkin poliisi tai muu viranomainen on murrettavissa. Jos ei muuten, niin tämän läheisten ihmisten henkeä uhkaamalla.

Veljet – Younas jatkuu saumattomasti siitä, mihin aloitusosa Amir jää. Mukaan tulee pari uutta henkilöä. Ensinnäkin Younasin tutkintaryhmään palkataan turkulainen oikeustieteilijä Matias, ja toinen uusi näkökulma on nuori rikostoimittaja Emma Backman, joka janoaa kiihkeästi päästä tekemään oikeita juttuja iltapäivälehteen ja jolla onkin pettämätön uutisvainu.

Koko sarjan juoni tiivistyy oikeastaan Younasin ja mädän poliisin väliseksi kamppailuksi, jossa keinoja ei lopulta kaihdeta kummallakaan puolella. Kumpikin tekee kaikkensa omien päämääriensä saavuttamiseksi. Kun toinen vetää hetkeksi pidemmän korren, on toisella jo vähintään yhtä häijy vastaveto valmiina. Younas on alakynnessä, koska hän haluaisi pelata rehellisin keinoin, mutta ei tiedä, kehen voi luottaa.

Tapahtumat vyöryvät eteenpäin kiivaaseen tahtiin, ja lukijaparka kääntää sivuja peläten pahinta ja toivoen parasta. Kuka selviytyy voittajana ja millä hinnalla? Kuka ylipäätään on vielä lopussa hengissä?

Juonenkuljetuksessa Hongisto on ehdottomasti parhaimmillaan. Toiminta ja vauhti pitävät vähän pitkäksi venyvän tarinan vireen vähintäänkin kohtalaisena, parhaimmillaan erinomaisena. Hintana on kuitenkin, etteivät mielenkiintoisetkaan henkilöt oikein saa syvyyttä, jonka ansaitsisivat. Erityiskiitos on annettava päähenkilöistä. Kovin monta maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaista poliisipäähenkilöä en suomalaisesta dekkarikentästä muista, Kati Hiekkapellon Serbian unkarilainen Anna Fekete tulee tällä hetkellä ainoana mieleen (mutta varmasti muitakin on, laittakaa vain kommenttikenttään vinkkejä). Younas Zardari on tervetullut lisä suomalaisdekkaripoliisien sankkaan joukkoon!

Pääpahiksen perimmäiset motiivitkin jäävät harmillisen hennosti perustelluiksi. Miten poliisista tulee häikäilemätön ja mitään katumaton rikollispomo? Tämä on edelleen Jari Aarnion jälkeisenäkin aikana kiinnostava kysymys. Sen sijaan maahanmuuttajanuoren ajautuminen jengin syliin on valitettavankin uskottavasti perusteltu.

Paikoin tarinankuljetuksen vauhti on niin kova, ettei jännitettä pysähdytä riittävästi tiivistämään. Muutamissa kohdin jäin harmittelemaan hyytävän ja täysin yllättävän tapahtuman turhan nopeaa sivuuttamista. Taustatyöt on tehty huolella, ja tutkittavaa ja selvitettävää on varmasti ollutkin hurjasti! Vain paikoin tuntuu tausta-aineisto paistavan hieman läpi, muuten se on onnistuneesti sulautettu kerrontaan.

Trilogiassa on siis kirjasta toiseen saumattomasti jatkuva juoni. Jonkin verran Hongisto kuitenkin avaa ja nopeasti kertaa aiempia juonenkäänteitä matkan varrella, mikä helpottaa kirjat harvakseltaan lukevia mutta hieman tuskastuttaa ne yhteen menoon lukevaa. Tämän asian kanssa varmasti jokainen jatkuvajuonista sarjaa kirjoittava painiskelee. Veljet-sarja kuitenkin kannattaa lukea ainakin ilmestymisjärjestyksessä ja nyt koko sarjan ilmestyttyä myös melko tiiviiseen tahtiin.

Outi Hongisto: Veljet – Amir
Myllylahti 2020. 336 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Panu Vauhkonen.

Outi Hongisto: Veljet – Younas
Myllylahti 2021. 293 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Panu Vauhkonen.

Outi Hongisto: Veljet – Jälkeläinen
Myllylahti 2023. 245 s.

Painetut kirjat arvostelukappaleita, äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kolmetoista vuotta kirjasomessa

 

Näinä päivinä blogini Kirsin kirjanurkka täyttää 13 vuotta. Ihmisvuosissa ollaan siis murrosiän ja teinivuosien alkumetreillä, koiranvuosissa mentäisiin jo viimeisiä kurveja. Helsingin kirjamessujen kirjabloggaajien illallisella todettiin, että kymmenen kirjablogivuotta tarkoittaa jo dinosaurusluokitusta.

Sen verran olen ilmeisesti ihan ääneenkin hienoista turhautumistani tuskitellut, että samaisella illallisella muutamakin dinosauruskollega kyseli varovasti, mitä olen blogini suhteen tekemässä. Messuillan huumassa ajatus pillien pussiin lyömisestä tuntui kaukaiselta. Kotona kirjapinojen ääressä tilanne näyttää hieman toisenlaiselta.

Kuten mediasta on saanut jokainen huomata, kirjamaailma on ollut viime aikoina ja tullee lähivuosina olemaan hurjassa murroksessa. Saman murroksen mainingit keikuttavat myös kirjasomea. Kun aikanaan puolivahingossa tulin aloittaneeksi kirjabloggaamisen, oli melkein kaikki toisin kuin nyt.

Muutokset eivät koske pelkästään somemaailmaa. Muuttunut on myös työelämä. Kun olen istunut työpäivän koneeni ääressä milloin Teams-palavereissa milloin webinaareissa ja väliajat vastaillut sähköposteihin, Whatsapp-viestiketjuihin ja tekstiviesteihin (kyllä, niitäkin edelleen saan työpuhelimeeni), ei oikein tunnu löytyvän puhtia istahtaa illalla koneen ääreen naputtelemaan pohdittua ja punnittua blogijuttua. Puhti ei aina riitä edes kunnolla tehtyyn Insta-päivitykseen.

Lopettamassa en silti ole, mutta muutoksia omaan tekemiseen ja toimintaan on ollut pakko miettiä. Jotkut niistä ovat toteutuneet itsestään sen kummemmin päätöksiä tai linjauksia tekemättä, toisia olen hautonut pidemmän aikaa.

Pelkkä kirjablogi ei oikein nykymaailmassa enää toimi kuin siinä alkuperäisessä tarkoituksessa, jossa sen aikanaan perustin, eli omana muistikirjana. Blogia käyvät edelleen lukemassa ilmeisesti jotkut kustantamoiden edustajat ja ehkä kirjailijat itse sekä koulutöitään tekevät koululaiset ja opiskelijat. Katso vaikka tuota sivupalkissa olevaa listaa suosituimmista teksteistä. Sekä Mila Teräksen että Colson Whiteheadin teoksista on tehtäviä suosituissa lukion äidinkielen oppikirjoissa…

Jos haluaa saada blogijutulleen lukijoita (ja kukapa ei haluaisi, itselleen voi kirjoittaa ihan tietokoneensa tiedostoihinkin), on niitä ’markkinoitava’ muissa somekanavissa. Kirsin kirjanurkallakin on oma Facebook-sivu ja Instagram-tili. Tili on myös X:ssa, mutta sinne en ole enää tehnyt sisältöä heinäkuun jälkeen. Kaipaan kirja-Twitterin kulta-aikoja hyvine keskusteluineen, mutta en enää halua tehdä korvauksetta sisältöä amerikkalaiselle miljardöörille. Mastodonttiin tein tilin, mutta masennuin kaiken alusta rakentamisen vaivan edessä.

Jos todella haluaisi olla aktiivinen kirjasomevaikuttaja, pitäisi olla mukana nuorekkaammissa kanavissa, kuten TikTokissa. Ne eivät kuitenkaan ole minun aluettani. Jo näiden perinteisten somekanavien käyttö on riittävän työlästä ja aikaa nielevää. Harmittaa välillä, että panos ei näy kummoisenakaan tuottona, mutta rakkaudesta lajiin tätä edelleen tehdään, niin jatkossakin. Dinosaurus siis grammaa kaltaisilleen!

Tuntuu siis ja ihan tilastojen valossakin näyttää, että oikein ketään ei enää kiinnosta lukea kirjablogia. Kieltämättä se taas syö omaa innostusta tehdä säännöllisesti juttuja. Hämmästyttävää kyllä saan kuitenkin edelleen ja jopa enenevässä määrin myös suoraa palautetta ihmisiltä, niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin. Yllätyn ja hämmennyn aina, kun joku kertoo saaneensa minulta hyvän lukuvinkin. Juuri siksi juttuja kirjoitan, joten se on kaikkein paras palaute! Kiitos siis jokaisesta!

Mitkä kirjat sitten päätyvät lukulistalleni ja sieltä lopulta blogiini asti? Olen vuosien varrella profiloitunut dekkarifaniksi. Olen ihan tietoisesti pyrkinyt antamaan tilaa nuortenkirjallisuudelle ja nuorten aikuisten romaaneille. Spefi ja viihde ovat lähellä sydäntäni myös. Rakastan kotimaista kirjallisuutta. Yrityksistä huolimatta en ole pystynyt rajaamaan kenttääni kovinkaan onnistuneesti! Enää en edes yritä moista, vaan luen ja kirjoitan sellaisista kirjoista, joista haluan.

Vuosien varrella on blogistanian kulissien takana keskusteltu ja lempeästi kiisteltykin arvostelukappaleista. Kuka niitä saa ja millä perusteella? Pitäisikö ne ilmoittaa verottajalle? Vaikuttaako maksutta saatu kirja siitä kirjoitettuun blogijuttuun? Onko eettisempää kirjoittaa vain kirjaston kirjoista?

Itse olen alusta asti suhtautunut arvostelu- ja ennakkokappalekäytäntöihin arkisesti. Apuna on ollut jo ennen kirjablogiaikaa tehty sanomalehden avustajantyö, johon arvostelukappaleet kuuluvat luonnollisena osana. Kirja on siitä juttua kirjoittavan kriitikon tai bloggaajan työväline. Olen siis pyytänyt ja saanut arvostelukappaleita kustantamoilta myös blogiani varten.

Nykyään päädyn pyytämään kirjoja hyvin harvoin ja vakaan harkinnan jälkeen. Tämä on ollut ihan tietoinen päätös. En halua, että kirjabloggaaminen muuttuu suorittamiseksi, kirjojen lukeminen ja niistä kirjoittaminen velvollisuudeksi. Katson, että pyydetty arvostelukappale ainakin jossain määrin myös velvoittaa siitä kirjoittamaan.

Sen sijaan ilahdun joka kerta, kun postilaatikkoon kolahtaa jokin yllätyskirja. Olen siis etuoikeutettu sillä tavoin, että monella kustantamolla on yhteystietoni. Monet kirjailijat ja ainakin pienkustantamot, mutta nykyään isompienkin toimijoiden edustajat, myös lähestyvät kirjabloggaajia esimerkiksi sähköpostitse ja tarjoavat kirjaansa tai kirjojaan arvioitaviksi.

Harmillisen monelle joudun vastaamaan kiitos ei. Joko tarjottu teos ei sovi lainkaan omaan lukijaprofiiliini tai sitten tilanne kirjanurkassani on jo valmiiksi kaoottinen enkä ehdi lukea sinne jo tulleitakaan teoksia saati kirjoittaa niistä! En myöskään halua, että pienkustantamo tai yksittäinen kirjailija käyttää niukkoja varojaan postittaakseen minulle kirjansa ilman, että saa edes sen toivomansa blogijutun. Reiluuden nimissä kerron tilanteeni avoimesti kirjaansa tarjoaville.

Nykylinjaukseni on, että kirjoitan blogiin jutun vain sellaisista kirjoista, joista olen saanut painetun arvostelukappaleen. Kirja on ainoa palkkioni tekemästäni työstä. Saatan silti kuunnella kirjan, mutta kuunteluaikapalvelut maksan itse (muita vaihtoehtoja ei oikein ole tarjolla). Huomaatte tässä varmasti vähän hankalan kuvion: en pyydä arvostelukappaleita, mutta kirjoitan vain arvostelukappaleista. Tämä nyt kuitenkin on linjaukseni.

Poikkeuksia toki on tästäkin säännöstä. Se on tiukimmillaan isojen kustantamojen uutuuksien kohdalla. Vanhempia teoksia ja pienempien talojen kirjoja saatan lainata kirjastosta tai kaivaa omasta hyllystäni ja silti kirjoittaa niistä. Voin vaikuttaa kirjamarkkinoiden mekanismeihin minimaalisesti tai en lainkaan, joten tarjoan oman pikkiriikkisen panokseni mieluiten niille, jotka sitä eniten tarvitsevat tai jotka haluavat vastavuoroisesti tarjota minulle edes sen kirjan.

Menipä tämä juttu nyt synkistelyksi! Harmaansynkeällä marrassäällä lienee osuutensa asiaan. Kirjasome on tuonut elämääni valtavan paljon iloa ja lämpöä. Ehdottomasti sen paras anti ovat olleet ystävät ja tutut, toiset kirjasomettajat, ne kirjabloggaajadinosaurukset etunenässä, kustantamojen väki ja monet kirjailijat. Kirjamessut ja muut kirjalliset riennot ovat nykyään ensi sijassa tuttujen kohtaamisen areenoita! Lisäbonuksena tietysti se pääasia, eli kirjat. Lukeminen ainakin jatkuu, varmasti siitä kirjoittaminenkin!

Ihanaa kirjasyksyä kaikille teille, jotka tänne asti jaksoitte jaarituksiani lukea! Kiitos, että seuraatte ja luette!

Aira Samulin: Soturi ja sunnuntailapsi

 

Tänään 23.10.2023 some on täyttynyt yhteiskuvista ja muisteloista, kun tieto Aira Samulinin kuolemasta tuli julki. Itse en koskaan tavannut Samulinia enkä edes nähnyt häntä missään tilaisuudessa, mutta tv:stä hän toki oli tuttu kasvo. Tutuksi tuli vuosien varrella hänen Nummen Hyrsylässä sijainnut kotinsa Hyrsylänmutka Wimma-sonnipatsaineen, koska työni puolesta asioin silloin tällöin sen naapurissa sijainneessa Hyrsylän koulussa.
 

Vuonna 2007 kirjoitin Samulinin yhteisniteenä julkaistuista muistelmateoksista arvion Salon Seudun Sanomiin. Julkaisen sen nyt täällä blogissakin vähän stilisoituna versiona Aira Samulinin muistoksi. Lukukokemus on jäänyt mieleen, sillä Samulin tuntuu kertovan hyvin avoimesti vaiheikkaasta elämästään, josta ei vastoinkäymisiä ja suruja puuttunut.

 

Aira Samulinin muistelmateokset Soturi ja sunnuntailapsi (vuodelta 1987) sekä Auringonpimennys (1989) on julkaistu nyt (v. 2007) yhteisniteenä.  Hyvä niin, sillä Samulinin riipaiseva elämäntarina koskettaa edelleen nykypäivän lukijaa eikä saa jäädä unohduksiin.

Kyseessä onkin oikeastaan yksi teos, joka vain aikanaan on julkaistu kahdessa osassa. Soturi ja sunnuntailapsi kertoo Samulinin lapsuudesta Hyrsylänmutkassa Suomen itärajan tuntumassa. Teos loppuu jatkosodan pommituksiin Helsingissä, jonne perhe muutti isän kaaduttua rintamalla. Auringonpimennys jatkaa suoraan tästä ja päättyy aviomiehen kuolemaan vuonna 1984.

Samulin kuvaa lapsuusaikojaan lämpimästi mutta silti tarkkanäköisesti. Vanhempien avioliitto ei ollut ongelmaton äidin ailahtelevien mielialojen ja isän liikkuvan työn takia. Perheen kahdeksasta lapsesta viisi kuoli alle vuoden ikäisenä.

Kasvatus oli ajan tavan mukaan ankaraa. Erityisesti äiti vaati ehdotonta tottelevaisuutta ja alistumista. Jos ei totellut, äiti saattoi raivostua ja pahoinpidellä. Vanhin tytär sai osakseen kovimmat vaatimukset, ja jo pienestä pitäen oli tehtävä ankarasti työtä. Isä oli oikeudenmukainen ja rangaistessaankin lempeä mutta vaativa. Lapset kuitenkin rakastivat vanhempiaan varauksetta.

Liikkuva elämä jo ennen sotia ja evakuoinnit sekä pommitukset pirstaloivat opiskelun, eikä lahjakkuudestakaan aina ollut apua. Lukion käyminen jäi haaveeksi, kun oli pakko ansaita perheelle yhteistä elantoa.

Vasta kun Aira Samulin oli jo naimisissa, todettiin äidillä mielisairaus, joka saatiin oikealla lääkityksellä kuriin. Vuosikymmenten perhehelvetti olikin ollut sairauden syytä. Samulinin oma elämä muuttui kuitenkin aina vain kauheammaksi piinaksi, koska hän oli ajautunut naimisiin väkivaltaisen Helge Samulinin kanssa. 

Väkivalta, uhkailu ja pelottelu olivat perheen arkea, mutta lojaali vaimo teki kaikkensa peitelläkseen totuuden. Lopulta oli pakko hakea avioeroa, mutta rauhaa vaimo ja lapset eivät saaneet ennen Helge Samulinin kuolemaa.

Raskaat vaikeudet seuraavat toisiaan, ja kirjan lukeminen on paikoin piinallista tuskaa. Kuitenkin kaikesta huokuu läpi elämänilo ja toivo paremmasta. Aira Samulinin tarina on kauhea kertomus perheväkivallasta ja sen karmeimmista ilmenemismuodoista. Se on silti myös osoitus siitä, että pahimmatkin vastoinkäymiset voi kestää ja niistä voi selviytyä.

Aira Samulin: Soturi ja sunnuntailapsi (toim. Sirkka-Liisa Lähteenoja) WSOY 1987, 149 s.

Aira Samulin: Auringonpimennys (toim. Soile Eskelinen) WSOY 1989, 341 s.

 

 

Tapani Bagge: Pomminvihreät renkaat

 

Minulla on näemmä menossa jokin ’Tartu ensimmäisenä moniosaisen dekkarisarjan uusimpaan osaan’ -kausi, sillä nyt luku- tai oikeammin kuunteluvuoroon tuli, lopultakin, Tapani Baggen niin sanotun Värisarjan kahdeksas osa Pomminvihreät renkaat. Miksi ihmeessä en ole tätä sarjaa aiemmin tullut lukeneeksi? Tätä kummastelin moneen otteeseen kirjan parissa, sillä viihdyin elämänmurjoman ja tavattoman sympaattisen Väinö Mujusen ja hänen ystäviensä ja vihollistensa parissa vallan mainiosti.

Tätä juttua varten vähän guuglailin lisätietoa Väinö Mujusesta, joka Pomminvihreissä renkaissa työskentelee yksityisetsivänä. JP Koskisen Savurenkaita-blogista löytyikin oivallinen koontijuttu sarjan neljästä ensimmäisestä osasta, jotka ilmestyivät vuosina 2009–2013 ja joiden tapahtumat sijoittuvat vuosien 1938 ja 1944 välille. Siinä vaiheessa Bagge on ilmoittanut Väinö Mujusesta kertovan sarjan päättyvän, mutta kuten tämän juttuni hännästä näkyy, Mujunen on tehnyt näyttävän paluun vuonna 2020 ja on sen jälkeen ilahduttanut fanejaan joka vuosi.

Juuri viikolla osui silmään Tapani Baggen Facebook-päivitys, jossa hän kertoi, ettei ainakaan enää varsinaisesti päätä lopettaa jotain sarjaansa, ne vain loppuvat itsestään tai sitten jatkuvat. Mujunen on siis jossain vaiheessa ilmoitellut itsestään ja on taas täydessä vauhdissa meidän iloksemme. Mitään ei haitannut, vaikka aloitinkin lopusta, vaan alkupään kirjat alkoivat kiinnostaa erittäin kovasti!

Pomminvihreät renkaat -dekkarin tapahtumat sijoittuvat muutamaan päivään vuoden 1952 heinäkuuhun ja Helsinkiin, jossa kesäolympialaiset ovat juuri alkamassa. Niiden alla Mujunen saa kutsun tulla tapaamaan olympiakomissaari Erik von Frenckelliä, joka kertoo, että olympialaisten avajaisia on uhattu pommi-iskulla. Karjalan vapautusrintama -niminen aktivistiryhmä kiristää siis valtiota, ja von Frenckell päättää turvautua kokeneen ja korkean tahon suositteleman Mujusen apuun. Mujunen suhtautuu kiperään pestiinsä ainakin päältä katsoen tyynen rauhallisesti ja ryhtyy toimeen. Tuloksia vain tulee vähän turhan hitaasti, eivätkä öiset painajaisnäyt räjähtävistä olympiarenkaista yhtään helpota tilannetta.

Olympiakesänä Helsingissä tuntuu liikkuvan monenlaista joukkoa, joilla ei läheskään kaikilla ole ihan puhtaita jauhoja pusseissaan. Muutamat ovat Mujusen vanhoja tuttujakin entisiltä ajoilta ja taakse jääneistä ammateista tai sodista, toiset taas uusia kasvoja, joiden kanssa ei niin välittäisi tuttavuutta tehdä. Kansainvälisen tilanteen jännitteet tuntuvat myös Helsingissä, joka kisojen takia on hetken aikaa valokeilassa ihan maailmanlaajuisesti. Monenlaista vakoojaa, agenttia ja terroristiakin pyörii nurkissa!

Tykästyin siis kovasti Väinö Mujuseen, sodassa toisen kätensä menettäneeseen invalidiin, joka siitä huolimatta jatkaa aktiiviurallaan menestyksekkäästi. Mukavan rosoinen Mujunen on entinen Valpon ylietsivä ja ainakin parin sodan veteraani, joka on ymmärtänyt hypätä Valpon kelkasta ennen sen muuttumista punaiseksi Supoksi. Nyt hän siis pyörittää yhden miehen yksityisetsivätoimistoa Helsingissä. Naisasiat ovat hieman rempallaan, mutta ei suinkaan siksi, etteivätkö naiset Mujusesta pitäisi tai hän heistä. Pomminvihreissä renkaissa Mujunen viettää poikamieselämää, mutta ei tunnu sulkeneen parisuhteen mahdollisuutta poiskaan.

Bagge kirjoittaa mukavan letkeästi ja sujuvasti. Mukana on lempeää huumoria. Dekkarin juoni etenee sutjakkaasti, ja kimurantteja käänteitä ja kiperiä tilanteita on runsaasti, joten turhaan paikallaan polkemista ei ole. Parasta on kuitenkin pieteetillä rakennettu ajankuva, joka ei vaikuta päälle liimatulta vaan tulee lähinnä kuvattua henkilöiden ja toiminnan kautta. Historiallisten dekkareiden ystävä kiittää tästä tyylikkäästä sarjasta kovasti!

Tapani Bagge: Pomminvihreät renkaat
CrimeTime 2023. 300 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.
Kannet Jussi Kaakinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Väinö Mujusesta kertova Värisarja:

Valkoinen hehku (Tammi, 2009)
Sininen aave (Tammi, 2011)
Musta pyörre (CrimeTime, 2012)
Punainen varjo (CrimeTime, 2013)
Sinimusta kyyti (CrimeTime, 2020)
Keltainen Cadillac (CrimeTime, 2021)
Punamusta baby (CrimeTime, 2022)
Pomminvihreät renkaat (CrimeTime, 2023)

Tuomas Lius: Sikojen lahti

 

Ensimmäinen kosketukseni Tuomas Liuksen tuotantoon oli lopulta varsin absurdeja kierroksia ottava scifimaustettu teknotoimintatrilleri Sudenkorennon kesä, jonka luin ihastuneena pari vuotta sitten. Jos silloin päätin, että on jossain vaiheessa ehdottomasti tartuttava myös Liuksen dekkareihin eli Etsivätoimisto Haka -sarjaan. Aikomus oli viime viikkoon asti edennyt vain niin, että ostin jokin aika sitten kirpparilta sarjan aloitusosan Haka ja sulloin sen täpötäyteen dekkarihyllyyni odottelemaan otollista hetkeä.

Tänä syksynä harvakseltaan täydentynyt Etsivätoimisto Haka -sarja sai uuden osan, kun Sikojen lahti ilmestyi. Sain tästä muhkeasta (555 sivua!) ja komeakantisesta (Timo Nummisen käsialaa) arvostelukappaleen kustantajalta (CrimeTime), ja pistin sen oitis kuunteluun. Lähdin siis tutustumaan Etsivätoimisto Hakan Julia Noussairiin ja Marko Pippuriseen suhteellisen kylmiltäni sarjan viidennestä osasta, mutta se ei osoittautunut virheeksi, vaan pääsin mielestäni ihan mukavasti kaksikon kyytiin.

Joitakin viittauksia kaksikon menneisiin seikkailuihin tarinassa vilahtelee, mutta varsinaisista juonipaljastuksista ei ole kyse, joten on hyvin mahdollista palata aiempiin osiinkin vielä jossakin vaiheessa. Julia Noussair on siis sukujuuriltaan suomalaisegyptiläinen, mitä ei Sikojen lahdessa (lahdissa?) sen kummemmin alleviivata, ja Alek-pojan omistautunut yksinhuoltaja. Julia on ammatiltaan poliisi, mutta ei enää kuulu poliisivoimiin vaan on Etsivätoimisto Hakan toimitusjohtaja.

Etsivätoimiston toinen osakas tai työntekijä on ’moraaliltaan häilyvä automekaanikko’, kuten Sikojen lahden takakansiteksti kuvailee, Marko Pippurinen. Erityisesti Pippurisella tuntuu olevan vahva taipumus joutua mukaan erilaisiin sotkuihin, eivätkä hänen toimensa läheskään aina kestä täyttä päivänvaloa, ja sen lisäksi hänen huumorinsa on lievästi sanoen mautonta. Mutta tosipaikan tullen hän on rautainen ammattilainen. Kaksikon välinen side on paitsi ammatillinen myös henkilökohtainen. He ovat läheisiä ystäviä, jotka luottavat toisiinsa kuin kallioon.

Toimintaelokuvamaisen alkulämmittelyn jälkeen päästään varsinaiseen asiaankin, kun Pippurinen tulee hankkineeksi Hakalle keikan. Pohjois-Karjalassa ja muuallakin Suomessa ainakin naisseikkailuistaan tunnettu liikemies Tapio Witka tarvitsee itselleen ja ylioppilaaksi valmistuvalle Joonas-pojalleen henkivartijat eli turvahenkilöt Joonaksen lukiolla järjestettävään lakitustilaisuuteen, jossa hän itse on juhlapuhuja. Witka on saanut uhkauksia Vihreä kaarti -nimiseltä aktivistiryhmältä.

Helppo ja rahakas keikka muuttuu kuitenkin kertarysäyksellä painajaiseksi, kun Joonas Witka siepataan Julian ja Markon nenien edestä näytöstyyliin. Lunnasvaatimus on erikoinen. Vihreä kaarti vaatii vastineeksi Joonaksesta, että Witka myy sille itärajalta omistamansa 50 hehtaarin suuruisen metsäalueen pilkkahinnalla. Julian ällistykseksi Witka kieltäytyy jyrkästi eikä suostu myöskään pyytämään apua poliisilta. Pian Julia ja Marko ovat kaulaansa myöden yhä kummallisempia ja vaarallisempia käänteitä saavassa tehtävässä, jossa tuntemattomia toimijoita hääräilee siellä ja täällä. Mistä oikein lopulta on kysymys?

Entä miten kuvioon liittyy Sikojen lahden kansikuvan upea papukaija? Se tarinanhaara lähtee liikkeelle Marko Pippurisen kroonisesta rahapulasta. Kun hän kyseenalaisia keinoja käyttäen saa selville, että Heppaetsivät (12-vuotiaiden Janiran ja Johannan varsin pätevä etsivätoimisto) selvittelee kadonneen vihersiipiara Nestorin tapausta, josta on luvassa 1000 euron palkkio, hän päättää napata linnun ja löytöpalkkion Heppaetsivien nenän edestä. Kuinka ollakaan, papukaijajahti ja Joonaksen tapauksen selvittely risteävät aikanaan itärajan tuntumassa.

Lius totta vieköön kirjoittaa ihan omanlaisellaan tavalla yhdistellen erilaisia aineksia ja tyylejä täysin ennakkoluulottomasti. Huumori ei aina ole ihan kaikkein maukkainta vaan päinvastoin lähentelee paikoin uhkaavasti mauttomuuden rajaa, mutta toisaalta tarinassa ei juuri ole suvantokohtia, vaan juonilangat etenevät joutuisasti kukin suunnallaan ja punoutuvat lopulta sieväksi kudelmaksi. Ruumiitakin tulee välillä hengästyttävään tahtiin, eikä Lius todellakaan häikäile ottaa päiviltä milloin ketäkin henkilöistään.

Huumori on tunnetusti vaikea laji, mutta oma huumorintajuni kohtaa kyllä Liuksen tekstin kanssa ainakin suurimmaksi osaksi. En tohdi Sikojen lahtea suositella lukijoille, jotka kaipaavat perinteistä synkkätunnelmaista trilleriä, mutta jos tunnistaa itsessään absurdin huumorin ystävän, tämä on ihan nappiluettavaa. Monenmoiset ajan ilmiöt saavat Liuksen näppäimistöllä enemmän tai vähemmän kyytinsä, ja esimerkiksi erilaiset salaliittoteoriat ovat hienosti hallinnassa. Kyse ei siis ole pelkästään hyvin kirjoitetusta trilleriparodiasta, vaan kuin huomaamatta käsitellään vakaviakin yhteiskunnallisia ilmiöitä. On lukijan tehtävä sitten tehdä niistä johtopäätöksiä, jos niin haluaa. 

Lisäpisteitä vielä tarinan sijoittumisesta Pohjois-Karjalaan, jonka maisemat ovat minulle vieraampia. Paikallisväri on vahva, mikä ei ole lainkaan hassumpi juttu. 

Tuomas Lius: Sikojen lahti
CrimeTime 2023. 555 s.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Etsivätoimisto Haka -sarja:

Haka (Like 2009)
Laittomat (Like 2010)
Härkäjuoksu (Like 2011)
Lanka palaa (Like 2019)
Sikojen lahti (Crime Time 2023)

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Mutta kuolema onkin vastustaja vailla vertaa. Vastustaja, joka lopulta voittaa aina.

Guillaume Musso on jo runsaat kymmenen vuotta ollut yksi Ranskan suosituimpia kirjailijoita, mutta en ollut kuullutkaan hänestä tai hänen teoksistaan ennen Helsingin Sanomien juttua pari viikkoa sitten (24.9.2023), jossa Mussoa haastateltiin, koska lopultakin hänen tuotantoaan julkaistaan myös suomeksi. Siltala on nyt siis julkaissut Anna Nurmisen kääntämän teoksen Tyttö ja yö, joka ilmestyi alun perin vuonna 2018.

Musso (s. 1974) on kotoisin Ranskan Antibesista, mutta lukuisat hänen teoksensa sijoittuvat Yhdysvaltoihin tai Pariisiin. Tyttö ja yö -romaanin tapahtumapaikka on kuitenkin Côte d’Azur ja Antibesin kaupunki, kirjailijan lapsuuden maisema. Musso kertoo hurahtaneensa romaanien lukemiseen noin kymmenvuotiaana ja viettäneensä sen jälkeen suuren osan vapaa-ajastaan kirjastossa, jossa hänen äitinsä työskenteli kirjastonhoitajana. 

Ensimmäisen kaunokirjallisen tekstinsä Musso kirjoitti koulussa äidinkielen opettajan järjestämään novellikilpailuun. Yllätyksekseen hän voitti. Kokemus oli avaava, mutta silti Musso päätyi opiskelemaan taloustieteitä ja työskentelemään vuosia opettajana. Esikoisromaani Skidamarink ilmestyi vuonna 2001.

Toinen romaani Et après, englanniksi Afterwards…, joka ilmestyi kolme vuotta myöhemmin, oli läpimurto. Tähän mennessä Musso on julkaissut parisen kymmentä teosta, joita on myyty yhteensä yli 12 miljoonaa kappaletta ja käännetty yli neljällekymmenelle kielelle. Kirjoista on tehty elokuva- ja tv-sarjasovituksia, niin myös Tytöstä ja yöstä nimellä The Reunion, jota voi Suomessa katsoa ainakin Cmorelta tällä hetkellä (lokakuussa 2023).

Helsingin Sanomien jutun otsikossa Musso runnotaan vähän harhaanjohtavasti dekkarikirjailijaksi. Toimittaja Pihla Hintikka kirjoittaa kuitenkin itse jutussa:
”Hänen romaaninsa yhdistelevät trilleriä, dekkaria, romantiikkaa ja ihmissuhdekiemuroita. Mukana on joskus myös ripaus yliluonnollista.” Kirjailijan omien nettisivujen perusteella tämä onkin oikeampi luonnehdinta. Musson teokset ovat viihdyttäviä ja elokuvamaisia lukijan mukaansa tempaavia tarinoita. Ne ovat myös yksittäisiä itsenäisiä romaaneja.

Tyttö ja yö vaikuttaa siis hyvin tyypilliseltä Musson romaanilta, joten suomennosten aloittaminen siitä vaikuttaa ihan hyvältä ratkaisulta. Tarinaa kerrotaan niin nykyhetkessä eli vuonna 2017 kuin menneisyydessä, vuonna 1992, kun päähenkilöt olivat nuoria lukiolaisia. Mukana on kammottavia rikoksia, polttavaa intohimoa, odottamattomia juonenkäänteitä ja kutkuttavaa arvoituksellisuutta. Romaani totta vieköön pitää otteessaan tiukasti! Minulle se toi mieleen pikemminkin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin kuin Twin Peaks -tv-sarjan, vaikka tiettyjä samankaltaisia väristyksiä kieltämättä tunsinkin.

Muutaman vähän turhan prologin (kirjassa on myös lukuisia epilogeja!) jälkeen tarina käynnistyy vangitsevasti. Yhdysvalloissa asuva menestyskirjailija Thomas Degalais on saanut viestin lukioaikaiselta parhaalta ystävältään Maximelta. Heidän yhteisen koulunsa Saint-Exupéryn lukio on saanut miljoonien rahoituksen uuden liikuntapalatsin rakentamiseen, joten 25 vuotta sitten rakennettu halli on nyt akuutin purku-uhan alla.

Uutinen ei voisi huonompi olla, sillä vuonna 1992 rakennuksen seinään muurattiin Thomasin ja Maximen murhaaman miehen ruumis. Nyt heidän visusti varjelemansa salaisuus on paljastumassa koko maailmalle. Ennen sitä lukiolla vietettäisiin kuitenkin entisten oppilaiden luokkakokoukset.

Miten tällaiseen tilanteeseen on päädytty? Entä onko mitään tehtävissä katastrofin estämiseksi? Ketkä kaikki tietävät miesten salaisuuden? Kuka lähettää heille uhkausviestejä? Ja ennen kaikkea, onko vuoden 1992 joululomalla lukion asuntolasta jäljettömiin kadonnut lumoava Vinca Rockwell sittenkin vielä elossa? Jos on, missä hän on ja miksi hän piileskelee? Mitä Vincalle oikeasti tapahtui?

Tarinaa kuljetetaan siis piinaavasti kahdessa aikatasossa, ja kummassakin tapahtumat seuraavat toisiaan vääjäämättä pitäen niin tarinan henkilöt kuin lukijankin tiukasti pihdeissään. En kuitenkaan luonnehtisi Tyttöä ja yötä varsinaisesti dekkariksi, vaikka siinä tapahtuu ja selvitelläänkin rikoksia. Se on ennemminkin, kuten Musso itsekin teoksiaan luonnehtii, jonkinlainen hybridi monesta eri genrestä.

Yliluonnollista elementtiä tässä ei ole, eikä varsinaisia kauhuaineksiakaan, mutta tunnelma on ajoittain varsin piinaava. Rikoksia ei selvittele poliisi kuin korkeintaan jossakin taustalla, vaan Thomas ja hänen koulutoverinsa toimittaja Stéphane Pianelli, ensimmäinen estääkseen oman tuhonsa, jälkimmäinen saadakseen elämänsä skuupin. Kehen voi luottaa? Keneen turvautua, kun kaikki tuntuu ympärillä muuttuvan uhkaavaksi?

Mielikuvituksellinen juonirakennelma on koukuttava, vaikka se kieltämättä paikoitellen huojuu uhkaavasti. Musso kuvaa henkilöitään hienosti, ja esimerkiksi Thomasista on miltei pakko pitää, vaikka hän siis jo alussa paljastuu murhaajaksi. Hän kuitenkin perin inhimillinen murhaaja.

Olin murhaaja mutta silti nälissäni. Keitin itselleni kahvia ja söin köyhän ritarin.

Kirjallisuuden ystävää hellitään yltäkylläisillä kirjallisuusviitteillä, onhan Thomas kirjailija ja suorastaan palvoo kirjallisuutta ja kirjoja.  

Heti kun olin kirjojen ympäröimänä ja opiskelumaisessa ympäristössä, oloni rauhoittui. Tunsin ahdistukseni hellittävän. Tämä oli yhtä tehokasta kuin rauhoittavat mutta huomattavasti vaikeampaa kantaa mukana.

 

Guillaume Musso: Tyttö ja yö (La Jeune Fille et la Nuit)
Suomentanut Anna Nurminen.
Siltala, 2023. 357 s.

Arvostelukappale.

Pekka Hyyti: Jos kostaa haluat

 

Historiallista Tampereelle sijoittuvaa dekkarisarjaa kirjoittava Pekka Hyyti hypäytti sarjan viidennessä osassa Omantunnon kysymys rikoskomisario Voitto Karhun ja Aamulehden reportteri Ina Djurlingin talvisodan aikaan 1940-luvun taitteeseen. Luonnehdin teosta ennemmin historialliseksi romaaniksi, jossa on sota- ja vakoiluromaanien aineksia, kuin varsinaiseksi dekkariksi.

Kuudennessa osassa Jos kostaa haluat palataan niin sanotusti ruotuun, eli Karhu tutkintaryhmineen saa miltei kättelyssä tutkittavakseen (lähes) lukitun huoneen murha-arvoituksen. Saksalainen kauppavaltuuskunta on tullut Tampereelle huippusalaiseen tapaamiseen suomalaisten kanssa, ja Karhun tehtäväksi annetaan raatihuoneella tapahtuvien neuvottelujen turvaaminen. Ennen kuin Karhu ja Astrid ehtivät kunnolla edes kohteeseen, tapahtuu murha.

Savuava ase kädessään vaimonsa ruumiin viereltä napataan Erich Fisher, joka myös tunnustaa tappaneensa vaimonsa Aleksandran. Tapaus näyttää siis selvitetyltä, mutta tekijää pitää silti kuulustella. Kiireessä turvaudutaan ensimmäiseen mieleen tulevaan saksan kieltä hallitsevaan tulkiksi kelpaavaan, joten Karhu, tosin hieman vastentahtoisesti, päätyy kutsumaan Inan tulkkaamaan kuulusteluja. Ina hoksaa heti ratkaisevan asian, joka jää Karhulta itseltään alkuun huomaamatta: uhri Aleksandra Fisher on heille kummallekin tuttu vuosikymmenen takaa.

Ina pitää kuitenkin asian toistaiseksi omana tietonaan, koska haluaa tehdä omia tutkimuksiaan skuuppi mielessään mutta myös, koska haluaa vähän näpäyttää aviomiestään. Karhujen avioliitto nimittäin natisee uhkaavasti liitoksissaan. Ina haluaa tehdä uraa siinä missä Voittokin, mutta miten siihen yhtälöön sopii kolme lasta? Milloin ankarien aikojen keskellä arkeaan elävä pariskunta ehtii kuulla ja nähdä toinen toisensa? Haluavatko he edes?

Jos kostaa haluat -romaanissa eletään välirauhan ajan jännitteisessä ilmapiirissä. Euroopassa ja maailmalla sota jatkuu kiihtyvänä, eivätkä suomalaisetkaan kuvittele, että rauha on pysyvä. Juuri päättynyt talvisota on vammauttanut miehiä monin tavoin, samoin kotirintamalla oman sotansa käyneitä, mutta mitään hoitoa ei ole psyykkisiin vammoihin ja tuskaan saatavana. Tämän Hyyti tuo hienosti esiin monesta kulmasta henkilöidensä kautta.

Hyyti myös nostaa esiin, miten moninaisia mielipiteitä tuohonkin aikaan sodasta ja sen oikeutuksesta Suomessa oli. Kertomus yhteistä vihollista vastaan sotineesta yhtenäisestä kansasta on todellakin myytti. Tampereella Karhu alaisineen selvittelee poliittisesti arkaluontoista murhaa, ja samaan aikaan eri puolilta kaupunkia katoaa rakennustyömailta räjähteitä. Ketkä ovat varkauksien takana? Onko tekeillä jokin terroriteko? Mikä sen tavoite olisi?

Lukija pääsee seuraamaan tapausten tutkintaa niin poliisien kuin Inankin matkassa. Tutkintalinjat risteävät useaan otteeseen, ja välillä Voitto ja Ina törmäävät rikospaikoilla, välillä keskustellaan kitkerään sävyyn poliisilaitoksella. Vähitellen alkaa näyttää myös siltä, että raatihuoneen murha ja katoavat räjähteet saattavat liittyä yhteen. Mutta mikä tai kuka on yhdistävä lenkki? Entä kuka lopulta veti liipaisimesta raatihuoneella ja miten teko liittyi uhrin menneisyyteen Tampereella?

Hyppäys sotavuosiin on ollut Hyytiltä onnistunut ratkaisu, ja paluu selkeämpään rikosromaanimuotoonkin tuntuu hyvältä. Jos kostaa haluat on jälleen erinomainen historiallinen dekkari, jossa ajankuva ja ajan henkinen ilmapiiri on rakennettu pieteetillä ja jonka henkilöt ovat moniulotteisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Pekka Hyyti: Jos kostaa haluat
Myllylahti 2023. 304 s.

Arvostelukappale.

Voitto Karhu -sarja: 

Tummat pilvet eilisen 
Musta talvi 
Ruumiinpuntari
Tuonen morsian 
Omantunnon kysymys 
Jos kostaa haluat