sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa ja Poika joka ei itke




Magdalena Hansson on menestynyt mukavasti toimittajan työssään Tukholmassa, mutta kun aviomies täysin yllättäen ilmoittaa löytäneensä uuden rakkauden, Magdalena päättää jättää kaiken taakseen ja muuttaa takaisin kotiseudulleen Hagforsiin Värmlantiin. Sieltä hän ostaa omakotitalon entisen lapsuudenystävänsä vanhempien naapurista itselleen ja kahdeksanvuotiaalle pojalleen Nilsille ja aloittaa työskentelyn Värmlandsbladetin paikallistoimituksen ainoana toimittajana.

Avioero on romuttanut Magdalenan itsetunnon eikä nopea muuttopäätöskään tunnu aivan järkevältä. Entisten paikkojen ja vanhojen tuttujen tapaaminen ei ole aina helppoa. Muistot ja jo haudatuiksi kuvitellut tuntemukset nousevat pintaan, kun pikkukaupungin kadulla tulee vastaan ihmisiä menneisyydestä.

Paikallista poliisia työllistää kimurantti katoamistapaus. Vuodenvaihteessa kadonnut kuusitoistavuotias Hedda on varakkaan perheen tytär, mutta vähitellen käy ilmi, etteivät menestyneet ja kiireiset vanhemmat ole olleet lainkaan selvillä siitä, mitä tyttären elämään kuuluu. Onko Hedda kadonnut vapaaehtoisesti vai onko hän kenties rikoksen uhri?
Asia koskettaa työn kautta myös Magdalenaa, kuuluuhan hänen rutiinitehtäviinsä pysyä ajan tasalla paikallisen poliisin toiminnasta. Tilannetta mutkistaa, että poliisissa työskentelee hänen lapsuudenystävänsä Christer, joka on tainnut aikanaan olla ihastunut Magdalenaan. Hän tutustuu nopeasti myös poliisina toimivaan Petraan. Sekä Christerin että Petran yksityiselämää avataan myös lukijalle.

Tilanne Hagforsissa sähköistyy, kun erään kesämökin maakellarista löytyy alaston kuollut tyttö. Vähitellen käy selväksi, että pienellä paikkakunnalla tapahtuu ihmisten silmien alla asioita, joiden ei kukaan haluaisi olevan totta. Lisäksi Magdalenan, Christerin ja Petran lähipiirit tuntuvat kytkeytyvän tapaukseen hyvin epämiellyttävällä tavalla.




Ruotsalaisen Ninni Schulmanin kirjoittamasta Hagfors-dekkarisarjasta on toistaiseksi ilmestynyt suomeksi kaksi osaa eli Tyttö lumisateessa, jonka alkuasetelmaa lyhyesti kuvasin yllä, sekä Poika joka ei itke. Viisiosaisen sarjan kolmas kirja Vastaa jos kuulet ilmestyy painettuna suomeksi huhtikuussa (mutta näyttäisi olevan jo BookBeatin valikoimassa).
Schulman on itse toiminut Hagforsissa Värmlands folkblad -lehden paikallistoimittajana, joten paikallistuntemusta hänellä ainakin on. Samaten Schulman kirjoittaa asiantuntevasti ja purevastikin toimittajan työn muuttumisesta tiedonvälityksen nopeiden muutosten paineissa.



Poika joka ei itke -dekkari on ihmissuhdekuvioidensa osalta suoraa jatkoa ensimmäiseen osaan, mutta selvitettävä rikostapaus on täysin itsenäinen. Tällä kertaa Hagforsia piinaa säälimätön murhapolttaja, joka saa saaliikseen useita uhreja ennen kuin hänen jäljilleen päästään. Uhrit tuntuvat olevan täysin sattumanvaraisesti valittuja, eikä poliisi pääse eteenpäin vaan haparoi turhauttavasti umpimähkään. Nytkin tapaus alkaa hiipiä aina vain lähemmäs sekä Magdalenan, Christerin että Petran yksityiselämää ja uhka on painostava.

Mitään kovin uutta Schulman ei ruotsalaisten (nais)dekkaristien joukossa edusta. Samantyylisiä sarjoja voi helposti luetella useita. Minulle ensimmäisinä mieleen tulivat Viveca Stenin Sandhamn-dekkarit ja Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarja. Naispäähenkilö, joka ei ole poliisi mutta joka työnsä ja suhteidensa takia on läheisessä tekemisessä paikallisen poliisin kanssa, ratkoo ja sotkeutuu välillä hengenvaarallisesti pikkupaikkakunnalla tapahtuviin rikoksiin. Ihmissuhdekuviot ovat miltei yhtä tärkeässä osassa kirjoja kuin rikosjuonetkin, mikä lukijan vain on sulatettava. Schulmanin päähenkilö ei onneksi kuitenkaan ole lähellekään yhtä ärsyttävä kuin Läckbergin Erica Falck (joka onkin aivan superärsyttävä!) eikä ympäristö ole yhtä postikorttimaisen idyllinen kuin Stenin teoksissa.

Schulman punoo rikosjuonen taitavasti ainakin näiden kahden lukemani dekkarin perusteella. Hän käyttää pirullisesti tekniikkaa, jossa epäiltyjä tuntuu olevan useita, eikä lukija voi olla varma oikein mistään ennen kuin on melkein liian myöhäistä. Dekkarit ovat viihdyttäviä ja pitävät lukija tiukasti otteessaan.

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa (Flickan med snö i håret)
Suom. Maija Kauhanen.
Tammi 2017. 442 s.

Ninni Schulman: Poika joka ei itke (Pojken som slutade gråta)
Suom. Terhi Vartia.
Tammi 2018. 383 s.


Arvostelukappaleita.

***





Ninni Schulman osallistuu 18. – 20.1.2019 Rukalla järjestettävään Nordic Noir 2019 -festivaaliin:

Pe 18.1.2019

18:00 I smell Rat: Iinformers and Specialists around Authors
Ninni Schulmann, Max Seeck (Moderator: Philip Teir)

23:00 Congrats, We have an all Female Panel: Politically Incorrect Conversation about anything
Kati Hiekkapelto, Ninni Sculman, Yrsa Sigurðardóttir , Agnete Friis (Moderator: Kasper Strömman)

La 19.1.2019

17:00 Dead Journalists: Journalists and Crime Novels
Antti Tuomainen, Ninni Schulman (Moderator: Ronja Salmi)






tiistai 8. tammikuuta 2019

Marko Annala: Paasto




Matias Törmä, 46, on romuna. Selkä on hajonnut runsas vuosi sitten liukastumistapaturmassa, ja nyt mies sinnittelee päivästä toiseen vahvojen kipulääkkeiden voimalla. Entinen ahkera lenkkeilijä on muuttunut vähitellen jenkkakahvoja kerääväksi hissuttelijaksi.

Paljon pahempi juttu kuitenkin on, ettei Matias enää usko Jumalaan. Uskonkriisi on edennyt pisteeseen, jossa asiantila on tunnustettava niin vaimolle kuin työnantajallekin. Sekä rippipapille. Valheessa ja teeskennellen Matias ei voi enää elää, mutta tunnustus tulee varmasti hajottamaan hänen elämänsä palasiksi. Avioliitto on pysynyt pitkälti koossa Jeesus-liiman avulla, ja työpaikkakin on ortodoksisen kirkon helmoissa. Tuskinpa rippi-isäkään enää haluaa olla tekemisissä seurakunnasta eronneen miehen kanssa.

Sattuu ja pelottaa.

Ortodoksisen kirkon ja seurakunnan perinteet ovat rytmittäneet Matiaksen elämää runsaat pari vuosikymmentä, mutta nyt hän elää viimeistä kertaa paaston aikaa. Tosin varsinainen paastoaminen on jo häipymässä taka-alalle. Pääsiäisenä hän aikoo olla mukana ehtoollisella viimeistä kertaa. Matka sinne on kuitenkin kivinen.

Viimeisiä työtehtäviään suorittaessaan Matias törmää Kuopiossa enkeliin. Niin hän ainakin itse tapahtuman itselleen kuvailee. Aution hotellin käytävällä istuu alaston nuori tyttö. Matias ei käännä selkäänsä vaan tarjoaa apua. Kohtaaminen saa absurdeja piirteitä ja myöhemmin dramaattisia seurauksia.

Myös menneisyys tunkee pintaan kevään mittaan. Lapsuuden kipeät haavat avautuvat, kun iäkäs ja muistinsa jo aikoja sitten kadottanut Tyyne-mummo sairastuu hoitokodissa. Matias hätääntyy. Olisiko sittenkin pitänyt puhua enemmän Tyynen kanssa tämän vielä muistaessa asioita?

Syksyllä Twitter-tuttuni suositteli minulle Marko Annalan uutta romaania Paasto. Kirja ei lähtökohtaisesti lainkaan kuulostanut sellaiselta, jonka olisin kuvitellut valitsevani luettavaksi. Mutta onneksi olin pannut merkille, että Marko Annalan esikoisteos, autofiktiivinen romaani Värityskirja, nostatti ilmestyttyään pari vuotta sitten positiivisia väreitä kirjakuplassani. Päätin tutustua ensin siihen ja kuuntelin sen äänikirjana.

Ihastuin totaalisesti! Annala kuvaa rehellisesti ja säästelemättä muusikonuransa paikoin kovin pomppuisia vaiheita, luovuuden tuskaa ja riemua, mielenterveyden horjuntaa, henkistä heräämistä, parisuhteita ja rankkoja perhe-elämän kokemuksia. Olin myyty. Jopa niin myyty, että etsin netistä Mokoman musiikkia tarkistaakseni, mistä miehestä tässä oikein on kyse.

Hieman tosin arvelutti, miten selvästikin sydänverellä kirjoitetusta autofiktiosta fiktiiviseen kerrontaan siirtyminen onnistuisi. Huoleni oli turha, sillä rakastuin Paastoon lähes yhtä ehdoitta kuin Värityskirjaankin.

On vaikea eritellä, miksi Annalan kirjat ovat puhutelleet minua niin vahvasti. Niiden huomaan on jollain tavalla lohdullista heittäytyä. Lukiessaan tietää olevansa turvassa. Aihepiireiltään ja teemoiltaankin kirjat ovat olleet melko kaukana itsestäni ja elämänpiiristäni, mutta se ei ole haitannut yhtään. Päinvastoin, Annalan kertomat tarinat ovat paitsi koskettaneet minua, olleet myös hyvin kiehtovia. Mutta ennen kaikkea minuun vetoaa Annalan kieli. Se on kaunista olematta koristeellista. Se on kuin raikasta, kirkasta lähdevettä tai merituulta!

Paasto on hyvin väljästi taitettu romaani, mutta silti siinä kerrottu tarina on monikerroksinen ja juuri sopivan aukkoinen minun makuuni. Loppu on poikkeuksellisen täydellinen: hippusen arvoituksellinen, hyvin seesteinen ja toiveikas, muttei tippaakaan siirappinen.

Minulle tuli Paaston lukemisesta hyvä olo.

Marko Annala: Paasto
Like 2018. 284 s.


Ostettu.

Sijoitan Paaston Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35: kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjan upeat kannet on suunnitellut Tuomo Parikka. Kuva ei anna niistä oikeaa käsitystä, sillä kuvan kellanoranssit kohdat ovat oikeasti kullanväristä kiiltävää paperia. 

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

#nuortenkirjatorstai-projektin yhteenveto




Melko tarkalleen vuosi sitten, 4.1.2018, julistin blogissani #nuortenkirjatorstai-projektin alkaneeksi. Olin päättänyt, että koko vuoden 2018 ajan julkaisen kerran viikossa blogissani jutun, jossa esitellään uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten (YA-) kirjallisuutta.

Kuulostaa varmasti yllytyshulluudelta ja kummalliselta ihmiskokeelta. Niistä osin olikin kyse. Twitterissä manailtiin syksyllä 2017, miten heikosti nuortenkirjat saavat mediassa näkyvyyttä, vaikka samaan aikaan suureen ääneen voivotellaan nuorisoa, jolle ei lukuharrastus maistu. Päätin tarjota edes kotimaisille uutuuksille varman, vaikka hyvin vaatimattoman, siivun näkyvyyttä julkaisemalla niistä kustakin vuorollaan esittelyn blogissani. Sitä ennen ne piti tietysti lukea.

Myönnetään, etten aivan osannut arvata, millaiseen urakkaan tulin sitoutuneeksi. Suomalaiset kustantamot julkaisevat runsaasti kirjoja, jotka on suunnattu 12-20-vuotiaille lukijoille. Runsaammin kuin oletinkaan! Huomasin myös nopeasti, että olisi tarpeen lukea joitakin jo aiemmin ilmestyneitä sarjojen osia, jotta saisin riittävästi irti uusimmasta sarjan osasta. Niinpä saldokseni kertyi mielestäni aivan kunnioitettava kirjamäärä: yhteensä luin 59 uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjaa ja näistä 51 ilmestyi vuonna 2018.

Pyysin kirjoista arvostelukappaleet kustantajilta. Saatekirjeessä kerroin myös tästä projektistani. Kaikki pyytämäni kirjat lähetettiin minulle viipymättä, mistä iso kiitos kustantamojen väelle! Pyysin kirjoista painetut versiot, jotta voin lahjoittaa ne eteenpäin. Työhuoneeni nurkassa onkin nyt kaksi muhkeaa kestokassillista luettavaa. Vain kahdesta kirjasta, Sanna Heinosen Nolandista ja Riina Mattilan Järistyksistä, en valitettavasti saanut painettua kirjaa, koska niistä ei ollut lehdistökappaleita jaossa.

Kustantamoja projektissani oli mukana lopulta yhteensä 10 kappaletta:

Karisto 14 kirjaa
WSOY 11 (+ 1 vanhempi)
Otava 10
Myllylahti 5 (+ 4)
Tammi 4
Avain 3
Art House 1
Nordbooks 1
Reuna 1
Robustos 1 (+ 1)

Lista kertoo mielestäni monia asioita nuortenkirjallisuuden julkaisemisesta. Se on melkoisen keskittynyttä. Karisto, WSOY ja Otava ovat selvästi omalla kymmenellään, sitten kolme keskisuurta (Myllylahti, Tammi ja Avain, jonka selkokirjapaketti selittää sijoituksen) ja hännillä muutama pienempi kustantamo hajajulkaisuillaan. Esimerkiksi Gummerus ei julkaise varsinaista nuortenkirjallisuutta lainkaan.

Katalogeja selatessani panin myös merkille, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on usein taitettu luettelon häntäpäähän, yleensä vielä niin, että pienimmille tarkoitetut kirjat esitellään ensin. Nuortenkirjat ovat siis usein aivan hännänhuippuna. Ymmärrän, että kaikki eivät voi olla lehdessä etummaisina, mutta kyllä sijoittelu jotain kertoo myös arvostuksesta. Vai olenko vain jotenkin herkkähipiäinen? Kenties. Toivottavasti.

Pitääkö näppituntuma nuortenkirjallisuuden medianäkymättömyydestä sitten paikkansa? Täydellistä tilastointia minulla ei ole tarjota, mutta jotain kuitenkin. Tein Helsingin Sanomien verkkosivuilla haun kaikkien #nuortenkirjatorstai-projektini kirjailijoiden nimillä aikavälillä 1.1.2018 – 31.12.2018. Sain tulokseksi kuusi (6 kpl) varsinaista osumaa. Niistä kaksi arviota eli Riina Mattilan Järistyksiä ja Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous näyttäisivät päässeen lehden sivuille Finlandia-ehdokkuustiedon tultua.

Nuorten ja nuorten aikuisten kirjasta arvion saaminen Hesarin sivuille on siis harvinaista herkkua. Jo pääsy muutaman kerran vuodessa tehtäviin koostejuttuihin on onnenpotku.
Kaikkia kirjoja en jaksanut systemaattisesti googlailla läpi, mutta pistokoeluontoisen testin tein. Näyttäisi siltä, että jokainen julkaistu kirja saa kuitenkin pienen palan julkisuutta, jos ei muuta, niin ainakin joku lukemattomista blogeista huomioi teoksen (siis omani lisäksi). Paljonko se sitten lohduttaa tekijöitä, on tietysti toinen kysymys. Palautteen saamisen kannalta yksi taho on mielestäni poikkeuksellinen eli enää vain verkossa julkaistava Lukufiilis-lehti, jossa arvioijina toimivat nuoret lukijat.



Mitä ajatuksia tästä lukuprojektista itselleni heräsi? Heittelen tähän alle erilaisia näkökulmia sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Nuortenkirjojen lukeminen ei ollut minulle mikään uusi juttu, sillä olen ammattini (yläkoulun äidinkielenopettaja) takia tai ansiosta seuraillut mielestäni aktiivisehkosti nuortenkirjakenttää ja vuosittain lukenutkin ainakin joitakin uutuuksia. Silti yllätyin positiivisesti. Ensinnäkin kotimaisia tekijöitä on runsaasti ja kirjoja julkaistaan paljon. Lisäksi julkaistavien teosten taso on vähintäänkin hyvä, pääosin erinomainen, millä mitta-asteikolla hyvänsä. Meidän on syytä olla ylpeitä kirjailijoistamme ja kustantamoistamme.

Iloinen asia on mielestäni, että heikosti lukevien ja lukuhaluttomien yläkouluikäisten (poikien) houkuttelemiseksi kirjallisuuden ääreen on ihan oikeasti haluttu tarjota konkreettisia välineitä. Hahmottelin jossakin syksyn jutussani esimerkiksi tällaisen lukupolun:

Selkokirjoja tai suoraan Jyri Paretskoin K15-sarja.

Kalle Veirron Ohut hauska kirja ja/tai Ohut hauska kirja 2.

Aleksi Delikouraksen Nörtti-sarja (ei ollut mukana #nuortenkirjatorstai-sarjassa, mutta kannattaa silti muistaa!).

Jyri Paretskoin Shell’sAngles -sarja.

Vastaavia voi rakennella useitakin, jos vain haluaa. Materiaalista ei ole enää pulaa.

Erilaista fantasiaa tai laajemmin spefiä on tarjolla runsaasti. Ainakin viitisentoista teosta viime vuoden uutuuksista on suoraan laskettavissa tähän genreen. Sen sisällä on suurta vaihtelua. Mukaan mahtuu nuorille aikuisille suunnattuja muhkeita teoksia ja nuorimmille tarkoitettuja nopealukuisia tarinoita. Fantasiabuumi elää siis vahvana. Genre on mitä mainioin, koska sen suojissa voidaan käsitellä oikeastaan mitä tahansa aihetta seksuaali-identiteetistä totalitarismiin. Ja niin myös tehdään, rohkeasti ja raikkaasti.

Aiheet ja teemat vaihtelevat laidasta laitaan. Runsaasti on joukkueurheiluaiheisia teoksia jalkapallosta sählyyn. Harrastuksista myös musiikki on mukana useammassa kirjassa.  Ympäristöaktivismi ja uskonnolliset yhteisöt ovat kiinnostaneet kirjailijoita. Huumoria ja ihmissuhdekuvioiden setvintää on tarjolla myös eri muodoissaan.

Mitä sitten tuntuisi puuttuvan? Kaipaamaan jäin kirjoja, joilla pidettäisiin yllä muualle kuin lukioon jatkavien lukijoiden heiveröistä lukuhalua. Missä ovat kirjat, jotka on suunnattu 17-20-vuotiaille pojille, joita eivät mopokirjat enää innosta? Ei tarjonta kovin kummoinen ole amistyttöjenkään silmin. Koulumaailma on mukana ainakin jonkinlaisena taustana monissa reaalimaailmaan sijoitetuissa kirjoissa, ja lähes poikkeuksetta se on peruskoulu tai lukio.

Oma elämäni on viime vuosina näyttänyt, miten isoja juttuja opiskelupaikan saaminen, omilleen muuttaminen ja armeija ovat 18-20-vuotiaiden nuorten maailmassa. Näitä aiheita ei juurikaan kirjoissa käsitellä. Eikö nyt joku voisi kirjoittaa jotain intti- tai sivarimaailmaan sijoittuvaa kirjaa? Muistaakseni ainoat teokset, joissa edes vähän sivuttiin tätä aihetta, olivat Elina Pitkäkankaan Kuura-sarjan kirjat.

Vuonna 2018 julkaistuista nuortenkirjoista suuri enemmistö oli romaaneja. Luettavakseni osui kaksi novellikokoelmaa, eli Salla Simukan Sytytä valot! Sammuta valot! ja Päivi Haanpään ja Marika Riikosen Tusina. Näistä jälkimmäinenkin on mielestäni lähinnä opettajille suunnattu antologia, vaikka sopii toki sellaisenaan nuortenkin käsiin. Runoja edusti vain Kaisa Happosen ja Karri Miettisen Revi se -teos, joka on samalla myös tietokirjamainen ideakokoelma. Opetukseen kuitenkin kaivataan tulisesti tuoreita lyhyitä tekstejä, joten erilaisille novelleille ja runoille on huutava tilaus. Toivottavasti nämä uutuusteokset löytävät tiensä opinahjoihin ja käyttöön. Varsinaista sarjakuvaromaania ei käsiini osunut. Niillekin olisi käyttöä!

Dekkarit ovat aikuisten lukijoiden suosiossa. Miten kasvattaa uutta dekkarisukupolvea? Varsinaisia nuorten dekkareita ilmestyi vuonna 2018 kotimaisilta tekijöiltä vain muutama, ja nekin on pääosin suunnattu yläkouluikäisille lukijoille. Nemo Rossin toimintatrillerisarja Arkeomysteerit päättyi, kun sen sankarit alkoivat olla aikuistumisen kynnyksellä. Sarjan viimeiseksi kirjaksi jäi Salainen veljeskunta, jossa Kaiuksen mieltä askarruttavat 
uravalintakysymykset arvoitusten ohella. Mutta siis tilausta vetävälle ja jännittävälle (toiminta)dekkarille mielestäni olisi ainakin ikäryhmässä 16-20-vuotiaat lukijat.

Kuten jo sanoin, monissa kirjoissa koululla ja koulunkäynnillä on ainakin jonkinlainen osuutensa. Viettäväthän nuoret koulussa kuitenkin merkittävän osan arjestaan. Olen ennenkin harmitellut mielessäni, miten negatiivisesti koulu usein kirjoissa kuvataan. Joko koulu on kirjan henkilöille ahdistava ja ankea ympäristö tai sitten se on vain harmaata taustaa, johon ei sen kummemmin kiinnitetä huomiota. Opettajat kuvataan samoin. He ovat joko yhdentekeviä, usein sokeita ja kuuroja, tai sitten todella ikäviä ja suoraan sanottuna ammattitaidottomia henkilöitä. Olisipa virkistävää edes joskus lukea nuortenromaania, jossa koulu voisi tarjota jotain hyvääkin, jossa olisi edes yksi normaali aikuinen töissä...



Millainen sitten on ollut #nuortenkirjatorstai-projektini vastaanotto? Olen markkinoinut blogikirjoituksiani ahkerasti eri somekanavissani. Blogin Facebook-sivulle jakamani linkin ja alustuksen olen jakanut edelleen muun muassa Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmään ja Äidinkielen opettajien epäviralliseen ryhmään, johon tein vuoden alussa aloituksen ja sen alle olen linkittänyt kaikki jutut. Jakoja olen tehnyt myös muihin sopiviin Facebook-ryhmiin. Keskustelu on ollut laimeahkoa, mutta eipä Facessa muutenkaan kirjablogilinkkejä jakamalla kummoistakaan keskustelua juuri kirvoitu.

Blogiin on tullut jonkin verran kommentteja juttujen alle, lähinnä kiitoksia lahjavinkeistä tai toisilta bloggaajilta, jotka ovat saman kirjan lukeneet tai jotka poimivat mahdollisen lukuvinkin. Nuorilta kommentteja ei ole tullut, mikä ei ole minua yllättänyt, sillä blogi ei ole nuorten suosima mediamuoto.

Twitterissä ovat syntyneet parhaat keskustelut aiheesta. Myös sinne perustin vuoden alussa aloituksen, jonka alle olen linkittänyt kaikki jutut vuoden mittaan. Se on vielä hetken kiinnitettynä omaan profiiliini ylimmäksi. Lupasin joulun alla vinkata jokaiselle kysyjälle sopivaa lahjavinkkiä lukemistani kirjoista, ja se idea poikikin ihan mukavasti keskustelua.

Muutama henkilö vinkkasi vuoden mittaan listaltani puuttuvista kirjoista, mistä iso kiitos. Parikin kirjaa olisi varmasti jäänyt muuten huomaamatta. Kuten jo aiemmin sanoin, yhteistyö kustantamojen kanssa sujui kitkatta. Sain kaiken pyytämäni nopeasti. Vain yhdestä kustantamosta tarjottiin lisäluettavaa listalleni (valitettavasti tarjottu kirja ei soveltunut asettamaani haarukkaan). Listani siis taisivat olla täydelliset sellaisinaan.

Ilokseni pääsin kesällä kirjoittamaan vieraskynäjutun lukuprojektistani Bibbidi Bobbidi Book -blogiin. Äidinkielen opettajien lehti Virkkeeseen on tulossa Tuija Takalan kirjoittama haastattelu aiheesta.

Miltä nyt tuntuu? Tunnelmat ovat kieltämättä helpottuneet ja iloiset. Haastoin itseni ja toivoin muidenkin tarttuvan ennakkoluulottomasti nuorille suunnattuihin kirjoihin, jotka jo ennalta tiesin vähintäänkin hyviksi ja mielenkiintoisiksi. Aikataulutin lukemisen ja kirjoittamisen melko tiukasti, ja välillä kieltämättä tuntui hieman tukalalta. Tavoitteenani oli saada uusi kirjajuttu julki joka torstai klo 10.00. Päivätyötä tekevälle se tarkoitti sitä, että juttu piti olla valmiina ja ajastettuna jo keskiviikkona. Useammin kuin kerran naputtelin juttuani melko myöhään keskiviikkoiltana ja oikoluin vasta torstaiaamuna ennen töihin lähtöä.

Sinisilmäisenä kuvittelin aloittaessani, että esimerkiksi kesällä voisin pitää taukoakin. Katin kontit! Kirjoja tuli tasaiseen tahtiin heinäkuun helteilläkin! Syksy tarkoitti vielä tiukkaa loppurutistusta muiden lukukiireiden keskellä, mutta selvisin kunnialla. On tunnustettava, että ihan kaikkien kirjojen esittelyt eivät ole niin syväluotaavia kuin haluaisin. Taisteluväsymys painoi ainakin marras-joulukuussa harteita ja se valitettavasti näkyy myös kirjoituksistani.

Urakkaa helpotti suuresti, että kirjat olivat niin hyviä. Ihan oikeasti viihdyin lukemieni kirjojen parissa. Joidenkin kanssa koin lukuilon syvempää muotoa eli lukuimua. Aivan mahtavaa! Jouduin lukemaan sellaista, mihin en muuten olisi tullut koskaan tarttuneeksi, ja se teki vain hyvää. Opin ja koin uutta.

Eräs ystäväni kysyi Facebookissa, miksi en jatkaisi samalla vauhdilla vielä ainakin toista vuotta tätä projektiani, kun nyt kerran olen hyvään alkuun päässyt. Armoa! Haasteissa ja projekteissa on monia hyviä puolia, mutta ne ovat kuitenkin sitovia ja kuten tämä, kovin työllistäviä. Blogi on ja pysyy harrastuksenani. En halua tappaa luku- ja kirjoittamisiloani sitomalla itseäni tavoitteisiin. Tämän vuoden lukutavoite ja blogihaaste onkin olla sitoutumatta mihinkään ja lukea ja kirjoittaa ihan niistä kirjoista, jotka kirjavirrasta käteeni tarttuvat. Ihanaa!

Mitä toivon? Toivon, että suomalaiset upeat nuortenkirjailijat jaksavat jatkaa hienoa työtään ja kirjoittaa edelleen loistavaa nuortenkirjallisuutta. Kustantamoille toivon myös menestystä ja niiltä panostusta nuortenkirjallisuuteen. Nuoret ovat huomisen aikuisia, niitä, jotka pitävät kirjallisuuden elossa lukemalla ja kirjoittamalla. Heitä ei kannata hukata! Medialta toivon avarakatseisempaa suhtautumista nuortenkirjallisuutta kohtaan. Julkaiskaa lisää juttuja nuortenkirjoista ja kirjailijoista! Suomen Kuvalehti tähän on ainakin Twitterissä käydyn keskustelun perusteella oikeasti ryhtymässä. Sitä odotan.

Toivon, että sarjastani on ollut ja on jatkossakin iloa kollegoilleni, jotka etsivät sopivaa kirjaa oppilaan käteen tai vaikkapa miettivät koulukirjaston täydennyshankintoja. Toivon myös, että tekstejäni hyödynnettäisiin kirjallisuuden opetuksessa. Jospa vaikka joku saisi tehtäväksi lukea jonkin esittelemäni kirjan ja siitä kommentin kirjoittamisen juttuni alle? Olisi mahtavaa saada nuorten näkemyksiä esille.

Erityisesti toivon, että moni aikuinen uskaltaisi tarttua nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoihin! Uskokaa pois, se kannattaa!




Varsinainen #nuortenkirjatorstai-sarja:




































torstai 3. tammikuuta 2019

Elina Pitkäkangas: Kuura - Kajo - Ruska #nuortenkirjatorstai




Lykantropia (engl. Clinical lycanthropy) on psykiatrinen sairaus, jota sairastava henkilö kokee joko olevansa eläin tai olevansa muuttumassa eläimeksi. --- Sairaus on saanut nimensä tarujen ”lykantropia”-tilasta, jossa ihmissuden pureman tai noituuden seurauksena ihminen muuttui ihmissudeksi. On esitetty, että ihmissusimyytti on saanut alkunsa tästä sairaudesta.

Suurin piirtein näin lykantropia selitetään Wikipediassa. Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiassa lykantropia lähentelee ymmärrettävästi enemmän tuota taruversiota, eli se tarttuu ihmissuden pureman tai ylipäätään veren kautta ja aiheuttaa kantajansa muuttumisen ihmissudeksi aina täysikuun aikaan.

Pitkäkankaan luoma maailma on jonkinlainen vaihtoehtohistoria. Entisistä siirtomaista levinneet ihmissudet ovat vähitellen asuttaneet Euroopan ja asettuneet Suomeenkin parisataa vuotta sitten. Muuten maailma näyttää hyvin samanlaiselta kuin se on muutenkin, mutta kaupungit on huolella rajattu tarkasti vartioiduin muurein. Maaseutu on pääasiassa autiona, ja sitä asuttavat vain hukat eli ihmissudet ja muut lainsuojattomat.

Järjestyksenpidosta ja kansalaisten turvallisuudesta vastaa kansallisten poliisin ja armeijan lisäksi kansainvälinen Jahti. Sen vastuulla on muun muassa kaupunkien muurien vartiointi ja erilaisten verinäyteseulontojen teettäminen. Lykantropia on nimittäin hyvin helposti todettavissa verinäytteiden avulla. Jahti on vuosisatojen mittaan kehittynyt itsenäiseksi organisaatioksi, jolla on paljon vaikutusvaltaa. Sen palvelukseen päässeet ovat etuoikeutettuja monella tavalla, eikä toimintaa juurikaan pystytä valvomaan.

Syy on ilmeinen. Ihmissudet ovat pahimmillaan kuin joukkotuhoaseita. Sudeksi muuntautunut ihmissusi on kooltaan kolmin- tai nelinkertainen ihmismuotoonsa verrattuna ja voimiltaan vähintään kymmenkertainen. Kaupungissa riehuva ihmissusi jättää yleensä jälkeensä kymmenittäin kuolleita ja saman verran tartutettuja. Ei suotta puhuta hukkaterrorista.

Kansainvälinen Jahti on saanut vastustajakseen myös kansainvälisen Werecare-aktivistijärjestön, jonka toiminta on laitonta. Werecaren tavoitteena on, ettei ihmissusitartunnan saaneita ei enää teloitettaisi vaan aktiivisesti etsittäisiin parannuskeinoa lykantropiaan.

No niin. Tein se taas! Sain mielettömän vetävästi kirjoitetun upean kirjasarjan kuulostamaan kuolettavan pitkäveteiseltä. Yritetäänpä uudelleen.




Kuurankeron lukion toista vuotta käyvä Inka Lavasteen elämä ei ole aivan raiteillaan isän taannoisen itsemurhan jäljiltä, kun se tuntuu suistuvan kokonaan rotkoon. Inkan tärkein ihminen, 16-vuotias pikkuveli Duke eli Tuukka on aina ollut levoton ja liikkuvaa sorttia. Nyt hän on keksinyt mielestään oivan idean, miten päästä halutessaan livahtamaan salaa kaupunginmuurin yli: hyppäämällä muurin harjalle läheisestä männystä. Inkan jyrkistä kielloista piittaamatta Duke päättää testata ideansa tuhoisin seurauksin. Pahoin loukkaantunut poika kiidätetään TYKSiin, mutta turhaan. Koomaan vajonneen Duken elämä näyttää olevan ohi.

Duken onnettomuus tapahtuu täysikuun aikaan. Kun Inka saa tapahtumasta tiedon, hän päättää lähteä keinolla millä hyvänsä veljensä luo. Kuurankeron portit on jo suljettu, eikä mikään mahti maailmassa saisi niitä auki ennen auringonnousua. Inkaa eivät kuitenkaan säännöt pidättele, ja hän onnistuu vilahtamaan vartijoiden nenän edestä autiolle moottoritielle. Sitä hänen ei tosiaankaan olisi kannattanut tehdä, sillä hukkavaara on Suomen lounaisosissakin paljon todellisempi kuin mitä on virallisesti annettu ymmärtää. Inkan onneksi yksi jahdin vartijoista, Leo Dahlgren, toimii vastoin kaikkia ohjesääntöjä ja suoria käskyjä ja lähtee hänen peräänsä.

Pimeällä ja autiolla moottoritiellä tapahtuu jotain käsittämätöntä ja kauhistuttavaa, jota Inka Leon ehdottomista kielloista piittaamatta todistaa: Leo Dahlgren muuttuu hänen silmiensä edessä ihmissudeksi ja karkotettuaan metsästä hyökänneet hukat takaisin ihmiseksi. Mitään sellaista ei pitäisi ylipäätään voida tapahtua! Ja miten Leo, jolla siis mitä ilmeisimmin on lykantropia, voi olla Jahdin palveluksessa?!

Duken onnettomuus ja Leon todellinen olemus liittyvät Inkan päässä nopeasti yhteen. Ihmissusilla on monien ominaisuuksiensa joukossa yksi ylivertainen: ne eivät sairastu eivätkä niiden saamat vammat ole pysyviä, vaan ne pystyvät parantamaan itsensä ällistyttävän nopeasti haavoista, jotka armotta tappaisivat tavallisen ihmisen. On siis vain saatava Leo tartuttamaan Dukeen lykantropia!

Leon paljastunut salaisuus ja Inkan häikäilemätön suunnitelma muodostavat melkoisen moraalisen ja eettisen ongelmavyyhdin. Lain ja sääntöjen mukaan Inkan pitäisi oitis ilmiantaa Leo viranomaisille, mutta silloin hän ei voisi pelastaa Dukea. Leon avun pyytäminen taas on tilanteessa mahdoton. Miten Inka saisi Leon ikinä suostumaan? Kaiken lisäksi kuvioon tulevat myös tunteet. Leo on Inkan silmissä aivan vastustamaton. Se, että mies on ihmissusi, vain lisää tämän vetovoimaa.

Inkan ohella toinen kertojanääni Kuura-sarjassa on Inkan paras ystävä Aaron Matson, Kuurankeron kermaa edustavan rikkaan perheen komea poika. Inka ja Aaron ovat olleet erottamattomat päiväkodista alkaen, eikä heidän väliinsä voi tulla kukaan. He ovat kuitenkin ’vain’ ystäviä, eikä heidän väleihinsä liity seksiä. Sitä he kumpikin ovat tottuneet hakemaan toisaalta. Seksi tuntuu olevan nuorille lähinnä miellyttävää ajanvietettä ja hyvää liikuntaa.

Mutta sitten kuvioihin tulevat ihmissudet – Inkalle Leo ja Aaronille Matleena. Kaikki tuntuu muuttuvan kertaheitolla. Asioita mutkistavat ihmissusien lainsuojattomuuden lisäksi monet niihin liittyvät seikat. Ensinnäkin ihmissusien keskinäiset verisiteet, jotka ovat vallan jotain muuta kuin ihmisten väliset rakkaus- tai sukulaisuussuhteet. Toiseksi niiden totaalinen petomaisuus susihahmossa. Silloin niiden lähellä kuolee, onpa sitten sisko tai rakastettu. Täydenkuun öinä joko ihmisten on suojauduttava tai sudet teljettävä lukkojen taakse – kunnolla.

Näiden ongelmien kanssa painitaan (monessa merkityksessä) läpi sarjan ensimmäinen osa Kuura. Eroottisen latauksen määrä on tässä osassa huipussaan, samoin kaikenlainen teinidraama ylipäätään. Yli-ikäistä lukijaa hieman jo tuskastuttivatkin teinibilevalmistelut vaatteineen, meikkeineen ja viinasekoiluineen, mutta varsinainen kohderyhmä nauttinee niistäkin osuuksista.

Kuura päättyy tilanteeseen, jossa ihmissusi on päästetty irralleen Kuurankeron muurien sisäpuolella. Tuloksena on järkyttävä määrä kuolleita, joukossa myös tarinan keskeisiä henkilöitä. Onnistuiko Inka saavuttamaan välillä jo unohtuneelta vaikuttaneen tavoitteensa eli saamaan haltuunsa ihmissuden verta, jolla parantaa koomassa viruva Duke? Entä miten käy Aaronin ja Matleenan salaisen suhteen kaiken tämän keskellä? Ihan mielettömän koukuttava ja pelottava loppu! Onneksi pystyin saman tien jatkamaan kakkososalla eli ei muuta kuin Kajon kimppuun.




Kajo on tunnelmaltaan aivan toisenlainen kuin Kuura, jossa on selvästi mukana paranormaalia romanssia vahvoine eroottisine latauksineen sekä teinibiletystä ihmissuhdedraamoineen. Kajossa suuri osa tästä on saanut väistyä taka-alalle otettavaksi esille vain sopivissa suvantokohdissa. Sen sijaan lukija heitetään keskelle sekä Jahdin puolisalaista ja pelottavaa tutkimuslaitosta Myrskynsilmää että lainsuojattomien hukkien ankeita metsäpiiloja.

Myös Werecaren toiminta ja toimijat tulevat tässä osassa tutuiksi. Kun käy ilmi, että Inkalla saattaa olla hallussaan keino, jolla lykantropiaan voidaan kehittää rokote ja hoito, panokset kovenevat entisestään kaikilla rintamilla. Propagandasotaa käydään mallikelpoisesti, mutta salassa tehdään säälimättömiä ihmiskokeita. Samaan aikaan virallisella puolella toteutetaan muun muassa 14-vuotiaan lykantropiatartunnan saaneen pojan teloitus.

Kysymys kuluu, pidätkö sä itseäs sankarina vai pahiksena? Koska joskus hyvääkin tarkoittavien tekojen jälkeen voi päätyä tilanteeseen, jossa huomaa muuttuneensa viholliseksi omiensa silmissä.”

Ruskassa on lopulta isojen ratkaisujen aika. Mikä on oikein, mikä väärin? Millaisia keinoja voidaan käyttää, jos päämäärät ovat omasta mielestä oikeat? Kuinka suuria uhrauksia voidaan yksilöiltä vaatia yhteisen edun nimissä? Entä kehen voi luottaa? Ketkä oikeasti haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi? Keille oma etu on sittenkin tärkein? Miten murtaa voittamaton vastustaja?

Jälleen Pitkäkangas kuljettaa näitä kysymyksiä henkilöidensä kautta ilman, että joutuu selittämään tai saarnaamaan. Tarina on mielettömän jännittävä eikä veriroiskeilta tai ruumispinoilta vältytä tälläkään kertaa. Lukija joutuu luopumaan rakkaiksi käyneistä henkilöistä, kun tarina solmitaan lopussa kauniille solmulle.

Kuten huomaatte, tästä sarjasta kirjoittaminen ei ole helppoa. Juonipaljastuksien välttely johtaa kummalliseen jaaritteluun. Kuten jo ylempänä totesin, en ole Kuura-sarjan varsinaista kohderyhmää, sillä se on monella tavalla tyylipuhdasta YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuutta. Päähenkilöt ovat aikuistumisen kynnyksellä olevia teinejä, joiden hormonit hyrräävät nuoruuden ylikierroksilla. Aloitusosa suorastaan tihkuu eläimellistä erotiikkaa ja verta roiskuu.

Kuuran lopussa tunteeni päähenkilökaksikkoa kohtaan olivat epäilevät. Inkasta saamani vaikutelma oli lähinnä ikävä. Ärsyttävä ja itsekeskeinen ämmä, jos minulta kysytään. Matleena luonnehtii Aaronia omahyväiseksi rikkaiden pennuksi, eikä mene siinä mielestäni kovinkaan paljon metsään. Onneksi kumpikin, sekä Inka että Aaron, kasvavat melkoisesti tarinan mittaan. Kumpikin joutuu kokemaan todella kovia ja tekemään rankkoja ratkaisuja matkan varrella, joten ei ihme, että kasvua tapahtuu. Pitkäkangas osaa myös olla kova henkilöilleen, eivätkä imelimmät ihmissuhdeskenaariot toteudu. Itse asiassa tulin tässä suhteessa jopa yllätetyksi, mikä on erittäin positiivista!

Erityisen vaikuttunut olen siitä, miten ajankohtaisia ja syvällisen yhteiskunnallisia asioita Pitkäkangas onnistuu kirjasarjassaan käsittelemään tinkimättä lainkaan sen viihdyttävyydestä. Poikkeuksellisen hieno suoritus, jolle ei voi kuin nostaa hattua.

Sen verran vielä kirjasarjan ulkoasusta, että se onnistui hämäämään minut täysin. Karin Niemen tekemät kansikuvat ovat hienoja, mutta ne ovat saaneet minut kuvittelemaan sarjan olevan enemmän varhaisteiniosastolle suunnattuja. Kannet antavat kovin kiltin ja viattoman kuvan sisällöstä, eikö vain? Sen sijaan kansien välissä on yliluonnollista kauhua, silmitöntä väkivaltaa, suorasukaista seksiä ja viinaa ja huumeita! Mielenkiintoisen ristiriitaista.

Elina Pitkäkangas: Kuura
Myllylahti 2016. 355 s.

Elina Pitkäkangas: Kajo
Myllylahti 2017. 343 s.

Elina Pitkäkangas: Ruska
Myllylahti 2018. 355 s.

Arvostelukappaleita.












Heidi Silvan: John Lennon minussa
Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska

Tulossa:

#nuortenkirjatorstai-projektin loppuyhteenveto