torstai 29. syyskuuta 2016

Elina Pulli: Tukkasurma



Dekkarin keinoilla on kerrottu hyvin monenlaisia tarinoita. Varhaiskasvatuksen asiantuntijaksi ja tietokirjailijaksi kustantajan sivuilla esiteltävä Elina Pulli on päätynyt valitsemaan romaaninsa Tukkasurma genreksi dekkarin kenties siksi, että hän kertoo olevansa dekkariharrastaja. Pullin esikoisdekkarin sivuilla viitataan ahkerasti moniin tuttuihin dekkareihin ja dekkarisankareihin enemmän tai vähemmän suoraan. Kirjan sankaritar pohdiskelee itsekin, näkyykö peilikuvassa kenties häivähdys neiti Marplea.

Kovin keskeisessä roolissa rikos ja sen ratkaiseminen ei päiväkotimaailmaan sijoittuvassa ihmissuhderomaanissa kuitenkaan ole. Paljon enemmän tilaa tarinassa vaatii päähenkilön, keski-ikää lähenevän espoolaisen lastentarhanopettaja Maarian rintasyöpä kuin päiväkodinjohtajan murhan selvittäminen. Paljon myös murehditaan perhekuvioista ja ystävättärien erilaisista miesvirityksistä. Ja aina välillä leivotaan.

Maarialle on siis tehty rintaleikkaus, ja hän käy syöpähoidoissa koko tarinan ajan. Alkusivuilla hän sopii esimiehensä Elvin kanssa käyvänsä päiväkodilla sopimassa sairauslomansa aikaisista käytännön asioista aamulla kello seitsemän. Kun Maaria saapuu tapaamiseen, hän löytää Elvin työhuoneestaan kuristettuna Peppi Pitkätossun peruukki niskassaan. Näyttää siltä, että joku on tappanut Elvin peruukilla.

Espoon poliisi osoittautuu täydellisen aikaansaamattomaksi ja ammattitaidottomaksi, eikä tutkinta etene mihinkään suuntaan. Maariasta taas tuntuu, että murhaajaehdokkaita suorastaan vilisee päiväkodin henkilökunnassa, heidän läheisissään sekä lasten vanhemmissa. Hän päättää itse ottaa selvää, kuka murhasi Elvin, hänen lapsuudenystävänsä.

Tarina rytmittyy Maarian syöpähoitojen tarkalla kuvauksella. Ollessaan paremmassa kunnossa Maaria jututtaa työtovereitaan ja koettaa penkoa Elvin asioita eri lähteistä. Mielikuvitusta Maarialla riittää, eikä hän häikäile käyttää hyväkseen pienintäkään tilaisuutta tiedonhankinnassaan. Edes sairaalan potilastietojärjestelmän urkkiminen ei ole hänen mielestään arveluttavaa, jos vain tilaisuus löytyy. Ja löytyyhän niitä, yllättävän helposti!

Maarian käyttämät tutkimusmenetelmät venyttävät dekkarinlukijan sietokykyä epäuskottavuudessaan. Jos siis lukee Tukkasurmaa dekkariodotukset edellä, saattaa pettyä. Loppuratkaisu on mielikuvituksellinen, ja vaikka lukija osaa sitä jo odottaakin, vuotavat perustelut silti melkoisesti.

Jos taas lukee kirjan sairauskuvauksena ja päivähoitotyön realiteettien esittelynä tarinan keinoin tai ihmissuhdeteoksena, saa enemmän vastinetta odotuksilleen. Päivähoidosta Pullilla on todellakin asiantuntevaa sanottavaa. Voisin myös kuvitella, että syöpään sairastuneet tai ainakin sairastuneen omaiset saavat teoksesta paljon irti. Syöpähoitojen kuvaukset ja sairastuneen kamppailu pelkojensa kanssa ovat hyvin kirjoitettuja.

Myös itse teksti on sujuvaa ja vaivatonta kieltä. Huumori on tunnetusti vaikea laji, ja tällä kertaa minua eivät kaikki Maarian huvittaviksi tarkoitetut sanailut aina naurattaneet. Samoin lähinnä kummastelin kirjan alkupuolelle sirotellut oudohkot kielikuvat:

Upea kesätakki sopi kantajalleen kuin sormenpäät kosketusnäytölle. --- Pelkkä surmaa edeltävien tapahtumien kuvittelu kulutti voimiani kuin ompelijan saumuri lankaa.

On luonnollisesti makuasia, pitääkö näitä vertauksia tuoreina vai omituisina. Sen sijaan ilmeisen paljon käytetty keino on lomittaa kerronnan sekaan otteita päiväkirjamerkinnöistä, joiden kirjoittajaa ja merkitystä lukija saa kirjan mittaan arvailla. Niiden tuoma lisäarvo jää Tukkasurmassa marginaaliseksi kuorrutukseksi, joka olisi kannattanut jättää suosiolla pois.

Elina Pulli: Tukkasurma
Schildts & Söderströms 2015. 299 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva



Tietokirjailija Mikko Porvali on ennen esikoisdekkariaan julkaissut kuusi teosta, joista OperaatioHokki oli vuonna 2011 Tieto-Finlandia-ehdokkaana. Itse olen sivusilmin vilkuillut keväällä 2013 ilmestynyttä Rautasormusta ja ajatellut, että jossain vaiheessa pitäisi lukea. Kotisivuillaan kirjailija kuvaa tuotantoaan lyhyesti näin:

Mielenkiintoni kohteita historiassa ovat suomalainen sotilastiedustelu, poikkeukselliset ihmiskohtalot sekä poliisitoimen ja rikostutkimuksen kehitys. Kirjojeni sivuilta löydät tarinoita henkilöistä, joita ei löydy historian hakuteoksista, mutta joiden kokemuksista, työstä tai vaiheista saatamme oppia yhtä ja toista.

Sinisen kuoleman kuva on siis ansioituneen tietokirjailijan ensimmäinen kaunokirjallinen teos, ja se on tarkoitettu myös Karelia Noir -nimellä kutsutun sarjan aloitusosaksi. Dekkarin tapahtumat sijoittuvat kriittisiin vuosiin 1920–1923 pääosin Viipuriin ja Kannakselle sekä epävakaalle rajaseudulle muotoutumassa olevien Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välimaastoon. Liikenne rajalla on vilkasta molempiin suuntiin. Omat lisämausteensa aikaan tuovat sisällissodan hiljattaiset tapahtumat sekä uuden valtion säätämä kieltolaki lieveilmiöineen.

Päähenkilönä ainakin tässä sarjan aloitusosassa on komisario Jussi Kähönen, jonka vaiheita seuraillaan lyhyesti jo vuoden 1918 tapahtumista alkaen. Lakia opiskellut nuorukainen tulee tempautuneeksi poliisikoulutukseen kesken kaiken, ja kurssinsa parhaimmistoon lukeutuvana hänelle tarjoutuu mahdollisuus tutustua muutaman kuukauden ajan Berliinin rikostutkijoiden työhön. Samaan aikaan hänen kurssitoverinsa ja hyvä ystävänsä Salomon Eckert on samoissa puuhissa Lontoon Scotland Yardissa. Muutaman nopean mutkan kautta kaverukset päätyvät työpariksi Viipuriin, jossa heidän tehtäväkseen tulee selvittää alkoholin salakuljetusta.

Porvali on siis hyödyntänyt omia kiinnostuksen kohteitaan myös dekkaria kirjoittaessaan, kuten oikein onkin. Sinisen kuoleman kuva on mainio sukellus kadonneeseen aikaan ja maailmaan. Lukija saa aimo annoksen kiinnostavaa tietoa vaikkapa siitä, miten tuskastuttavan hitaasti Suomessa hyväksyttiin sormenjäljet todisteiksi oikeudessa. Rikostutkijoiden turhautuminen on varsin ymmärrettävää! 

Poliisin matkassa päästään tutustumaan myös sodanjälkeisen Viipurin katulapsiongelmaan, joka on toki pienimuotoisempaa kuin Leningradissa, jonka vastaavaan maailmaan voi kurkistaa Sirpa Kähkösen Graniittimiehen sivuilla. Viipurin poliisit valjastavat katulasten parhaat voimat avukseen ja koettavat samalla omalta osaltaan ratkaista vaikeaa tilannetta.

Kirjassa on siis paljon todella mielenkiintoisia aineksia, kuten kuvaus Suomen toistaiseksi pahimmasta raitiovaunuonnettomuudesta ja vierailu kummallisessa Kirjasalon inkeriläistasavallassa Rajajoen toisella puolen. Viipuria on kuvattu elävästi, ja vain kerran hätäisestikin kaupungissa piipahtanut lukija bongaili mielissään tuttuja kulmia kaupungin ytimestä. Kaipailin kovasti aikalaiskarttaa vaikka kirjan sisäkansiin niin Viipurista kuin Kannaksen alueestakin.

Dekkarina ja fiktiona Sinisen kuoleman kuva sen sijaan jäi valitettavan vaisuksi lukukokemukseksi. Ilmeisimmäksi heikkoudeksi nousee varsinaisen juonen puuttuminen. On toki mielenkiintoista seurailla poliisien työskentelyä epävakaana ja erilaisia laittomuuksia pursuavana aikana, mutta teosta kannatteleva juonikuvio puuttuu ja tekee kokonaisuudesta hajanaisen. Faktan ja fiktion yhdistäminen ei ole aivan mutkaton juttu. Dekkarissa kannattaisi kuitenkin mennä fiktion ehdoilla ja täydentää tarinaa sopivissa kohdin faktalla, ei päinvastoin.

Myös henkilökuvauksessa on vielä petraamisen varaa. Jussi Kähönen on perinteiseen tapaan kirjan jonkinlaisena sankarina puhtoinen ja tinkimättömän oikeudentuntoinen. Ainakin alkuun Jussi tuntuu myös jonkin verran naiivin viattomalta, mutta kova maailma kyllä koulii hänestäkin turhan herkkäuskoisuuden varsin nopeasti. Vastapainoksi Jussin työpari Eckert ei ole aivan yhtä kirkasotsainen edes virantoimituksessa, ja miesten välejä hiertävätkin muutamat tilanteet, joissa heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä menevät pahasti ristiin. Toki näin saadaan tarinaan synnytettyä kaivattua jännitettä.

Tämä ensikosketus Mikko Porvalin teksteihin kyllä vakuutti, ja ainakin Rautasormus nousi ylemmäs lukulistalla. Samaten Karelia Noir -sarjan jatko-osat tulevat aikanaan varmasti lukuun.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena 2015. 317 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Kirjahyllyjeni kätköistä X: I-hylly

Syyskuu on jo kääntynyt lopuilleen ja on aika palata blogin sunnuntaisarjan pariin. Tänään on vuorossa Kirjahyllyjeni kätköistä X eli kirjan I.






Tuttuun tapaan hyllyyn on säilöytynyt monenlaisin perustein teoksia. Osa on kauan sitten luettuja, monet vielä lukuhetkeään odottavia. Jo kuvan perusteella kuitenkin erottuu selvästi kolmikko IrvingItkonenItäranta. Siinäpä on kova trio!

Blogiani seuranneet tietävätkin jo, että John Irving on ollut vuosikymmeniä kirjarakkauteni. Alkukipinä on jälleen syttynyt lapsuudenkodissa, jonka kirjahyllystä olen äitini suosituksesta poiminut ensimmäisen Irvingini jo 80-luvulla. Se oli menoa kerrasta eli Kaikki isäni hotellit oli jotain aivan erilaista kuin mitä olin koskaan lukenut. Sisareni suosikki taisi olla Oman elämänsä sankari, jonka elokuvaversioon olen kovin tykästynyt myös. Garpin maailma on samaten loistava elokuvana mutta vielä huimasti antoisampi runsaana kirjana.  

Ihan kaikkia Irvingejä en ole itselleni omaksi hankkinut, ja näemmä Garpin maailmakin kokoelmastani puuttuu. Kuvasta puuttuu myös uusin hankintani eli Ihmeiden tie, sillä se odottelee optimistisesti tuossa luettavien pinossani. Irvingin tuotanto on runsas eikä tosiaankaan ihan tasalaatuinen. Vire alkoi mielestäni löytyä uudelleen Kunnes löydän sinut -romaanin kohdalla, ja Viimeinen yö Twisted Riverillä ja Minä olen monta ovat olleet huikeita lukukokemuksia.




Ensi kesänä olisi tarkoitus uusia Paksu heinäkuu -lukutempaus blogissani, ja siihen taidan tuon Ihmeiden tien säästää.

Lukijasuhteeni Juha Itkoseen ei ole aivan yhtä intohimoinen kuin Irvingiin. Olen ollut jo kokeneempi lukija Itkosen esikoisteoksen ilmestyessä, ja vaikka Myöhempien aikojen pyhiä tekikin vaikutuksen, se ei ollut Irvingin tavoin järisyttävä. Itkonen on mielestäni monta astetta arkisempi Irvingiä, mikä ei suinkaan ole moite. Itkosen romaaneissa minua on eniten viehättänyt kokemus samasta sukupolvesta ja pikkukaupunkilaisuuden ytimen tavoittamisesta. Nostalgiaakin on Itkosen kirjoissa juuri sopivasti, eikä se suinkaan aina ole romantisoivaa vaan paikoin aika viiltävääkin.

Itkosen teoksista olen kirjoittanut joukon lehtiarvioita, viimeisimpänä keväällä Palatkaa perhosista. Sitä varten ’jouduin’ lukemaan myös kulttiromaanin Anna minun rakastaa enemmän, joka ei lukeudu edelleenkään parhaisiin Itkosen teoksiin minun asteikollani. On toki helppo nähdä, miksi se aikanaan (ja edelleen) monia puhutteli ja herätti huomiota.

'


Suosikkini Itkosen tuotannosta on Hetken hohtava valo, josta olen kirjoittanut muun muassa näin:

”Teos on myös tutkielma isän ja pojan vaikeasta suhteesta. Eskon musertava varjo tuntuu tukahduttavan erityisesti Esan alleen. Toisaalta siellä varjossa rimpuilee myös vaimo Liisa. Ihmissuhteisiin kuuluva puhe on Eskolta jäänyt oppimatta, eikä Esakaan siinä kovin hyvä ole: ”Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.”





Itkonen on jälleen kirjoittanut vaikuttavan ja nautittavan romaanin. Henkilökuvauksen ohella vahvaa on tarkasti piirretty ajankuva.”



Kolmantena muttei suinkaan vähäisimpänä I-hyllyläisenä esittelen huikean Emmi Itärannan. Itärannan Teemestarin kirja on oivallinen esimerkki siitä, että kokenutkin lukija voi hurmaantua hienon lukukokemuksen äärellä:

”Minä ihastuin paitsi kieleen, taitavasti rakennettuun maailmaan ja kiehtovaan tarinaan myös tiettyyn japanilaiseen tyyliin, joka kirjasta huokuu. Teeseremonioitten ikiaikaisuus, rauha ja kunnioitus säteilevät tyyneyttä koko kirjan tunnelmaan. Loppuratkaisu on vääjäämätön, mutta Itäranta ujuttaa siihen taitavasti myös pienen toivonkipinän.”
Edelleen allekirjoitan joka sanan!

Itärannan toinen romaani Kudottujen kujien kaupunki on muutamaa astetta hankalampi lähestyä ja vaatii lukijalta ponnistelua esikoisteosta enemmän. Itärannan tapa käyttää kieltä on kuitenkin ennallaan ja edelleen yhtä lumoavaa. Kovasti odotan hänen tuotannolleen jatkoa. 





***
Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***

I-hylly (24.9.2016):

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
(Tammi, 2010), ostettu, lukematta
Jarmo Ihalainen. Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko, 2012), ostettu, lukematta
Gerry Birgit Ilvesheimo: Kuristajaviikunat (Johnny Kniga, 2003), ostettu ja a-kpl, luettu
John Irving: Kaikki isäni hotellit (Tammi,1981), ostettu, luettu
John Irving: Ystäväni Owen Meany (Tammi,1989), ostettu, luettu
John Irving: Tuulesta temmattu tyttöystävä (Tammi, 1996), ostettu, lukematta
John Irving: Sirkuksen poika (Tammi, 1994), ostettu, luettu
John Irving: Leski vuoden verran (Tammi, 1998), ostettu, luettu
John Irving: Neljäs käsi (Tammi, 2001), ostettu, luettu
John Irving: Kunnes löydän sinut (Tammi, 2006), ostettu, luettu
John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä (Tammi, 2010), ostettu, luettu
John Irving: Minä olen monta (Tammi, 2013), ostettu, luettu
John Irving: Ihmeiden tie (Tammi, 2016), ostettu, lukematta
Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi (Kirjayhtymä, 1995), ostettu, luettu
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (Teos, 2005), ostettu, luettu (nykyinen kappale, pokkariversio, taitaa olla lahja kustantajalta)
Juha Itkonen: Kohti (Otava, 2007), a-kpl, luettu
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (Otava, 2012), a-kpl, luettu
Juha Itkonen: Ajo (Otava, 2014), a-kpl, luettu
Juha Itkonen: Palatkaa perhoset (Otava, 2016), a-kpl, luettu
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos, 2012), arvontavoitto kustantajalta, luettu
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015), ostettu, luettu


***

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:


torstai 22. syyskuuta 2016

Nina Peura: Kultasadetta



Ennuste ei ollut kovin hyvä, kun aloittelin Nina Peuran dekkaria Kultasadetta. Kansiliepeessä nimittäin kerrotaan, että kyseessä on Peuran kolmas jännitysromaani ja että ensimmäinen oli nimeltään Kuolemankukkia. Viimeksi mainitun kansikuva kolkutteli jotain muistissani, ja kas, olen aikoinani lopettanut kirjan kesken heti alkusivuillaan. Valitettavasti on sanottava, ettei Kultasadetta juurikaan parempi ollut, vaikka sen velvollisuudentuntoisesti loppuun asti kahlasinkin. Tyyli on edelleen vaivaannuttavan teennäistä ja ponnetonta, jaarittelevaa ja kaikkea muuta kuin jännittävää.

Helsinkiläisen East Paper -nimisen perheyrityksen toimitusjohtaja Gunnar Suurmaa löytyy aamulla vuoteestaan kuolleena. Vaimo Laila Suurmaa, omaa sukua Östman, löytää miehensä ja miettii, miten tilanteessa pitää toimia. Paikalle lampsivat ensin poliisit, sitten lääkäri ja lopulta hautausurakoitsija. Kaikki ovat yksimielisiä: mies on kuollut sydänkohtaukseen. Pitkän päivän päätteeksi leski alkaa soitella lapsilleen suruviestiä. Samalla lukijalle esitellään Suurmaan perhe. Käy ilmi, että perhe ei ole koskaan ollut kovin sopuisa. Isä on ollut tyrannimainen, vaativa ja lapsiaan eriarvoisesti kohteleva.

Rikoskomisario Olli Berg kuitenkin kiinnostuu poliisipartion raportista ja päättää tutkia terveen miehen kotikuolemaa hieman tarkemmin. Seuraa kiusallisen kömpelöä kyselemistä ja jaanailua Suurmaan pariskunnan tavoista jakaa kasvatus- ja ansaintavastuuta. Ruumiinavauksen päättämisestäkin jahnataan vaikka kuinka pitkään, ja se venyy venymistään. Vasta kirjan viimeisillä sivuilla selviää, että kyse on kuin onkin murhasta. Kuka sen teki, miten ja miksi, selviävät kuin itsestään loppusivuilla.

Sitä ennen lukija on pitkästytetty lähes hengiltä kuvailemalla Lailan ja Gunnarin avioliiton vaiheita East Paperin historiikin ohella. Perilliset kinaavat, miten firman asiat pitäisi järjestellä uudessa tilanteessa ja välillä vähän kokkaillaankin. Eipä sitten juuri muuta.

Nina Peura: Kultasadetta
Mäkelä 2015. 262 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri



Sivutyönään kirjoittava luokanopettaja Kirsi Pehkonen on ehtinyt julkaista monenmoista ennen esikoisdekkariaan Karhuvaaran uhria, ja se kyllä näkyy erittäin myönteisesti. Pehkosen kieli on sujuvaa ja dialogi luontevaa. Kirjan rakenne on hallittu ja toimiva, ja juonikin toimii kiitettävästi. Harva kokenutkaan dekkaristi saa pakettia toimimaan yhtä hyvin. Karhuvaaran uhrin hyvät ominaisuudet eivät sitä paitsi jää vielä tähän.

Monen viime aikoina lukemani dekkarin äärellä olen miettinyt erityisesti kirjan alun tärkeyttä. Alun, siis ensimmäisten tarinan sivujen, pitää olla vetäviä, mieluiten koukuttavia. Suoraan asiaan on dekkarireseptissä lähes välttämätön ainesosa. Pehkonen ratkaisee sen käyttämällä tuttua kikkaa eli ennakoimalla, näyttämällä palan myöhemmistä tapahtumista, ja käyttäen murhaajan näkökulmaa. Sitten on jo varaa aloitella hitaammin, hyvin taustoittamalla sekä henkilöitä, heidän suhteitaan ja miljöötä. Lukija on kuitenkin jo vakuutettu, että vielä tässä ruumis kylmenee ja silmä sammuu.

Genreltään Karhuvaaran uhri on perinteinen arvoitusdekkari. Ensin tapetaan yksi kirjan henkilöistä (en halua paljastaa, kuka, koska ainakin minulle uhri tuli miltei täytenä yllätyksenä!), sitten aletaan selvittää, kuka sen teki. Tyylipuhtaaseen tapaan hyvin monella on ainakin jonkinlainen motiivi ja tilaisuuskin surmatyöhön. Poliisin haparoidessa johtolankaviidakon uumenissa yksi keskeisistä henkilöistä joutuu vielä kamppailemaan tosissaan hengestään tappajan kynsissä ennen kuin kaikki saadaan sievästi pakettiin.

Kiehtovinta antia Karhuvaaran uhrissa on tapahtumaympäristö ja siihen liittyvä materiaali. 
Tapahtumat sijoittuvat kainuulaiseen erämaahan Karhuvaara-nimiseen luontokuvauskeskukseen. Entiseen seurakunnan leirikeskukseen perustetun liikeyrityksen isä on itsekin luontokuvausta harrastanut Esko, eronnut ja hieman viinaan menevä keski-ikäinen mies. Muutaman luottoalaisensa kanssa Esko pyörittää yllättävän kansainvälistä liiketoimintaa, jossa kantavana ideana on karhujen valokuvaaminen haaskalla pienistä kojuista. Valo- ja elokuvaamaan tulevat niin ammattilaiset kuin täydelliset amatööritkin.

Reippaana kesäapulaisena Eskolla on parikymppinen kummityttö Johanna, jolla on dekkarissa keskeinen rooli. Kun leppoisat poliisit saapuvat paikalle selvittämään henkirikosta, alkaa lähes jokaisen paikalla olijan taustoista selvitä jotain salattavaa tai ainakin yllättävää. Loppuhuipennus on hyytävyydessään vertaansa vailla!

Pehkonen selvästikin tietää, mistä kirjoittaa. Luontokuvausturismista saa tämän dekkarin lukemalla aimo annoksen silkkaa tietoa ja kaiken lisäksi kiinnostavassa muodossa. Karhuvaaran asiakkailla on jokaisella hyvin kirjavat motiivit vierailulleen, ja niiden avulla Pehkonen valottaa ilmiötä eri näkökulmasta ilman, että joutuu yhtään luennoimaan tai saarnaamaan. Takakannessa uhataan, että tämän kirjan luettuaan ei enää koskaan katso television luontodokumentteja entisin silmin, ja pahaa pelkään, että takakansiteksti on oikeassa. Sama ristivalotus lankeaa luontokuviin ylipäätään, samoin suurpetoihin, metsästykseen, luonnonsuojeluun, lööppijulkisuuteen ja muihin kirjan teemoihin. Pehkonen kirjoittaa niin elävästi, että melkein voisin harkita karhuretkeä itsekin. Ehkä.

Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri
Myllylahti 2015. 269 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Kirjamessuliput arvottu ja uusi arvonta!



Syksyn kirjariennot alkavat ihan toden teolla käynnistyä! Messukuukausi lokakuu alkaa jo häämöttää mukavasti näköpiirissä. Harjoittelusta kävi hienosti lauantainen Dekkarifestivaali Helsingissä, josta kerron tarkemmin tunnelmia tuonnempana. Oli muuten murhaavan hieno tapahtuma!

Mainiota esimakua messutunnelmista annettiin perjantaina Turun kirjamessujen vapaaehtoiselle somelähettiläiden joukolle. Messujen ohjelmapäällikkö Jenni Haukio oli poiminut massiivisesta messutarjonnasta tärppejä moneen makuun. Tyhjä messuhallin piha ja kaikuvat käytävät tuntuivat hieman kummallisilta, mutta vain vajaan kahden viikon päästä kuhina on melkoinen!


Elokuun lopulla julistin blogini seuraajille messulippuarvonnan Enni Mustosen Ruokarouva-romaanin esittelyn lopussa. Mustosen Ruokarouva on yksi kolmesta messujen lukupiirikirjoista. Messulukupiirit ovat osa Otavan messuohjelmaa, ja olen mukana seuraamassa Ruokarouvan ruodintaa bloggaajana. Tunnelmia keskustelusta voi seurata blogini somekanavilta ja myöhemmin täältä blogista.



Kahden kirja- ja ruokamessujen päivälippupaketin arvontaan osallistui yhteensä kahdeksantoista henkilöä blogin ja Facebookin kautta. Tein arvonnan lahjomattomalla random.org-sivun sovelluksella, ja voittajaksi arpoutui Miisu P! Onnea! Laitathan Miisu P minulle sähköpostitse postiosoitteesi, niin saat liput ennen messuviikonloppua kotiisi. Toivottavasti kiinnostavia pienkustantamojen runoteoksia löytyy!


Jotta ei pettymys olisi liian kova nieltäväksi, järjestän saman tien lohdutuspalkintoarvonnan! Tällä kertaa palkintopakettiin sujahtaa yksi yhden päivän messulippu Turun kirjamessuille sekä Paolo Coelhon teos Accran kirjoitukset. Messuilla jaetaan samaa kirjaa vieraileville koululaisryhmille, ja somelähettiläät saivat myös omat kappaleet tätä. Kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna 2013 Bazarin kustantamana.


Arvontasäännöt ovat samat kuin viimeksikin:

Arvonta tapahtuu kaikkien niiden henkilöiden kesken, jotka jättävät kommentin alle (tai blogini Facebook-sivuille tämän jutun linkin alle) ja kertovat halukkuudestaan osallistua arvontaan sekä paljastavat omat messutärppinsä eli mitä aikovat erityisesti Turun kirjamessuilla tällä kertaa käydä kuulemassa, näkemässä ja kokemassa.

Arvontaan voi osallistua perjantaihin 23.9. klo 12.00 asti, ja voittaja paljastetaan samana iltana. Mukaan on syytä liittää jonkinlainen yhteystieto, jotta varmasti saan paketin postiin viimeistään maanantaina 26.9.

Lipun olen saanut Turun kirjamessuilta, ja sillä pääsee myös samaan aikaan järjestettäville Turun ruokamessuille. Yhden lipun arvo on 16 euroa.



Onnea arvontaan! Messuilla tavataan!

Arpaonni oli tällä kertaa suotuisa nimimerkille Lammas, jonka numeron
lahjomaton random.org nosti yhdentoista osallistujan joukosta!
Lämpimät onnittelut!

Kiitos vielä kaikille osallistujille mielenkiinnosta!
Turus nährä!

torstai 15. syyskuuta 2016

Outi Pakkanen: Helle



Jälleen kerran kirjan kannet suljettuani pysähdyin miettimään, mitkä teokset voidaan luokitella dekkareiksi. Kielitoimiston sanakirja määrittelee dekkarin salapoliisiromaaniksi ja sen taas rikosromaaniksi, jonka ”sankarina tav. on salapoliisi ja jolle on tyypillistä, että lukija voi itse yrittää ratkaista juonen sisältämän ongelman.” Määritelmät ovat tietysti määritelmiä, ja kirjallisuuden tehtävänä on rikkoa määritelmien rajoja. Mutta tekeekö romaanista dekkarin viimeisillä sivuilla vahingossa paljastuva rikos, jota kukaan ei koeta ratkoa vaan syyllinen oksentaa kaiken vapaaehtoisesti kohdalle sattuvalle päähenkilölle? Vai tekeekö kirjasta dekkarin se, että sen tekijä on joskus laskettu dekkaristiksi, vieläpä dekkarikuningattareksi?

Outi Pakkasen Helle sai lievästi happamasti veikkaamaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Kuin epäilevää lukijaa rohkaisemaan kanteen on vielä erikseen painettu banneri Anna Laine -dekkari. Pakkasen vakilukijat tuskin pahasti pettyvät varsinaisen jännitysjuonen puuttumiseen, mutta jos olisi liikkeellä kirjakaupassa etsimässä itselleen uutta kotimaista dekkarituttavuutta, pettymys saattaisi olla karvas. Itse en pettynyt, mutta ennakko-odotuksistani huolimatta olin siis kitkerä.

Freelance-graafikko Anna Laine viettää kylmää juhannusta ystävättärensä mökillä Lohjanjärven rannalla, kun hän saa hälytyksen naapuriltaan. Annan asunnossa on tapahtunut vesivahinko. Elämään yleensä hyvin rauhallisesti suhtautuva Anna menee tolaltaan. Kuin ihmeen kaupalla ystävättären vanha täti on joutunut sairaalaan ja tämän asunto Etu-Töölössä on tyhjillään. Anna ja Justus voivat muuttaa sinne, kunnes koti on taas kunnossa.

Pian Anna huomaa seuraavansa kiinnostuneena kerrostalon asukkaiden puuhia. Rapussa asuukin varsin värikästä joukkoa. Yllättäen Anna myös tajuaa rakastuneensa korviaan myöten komeaan Jyriin, joka on katkeroitunut vaimonsa lähdöstä ja seuraa tämän ja poikansa elämää Annan naapurina. Mutta Jyrillä tuntuu olevan rappunaapureissa muitakin ihailijoita kuin Anna.

Henkilögalleria on tupaten täynnä karikatyyrisia hahmoja. On perinteinen kerrostalokyttääjä sekä ärsyttävä jokapaikanhöylä puuhamies, on pidättyvä virkanainen ja hieman boheemi naispari. Ilmassa on kieltämättä jännitteitä, jotka huipentuvat rappujuhlassa samaan aikaan, kun helleputki päättyy rajuun ukonilmaan. Ei ole Pakkasen syy, että viime aikoina kovin moni kotimainen dekkari on huipentunut ukkosmyrskyn pauhinassa. Valitettavasti murha ei kuitenkaan vaikuta mitenkään uskottavasti perustellulta uuvuttavan perusteellisen pohjustuksenkaan jälkeen.

Helteessä on 332 sivua, joista viimeiset parikymmentä on varattu tarinassa kokattujen ruokien resepteille. Ruoat vaikuttavat oikein herkullisilta, eikä minulla ole mitään reseptejä vastaan, oikeastaan päinvastoin. Harmitti vain, kun aloin kirjan sivujen huvetessa lopulta jännittää sitä, tapahtuuko tarinassa lopulta jonkinlainen rikos vai ei. Jäi vahvasti maku, että kirjoittaja itsekin on huomannut jossakin liuskapinon huomaamatta noustua romaanin mittoihin, että jonkun pitää vielä kuollakin. Sitten hän on vain äkkiä päättänyt, kenet nitistää ja miksi. Anna vain sitten tosiaan sattuu paikalle, kun syyllinen haluaa tunnustaa, ja se siitä sitten.

Lopputulos olisi ollut ehjempi, jos olisi kirjoitettu ihan reilusti Helsinkiin sijoittuva leppoisa ihmissuhderomaani ilman väkinäisen kömpelösti toteutettua rikoskäännettä. Mukavaa vaihtelua on myös edes pieni maisemanvaihdos Lauttasaaresta Töölön suuntaan, sillä miljöökuvaus on kiistämättä Pakkasen vahvuuksia. Jälkisanoissa kirjailija vielä paljastaa, että taustalla on omakohtainen kokemus väistötiloihin muutosta.

Outi Pakkanen: Helle
Otava 2015. 332 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.