torstai 13. joulukuuta 2018

Maria Turtschaninoff: Maresin voima #nuortenkirjatorstai




Voi mikä kirja! Totaalirakastuin Maria Turtschaninoffin kolmanteen Punaisen luostarin kronikoita -sarjan osaan Maresin voima. Se on juuri sellainen kirja, jollaisia olisi riemuiten ahminut jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun vielä edes niukasti olin kohderyhmää eli ns. nuori aikuinen, Young Adult -kirjallisuuden lukija. Mutta eipä hätää, kun mikään ei kiellä meitä mummoikäisiäkään nauttimasta YA-kirjoista!

Maresin voiman parissa uppouduin Turtschaninoffin luomaan rikkaaseen maailmaan, nautin tutustuessani yhä paremmin tarinan henkilöihin, ennen kaikkea tietysti Maresiin, jännitin ja pelkäsinkin vähän, tunsin inhoa, myötätuntoa ja voitonriemua. Lopussa myös itkin. Sitä ei kannata säikähtää, sillä itkeskelen kovin helposti.

Punaisen luostarin kronikoissa on siis aikaisemmin ilmestynyt kaksi fantasiakirjaa, Maresi ja Naondel. Ne liittyvät hyvin löyhästi toisiinsa, jos ollenkaan. Sen sijaan Maresin voima on lähes suoraa jatkoa Maresille. Jos on lukenut Maresin mutta ei vielä Naondelia, voi huoleti lukea ensin Maresin voiman. Minua jäi kaivelemaan tätä uusinta kirjaa lukiessani, etten vieläkään ole lukenut Turtschaninoffin aikaisempaa teosta Arra, sillä siihen viitataan aivan suoraan pariinkin otteeseen tarinan tuoksinassa. Mutta jospa ensi vuonna olisi Arrallekin aikaa.

Maresi on kotoisin Rovasista, mahtavan Urundian valtakunnan karusta ja metsäisestä maakunnasta. Vaikean nälänhädän aikaan Maresin maanviljelijävanhemmat tekivät raskaan päätöksen ja lähettivät alle kymmenvuotiaan tyttärensä kauas etelään tarunhohtoiseen Punaiseen luostariin Menoksen saarelle parempien mahdollisuuksien äärelle. Naisten valtakunnassa Maresi kasvoi, oppi monenlaisia hyödyllisiä taitoja, kuten lukutaidon, koki kauhunhetkiä miesjoukon hyökättyä luostariin ja teki joukon urotekoja Akan, kuoleman jumalattaren avulla. Tästä kaikesta kertoo Maresi.

Maresin voimassa, joka on kirjemuotoon kirjoitettu romaani, seitsemäntoistavuotias Maresi palaa kotiin Rovasiin. Hän ei ole ollut koko aikana missään yhteydessä kotiväkeensä tai -maahansa, joten paluu on sekä riemukas että raastava. Punainen luostari ja sen asukkaat ovat nyt hänen kotinsa ja perheensä, vaikka ne ovat nyt ikuisesti taakse jääneitä. Silti äidin ja isän kohtaaminen on unelmien täyttymys! Ainakin alkuun.

Maresi on saapunut Rovasiin ja pikkuruiseen Sárun kylään suorittamaan tehtävää, kutsumustaan. Hän haluaa perustaa koulun tytöille, jotta nämä oppisivat lukemaan ja kaiken sen, minkä Maresikin on saanut Punaisen luostarin suojissa oppia. Tehtävä on kunnianhimoinen, eikä Maresi osannut ollenkaan etukäteen kuvitella, mitkä kaikki esteet sen tielle kertyisivät.

Yksi vaikeimmista asioista Maresin uudessa arjessa on tottuminen miesten jatkuvaan läsnäoloon. Tapahtumat Menoksen saarella ja nunnien opit ovat iskostaneet hänen selkärankaansa pelon. Miehet edustavat pahaa ja vaaraa. Kotikylässä on kuitenkin pääasiassa hyviä miehiä, kuten isä, pikkuveli, sisaren aviomies. Mutta ei Maresin pelko ole valitettavasti katteetonta Rovasissakaan. Käskynhaltija nádor pitää maakuntaa tiukassa otteessaan raakalaismaisten sotilaidensa avulla.

Jännite ei siis tällä kertaa synnykään naisten ja miesten välisestä konfliktista vaan yhteinen vihollinen tulee ulkopuolelta. Silti Maresin voiman yksi keskeinen teema on tasa-arvo ja erityisesti naisen asema. Maresi katsoo kriittisesti ympäröivää yhteisöä ja sitä, mitä toimintaedellytyksiä siinä naisella on.

Mahdollisuudet ovat kapeat: joko avioliitto ja äitiys tai kotityttäreksi jääminen, jolloin velvoitteena on hoitaa vanhempiaan ja palvella taloa pitävän veljen perhettä. Kumpikaan vaihtoehto ei toisenlaista elämää nähnyttä Maresia houkuta. Hän toistaa moneen kertaan, ettei aio koskaan avioitua tai hankkia lapsia. Se ei johdu siitä, etteikö hän kaipaisi kumppania ja omaa perhettä, vaan on ainoa mahdollinen valinta. Maresi kuitenkin oppii myös, mitä tarkoittaa olla nainen miehen sylissä. Akan palvelijakin voi tuntea, mitä Neidolla ja Äidillä voisi olla tarjottavinaan. Onko näiden asioiden yhdistäminen mahdotonta?

Mikä sitten on voima, johon kirjan nimikin viittaa? Sitä ei oikein tiedä Maresi itsekään. Akka, kuoleman jumalatar on hänelle tuttu, mutta Akkaa ei voi hallita. Myös maa itse tuntuu kutsuvan Maresia, mutta mitä se häneltä haluaa? Tuulta hän oppi hallitsemaan jo Menoksella. Mutta mitä hyötyä on noista piilevistä voimista, joita kyläläiset tuntuvat oudoksuvan ja äiti paheksuvan? Vähitellen asiat loksahtelevat paikoilleen, mutta Turtschaninoff ei lukijan harmitukseksi kirjoita läheskään kaikkea auki! Erityisesti minua jäi kutkuttamaan Maresin äidin tarina, josta Turtschaninoff paljastaa vain täkyjä.

Tarinan mittaan Maresi oppii paljon itsestään, elämästä ja maailmasta. Hän myös pääsee lopulta itse opettamaan ja näkee, millaisia mullistavia vaikutuksia lukutaidolla on ihmisten elämään – taito on niin vaarallinen, että Urundian hallitsijakin suhtautuu sen levittämiseen epäluuloisesti. Kirjat, paperi ja kynät ovat kallisarvoisia aarteita. Kirjoista opittu tieto on myös lopulta elintärkeä apu, kun Maresin on ratkaistava kansansa kohtalo.

Punaisen luostarin kronikat saa Maresin voimasta upean päätöksen (niin ainakin olen ymmärtänyt, siis että sarja päättyy). Ihana kirja! Turtschaninoffia ei hehkuteta yhtään turhaan.

Maria Turtschaninoff: Maresin voima. Punaisen luostarin kronikoita 3.
Breven från Maresi. Krönikor från det Röda klostret.
Suomentanut Marja Kyrö.
Tammi 2018. 383 s.

Arvostelukappale.

***











Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Tulossa:

Heidi Silvan: John Lennon minussa 20.12.2018
Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska 

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

J. Pekka Mäkelä: Hunan




Eletään vuotta 1935. Kiinan ja Japanin suhteet ovat äärimmilleen jännittyneet. Joidenkin näkemysten mukaan sota valtioiden välillä on jo alkanut. Kiinan sisäisetkään olot eivät ole vakaat, vaan Kuomintangin joukot taistelevat kommunisteja vastaan. Euroopassakaan ei kovin hyvältä näytä. Saksa ja Japani ovat solmineet keskenään kumppanuussopimuksen. Toisen maailmansodan kumun melkein jo kuulee.

Kuohuvaan ja kiehtovaan Kiinaan matkustaa suomalainen matematiikan opettaja Helvi Söderman 33-vuotiaana toteuttamaan kutsumustaan eli tekemään lähetystyötä, käännyttämään pakanauskoisia kiinalaisia kristityiksi. Tarkoitus on viipyä maassa noin kymmenen vuotta. Jos hyvin käy, tuona aikana voisi kerran tai kaksi käydä lomalla Suomessa.

Helvillä ei lomien suhteen käy tuuri. Japanin hyökkäys Kiinaan alkaa toden teolla pari vuotta Helvin saapumisen jälkeen ja sota riehuu maassa vuosia. Helvi palaa kotimaahansa vasta vuoden 1946 loppupuolella.

Samalla aluksella Helvin kanssa kohti Kiinaa matkustaa myös sveitsiläinen herrasmies ja toimittaja Johann Caspar Wolff, joka myöhemmin avioituu sveitsiläisen Anneliesen kanssa Kiinassa. Pariskunnalla on yhteinen haave kirjoittaa ja kuvittaa kirja, joka kertoisi todellisesta Kiinasta, siitä, joka on länsimaisten tarkasti rajattujen toimilupa-alueiden ulkopuolella. Kirjasta tulee lopulta Johannille jonkinlainen pakkomielle. Kirjaansa varten Johann haastattelee myös Helviä ja tämän työtovereita lähetysasemalla.

Helvi Söderman oli kirjailija J. Pekka Mäkelän isotäti ja siis oikea, historiallinen henkilö. Södermanin kirjoittamat niukat päiväkirjamerkinnät Kiinan-ajalta muodostavat Mäkelän Hunan-romaanin rungon. ”Helvi-tädin tekstiä on luettavuuden vuoksi editoitu ja joitakin nimiä on muutettu fiktiivisen tarinan tarpeisiin sopivaksi, mutta pääosin olen pyrkinyt pitämään päiväkirjalainaukset autenttisina. Muut kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat romaanikirjailijan mielikuvituksen tuotetta.” Näin kertoo kirjailija Hunanin jälkisanoissa.

Henkilöitä ja sitä kautta näkökulmia Hunanissa onkin runsaasti. Ääneen pääsevät jo mainittujen Helvi Södermanin, Johann Caspar Wolffin ja Anneliese Burkhalterin (myöhemmin Wolffin) lisäksi suomalaiset lähetystyöntekijät Ilta Auermäki ja Arvi Mäkilä.

Paikallisia ääniä edustaa muun muassa Lung Po-Shan, ikääntyvä ja eläkkeelle vetäytynyt piirituomari, jolla on vanhan tavan mukaan kaksi vaimoa. Nuoret Kou Fu-Shen ja Chan Yin päätyvät lähetysaseman kautta tarinaan ja aikanaan taistelemaan kommunistien riveihin. Liu Ti työskentelee myös lähetysasemalla ja kertoo tarinansa Helville. Liu Ti on joutunut kyläänsä tunkeutuneiden sotilaiden raiskaamaksi ja tullut raskaaksi. Tytär Liu Chin-chih on lähetetty kaupunkiin tädin hoiviin.

Liu Chin-chihistä tulee ainakin minulle keskeinen henkilö moniaalle hajoavassa tarinassa. Historia toistaa itseään kammottavalla tavalla, kun japanilaiset riehuvat valtaamassaan Nankingissa ja tappavat Liu Chin-chihin perheen ja miltei hänet itsensäkin. Tapahtuma jättää karut jäljet tytön ruumiiseen mutta vielä pahemmat tämän mieleen. Hän saa väsymättömiksi seuralaisikseen kuolleen äitinsä, isotätinsä ja oman itsensä henget.

Keskeinen ero länsimaisen ja kiinalaisen ajattelutavan välillä on suhtautuminen tuonpuoleiseen siirtyneisiin. Kiinalaisille kuolleet esi-isät ovat läsnä arjessa, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Lung Po-Shan ei tee mitään perhettään koskevaa päätöstä tiedustelematta esi-isien mielipidettä. Välillä keskustelut ovat sapekkaitakin, eivätkä esi-isät suinkaan aina hyväksy Lung Po-Shanin ratkaisuja.

Runsaat viisisataa sivua käsittävä romaani on pakostakin episodimainen, kun sen pitää kattaa yli kymmenen vuoden ajanjakso ja kun siinä on yhdeksän eri näkökulmaa. Mäkelä rakentaa tämän episodimaisuuden varassa hienon vaikutelman sekasorrosta, joka sopii hyvin romaanin miljööseen. Romaaniperinteen mukaan mosaiikista muodostuu lopulta hämmästyttävänkin selkeä kuvio, kun irrallisilta vaikuttavat kohtalot kietoutuvat kiehtovasti yhteen.

Suomalaiset lähetystyöntekijät kokevat maailmanhistorian kuohuissa kovia. Kärsimys ja kammottavat raakuudet tulevat heidänkin lähietäisyydelleen ja vaikuttavat heihin niin fyysisesti, henkisesti kuin hengellisestikin. Toisten uskoa koettelemukset vahvistavat, mutta toiset kokevat uudenlaisen herätyksen ja kutsumuksen. Samaan aikaan kun on yritettävä selviytyä hengissä ja autettava muita, kalvaa heidän mieltään myös huoli kotimaasta ja sukulaisista siellä. Hämmästyttävästi uutiset kuitenkin kulkivat tuohonkin aikaan maanosasta toiseen.

Tarina päättyy siis rauhan tuloon ja suomalaisten kotiuttamiseen vuonna 1946. Lopussa vielä lyhyt vuoteen 1986 sijoittuva epilogi, jossa Helvi Söderman on sairaalassa ja käy lyhyen keskustelun minäkertojan kanssa. Siinä vedetään yhteen muutamia irrallisia lankoja, kuten Iltan ja Arvin tarinat.

Hunan on monin tavoin kiehtova romaani. Mäkelä avaa henkilöiden kautta erilaisia ikkunoita moniin suuntiin. Sodan raivo on yksilöiden näkökulmasta kammottavaa, eikä Kiinan ja Japanin välinen sota tee siitä ainakaan positiivista poikkeusta. Liu Chin-chihin kohtalo jäytää mieltäni edelleen ja varmasti pitkään. Harmillisen arvoituksellisiksi jäivät kirjan perusteella suomalaisten lähetystyöntekijöiden ajatukset ja tunteet. Niihin olisin mielelläni pureutunut syvemmällekin.

J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like 2018. 549 s.


Ostettu.



torstai 6. joulukuuta 2018

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia #nuortenkirjatorstai





Äidinkielen opettaja ja kirjailija Jyri Paretskoi täsmäkirjoitti K15-kirjansa yläkoulun (poika)oppilaille, joille lukeminen on vaikeaa ja kirjaan tarttuminen ylivoimaista. Keväällä ilmestynyt teos osoittautui hyvin onnistuneeksi ainakin sen palautteen perusteella, mitä sille on tullut Facebookin äidinkielen opettajien ryhmässä. Luokista on kuulunut spontaaneja toiveita saada äkkiä lisää!

Onneksi Paretskoi ja Otava vastaavat myös tähän huutoon nopeasti, sillä jo tänä syksynä ilmestyi Ronin, Nikon ja Saran kommelluksiin jatkoa K15 – Salaisuuksia -kirjan muodossa. Lisää on tulossa ensi vuoden mittaan ainakin kahden kirjan verran.

K15 – Salaisuuksia jatkaa melko suoraan siitä, mihin K15 jäi, mikä on luonnollisesti hyvä asia. Lukijan on helppo sujahtaa sisään kirjaan. Mitään ei tosin haittaa sekään, jos sattuu vahingossa aloittamaan suoraan tästä kakkososasta, tarina ja henkilöt avautuvat kyllä nopsaan.

Niko, Sara ja Roni viettävät kahdeksannen luokan jälkeisen kesäloman alkupuolen päivää. Sosiaalisesti kömpelön Ronin 15. syntymäpäivä lähenee. Äiti on luvannut silloin vihdoinkin paljastaa, kuka on Ronin isä. Roni on rakennellut mielessään mahtavaa tulevaisuutta isänsä kanssa. Nikolla taas on pulma. Hän on korviaan myöten rakastunut – Saraan. Ujo poika ei millään keksi, miten kertoa tunteistaan tutulle tytölle. Onneksi, tai epäonneksi, kuinka vain, Roni lupaa auttaa.

Seuraa tietysti monenlaista kommellusta ja väärinymmärrystä, kun Niko Ronin avustamana käy toimeen. Lopputulos on kaikesta huolimatta se, että Sara ja Niko päätyvät yhteiselle ja kahdenkeskiselle naku-uinnille!

Ronin syntymäpäivähuipennus sen sijaan kohtaa yllättävän vastuksen, kun äiti asettuukin vastahankaan. On sittenkin liian aikaista paljastaa totuus. Vai onko? Entä onko tieto sittenkään Ronin kannalta hyvä vai huono juttu? Paretskoi on virittänyt melkoisen koukun kirjan loppuun. Lukijakin joutuu miettimään, miten tilanteesta selvitään mahdollisimman vähin vahingoin eteenpäin.

Jyri Paretskoi: K15 – Salaisuuksia
Otava 2018. 94 s.


Arvostelukappale.

***
Tämän vuoden aikana lukemistani uusista kotimaisista nuortenkirjoista saa melko vähällä vaivalla rakennettua kokonaisuuksia, joiden avulla voi ainakin yrittää johdatella kaikkein heikoimpia ja vastahankaisimpia lukijoitakin kokonaisten kirjojen pariin. Esimerkiksi näin:

Selkokirjoja tai suoraan Jyri Paretskoin K15-sarja.

Kalle Veirron Ohut hauska kirja ja/tai Ohut hauska kirja 2.

Aleksi Delikouraksen Nörtti-sarja (ei ollut mukana #nuortenkirjatorstai-sarjassa, mutta kannattaa silti muistaa!).

Jyri Paretskoin Shell’sAngles -sarja.

***










Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 

Tulossa:

Maria Turtschaninoff: Maresin voima 13.12.2018
Heidi Silvan: John Lennon minussa 20.12.2018
Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska 


tiistai 4. joulukuuta 2018

A. M. Frost: Näkymätön kuolema #dekkaritiistai




’Yksi asia vielä.’ Helle kääntyy katsomaan Jangia silmiin. Nenässään hän tuntee leivinuunissa kypsyvien leipien tuoksun. ’Niin?’ ’Sinähän olet Valpon agentti, eikö niin?’ Jang kysyy. Helle jähmettyy, mutta vain sekunnin sadasosaksi. ’Mistä ihmeestä sinä sellaista päättelet?’ ’Liian monta yhteensattumaa tässä matkan varrella. Ja aika harva sairaanhoitaja osaa tapella kuin katujätkä.’ ”

Suomen armeijan majuri Peder Jang ei ole mikään tavallinen upseeri. Jang on tummakulmainen ja muutenkin komeakasvoinen pistävän sinisine silmineen, sekä pitkä ja lihaksikas. Raaka voima ei kuitenkaan ole hänen henkilökohtaisen puolustuksensa kulmakivi, vaan kiinalaisilta munkeilta opitut kehonhallinta- ja taistelumenetelmät. Myös kiinalainen sotafilosofia on Jangille tuttua ja siitä on hänelle kenttätyössä etua.

Poikkeuksellisia taitojaan Jang pääsee testaamaan syksyisessä Helsingissä vuonna 1939. Miehen kannoilla tuntuu olevan kiusallisia nuuskijoita. Entä miksi Kämpin viileä tarjoilijatar tuntuu jotenkin väärään paikkaan sijoittuneelta? Jangin lukuisat ulkomaanmatkat kiinnostavat niin Valpoa kuin Neuvostoliiton vakoojiakin.

Sodan alkamista odoteltaessa lukijalle esitellään myös Helsingin Sanomain toimittaja Arno Hautala, Jangin vanha ystävä, sekä Aulis Rasila Helsingin Pasilasta. Aulis saa muiden nuorukaisten tavoin kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Hautala haluaisi kovasti osallistua konkreettisesti isänmaan turvaamiseen, mutta silmävamma estää palvelukseen astumisen. Aulis Rasila taas tuntee olevansa kovin arka ja epävarma tuntemattoman ja pelottavan tulevaisuuden edessä. Mieluiten hän olisi jäänyt kotiin. Junassa matkalla Itä-Suomeen majuri Jang kiinnittää huomiota älykkääseen nuorukaiseen ja värvää tämän lähetikseen.

Myös karhumainen vääpeli Yrjö Valkama kuuluu sodan alettua Jangin lähipiiriin. Kun tositoimet Kannaksella alkavat, osallistuu majuri Jang poikkeuksellisen aktiivisesti toimintaan. Miehen ällistyttävistä strategiataidoista on korvaamatonta apua tarvikepulassa kärvisteleville joukoille, mutta muutama paha takaisku osoittaa, että aivan Jangin lähipiirissä on vakooja, joku, joka vuotaa suunnitelmat ajantasaisina viholliselle.

Paljon pahempi ongelma on rintaman tuntumassa Terijoella salaista asetta valmisteleva puna-armeijan everstiluutnantti Zhdanov. Tämän ainoana tavoitteena on taata nopea voitto Suomesta, sillä se palauttaisi hänet takaisin Stalinin suosioon ja sisäpiiriin. Pystyykö Peder Jang estämään venäläisten pirulliset suunnitelmat? Entä mikä osuus on viileällä kaunottarella Helle Haagalla kaikessa tässä?

Huomasin A. M. Frostin Näkymättömän kuoleman sattumalta Bazarin luettelosta. Vierasperäinen (ja kuhmolaisen sahanterän kaima) kirjailijan nimi kiinnitti huomiota, kun kirjan kerrottiin sijoittuvan talvisodan aikaan. Kyseessä onkin kirjailijasalanimi, jonka taakse kätkeytyy ’kirjaileva kaksikko’. Pintapuolisesti silmäilin kirjan esittelyn, tulkitsin sen mielessäni sopivan dekkariharrastajalle (sota-aikaan sijoittuva dekkari) ja poimin sen kuunteluun.

Pian huomasin, että olin asennoitunut hieman väärin. Näkymätön kuolema on osittain hyvinkin perinteinen sotakirja, jossa suomalaiset jermut pistävät kampoihin ylivoimaisina päälle vyöryville iivanoille. Taistelukohtauksia ja vatsanpohjaa jäätäviä tiedusteluretkiä tehdään sekavina sodan alkuviikkoina. Voitot ja raskaat tappiot vuorottelevat.

Rinnalla kulkee kuitenkin vakoilutrillerimäisiä juonia. Omien joukosta on seulottava vakooja, ja Terijoella häärivä Zhdanov, Jangin vanha tuttu, kuinkas muuten, on myös eliminoitava ja mieluiten ajoissa ennen kuin venäläisten kammottava juoni ehditään toteuttaa.

Faktan ja fiktion kudelma oli ensin vähän häiritsevä, kun lukiessani (= kuunnellessani) yritin kerrata mielessäni sodan kulusta ja sen aikaisista poliittisista kuvioista tietämiäni seikkoja ja sovitella niitä yhteen kirjan tapahtumien kanssa. Jossain vaiheessa kuitenkin oivalsin, että ei kannata olla turhan tarkka tosiseikkojen suhteen vaan on parempi vain antautua jännittävän seikkailun vietäväksi. Viihteeksi tämä on tarkoitettu ja sellaisena se erinomaisen hyvin toimiikin.

Koska en ole mikään puristinen sotakirja-asiantuntija, menivät Näkymättömän kuoleman taistelu- ja toimintakohtaukset melko täydestä. Esimerkiksi Helsingin ensimmäinen pommituspäivä on kirjassa kuvattu pysäyttävästi, samoin vihollisen linjojen taakse ujuttautuneen partion sabotaasi-iskun kuvaus sai hiukset pystyyn.

Päähenkilöt ovat lajityypeille eli sotaseikkailulle ja trillerille tyypilliseen tapaan karrikoituja. Peder Jangin mielenkiintoista taustaa väläytellään vasta aivan varovasti, joten sopivaa latausta jatkoa varten on jo olemassa. Karikatyyrimaisuudesta huolimatta tai sen ansiosta lukijan on helppo pitää sankareista ja vielä helpompi syvästi inhota pahiksia, mikä tuottaa suuren nautinnon, kun paha saa ansaitun palkkansa. Siis juuri niin kuin pitää ollakin.

Näkymätön kuolema saakin ensi vuonna jatkoa, sillä kyseessä on sarjan aloitusosa. En pane sitä lainkaan pahakseni. Mielelläni kuulisin ainakin, miten suomenpystykorva Aadolfin tarina jatkuu!

A. M. Frost: Näkymätön kuolema.
Bazar 2018. Äänikirjan lukija Jaakko Ohtonen, kesto 14 h 35 min.


Ostettu.


#dekkaritiistai-sarja:

A. M. Frost: Näkymätön kuolema

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin




Jos kärsit masennuksesta,
turhautuneisuudesta tai
päänsärystä, lähde matkalle.

Yllä oleva sitaatti on Mia Kankimäen kirjasta Naiset joita ajattelen öisin (eli tuttujen kesken Yönaisista). Kankimäki on ajatellut öisin eli inspiroitunut kymmenen naisen elämästä ja teoista. Ensinnäkin häntä on innoittanut Karen Blixenin uskomaton tarina. Kirjan toinen osa kertoo tutkimusmatkailijanaisista ja heidän uskomattomista matkoistaan, ja kolmas osa keskittyy naistaiteilijoiden tarinoihin.

Minä olen M. Olen 43-vuotias. Olen vuosien varrella lukemattomina öinä ajatellut naisia – eikä se liity mitenkään seksiin.

Viehätyin kovasti Kankimäen esikoisteokseen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Miltei nelikymppinen Kankimäki kaipasi muutosta elämäänsä, otti töistä virkavapaata, vaihtoi asuntonsa pienempään ja lähti Japaniin tekemään taustatyötä kirjaansa varten. Kirjan aiheena olisi satoja vuosia sitten (ehkä) elänyt nainen, Sei Shōnagon, jonka Tyynynaluskirja oli tehnyt vaikutuksen Kankimäkeen. Tutkimusurakkaan ryhtymistä Kankimäki ei antanut sen seikan häiritä, ettei hän juurikaan osannut japania. Lopputuloksena oli hurmaava matkakirja, kirja kirjan kirjoittamisesta ja myös kiinnostavaa tietoa Sei Shōnagonista ja tämän kirjasta.

Sama taika toimi loistavasti myös Kankimäen toisen teoksen eli Yönaisten kohdalla. Hurmaannuin, uppouduin ja tempauduin täysillä kirjan ja sen käsittelemien naisten maailmoihin. Jälleen Kankimäki kertoo paljon siitä, miten ja miksi kirja syntyi, miten löytyivät puhuttelevimmat naiskohtalot ja millaisia mielen matkoja ja ihan konkreettisiakin matkoja hän teki niihin syventyessään. Sain nauttia tästä kaikesta oman lukutuolini lämpimässä syleilyssä.

Tällaisessa paikassa, hautavajoaman reunalla, tulee ajatelleeksi maapalloa, kaiken mittakaavaa, suuruutta ja pienuutta. Merkitystä, merkityksettömyyttä, luonnon valtavaa monimuotoisuutta, luomiskertomusta – sitä miten tämä ihmeellinen pallo kiitää halki avaruuden, ja me sen pinnalla. Tämä näkymä on yksinkertaisesti käsittämätön. Käsitänkö muka näitä kirahveja, norsuja, seeproja, kaikkia näitä villejä eläimiä, jotka elävät täällä omaa elämäänsä meistä mitään välittämättä? Flamingojen tanssia en ainakaan.

Yönaisissa on kolme osaa: Afrikka, joka kertoo Karen Blixenistä, Tutkimusmatkailijat ja Taiteilijat. Jokaiseen osaan liittyy myös jokin Kankimäen oma matka tai parikin ja niiden kuvausta. Monissa luvuissa vuorottelevat tutkimuskohteen omat tekstit, kuten otteet päiväkirjoista tai kirjeistä, Kankimäen kerronta kohteen elämästä ja vaiheista, Kankimäen omat matkakokemukset ja ajatukset kohdehenkilöistä ja vielä kirjeet, joita Kankimäki on laatinut kohteilleen. Kokonaisuus on kiehtova! Tyyli on jonkinlaista kertovaa tietokirjallisuutta. Kustantaja on sijoittanut Yönaiset kirjastoluokkaan 99.1 eli elämäkertoihin ja muistelmiin. Luin kuitenkin kirjaa kuin parasta romaania.

Olen ajatellut naisia niinä unettomina öinä, kun elämä/miesasiat/asenne ovat tolaltaan ja tuntuu, ettei se kauhea suden hetki pääty ikinä. Noina öinä olen kerännyt itselleni näkymätöntä historiallisten naisten henkivartiokaartia, suojeluspyhimyksiä, jotka johdattavat eteenpäin.

Noin kolmannes kirjasta siis käsittelee Afrikkaa ja Blixenin elämää. Aikoinani hurmaannuin Minun Afrikkani -elokuvasta (ja Robert Redfordista) niin, että hankin Blixenin kirjan Eurooppalaisena Afrikassa hyllyyni. Siellä se on vieläkin lukemista odottelemassa. Kaivoin sen Kankimäen innoittamana esille. Jospa jossain välissä lukisinkin? Kankimäki avaa Blixenin tarinaa kutkuttavasti. Ainakin leffa pitää katsoa pian uudelleen (ja muistaa varata nenäliinoja). Blixeniltä Kankimäki tiivistää ensimmäisen yönaisten neuvon: ”Lähde Afrikkaan.” Ja toteuttaa sen.

Tutusta Blixenistä oli siis hyvä aloittaa. Olin täysin myyty tämän osuuden luettuani. Mikä kirja! Seuraavassa eli Tutkimusmatkailijat-osuudessa mennään minulle entuudestaan tuntemattomalle alueelle eli Kankimäki esittelee viisi eurooppalaista naista, jotka eri lähtökohdista päätyvät tekemään uskomattomia matkoja maailman eri puolille kartoittamattomiin paikkoihin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Yhteisiä piirteitä näissä naisissa ovat ainakin uskomaton sitkeys ja tinkimätön päättäväisyys. Aikana, jolloin naisen elinpiiri oli nykynäkökulmasta käsittämättömän suppea ja matkustaminen ylipäätään monin verroin hankalampaa, vaarallisempaa ja aikaa vievempää kuin nykyään, nämä naiset tekivät, mitä halusivat. Osa rahoitti matkojaan julkaisemalla kirjoja tai kirjoittamalla lehtiin. Jotkut tekivät tieteellisiä löytöjäkin ja saavuttivat aikansa tiedeyhteisöissä arvostusta, jota vain ani harvoille naisille oli jaossa. Osasta tuli aikansa julkkiksia.

Ei ihme, että nämä kiehtovat tarinat lumosivat Kankimäen, joka on seurannut osin tietämättään heidän esimerkkiään omassa elämässään. Ne lumosivat yhtä lailla minut, joka en todellakaan ole tehnyt ainuttakaan näiden naisten uroteoista, enkä edes aidosti koskaan haaveillut sellaisista teoista.

Seuraa polkua joka eteesi avautuu.
Jätä paluulippu käyttämättä.

Kolmas osa Taiteilijat on Yönaisten irrallisin osuus. Sen neljästä naisesta kaksi on sattumalta minulle ennestään tuttuja, sillä olen vuosia sitten kirjoittanut arvion Artemisia Gentileschistä kertovasta Susan Vreelandin romaanista Artemisian rohkeus (WSOY 2003). Yayoi Kusaman upeassa näyttelyssä kävin Helsingissä. Oli mukava jälleen tavata nämä naiset! Enpä muuten edes ole tullut koskaan kyseenalaistaneeksi asiantilaa, että taidehistoria on erittäin, lähes täysin, miesvaltaista. Harvalukuiset naistaiteilijat on piilotettu gallerioiden kellareihin. On jo aika nostaa heidät parrasvaloihin!

Yhtäkkiä tajuan, että uudistuneet solut käyvät selitykseksi kaikkeen. Jos pitäisi jättää poikaystävä: ”Kuule, mulla on nyt solut uusiutunu.” Tai jos haluaa alkaa kirjailijaksi vaikka pitäisi eläkettä kartuttaa, tai ryhtyä ihmiseksi joka soittelee ovikelloja kutsua odottamatta – uusien solujen piikkiin vain. Solujen uudistuminen mahdollistaa kaiken: uuden elämän, uuden asenteen, kirjaimellisesti uudestisyntymisen.
Renessanssin.

Luin Yönaisia hidastellen, peläten sen loppumista. Tutkimusmatkailijat- ja Taiteilijat-osissa hidastaminen oli sikälikin järkevää, että yhteen yönaiseen kerrallaan tutustumalla tarinat pysyivät hallinnassa. Rakastuin tähän kirjaan melko ehdoitta! Tuntui, että Kankimäki kirjoitti ja puhui sen sivuilta juuri minulle. Hänestä itsestään on tullut oma yönaiseni. Ihanaa!

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Otava 2018. 447 s.

Ostettu.