perjantai 22. tammikuuta 2021

Anna Kortelainen: Tulirinta

 


Kun sain tietää, että Anna Kortelaiselta oli ilmestymässä elämäkerrallinen romaani Erik Edelfeltistä, tiesin Tulirinnan kuuluvan ehdottomasti lukulistalleni. Kirjan ilmestyttyä hankinkin sen oitis, mutta tuttuun tapaan lukeminen lykkääntyi muiden lukukiireiden takia. Virtuaalisilla Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopulla Kortelaista haastateltiin Tulirinnan tiimoilta. Sen seurauksena nostin kirjaa ylemmäs luettavien pinossa. Mutta lopulta tartuin Tulirintaan vasta joulun välipäivinä.

Kuuntelin alkuvuodesta 2019 putkeen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuusi ensimmäistä osaa ja hurahdin selvittämään suomalaisten taiteilijoiden, erityisesti Albert Edelfeltin, elämää ja teoksia. Suomen värikkäästä kansallismaalarista on kirjoitettu paljon sekä faktaa että fiktiota. Mitä enemmän aiheeseen paneuduin, sitä kiehtovammalta 1800-luvun lopun suomalainen ja eurooppalainen taidemaailma ja Edelfelt lähipiireineen alkoi tuntua. Lisää luettavaa vaikuttaa löytyvän ja myös ilmestyvän edelleen, eli aihepiiri kiinnostaa ilahduttavasti myös kirjailijoita ja tutkijoita.

Albert Edelfeltin naissuhteista on huhuttu ja kirjoitettu paljon, ja niihin liittyy myös Enni Mustosen romaani Emännöitsijä, josta oma innostukseni aihepiiriin sai alkunsa. Mustosen päähenkilö Ida on Edelfeltin Elisabetinkadun ateljeen emännöitsijänä aikana, jolloin Edelfelt oli naimisissa Ellan de la Chapellen kanssa. Pariskunnan poika Erik vilahtelee romaanissa myös.

Vaikka luin Emännöitsijän jälkeen melkoisen pinon Edelfeltiin liittyvää kirjallisuutta, Erikistä en saanut juuri enempää irti kuin mitä Mustonen tämän pikkupoikavuosista fiktiivisessä romaanissaan väläyttää. Vähän yllätyin, kun luin ja kuulin Anna Kortelaisen haastatteluista, ettei hänkään onnistunut löytämään juuri mitään tietoa Suomen tunnetuimman taidemaalarin ja ylistetyn seurapiirikaunottaren ainoasta jälkeläisestä. Se toki oli minunkin tiedossani, että Erik Edelfelt sairasteli paljon ja kuoli hyvin nuorena, vain 21-vuotiaana, tuberkuloosiin vuonna 1910.

Erik Edelfelt on kutkuttanut niin vahvasti tutkija Kortelaisen mieltä, että tuloksena on fiktiivinen elämäkertaromaani nuoresta miehestä. Kun faktoja on saatavana äärimmäisen vähän, jää kirjailijan mielikuvitukselle tilaa. Tämän tila täyttämisessä Kortelainen onnistuukin vähintään kohtalaisesti, paikoin oikein hyvin.

Se tiedetään, että Erik opiskeli Helsingissä Aleksanterin yliopistossa, mutta erosi kesken opintojen. Vuonna 1908 hän aloitti kokeellisen sielutieteen opinnot Montpellierin yliopistossa Etelä-Ranskassa. Kortelaisen Erik Edelfelt haluaa irtautua ylisuojelevasta äidistään ja tunnetun isänsä raskaasta varjosta. Ulkomaille lähdön takana on myös jotakin, josta Kortelainen vain vihjailee. Erik on jo lyseolaisena ollut innokas osallistumaan radikaaliin poliittiseen toimintaan, joka ei kestä päivänvaloa. Mikä hänen synkkä salaisuutensa on?

Sairaus ei kuitenkaan hellitä otettaan, vaikka opinnot alkukangertelun jälkeen lähtevätkin lupaavasti etenemään. Erik tutustuu nuoreen viininviljelijäperheen poikaan Luc Vidaliin, joka opiskelee maatalouskoulussa insinööriksi tähtäimenään viininviljelyä uhkaavan viinikirvan nitistäminen. Viinikirvan aiheuttamat katastrofaaliset tuhot olivat hävittää koko eurooppalaisen viininviljelyn vuosisadan vaihteessa. Viiniköynnösten kärsimykset ja taudin torjumiseksi kehitetyt menetelmät vertautuvat romaanissa keuhkotautiin ehkä vähän osoitellen mutta kiinnostavasti.

Koska ihmisellä on vain tämä yksi todellisuus, on vaikea sanoa, miten Tulirinta avautuu lukijalle, joka ei ole kaivautunut kohtalaisen syvälle Edelfeltien tarinaan. Olettaisin kuitenkin, ettei se ole millään tavalla välttämätöntä. Itse pidin kirjasta kovasti, mutta myönnän, että keskivahvalla kiinnostuksellani aihepiiriin saattaa olla myös oma vaikutuksensa.

Kirjoitin edellisessä blogijutussani Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet -romaanin yhteydessä elämäkerrallisten romaanien ’ongelmista’. Kortelainen on ollut Soinista kovaotteisempi ja ravistellut rikki myös kronologian. Romaani alkaa kohtauksesta, jossa Erik astuu junasta Montpellierin asemalle. Sen jälkeen palataan useaan otteeseen eri kohtiin menneisyydessä ja rakennetaan kuvaa siitä, miten Erik päätyi Ranskaan opiskelemaan.

Lukijalle romaanin loppu on tiedossa jo ennen kansien avaamista, mikä ei liene aivan helppo asetelma kirjoittajalle. Kortelainen ja Soininen ovat lähteneet hyvin erilaisista asetelmista liikkeelle, koska Wivi Lönn eli pitkän elämän ja hänen tuotantonsa on tunnettua. Kortelaisen päähenkilön elämä oli lyhyt, oletettavasti kiihkeä ja pääosin dokumentoimaton.

Soinisella lienee paikoin ollut runsaudenpulaa, kun taas Kortelaisella faktoihin perustuvia rakennusaineita on ollut todella niukasti. Siksi siis Tulirinnassa korostuu romaanius ja Valosta rakentuvissa huoneissa elämäkerrallisuus, vaikka molemmat ovat elämäkerrallisia romaaneja. Eroa edelleen korostaa Valosta rakentuvien huoneiden lopussa oleva mittava lähdeluettelo, jota ei Tulirinnan takaa löydy.

Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä
Tammi 2020. 306 s.

Ostettu.

Romaanista on julkaistu myös e- ja äänikirjaversiot. Äänikirjan lukija Simo Häkli, kesto 9 h 48 min.

Linkki- ja kirjalista Albert Edelfeltistä kiinnostuneille:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté Otava,1966.

Huhtikuussa 2021 ilmestyy Hanna-Reetta Schreckin tietoteos Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia (Like), jossa yksi keskeisistä naisista on Ellan Edelfelt. Ehdottomasti lukulistallani!


perjantai 15. tammikuuta 2021

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet


 

Valo muovaa tiloja. Valo tekee tilat näkyviksi, piirtää seinät esiin. Hän miettii valoa aina, kun piirtää seiniä. Miettii, miten valo tulee huoneeseen, mihin piirtäisi ikkunat, oviaukot, miten saisi valon kuljetettua rakennuksen läpi, miten saisi sen tunkeutumaan mahdollisimman syvälle rakennukseen. Sillä vasta valosta huoneet syntyvät.

Tällaiset romaanit pitäisi kieltää! Tai ainakin minulta pitäisi kieltää niiden lukeminen!

Nämä olivat spontaanit ajatukseni lukiessani Pirkko Soinisen arkkitehti Wivi Lönnistä kertovaa romaania Valosta rakentuvat huoneet. Teos herätti nimittäin aivan valtavan halun lukea lisää, etsiä tietoa ja lähteä matkoille. Täsmälleen samoja himoja herätti taannoin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja ja erityisesti sen Emännöitsijä, jossa fiktiivinen päähenkilö Ida työskentelee taiteilija Albert Edelfeltin ateljeen emännöitsijänä. Halusin lukea lisää, nähdä kuvia ja käydä erilaisissa paikoissa.

Valosta rakentuvien huoneiden parissa halusin ja sen lukemisen jälkeen haluan lukea lisää Wivi Lönnistä, Hanna Parviaisesta, Armas Lindgrenistä ja hänen liikekumppaneistaan sekä suomalaisesta arkkitehtuurista ylipäätään. Kipeästi kaipasin romaanin äärellä sen rinnalle muhkeasti kuvitettua tietoteosta Wivi Lönnin tuotannosta. Olisipa upeaa seurata hänen häikäisevän uransa etenemistä rakennus rakennukselta, katsoa kuvia eri aikakausilta ja tutustua rakennusten vaiheisiin ja nykytilaan. Haluaisin päästä opastetulle arkkitehtuurikierrokselle Lönnin suunnittelemiin rakennuksiin ja alueisiin.

Oivalluksen jälkeen kaikki herää eloon, seinät nousevat taivaita kohti, talo rakentuu tähän silmien eteen. – Mikä muu taide olisi tällaista – että sen voi kokea näin kokonaisvaltaisesti, koko olemuksellaan.

Romaanin parissa tajusin, kuinka surkean vähän tiedän mitään arkkitehtuurista. Olen vuosia ihaillut esimerkiksi Tampereen upeaa keskuspaloasemaa tietämättä tai edes miettimättä, kuka sen on suunnitellut. Aivan huikea tarina liittyy senkin syntyyn. Oli lähes hiuskarvan varassa, että Lönnin suunnittelema versio toteutettiin. Ja millainen helmi se nykyään onkaan!

Erittäin mielenkiintoinen henkilö on myös säynätsalolainen kauppaneuvos Hanna Parviainen, johon Lönn tutustui Jyväskylään muutettuaan ja josta tuli pitkäksi aikaa hänen elämänkumppaninsa. Parviaisen ja hänen johtamansa sahan ja vaneritehtaan tarinat olisivat ihan oman perusteellisen tietoteoksen väärtit ja sopisivat tämän romaanin rinnakkaisluettaviksi mitä parhaiten.

Pirkko Soininen on perehtynyt ihailtavan perusteellisesti Wivi Lönnin elämään ja tuotantoon sekä arkkitehtuuriin ylipäätään (kirja lopussa on mittava lähdeluettelo). Lönn myös herää hänen romaaninsa sivuilla eloon ja hahmottuu kiinnostavaksi henkilöksi. Soininen on päätynyt kertomaan Lönnin elämästä lyhyin, kronologisesti toisiaan seuraavin episodein. Painoa on jokseenkin tasapuolisesti yksityiselämän ja työn alueilla. Ne myös luonnollisesti lomittuvat toisiinsa.

Kerronnassa korostuvat omalla alallaan tienraivaajanaisen kohtaamat vaikeudet. Naisen ei katsottu voivan olla arkkitehdin ammatissa, koska työ vaati sellaista ajattelua ja ymmärrystä, joista naisen aivot eivät kyenneet selviytymään. Jo opiskelupaikan saaminen on hankalaa. Toisaalta Lönn joutui tekemään yksityiselämässään uhrauksia tai ainakin vaikeita päätöksiä voidakseen rakentaa uskottavaa uraa. Romaanin kaari noudattelee Lönnin elämänkulkua, mikä ei ole välttämättä draamallisesti onnistunein ratkaisu, vaikka selkeä onkin.

Kun oikea historiallinen henkilö on kaunokirjallisen teoksen päähenkilö ja hänen elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan kerrotaan fiktion keinon, on lukijoiden suhtautuminen usein moninaista. Osa lukijoista haluaa irtisanoutua tämänkaltaisista kirjoista kokonaan. Heidän mielestään historialliset henkilöt eivät kuulu kaunokirjallisuuteen. Itse en lähtisi kovin kevein perustein rajaamaan, mistä kaikesta ja miten kaunokirjallisuutta saa kirjoittaa.

Eniten huomaan kuitenkin pitäneeni niistä teoksista, joissa kirjailija on rohkeasti irrottautunut historian kehyksestä, kronologiasta, faktoista ja kohdehenkilön koko elämänkaaren mitasta. Loistava esimerkki tällaisesta on Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, samoin Venla Hiidensalon Sinun tähtesi. Ahmin silti Valosta rakentuvat huoneet silmät innosta palaen ja kiivaasti muistiinpanoja tehden. Niin moneen paikkaan haluaisin mennä katsomaan, miten Wivin työ edelleen elää ja hengittää.

Kynä on taikakalu. Sen avulla voi lentää aikojen halki, palauttaa mieliin kauan sitten tapahtuneet asiat, pienet liikahdukset sydänalassa.

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet
Bazar 2021. 381 s.


Ennakkokappale. Kirja ilmestyy 26.1.2021.

lauantai 9. tammikuuta 2021

Simone Buchholz: Verikuu

 


Hampurin poliisissa St. Paulin alueella syyttäjänä työskentelevä Chastity Riley saa työparikseen osavaltion rikospoliisin yksiköstä 44 Ivo Stepanovicin, kun suuren mediakonsernin pääkonttorin edestä löytyy kummallisen rikoksen uhri. Yksi talon esimiesportaan jäsenistä on teljetty alastomana ja huumattuna suureen häkkiin. Mitä ilmeisimmin miestä on pahoinpidelty tai kidutettu raa’asti ennen paikalle kuljettamista.

Vieläkin oudommaksi tilanteen tekee, että konsernin työntekijät ovat joko vain ohittaneet häkin töihin mennessään tai pysähtyneet paikalle sen verran, että ovat ehtineet sylkäistä häkkiin suljettua miestä. Poliisi on hälytetty vasta puoli tuntia sen jälkeen, kun ensimmäiset henkilöt huomasivat häkin.

Chastityn kanssa samaan aikaan rikospaikalle saapuu hänen uusi väliaikainen työparinsa Stepanovic, joka ottaa oitis ohjakset käsiinsä. Mediatalossa tunnelma on poliisin silmin omituinen. Juuri kukaan ei tunnu olevan järkyttynyt kollegan kohtalosta, vaan pikemminkin ilmassa on huonosti salattua vahingoniloa ja pahansuopuutta. Kukaan ei osaa tai halua myöskään kertoa poliisille uhrista oikein mitään. Mies itse ei osaa kertoa tapahtuneesta mitään, mistä olisi poliisille apua.

Sitten mediakonsernin pääkonttorin edestä löytyy toinen häkki, jossa vapisee yksi talon johtajista alastomana, tokkuraisena ja kauttaaltaan väkivallan merkein kirjottuna.

Mitkä asiat uhreja yhdistävät? Mitä tekijä haluaa häkillä ja kiduttamisella kertoa? Onko joku muukin vielä vaarassa?  

Nelikymppinen, uransa sivuraiteelle ajanut viinaan ja miehiin menevä Chastity Riley on Saksan dekkarikuningatar Simone Buchholzin karheapintainen päähenkilö, jonka tutkimuksista ja sotkuisista ihmissuhdekuvioista on julkaistu Saksassa yhdeksän kirjaa. Niistä on suomennettu toistaiseksi kolme eli sarjan ensimmäinen osa Revolverisydän, kuudes osa Krokotiiliyö ja viimeisimpänä tämä seitsemäs eli Verikuu. Buchholzia suomentaa Anne Kilpi, jonka omistama kustantamo Huippu julkaisee suomennokset.

Buchholzilla on omanlaisensa kirjoitustyyli, joka sopii kuin nyrkki silmään Chas Rileyn ja kumppaneiden kuvaamiseen. Kumpi sitten on aiheuttanutkaan kumman, lienee yhdentekevää. Hampurin vähän nuhjuisen St. Paulin alueen kujat, jokirannat ja kuppilat ovat oivallinen miljöö noir-tyyppiselle dekkarikerronnalle. Paketti on siis napakasti kasassa kaikin puolin. Napakoita ovat kirjatkin, alle 300-sivuisia ja väljästi taitettuja. Niissä ei ole mitään turhaa.

Juoni on kutkuttava yhdistelmä tuttuja dekkarikuvioita ja vähemmän tuttuja, yllättäviäkin vetoja. Buchholz ei vaivaudu selittelemään mitään. Eikä selittely kyllä sovi Chastityllekaan.

Simone Buchholz: Verikuu (Beton Rouge)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2020. 272 s.


Arvostelukappale.

torstai 7. tammikuuta 2021

Tuula Ranta: Totuus on vaihtuva maisema

 


Pienten alakoululaisten luontopolkuretki päättyy karusti. Sumu estää siirtolohkareiden kuvaamisen, mutta sen sijaan kännykkäkameroihin ja tabletteihin tallentuu kammottava näky. Merenrannan ja lenkkipolun välisessä painanteessa makaa puolialaston ja verinen naisen ruumis, jonka joku lapsista tunnistaa yläkoulun englanninopettajaksi.

Laaksalan pikkukaupungissa Merihaan yläkoulun opettajakunta on lamaantunut. Maaret Jokihaara oli koulun opettajista uusimpia tulokkaita. Hän ei ollut jättänyt kylmäksi ketään, etenkään koulun ja paikkakunnan miehiä. Maaret oli uskomattoman kaunis, fiksu ja ennen kaikkea sinkku. Hänen läheisin ystävänsä oli koulun toinen uusi opettaja, äidinkielen opettaja Sonja Koskinen. Uudelle paikkakunnalle samaan aikaan muuttaneet naiset olivat ystävystyneet ja viettivät jonkin verran myös vapaa-aikaansa yhdessä, vaikka olivatkin kovin erilaisia.

Tuula Rannan esikoisdekkari Totuus on vaihtuva maisema siis lähtee räväkästi alkuun painajaismaisesta tilanteesta. Nuoren ja kohtalokkaan kaunottaren maineessa olleen opettajan tapon selvittely jää kuitenkin polkemaan paikallaan. Tutkintaa johtava rikoskomisario Tapani Mikkonen on jo alkuvaiheissa vahvasti sitä mieltä, että poliisi tarvitsee tekijän paljastamisessa apua kriminaalipsykologi Aira Karhulta.

Kuusikymppinen Aira ei tiedä, ilahtuako vai ei, kun Mikkonen ottaa yhteyttä. Aira on juuri käymässä läpi kipeää avioeroa ja totuttelee yksin asumiseen. Kiinnostava työtehtävä voisi kuitenkin tuoda ankeaan arkeen tervetullutta uutta ajateltavaa, mutta yhteistyö Airaa parikymmentä vuotta nuoremman mutta kieltämättä erittäin kiinnostavan rikoskomisarion kanssa sekä kutkuttaa että arveluttaa. Airan ja Mikkosen menneisyydessä on mitä ilmeisimmin tapahtunut jotakin, joka hiertää heidän ammatillisia välejään oudosti.

Laaksalassa tuntuu olevan koko joukko henkilöitä, joilla voisi olla motiivi Maaretin tappamiseen. Hän on leikitellyt useamman miehen tunteilla ja haluilla. Onko joku mustasukkainen rakastaja tai toiveissaan pettynyt mies iskenyt puukon naisen vatsaan? Vai onko teon takana joku petetty vaimo tai naisystävä? Maaretin menneisyydestäkin tuntuu olevan kovin vaikea saada selkoa. Miksi upea nainen on päätynyt Laaksalan kaltaiseen pussinperään töihin?

Juoni tihenee, kun yksi Merihaan opettajista katoaa. Onko tappaja iskenyt uudelleen? Koulun henkilöstöstä moni käyttäytyy vähintään epäilyttävästi.

Tuula Ranta on eläköitynyt äidinkielen opettaja, mikä kyllä näkyy teoksessa positiivisesti monin tavoin. Rannan kieli on huoliteltua ja sujuvaa, joten tuhdin teoksen lukeminen on helppoa. Tyylin puolesta ainoa kritiikkini liittyy ehkä liiallisenkin yksityiskohtaiseen kuvaukseen, johon Ranta on ilmeisen viehtynyt. Lukijaa ei välttämättä kiinnosta, minkä värisellä tunnistepalasella joku henkilöistä on merkinnyt kotiavaimensa tai minkä valmistajan mukista koulun rehtori juo välituntikahvinsa (joka on keitetty Moccamasterilla, tietysti). Jonkin verran tiivistämistä teksti siis olisi sietänyt.

Koulumaailmaan sijoittuvia dekkareita on suhteellisen harvassa, joten ilahduin tästä miljöövalinnasta. Kirjoittaja myös tuntee koulumaailman perinpohjaisesti, joten kerrankin myös terminologia on moitteettomassa kunnossa, mistä iso kiitos. Opettajana myös nautin koulun ja opettajahuoneen tunnelman ja jännitteiden kuvauksesta, joka on varsin osuvaa ja tunnistettavaa.

Erityisesti kuitenkin ilahduin dekkarin päähenkilön valinnasta. Henkilöitä ja näkökulmiakin on runsaasti, mutta minusta päähenkilö kuitenkin lopulta selvästi on Aira Karhu. Häneen Ranta on panostanut mukavasti. Alkuun pidin Airaa vähän ärsyttävänä tyyppinä, mutta kun paremmin tutustuimme, aloin pitää hänestä kovasti. Aira on monessa mielessä aikuinen ja kypsä nainen. Miesasiat ovat vähän sotkussa, mutta Aira pitää oivallisesti tilanteen hallinnassaan.

Räväkästä alustaan (ja siis erinomaisesta dekkarialoituksesta!) huolimatta Totuus on vaihtuva maisema ei ole toiminta- tai väkivaltadekkari, vaan painotus on erittäin vahvasti psykologisella puolella. Jopa siinä määrin, että Maaret Jokihaaran kohtalon lopulta selvitessä ratkaisu tuntuu jotenkin epäuskottavalta, liian rankalta siihen nähden, miten vaisun suoraviivaisesti sitä tekstissä kerrotaan.

Juoni on sommiteltu taiten, ja matkan varrella tulin yllätetyksikin, vaikka jälkikäteen tajusin, että olihan minulle annettu koko joukko vihjeitä. Oivallista siis! Aira Karhun tapaisin mieluusti toisenkin kerran.

Tuula Ranta: Totuus on vaihtuva maisema
Myllylahti 2020. 350 s.

Arvostelukappale

tiistai 5. tammikuuta 2021

Kale Puonti: Milo


Rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen palaa pitkältä kesälomaltaan takaisin työpaikalleen eli Helsingin poliisin huumeyksikköön Pasilan Myrkkyyn. Tunnelmat eivät ole kovin kaksiset, sillä Pesonen tietää päätyvänsä pikapuoliin keskustelemaan sisäisen tutkinnan kuulustelijan kanssa. Keskustelu oli sovittu käytäväksi jo ennen lomaa, mutta Pesonen ei ollut mennyt. Miksi pilata hyvä loman aloitus mokomalla? 

Pesosella on takanaan jo kolmenkymmenen vuoden ura poliisissa. Huumepoliisiksi pääseminen on ollut aikoinaan hänen unelmansa täyttymys. Nyt työ on kuitenkin muuttunut täysin käsittämättömäksi. Lähiesimiestä rikosylikonstaapeli Kaartamoa lukuun ottamatta kaikki päälliköt ja johtajat tuntuvat kuluttavan päivänsä miettimällä, miten voisivat saada omat alaisensa syytteeseen jostakin ja mieluiten telkien taakse. Samaan aikaan rivipoliisien olisi kuitenkin tehtävä yhä parempaa tulosta yhä kovenevan rikollisuuden torjunnassa.

Kalle Pesosen työtavat ovat piintyneen vanhakantaisia, eikä hän aio niistä hevillä luopua. Pesonen on johtoportaan näkökulmasta hieman kiusallinen, sillä niskuroivaa ja purnaavaa, mieltään osoittavaa poliisia on hankala saada kuriin, koska tämä samaan aikaan on työssään omalla tavallaan erinomainen.

Rikosylikonstaapeli Pesoseen ja Kaartamon huumerikoksia tutkivan ryhmän muihinkin poliiseihin on tutustuttu jo Kale Puontin Pasilan Myrkky -dekkarisarjan ykkösosassa Manni. Sarjan osat ovat kuitenkin niin selvästi itsenäisiä, ettei juurikaan haittaa, vaikka lukisi ensin tämän kakkososan Milo. Siinä kyllä parilla sanalla viitataan Mannin tapahtumiin, mutta juonenkäänteistä ei paljasteta mitään olennaista. Poliisien yksityiselämää Puonti kuvailee hyvin niukasti ylipäätään, ja seuratut rikolliset vaihtuvat kirjasta toiseen.

Milon kovapintainen ja kylmäsydäminen rosvopäähenkilö on noin kolmikymppinen albaani Fatjon Milo, jonka rikollisjärjestöä johtava setä on muutama vuosi sitten lähettänyt Helsinkiin hoitamaan järjestön huumebisnestä. Kaikki sujui alkuun mainiosti, mutta sitten Milo tyri. Kaksi vuotta vankilassa sujuivat nopeasti ja helpohkosti. Niiden jälkeen Milo karkotettiin Suomesta, mutta se ei miestä huolettanut. Kotoa saisi helposti uuden henkilöyden, kun setä lähettäisi hänet pikavauhtia takaisin Helsinkiin korjaamaan pilalle menneitä bisneskuvioita.

Milon paluu Helsinkiin näkyy pian poliisin suunnassakin. Useita ihmisiä menehtyy lyhyen ajan sisällä heroiinin yliannostukseen, mikä herättää Pasilan huumeyksikön päällikönkin kiinnostuksen. Sitten eräässä helsinkiläishotellissa menehtyy kaksi tyttöä. Paikalta on ennen ensihoitajien tuloa livahtanut kaksi selvästi ulkomaalaistaustaista miestä. Keitä miehet ovat, ja mistä tyttöjen kuoleman aiheuttanut heroiini on peräisin?

Lukija tietää koko ajan enemmän kuin poliisit ja rikolliset tahoillaan. Milo on pulassa. Alaiset ovat sössineet bisnekset todella pahasti. Jostain olisi saatava nopeasti irtonaista rahaa. Mutta mikä avuksi? Sitten eräs onneton velkaantunut pikkurikollinen tulee syöttäneeksi Milolle idean, joka saa tapahtumat vyörymään yhä kiihtyvämmällä vauhdilla.

Puonti ei turhia kikkaile sen enempää kielellä kuin rakenteellakaan, vaan tarina etenee suoraviivaisesti eri näkökulmia vaihdellen. Mannia aloitellessani tuskailin henkilömäärän runsautta, mutta Milossa tätä ongelmaa ei enää ole. Tietysti helpottaa, että poliiseista suurin osa on jo tuttuja, mutta Puonti myös keskittyy eniten Pesoseen ja Miloon. Luvut ovat lyhyitä ja napakoita, ja mukavasti rullaavaa dialogia on kohtalaisen paljon. Tarina etenee livakasti, mutta kääntöpuolena on henkilöiden jääminen etäisiksi. Mörrikkämäisestä Pesosestakaan ei paljoa lisäsävyjä tässä osassa vielä irtoa. Hieman enemmän lihaa tarinan luiden ympärillä en panisi pahakseni.

Melko niukoilla aineksilla Puonti onnistuu kertomaan kylmäävän tarinan ja näyttämään, miten helppoa kansainvälisen rikollisjärjestön on huseerata Suomessa niin halutessaan. Virkavallan käsistä ainakin toinen on sidottu tukevasti selän taakse, joten toiminta on lähinnä pahimpien rovioiden hätäistä ja umpimähkäistäkin sammuttelua.

Tälläkin kertaa rikosvyyhti lähtee purkautumaan lähinnä onnekkaiden sattumusten takia. Ammattimaisetkaan rikolliset eivät pysty hallitsemaan kuitenkaan kaikkia toimijoita, ja terävävainuinen poliisi saattaa haistaa palaneen käryä oikealla (tai näkökulmasta riippuen väärällä) hetkellä.

Kale Puonti: Milo
Bazar 2021. 269 s.


Arvostelukappale.

Pasilan Myrkky:

Manni (Bazar, 2020)
Milo (Bazar, 2021)
Virkki (Bazar, syyskuu 2021)

tiistai 22. joulukuuta 2020

Nicci French: Tiistai taakse jäänyt

 


Luin kesällä kirjailijapari Nicci Frenchin Viikonpäivä-dekkarisarjan aloitusosan Murheellinen maanantai. Tunnelmani olivat vähän kahtalaiset. Tarina tuntui käynnistyvän verkkaisehkosti ja juonikin jäi osittain kesken. Päähenkilökaksikko eli psykoterapeutti Frieda Klein ja rikosylikomisario Malcolm Karlsson sen sijaan vaikuttivat jo aivan sympaattisilta ja kiinnostavilta henkilöiltä, joiden seuraan palaisin kyllä mielelläni uudelleenkin.

Tilaisuus tarjoutuikin pian, sillä sarjan kakkososa Tiistai taakse jäänyt ilmestyi tänä syksynä suomeksi. Nyt ei enää jäänyt sijaa epäröinnille, vaan vetäisin koko nelisatasivuisen kirjan yhdessä sunnuntaipäivässä!

Verkkaisesta alusta ei ole tietoakaan. Sosiaalityöntekijä törmää rutiinikäynnillään kammottavaan näkyyn. Mielenterveysongelmista kärsineen mutta hoitojaksolta kotiutetun keski-ikäisen Michelle Doycen olohuoneen sohvalla istuu erittäin kuollut alaston mies. Michelle puhuu miehestä kuin elävästä vieraasta, mutta ei tiedä, kuka hän on tai mistä hän on tullut. Sekavan naisen puheista ei muutenkaan oikein saada tolkkua, joten rikosylikomisario Malcolm Karlsson päättää pyytää apua tutkimuksissa aiemminkin hyödylliseksi osoittautuneelta Frieda Kleinilta.

Klein on vuosi sitten auttanut poliisia viisivuotiaan Matthew’n mutkikkaan sieppauksen selvittelyssä. Tapaus päättyi osittain onnellisesti, mutta Frieda Klein potee syyllisyyttä nuoren tutkijaopiskelijan katoamisesta, joka on yhä selvittämättä ja joka liittyi kyseiseen rikosvyyhtiin. Frieda ilahtuu kuitenkin Karlssonin yhteydenotosta. Onko Michelle Doyce tosiaan tappanut olohuoneessaan istuvan miehen? Entä kuka mies oikein on?

Ruumiin henkilöyden selvittäminen osoittautuu kimurantiksi tehtäväksi. Kun miehen jäljille lopulta päästään, poliisi huomaa, että tapaus ei suinkaan ratkea vaan mutkistuu entisestään. Kovin monella olisi ollut oivallinen motiivi tappaa mies, mutta harmillisesti niistä useimmat paljastuvat vasta jälkikäteen.

Lukija saa seurata myös jokiveneessä piileskelevän epävakaan naisen mielenliikkeitä. Kuka hän on ja miten hän liittyy tapaukseen?

Kovin uutta ei ole asetelma, jossa tutkintaa vetävä poliisi, tässä tapauksessa Malcolm Karlsson, joutuu puolustelemaan tutkimusten jatkamista esimiehilleen, jotka haluaisivat nopeita ja selkeitä ratkaisuja. Resursseista on poliisissa jatkuvaa niukkuutta, eikä Frieda Kleinin käyttämistä konsulttina katsota Karlssonin alaistenkaan suunnasta pelkästään hyvällä. Harmina on myös alati kärkkyvä media, jolle joku poliisin sisäpiiristä mitä ilmeisimmin vuotaa tutkintaa koskevia yksityiskohtia. Medialle Friedan mukana olo on herkkua, koska hän on aikaisemminkin ollut julkisuuden valokeilassa ikävissä merkeissä.

Yksityiselämässään Frieda potee edelleen kroonista unettomuutta ja hoitaa sitä pitkillä öisillä kävelyretkillä Lontoon kaduilla. Kävelyä kirjassa harrastetaan myös päivänvalossa sekä mielikuvituksessa. Friedan kävelyaddiktion kautta kirjasta avautuu lumoava, synkkä ja kaunis Lontoo ja sen monet piilossa olevat mielenkiintoiset yksityiskohdat. Eräässä kohtauksessa Frieda esimerkiksi kertoo Lontoon alle kätketyistä joista, joiden entiset uomat tarkkasilmäinen kulkija voi vielä jostain kohdin huomata myös maan pinnalla.

Tiistai taakse jäänyt teki minusta vannoutuneen Viikonpäivä-sarjan fanin, ja seuraavaa suomennosta odotan jo malttamattomana. Vakava varoituksen sana kuitenkin on annettava: tämä sarja kannattaa ehdottomasti lukea alusta asti järjestyksessä, sillä ainakin tässä kakkososassa paljastetaan kaikki Murheellisen maanantain keskeiset juonenkäänteet. Sarja on siis osittain jatkuvajuoninen myös rikosjuonien osalta.

Nicci French: Tiistai taakse jäänyt (Tuesday’s Gone)
Suom. Raimo Salokangas.
BlueMoon 2020. 399 s.

Arvostelukappale.

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

 


”Olen näennäisavoin. Kerron vuolain mitoin tarinoita elämästäni, varsinkin ikäviä sellaisia, koska jaettu kauhu tarjoaa inhimillistä kaikupohjaa yleisöni kokemuksille: kun minä jaan tuskallisen kokemuksen pääsykokeista, pääsykokeiden kanssa painiva voi ajatella, ettei ole kokemuksineen yksin. --- Koska tavoitteeni ei ole olla jotakin tiettyä, hallittua ja hyvää, voin aika lailla tehdä, mitä haluan. Olen huomannut, ettei minun tarvitse valehdella tai erityisesti värittää juttujani, tavallisen elämän tavalliset ongelmat napakasti kerrottuina ovat lopulta niitä, joihin yleisöni reagoi. --- Henkilö, josta usein kerron itsenäni, on pikkumainen, laiska ja ilkeä eikä hyveellinen ja reipas. Se ei tarkoita, että olisin sellainen ihminen, mutta olen huomannut, että tyly henkilö toimii kannaltani paremmin kuin yleinen tekovilpitön sormenheristely.”

Näin kirjoittaa Antti Holma teoksessa Kertomuksen vaarat (toim. Mäkelä & al., Vastapaino 2020) otsikolla Kertomus ja identiteetti. Ylle poimimani sitaatti on itse asiassa mainio avain Holman syksyllä julkaistuun autofiktiiviseen romaaniin Kaikki elämästä(ni). Siinä Antti Holma -niminen mies kertoo elämänsä noin vuoden mittaisesta jaksosta, jonka aikana hänen pitäisi kirjoittaa romaani, josta hän on solminut kustannussopimuksen. Kirjoittamisesta ei kuitenkaan tule mitään, joten Holma matkustaa Suomeen tapaamaan vanhempiaan, perhettään sekä ystäviään ja käy myös lapsuudenkotinsa maisemissa etsimässä kirjoittamisinspiraatiota tai aihetta tai edes jotain.

Matkalla Muuruvedelle Holma kehittelee romaanilleen kertojapäähenkilöä nimeltä Seija Takaniemi.

”Seija saa kirjoittaa hyvän ja kokonaisen lukuromaanin, jollaisen haluaisin kirjoittaa. Seija tulee turvaamaan sen, että ne ihmiset, jotka tuntevat minut hupaisana tv-koomikkona, eivät tungeksi ostamaan kirjaani vain pettyäkseen ja syyttääkseen minua sitten Facebookin kommenttiketjuissa siitä, ettei kirja ollutkaan yhtä hilpeä kuin videot, joissa pukeudun naiseksi. Seijalla ei ole yleisöä, joka odottaa hupaisia videoita, Seija voi kirjoittaa kuolemasta, seksistä ja verenvuodatuksesta ilman, että ydinyleisöni – aggressiivisten mutta huumorinnälkäisten naisihmisten – tarvitsisi tuohtua ja palata huutamaan kirjakaupan myyjälle, että he luulivat ostavansa hupimiehen vitsejä mutta saivatkin kusta ja paskaa.” (S. 35-36.)

Kymmenen prosenttia kirjasta luettuani olen siis tullut asemoiduksi ja määritellyksi. Olen juuri tuollainen ”aggressiivinen mutta huumorinnälkäinen naisihminen”, jollaisiksi Holma lukijansa luonnehtii. Vähän määritelmä kakisteluttaa, mutta onhan se nieltävä. Seija Takaniemi ei kuitenkaan Holman toivomaa lukuromaania kirjoita, eikä kirjoita Holmakaan. Sen sijaan Antti Holma kirjoittaa kirjaa siitä, miten kirjailija Antti Holma rämpii epätoivon suossa pitkään, kunnes vaikeuksista vähitellen aletaan kivuta kohti valoa ja kirja lopulta lähtee syntymään.

Siinä kirjassa on kyllä huumoriakin, mutta aika paljon kusta ja paskaa myös. Holma ei päästä aggressiivista ja huumorinnälkäistä naislukijaansa helpolla. Tuntuu, että hän kerta toisensa jälkeen testaa lukijaansa ja tämän sietokykyä kertomalla asioista suoraan ja kaunistelematta, kenties aavistuksen siellä ja täällä kärjistäen. Holma käy läpi elämänsä kipupisteitä, kokemiaan pettymyksiä ja tuntemaansa häpeää, itseinhoa ja alituisia riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteita. Usein liikkeelle lähdetään hupaisaan tyyliin kerrotusta anekdootista, muistosta tai kohtaamisesta, josta päädytään paikoin syviinkin vesiin sukeltaviin analyyseihin ja filosofointeihin. Tyyli muistuttaa Antti Holman suosittua Auta Antti! -podcastsarjaa.

Rakenteeltaankin Kaikki elämästä(ni) muistuttaa podcast-sarjaa. Teksti on jaoteltu tapahtumapaikkojen mukaan nimettyihin osiin. Lapualta lähdetään ja Los Angelesiin päädytään. Alkupuoli on jonkinlaista nostalgiaturismikuvausta, jossa muistellaan lapsuutta ja nuoruutta Savossa ja myöhemmin Helsingissä. Viimeiset osiot Holma on kirjoittanut avoimeksi tunnustukseksi rakastetulleen, jota hän toistuvasti puhuttelee tekstissä sinäksi.

En voinut lukiessani tätä kirjaa olla ajattelematta Hannu Linnun kommentteja jutussa, joka julkaistiin Suomen Kuvalehdessä pian sen jälkeen, kun Lintu oli valinnut tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan. Jutussa seurataan puolen vuoden ajan Linnun valmistautumista valintaprosessiin koronapandemian hiljentämässä Suomessa. Lintu kertoo lukeneensa poikkeuksellisen paljon uutta kotimaista kaunokirjallisuutta.

”Autofiktiota tuntuu olevan paljon. Kerrontaa, jossa yhdistellään omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota, eikä eroteta, mikä on mitäkin.

Linnun mielestä se on vaarallinen sävellaji.

”Melkein kaikki, mikä on tuntunut freesiltä, ei ole ollut autofiktiota.”
---
”Kamalinta on, kun tuntematon henkilö jakaa avioerokokemuksensa ja ajattelee, että se tekee meistä kaikista parempia ihmisiä.” ”

Onko Lintu lukenut Holman Kaikki elämästä(ni) ja viittaako hän näillä melko myrkyllisillä luonnehdinnoillaan myös siihen? En voi tietää. Toivottavasti Lintu kuitenkin on käyttänyt Holman yleisavaimeksikin kelpaavaa lukuohjetta autofiktiota lukiessaan.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
Otava 2020. 304 s.
Äänikirjan lukija Antti Holma, kesto 8 t 23 min.

Arvostelukappale. Äänikirja ostettu.