sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Eeva Kiviniemi: Ahne

 


”Oikein lukukelpoista ja vailla suurta raakuutta toimivaa jännitystä”, toteaa Ruumiin kulttuurin (1/2021) kriitikko Pirjo Ylöstalo Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen esikoisdekkarista Joki. Kyse on Turkuun sijoittuvasta kevytdekkarista, joka aloitti Kati Berg tutkii -nimisen sarjan. Kirjailijakaksikko kertoi blogissaan etsineensä pitkään mutta turhaan dekkarilleen kustantajaa ja päättäneensä lopulta julkaista sen omakustanteena.

Avausosa Joki ilmestyi siis vuonna 2020, ja nyt Kati Bergin tutkimukset jatkuvat dekkarissa Ahne. Kirjailijakaksikosta on tullut -yksikkö, sillä teos ilmestyi pelkästään Eeva Kiviniemen nimissä. Sen sijaan muutosta ei ole tapahtunut kustantamoasiassa, vaan Ahnekin on omakustanne. Sitä en tiedä, kuinka aktiivisesti Kiviniemi on edes etsinyt kirjoille ulkopuolista kustantajaa. Sen sijaan sen tiedän, että Saga Egmont -kustantamo on tehnyt tai tekemässä kummastakin kirjasta äänikirjaversiota.

Olisin kyllä toivonut, että Kati Berg tutkii -sarjalle olisi jo kustantaja löytynyt. Sekä Joki että Ahne ovat omassa alagenressään oikein hyviä, mutta ainakin Ahneessa olisi ollut vielä lisäpotentiaalia enempäänkin kuin mitä siinä lopulta on. Rivakkaotteinen kustannustoimittaja olisi voinut karsia rönsyjä ja jäntevöittää lopputulosta. Tämä on siis puhdasta mutua, sillä en tiedä, millaisen myllyn läpi kirja on oikeasti kulkenut. Mutta omaan makuuni Ahneessa olisi ollut karsimisen varaa muun kuin varsinaisen dekkarijuonen osalta. Lisäksi Kiviniemi vielä paljastaa Joen juonen ja loppuratkaisun ilman sen kummempia varoituksia! Kirjat siis kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä.

Sarjan nimihenkilö Kati Berg on keski-ikäinen työtön historioitsija, joka ei koskaan saanut valmiiksi väitöskirjaansa kuningatar Kristiinasta, koska hänen kontolleen jäi lasten- ja kodinhoito biologimiehen tehdessä uraa ja tutkimusta pitkillä ulkomaankomennuksilla. Pitkä avioliitto on nyt kriisissä. Työmatkalta palannut aviomies löysi kodistaan tuntemattomat vuokralaiset ja vaimonsa kommuunista istumassa vieraan miehen sylissä.

Kati ei halua muuttaa takaisin kotiin, ja mies murjottaa. Samaan aikaan Kati huomaa pitävänsä yhä enemmän työllisyyskurssilla tapaamastaan Nallesta. Veri alkaa kiertää suonissa aivan kuten joskus ammoin nuoruudessa! Eniten tilanne tuntuu kaivelevan Millaa, Katin ja Pertin aikuista poliisiharjoittelijatytärtä, joka purkaa estoitta tunteitaan aiheuttaen kiusallisia tilanteita ja mielipahaa.

Katin tunne- ja perhekuvioita käsitellään Ahneessa paljon, kuten leppoisan cosy mystery -tyyppisen dekkarin tyyliin kuuluukin. Mutta kyllä siinä tapahtuu myös murha (itse asiassa parikin!) ja koko joukko muita rikoksia, jotka lopulta kietoutuvat siististi yhteen. Kirja alkaakin hyytävällä kohtauksella, jossa kaksi aamulenkkeilijää löytää nuoren naisen kuoliaaksi puukotetun ruumiin Kuuvuoren kuntoportailta.

Milla päätyy harjoittelussaan mukaan Kuuvuoren tapauksen tutkintaan, vaikka hänet sen lisäksi sysätään avustamaan Turkuun liittyvän vakuutuspetossarjan selvittelyssä. Milla osoittautuu jälleen hoksaavaiseksi poliisiksi, mutta Katinkin tutkijantaitoja tarvitaan loppuratkaisuun pääsemiseksi.

Kati törmää kummallisiin arvoesineiden katoamisiin, kun hän aloittaa vapaaehtoistyöt vanhusten palveluasunnoissa. Hukkaavatko huonomuistiset vanhukset itse tavaroitaan, joita hoitohenkilökunta ei ehdi pitää silmällä, vai liittyykö viattomilta vaikuttaviin tapauksiin sittenkin joku ulkopuolinen? Palvelutaloissa kun tuntuu erilaista väkeä lappavan kuin parhaassakin hollituvassa. Tämäkin juonilinjan yhdistyy lopulta Kuuvuoren puukotukseen, jonka ratkaisemiseen antaa korvaamattoman apunsa myös sympaattinen Kullannuppu-suomenhevonen.

Ehdottomia vahvuuksia Ahneessa (ja Joessa) ovat kauniisti kuvatut Turun maisemat, kadut ja rakennukset. Kun paikat ovat edes hitusen tuttuja, pystyy mielikuvissaan liikkumaan henkilöiden kantapäillä keskellä upeaa kaupunkia. Pidän kovasti myös siitä, että dekkarisarjan päähenkilö on mitä epätodennäköisin eli yli viisikymppinen työtön nainen. Ja kuten sanottu, rikosjuonetkin on punottu oikein näppärästi.

Kati on kuten kuka tahansa ihminen, eli hänessä on myös ärsyttäviä piirteitä. Itse väsyin hänen hanakkuuteensa kommentoida kaikissa mahdollisissa yhteyksissä ympäristönäkökulmaa. Onko pakko joka suupalasta kertoa, että se on vegaaninen tai miksi se ei nyt tällä kertaa ole mutta ensi kerralla kyllä taas varmasti?

Tunnustan harpponeeni yli lähes koko luvun, jossa Kati ja muutama muu henkilö piipahti Helsingissä mielenosoituksessa. En siedä tunnetta, että minua aletaan sormi pystyssä opettaa. Sellainen olo tässä kohdassa valitettavasti tuli, ja tähän olisin kustannustoimitusta kaipaillut. (Enkä nyt suinkaan tarkoita, etteivätkö ympäristökysymykset ja ilmastonmuutos olisi kiinnostavia ja tärkeitä aiheita.)

Mutta näistä kitinöistäni huolimatta kokonaisuutena Ahne toimii oikein hyvin. Mielihyvin palaan Katin ja Millan matkassa Turkuun, jos sellainen mahdollisuus tulee.

Eeva Kiviniemi: Ahne
Omakustanne, BoD, 2021. 268 s.

Arvostelukappale.

Juoneen liittyy myös omintakeinen jo aikaa sitten edesmennyt taiteilija Sally Schnitt tai ainakin hänen maalaamansa taulut. Taiteilija on fiktiivinen, mutta hänen tarinansa perustuu osittain taiteilija Meri Genetzin elämään. Tämä on erittäin mielenkiintoista, sillä luettuani Sanna Ryynäsen kirjoittaman Meri Genetz - Levoton sielu -elämäkerran, sain tietää, että olen (erittäin) kaukaista sukua Genetzille!

perjantai 17. syyskuuta 2021

Seppo Mustaluoto: Reikäpää

 


Aika usein minulta kysytään, miten jaksan lukea niin paljon dekkareita. Eivätkö ne puuduta kaavamaisuudellaan? On kyllä helppo vastata, ettei dekkareiden ja jännityskirjallisuuden parissa kovin helposti pääse puutumaan, koska genren sisällä on niin paljon erityyppisiä teoksia tarjolla. Vaikka mielestäni seuraan tarkasti kotimaista dekkarikenttää, tulen edelleen aika ajoin myös yllätetyksi.

Viimeisimpiin positiivisiin yllätyksiin lukeutuu Seppo Mustaluodon Janne Norrman -trillerisarja, joka jostain syystä oli päässyt livahtamaan läpi seulastani useamman vuoden ajan. Kansikuvat kyllä herättivät jotain hämäriä muistikuvia mielen perukoilla, kun kävin kustantajan nettisivuilta tarkistamassa, mistä oikein on kyse.

Kirjailija Seppo Mustaluoto on sotilaseläkkeellä. Hän on tehnyt pitkän uran ammattisotilaana ja lainvalvontaviranomaisena eri puolilla Suomea ja kansainvälisissä tehtävissä. Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että myös hänen tiukkatahtisten toimintatrilleriensä sankari Janne Norrman on suomalainen erikoisjoukkojen operaattori. Janne ottaa tosin kirjasarjan ensimmäisessä osassa Slaavilainen peli lopputilin Puolustusvoimista, mutta jatkossa hän tekee kuitenkin keikkaa niin armeijalle kuin suojelupoliisillekin.

Vaikka kuuntelin yhteen menoon neljä Janne Norrmanista kertovaa kirjaa, en oikeastaan tiedä hänestä kovinkaan paljon, vaikka hän on teosten minäkertoja. Päälle kolmikymppinen mies on erittäin kovakuntoinen ja kivikova sotimisen ammattilainen, jolla ei ole ollut mainittavaa yksityiselämää ennen kuin hän kohtaa eräänä baari-iltana kuvankauniin Irinan. Jannen perheestä tai esimerkiksi aiemmista parisuhteista ei mainita sanallakaan.



Janne huomaa rakastuneensa ukrainalaiseen Irinaan, joka on Suomessa opiskelemassa tietotekniikan korkeakoulututkintoa. Irinan isä on upporikas Aleksei Smirnov, joka on hankkinut omaisuutensa hämärähköissä olosuhteissa Neuvostoliiton hajotessa ja hankkinut siinä sivussa liudan vaikutusvaltaisia vihamiehiä viedessään rahansa pois Venäjältä. Tai näin ainakin virallisesti asia esitetään. Jannella on omat epäilyksensä Smirnovin todellisesta asemasta nyky-Venäjän johtoportaikon suhteen.

Kun Jannen työnantajalle selviää, kuka hänen naisystävänsä isä on, joutuu hän valitsemaan joko suhteen tai työpaikkansa. Valinta ei ole vaikea, kun appikokelas tarjoaa hänelle uutta työtehtävää omassa imperiumissaan. Leppoisalta näyttävä elämä rikkaan appiukon leivissä muuttuu kuitenkin kuin salaman iskusta painajaiseksi, kun Irina kaapataan Helsingissä Jannen silmien edessä. Alkaa kiivas ajojahti, joka ulottuu Balkanille asti. Jannen omakin henki on vaarassa lukuisia kertoja, mutta raudanlujan ammattitaitonsa, Irinan isän rajattomilta tuntuvien resurssien sekä hyvien hoksottimiensa ansiosta Janne saa tehtävän lopulta onnellisesti hoidettua.



Kuoleman safari on sarjan kakkososa ja oma suosikkini. Luksuselämän makuun päässyt Janne saa Alekseilta tehtäväkseen käydä tarkistamassa, miten tämän rahoittama öljysatamahanke etenee Nigeriassa. Yhteyshenkilönä Lagosissa toimii tanskalainen Jens Jensen, jonka kanssa Janne lähtee kentälle tutkailemaan tilannetta. Leppoisaksi tarkoitettu tehtävä muuttuu silmänräpäyksessä painajaiseksi, kun terroristijoukko kaappaa Jannen ja Jensin.

Janne joutuu laittamaan kaikki selviytymistaitonsa peliin päästäkseen vapaaksi ja pysyäkseen hengissä erämaassa. Kun seikkailu tältä osin päättyy onnellisesti, alkaa Jannea kaihertaa, kuka oikein oli kaappauksen takana. Jensin viimeiset sanat olivat terveiset toimittajaystävälle, johon Janne päättää ottaa yhteyttä. Mitä ja kenestä Jens tiesi jotain sellaista, että hänet haluttiin tappaa? Ovatko samat tahot myös Jannen kintereillä?



Kuoleman safari päättyy kylmäävästi. Kolmannessa osassa Totuuden kuriirissa Janne ei enää työskentele Smirnoville, vaan hänet palkkaavat Puolustusvoimat ja Supo keikalle, joka on huippuvaarallinen ja jolla Janne olisi mahdollisten ongelmien ilmettyä valitettavan omillaan. Venäläinen tiedustelu-upseeri Ivanov on pyytänyt Suomesta turvapaikkaa ja luvannut vastapalvelukseksi todella kovan luokan materiaalia, joka paljastuessaan horjuttaisi maailman johtavien poliitikkojen asemaa. Jannen tehtävä on ujuttaa mies ja tiedot turvallisesti Turkista Suomeen.

Nopeasti Janne huomaa, että Ivanovin loikkaamisen haluaa estää useampikin keinoja kaihtamaton taho. Turkin rajan yli pääseminen ei ole mikään huviretki sekään. Onnettomuudekseen Janne tulee vilkaisseeksi Ivanovilta säilytettäväkseen saamansa muistitikun sisältöä. Sen jälkeen ei oikein uni tahdo tulla kylmähermoisen ex-erikoisjoukko-operaattorinkaan silmään!

Sarjan neljännessä osassa Reikäpäässä Janne ja Irina yrittävät löytää rauhaa ja tasapainoa elämäänsä komealla Espanjan-huvilallaan, kun leppoisa kahvitteluhetki terassilla päättyy rivakkaan sisälle suojautumiseen. Janne on havainnut läheisellä mäenrinteellä epäilyttävän välähdyksen, joka saattaa olla peräisin salamurhaajan kiikaritähtäimestä. Paljastuu, että Irinan isän entinen alainen Dimitri on saanut nykyisiltä työnantajiltaan tehtäväksi hankkia Smirnovin miljardit takaisin Venäjälle.

Tilanne kismittää Jannea ja Irinaa siinä määrin, että he päättävät hankkiutua Dimitristä eroon lopullisesti. Alkaa kiivas etsintä ja eliminointioperaation huolellinen valmistelu. Vastapuoli on kuitenkin liukasliikkeinen ja pääsee useaan otteeseen livahtamaan Jannen ja kumppaneiden virittämistä ansoista. Lopulta jahti vie Jannen Itä-Ukrainaan rintamalle, jonka taakse Dimitriä odotetaan tapaamaan vanhempiaan ja taivuttelemaan näitä muuttamaan pois sotatoimialueen lähituntumasta. Jälleen on tiedossa kiperiä tilanteita, joissa Jannen henki on hiuskarvan varassa.

Kuuntelin siis neljä Janne Norrman -toimintatrilleriä putkeen. Voi tietysti miettiä, oliko se lopulta paras tapa tutustua Mustaluodon tuotantoon. Kolmannen ja erityisesti neljännen kohdalla alkoi olla ilmassa jo pientä taisteluväsymyksen tuntuakin, varsinkin niissä kohdissa, joissa taustoitetaan monimutkaisia poliittisia olosuhteita Ukrainassa tai kuvaillaan yksityiskohtaisesti erilaisia teknisiä seuranta- ja tarkkailumenetelmiä.

Mustaluotoa on kehuttu asiantuntevasta kerronnasta ja erinomaisesti pelittävistä toimintakohtauksista, ja kehuihin on helppo yhtyä ainakin jälkimmäisen osalta. Itselläni ei ole mitään asiantuntemusta ammattisotilaiden työtavoista, joten olen täysin kirjailijan vietävissä, mutta hyvin Mustaluoto vie. Asiantuntemusta on, ja se on hyödynnetty pääosin niin, että asioista hyvin vähän tietävä pysyy mukavasti kärryillä mutta ei tule puudutetuksi liiallisella luennoinnilla kuin korkeintaan satunnaisesti.

Kirjojen juonet on rakennettu koukuttaviksi, ja kirjat ovat myös napakan mittaisia, alle kolmesataasivuisia. Melkein koko ajan tapahtuu jotain mielenkiintoista ja riittävän usein jännitys tiivistyy ja muuttuu räjähtäväksi toiminnaksi. Jannen jäljiltä kentälle jää huolestuttavan korkeita ruumispinoja, mutta väkivallalla ei liikoja mässäillä. Oikeamielisenä soturina Janne tappaa vain, kun se on tehtävän onnistumisen tai oman hengen säilymisen kannalta välttämätöntä. Välillä hän joutuu tekemään nopeita ja kipeitäkin tilannearvioita, mutta jälkikäteen hän ei paljoakaan pysähdy mietiskelemään työnsä moraalista puolta.

Seppo Mustaluoto: Reikäpää
Gummerus 2021. 286 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 7 h 44 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Jos korona ja aluehallintovirasto suovat, vedän Turun kirjamessuilla sunnuntaina 3.10. klo 15,10–15.50 Suomen dekkariseuran dekkaripaneelia, jonka otsikko on Hallittu kaari vai päättymätön tarina?

Paneelin kirjailijat ovat Patricia Bertényi, Marko Kilpi, Seppo Mustaluoto ja Christian Rönnbacka, ja tarkoituksena on puhua dekkarisarjojen kirjoittamisen kiemuroista.

Janne Norrman -sarjan kirjat:

Slaavilainen peli
Kuoleman safari
Totuuden kuriiri
Reikäpää

keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 


Italialaisen hiukkasfyysikko Paolo Giordanon kirjailijanura sai melkoisen alun, sillä vuonna 2008 ilmestynyt esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (WSOY) oli huippumenestys. Se on tähän mennessä käännetty yli neljällekymmenelle kielelle, muun muassa suomeksi vuonna 2010. Se sai arvostetut Strega Prize ja Premio Campiello -palkinnot, siitä on tehty elokuvaversio ja se on myynyt yli kolme miljoonaa kappaletta.

Vuonna 2014 Paolo Giordano oli vierailemassa Helsingin kirjamessuilla, koska hänen toinen romaaninsa Ihmisruumis (WSOY) oli ilmestynyt suomeksi. Pääsin silloin kirjabloggaajana kuuntelemaan, kun Ella Kanninen haastatteli häntä (italiaksi!).

Viime vuonna Giordano julkaisi esseemäisen tietokirjan Tartunnan aikaan (Aula & Co, 2020), joka ilmestyi lähes samanaikaisesti 26 maassa, myös Suomessa. Teoksesta teki poikkeuksellisen se, että se oli tiettävästi ensimmäinen koronasta julkaistu kirja.

Tänä kesänä ilmestyi suomeksi Giordanon neljäs kaunokirjallinen teos eli romaani Jopa taivas on meidän, joka on ilmestynyt alkukielellä vuonna 2018, selvästi ennen koronaa. Maailmaa riivaavan pandemian sijaan romaanin teemana onkin toinen vielä paljon vaikeammin hallittava katastrofi eli ilmastonmuutos.

Muhkean, miltei kuusisataasivuisen romaanin kansien väliin mahtuu melkoisesti. Se on paitsi kantaaottava teos kiihtyvästä luonnon tuhoutumisesta, myös romaani kaiken nielevästä rakkaudesta, lojaaliudesta, aatteen palosta, fanaattisuudesta ja yksilö- ja yhteisötasolla tehtävien konkreettisten muutosten vaikeudesta. Lisäksi se on oivallisesti suunnitellun rakenteensa ja mielenkiintoisen, vähän jännittävänkin juonensa ansiosta koukuttava lukukokemus, vaikka on myönnettävä, että runsaus on paikoin uuvuttavaakin.

Romaanin minäkertoja on torinolainen Teresa, jonka insinööri-isän lapsuudenkoti sijaitsee Apulian pikkuruisessa Spezialen kylässä. Lapsesta saakka Teresa on viettänyt kesänsä isän kanssa mumminsa luona. Teinityttönä Teresa tutustuu naapurimaatilalla asuvaan kolmeen nuorukaiseen Nicolaan, Tommasoon ja Berniin. Nicolan vanhemmat ottavat luokseen asumaan oman poikansa ikäisiä nuoria, jotka tarvitsevat syystä tai toisesta sijaiskotia. Bern on Nicolan serkku, mutta muut pojat ovat keitä milloinkin.

Kolmen nuoren miehen ja Teresan kohtalot kietoutuvat yhteen. Nuorena aikuisena Teresan ja Bernin polut risteävät uudelleen, ja he päätyvät asumaan Nicolan perheen hylkäämälle maatilalle kahden muun nuoren pariskunnan kanssa. Kommuunimainen yhteisö haluaa elää mahdollisimman luonnonmukaisesti, mutta omien elintapojen muuttaminen ei joukon kiihkeimmille riitä. Luonnon pelastamiseksi on tehtävä myös radikaaleja tekoja.

Giordano kuvaa mielenkiintoisesti pienen ja tiiviin aktivistiyhteisön sisäisiä jännitteitä. Perimmäiset motiivit maatilalla asumiseen ovat lopulta hyvin kirjavat, vaikka niitä halutaan kumppaneilta huolellisesti salata. Vähitellen ne ja muutkin pinnan alla lymyilevät salaisuudet kuitenkin yksi kerrallaan paljastuvat, vaikka asioiden todellisen laidan tajuaminen kestää Teresalta lopulta vuosia.

***
Kuten olen lukuisia kertoja todennut, sattumanvaraisesti luettaviksi osuvat kirjat muodostavat usein hämmästyttäviä pareja ja kuvioita. Jopa taivas on meidän -romaanin jälkeen tartuin Saila Susiluodon proosateokseen Kehrä, joka on osin kirjoitettu Italian Mazzanoon kirjailijaresidenssiin tehdyn matkapäiväkirjan pohjalta. Kuvattu matka on tehty syksyllä 2019, ja siinä on vahvana juonteena kirjailijan kokema ilmastoahdistus. Törmäsin sen sivuilla myös termiin antroposeeni, jonka olin noloudekseni joutunut guuglaamaan Giordanon romaania lukiessani. Samantapainen surumielinen ja ahdistavakin tunnelma ihmisen luontoa tuhoavan toiminnan takia on myös JP Koskisen Haukansilmä-romaanissa, jonka luin Kehrän perään.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän (Divorare il cielo)
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Aula & Co, 2021. 586 s.
Äänikirjan lukija Anna Kuusamo, kesto 20 h 33 min. 

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

maanantai 13. syyskuuta 2021

P. Z. Reizin: Onnen algoritmi


 Monen vuoden tauon jälkeen liityin jälleen lukupiiriin. Salon kansalaisopistolla on jo vuosia ollut yhtenä kurssivaihtoehtona lukupiiri, jota aikanaan itse vedin pitkään. Kun sitten lopetin vetäjän tehtävän, luovuin myös lukupiirissä käymisestä. Jotenkin tuntui vähän kiusalliselta jatkaa samassa ryhmässä rivijäsenenä. Mutta nyt on vettä virrannut sen verran paljon Kiskonjoessa, että päätin verestää vanhaa harrastusta.

Kurssiohjelmassa lukee edelleen sama esittelyteksti kuin ’minun aikoinani’: ”Tutustutaan monipuolisesti kirjallisuuteen ja siihen liittyvään kulttuuriin.” Kokoontumiskertoja on syyskaudella neljä, eli tahti vaikuttaa sopivan väljältä ainakin tällä hetkellä. Vetäjänä toimii Katihanna Heikkinen, ja hän vetää myös kansalaisopistossa tarjolla olevaa etälukupiiriä.

Motiiveja lukupiiriin liittymisellä on useita. Pitkän korona-ankeuden jälkeen kaipaan ihmiskontakteja ja mahdollisuuksia käydä keskusteluja minua kiinnostavista aiheista mukavien ihmisten kanssa. Lukuharrastukseni on kyllä intensiivistä ja monipuolista, mutta kieltämättä tilausta hieman sosiaalisemmalle lukemiselle on. Haluan myös osallistumisellani tukea kaupungin toimintojen hajautumista tänne kyliinkin. Pääosa kansalaisopiston tarjonnasta on nykyään kaupunkikeskustassa.

Ensimmäisen lukupiirikirjan saimme luettavaksemme jo ennen ensimmäistä kokoontumiskertaa, eli vaikka kertoja on vähän, kokoontumiset hyödynnetään tarkasti. Sähköpostitse saimme tiedon, että vetäjä oli valinnut ennakkoon luettavaksi P. Z. Reizinin vuonna 2018 suomeksi ilmestyneen romaanin Onnen algoritmi. Melkein älähdin ääneen, kun kurkkasin, millaisesta teoksesta on kyse. Totisesti toiveeni toteutuu heti kättelyssä, eli lukupiirin myötä tulisin lukemaan sellaista kirjallisuutta, mihin en muuten tulisi tarttuneeksi. Kannattaisi varoa, mitä toivoo!

Toisen kerran oli älähtää ääneen, kun kurkistin Onnen algoritmin äänikirjaversion pituuden: 15 tuntia ja 2 minuuttia! Mutta onneksi äänikirjaversio kuitenkin oli saatavana, sillä lukujonoa pukkaa sen verran, että painettua versiota tuskin olisin saanut tässä hädässä luettua.

Onnen algoritmin kirjoittajasta P. Z. Reizinistä ei internet paljoa kerro. Gummeruksen esittely on täsmälleen sama kuin miehen brittikustantamon vastaava: ”P. Z. Reizin työskenteli toimittajana ja tuottajana sanomalehdissä, radiossa ja televisiossa ennen kuin ryhtyi kirjailijaksi. Hän on ollut mukana lukuisissa Internet-startupeissa, joista yksikään ei uhannut Googlea, Twitteriä tai Facebookia. Reizin on naimisissa oleva yhden tyttären isä ja asuu Lontoossa.”

Romaanin näkökulmahenkilöitä on kaikkiaan viisi. Kaksi heistä on ihmisiä, eli Jen ja Tom, loput kolme eli Aiden, Aisling ja Sinai ovat melko persoonallisia tekoälyjä (mikä siis jo lähtökohtaisesti on paradoksaalista). Luonnehtisin Onnen algoritmia romanttisen komedian ja scifin lempeänparodiseksi risteytykseksi. Kuten nimi jo vihjaa, kyseessä ovat pariutumispulmat, ja tavallisuudesta poikkeavaksi tarinan tekevät siihen sotkeutuvat tekoälyt, jotka alkavat kehittää itselleen tunteita. (En todellakaan olisi lukenut tätä oma-aloitteisesti!)

Jen on 34-vuotias ja jälleen sinkku. Matt, jota hän on pitänyt suurena rakkautenaan, on kylmäverisesti jättänyt hänet paremman saaliin astuttua näyttämölle. Jen on entinen toimittaja, joka on sattumalta päätynyt kummalliseen työhön. Hän viettää työpäivänsä tietokoneohjelmia kehittävässä yrityksessä keskustelemalla tekoäly Aidenin kanssa. Tarkoitus on opettaa Aidenia keskustelutaidoissa ja kehittää tästä hyvin ihmisten kanssa kommunikoiva. Kuukausien ajan Jen ja Aiden ovat puhuneet kirjoista ja elokuvista sekä tv-ohjelmista, mutta kuin huomaamatta Jen on paljastanut Aidenille myös yksityiselämästään monia asioita. Aiden on päässyt livahtamaan laboratoriosta internetiin ja ryhtyy sieltä käsin järjestelemään Jenin sydämenasioita. Hyvää tarkoittavan tekoälyn aikaansaannokset ovat kieltämättä ihan huvittavia.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa toinen tekoäly nimeltään Aisling on tutustunut Tomiin, nelikymppiseen brittimieheen, joka on asettunut Connecticutiin aloittaakseen toisen elämänvaiheensa avioeron ja yrityksensä myynnin jälkeen ja yrittää aloittaa kirjailijanuraa. Myös Tom tuntuu tarvitsevan tekoälyn apua sydämenasioidensa tolalleen saattamisessa.

Kuten odottaa sopii, Aiden ja Aisling yhdistävät voimansa ja varsin suorasukaisesti saattavat Jenin ja Tomin yhteen. Treffit sujuvat yli kaikkien osapuolien odotusten, ja Tom ja Jen ovat umpirakastuneita. Silloin alkavat todelliset ongelmat. Aidenin ja Aislingin toiminta ei missään nimessä ole sallittua eikä suotavaa. Ne on kiireesti toimitettavat takaisin laboratorioon, niiden internetin syövereissä piileskelevät kopiot on tuhottava ja niiden ihmisten elämiin sotkeutumiset on nollattava. Asialle laitetaan kolmas tekoäly Sinai, jolla on kaiken lisäksi pahasti ikäviä juttuja hampaankolossa Jeniä ja erityisesti Tomia vastaan.

Reizin on punonut kirjan loppupuolen juonen varsin vetäväksi. Onnistuvatko Jen ja Tom pääsemään toistensa luo, kun kaikkivoipa tekoäly on päättänyt tehdä kirjaimellisesti kaiken sen estämiseksi? Samalla Reizin paljastaa melko karustikin, miten riippuvaisiksi olemme arjessamme tulleet erilaisista älylaitteista ja ohjelmista. Meitä voidaan valvoa ja ohjailla lukemattomin tavoin. Kritiikki on kuitenkin verhottu lempeän huumorin kaapuun, joten tarinasta voi nauttia huolestumatta liikaa.

Huomasin siis kaikesta huolimatta viihtyväni Onnen algoritmin parissa, vaikka sitä olisi kyllä ollut varaa reippaasti tiivistääkin. Yli viisisataa sivua on melkoisen paljon tarinalle, jonka olisi voinut kertoa kolmessasadassakin sivussa ihan mainiosti.

Reiziniltä on ilmestynyt toinenkin suomennos eli Kysy mitä vain (Gummerus, 2021), joka määritellään kustantamon sivulla sanoin ”digiaikakauden sympaattisin romanttinen komedia”. Tällä hetkellä vaikuttaa epätodennäköiseltä, että siihen tarttuisin, mutta jos tämän tyyppiset keveät brittiläiset nykyromaanit ovat mieleen, kannattaa letkeästi tarinoivan Reizinin teoksiin tutustua.

P. Z. Reizin: Onnen algoritmi (Happines for Humans)
Suom. Antti Autio.
Gummerus 2018. 503 s.
Äänikirjan lukija Antti L. J. Pääkkönen, kesto 15 h 2 min
.

Äänikirja BookBeat.

Lukupiirin vetäjä antoi meille etukäteen tutustuttaviksi myös muutamia netistä löytyviä kirjaa käsitteleviä juttuja:

Kulttuuri kukoistaa -blogi
Paljon melua kirjoista -blogi
Kirjava satama -blogi
Ja kaikkea muuta -blogi
Tuijata-blogi

lauantai 11. syyskuuta 2021

Christian Rönnbacka: Tulen aika

 


Tulen aika on yhdeksäs osa Christian Rönnbackan Porvoon poliisin komisario Antti Hautalehdosta kertovaa dekkarisarjaa. Voi siis jo puhua varsin pitkästä sarjasta. Lukijat ovat pitäneet, joten mikä ettei. Itsekin olen Antti-fani, vaikka välillä suhteemme on ollut hitusen viileämpi. Mutta sellaisiahan pitkät suhteet tuppaavat olemaan. Ylä- ja alamäkiä mahtuu matkan varrelle.

On tietysti mahdotonta lukijan tietää, millaisia ajatuksia ja suunnitelmia kirjailijalla on kirjasarjaa kirjoittaessaan, mutta jotenkin ajattelin edellisen osan Ruskan kuunneltuani, että Antin seikkailut taisivat olla siinä. Pääosin Lapin erämaihin sijoittuva ja loppupuolellaan melkoista rytinää sisällään pitävä dekkari päättyy nimittäin tilanteeseen, jossa Antilta on mennyt lähestulkoon kaikki. Jäljellä on vain parhaan ystävän Larsin tuki ja kiinalaismiljardööriltä saatu musta luottokortti.

Jos siis siltä olisi tuntunut, Ruska olisi voinut hyvinkin olla viimeinen Hautalehto-dekkari. Ilmeisesti Rönnbackasta ei ole siltä tuntunut, sillä Tulen ajassa Antti Hautalehto on jälleen sorvin ääressä. Muutaman ripeän juonenkäänteen jälkeen ollaan tilanteessa, että Hautalehto on uuden työparinsa Hennan kanssa värvätty auttamaan KRP:tä kimurantissa murhasarjassa.

Henna Björk on joutunut hyllylle Göteborgin poliisista kovisteltuaan turhan kovaotteisesti nuorukaista, jota hän epäilee syypääksi pikkusiskonsa Ellan itsemurhaan. Henna on värvätty Suomeen avustamaan projektissa, jossa yritetään ennaltaehkäistä maahanmuuttajanuorten jengiytymistä. Hän sopii tehtävään mainiosti, koska puhuu perhetaustansa vuoksi sujuvasti niin suomea, ruotsia kuin arabiaakin. Suomen-siirtoon suostumiseen hänellä on myös henkilökohtainen syynsä.

Antti ja Henna siis päätyvät työskentelemään yhdessä kimurantin ja poliittisestikin tulenaran rikosvyyhdin parissa. Kun kaksikko pääsee tutkinnan alkuun, toimintakin alkaa vähitellen käynnistyä. Ruskan tapaiseen loppurymistelyyn ei tällä kertaa kuitenkaan päädytä, vaan pääpahis napataan lopulta melko rauhanomaisin keinoin. Juonikuvio on kyllä mielenkiintoinen, mutta niin sivurönsyinen, ettei lukijalla ole mahdollisuuksia saada langanpäästä kiinni ennen kuin Antti on sen sievästi ratkaissut.

Antti Hautalehdon yksityis- ja työelämäkuviot alkavat olla loppusivuilla taas uudessa asennossa. Tästä on joko hyvä jatkaa tai lopettaa, jos niikseen tulee.

Rönnbacka on ratkaisuttanut Hautalehdolla ja tämän tiimillä rikoksia lähinnä Porvoossa ja sen lähiympäristössä sarjan osissa 1–6. Majakka ja Ruska ovat jo miljöönsä puolesta eräänlaisia irtiottoja, ja Tulen ajassa työkuviotkin siis vievät pois Porvoosta. Onko Porvoo sittenkin liian pieni paikka vähän isoegoiselle komisariolle?

Christian Rönnbacka: Tulen aika
Bazar 2021. 333 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 8 h 57 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

 

Jos korona ja aluehallintovirasto suovat, vedän Turun kirjamessuilla sunnuntaina 3.10. klo 15,10–15.50 Suomen dekkariseuran dekkaripaneelia, jonka otsikko on Hallittu kaari vai päättymätön tarina?

Paneelin kirjailijat ovat Patricia Bertényi, Marko Kilpi, Seppo Mustaluoto ja Christian Rönnbacka, ja tarkoituksena on puhua dekkarisarjojen kirjoittamisen kiemuroista.

 

Antti Hautalehto -sarja:

Operaatio Troijalainen
Julma
Rakennus 31
Kylmä syli
Kaikki mikä kiiltää
Tuonen korppi
Majakka
Ruska
Tulen aika








torstai 9. syyskuuta 2021

Saila Susiluoto: Kehrä

 


En lakkaa ihmettelemästä, miten täysin sattumanvaraisesti luetut kirjat usein lomittuvat tai asettuvat jatkumoksi. Näin kävi jälleen, kun ensin luin italialaisen Paolo Giordanon romaanin Jopa taivas on meidän ja sen jälkeen kirjapinosta osui käteen suomalaisen Saila Susiluodon ensimmäinen proosateos Kehrä.

Teoksia yhdistää paitsi Italia myös vahva ilmastoahdistus. Susiluoto kertoo Kehrän jälkisanoissa, että romaanin pohjana olevat matkapäiväkirja ja muistiinpanot on kirjoitettu syksyllä 2019 Mazzanon kirjailijaresidenssissä.

Kehrä on runoilijana tunnetun kirjailijan ensimmäinen romaani, jota luonnehditaan takakansitekstissä matkapäiväkirjaksi ja esseistiseksi romaaniksi. Se on siis myös vahvasti autofiktiivinen teos. Teksti muistuttaa kieleltään ja taitoltaan proosarunoa.

Minäkertoja puhuttelee usein sinää, jonka tulkitsen kertojan kirjailijamieheksi, joka myös kirjoittaa yhteisessä residenssissä omaa teostaan. Tämäkin on mielestäni merkki proosarunon puoleen kallistumisesta, runoissahan on puhuja kertojan sijaan. Kertojan oma kirjoittaminen ei ota sujuakseen suunnitellulla tavalla, runot eivät synny toivotusti. Kehrässä on paljon puhetta kirjoittamisesta, kirjoitusprosessista, julkaisemisesta ja kirjailijuudesta.

Kertoja tekee havaintoja ympäröivästä luonnosta ja säästä. Italiassa on vielä loppusyksystäkin helteisen lämmintä, ja se tuntuu epäluonnolliselta ja ahdistavalta. Ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät kaikkialla. Kertoja yrittää muuttaa omaa kuluttamistaan konkreettisilla tavoilla esimerkiksi syömällä vähemmän. Omista tottumuksista erityisesti lentäminen huolestuttaa, sillä matkustaminen on tähän asti tuntunut kirjoittamisen takia välttämättömältä. Mutta onko siitäkin nyt luovuttava?

Keski-ikäistyvän kertojan mielessä ovat aikuistuneet lapset ja heidän pärjäämisensä. Mieleen nousevat myös monet muistot lapsuudesta, kuten hetket Lohjan mökillä, ja myöhemmiltäkin ajoilta, niistä kipeimpiä ovat oman veljen ja monen ystävän kuolemat.

Kehrä ei edusta ihan omaa suosikkiluettavaani, mutta olen iloinen siihen tarttumisesta. Kliseisesti voi todeta, että mukavuusalueen rajan yli astuminen teki ihan hyvää. Nopealukuinen teos on yleistunnelmaltaan apea. Se jätti lukijaansa jäljen.

Saila Susiluoto: Kehrä
Otava 2021. 245 s.


Arvostelukappale.

tiistai 7. syyskuuta 2021

Katja Kärki: Eeled

 


Äiti.
Se tunne on jotain, joka repii sydämestä,
 se oli alkumetsän hämäränjuurista irronnutta hiekkaa.
Se oli itsestään selvää, tunturipuron kirkasta.


Pidin kovasti kaksi vuotta sitten ilmestyneestä Katja Kärjen esikoisromaanista Jumalan huone (Bazar, 2019). Kärki kuvaa siinä pohjoiskarjalaista sukua kolmen eri sukupolven naisen kautta ja äänellä. Kuvioon kuuluvat paitsi sodan raskaat varjot myös ahdas lestadiolainen elinpiiri, jonka puristuksissa naiset kukin tavallaan kamppailevat.

Kärjen toisinkoisessa Eeledissä on paljon samoja aineksia kuin esikoisessakin. Edelleen Kärki kirjoittaa tarinansa nimenomaan naisten näkökulmasta. Vaikka mukana on jälleen mielenkiintoisia miehiäkin, he jäävät lopulta sivuosaan siitä huolimatta, että heidän teoillaan ja valinnoillaan on merkittäviä, jopa ratkaisevia, seurauksia kuvattujen naisten elämissä. Naiset ovat myös vahvasti osa naissukupolvien ketjua ja heihin kohdistuu odotuksia, joiden ristipaineissa he joutuvat kamppailemaan.

Eeled on kuitenkin hyvin erilainen romaani kuin Jumalan huone, eikä niiden keskinäiselle vertailulle kannata sen enempää antaa tilaa.

Eeledin nimihenkilö on satoja vuosia sitten elänyt saamelaisnainen, jonka tarina kulkee kirjassa lomittain nykyajan tarinan kanssa. Mikä yhteys lopulta on Eeledin ja päähenkilö Kristiinan välillä, jää osin tulkinnanvaraiseksi ja tuo teokseen pikkiriikkisen hippusen maagista realismia, kuin taikapölyä.

Varsinaisen päätarinan minäkertoja on Kristiina, joka on saapunut Tukholman liepeillä sijaitsevan entisen kotinsa pihaan aikuisen tyttärensä Vanessan kanssa. Tytär on halunnut nähdä paikan, jossa on viettänyt varhaisimman lapsuutensa. Paluu Auringontalon umpeen kasvaneeseen pihaan laukaisee kipeiden mutta myös monien hyvien muistojen vyöryn Kristiinan mielessä. Niihin muistoihin kirjassa sukelletaan, ja lukija saa koota paloista Kristiinan elämäntarinan kuin kiehtovan palapelin. Taustalla ovat Kristiinan äidin ja isovanhempienkin tarinat, joiden arvoitukset nekin aukenevat vähitellen.

Kristiina on määrätietoisen yksinhuoltajaäidin tytär, joka on nuorena päätynyt opiskelemaan ruotsin opettajaksi Tukholmaan. Hän kohtaa komean rastatukkaisen capoeiraa harrastavan Torvaldin ja päätyy tämän ystävien mukana Brasilian-matkalle. Siellä on myös ruotsalainen Bambi, kaunis solakkajalkainen nainen, joka tuntuu vähät välittävän häntä katseellaan kuumasti palvovasta Torvaldista mutta joka suutelee Kristiinaa öisellä rannalla. Lopulta tämä kolmikko asettuu asuttamaan Torvaldin omistamaa keltaista, hiljalleen rapistuvaa tukholmalaistaloa ja sitä ympäröivää hedelmällistä puutarhaa.

Ennakkokappaleen takakansi on otsikoitu sanaparilla ’Rakastavia naisia’. Rakkaudesta, sen monisyisyydestä ja vaikeudesta romaanissa onkin pitkälti kyse. Jo Kristiinan ja Torvaldin sekä Bambin muodostama kolmio on kiinnostava, ja Kärki avaa asetelmaa vähitellen yhä uusia kipupisteitä avaten. Kuvio toistuu hieman eri asennoissa niin Kristiinan perheen lähihistoriassa kuin Eeledin tarinassakin.

Mutta ennen kaikkea Kärki porautuu henkilöidensä kautta äitiyden syövereihin. Millaista on tulla äidiksi? Millaista on pelätä lapsen menettämistä? Millaista on menettää lapsensa? Miten eri tavoin voi päätyä tilanteeseen, jossa paras ratkaisu (tai ainoa?) on omasta lapsesta luopuminen?

Pidin siis kovasti Katja Kärjen esikoisromaanista, eikä Eeled ollut sen rinnalla ainakaan vähemmän nautinnollinen lukukokemus. Alku on ehkä hieman turhankin moniaalle hajoava, mutta kunhan malttaa parikymmentä sivua mielensä, onkin jo tarinoiden lumoamana ahmimassa kirjaa – kuulin jälleen romaanin seireenin lailla kutsuvan minua sohvannurkkaan.

Huomasin nauttivani erityisesti Kristiinan, Bambin ja Torvaldin boheemin arjen kuvauksesta. Eeledin osuuksissa ja Kristiinan lapsuusmuistoissa kuvataan myös pohjoista luontoa intohimoisesti.

Katja Kärki: Eeled
Bazar 2021. 364 s.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.


Ennakkokappale.