lauantai 18. toukokuuta 2024

Morten A. Strøksnes: Merikirja

 


Lukupiirissä siis luimme ruotsalaisen Patrik Svenssonin tarinallisen tietokirjan Ankeriaan testamentti ja pidimme kovasti. Yllätyin itsekin, miten mukaansa tempaava, koskettava ja vaikuttava kirja oli. Siitä innostuneena kaivoin esille jo ennen Ankeriaan testamenttia saamani ennakkokappaleen norjalaisen Morten A. Strøksnesin Merikirjasta, joka sekin on tarinallinen tietokirja ja jäänyt samaan tapaan hyllyyni odottelemaan parempia lukuaikoja. Miesten jäähainpyydystysprojekti ei suoraan sanoen kiinnostanut tippaakaan. Mitä lie äijäilyä.

Saamani ennakkokappaleen sisäkannessa esitellän Strøksnes vuonna 1965 syntyneeksi toimittajaksi ja kirjailijaksi. Merikirjalla hän nappasi Norjan Finlandian eli Brage-palkinnon, ja kirjan oikeudet myytiin pian lähes kolmeenkymmeneen maahan. Hyvin samanlainen tapaus siis kuin Svenssonin läpimurto pari vuotta myöhemmin Ruotsissa.

Muutenkin teokset ovat samantyylisiä, ja monia yhtymäkohtia ja rinnakkaisuuksia voi ainakin näin kirjat perättäin lukiessa poimia. Molemmissa kirjoittajan henkilökohtainen historia, arkielämä, lomittuu faktapohjaiseen kerrontaan ja aiheen moniulotteiseen käsittelyyn. Kumpikin kirjailija on tehnyt valtavasti ja laajasti taustatutkimusta ja kerännyt tietoa monipuolisesti. Faktat, myytit ja kertomukset on sitten sulatettu sujuvaksi kerronnaksi, joka imaisee lukijan mukaansa vastustamattomasti kuin Mosktraumen, kauhistuttava vesipyörre Lofoottien niemenkärjen ulkopuolella.

Oslolaistunut Strøksnes päättää Lofooteilla Engeløjan saarella asuvan ystävänsä Hugon kanssa pyydystää perinteisiä menetelmiä käyttäen pelätyn, parhaimmillaan tonnin painoisen jäähain. Käytetään siis koukkuja ja petokalaa syvyyksistä houkuttelevaa mahdollisimman haisevaa syöttiä joko niin, että siima koukkuineen viritetään poijun ja painojen avulla paikoilleen tai niin, että haita ongitaan vavalla suoraan veneestä. Projekti osoittautuu pitkäksi, monin tavoin hankalaksi ja myös hengenvaaralliseksi, sillä meri jos mikä on arvaamaton ja tappava.

Strøksnes matkustaa useita kertoja pohjoiseen uskomattoman upeille Lofooteille ja majoittuu ystäväpariskuntansa luo odottelemaan sopivaa pyyntisäätä. Pohjois-Norjan rannikon sääolosuhteet eivät ole kovin suopeita hankkeen näkökulmasta. Odotellessaan hän tekee kirjoitustöitä ja lukee niihin, jäähaihin, Lofootteihin ja mereen liittyviä kirjoja ja tekstejä. Hugo vaimoineen kunnostaa vanhasta kalatehtaasta matkailuyritystä. Mutta aina sopivan sään osuessa kohdalle lähdetään hainpyyntiin.

Mutta hainpyynti ei lopulta ole Merikirjan tärkein aihe. Se on lopulta meri kaikissa muodoissaan, Lofootit, ihmisen ja luonnon suhde sekä se, millaista tuhoa ihmiskunta on saanut maapallolla aikaan ja mitä meillä on odotettavissamme. Perussävy on toisaalta toiveikas, alkaahan kirjailijan puoliso tarinan mittaan odottaa pariskunnan lasta, mutta toisaalta hyvinkin pessimistinen. Tuho etenee eksponentiaalisesti, eikä ihminen tunnu ottavan mitään varoitusmerkkiä todesta.

Entä miten käy kaverusten jäähainpyydystysprojektin? Kannattaa lukea itse!

Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Havboka. Eller Kunsten å fange en kempehaj fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider)
Suom. Katriina Huttunen.
Gummerus 2018. 312 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

keskiviikko 15. toukokuuta 2024

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

 


Lukupiiri on ihan oikeasti mainio keksintö! Olemme pitäneet LYLLin lukupiirin jonkinlaisena ohjenuorana, että ihan päivän uutuuksia ei lueta, koska osa lukupiiriläisistä haluaa lukea kirjat nimenomaan painettuina ja mieluiten kirjastolainoina. Jos teos on parin vuoden takaa, siinä harvemmin on pitkiä varausjonoja. Niinpä tulee luettua aikoinaan syystä tai toisesta sivuun jääneitä kirjoja.

Tällä kertaa luettavaksi äänestettiin muutamasta ehdottamastani kirjasta Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. Kirjaa on vuolaasti ylistetty kirjasomessa suomennoksen ilmestymisen aikoihin eli vuonna 2020. Suomennos saatiinkin sukkelaan, sillä ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi edellisenä vuonna. Se nappasi himoitun August-palkinnon tietokirjallisuuden kategoriassa.

Ankeriaan testamentti on tarinallinen tietokirja, mikä lienee yksi syy sen suosioon. Lukijakunta laajenee mukavasti myös enimmäkseen kaunokirjallisuutta lukevan yleisön suuntaan, mutta myös tietokirjallisuutta lukevat ovat edelleen kohderyhmää..

Olen saanut aikanaan kirjasta kustantajalta ennakkokappaleen, mutta en ole tullut siihen koskaan aikaisemmin tarttuneeksi. Aihe ei vain ole vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Miksi haluaisin lukea kirjan inhottavista, limaisista ja käärmemäisistä ankeriaista? On ollut vaikea keksiä yhtään syytä, vaikka kovin moni tuntui ihastuvan kirjaan perin juurin.

Sitten luin viime syksynä Iida Turpeisen romaanin Elolliset, joka kertoo stellerinmerilehmästä ja sen luurangosta. Rakastin Elollisia! Mikä romaani!

Jos siis stellerinmerilehmästä kirjoitettu romaani voi olla niin hyvä, saattaisiko ankeriaista kirjoitettu tarinallinen tietokirjakin kenties toimia? Toimihan se, oikein hyvinkin, itseasiassa. Ja kuinka ollakaan, Ankeriaan testamentti ja Elolliset liittyvät lopulta yhteen. Mutta siitä vähän myöhemmin.

Kirjailija Patrik Svenssonista ei ole paljoakaan tietoa. Hän on ammatiltaan kulttuuritoimittaja. Ankeriaan testamentti on hänen esikoisteoksensa, ja se on ollut melkoinen menestys. August-palkinnon lisäksi sen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan, ja kirjan markkinointikiertue piti tuoda Svensson muun muassa Suomeen Helsinki Lit -tapahtumaan vuonna keväällä 2020.

Kirjassa Patrik Svensson kertoo isästään ja itsestään sekä heitä yhdistäneestä ankeriaan kalastuksesta. Kun Svensson oli pikkupoika ja nuorukainen 1970- ja 80-luvun taitteessa, perhe asui Ruotsin Kvidingessa. Kotitalo sijaitsi joen rannalla, ja isä ja poika kalastivat  yhdessä ahkerasti. Nimenomaan ankeriaitten pyytämisestä tuli heidän yhteinen juttunsa, joka lähensi heitä toisiinsa. Isän kuolemasta oli kirjan ilmestyessä kulunut jo yli kymmenen vuotta, mutta muistot olivat yhä vahvoja. Svensson halusi kirjoittaa kirjaansa myös isästään ja itsestään, ei pelkästään ankeriaista.

Silti kirjassa kerrotaan varmaankin aivan kaikki, mitä merkillisestä eläimestä on kerrottu, luultu ja tiedetty tieteen historian mittaan. Yhä uudelleen käy ilmi, että todella paljon on asioita, joita ankeriaista ei tiedetä. Svensson puhuukin paljon ankeriasarvoituksesta viitatessaan näihin yhä selvittämättömiin faktoihin, jotka ovat vuosisatojen mittaan lumonneet lukemattomat tutkijat, joista osa on uhrannut vuosia elämästään saadakseen edes jonkin arvoituksen osan ratkaistua.

Kun Svensson kirjoitti kirjaansa ja paljasti sen aiheen kyselijöille, monet kummastelivat. Miksi Svensson halusi kirjoittaa niin epämiellyttävästä otuksesta? Syy on siis tuossa omakohtaisessa suhteessa ankeriaaseen ja se, miten isä liittyi siihen. Aihe voi edelleen kuulostaa epäkiinnostavalta ja tylsältä, mutta Svensson onnistuu kirjoittamaan ankeriaasta, siihen liittyvistä arvoituksista ja niiden ratkaisuyrityksistä niin kiehtovasti, ettei edes ajattele lukevansa tietokirjaa. 

Ne osuudet, joissa kerrotaan henkilökohtaisesta historiasta, ovat kauniita ja tunnelmallisia kuvauksia miehistä, joesta ja arvoituksellisesta kalasta. Ankeriaaseen liittyvät faktaosuudet ovat kiehtovia ja paikoin hauskoja. Svenssonilla on lempeän humoristinen tapa katsoa itseään ja tiedemaailman sankareita.

Ankeriaan testamentti on kuitenkin myös hyvin surullinen kirja. Svensson menetti rakkaan isänsä, ja maailma on menettämässä ankeriaat. Ne ovat sukupuuton partaalla. Kirjan loppupuoliskolla Svensson käy läpi syitä tähän, eikä se ole ihmiskunnan kannalta mitään mairittelevaa luettavaa. Esimerkkeinä ihmisen aiemmin ahneutensa (ja suunnattoman tyhmyytensä!) takia sukupuuttoon tappamista eläimistä Svensson kertoo drontin ja stellerinmerilehmän tarinat, jotka saavat surun ja kiukun kyyneleet lukijan silmiin.

Siellä se suora linkki Elollisiin siis piileksi. Vinkkasinkin lukupiiriläisille, että jos Ankeriaan testamentin lisäksi haluaisi lukea jotain samaan aihepiiriin liittyvää, voisi Elolliset olla hyvä valinta. Samoin vinkkasin sen pariksi Aura Koiviston Mies ja merilehmä -tietokirjaa ja Martin Strøksnesin Merikirjaa, joka sekin on tarinallinen tietokirja merestä ja jäähain pyydystämisestä. Se on minulla nyt puolivälissä ja vaikuttaa erinomaiselta. Sen sijaan en ollut tajunnut, että Patrik Svenssonilta on jo ilmestynyt toinen teos nimeltä Meren kutsu v. 2023. Se vaikuttaa myös mielenkiintoiselta.

Mielenkiintoista on myös kuulla, millaisia ajatuksia Ankeriaan testamentti on herättänyt lukupiiriläisissä! Entä sinussa, oletko jo lukenut kirjan?

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisemmasta kalasta (Ålevangeliet. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk)
Suom. Maija Kauhanen.
Tammi 2020. 272 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.


Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

keskiviikko 8. toukokuuta 2024

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet (Liza Virtasen tutkimuksia 1)




”Vuoden houkuttavin ja koukuttavin kirjatapaus aloittaa hauskan jännärisarjan!” Näin luvataan Salla-Mari Kohtalan esikoisdekkarin ja jännityskirjatrilogian aloitusosan Kannuksen kadonneet kannessa. Sain kirjasta ennakkokappaleen, ja kiinnostuinkin vähintäänkin kohtalaisesti. Olisiko tässä tuore haastaja Joona Keskitalon uudelle Takamailla-sarjalle?

Takakansiteksti tietää kertoa vähän lisää:

Houkuttavan hauskan jännärisarjan keski-ikäinen päähenkilö Liza on kompleksinen ja moderni neiti etsivä Keski-Pohjanmaalla.

Viestintätoimistotöissään kyynistynyt, kovaa kyytiä erakoituva Liza viettää aikaansa Tinderissä ja Murha.infossa etelähelsinkiläisellä kotisohvallaan. Sitten Liza saa työkeikan synnyinpitäjästään Kannuksesta ja törmää samalla uutisiin paikkakunnalla kadonneista miehistä.

Liza alkaa yllätyksekseen tutkia katoamisia kannuslaisen ex-vankilakundi Nilsin, toisen amatöörisalapoliisin, kanssa.

Kepeä alku muuttaa pian suuntaa, ja myös Lizan perhesalaisuudet uhkaavat suistaa hänet raiteiltaan. Kyyneliltä, nololta seksiltä ja uhkaavilta käänteiltä ei voi välttyä.


Olen varmaan kyllästymiseen asti jutuissani hokenut, kuinka huumori on niin hurjan vaikea laji. Se joko iskee tai sitten ei iske. Välimaastoa ei juuri ole. Pahimmillaan huumori, joka ei iske, alkaa nopeasti ärsyttää. Valitettavasti näin kävi minulle Kohtalan huumorin kanssa. En vain ymmärrä sitä. Yhtään. Ja kun näin on, alkoi vähän kaikki kirjassa lopulta ärsyttää.

En oikein päässyt perille, millaista tyyliä Kannuksen kadonneissa tavoitellaan. Lizalle sattuu kaikenlaisia noloja ja vaivaannuttavia kommelluksia, pääosin, koska hän kärsii paniikkikohtauksista. En ole todellakaan mikään paniikkikohtausten asiantuntija, mutta Lizan oireet kuulostavat vähintäänkin hälyttäviltä, sillä hän menettää kohtausten yhteydessä pahimmassa tapauksessa tajuntansa.

Jonkinlaisesta cozy crimen, true crimen ja chick litin sekoituksesta ainakin on kyse. Kuten takakansi kertoo, Liza päätyy työkeikalle Kannukseen, missä hän on asunut lapsena. Kannuksen aikana isä Hannu on jättänyt perheensä, eikä Liza ole sen koommin hänestä kuullut. Äiti on ollut pahasti masentunut siitä pitäen ja on nyt dementoituneena hoitokodissa Oulussa. Jo ennen työmatkaansa Liza on Murha.fi-sivustolta huomannut, että kaksi miestä on kadonnut Kannuksessa lyhyen ajan sisällä. Riehuuko pikkupaikkakunnalla sarjamurhaaja?

Liza sopii Murha.fi-sivustolla tapaamisen Kannuksessa asuvan nimimerkki NilsWeeGeen kanssa. Pian hän päätyy Nilsin alias Niilon vuokralaiseksi tämän pieneen taloon. He alkavat yhdessä selvittää kadonneiden kannuslaismiesten tapausta ja rakentavat oikean tutkimusseinän Nilsin talon ylimääräiseen huoneeseen. Valitettavasti mitään oikeita todisteita mistään rikoksista ei ole, eikä miesten katoamisiin poliisin mielestä liity mitään tutkimisen arvoista. Tämä tosin Lizalta ja Nilsiltä (tai Kohtalalta) tarinan puolivälissä unohtuu, kun he alkavat tivata yhdeltä epäillyltään alibia sen päivän illalle, jolloin toinen kadonneista miehistä kuoli.

Kannuksen kadonneiden huumori ei siis onnistunut kutittelemaan minun nauruhermojani edes vinon hymyn verran, minkä otan mielihyvin omaan piikkiini. Homma olisi vielä ollut pelastettavissa, jos tarina olisi toiminut jännityksen osalta. Mutta siinä menetetään valitettavasti loputkin mahdollisuudet. Osa dekkarifaneista on armollisesti sitä mieltä, että ilman murhaakin voi syntyä kunnon dekkari. Minä en. Mutta tässä tarinassa siis jahkaillaan kolme sataa sivua, onko ylipäätään mitään rikosta tapahtunut muualla kuin Lizan ja Nilsin mielikuvituksissa!

Viimeisillä kolmellakymmenellä sivulla ratkeaa sitten useampikin arvoitus tuosta vain, miltei vahingossa. Yksikään seikka ei siinä sopassa kestä mitään tarkastelua, joten se lienee täysin tarkoituksellista ja tavoitteena on tehdä hyväntahtoista pilaa dekkarin konventioista. Niin saa toki tehdä, ja parhaimmillaan se onkin hauskaa ja viihdyttävää. Mutta ei sellaista helppo ole kirjoittaa.

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet (Liza Virtasen tutkimuksia 1)
Otava 2024. 338 s.
Äänikirjan lukija Anni Tani.

Ennakkokappale.

P.S. Mietin pitkään, julkaisenko ollenkaan tätä juttuani. Miksi kirjoittaa kirjasta, josta ei juurikaan innostunut? Olen toki julkaissut aikoinani hyvinkin kipakoita juttuja niin kotimaisista esikoisdekkareista kuin kokeneittenkin tekijöitten teoksista. Mutta viime vuosina oma bloggaamiseni on yhä enemmän kääntynyt vain omasta mielestäni hyvien kirjojen esittelyksi.

Kuten sanottu, sain tästä esikoisdekkarista ennakkokappaleen kustantajalta hyvissä ajoin. Mitä ilmeisimmin teokselle toivotaan näkyvyyttä myös kirjablogeissa ja -somessa. Koska mielipidettäni kysytään, ainakin epäsuorasti, katson oikeudekseni sen kertoa, vaikka se ei tällä kertaa olekaan kovin myötämielinen teokselle. Otan kirjoituksessanikin syytä itselleni. Kirjoittajan tyyli ja minun kirjamakuni nyt vain eivät kohtaa. Olen mielestäni myös yrittänyt avata ja perustella tätä. Toivottavasti monen muun lukijan maku kohtaa Kohtalan ja Lizan kanssa, sillä en tietenkään toivo kirjalle, sarjalle tai sen tekijälle mitään ikävää, päinvastoin. 

Lisäksi esikoiskirjailija ei tässä tapauksessa ole aivan kokematon untuvikko. Saila-Mari Kohtala on muun muassa V-lehden ja Glorian entinen päätoimittaja ja viimeisin hänen uransa käännekohta, jonka netistä löysin, on nimitys A-lehtien 
yritysasiakkuuksien Head of Concepts & Content -rooliin v. 2022. Kohtalalla on siis takanaan jo kunnioitettava ura median ja markkinoinnin saroilla. 

sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Liisa Näsi: Kovalla kädellä


Kirjailija Liisa Näsi nimittää Kovalla kädellä -teostaan eri yhteyksissä, kuten nettihaastatteluissa ja Facebook-sivullaan, pehmo- ja villasukkadekkariksi. Elisa Kirja kuitenkin luonnehtii sitä vangitsevaksi psykologiseksi jännitysromaaniksi, mitä pidän huomattavasti osuvampana. Ei teos ole cozy crimea vain, jos siinä ei alkusivuilla ole ruumista.

Minna Arasuo on kolmikymppinen akateeminen pätkätyöläinen. Opintoja on tullut suoritettua melkoinen nippu eri aloilta, joten Minnan oma luonnehdinta itsestään kaikkien alojen asiantuntijana ei ole ihan katteeton. Harmi vain, että sellaisella osaamisella ei oikein ole kysyntää työmarkkinoilla. Taloudellinen ahdinko on ajanut Minnan jyväskyläläisen mummonsa omakotitalon yläkertaan vuokralaiseksi.

Työtilaisuuksien toivossa Minna laatii Facebookiin ilmoituksen, jossa hän tarjoaa tutkijapalveluja. Toiveissa olisi jokin sukututkimustoimeksiannon tapainen, mutta ensimmäisenä häneen ottaa yhteyttä paikallinen julkkis eli kansainvälistä arvostusta tiedemaailmassa nauttiva Suvi Ekberg. Nainen haluaa palkata Minnan etsimään teini-ikäisen tyttärensä, joka on ollut kadoksissa jo toista viikkoa. Minna saa siis yksityisetsiväkeikan.

Lähempi keskustelu viimeisen päälle huolitellun ja kovapintaiselta vaikuttavan rouva Ekbergin hulppeassa huvilassa paljastaa, että Ekbergin tytär on sovitusti viettänyt syyslomaviikon luokanopettajaisänsä luona Fuengirolassa mutta ei ole palannut sieltä kotiin. Kyse on siis tarkalleen ottaen lapsikaappauksesta, jos lapsen isä ei ole palauttanut lasta sovitusti. Suvi Ekberg haluaa, että Minna matkustaa Espanjaan tarkkailemaan ex-puolisoa, jonka hän vihjailee mahdollisesti käyttävän pariskunnan tytärtä hyväkseen.

Minnan yksityiselämästä paljastuu myös ikävä kuvio. Hänellä on ollut rakkaus- ja seksisuhde entisen yliopisto-opettajansa ja esihenkilönsä kanssa, mutta miehen luvattua avioeroa ja Minnan kanssa yhteen muuttamista ei ole kuulunut. Kun Minna on katkaissut suhteen, on mies alkanut käyttäytyä ikävästi, jopa uhkaavasti. Sitten Minna alkaa saada salatusta numerosta rankkoja uhkausviestejä. Ilmeisesti Minnan kamppailulajiosaaminenkin tulee vielä hyötykäyttöön!

Tarina käynnistyy ilman sen kummempia pohjustuksia nopeahkosti, mutta kuten yllä olevasta käy ilmi, on ainakin jonkin verran kyseenalaista, onko ylipäätään tapahtunut mitään rikosta. Näsi kuitenkin kiristää taitavasti ruuvia niin, että pian huomasin olevani tarinan koukussa. Arvasin kyllä aika varhaisessa vaiheessa yhden keskeisen juonikuvion pahiksen, mutta sen lisäksi juonessa on vielä uusia kerroksia. Loppua kohden tapahtumat ja toiminta kiihtyvät vauhdilla, ja paljastuu sekin, miksi painetun kirjan kanteen on nostettu kissan kuva. Ruumiskin vielä saadaan ennen viimeistä pistettä!

Näsi on toiminut työnohjaajana ja kouluttajana muun muassa lastensuojelussa, perhetyössä ja kotipalvelussa. Näissä tehtävissä kertynyttä tietoa kotien suljettujen ovien takana tapahtuvista asioista ja perheväkivallan sekä vallankäytön monista muodoista Näsi hyödyntää oivaltavasti Kovalla kädellä -romaanissaan.



Vuonna 2020 ilmestynyt Kovalla kädellä on Näsin toinen kaunokirjallinen teos. Kirjailijan mukaan sen ilmestyminen jäi harmillisesti koronapandemian jalkoihin, mikä varmasti on ihan totta. Julkkarijuhlat, kirjailijakiertueet ja kirjamessut jäivät kokonaan väliin tai ainakin kutistuivat virtuaalitapahtumiksi. Se on todella harmi, sillä Kovalla kädellä on omassa alagenressään oikein hyvä esikoisdekkari. Näsin esikoiskirja on vuonna 2019 ilmestynyt novellikokoelma Eilispäivä ei kuole (Basam Books).

Liisa Näsi: Kovalla kädellä
Basam Books 2020. 320 s.
Äänikirjan lukija Lotta Merenmies, kustantaja Saga Egmont FI.


Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2024

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi?

 


”Isoisoisästäni tuli siirtolainen jäämällä paikoilleen. Hän oli häiritsevä poikkeama. Hän ei sopinut yhteen sen yhtenäisyyttä rakentavan tarinan kanssa, jota suomalaisille kerrottiin evakkoon lähteneistä. Sitä tarinaa rakennettiin jo heti sodan päätyttyä, mutta se ei ollut alussa niin rikkumaton kuin myöhemmin annettiin ymmärtää.”

Toimittaja Antti Järven tietokirja Minne katosi Antti Järvi? herätti huomiota jo viime syksynä kirjamessujen aikaan. Nimi on jotenkin kutkuttava, ja ensikuulemalta tosiaan tuli mieleen jokin eksistentialistinen esseekokoelma. Mutta sellaisestahan ei ole ollenkaan kysymys, vai onko vähäsen sittenkin?

Muistaakseni Helsingin kirjamessuluetteloon olin itsekin ruksinut Järven haastattelun messuohjelmaani, mutta lopulta kävi niin, että tytär kävi sen kuuntelemassa. Häntäkin oli teoksen aihe alkanut kiinnostaa, joten merkitsimme sen tulevaisuudessa hankittavien kirjojen listalle.

Seuraavaksi Antti Järvi pokkasi tästä teoksesta vuoden 2023 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, joten teoksen tarina alkoi tulla tutuksi. Joulukuun alussa vietettävillä Tampereen Kirjafestareilla ovat yleensä Finlandia-voittajat esiintymässä, joten meitä onnisti ja pääsimme kuulemaan hyvän haastattelun teoksen tiimoilta. Innostuin aiheesta niin, että päätin samoin tein käydä ostamassa kirjan ja pyytämässä siihen tekijältä nimmarin. Uskalsin jopa muutaman sanan Antti Järven kanssa vaihtaa siellä messuhallin nurkkauksessa.

Teoksen alaotsikko selventää melko tyhjentävästi, mistä kirjassa on kyse: ’Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä’.

Toukokuussa 2020 Antti Järven setä Olli otti pitkästä aikaa yhteyttä. Hän toivoi, että Antti Järvi selvittäisi, mitä tämän täysnimikaimalle, Olli-sedän isoisälle ja Antti Järven isoisoisälle tapahtui. Vanhempi Antti Järvi nimittäin jäi maaliskuussa 1940 Laatokan rannalla Lahdenpohjan kylässä sijainneeseen kotiinsa, kun lähes kaikki muut alueen asukkaat, Antti Järven perhe mukaan lukien, evakuoitiin uuden rajan taakse Suomeen.

Suvussa oli kerrottu Antti Järvestä, tämän ratkaisusta ja kohtalosta useita erilaisia versioita, mutta lähinnä asiasta oli vaiettu. Nuorempi Antti Järvikin muisteli kuulleensa lapsena vanhemman Antti Järven loikanneen, mutta ei ollut ymmärtänyt, mitä sillä oikein tarkoitettiin. Spekuloitiin sillä vaihtoehdolla, että Antti Järvellä olisi ollut avioliiton ohessa jokin rakkaussuhde, toinen nainen, jonka takia hän olisi jättänyt perheensä ja kotimaansa. Vai oliko Antti Järvi kenties vakooja?

Joka tapauksessa Antti Järven tapaus kuulostaa hyvin poikkeukselliselta. Kun toimittaja Antti Järvi ryhtyy asiaa penkomaan, hän havaitsee, että isoisoisä ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, vaan rajan taakse jättäytyi muitakin suomalaisia, kuka mistäkin syystä. Pieni joukko heistä oli entuudestaan vanhemman Antti Järven tuttuja.

Tutkimustyö ei ihan kylmiltään innostanut Järveä, mutta melko nopeasti hän huomasi aiheen vievän hänet mennessään. Lapsuus- ja nuoruusmuistot pulpahtelivat pintaan, asiat alkoivat saada kytköksiä ja merkityksiä. Edessä oli kuitenkin valtava urakka, mutta se oli samalla hyvin kiehtova. Omat hankaluutensa työhön heittivät ensin yhä vain jatkunut pandemia, sitten Venäjän aloittama hyökkäyssota.

Tutkimus nimittäin vie vääjäämättä itärajan taakse, lopulta hyvin kauas itään. Antti Järvi siis jäi Neuvostoliiton valtaamaan Karjalaan. Jälkikäteen on helppoa sanoa, että päätös ei ehkä ollut kovin viisas, vaan oikeasti hengenvaarallinen. Stalinin vainot eivät jättäneet maahan loikanneita vihollismaan entisiä kansalaisia huomiotta, sen sai Antti Järvi kumppaneineen karvaasti kokea. Toimittaja Antti Järvi kuitenkin onnistuu kokoamaan hankalan palapelin ja selvittämään suuren osan isoisoisänsä vaiheista ja myös lopullisen määränpään. Mutta mitkä olivat olleet Antti Järven todelliset motiivit valinnalleen?

Kirjan lopun kiitoksissa Järvi toteaa, ettei teos ole historiallinen tutkimus eikä tutkimus kaikista luovutetulla alueelle jääneistä henkilöistä. Historiaa harrastavana lukijana nautin Minne katosi Antti Järvi? -tietokirjan lukemisesta kovasti. Oli hieno kokemus päästä mukaan etsimään välillä hyvinkin hauraiksi hiipuneita johtolankoja, penkomaan arkistojen kätköjä ja matkustamaan halki postpandemian kynsissä kärvistelevän Venäjän. Antti Järvi kertoo paitsi isoisoisänsä ja tämän kanssa kohtalonsa jakaneiden ihmisten  mielenkiintoisen ja koskettavan tarinan myös antoisan tarinan kirjan tekemisestä. 

Samalla toimittaja Antti Järvi joutuu pohdiskelemaan niitä eksistentiaalisia kysymyksiäkin. Kuka hän on, millainen historia hänellä ja suvulla on ja miten yhden yksilön aikanaan tekemä yksi ratkaisu on muuttanut niin monen ihmisen elämänkulun. Miksi asioista mieluummin vaietaan kuin puhutaan? Miten 'virallinen' totuus eroaa siitä, mitä oikeasti tapahtui?  Millaista tarinaa me suomalaiset kerromme omasta historiastamme ja samalla itsestämme? Miksi ja miten yksilöt jauhautuvat historian rattaisiin?

Aihe on verrattoman kutkuttava edelleen, ja lukisin mielelläni aiheesta lisääkin. Vinkkaan tuonne loppuun muutaman aihepiiriä sivuavan vinkin kaunokirjallisuuden puolelta. Ne osaltaan paljastavat, kuin häilyvä ja molempiin suuntiin vuotava raja on aina ollut. Se on valtioiden keinotekoisesti päättämä ja vetämä, eivätkä ihmiset, historian jalkoihin jäävät yksilöt, aina suostu sopeutumaan arjen kannalta mielivaltaisilta tuntuviin päätöksiin.

Opin jälleen senkin, miten paljon tarinoita on kerrottavana niinkin loppuun kalutulta tuntuvasta aiheesta kuin sotien ajasta. Millaisia ihmiskohtaloita lukujen taakse kätkeytyykään! Niistä jokainen ansaitsisi tulla kerrotuksi. Kiitos, Antti Järvi, että pääsin tälle matkalle menneisyyteen.

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä
Gummerus 2023. 374 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.


Ostettu.

LYLLin lukupiirin lukupiirikirja 17.4.2024.

Aiheeseen liittyviä lukuvinkkejä:

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

JP Koskinen: Tulisiipi

Merja Mäki: Itki toisenkin

sunnuntai 14. huhtikuuta 2024

Dekkariviikko kirjablogeissa 10.–16.6.2024 - Tule mukaan!

 


Kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen tänäkin vuonna, sillä kesäkuussa kirjablogeissa luetaan ja kirjoitetaan taas dekkareista kokonaisen dekkariteemaviikon ajan eli 10.–16.6.2024. Tänä vuonna on erityistä aihetta juhlaan, sillä tämä on kymmenes kerta, kun kirjablogeissa vietetään kesäkuista dekkariviikkoa!

Dekkariviikkoon ovat tervetulleita kaikki (kirja)blogit kaikenlaisilla dekkariaiheisilla jutuillaan.

Osallistuminen tapahtuu näin:

Ilmoittaudu mukaan tämän blogijutun kommenteissa viimeistään 9.6.2024. Jätä ilmoittautumiskommenttiisi blogin nimi tai linkki, jonka avulla blogiin löytää. Minä lisään blogisi linkin sitten tämän jutun osallistujalistaan.

Julkaise dekkariviikon kuluessa ainakin yksi teemaan sopiva juttu. Ylärajaa ei ole, joten voit vapaasti lukea ja kirjoittaa dekkareista niin paljon kuin haluat. ’Virallinen’ sometunniste on #dekkariviikko. Käytä sitä mahdollisimman runsaasti. Myös tämän jutun otsikkokuvana toimivaa logoa saa vapaasti ja mielellään käyttää blogijutuissa ja somenostoissa.

Käy uudestaan blogissani teemaviikon jälkeen ja jätä 18.6.2022 julkaistavaan koostejuttuni kommentteihin linkit omiin dekkariviikon juttuihisi.

Miten #dekkariviikko sujui viime vuonna? Kurkkaa komea dekkarivinkkilistaus Tuulevin lukublogista

Murhaavan hyvää kesää kaikille ja tervetuloa mukaan viettämään #dekkariviikko'a kirjablogeissa!

 

Dekkariviikolla mukana:

Ankin kirjablogi
Hemulin kirjahylly
Jokken kirjanurkka
Kirjahamsterin lukuvinkit
Kirjahullun päiväkirja
Kirjaimia
Kirjakaapin kummitus
Kirjan jos toisenkin
Kirjarouvan elämää
Kirjasähkökäyrä
Kirjojen kuisketta
Kirsin Book Club
Kupliva maailmani
Kuunneltua
Tarukirja
Tarun tapaan
Tuijata
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat


Kirsin kirjanurkka

maanantai 8. huhtikuuta 2024

Ulla Linturinne: Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen

 


Kuuntelin helmikuussa työni takia Kevan eläkeinfowebinaarin. Alussa selitettiin seikkaperäisesti erilaisia eläkevaihtoehtoja, niiden vaikutusta tuloihin ja niin edelleen. Webinaarin viimeinen kolmannes oli sitten lääkärin puheenvuoroa. Siinä käytiin perinpohjaisesti läpi, miten uuteen elämänvaiheeseen kannattaa valmistautua muutenkin kuin vain taloudellisesta näkökulmasta. Olisi syytä pohtia hyvissä ajoin, mitä työ ja työyhteisö itselle merkitsevät, mitkä asiat ihan oikeasti ovat tärkeitä ja miten ajattelee käyttävänsä aikansa sen jälkeen, kun ei enää ole mukana työelämässä. Muutos on iso, joten se kannattaa ottaa vastaan valmistautuneena.

Tämä eläkeinfon jälkiosa tuli minulle useaan otteeseen mieleen kuunnellessani Ulla Linturinteen romaania Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen. Kirjassa Raisa jää eläkkeelle sanomalehden kulttuuritoimittajan paikalta. Nopeasti käy ilmi, että Raisa ei ole Kevan infowebinaarista kuullutkaan, sillä hänelle eläköityminen tulee jonkinlaisena yllätyksenä ja kuin törmäyksenä päin seinää. Hän on painanut töitä sata lasissa ihan loppuun saakka, joten pudotus tyhjän päälle on melkoinen.

Raisalle ja Ristolle on aikanaan tullut avioero, ja ex-mies on muuttanut Thaimaahan. Erosurunsa Raisa on hukuttanut tekemällä töitä, kuinkas muuten. Pariskunnalla on yhteinen aikuinen poika, jonka vaimon kanssa Raisa tuntuu tulevan vähän kehnosti toimeen. Ystäviä kyllä on, mutta he ovat Raisaa nuorempia ja siis vielä tiukasti kiinni työelämässä. Mitä tekisi lopulla, tyhjällä elämällään? Raisa huomaa kaipaavansa myös rakkautta ja elämänkumppania, mutta mistä sellaisen taikoisi?

Pientä uhmakkuutta osoittaen Raisa kirjautuu deittisovellukseen ja ilmoittautuu ruumisarkuntekokurssille. Deittisovelluksesta hän löytää yhden potentiaalisen treffikumppanin eli baskeripäisen Ramin. Valitettavasti treffit eivät mene ihan putkeen. Arkuntekokurssi sen sijaan käynnistyy lupaavasti, ja Raisa päättää tehdä oman ruumisarkkunsa mökkitontin vanhan ladon seinälaudoista. Niin arkkuun tulee persoonallista luonnetta.

Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen on mukavan kirpeää chick litiä meille vähän kypsemmän iän lukijoille, vaikka tietysti siihen saavat nuoremmatkin tarttua. Kaikkien kannattaa ottaa opikseen siitä Raisan ilmiselvästä virheestä, että eläköityminen pääsee niin pahasti yllättämään. Ihmissuhdekiemuroita ja lempeitä kommelluksia on tarinassa mukavasti, mikä Raisan mukaan johtuu hänen leiskuvanpunaisesta tukastaan. Mutta kuten romaanin nimi lupaa, taivaaseen pääsy ei ole hiustenväristä kiinni.

Ulla Linturinne: Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen
Myllylahti 2024. 240 s.
Äänikirjan lukija Sinikka Salminen.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.