maanantai 20. helmikuuta 2017

Kirja vieköön! 15.2.2017

Olin erittäin harmissani, etten päässyt ensimmäiseen Kirja vieköön! -tapahtumaan tammikuussa. Baba Lybeck oli onnistunut saamaan tapahtumaansa esiintymään samalla kertaa Tarja Halosen, Tellervo Koiviston ja Jörn Donnerin. Paikalla olleiden haltioituneet kuvaukset todistavat, että ilta oli maaginen ja kaikin tavoin unohtumaton. En ihmettele yhtään.

Viime viikon keskiviikkona, 15.2.2017, olin ilokseni paikalla, kun Lybeckin vieraiksi olivat saapuneet Venla Hiidensalo, Mikko Rimminen, Koko Hubara ja Merete Mazzarella. Saatan syyllistyä vakavaan ikärasismiin, mutta eniten näistä hienoista kirjailijoista odotin Mazzarellan osuutta, joka olikin sijoitettu sokeriksi illan pohjalle. Valitan, nuoret nousevat ja valovoimaiset tähdet: parhaiten loistaa kuitenkin elämänkokemuksen silaama karisma.

Baba Lybeck ja vieraat Venla Hiidensalo ja Mikko Rimminen.

Lybeck on rakentanut kirjalliset illat harkitun tyylikkäiksi. Ammattilaiset esittävät alkuun otteen seuraavaksi haastateltavan tekijän uusimmasta teoksesta, josta sitten keskustellaan tovi. Tällä kertaa ensimmäisen kirjailijan eli Venla Hiidensalon teoksen Sinun tähtesi -romaanin otteen esitti Lybeck itse. Sillä ilta käynnistyikin mukavan intensiivisesti. Haastatteluosuudessa Hiidensalo kertoi romaaninsa kytköksistä oman sukunsa tarinaan. Sinun tähtesi on ehdottomasti lukulistallani, vaikka häpeän tunnustaa, että Karhunpesäkin vielä odottelee hyllyssä lukuhetkeään.

Seuraavaksi lavalle asteli näyttelijä Taisto Oksanen, joka esitti mainion palasen Mikko Rimmisen uutuusteoksesta Maailman luonnollisin asia. Haastattelukaan ei saanut minua taipumaan sen kannalle, että teos olisi minulle tarkoitettu. Tyyli vaikuttaa liian korkealentoiselta ja erikoiselta. Ystäväni tosin totesi, että kuuntelisi kyllä mielellään sen äänikirjana, mikäli Oksanen toimisi lukijana. Pistäisin ainakin harkintaan minäkin!

Baban haastateltavina Koko Hubara ja Merete Mazzarella.

Väliajan jälkeen olivat vuorossa illan esseistit. Esikoiskirjailija Koko Hubaran Ruskeat tytöt ilmestyy keväällä, mutta näytteen kirjasta tarjoili Laura Eklund Nhaga Hubaran fanijoukon ja toki muunkin yleisön iloksi. Hubara kertoi teoksensa synnystä ja huutavasta tarpeesta. Kieltämättä teos alkoi kiinnostaa.

Kati Outisen tulkitseman Elämän tarkoitus -teoksen otteen jälkeen lavan kolmanteen nojatuoliin istahti Merete Mazzarella. Lybeck kysyi suomeksi, ja Mazzarella vastasi ruotsiksi. Hyvin toimi. Mazzarella luonnehti esseeteoksiaan leikkisästi harakanpesiksi, joissa saattaa olla yksi hopealusikkakin kaiken muun sälän seassa. Ainakin minun lukemissani Mazzarellan kirjoissa on ollut hopea-aterimia runsaamminkin.

Ilta oli oikein hieno, ja varsinkin jälkimmäinen puolisko meni kuin siivillä. Silti arvelen, että ensimmäisen kerran lumoa ei aivan saavutettu tällä toisella kertaa. Mietin myös, että kirjailijahaastattelut, joiden ytimenä on käsitellä tekijän uusinta teosta, ovat hankalia. Miten puhua uutuuskirjasta niin, että herätetään kuulijoissa himo lukea se mutta niin, ettei paljasteta liikaa? Joudutaan kiertelemään varsinaisen asian ympärillä välillä tuskastuttavastikin. Kuulija tuntee helposti jäävänsä ulkopuoliseksi, mikäli kirja on lukematta. Jos taas on jo kirjan lukenut, saattaa anti jäädä myös laihaksi.

Hiidensalon haastattelun sisällön olin jo kuullut aikaisemmin muistaakseni syksyn kirjamessuilla (tai sitten olin lukenut siitä jostain). Rimmisen kirjaa taas käsiteltiin abstraktisti, ja käteen jäi oikeastaan vain vaikutelma siitä, että Lybeck ja Rimminen nauttivat toistensa älykkäästä seurasta. Ilmassa oli pientä kisailun makua: kumpi saa lohkaistua fiksumman kommentin? Hubaran teosta ei suurin osa paikalla olleista ollut voinutkaan lukea. Enemmän olisin toivonut valmisteltujen haastattelujen rinnalle vapaata keskustelua. Siinä vaiheessa, kun nojatuolit olivat täynnä, siihen olisi ollut tilaisuus kirjailijoiden kesken. Nyt sitä tilaisuutta ei hyödynnetty.


Nautin kovasti illan atmosfääristä. Iso sali oli täynnä samanhenkisiä kirjaihmisiä, jotka olivat tulleet paikalle arki-iltana ihan vapaasta tahdostaan nauttimaan kirjallisesta kulttuurista ja kuuntelemaan kirjailijoita. Väliajalla sekä ennen ja jälkeen ohjelman oli mukavaa tavata tuttuja kirjabloggaajia ja bongailla kirjailijoita ja muita kirja-alan ihmisiä yleisön seasta. Tällaista tarvitaan, ja kiitokset Baba Lybeckille siitä, että Kirja vieköön! on ihan oikeasti toteutunut. Toivon konseptille menestystä!

Seuraava Kirja vieköön! -ilta Savoy-teatterissa on 15.3. klo 19.

Sain medialiput tilaisuuteen.

Illasta ovat kirjoittaneet monet muutkin paikalla olleet kirjabloggaajat:

Kirsin Book Club,
Reader, why did I marry him?
,
Kirja vieköön!,
Tuijata. Kulttuuripohdintoja



lauantai 18. helmikuuta 2017

Arna Tuuli: Mielikuvitusmurha



On myönnettävä, että ihan kaikki ’dekkarit’ eivät ole minua varten. Selvästikin psykologinen jännitys on alalaji, jonka suhteen olen erityisen vaativa. Jutussa on oltava kunnon juju, muuten homma on helposti pelkkää sanahelinää ja saman idean veivaamista joka kantilta ilman edistymistä.

Valitettavasti kirjailijanimimerkki Arna Tuulen teos Mielikuvitusmurha on juuri sellainen, joka saa niskakarvani pörhölleen mutta ei suinkaan jännityksestä, kuten olisi tarkoitus. Idea on ollut yksinkertainen ja ihan toimivakin, mutta se ei ole kantanut kokonaisen romaanin mittaa, joten sivujen täytteeksi on pitänyt kirjoittaa kosolti koukeroisia lauseita ja yleviksi oletettavasti tarkoitettuja mietteitä vihasta, mustasukkaisuudesta, kateudesta, katumuksesta ja omastatunnosta. Hohhoijaa.

Kuten sanottu, idea on ihan kelvollinen. Pienen arkkitehtitoimiston arkkitehti Joonas on palaamassa firman mökiltä eli Takapajulasta. Hän on juuri tehnyt murhan, jota on ehtinyt hautoa jo vuoden verran. Mutta nyt oli siis siirrytty mielikuvituksesta tekoihin, vaikka ihan kaikki Joonaksen mielen sopukat eivät sitä vielä suostu tajuamaankaan. Kenen itsemurhan Joonas lavasti, jää lähes koko tarinan ajaksi arvoitukseksi, mutta oikeasti lukijan ei ole sitä kovinkaan vaikea arvata.

Lukija pääsee seuraamaan vuoroin Joonasta nykyhetkessä murhan jälkeen, jolloin hän toimii minäkertojana, vuoroin muita henkilöitä menneisyydessä ulkopuolisen kertojan kautta. Tosin välillä yksi näkökulmista on Joonaksen, eli häntä seurataan sekä sisältä että ulkoa. Murhaa edeltäneen vuoden kronologia on rikottu, joten kokonaisuuden on tarkoitus muotoutua pala kerrallaan ja lukijan oivaltaa, mikä oikein sai Joonaksen tekemään äärimmäisen tekonsa.

Oikeasti Tuuli piinaa lukijaa selostamalla pilkuntarkasti arkkitehtitoimiston työilmapiiriä, joka ei todellakaan ole kummoinen. Joonaksen pettymykseksi yrityksen perustajan kuoleman jälkeen firmassa tapahtuu monia muutoksia. Hän ei saa toivomaansa asemaa eikä arvostusta, vaan katkeroituu vähitellen yhä enemmän. Pettymyksiä tulee myös rakkauselämän puolella. Sopivia uhreja on siis vilisemällä, mikä tietysti on mukavaa vaihtelua. Mutta mikä saa Joonaksen tekemään murhan, ei kuitenkaan ihan aukene.

Pian käy ilmi, että huolellisesta etukäteismietinnästä huolimatta Joonas tekee useita virheitä, joista jokainen voisi koitua hänen kohtalokseen. Myös sattumalla on sormensa pelissä, ja Mielikuvitusmurhan mehukkaimmat hetket vietetäänkin, kun Joonas joutuu miettimään, surmasiko hän kenties tietämättään toisenkin ihmisen. Mutta mitään tutkintaa ei koskaan tule, koska kukaan ei jostain syystä kaipaa mökkilaiturin alle uitettua ruumista.

Tarina etenee kuin eteneekin kohti vääjäämätöntä, pateettista loppuaan, joka olisikin omalla tavallaan vaikuttava, mikäli turhat rautalankamallinnokset olisi suosiolla karsittu. Mutta jostain syystä kirjailija on päätynyt ratkaisuun, jossa hän vetää maton tarinan alta lapsekkaalla epilogilla. Käsittämätöntä.


Arna Tuuli: Mielikuvitusmurha
Kvaliti 2016. 252 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas


P.S. eli lisäys kirjoitukseeni 19.2.2017 klo 15.20.

Teatterinna -blogin Susanna kirjoittaa Mielikuvitusmurhasta mm. näin: 


"Kokonaisuutena pidin kirjasta, mutta se loppuratkaisu... En ole vieläkään varma, mitä mieltä siitä olen. Tuli vähän sellainen olo, että minua huijattiin lukijana, mutta ei se huono tunne ole. Loppu haastoi ajattelemaan kirjaa ihan uudessa valossa, käymään kaikki tapahtumat läpi lopun näkökulmasta ja juurikin pohtimaan, mikä on totta ja mikä ei.


Kiinnostava kirja tosiaan, kannattaa lukea."


Ruumiin kulttuuri -lehden (4/2016) Kirjakäräjillä Keijo Kettunen toteaa:

Tuuli pitää psykologiset viritykset mainiosti otteessaan ja höystää tarinaa mustalla huumorilla - - -
Työyhteisön ja yksityiselämän suhdekuviot on maalailtu ilmeikkäin vedoin.

Loppuratkaisu herättää ristiriitaisia tunteita - se on pieni pettymys --- Kokonaisuutena Tuulin kiero psykologinen jännäri nousee kuitenkin reilusti myönteisten lukukokemusten joukkoon."





keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Ari Wahlsten: Lumimies



Selvästikin kaikkeen tottuu, sillä lukiessani Ari Wahlstenin toista Kit Karisma -dekkaria Lumimies en enää ärsyyntynyt karheankomean yksityisetsivän naurettavasta nimestä. Kerrottakoon heti alkuun myös, että tulossa on tosiaankin Kit Karisma tutkii -sarja, sillä kolmas osa Nelisormi ilmestyy vuonna 2017.

Tykästyin Kuka pelkää mustaa miestä?-dekkarissa sen tyylikkäisiin Chandler-viittauksiin, sutjakkaan juonenkuljetukseen ja sujuvaan kieleen. Kaikki tämä on edelleen tallessa toisessa dekkarissa. Tällä kertaa Kit sotkeutuu kaulaansa myöden huumekauppoihin, joita pyörittävät Helsingissä kovan luokan gangsterit.

Juttu lähtee liikkeelle, kun Kit saa toimeksiannon naiselta, jonka yhdeksäntoistavuotias poika on kadonnut. Kitin hälytyskellot alkavat soida, kun paljastuu, että nainen on poliisi. Miksi poikaa ei etsitä virallista tietä? Syynä ovat ainakin päällisin puolin pojan päivänvaloa kestämättömät tuttavuussuhteet Helsingin alamaailman tunnettuihin nimiin. Lisäksi poika on tainnut sotkeutua gangsteripomon naisasioihin. Äiti pelkää, että poikaa ei enää elävänä löydetä.

Kakisteluistaan huolimatta Kit ottaa tehtävän vastaan ja saa huomata heti, että joku muukin on kiinnostunut Hannes Tarvaisesta ja tämän poliisiäidin touhuista. Varsinaiset tunnustelut hän päättää aloittaa vihollisen päämajasta eli suositusta yökerhosta, jota rikolliset pyörittävät. Kohtaus on kuin suoraan vanhasta mustavalkoisesta rikoselokuvasta, jossa komea yksityisetsivä työntää nenänsä vääriin paikkoihin ja vaarallisen lumoava kaunotar leikittelee hänen kohtalollaan.

Wahlsten kuljettaa sankariaan jälleen luistavasti läpi kiperien paikkojen ja ovelien juonittelujen. Kit ei jää niissä suinkaan toiseksi, vaan hän antaa kelpo vastuksen kelmeille, keitä he sitten ovatkin.

Lumimies on mukavan viihdyttävä paketti, vaikka aivan aloitusosan veroista uutuudenviehätystä siinä ei tietenkään enää ole. Juoni on napakka, eikä kirjallakaan ole liikaa mittaa, vaikka jotain rönsyjä kenties olisi voinut vielä leikatakin.


Ari Wahlsten: Lumimies
Kosmos 2016. 252 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä?



Esikoisdekkaristi Ari Wahlstenin Kuka pelkää mustaa miestä? on monin tavoin mielenkiintoinen ja hämmentävä teos. Mukana on piristävän uudelta maistuvia aineksia, mutta perusta nojaa vahvasti perinteeseen, jopa niin, että mieluusti luonnehtisin sitä Chandler-pastissiksi. Oma Chandler-tietämykseni on hävettävän ohut, mutta siitä huolimatta tunnistin yhdistävät tekijät vaivatta, ainakin monet niistä.

Helsinkiläinen yksityisetsivä Kit Karisma (!) ei ole aivan tavallisimpia dekkarihahmoja suomalaisessa dekkarigenressä. Kitin isä on afroamerikkalainen ja äiti suomalainen. Musta mies puhuu siis äidinkielenään suomea, mutta on kahden maan kansalainen monessakin mielessä. Chandlermaisissa tunnelmissa Kit tavataan toimistossaan pääkaupungin teollisuusalueen liepeiltä tyhjenevästä toimistokolossista jalat rennosti pöydänkulmalle ristittyinä ja viskipullo käden ulottuvilla. Toimiston ovilasin läpi kuultaa asiakkaan siluetti.

Nelikymppinen, karhean komea Kit saa toimeksiannon yhdeltä Suomen rikkaimmalta mieheltä, yritysjohtaja Arne Werner Wahlbergilta. Suvun päämies on joutunut parin murhayrityksen kohteeksi ja haluaa Kitin selvittävän, kuka on yritysten takana. Skandaalia välttääkseen Wahlberg kääntyy yksityisetsivän puoleen, vaikka ei kovin luottavaiselta vaikutakaan. Vastahakoisesti Kit ottaa toimeksiannon vastaan.

Tutkintalinjoja avautuukin heti useita, kun Kit alkaa pöyhiä Wahlbergin lähipiiriä. Kulosaaren huvilan henkilökunta ja johtajan perilliset osoittautuvat kaikkea muuta kuin tavanomaisiksi, ja onpa Kit lähellä saada turpaansakin ainakin pari kertaa jo tutkimustensa tunnusteluvaiheessa. Tilanne kiperöityy nopeasti, kun Wahlberg löytyy saunarannasta jalat oikoisenaan.

Kitin tutkimukset eivät kuitenkaan pääty tähän, vaikka Helsingin rikospoliisi ei kovin myötämielisesti kilpailijaan suhtaudu. Sen sijaan yritysjohtajan palveluskuntaan kuuluva Natalia lämpenee senkin edestä Kitin karismalle.

Kuka pelkää mustaa miestä? on juonenkuljetukseltaan näpäkkä ja kieleltään vaivattomasti soljuva dekkari. Noir-henkeä on tunnelmassa ihan mukavasti, ja jonkinlainen humoristinen, pilke silmäkulmassa -vire ainakin minusta on taustalla. Wahlstenin vankka ammattitaito monipuolisena kirjoittajana paljastuu paitsi elokuvallisessa kohtausten rakentamisessa myös poikkeuksellisen sujuvassa dialogissa.

Vaikka teos ei dekkarina räjäytäkään pankkia, oli lukeminen nautinnollista ja tarinan parissa viihtyi mukavasti. Plussaa myös kompaktiudesta: 278 sivua on maltillinen dekkarin sivumäärä nykyään. Miinusta päähenkilön naurettavasta nimestä. Naurattaako vitsi, jos tulossa on Kit Karisma ratkaisee -sarja?


Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä?
Kosmos 2016. 278 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

maanantai 13. helmikuuta 2017

J. K. Tamminen: Pasilan mies

Poikkeuksellisesti muutan alkuperäistä suunnitelmaani julkaista Vuoden johtolanka 2017 -ehdokaskirjojen esittelyt tekijän sukunimen mukaisessa käänteisessä aakkosjärjestyksellä. Teen siihen poikkeuksen julkaisemalla alla olevan tekstin hieman etuajassa jo tänään 13.2., koska samaa aihepiiriä sivuava Helsingin Sanomien toimittajien Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirjoittama tietokirja Keisari Aarnio julkaistaan tänään. Vaihtoehtoisten faktojen aikana on mielenkiintoista vertailla erilaisia tulokulmia tähän eriskummalliseen vyyhteen. 



J. K. Tamminen on Viron ja Latvian rajaseudulla asuva pitkän linjan rikostoimittaja. Ennen rikostoimittajaksi ryhtymistään kirjoittaja oli ammattirikollinen Suomessa ja Itä-Euroopassa. Uriensa eri vaiheissa hän on kouluttautunut mm. rikostutkijaksi, lakimieheksi ja teologiksi. Nyt hän kirjoittaa väitöskirjaa johtamistieteistä.”

Näin kuvataan J. K. Tammista kustantaja Minervan nettisivulla. Vuonna 2016 Tamminen julkaisi Minervalta esikoisteoksensa Pasilan mies, jota kustantaja luonnehtii takakansitekstissä ’autenttisuudessaan pysäyttäväksi aikalaisromaaniksi’. Teoksen pohjana on Helsingin huumepoliisin päällikön Jari Aarnion tapaus, vaikka kirjassa päähenkilön nimenä onkin Jouko Aro.

Kukaan, en edes minä, ei voisi olla tunnistamatta kirjan tapahtumia lähimenneisyydestä, vaikkei sitä takakannessa sanottaisikaan. Kustantajan nettisivuilla kerrotaan teoksen taustoista vielä näin: ”Pasilan mies -kirjan tausta-aineistoa on alettu kerätä alkuvuodesta 2008, jolloin kirjoittaja alkoi tutkia vangeilta ja huumekauppiailta saatua vinkkiä rikosten maailman sekoittuneesta poliisijengistä.”

Pasilan mies oli minulle hyvin hämmentävä kokemus. Lähdin lukemaan sitä, takakannen kannustamana, romaanina ja dekkarina (koska se oli lähetetty Vuoden Johtolanka 2017 –kisaan), mutta kumpaakaan se ei mielestäni ole. Kaunokirjalliset ansiot puuttuvat kokonaan, sillä esimerkiksi kieli on armotonta päälausetykitystä. Tekstistä ei tule romaania muuttamalla joitakin nimiä ja valikoimalla oletettavasti runsaasta materiaalista osa julkaistavaksi. 
Dekkariakaan teoksesta ei saa millään, koska mitään jännitettä siinä ei ole. Mutta toki muunlaisetkin teokset kuin dekkarit voivat kisata Vuoden johtolangasta, ja kisaavatkin.

Pasilan mies on lähinnä journalistinen raportti siitä, mitä on tai ainakin voisi olla Aarnion tapauksen taustalla. Se ottaa myös niin vahvasti kantaa Aarnion syyttömyyden puolesta, että kyse on jo jonkinlaisesta pamfletista. Lisäksi teosta voi luonnehtia tietokirjaksi Suomessa käytävästä huumekaupasta, jota valotetaan sekä rikollisten että poliisien toimintatapojen kautta. Pääkaupunkiseudun metsät ovat täynnä raha- ja huumekätköjä, joilla ’sienestäjät’ tiuhaan tahtiin poikkeavat. Hyvät ohjeet voi kirjasta halutessaan poimia myös huumelastin salakuljettamiseen Virosta Suomeen.

Tamminen on siis selvästikin koonnut runsaan aineiston, jonka pohjalta hän lähtenyt teostaan rakentamaan. Ongelmaksi on muodostunut valinta faktan ja fiktion välillä. Nyt koetetaan väkinäisesti pukea faktaa fiktion kaapuun, eikä oikein kummastakaan saada paljoakaan näin irti. Onko tietokirjastatuksesta päätetty luopua Tammisen voimakkaiden mielipiteiden takia? Kenties, sillä on alusta asti selvää, kuka on teoksen kiistaton sankari.

Jouko Aro alias Jari Aarnio kuvataan Pasilan miehessä poikkeukselliseksi karismaattiseksi johtajaksi, jota alaiset palvovat, joka osaa ja jaksaa innostaa ja tukea omiaan aina vain parempiin suorituksiin. Aro on loistava esiintyjä ja taitava verkostoituja, joka tekee tulosta nopeasti. Mitä siitä, jos samalla joutuu venyttämään sääntöjä ja lakejakin. Tarkoitus pyhittää keinot. Harmi vain, että hidas ja kankea KRP pitää Aron yksikköä riesana ja kateuttaan aiheuttaa hankaluuksia ja ministeriön byrokraatit koettavat estää rehellisen työnteon vinkumalla milloin mistäkin joutavasta.

Tarinan, jos sellaisesta voi episodimaisesti etenevässä teoksessa puhua, aikajänne on vuosien mittainen, mikä osaltaan aiheuttaa varsinaisen jännitteen puuttumisen. Alkusivuilla huumepoliisin miesvahvuuteen liittyy Sari Purhonen, taitava ja opinhaluinen nuori poliisi. Purhonen halutaan mukaan soluttautumiskuvioihin, ja hän pääsee mukaan keikoille Vironkin puolelle. Aitiopaikalta on hyvä kerätä oppia huumepoliisin toimintatavoista ja kerätä pisteitä esimieheltä, jonka suosiosta yksikössä kiivaasti kilpaillaan.

Tästä kirjoituksestani taitaa huokua aika selvästi, että pidin jo kirjan perusideaa lähinnä vastenmielisenä. Valitettavasti teksti itsessään ei saanut tilannetta muuttumaan, oikeastaan päinvastoin. Ei minun juttuni.


J. K. Tamminen: Pasilan mies
Minerva 2016. 264 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla



Kovin nuorelta näyttävä esikoiskirjailija seisoo talvisessa metsässä ja katsoo lehtikuvaajan kameraan. Valju aurinko paistaa kuusenoksien lomitse ja kirjailijan olkapään yli katsojan silmään. Häikäisee.

Häikäisevä on Mikko Kamulan ja hänen Metsän kansa -sarjansa tarinakin. Kahdeksantoistavuotiaana lukiolaisena Kamula alkoi haaveilla Suomen muinaisuudesta kertovan teoksen kirjoittamisesta. ”Yhdistelmä fantasiaa ja historiallista romaania. Suurteos, joka tutustuttaa nykylukijat esiäitien ja -isien elämään ja ajatusmaailmaan – jumaliin, henkiin, haltijoihin, noitiin, tietäjiin, jättiläisiin.” (Aamulehti 24.12.2016)

Seurasi kymmenen vuotta määrätietoista opiskelua ja lukemista ennen kuin Kamula pääsi seuraavaan vaiheeseen eli kirjoittamiseen. Vaikein oli vielä edessä: kustantamon porttien avaaminen. Se kuitenkin onnistui kuin sadussa. Vain muutamaa viikkoa käsikirjoituksen lähettämisen jälkeen Gummerukselta soitettiin. Kustantamo ei halunnut pelkästään Kamulan lähettämää romaanikäsikirjoitusta vaan kokonaisen sarjan romaaneja. Ryhdyttiin työstämään kuusiosaiseksi suunniteltua tiiliskiviromaanien kokonaisuutta.

Aloitusosa Ikimetsien sydänmailla ilmestyi muutama viikko sitten. Suomalainen historiallinen romaani, jossa on vahvasti mukana muinaista mytologiaamme, kuulostaa aivan minun kirjaltani. Olen lukenut melkoisen määrän historiallisia romaaneja sekä kosolti fantasiaromaaneja, opiskellut Suomen historiaa ja kirjallisuutta, pikkuisen folkloristiikkaakin, joten aihepiiri ei ole tosiaankaan vieras. Oikeastaan päinvastoin. Mutta ei se haittaa, luen mielelläni lisääkin. Tiiliskiven kimppuun siis!

Jo alkumetreillä Ikimetsien sydänmailla toi mieleeni Juhani Ahon romaanin Panu. Panu on jäänyt elävästi muistiini huimana lukukokemuksena, vaikka sen lukemisesta on kulunut jo pian kauhistuttavat kolmekymmentä vuotta. Ei siis mikään huono juttu, että yhtymäkohtia on. Ahon tavoin Kamula on sijoittanut romaaninsa tapahtumat kiinnostavaan uuden ja vanhan törmäyskohtaan, 1400-luvun Suomeen. Kristinusko on valtaamassa perimmäisiäkin metsiä, mutta vanhat tavat ja perinteinen usko ovat vielä sitkeästi hengissä kansan keskuudessa. Murrosaika on monin tavoin jännitteistä ja siten kiinnostavaa.

Juko Rautaparta on muuttanut Juvalta sukunsa eräsaunan tuntumaan keskelle Savon ikimetsiä. Muutto on tarkoitettu pysyväksi, sillä mukaan on otettu hirsinen savupirttikin. Hirsikuormaan on livahtanut myös talonhaltija Mökkö, josta on Rautaparran väelle korvaamatonta apua moneen otteeseen. Juko on menettänyt ensimmäisen vaimonsa ja halunnut aloittaa uuden elämän uuden vaimonsa Matelin kanssa. Romaani alkaa Matelin vaikealla esikoislapsen synnytyksellä.

Perheeseen kuuluvat myös Jukon lapset Heiska, Varpu ja Tenho. Tämä kolmikko on tarinan keskiössä, sillä heidän näkökulmastaan useimmat tapahtumat kuvataan. Heiska on jo aikuisuuden kynnyksellä, Varpu viisitoistavuotias neito ja Tenho kymmenen korvilla. Tenholla on taipumuksia, jotka romaanin mittaan vähittäin vahvistuvat. Hän tulee poikkeuksellisen hyvin toimeen haltijoiden kanssa. Vanha Mökkö tuntuu tulevan apuun, kun juuri Tenho sitä kipeimmin tarvitsee.

Juko on halunnut myös paeta yhä ankarammaksi käyvää verotusta. Kruunu vaatii säälimättä omiaan, samoin kirkko, jolta ei Jukon mielestä heru oikein mitään maksamisen arvoista vastalahjaksi. Kaiken lisäksi Olavinlinnan rakentamiseenkin kerätään paitsi rahaa myös miehiä. Riittävän syvällä korvessa Juko toivoo olevansa turvassa, kunhan asuinpaikka pidetään visusti salassa ulkopuolisilta.

Verottaja ei ole uudisraivaajan ainoa vastus. Riistamaista ovat kiinnostuneet myös karjalaiset ja lappalaiset. Välit kummankaan kansan kanssa eivät ole parhaat mahdolliset, ja Rautaparta naapureineen kohtaa molempien edustajia vähemmän ystävällisissä merkeissä. Parikymmentä vuotta jatkunut rauhan aika on tuudittanut väen valheelliseen turvallisuuden tunteeseen.

Tarttuessaan Ikimetsien sydänmailla -kirjaan lukijan on hyvä tiedostaa, että kyseessä on tosiaankin pitkäksi aiotun sarjan aloitusosa. Juonilinjat nimittäin kehkeytyvät hyvin verkkaan, vaikka selvästikin useampaakin tulossa olevaa konfliktia jo alustetaan.

Mutta kyllä mittavassa romaanissa tapahtuukin paljon ja monenlaista. Elämä savolaismetsissä ei suinkaan ollut vaivatonta ja vaaratonta. ”Kamulan tekstin on määrä viihdyttää, mutta myös opettaa.” Tätä periaatettaan kirjoittaja on myös noudattanut. Seikkailut vuorottelevat uudisraivaajien arjen ja juhlan kuvauksilla. Välillä ne lomittuvat, kuten eräretkellä, jolle Heiska pääsee ensimmäistä kertaa mukaan. Miehet metsästävät, kokevat ansoja ja törmäävät vihamielisiin lappalaisiin. Yhteentörmäyksessä syntyy ruumiita ja lappalaisnoita kiroaa Jukon.

Seuraukset ovat tuhoisat. Noidan nostattama kauhea karhu hyökkää Jukon perheen kimppuun ja surmaa tämän pienen tyttären. Aikanaan karhu kaadetaan ja pidetään asiaankuuluvat peijaiset. Kaikkea tätä kuten monia muitakin vanhoja perinteitä Kamula kuvaa tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Kuulostaako pitkäveteiseltä? Sitä se ei missään nimessä ole. Vaikka monet kirjassa kuvatut asiat olivat minulle tuttuja, tempauduin silti sen maailmaan vastustamattomalla imulla. Kamula on kutonut tarinaan oivallisesti niin metsänpeittoon joutumisen kuin aarnivalkean osoittaman aarteen löytymisen sekä monia muita muinaisuskon kulmakiviä. Saniaisetkin kukkivat juhannusyönä.

Ahon Panun tavoin Ikimetsien sydänmailla -romaanissakin on keskeisessä osassa tietäjä. Yörnin äijä asustelee suhteellisen lähellä Rautapartojen savupirttiä, vain päivän matkan päässä. Yörnin äijällä on poikkeuksellisen vahvoja taitoja niin parantamisen kuin ennustamisenkin aloilta. Väkevä shamaani on Rautaparren väelle enemmän kuin tarpeen erilaisten vaarojen uhatessa. Pienen Mielo-vauvan henki ei tunnu pääsevän lepoon, ja hänen hautapaikkansa liepeillä vaanii jokin yliluonnollinen pahuus. Sen karkottaminen taitaa olla Yörnin äijällekin ylivoimaista.

Lähes seitsemänsataasivuinen romaanijärkäle, jossa vasta pohjustetaan tulevia konflikteja ja kuvataan perusteellisesti vanhoja työtapoja riistanpyynnistä kaskenpolttoon ei siis kuulosta välttämättä kovin viihdyttävältä. Mutta Kamulalla on hallussaan oivallinen rytmitaju. Suvantokohdat eivät pääse kovinkaan usein venymään liian pitkiksi, kun jo tapahtuu jotain odottamatonta, joka pääsääntöisesti muuttuu hiuksia nostattavan jännittäväksi ja  kiivaaksi toiminnaksi.

Monissa kohtauksissa ratkaisu saadaan fantasiaelementtien kautta, kuten vaikkapa Tenhon orastavia kykyjä hyödyntämällä. Itse pidin näistä kohdista, joissa karhunhampaalla nostatetaan aallokkoa tai talonhaltija puhkaisee väkivaltaisen tunkeilijan silmän (!). Henkilöhahmot pitävät näitä tapahtumia tilanteesta riippuen hämmästyttävinä tai pelottavinakin, mutta ne ovat kuitenkin heille perimmältään luonnollisia. Ne myös kuvataan itsestään selvinä, tavanomaisina asioina, eikä niitä jäädä sen kummemmin pohdiskelemaan.

Miten ratkaista kielikysymys, kun tapahtumat sijoittuvat kuudensadan vuoden taakse? Kamula kirjoittaa henkilöidensä suuhun selkeän modernia yleispuhekieltä. Ymmärrettävä päätös, mutta silti välillä hätkähdin, kun jokin ei ’kiinnostanut pätkääkään’ tai kun toivotettiin iloisesti ’hyvää päivän jatkoa’. Vielä muistan senkin, kun viimeksi mainittu fraasi särähti korvaan teennäisen tekopirteänä amerikkalaisuutena. Ripaus Savon murretta olisi kenties elävöittänyt dialogia.

Vaikka ajat muuttuvat, ihmiset pysyvät kuitenkin sisimmältään samanlaisia. Tätä ajatusta Kamula noudattaa uskollisesti. Hyvä niin, vaikka Varpun nykyteinimäinen käytös paikoin onkin jotenkin anakronistista. Naimaikäisen nuoren naisen murheista suurin liittyy tietysti sopivien sulhasehdokkaiden vähyyteen tai suoranaiseen olemattomuuteen, mutta muut arkisen raadannan huolet eivät häntä tunnu painavan. Sen sijaan vaatteisiin ja ulkonäköön satsaaminen ovat keskeisiä. Antaapa Varpu pukeutumisvinkkejä uudelle ystävättärelleenkin Ukon vakkajuhlien alla.

On mielenkiintoista nähdä, millaisia lukijoita Kamulan sarja tavoittaa. Toivottavasti ainakin riittävän monia, jotta kunnianhimoiset suunnitelmat suursarjasta toteutuvat. Seuraavaa osaa odotellessa kannattaa siis lukea ainakin Juhani Ahon Panu.


Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla (Metsän kansa 1)

Gummerus 2017. 680 s.


Arvostelukappale.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Vera Vala: Milanon nukkemestari



Luettuani Vera Valan neljännen Arianna-dekkarin Tuomitut olen ollut pettynyt ja hieman kiukkuinenkin. Olen todennut, että olemme Ariannan kanssa ajautuneet todennäköisesti lopullisesti erillemme. Jos olisin voinut aivan vapaasti päättää, olisin varmaankin lopettanut sarjan seuraamisen siihen ja todennut, että maailmassa on muita kirjoja minulle ja muita lukijoita Valan tuotannolle.

Lähtökohta ei siis ollut mitenkään edullinen Milanon nukkemestarille eli Valan viidennelle Arianna-dekkarille. Lukija oli jo valmiiksi negatiivisella mielellä, ja kirja tuntui käsissä järkälemäiseltä. Sivuja onkin edelleen tuhdisti, yli neljä sataa, mutta satakunta edellistä osaa vähemmän sentään. Edelleen olisi rutkasti varaa tiivistää tekstiä ja jäntevöittää kerrontaa. Olen aiemminkin muiden teosten äärellä todennut, että kun dekkarin sivumäärä alkaa ylittää kolmen sadan rajan, on syytä kirjoittajan ja kustantajan edustajan pysähtyä miettimään, mikä tekstissä sitä edellyttää. Jos perusteet ovat kunnossa, jatketaan, jos eivät, karsitaan.

Ariannan elämä on sitten viime tapaamisen hieman asettunut uomiinsa. Arianna ja Bartolomeo ovat selvittäneet välinsä, pariskunnan tytär Selene on jo toisella vuodella ja perhe on muuttanut Milanoon Bartolomeon uuden työn perässä. Arianna on lopettanut yksityisetsivänä hääräilyn ja saanut paikan yliopistolta oikeuspsykologian laitokselta tutkijana. Suhteita on hyödynnetty, mutta sehän on maan tapa.

Milanossa tapahtuu kaksi murhaa, joiden uhrit ovat nuoria opiskelijoita. Uhrit on aseteltu näytteille nukke kädessään. Murhat ovat yksityiskohtia myöden samanlaisia kuin neljä vuotta aikaisemmin tehdyt sarjamurhaaja don Matteon, milanolaisen munkin, uhrit. Onko don Matteo sittenkään ollut murhaaja ylipäätään, vai onko hänellä apuri vankimielisairaalan ulkopuolella?

Don Matteon syyllistyminen aiempiin murhiin on ollut ankara isku katoliselle kirkolle, eivätkä ainakaan kaikki uskonveljet muutenkaan tunnu sulattavan ajatusta lempeäksi tunnetun miehen syyllisyydestä. Niinpä Vatikaanin ylin johto määrää Ariannan veljen Areksen tutkimaan tuoreimpia tapauksia Milanoon poliisin avuksi. Asetelma on siis sama kuin Tuomituissakin: Arianna ja Ares ovat samassa kaupungissa työskentelemässä saman tapauksen kimpussa kumpikin tahoillaan. Ariannan tutkimusprojekti sattuu nimittäin liittymään samaan laitokseen, jossa don Matteota hoidetaan.

Yksi Ariannan potilaista, Gianni, on karannut juuri ennen ensimmäistä uutta nukkemurhaa. Yhteys pelottaa Ariannaa, jolla on kytkentä Gianniin muutakin kautta kuin vain työn. Ares penkoo tahollaan don Matteon taustoja koettaen selvittää, kuka hänet olisi voinut aikanaan lavastaa syylliseksi. Pian hän törmää hauraan eteeriseltä vaikuttavaan Sofiaan, don Matteon tanssijasisareen, ja vastoin kaikkia sääntöjä rakastuu. Don Matteon perhe on täynnä kummallisia yksilöitä, ihmissuhdekiemuroita ja menneisyyden synkkiä salaisuuksia. Kukaan ei tunnu olevan normaali.

Kirkon valtataistelut ja juonittelut sekä yliopiston tutkimusten kyseenalaiset menetelmät liittyvät myös osaltaan kuvioihin, samoin Areksen henkilökohtaiset kamppailut uskossaan. Aineksia on siis jälleen koossa yllin kyllin, mutta lopulta ratkaisut löytyvät yllättävän läheltä. Lukijaa harhautetaan tai ainakin koetetaan harhauttaa erilaisin lavastuksin ja vihjailuin, mutta kokenut dekkariharrastaja haistaa kyllä syyllisen kohtalaisen ajoissa. Jännitettäväksi sitten enää jääkin, miten kaikki todistetaan ja milloin Ares ja Arianna oivaltavat totuuden.
Olen viimekertaisen juttuni loppuun kirjoittanut:
 
Lukijana olen myös turhautunut Ariannan menneisyyden salaisuuksien panttaamiseen. Tälläkin kertaa kirja päättyy taitavaan koukkuun, joka liittyy juuri tähän.” Kas, voin siteerata jälleen itseäni. Viidennessä romaanissa ei ole päästy paljoakaan lähtöruutua edemmäs Ariannan (ja Areksen) synkän menneisyyden selvittelyssä. Nyt sentään väläytetään selitystä Ariannan uskomattomaan muistinmenetykseen. Mutta el Lobo alias Rodolfo putkahtaa tälläkin kertaa odottamatta kuvioihin liittymättä sitten kuitenkaan yhtään mihinkään.

Kuten huomaa, en ollut kovin ihastunut Milanon nukkemestariinkaan. En vain vieläkään jaksa sulattaa sarjan synkkenemistä osa osalta. Sarjamurhaajat ovat trendikkäitä (ja Arianna ja Ares ovat kumpikin tehneet opinnäytetyönsä sarjamurhaajista!). Onko silti pakko viedä aivan toisenlaista fiilistä alkuosissaan välittänyttä sarjaa tähän suuntaan? Näemmä on. Valitettavasti. Kummasti kuitenkin kaipaan alkuosien Italian kiehtovaa leppeyttä, vaikka tällä kertaa toki Gardajärven maisemiakin ihaillaan, ja huumorin pilkahdusta edes siellä täällä. Ernesto lemmenhuolineen takaisin!

Tasapuolisuuden nimissä on nostettava myönteisempiä arvioita sarjasta ja tästä viimeisimmästä lukemastani. 

Lumiomena-blogin Katja toteaa: ”Myös murhat ovat raaistuneet ja täten Valasta on tullut kirja kirjalta vankempi dekkaristi.” 

TuijaTa . Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija ylistää: ”Ja sitten hyvät uutiset: juoni ja kerronta sujuvat mainiosti. Kerronta perustuu siihen, että useiden henkilöiden näkökulmia vaihdellaan. Se koukuttaa kivasti ja laventaa asetelmia sekä horjuttaa yksioikoisia tulkintoja. Sisarusparissa on vetoa, sen verran epätavallinen tausta ja elämäntapa heillä on – vastaavanlaisia ei jännityskirjallisuudessa ole aiemmin nähty. Ja sitten ovat nämä tutkimattomat ihmisten pimeät puolet, tunteiden leimahdukset, kihelmöinnit, ennakoimattomat kemiat – ne kuvataan tehokkaasti.” 

Kasoittain kirjoja -blogin Nina: ”Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa ja uusia paljastuksia Ariannan menneisyydestä.” 

Makuja on siis monia. Hyvä niin.


Vera Vala: Milanon nukkemestari
Gummerus 2016. 431 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.


Arianna de Bellis tutkii -sarja:



Tuomitut

Milanon nukkemestari