perjantai 5. heinäkuuta 2019

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki






Pelkään ja inhoan kaikenlaisia käärmeitä. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva, yritänpä sitten suhtautua asiaan eli käärmeisiin miten järkiperäisesti tahansa.

Tästä lähtökohdasta Katri Alatalon järkälemäiseen romaaniin Käärmeiden kaupunki tarttuminen ei ollut aivan loppuun asti harkittu valinta. Myönnän, etten ottanut vaaran merkkejä riittävästi huomioon. Kirjan nimi kertoo tällä kertaa hyvinkin osuvasti sen sisällöstä. Kansikaan ei varsinaisesti hämää sen paremmin kuvituksen kuin takakansitekstinkään osalta: ”Tunnelista aavikon alta löytyy kolme suurta käärmeenmunaa.” Saan siis vain syyttää itseäni, että heittäydyin seikkailuun, jossa suorastaan vilisee kaikenlaisia käärmeitä lähes joka sivulla!

Käärmeestään huolimatta kirjan ulkoasu on houkutteleva ja kaunis, ja hankin tämän muhkean opuksen omaan hyllyyni jo hyvän aikaa sitten. Katri Alatalo oli minulle entuudestaan tuttu kirjailija, sillä olen lukenut hänen Mustien ruusujen maa -fantasiatrilogiansa. Ilahduin kovasti huomatessani, että Alatalo oli siirtynyt pikkuiselta Vaski-kustantamolta Gummeruksen suojiin. Samassa yhteydessä myös kirjakoko oli muuttunut melkoisesti! En tarkoita tällä kommentillani, että pienet kustantamot olisivat jotenkin huonompia kuin isot talot. Mutta kirjailijan uran ja kirjojen levityksen kannalta on merkitystä myös kustantamon resursseilla, oletan. No, tästä varmasti alan ihmiset tietävät oikeasti enemmän, tämä on vain omaa mutuani.

Käärmeiden kaupungissa näkyvät selkeinä Alatalon aiemmasta tuotannosta tutut vahvuudet. Teoksen oma fantasiamaailma on luotu huolellisesti. Juoni on polveileva, oikeastaan enemmän kudosmainen kuin janaa muistuttava jatkumo. Takakansitekstissä luvataan polttavaa aurinkoa ja kylmäpäistä juonittelua, eivätkä nämä ole katteettomia lupauksia. Kaikki tarinan henkilöt totisesti juonittelevat minkä ehtivät, eikä kehenkään kannata luottaa.

Tarinan miljöö on laaja aavikko, jonka keitailla sijaitsee kaupunkeja. Näiden kaupunkien hallitsijoina toimivat khalit. Valtatasapaino keikahtaa, kun Dahhsamijoen varrella sijaitsevan Samitšan kaupungin hallitsija päättää vallata Kharras-Dimin kaupungin, tuhota sen ja ottaa kaupungin asukkaat kharrit orjikseen. Työvoimaa tarvitaan erityisesti kaivoksissa, joista louhitaan salaperäistä kiveä, jolla vahvistetaan Rashaz’znaa, taikajalokiveä, jota papit palvovat. Rashaz’znan taian avulla Kharras-Dim onnistutaan yllättämään.

Tarinan keskeiset henkilöt ovat Ninette, Sulwaen ja Arry. Kolmikkoa on lapsena yhdistänyt erilaisuus. Ninette on Kharras-Dimin khalin viides tytär, joka ymmärtää käärmeiden kieltä, Sulwaen tietäjän oppipoika ja Arry valkonaamainen ruukuntekijöiden oppilas, joka osaa muuttaa muotoaan. Eräänä päivänä kolmikko löytää aavikolta kolme jättiläiskäärmeen munaa. Löydön seurauksena kolmikon tiet eroavat vuosiksi, mutta Kharras-Dimin tuhon jälkeen heidän tiensä risteävät uudelleen Samitšassa. Pystyvätkö he voittamaan kohtaamansa vaikeudet ja liittoutumaan kansansa vangitsijoita vastaan?

Jokaisen erityistaidoista on matkan varrella korvaamatonta apua, mutta mutkia on matkassa paljon, ellei vähän liikaakin. Moneen otteeseen eri henkilöt korostavat, että aikaa ei ole paljoa ja että se on kulumassa loppuun, mutta siitä huolimatta salaliittolaiset tuntuvat tarpovan jonkinlaisessa upottavassa suossa. Olisin jossain 450 – 500 sivun tuntumassa totisesti toivonut, että kirjoittaja olisi vetänyt pienempää vaihdetta silmään ja painanut kaasua. Nyt loppurytinät, jotka ovat kyllä näyttävät ja antavat tarinalle arvoisensa lopun, tulevat turhan pitkän vetkuttelun jälkeen. Jälleen kerran toivoin kirjan äärellä, että sitä olisi tiivistetty ja juonta napakoitettu, vaikka ylipäätään viihdyin tarinan parissa ihan mukavasti. Niistä luikertelevista inhottavuuksista huolimatta. Niin, käärmeitä olisi kyllä voinut olla vähän vähemmänkin!

Alatalon henkilöt ovat kaikkea muuta kuin suoraviivaisia ja yksiulotteisia. Kaikki kolme keskeistä henkilöä kasvavat ja kehittyvät tarinan mittaan. Jokainen heistä joutuu tekemään äärimmäisen vaikeita valintoja, eivätkä he suinkaan aina valitse oikein. Toisaalta Alatalon henkilöilleen kirjoittamat pulmatilanteetkaan eivät ole yksinkertaisia. Oikeita vastauksia on vaikea löytää, ja välillä tuntuu, ettei sellaisia edes ole. Näitä kysymyksiä myös pohditaan tarinassa ääneen. Kukaan henkilöistä ei myöskään ole itsestään selvästi sankari tai edes hyvis. Kaikissa on myös pimeitä puolia ja heikkouksia.

Pidin Alatalon rakentaman maailman tasa-arvoisuudesta. Sitä ei mitenkään korosteta tai alleviivata, mutta tarinan henkilöt ovat keskenään yhdenvertaisia. Heidän sosiaalinen statuksensa vaihtelee juonenkäänteiden myötä rajustikin, ja he joutuvat etsimään paikkaansa uudelleen moneen kertaan, mutta keskenään Ninette, Sulwaen ja Arry ovat tasavertaisia. Sukupuolellakaan ei ole merkitystä. Khali voi olla yhtä hyvin nainen kuin mies, samoin Rashaz’znaa palveleva pappi.

Päädyin Käärmeiden kaupungin kanssa jälleen miettimään kirjan luokittelua ja kohderyhmää. Genreltään teos on fantasiaa ja kirjastoissa se on sijoitettu aikuisten fantasiahyllyihin. Se lienee oikea sijoituspaikka, sillä aikuisten kirjallisuudeksi minäkin sen lasken, vaikka se soveltuu toki myös ns. YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuudeksi.

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
Gummerus 2017. 686 s.


Ostettu.


sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Kari Levola: Live Evil




Todellinen kirjallisuuden ja kulttuurin monitaituri, kymmeniä kirjoja ja lukuisia erilaisia palkintoja uransa aikana saanut Kari Levola on tehnyt uuden aluevaltauksen ja kirjoittanut dekkarin. Uunituore Live Evil on mielenkiintoinen lisä kotimaiseen poliisidekkarikenttään.

Live Evilin minäkertoja on nimeämättömäksi jäävän kaupungin poliisissa työskentelevä viisikymppinen Raistola. Kaupungin keskustaa hallitsee puolityhjäksi jäänyt virastotalokompleksi, jonka suojista ovat muuttaneet niin lääninpoliisi kuin maaherrakin jättäen jälkeensä toimisto- ja asuintiloja. Läheinen sairaala on pian muuttamassa uuteen kiinteistöön. Kaupungin alla näitä ja muitakin rakennuksia yhdistää monimutkainen tunneliverkosto.

Raistola on tehnyt pitkän virkauran rikospoliisina. Poliisin ura ei ole ollut hänelle mikään kutsumus, vaan ennemminkin portti vakaaseen elämään ja turvattuun toimeentuloon. Kunnianhimottomuus ei kuitenkaan tee hänestä huonoa poliisia, oikeastaan päinvastoin. Mies on omalla tavallaan ahkera puurtaja, joka ei turhia hötkyile. Työparinsa Korven kanssa hän on lähinnä tuttava, sillä ei työparin tarvitse enempää olla. Avioliitto on purkautunut ja ainoa poika asustaa perheineen lähitienoolla. Ystäviä tai harrastuksia ei juuri ole.

Toiminta alkaa verkkaisesti. Kaksikko Korpi ja Raistola hälytetään paikalle, kun virastotalon yläkerran entisestä maaherran asunnosta löytyy tunnistamaton ruumis. Mies makaa selällään tyhjässä huoneessa. Väkivallan merkkejä ei näy. Huoneistoon kiipeäminen ottaa kovasti Raistolan voimille, ja hän käy ottamassa happea huoneen parvekkeella. Kaksikon tehtäväksi jää selvittää ruumiin henkilöys, mutta se jää Raistolalta tekemättä, sillä seuraavana päivänä hän joutuu työterveyslääkärin kautta suoraan leikkauspöydälle ja sitä tietä kadottamaan kahdeksan vuorokautta uneen.

Elävien kirjoihin palattuaan Raistola kuulee Korvelta, että kuolleen miehen tapaus on siirretty pääkaupunkiin ja se on sitä myöden poistunut paikallisten poliisien työlistoilta. Yllättäen Raistolaan ottaa yhteyttä entinen kollega Varstela, joka viettää eläkepäiviään. Varstela on kiinnostunut virastotalosta löytyneestä ruumiista ja erityisen merkittävä uutinen hänen mielestään on, että mies löytyi nimenomaan huoneesta, josta on kulku parvekkeelle. Syitä kiinnostukseensa hieman omaperäinen mies ei suostu kertomaan. Jokin tapauksessa kaihertaa Raistolankin mieltä.

Raistola palaa toipilaana tyhjään kotiinsa, mutta pian häneen ottaa yhteyttä Varstelan sisarentytär Hannele. Sattumalta Hannele on ollut Raistolan fysioterapeutti sairaalassa ja vieläpä hänen poikansa lapsuudenystävä. Hannelelta Raistola kuulee, että Varstela on löytynyt kuolleena virastotalon katolta! Mitä ihmettä virastotalolla ja kaupungissa ylipäätään on meneillään?

Vakavasta sydäninfarktista toipuva Raistola alkaa Hannelen ja vastahakoisen poikansa kanssa penkoa asioita, ja vähitellen alkaa paljastua monenlaista mielenkiintoista. Kuka kukin lopulta on ja kehen voi luottaa? Loppuhuipennuksessa pelataan jopa kansainvälisesti kovilla panoksilla.

Levolan tyyli on leppoisan jutustelevaa ja kesti hetken päästä sinuiksi Raistolan kertojanäänen kanssa. Mutta ei kaveri lopulta hassumpi ole, vaikka esittääkin karskia mörökölliä. Liiasta realismista ei tarinaa voi syyttää, mutta jos antautuu tarinan vietäväksi, tulee kyllä viihdytetyksi. Lisäpinnat napakkuudesta. Kirjaa ei ole yritetty paisuttaa turhaan. Tässä olisi aineksia myös sarjaan, mutta lupauksia jatkosta en löytänyt kirjasta tai kustantajan sivuiltakaan. Jää siis nähtäväksi.

Kari Levola: Live Evil
Robustos 2019. 176 s.

Arvostelukappale.



torstai 27. kesäkuuta 2019

Heine Bakkeid: Meren aaveet



Pelottava kertomus Pohjois-Norjan karuilta seuduilta.”

Tämä luonnehdinta on lainattu Dagens Nyheteriltä norjalaisen Heine Bakkeidin dekkarin Meren aaveet takakanteen. Se sopiikin oikein hyvin. Meren aaveet on pelottava tarina ja sen miljöönä on Pohjois-Norja, Tromssan seutu, jossa kirjailija on syntynyt ja kasvanut ja jonne hän on asettunut perheineen. Vuonna 1974 syntynyt Bakkeid on debytoinut kirjailijana jo vuonna 2005. Tuotannon alkupää muodostuu pääosin nuorten aikuisten kirjoista, ja ensimmäinen aikuisten dekkari Meren aaveet ilmestyi Norjassa vuonna 2016.

Meren aaveet aloittaa suositun Thorkild Askesta kertovan sarjan, jonka kolmas osa ilmestyy Norjassa tämän vuoden elokuussa. Meren aaveet on ilmestynyt jo viidessätoista maassa. Kyseessä on siis mitä ilmeisimmin jälleen uusi Nordic Noir -tähti pohjoismaisella dekkaritaivaalla.

Suomalaisen kustantaja Inton sivuilla mainitaan, että kyseessä on Jo Nesbøn veroinen lahjakkuus. Myönnetään, että Thorkild Aske muistuttaa monin tavoin Harry Holea, mutta tämän ensimmäisen kirjan perusteella en vielä menisi Bakkeidista Nesbøn manttelinperijää nimittämään. Mutta toisaalta eipä Nesbøkään vielä Leppakkomiehessä todellisia kynsiään näytä.

Thorkild Aske on kovia kokenut entinen poliisi. Muutaman vuoden takaisessa auto-onnettomuudessa on kuollut nuori nainen, Frei, johon Aske on ollut jollei rakastunut niin ainakin vahvasti ihastunut. Onnettomuuden yksityiskohtia ei ole päästetty julkisuuteen, mutta sen seurauksena Aske on menettänyt virkansa poliisin Sisäisessä tutkinnassa ja saanut vankilatuomion. Vankilassa hän on yrittänyt itsemurhaa ja saanut sen seurauksena aivovamman, joka aiheuttaa aistiharhoja. Kaiken lisäksi Aske on jäänyt pahasti koukkuun vahvoihin kipulääkkeisiin.

Ongelmia ja traumoja Askella siis riittää kyllin, ja lisää paljastuu matkan varrella. Paluu siviilielämään työttömäksi työnhakijaksi ei suju parhaalla mahdollisella tavalla. Poliisiksi ei ole paluuta. Siellä hänellä ei myöskään ole pahemmin ystäviä. Sitten Aske saa Frein sedältä toimeksiannon yksityisetsivänä. Keski-ikäinen pariskunta pyytää Askea selvittämään, mitä heidän 27-vuotiaalle Rasmus-pojalleen on tapahtunut. Poika on ollut kunnostamassa eräällä majakkasaarella aikoinaan palanutta huvittelukeskusta, jonka hän on saarineen päivineen saanut lahjaksi äidiltään. Nyt poliisit kertovat, että poika on todennäköisesti menehtynyt sukellusonnettomuudessa, mutta ruumista ei kuitenkaan ole löytynyt.

Sää syksyisessä Pohjois-Norjassa on lievästi sanoen karmea. Jatkuvat myrskyt haittaavat kaikkea mahdollista, mutta Aske onnistuu kuitenkin hankkiutumaan majakkasaarelle tapaamansa simpukkafarmarin ystävällisellä avustuksella. Tarkoitus on lähinnä varmistaa pojan vanhemmille, ettei Rasmus tai tämän ruumis ole saarella ja että hän ihan oikeasti on kadonnut sukellusreissullaan. Myrskyn moukaroima saari on autio, mutta Asken ollessa siellä rantaan huuhtoutuu naisen ruumis. Aske saa sen kiskottua rantaan ja raahattua venevajaan, mutta odottaessaan poliisia paikalle Aske näkee, miten merestä nousee sukelluspukuinen hahmo ja vie ruumiin mennessään.

Tilanne on absurdi, eivätkä olosuhteet puhu sen puolesta, että kukaan uskoisi Askea. Palattuaan mantereelle Aske huomaa, että hänen paikalle hälyttämänsä poliisit ovat kadonneet merelle…

Mitä ihmettä syrjäisellä rannikkoseudulla oikein on meneillään? Siitä Askella ei ole kovin kirkasta kuvaa, eikä hänen toimintansa varsinaista salapoliisi- tai etsivätyötä juuri muistuta. Poliisi ymmärrettävästi epäilee hänen puheitaan, ja pian Aske huomaa itse olevansa kuulusteltavana ja mahdollisesti epäiltynä rikoksista. Tärkeimmän vihjeensä hän saa paikalliselta selvänäkijältä, joka saa pelottavan yhteyden Asken löytämän naisen ruumiin entiseen omistajaan.

Bakkeidin tyyli lähenee paikoin likaista realismia. Sellaisiksi laskisin ainakin kohtauksen, jossa kuvataan pitkään ja hartaasti, miten Asken ummetusta hoidetaan sairaalassa peräruiskeella. Samaten mukana on harvinaisen laaja ja yksityiskohtainen kuvaus pitkään vedessä olleen ruumiin avauksesta. Ihan herkille en siis voi tätä välttämättä suositella. Itse en välitä myöskään yliluonnollisista keinoista murhien ratkaisemisessa, mutta jos ne eivät haittaa, on juoni rakennettu ihan mallikkaasti.

Loppukohtaus on miljööltään kylmäävä. Harvoin murhaaja tunnustaa tekonsa yhtä pelottavissa olosuhteissa. Itse muuten arvasin tekijän ja motiivinkin kohtalaisen aikaisessa vaiheessa, mutta en tiedä, osoittaako se poikkeuksellista nokkeluuttani vai vain lajityypin parissa vietettyjen tuntien liiallista runsautta.

Heine Bakkeid: Meren aaveet (Jag skal savne deg i morgen)
Suom. Jonna Joskitt-Pöyry)
Into 2019. 335 s.
Äänikirjan lukija Tomi Kamula, kesto 9 h 6 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Heine Bakkeid on mukana Dekkarifestivaalissa 21.9.2019.

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Marja-Leena Tiainen: Kulmakaupan naiset



Kammottavan Fritz Honkan jälkeen oli virkistävää ja suorastaan elähdyttävää lukea aivan toisenlainen romaani. Kirjailija Marja-Leena Tiainen kertoi omissa some-kanavissaan keväämmällä, että hänen nostalgisille Kuopio-kirjoilleen on tulossa täydennystä tänä syksynä, kun Kanslian naiset -niminen romaani ilmestyy. Ihan puhtaasta uteliaisuudesta kävin lainaamassa kirjastosta aiemmat teokset eli Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia tietämättä niistä sen enempää.

Kanslian naiset -romaanin kustantaja nimittää sitä suoraan lukuromaaniksi. Hieman epämääräinen termi on keskusteluttanut eri foorumeilla välillä kiivaastikin, mutta ainakin Kulmakaupan naisiin se mielestäni sopii erittäin hyvin. Teos on sujuvasti etenevää ja kikkailematonta proosaa. Se kertoo hyvin arkisesta elämästä useamman naisen näkökulmasta, eikä kovin kummoisia juonia tai käännekohtia ole. Mukana on tietysti myös sydämenasioita, mutta niistä kuvioista on höttöromantiikka kilometrien päässä. Ei siis mitään suurta taidetta mutta ei kevyintä viihdettäkään, vaan lukijaa aliarvioimatonta kerrontaa. Lajityyppi voi kuulostaa vähäarvoiselta, mutta ei sen kirjoittaminen kovin monelta tekijältä ongelmitta suju. Tiaiselta sujuu, ja mallikkaasti sujuukin.

Eletään 1960-luvun puolivälin tienoota Kuopiossa ja ympäröivällä maaseudulla. Maila pyörittää pientä perinteistä korttelikauppaa. Aviomies on häipynyt pari vuotta aikaisemmin toisen naisen perään ja jättänyt Mailan huolehtimaan pariskunnan Aki-pojasta ja kaupasta. Lapsuudenystävä Kyösti yrittää riiustella Mailaa, mutta Maila haikailee vielä sujuvapuheisen Sepon perään.

Kaupan tilanne on sanalla sanoen surkea. Perinteinen palveluliike kannattaa päivä päivältä huonommin, ja Osuuskaupan valintamyymälä houkuttelee vakiasiakkaitakin vastustamattomasti. Maila on vaikeiden päätösten edessä. Lopettaako kauppa vai ei? Työntekijöitä ei raaskisi irtisanoa, ja hyvä olisi itsellekin olla jokin leivänlähde. Tosin kauppakaan ei sellainen ole ollut enää aikoihin. Mutta ilman suuria investointeja kauppa ei menesty, eikä investointeihin yksinkertaisesti ole varaa.

Mailan kuusitoistavuotias pikkusisko Eeva-Liisa toimittaa kaupan juoksevia asioita kitupalkkaa vastaan ja haaveilee taiteilijan urasta. Kaupan asiakas taiteilija Ahvo näkee tytössä potentiaalia ja kannustaa hakemaan Ateneumiin. Mutta millä rahalla sen voisi tehdä? Isä ja äiti eivät anna koskaan lupaa. Taiteilija ei ole mikään oikea ammatti, ei ainakaan naiselle.

Kaupan vakityöntekijällä Kertulla on perhe- ja avioliittoasiat mallillaan, mutta sitten hän löytää rinnastaan pelottavan kyhmyn. Toisen onnettomuus on toisen onni, sillä Kertun pitkän poissaolon takia kiireapulaiseksi palkattu Soili saakin jäädä vähän pidemmäksi aikaa taloon. Soili on nuori ja levoton kaunotar, jonka kotiasiat ovat pahasti vinksallaan, eivätkä miesjutut mene sen paremmin. Paikkakunnan oma jalkapallotähti pistää Soilin pään pyörälle, mutta aikooko mies oikeasti jättää raskaana olevan vaimonsa?

Helinä tulee tasaisin väliajoin töihin silmä mustana. Pienen asunnon kaapinkulmat tuntuvat osuvan naisen kasvoihin kummallisen usein. Miten jättää aviomies, joka selvin päin on kunnollinen aviomies ja kohtuullinen isä kahdelle pienelle lapselle, mutta joka humalapäissään on raivoisan mustasukkainen? Kaiken lisäksi mies tuntuu olevan enemmän naimisissa sukunsa kuin vaimonsa kanssa.

Itse en muista 1960-luvusta juuri mitään, mutta tunnistan kyllä Mailan liikkeen tyyliset vanhanajan kaupat, joista aika ajoi ohitse. Kulmakaupan naiset on tietyllä tavalla hyvin nostalginen romaani, mutta siinä ei kovinkaan runsaalla kädellä kullata menneitä aikoja. Yksin liikkeellä olevalla naisella ei ollut asiaa ravintolaan, ja naimisissa olevallekin lääkäri kirjoitti ehkäisypillerireseptin vain pitkin hampain. Nainen yrittäjänä oli lähinnä vitsailun aihe.

Näkökulmia romaanissa on runsaanlaisesti, mutta erilaisten naiskohtaloiden avulla saadaan melkoisen hyvä kuva naisten elämästä tuon ajan Suomessa. Kulmakaupan naiset oli mielenkiintoinen ja ennen kaikkea mukava sukellus menneeseen maailmaan, joka ei ole kovinkaan kaukana takana. Tulin kirjasta hyvälle mielelle!

Marja-Leena Tiainen: Kulmakaupan naiset
Tammi 1999. 301 s.

Kirjasto.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Heinz Strunk: Kultainen hansikas




Fiete on kiihdyksissään ja käy ylikierroksilla, hän haluaa kokeilla jotakin sellaista, mitä sitten myöhemmin tekisi Rosin kanssa. Hän työntää jääkaappiin jääneen olutmakkaran Gerdaan. Gerda on ihan hiljaa ja odottaa, mitä on tulossa. Fiete liikuttaa makkaraa hitaasti edestakaisin, ulos ja sisään, kunnes se katkeaa keskeltä. Hän puraisee kädessään olevaa puolikasta. Ihan hyvää, Fiete tuumii, eihän hän ole koko päivänä syönyt mitään kunnollista. Sitten hän kääntyy kyljelleen. Gerda makaa liikkumatta makkaranpuolikas sisällään. Hän pelkää.


Luin Heinz Strunkin romaanin Kultainen hansikas lähes pahaa aavistamatta. Loppuun päästyäni olin ällistynyt ja kauhistunut. Harvoin olen lukenut mitään näin etovaa! Strunkin teoksessa true crime kohtaa likaisen realismin äärimmäisellä tavalla. Hieman lohdutti, kun luettuani vähän guuglailin. Kultaisen hansikkaan ja sen päähenkilön, sarjamurhaaja Fritz Honkan, elämästä on nimittäin juuri tehty elokuva, josta on annettu muun muassa seuraavia kommentteja:

”Tosipohjainen uutuuselokuva on tuomittu niin kuvottavaksi, että sen katsomisen haluaisi unohtaa.” ”Katsojat on lyönyt ällikällä elokuvan brutaali naisiin kohdistuva väkivalta sekä sen läpitunkeva rujous ja rumuus.” HS 12.2.2019

Ehkä kuvotuksen tunteelleni siis oli ihan perustettakin.

Kultainen hansikas on Hampurin Reeperbahnin sivukadulla sijaitseva rähjäinen kapakka, oikea räkälä. 1970-luvun alkuvuosina sen kanta-asiakkaisiin kuuluu Fritz Honka eli Fiete, joka istuu siellä kittaamassa halpaa viinaa ja unelmoimassa kauniista naisista, joita veisi löyhkäävään asuntoonsa, varsinaiseen läävään. Tosielämässä Fiete saa mukaansa vain kaikkein surkeimpia naisia, jotka ovat usein reippaasti miestä vanhempia.

Fieten matkaan lähteneet naiset kyllä joutuvat yksi toisensa jälkeen katumaan päätöstään. Mies kohtelee heitä kuin – niin, en tiedä, mitä. Ei eläimiä tai orjiakaan pitäisi niin kohdella kuin Fiete naisia. Hänellä on monenlaisia sairaita fantasioita ja mielihaluja, joiden kohteiksi naisrauniot joutuvat alistumaan saadakseen katon päänsä päälle edes hetkeksi.

Romaanissa ei kuitenkaan seurata pelkästään Fieten edesottamuksia ja hänen uhreikseen joutuvia naisia, vaan ikään kuin vastapainoksi mukana ovat hampurilaisen von Dohrerin laivanvarustajaperheen kolmen sukupolven miehet, joiden kaikkien etunimet ovat Wilhelm Heinrich ja joita kirjassa kutsutaan ytimekkäästi lyhenteillä WH1, WH2 ja WH3.

Perheen isoisä on koonnut omaisuuden natsien valtakaudella ottamalla haltuunsa juutalaisten naapureidensa varat. Nyt varustamo lähenee konkurssia, mutta siitä tietää vain johdossa oleva poika WH2. Nuorin, WH3, on vielä lukiolainen. Rahasta ei ole ollut kömpelölle, hieman hitaalle ja säälittävän rumalle pojalle sanottavaa apua. Mutta sitten eräänä päivänä koulun ihanin tyttö Petra haluaa puhua juuri hänelle. Lopulta ainakin Petran, WH2:n, WH1:n ja WH2: langon Karlin tiet vievät Kultaiseen hansikkaaseen, niin epätodennäköiseltä kuin se vaikuttaakin.

Elämä näyttää olevan aivan yhtä surkeaa, rumaa ja yksinäistä, on sitten köyhä tai rikas. Fieteä kohtaa onnenpotku, kun hän saa unelmatyöpaikan. Elämä tuntuu hetkeksi muuttuvan paremmaksi, jopa siedettäväksi. Mutta sitten miehen mielihalut ja alkoholismi ottavat jälleen yliotteen ja tilanne lähtee lopullisesti hallinnasta.

Kultainen hansikas siis kertoo oikeasta historiallisesta henkilöstä, Fritz Honkasta (1935 – 1998), joka 1970-luvun alussa tappoi asunnossaan neljä naista, silpoi ja paloitteli ruumiit ja kätki ruumiinosat asuintalonsa vintille ja komeroihin. Honka peitteli mätänevien ruumiiden löyhkää hajukuusilla ja wc-raikastimilla. Romaanissa ei ole sen kummemmin juonta, vaan Honkan elämää seuraillaan muutaman vuoden verran 1970-luvun alussa. Kirjan loppupuolella kuvataan myös osa murhista, mutta ei aivan yhtä kammottavasti kuin oletettavasti yllä mainitussa elokuvassa. Kirjailija on onneksi siinä kohtaa vähän armelias.

Tosielämän rikollisista ja rikoksista kertovat ns. true crime -kirjat eivät kiinnosta minua juuri lainkaan, enkä yleensä niitä lue. Kuten sanottu, tähän tartuin lähinnä varomattomuuttani. Strunk ei onneksi millään lailla ihannoi Fieteä, vaan näyttää karusti, miten asiat etenivät vääjäämättömästi kohti katastrofia. Osittain Fritz Honka oli karmeiden olosuhteiden uhri, mutta se ei tietenkään ole puolustus hänen teoilleen. Oikeus katsoi hänet syyntakeettomaksi ja tuomitsi vankimielisairaalaan.

Fieten ja hänen uhriensa tarinan rinnastaminen upporikkaan laivanvarustajasuvun miesten surkeisiin tarinoihin on mielenkiintoista. Mikä estää esimerkiksi Karl von Lützowia päätymästä sarjamurhaajaksi? Ero on lopulta vain hiuksenhieno.

Heinz Strunkin teos on saanut muun muassa Saksassa loistavat arvostelut. En lähde arvovaltaisten tahojen näkemyksiä kiistämään, ja toki näen itsekin teoksen ansiot. Kieli on tarkkaa jopa piinaavuuteen asti, rumuutta kuvataan niin yksityiskohtaisesti, että lukijaa oksettaa. Rakenne on mielenkiintoinen. Mutta tarina itsessään on niin iljettävä, että lukijakin tuntee itsensä likaiseksi. Yhtään ei helpota tieto, että tarina on myös tosi.

Heinz Strunk: Kultainen hansikas (Der goldene Handschuh)
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä.
Sammakko, 2019. 248 s.


Arvostelukappale.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue. 

maanantai 17. kesäkuuta 2019

JP Koskinen: Hautakello


Tiedättekö, mitä on tafofobia? Minulle tämä termi ei ollut tuttu, vaikka toki itse ilmiö – elävänä haudatuksi tulemisen pelko – olikin. Kuuntelin JP Koskisen uunituoreen Storytel Original -sarjan Hautakello, ja se suorastaan usutti kaivelemaan hieman lisätietoa muutamastakin vähän omituisemmasta asiasta.

Storytelin esittelyssä Hautakelloa luonnehditaan psykologiseksi kauhuksi. Luonnehdinta on osuva, joskin itselleni mieleen nousivat goottilainen kauhu ja kauhukirjallisuuden suuri nimi Edgar Allan Poe ja erityisesti hänen novellinsa Ennenaikainen hautaaminen. Onneksi 
hyllyssäni on Poen Kootut kertomukset (Teos, 2009), josta novellin saattoi kerrata.

Koskisen Hautakello on hyytävän hyvä kauhuromaani*! Teoksen nimi tarkoittaa kelloa, jolla vahingossa elävinä hautaan joutuneet saattoivat hälyttää apua. Kelloja oli ihan oikeasti olemassa 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Monenlaisia muitakin turvalaitteita kehiteltiin ja kaupattiin. Millaisia ne olivat ja miksi niillä oli kysyntää, selviää esimerkiksi Minna Luomalan artikkelista Elävältä hautaamisen pelko ja viktoriaaniset ”turva-arkut” Kalmistopiiri-sivustolta, kannattaa ehdottomasti vilkaista! Poe ja hänen kauhunovellinsa mainitaan Luomalan artikkelissakin, eikä ihme.

Hautakellon päähenkilö on suomalainen nuori taiteilija Axel Svart. Orpo nuorukainen on varttunut setänsä hoivissa tämän ränsistyneessä kartanossa. Setä on palkannut pojan kotiopettajaksi merkillisen herra Schteinin, joka on ollut ankara kurinpitäjä mutta jonka opetukset ovat painuneet syvälle Axelin mieleen. Muuten Axel tuntuu muistavan lapsuudestaan kummallisen vähän.

Muistot alkavat kuitenkin nousta pintaan, kun Axel kohtaa elämänsä rakkauden, kauniin ja ihanan Helenin. Ensikäynnillään Axelin kotikartanossa tapahtuu kuitenkin jotain outoa, jonka seurauksena Helen sairastuu kohtalokkaasti ja menehtyy. Axel on kuitenkin saanut kotiopettajaltaan perinnöksi lääkkeet, joiden avulla kuollut voi herätä henkiin.

Ajatuksen taustalla on ihmiskäsitys, jonka mukaan ihminen muodostuu kolmesta osasta: ruumiista, hengestä ja sielusta. Kuolemassa ruumis ja henki katoavat, mutta sielu on kuolematon ja syntyy aina uudelleen. Sielu voi palata ruumiiseen sen jo kerran jätettyään, jos ruumis ja henki saadaan virkoamaan. Ja siihen Schteinin salaperäiset rohdot, Somnus ja Genius, on tarkoitettu.  

Axel, Helen ja tämän veli Kasper sopivat, että Helenille annetaan Somnusta tämän kuoltua ja että tämän arkkuun asennetaan hautakello. Kasperin tehtäväksi jää vahtia kelloa. Kun se kilisee, on aika antaa Helenille Geniusta…

Samaan aikaan Axel jatkaa taideopintojaan Pariisissa ja odottaa viestiä Kasperilta Suomesta. Hän saa käsiinsä kotiopettajansa kirjeitä, jotka avaavat hänelle hänen omaa menneisyyttään. Sitten hän tutustuu englantilaiseen taiteilijaan Walter Sickertiin, joka ottaa hänet  vuonna 1888  mukaansa Lontooseen oppimaan lisää taiteesta, ja kuten käy pian ilmi, myös itsestään ja menneisyydestään. Axelin ja Sickertin tiet risteävät epäilyttävän usein myös kiertelevän meedion kanssa. Nainen apureineen on kiusallisen kiinnostunut Axelista ja tämän lähipiiristä.

Lontoossa myös Sickertin käytös alkaa muuttua yhä oudommaksi, ja sitten Axel saa järisyttäviä uutisia Suomesta. Samaan aikaan Lontoon kaduilla alkaa riehua hirviömäinen murhaaja, jota aletaan kutsua nimellä Viiltäjä-Jack. Miten kaikki liittyy kaikkeen ja ennen kaikkea Axeliin?

Kuten sanottu, Hautakello on kauhea, pelottava tarina, joka pitää kuuntelijan tiukasti otteessaan tästä kerran kiinni saatuaan. Löysin tekstistä paljon kiinnostavia asioita. Kuten blogini seuraajat tietävät, olen kevään aikana lukenut monia suomalaisten taiteilijoiden elämäkertoja. Niistä käy ilmi, että suomalaisissa taidepiireissä oltiin hyvin perillä 1800-luvun lopun muoti-ilmiöistä kuten spiritismistä ja muista nykyään paranormaaleiksi kutsutuista ilmiöistä.

Vierailin juuri viime viikolla Gallen-Kallela-museossa, jossa on esillä Sielun silmä -näyttely. Se taas perustuu Nina Kokkisen teokseen Totuudenetsijät - Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa (Vastapaino, 2019). Tähän yhteyteen Hautakellon kuunteleminen sopi paremmin kuin nappiin. Kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen!

JP Koskinen: Hautakello
Storytel Original -sarja.
Lukija Raiko Häyrinen. Kesto 10 kpl n. tunnin mittaista jaksoa.

*) Nimitän ihan tarkoituksella Hautakelloa kauhuromaaniksi, vaikka tiedän, että se on nimenomaan kirjoitettu kymmenosaiseksi äänijatkokertomukseksi, ei äänikirjaksi tai ääniromaaniksi.

Olen kuunnellut muutamia Storytel Originaleja aiemminkin, enkä vieläkään oikein tajua idean tarkoitusta. Tajuan kyllä, että Storytel haluaa tarjota asiakkailleen jotain sellaista, mitä muilta ei saa ja siten pitää asiakkaat palvelunsa parissa. Storytelia ei kuitenkaan voi käyttää niin, että asiakas ostaisi vain yhden jakson jotain sarjaa kuunneltavakseen ja siihen koukututtuaan palaisi aina ostamaan lisää jaksoja. Näinhän esimerkiksi lehtien jatkokertomukset toimivat. Storytelia käytetään ostamalla kerralla kuukauden käyttöaika, jonka kuluessa voi kuunnella mitä vain vaikka vuorokaudet ympäri. Storyteli Originalit myös tulevat palveluun aina siten, että kaikki jaksot julkaistaan kerralla.

Miksi siis piinata kuuntelijoita pilkkomalla romaanin mittainen tarina kymmeneksi eri jaksoksi? En tiedä, enkö osaa käyttää palvelua oikein vai onko puhelimessani jotain epäsopivaa sovelluksen kannalta, mutta en saa näitä Originaleja toimimaan niin, että jaksot seuraisivat automaattisesti toisiaan järjestyksessä. On kiusallista joutua vahtimaan, mikä osa olikaan juuri loppunut ja mikä alkamassa.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Dekkariviikon arvonta: Camilla Läckbergin Kultahäkki




"Juoni on koukuttava. Kirjan alku on karmea ja mietin, että haluanko jatkaa eteenpäin. Mutta Camilla Läckberg osaa punoa juonta niin, että sivut kääntyvät reippaaseen tahtiin."


"Rakastan kunnon kostotarinoita ja tämä oli juuri sellainen."


"Myötähäpeää tuottavat myös lukuisat (huonot) seksikohtaukset, jotka tuovat mieleen ö-luokan eroottisen romaanin."

"Kirjan tunnelma on intensiivinen ja vahva. Juoni on jännittävä ja todella yllätyksellinen."
Kirjojen kuisketta



"...mutta snobbailu, panot, öykkäröinti tahi aateliset ja ulkokultaisuus, pintaliito nyt eivät vaan yksinkertaisesti kiehdo eivätkä hetkauta, eikä kultainen häkki edelleenkään houkuta."
Mummo matkalla



"Camilla Läckbergin Kultahäkki on vuoden 2019 pettymys numero 2..."
Älä ota sitä niin vakavasti


Näin ristiriitaisia kommentteja löysin Ruotsin dekkarikuningatar Camilla Läckbergin uuden Faye-sarjan aloitusosasta Kultahäkki. Kirja on aivan älyttömän suosittu. Se oli sekä huhti- että toukokuun myydyin käännetyn kaunokirjallisuuden edustaja Mitä Suomi lukee -listalla Varsinais-Suomen Vaski-kirjastoissa se on tämän hetken varatuin teos (852 varausta) ja pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa siitä on nyt 2287 varausta.

Sain teoksen arvostelukappaleen kustantajalta, ja tunnelmani sen suhteen ovat kovin epävarmat. Olen aikoinani ahminut Läckbergin Fjällbacka-sarjaa, mutta sitten kävi kuten aina joskus käy, eli sain totisesti tarpeekseni ja päätin lopettaa sarjan seuraamisen kokonaan vuonna 2013. Päätös on pitänyt. Nyt kuitenkin käsissäni on uuden sarjan avausosa. Pitäisikö sittenkin antaa Läckbergille tilaisuus ja kokeilla? 

Löysin Kultahäkin äänikirjaversion äänikirjojen kuuntelupalvelusta ja siirsin sen sinne virtuaaliseen kirjahyllyyni. Jos siis Läckberg saa uuden tilaisuuden, se tapahtuu kuunneltuna. Siksi painettu arvostelukappale on nyt joutilas siirtymään uuteen kotiin ja toivottavasti innokkaamman lukijan käsiin.

Meneillään olevan dekkariviikon kunniaksi siis dekkariarvonta!

Arvon yhden (1)  kappaleen painettua kovakantista lukematonta Camilla Läckbergin uutuusromaania Kultahäkki niiden henkilöiden kesken, jotka jättävät kommentin tämän postauksen alle  sunnutaihin 16.6.2019 klo 18.00 mennessä. Kerro halusi osallistua arvontaan ja jätä jokin yhteystieto, jonka avulla saan sinut kiinni, jos voitto napsahtaa kohdallesi. Kirjan olen siis saanut Otavalta ja postituksen maksan itse. 

Onnea arvontaan!

***
Lämpimät kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille! Onnetar oli tällä kertaa suopea Yuelle. Oivallisia lukuhetkiä, Yue! Hyvää lukukesää kaikille blogin lukijoille!


Olen lähettänyt Yuelle maanantaina 17.6. sähköpostia ja pyytänyt postitusosoitetta. Yue ei ole vielä vastannut. Odotan hänen vastaustaan juhannuksen yli sunnuntaihin 23.6.2019 klo 18. asti. Jos hän ei siihen mennessä ole ottanut yhteyttä, arvon kirjan uudelleen jo osallistuneiden kesken.

23.6. klo 18 mennessä en ole tavoittanut Yueta, joten kirjalle löytyi uusi omistaja Tutka. Toivottavasti saan hänelle kirjan pian lähtemään! Onnittelut Tutkalle!