Timo Saarto: Kivikalmisto

Olipa helpottavaa saada sydän pois kurkusta, jonne se oli päässyt pahasti juuttumaan vuoden 2018 huhtikuussa. Luin nimittäin silloin Timo Saarron toisen Leo Waara -dekkarin Kevään varjo, joka päättyi suorastaan veret seisauttaviin tunnelmiin eli tasan sadan vuoden takaisiin tapahtumiin keväisenkoleassa Helsingissä.

Sarjan kolmannessa osassa Kivikalmistossa eletään sateista heinäkuuta 1918. Tilanne Helsingissä on sekava ja jännittynyt. Vangitut punaiset on suljettu Suomenlinnan leirille, ja voittajien ankarasta propagandasta huolimatta helsinkiläisille alkaa olla selvää, että linnoitussaarella tapahtuu kauheita. Vankeja teloitetaan ilman oikeudenkäyntejä ja olot leirillä ovat kammottavat.

Kaupunkilaiset joutuvat keskittämään voimansa hengissä pysymiseen hekin. Elintarviketilanne ei ole vieläkään kaksinen, ja olot ovat levottomat. Lähes jokainen voittajien puolelle kuuluva mies kantaa asetta ja liipaisinsormi on herkkä.

Huojennuksekseni tapasin kirjan sivuilta kaikki vanhat tutut. Entinen miliisi Leo Waara vapautetaan Suomenlinnasta. Nopean vapautumisen takana on ainakin osittain rikospoliisin virkansa menettänyt Anders Autio, joka tuntee olevansa kiitollisuudenvelassa Waaralle aiempien tapahtumien takia. Kaunis ja lumoava horrossaarnaaja Mirjam Drifva on asettunut asumaan Aution vaimon hoiviin, ja taloudesta huolehtii Betty Blom. Alppu-poikakin on edelleen voimissaan.

Aloituskohtauksessa poikasakki tekee karmean löydön kulosaarelaisesta hiidenkiukaasta. Muinaishautaan on haudattu vähän tuoreempikin vainaja. Aikanaan käy ilmi, että vainaja on päätynyt leposijaansa kaksi vuotta aikaisemmin eli keväällä 2016. Miehen henkilöyskin selviää, mutta epäiltyjä veritekoon ei ilmaannu. Sitten maallikkosaarnaaja Mirjam Drifva osoittaa yleisönsä joukosta miehen ja ilmoittaa, että tämä on murhaaja. Mies pakenee paikalta. Vähän myöhemmin Mirjam yritetään ampua. Oliko Mirjam oikeasti tiennyt miehen syylliseksi vai pakeniko syytön mies paniikissa jouduttuaan julkisen huomion kohteeksi?

Sitten ammutaan Suomenlinnan vankileirillä vartijana toiminut Allan Lanius kotiovelleen. Komisario Asp on taipuvainen uskomaan, että murhan takana on Leo Waara, joka on halunnut kostaa vartijalle jotakin vankileirillä kokemaansa. Tämä tieto säikäyttää Aution, joka tietää, että kiinni jäädessään Waara olisi välittömässä hengenvaarassa. Joko hänet ammuttaisiin heti tai ainakin palautettaisiin Suomenlinnaan ammuttavaksi.

Rikosjuoni on jälleen kimurantti ja Saarto edellyttää lukijalta tarkkaavaisuutta. Juonilinjoja tuntuu olevan useitakin, mutta lopulta kaikki asettuu sievästi kohdilleen. Anders Autio tuskailee saman vaivan kanssa kuin lukijakin: tuntuu, että kaikki palaset ovat jo koossa, mutta ne pitäisi vielä osata asettaa paikoilleen. Kärsivällisyys kyllä palkitaan, ja lopussa selviää sekin, miten hiidenkiukaan ruumis liittyy kokonaisuuteen.

Parasta Kivikalmistossa on ehkä sittenkin oivallinen miljöökuvaus. Saarto saa sadan vuoden takaisen Helsingin heräämään eloon kirjansa sivuilla. Näen jo mielessäni Turun kasarmin rauniot Lasipalatsin tilalla ja nautin eksoottisesta raitiovaunuajelusta Sörnäisistä Kulosaareen. Matkalla ratikka ajetaan tyynesti lautalle ja matka jatkuu kohti päätepysäkkiä huvilasaaren takaosaan.

Kivikalmiston hurjimman kohtauksen palkinto menee Mirjam Drifvan käärmeshow’lle. Harvoin olen lukenut mitään niin kuvottavaa ja samalla vangitsevaa! Mirjamin osuus tapahtumissa on muutoinkin tässä kolmannessa osuudessa keskeinen ja kiinnostava. Aika oli totisesti otollinen puhuttelevalle hengenjulistukselle. Kun sitä vielä jakoi kaunis ja karismaattinen nuori nainen, ei ihme, että yleisö oli haltioissaan ja saarnaajan hallittavissa.

Takakannessa todetaan, että teos on itsenäinen jatko-osa aiemmin ilmestyneille Kuoleman kuukaudelle ja Kevään varjolle. Uskon, että sen voikin hyvin lukea sellaisena, mutta minusta menettää kyllä paljon, jos ei lue kaikkia kolmea kirjaa. Järjestyksessä lukemisesta ei ainakaan haittaa ole. Kiitokset alkuun lisätystä henkilöluettelosta, kansien sisäpuolelle painetusta kartasta ja oivallisesta nimestä.

Timo Saarto: Kivikalmisto
Karisto 2019. 240 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 5 h 50 min.

Arvostelukappale.

Syksyn kirjalahjavinkit!

Kirja on perinteisesti ollut mieluinen lahjaesine. Kovin usein vain tuntuu siltä, että potentiaaliset lahjojen ostajat ovat täysin ymmällään runsaan tarjonnan edessä. Kaikkea on niin valtavasti, ettei kirjameren kuohuista tunnu löytyvän mitään sopivaa.

Isänpäivä aloittaa kirjakauppojen lahjasesongin, mutta kauppojen tarjoamat miesten elämäkerroista ja sotakirjoista koostuvat vinkkilistat tuntuvat vähän tunkkaisilta ja aikansa eläneiltä. Mikäpä siinä, jos lahjottava on toivonut juuri jotain tiettyä kirjaa näistä listoista. Mutta jos mitään tiettyä ei ole mielessä, valinnanvaraa on runsain mitoin näiden kategorioiden ulkopuolellakin. Mutta miten valita se oikea?

Epätietoisten lahjanostajien avuksi päätin laatia kymmenen kirjan vinkkilistan tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista. Listan avulla vaihtoehtojen määrää saa ainakin supistettua. Listani kirjat sopivat mielestäni mainiosti kaikille isille mutta myös ihan kenelle tahansa aikuiselle, joten en nimeä sitä isänpäivälahjavinkkilistaksi vaan syksyn kirjalahjavinkkilistaksi, jota voi mainiosti hyödyntää myös joulun alla.

Olen vuoden mittaan ehtinyt lukea melkoisen pinon mainioita kirjoja, mutta vaikka niitä kaikkia toki suosittelen lämpimästi, halusin poimia tälle listalleni tähänastisen lukuvuoteni parhaita paloja. Valinnat tehtyäni voin kyllä todeta, että pari muuta listaa syntyisi kevyesti lisää. Listani kirjat eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä vaan omassa lukemisjärjestyksessäni. Kaikki kirjat ovat maksimissaan noin vuoden ikäisiä, osa aivan uusia tämän syksyn kirjoja. Kaikkia siis pitäisi vielä kaupoista saada, ainakin nettikaupoista.

Marko Annala: Paasto 

Matias Törmä, 46, on romuna. Selkä on mennyt, samoin kunto. Pahinta on, että usko horjuu romahtamisen partaalla. Sen tunnustaminen vie mieheltä todennäköisesti sekä työn että vaimon. Melkoinen kriisi siis!

Ei kuulosta yhtään kirjalta, joka puhuttelisi esimerkiksi minua, mutta kannattaa ehdottomasti lukea. Rakastuin Annalan tekstiin jo hänen esikoisensa Värityskirjan parissa. Annalan kertomat tarinat ovat paitsi koskettaneet minua, olleet myös hyvin kiehtovia. Mutta ennen kaikkea minuun vetoaa Annalan kieli. Se on kaunista olematta koristeellista. Se on kuin raikasta, kirkasta lähdevettä tai merituulta!

Mikael Niemi: Karhunkeitto

Niemen läpimurtoromaani Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ilmestyi suomeksi vuonna 2001, siis pian jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Karhun keitossa itse Pajalan rovasti Lars Levi Laestadius ratkoo rikoksia vaiteliaan saamelaisavustajansa Jussin kanssa. 

Vuonna 1852 kesällä Pajalassa tapahtuu joukko kauheita rikoksia. Ensin katoaa nuori paimenessa ollut piikatyttö. Rovasti hälytetään paikalle auttamaan etsinnöissä. Katoamispaikalta näyttää löytyvän merkkejä karhun vierailusta ja nimismies Brahen johdolla tehdään päätelmä, että seudulla liikkuu tappajakarhu. Rovasti Laestadius on kuitenkin alusta saakka toista mieltä, mutta virkavallan edustajat vaientavat hänen epäilynsä.

Vannoutuneena dekkaristina parhaat lukukokemukseni olen usein löytänyt kirjoista, jotka asettuvat jonnekin dekkarien ja muun kaunokirjallisuuden välisille harmaille vyöhykkeille. Mikael Niemen Karhun keitto on juuri tällainen kirja! Nautin kovasti sen parissa ja suosittelen sitä suorastaan kuumasti!

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Kuolinvuoteellaan isä esittää Liisalle toiveen, että tämän pitäisi yrittää pitää talo suvussa. Koskiluhdan talosta tulee Liisalle taakka mutta myös elämän kiintopiste. Liisa rakastuu aikanaan kaunissilmäiseen Kalleen, joka mieluusti suostuu taloon kotivävyksi. 1920-luvulla rakkaus on arkipäiväistynyt ja Kallea alkaa poltella Amerikan-kuume.

Nautin Nopeasti piirretyistä pilvistä kovasti!. Suomen lähihistoria avautuu mikrotasolla koskettavasti ja kauniisti. En muista aiemmin lukeneeni suomalaisten maastamuutosta tästä näkökulmasta, eli kotiin jääneen tai jätetyn puolison kannalta. Miten nämä naiset oikein pärjäsivät? Piti kantaa jätetyn häpeää, elää epävarmuudessa ja pelossa, ikävää ja kaipausta potien. Toimeentulo oli varmasti monesti äärimmäisen niukkaa ja mies talossa olisi ollut enemmän kuin välttämätön.

Arttu Tuominen: Verivelka

Uuden Delta-sarjan aloitusosassa Tuominen kuljettaa kahta aikatasoa rinnakkain.

Porilaiset pojat Jari ja Antti ovat kuudennen luokan keväällä vuonna 1991 parhaat ystävät erilaisista lähtökohdistaan ja ominaisuuksistaan huolimatta. Jari on keskiluokkaisen mukavan perheen poika, jolla on kehitysvammainen pikkusisko Tiina. Antin isä on selvin päin mukava, mutta kaljapäissään väkivaltainen ja arvaamaton.

Marraskuussa 2018 Poria riepottelee vuoden pahin myrsky. Viikon verran jatkuneissa ryyppyjuhlissa, joissa väki on vaihtunut ja viina virrannut, keski-ikäinen mies puukotetaan hengiltä. Silminnäkijöitä on runsaasti, vaikka myöhemmin poliisit joutuvat toteamaan, että heidän tarinansa eivät ole kovin luotettavia. Pääepäilty on paennut metsään veitsi mukanaan.

Vuoden 1991 kevään ja alkukesän tapahtumilla on suora yhteys siihen, mitä marraskuussa 2018 tapahtuu. Jännite on voimakas, ja vaikka lukija erilaisten ennakoivien vihjeiden avulla ja muutenkin pystyy päättelemään paljon, on tarina silti piinaava ja käänteet yllättäviäkin.

Niklas Natt och Dag: 1793

Historiallinen romaani 1793 sijoittuu nimensä mukaisesti vuoteen 1793 ja sen fyysisenä miljöönä on silloinen Tukholma ja erityisesti sen nurja puoli. Natt och Dag kutsuu teoksensa tyylilajia Bellman Noiriksi.

Likaviemärinä toimineesta Fatburenin lahdenpoukamasta löytyy kammottava ruumis, jolla ei ole raajoja, kieltä eikä silmiä. Murhatapauksen saa vaivihkaisesti tutkittavakseen lainoppinut Cecil Winge, joka on saavuttanut mainetta totuutta sitkeästi etsivänä lakimiehenä. Winge palkkaa apurikseen Mickel Gardell -nimisen sotaveteraanin, joka oli menettänyt toisen kyynärvartensa meritaistelussa.

1793 oli kummallisen ristiriitainen lukukokemus. Se vangitsi otteeseensa tiukasti, kuin pihteihin. Lukemista oli pakko jatkaa, vaikka toisaalta monesti inhotti niin, että vatsaa käänsi. Natt och Dag ei säästele lukijaa yhtään. Pahinta on, että tarina on monelta osin uskottavan tuntuinen.

Pajtim Statovci: Bolla

Vuonna 1995 kaksi miestä kohtaa toisensa Pristinassa Kosovossa ja rakastuu. Rakkaus on monella tavalla kiellettyä. Kirjallisuutta opiskeleva Arsim on albaani ja naimisissa. Tuleva lääkäri Miloš on serbi. Ja he ovat miehiä. Kosovon ilmapiiri on kiristynyt lähes räjähdyspisteeseen, ja miesten rakkautta varjostaa myös syttymäisillään oleva sota. Lopulta Arsimin on taivuttava vaimonsa ja tämän suvun tahtoon ja paettava maasta. Ero Milošista on kuitenkin raastava. Sen jälkeen kummankin miehen elämä tuntuu olevan yhtä suurta katastrofia.
Bolla on huolella hiottu kokonaisuus, joka antaa lukijalle paljon monella tasolla. Kerronnan lomassa on lukuisia filosofisia tiivistyksiä ihmisyydestä ja elämästä. Kieli on yhtä rosoista ja vereslihaista kuin miljöö ja henkilötkin. Bollan lukee nopeasti, mutta olen varma, että se jää kaihertamaan mieltäni vielä pitkäksi aikaa.

Kirsti Ellilä: Lepra

Romaanin nimi viittaa paitsi sairauteen myös Oriveden leprasairaalaan, jota kutsuttiin ytimekkäästi Lepraksi. Oriveden leprasairaala oli Suomen viimeinen lepraan sairastuneille tarkoitettu hoitolaitos, joka suljettiin 1950-luvun alkuvuosina potilaiden loppuessa. Sairauteen saatiin viimein tehoava lääke ja vanhat avun tavoittamattomissa olevat potilaat poistuivat vähitellen ajasta ikuisuuteen. Suurin osa romaanin tapahtumista sijoittuu sairaalan alueelle 1920-luvulla.

Lepran tarina on arvoituksellinen ja koskettava ja sen aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Sen lisäksi se tarjoaa paljon ajattelun ja pohdinnan aihetta. Kaiken tämän Ellilä on kirjoittanut sujuvaan, napakkaan muotoon, sillä ahmaisin Lepran parissa päivässä. Mieleen kirja jäänee kyllä pitkäksikin aikaa.

JP Koskinen: Tulisiipi

Kaarle on toisen polven amerikansuomalainen. Isä ja tämän pikkuveli Janne olivat vain kaksi- ja yksivuotiaita, kun perhe muutti tsaarinvallanaikaisesta Suomesta vapaammille seuduille. Isoisä Yrjö on vankkumaton työväenaatteen kannattaja. 30-luvun lama painaa ankarasti päälle ja tilanne vapaassa Amerikassa alkaa näyttää huonolta. Karelian Technical Aidin agitaattorien uuttera työ suomalaissiirtolaisten keskuudessa lankeaa otolliseen maaperään. Veljeskansa kaipaa apua työläisten paratiisin rakentamisessa ja toivottaa amerikkalaiset toverit avosylin tervetulleiksi Neuvosto-Karjalaan.

Nautin Tulisiiven lukemisesta kovasti. Se iskee täsmällisesti juuri siihen kohtaan lukuhermostoani, jonka stimuloinnista nautin eniten. Suomalaisten ja muiden länsimaista Neuvostoliittoon loikanneiden tai muuttaneiden kohtalo Stalinin aikaan on kammottavuudessaan kiehtova aihe romaanille. Historian faktat ja erilaiset mahdolliset faktat lomittuvat fiktioon herkullisesti. Kun jättiläisvaltion huolella vaalittu ja viljelty propaganda törmää raadollisen karmeaan todellisuuteen, on lopputulos usein absurdi. Siitä Koskinen ottaa kaiken irti.

Olli Turunen: Maahan lyöty mies

Vuonna 1554 Hiidenperän kylän rauha rikkoutuu, kun huovi Hannu Antinpoika löydetään metsästä kirveellä kuoliaaksi lyötynä. Kirves tunnistetaan Hannun torpparin Sipi Sipinpojan omaisuudeksi, ja johtopäätös näyttää selvältä: Sipi on surmannut vuokraisäntänsä. Kruununvouti Akseli Torkkelinpoika ei kuitenkaan oikein sulata tätä ratkaisua, koska Sipillä ei ole motiivia.

Haluaisin lukea sarjakuvia paljon enemmän kuin luen, mutta aikeeksi tuntuu jäävän vuodesta toiseen. Tähän historialliseen dekkarisarjakuvaan oli kuitenkin ihan pakko tarttua. Suosittelen lämpimästi!

Max Seeck: Uskollinen lukija

Uskollisessa lukijassa tavataan kansainvälinen menestystrilleristi Roger Koponen, jonka romaanitrilogia on käännetty kymmenille kielille ja myyty miljoonia kappaleita. Menestys on näkynyt myös pankkitilillä, ja nyt Koponen asuu kauniin vaimonsa ja mittavan vinyylilevykokoelmansa kanssa hulppeassa merenrantahuvilassa Westendissä naapureinaan vanhan ja uuden rahan kyllästämää kermaa.

Talvisena iltana vaimo Maria on yksin kotona, kun Roger on puhumassa kirjoistaan Savonlinnassa. Normaaliin rataansa kulkeva kirjallisuusilta pikkukaupungissa saa dramaattisen käänteen, kun Roger saa puhelun poliisilta: Maria on löydetty todennäköisesti murhattuna heidän kotoaan. Roger lähtee poliisin kyyditsemänä kotiin, mutta ei pääse koskaan perille. Marian murha näyttää olevan suora kopio Rogerin ensimmäisen teoksen ensimmäisestä murhasta…

Hyytävä, tiheätahtinen ja -tunnelmainen kauhuaineksilla maustettu dekkari aloittaa Seeckin uuden sarjan.

Louise Penny: Kylmän kosketus

Kanadalainen toimittaja Louise Penny julkaisi esikoisdekkarinsa Still Life vuonna 2005. Kirjassa tavataan ensimmäistä kertaa rikostutkija Armand Gamache, Sûreté du Québecin henkirikososaston ylikomisario, sekä pikkuruisen Three Pinesin kylän asukkaat. WSOY julkaisi vuosina 2008 ja 2009 Armand Gamache -sarjan kaksi ensimmäistä osaa suomeksi, mutta nyt jo 15-osaiseksi paisuneen dekkarisarjan suomentaminen tyssäsi jostain syystä siihen.

Bazar on tänä vuonna aloittanut sarjan suomennosten julkaisemisen uudelleen alusta alkaen. Naivistin kuolema -nimellä vuonna 2008 ilmestynyt Still Life on nyt nimeltään Kuolema kiitospäivänä mutta kakkososa Kylmän kosketus on saanut pitää alkuperäisen nimensä. Kolmas, aiemmin suomentamaton osa Kuukausista julmin ilmestyy sopivasti huhtikuussa 2020.

Armand Gamache -sarja on todellinen herkkupala Agatha Christie - ja Georges Simenon -faneille. Armand Gamache on alaistensa palvoma tutkijalegenda, joka herättää rauhallisella ja hieman isällisellä olemuksellaan luottamusta. Hänen suosikkimenetelmiään ovat ihmisten katselu ja kuuntelu. Kun on riittävästi nähnyt ja kuullut, voi tehdä päätelmiä ja ratkaista rikokset.

Gamache poikkeaa virkistävästi nykydekkareiden traumatisoituneista (anti)sankaripäähenkilöistä. Hänen yksityiselämänsä on vakaata ja rauhallista, eikä hänellä ole alkoholi- tai muitakaan riippuvuuksia. Ainoa hiertävä asia on epäsuosio, johon hän on poliisivoimien johdon keskuudessa joutunut. Kylmän kosketuksessa tätä asiaa avataan hieman aloitusosaa enemmän, mutta siihen palataan varmasti vielä myöhemmin.  

Three Pinesin idyllisessä ja uneliaassa pikkukylässä tapahtuu joulunpyhinä hämmästyttävän ovela murha. Hadleyn kartanon ostanut oman linjansa sisustus- ja filosofiayrittäjä CC de Poitiers tapetaan koko kylän yhteisessä curling-tapahtumassa kaikkien silmien alla menetelmällä, joka lyö poliisin miltei ällikällä. Gamache alaisineen päätyy jälleen pitämään päämajaansa kylän entiseen rautatieasemarakennukseen, joka toimii nykyään VPK:n kokoontumistiloina. Olivier’s Bistron takkatuli ja ihanat herkut vaativat myös oman osuutensa tutkijoiden ajasta.

Lukija ehtii tutustua poikkeuksellisen epämiellyttävään CC:hen ennen murhaa ja tietää, että motiivi naisen tappamiseen on monilla ihmisillä. Mutta kenellä olisi ollut tietoa, taitoa ja tilaisuus toteuttaa kekseliäs murha? Lisäksi poliisi törmää melkoiseen yllätykseen yrittäessään selvittää CC:n taustoja.

Ratkoessaan mutkikasta rikosta Three Pinesissa Gamache ei malta olla selvittelemättä myös toista juttua, joka tipahtaa hänen käsiinsä sattumalta. Juuri joulun alla surmataan Montrealissa tunnetun kirjakaupan edustalla kassialma. Naisen henkilöyden selvittäminen on kimurantti pulma. Hänen tavaroistaan puuttuu kaulakoru, jota hän on käyttänyt todistajien mukaan aina. Sen sijaan naisella on ollut hallussaan upouusi runokirja, jonka kirjoittaja on Three Pinesin VPK:n päällikkö Ruth Zardo, sekä pieni puurasia, jossa on irtokirjaimia.

Gamache käyttää siis hyväksi havaitsemiaan menetelmiä: ihmisten kanssa puhumista, keskittynyttä kuuntelemista ja lopulta päättelyä. Jalkatyön tekevät pääasiassa hänen alaisensa. Kimurantit rikostapaukset punoutuvat lopulta lukijan tyydytykseksi yhteen, ja kun syyllisen nappaamisen aika tulee, onnistuu Penny hienoisesti yllättämäänkin.

Three Pinesin idylli tarjoaa mukavan jännitteen vakavien rikosten näyttämönä. Oli yllättävän mukavaa tavata vanhoja tuttuja kyläläisiä, kuten taiteilijapariskunta Clare ja Peter. Heidän välinsä ja ammatilliset kysymyksensä jäivät edelleen vaille ratkaisua, joten heistä kuultaneen myös seuraavissa kirjoissa.

Oman eksoottisen mausteensa dekkariin tuo Quebecin ankara luonto. Välillä sään ollessa kaunis maisemat mykistävät vierailijat ja vakituiset asukkaatkin kauneudellaan. Mutta luonto näyttää välillä myös ankarammat kasvonsa. Lumipyryn yllättäessä onkin äkkiä leikki kaukana. Suuntavaisto katoaa ja kylmyys tappaa nopeasti kokemattoman kulkijan. Olosuhteet on tunnettava ja niihin suhtauduttava niiden ansaitsemalla kunnioituksella, mikäli aikoo selvitä.

Louise Penny: Kylmän kosketus (Dead Cold)
Suom. Raimo Salminen.
Bazar 2019. 415 s.
Äänikirjan lukija Kalle Chydenius, kesto 15 h 8 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Stotytel.

Max Seeck: Uskollinen lukija

Syksyllä 2018 Max Seeck oli Turun kirjamessuilla haastateltavana uudesta trilleristään Haadeksen kutsu, joka on kolmas osa Daniel Kuisma -sarjassa. Seeck vahvisti tuntumani, että Haadeksen kutsu olisi ainakin toistaiseksi viimeinen osa tätä sarjaa. Kirjailijalla oli tekeillä jotain uutta ja aika erilasta. Trillerin sijaan hän oli kirjoittamassa poliisiromaania, dekkaria, jonka päähenkilö on nainen. Sen enempää Seeck ei suostunut tuossa vaiheessa Uskollisesta lukijasta ja alkavasta uudesta sarjasta kertomaan, mutta jo tämä riitti herättämään kiinnostukseni.

Tänä syksynä Turun kirjamessuilla haastateltiinkin sitten tyytyväistä kirjailijaa. Uskollinen lukija on ollut menestys. Tätä kirjoittaessani teoksen oikeudet on myyty jo 24 maahan, ja lisää on Max Seeckin Facebookin kirjailijasivun mukaan tulossa. Melkoisen hurjaa menoa! Haastatteluissa Seeckiltä usein kysytään, onko hän tietoisesti pyrkinyt kansainväliseen menestykseen teoksillaan, ja vastaus on kyllä. Tätä arvostan.

Uskollisessa lukijassa tavataan kansainvälinen menestystrilleristi Roger Koponen, jonka romaanitrilogia on käännetty kymmenille kielille ja myyty miljoonia kappaleita. Menestys on näkynyt myös pankkitilillä, ja nyt Koponen asuu kauniin vaimonsa ja mittavan vinyylilevykokoelmansa kanssa hulppeassa merenrantahuvilassa Westendissä naapureinaan vanhan ja uuden rahan kyllästämää kermaa.

Talvisena iltana vaimo Maria on yksin kotona, kun Roger on puhumassa kirjoistaan Savonlinnassa. Normaaliin rataansa kulkeva kirjallisuusilta pikkukaupungissa saa dramaattisen käänteen, kun Roger saa puhelun poliisilta: Maria on löydetty todennäköisesti murhattuna heidän kotoaan. Roger lähtee poliisin kyyditsemänä kotiin, mutta ei pääse koskaan perille.

Jessica Niemi johtaa tutkintaryhmää Helsingissä. Heti alkajaisiksi murhapaikalla tapahtuu jotain todella outoa: murhaaja on yhä talossa, onnistuu harhauttamaan kaikkia poliiseja ja pakenee yöhön puhuteltuaan ensin Jessicaa. Yhä oudommaksi tilanne muuttuu, kun tutkijoille alkaa valjeta, että Marian murha on suora kopio Rogerin ensimmäisen trillerin ensimmäisestä murhasta.

Tapahtumat vyöryvät yhä kiihtyvään tahtiin ja muuttuvat yhä oudommiksi. Perinteinen poliisidekkari on tästä kyllä kaukana. Mukana on roppakaupalla kauhuaineksia, joilla Seeck pyörittää lukijaa häpeilemättä. Lyhyet luvut päättyvät järjestään kiduttaviin cliffhangereihin, joista osa on ovelia harhautuksia, osa aitoja. Juoni on niin pirullinen monessa mielessä, että on oikeastaan ihme, etteivät langat sotkeudu peruuttamattomasti.

Jessica Niemi ja hänen esimiehensä Erne Mikson ovat varsinainen ongelmakimppu. Jessica asuu yksinään pikkuriikkisessä yksiössään. Niin hän ainakin työtovereilleen uskottelee. Totuus on melko lailla toinen, mutta siitä on perillä vain esimies. Mikson tuntee myös Jessican nuoruuteen liittyvän salaisuuden, mutta koko totuutta Jessican perheestä ei tiedä hänkään. Miksonilla itselläänkin on synkkä salaisuus, jonka paljastuminen alaisille on vain ajan kysymys.

Messuhaastattelussa Max Seeck kertoi, että kirjoittamisprosessin aikaan kirjan tapahtumat tulivat hänelle jopa uniin. En kyllä ihmettele yhtään! Uskollisen lukijan tunnelma on painostavan synkkä ja ahdistava. Kuuntelin kirjaa lenkkipolulla ja oli pakko välillä vilkuilla olan yli, ihan varmuudeksi vain, ja oli sentään päivä! Muutamat juonenkäänteet ovat niin odottamattomia, että itseäni melko kokeneena lukijana pitävänäkin huomasin yllättyväni. Ihan kaikki käänteet eivät kestä kovin analyyttista punnintaa, mutta se ei haittaa, koska ne toimivat tarinan vähän vinksahtaneessa maailmassa.

Tarina siis lähtee melkoisella vauhdilla liikkeelle eikä suvantokohtia juuri ole. Mukaan on nivottu toinen aikataso toista kymmentä vuotta aikaisemmalta ajalta, jolloin 19-vuotias Jessica on Venetsian-matkallaan kohdannut komea Colombanon. Sekin tarina saa nopeasti lisäkierroksia ja nivoutuu aikanaan oikeaoppisesti nykyhetkeen. Kuunteluminuuttien uhkaavasti vähetessä ja tapahtumien yhä vyöryessä aloin jo huolestua. Miten tämä kaikki saataisiin ajoissa pakettiin?

Lopetuksessa Seeck tekee ehkä vähän uhkarohkean ratkaisun, joka ei kaikkia lukijoita miellyttäne. On turha odottaa Poirot-tyylistä loppuyhteenvetoa ja aukiselittämistä. Loppuhuipennuskin katkeaa muutamaa senttiä liian aikaisin, ehkä. Loppuun on muutamalla taitavalla siveltimenvedolla maalattu juuri sen verran vihjeitä, että lukija pystyy kokoamaan tyydyttävän palapelin. Tästä kyllä pidin! Kirjan päättyessä tunnekirjo oli melkoinen ja muutamia kysymyksiä jouduin tovin ihan tosissani miettimään. Ei huono.

Max Seeck: Uskollinen lukija
Tammi 2019.
Lukija Satu Paavola, kesto 11 h 14 min.

Painettu ja äänikirja ostettu.

Aila Meriluoto 1924 - 2019. Mikä rohkea nainen ja upea kirjailija!

Tänään on uutisoitu Aila Meriluodon kuolemasta. 10. tammikuuta 1924 Pieksämäellä syntynyt Meriluoto kuoli eilen 21.10.2019 Helsingissä 95-vuotiaana. Minulle Aila Meriluoto on erityinen kirjailija, koska olen aikanaan kirjoittanut hänen muistelmateoksestaan Mekko meni taululle arvostelun paikallislehteemme. Tuo arvostelu julkaistiin Salon Seudun Sanomien kulttuuriosastolla 11.11.2001 ja se oli ihan ensimmäinen juttu, jonka lehteen kirjoitin.

Lainaan nyt tähän alle tuon miltei 18 vuotta vanhan juttuni Meriluodon muistoksi. Lukija suonee anteeksi jutun kömpelyyden. Kirjoittajalla on ollut selvästi enemmän intoa kuin osaamista, mutta se annettakoon anteeksi.

***

Aila Meriluodon muistelmateos Mekko meni taululle on hieno kirja. Se on kaunis ja hienovireinen kuvaus pieksämäkeläisen porvarisperheen elämästä 1920-luvun loppupuolelta jatkosodan päättymiseen. Näkijänä ja kokijana on perheen nuorempi tytär, joka jo hyvin pienenä aavistaa olevansa erilainen kuin muut.

Kirjan alussa Meriluoto kertoo oikeastaan isänsä ja äitinsä sukujen tarinaa. Sukulaisia vilisee sivuilla aluksi tiuhaan ja heidän elämäntarinoistaan kerrotaan kiinnostavia palasia. Ulottuvatpa Meriluodon äidin suvun juuret Salon seudullekin. Kirjan tässä osassa lukija olisi kaivannut avukseen vaikkapa sukupuuta, jotta sukulaiset olisivat pysyneet paremmin ruodussa.

Ensimmäiset muistot omasta lapsuudesta ovat lapsen sekavia painajasimaisia häivähdyksiä, joissa isän yöksi tuolille asettamat vaatteet muuttuvat polvistuneeksi mieheksi. Sitten tilalle tulevat tapaukset, joista aikuiset ovat myöhemmin kertoneet ja jotka sekoittuvat oikeisiin muistoihin, esimerkiksi ilmalento lastenvaunuissa keittiönportailta. Ilmalento päättyi graniittiseen porraskiveen, johon Aila-vauva löi päänsä. Onneksi pehmusteena oli tyyny, mutta äiti selitti myöhemmin, että juuri tämä onnettomuus teki Ailasta runoilijan.

Muistoja ei ole yritetty kokonaan pakottaa aikajärjestykseen, vaan lukujen otsikoina on esimerkiksi ystävättärien nimiä tai ’Talvisota’. Tämä ryhdittää teosta koko lailla. Loppupuoli, jossa Meriluoto alkaa jo lähestyä aikuisikää, on sen sijaan kronologisempi 

sotakokemuksineen. Sodan kokeminen opiskelijatyttösenä pommien keskellä Helsingissä synnytti Lasimaalaus-kokoelman merkittävimmät runot, muun muassa ’Kivinen jumala’ syntyi ankaran pommitusyön jälkitunnelmissa.

Mekko meni taululle sisältää ankeitakin asioita. Lapsuus 1920-luvun Suomessa ei ollut aina helppoa. Vanhemmat pitivät kotona kovaa kuria, lapsia piiskattiin paremmissakin perheissä, niin Meriluodoillakin. Piiskaamisesta huolehti äiti, jonka ”tutut hymyilevät kasvot olivat muuttuneet äkkiä pahoiksi, vieraiksi”. Vaikka perhe kuului paikkakunnan kermaan, olihan isä yhteiskoulun rehtori ja äitikin opettaja, joutui nuorempi tyttö käyttämään vanhemman siskon vanhoja vaatteita. Uusissakin vaatteissa oli aina reilusti kasvunvaraa. Tällaisesta tapauksesta tulee kirjan nimikin. Aila joutui uudessa mekossaan taululle laskemaan. Illalla matematiikanopettaja oli kotona naureskellut: ”Mekko meni taululle!” Niin pieneltä laiha tyttö oli mekon sisällä näyttänyt.

Laihuus, vinot hampaat, voimakas likinäköisyys: Aila oli ruma. Eikä vain omasta mielestään. Lähtemättömästi jäi pikkutytön mieleen äidin lausahdus, kun tämä tutkiskeli tyttärensä ulkonäköä: ”Paljon on puutteita!” Aila ei myöskään ollut kätevä käsistään. Äiti ei jaksanut opettaa kotitöitä, eivätkä ne tyttöä kiinnostaneetkaan. Sen sijaan hän oppi viisivuotiaana lukemaan ja kirjoittamaan. Kirjoista tulikin hänelle tärkeä pakopaikka, kun hän ujona ja vetäytyvänä myöhemminkin vietti aikaa mieluiten yksin.

Meriluodon muistot eivät ole kuitenkaan katkeria. Ikävät asiat sivuutetaan nopeasti, ja siirrytään muihin aiheisiin, esimerkiksi ystäviin, joita kuitenkin oli koko joukko. Erityisen tärkeä oli Muru, iloinen ja ulospäinsuuntautunut ystävätär. Myös isosisko Sirkka oli läheinen, lähes kuin toinen äiti.

Teoksen kieli on kaunista, paikoin jopa runollista. Koko ajan se on silti kuin puhetta lukijalle, joka pääsee kurkistamaan kertojan elämän salaisimpiinkin sopukoihin. Kirja on kuvitettu valokuvin. Rippi- ja ylioppilaskuvien lisäksi mukaan on otettu myös esimerkiksi epämuodollisia kesänviettokuvia.

Meriluoto on aiemmin julkaissut teoksen Lasimaalauksen läpi, jossa on päiväkirjamerkintöjä 1940-luvulta, sekä päiväkirjateoksen Vaarallista kokea.

***

Kotimaisesta kirjallisuudesta arvosanoja suorittaneena ja sitä vuosia koulussa itsekin opettaneena toki tiesin Aila Meriluodon, olin lukenut hänen Lasimaalaus-kokoelmansa ja käännöstöitään, kuten esimerkiksi Aniaran. Senkin tiesin, että Meriluoto oli ollut naimisissa toisen kirjailijan eli Lauri Viidan kanssa. Mutta siihen tietoni oikeastaan tyssäsikin. Muistan tämän teoksen äärellä jo miettineeni, miten kummassa tästä porvarisperheessä kasvaneesta eteerisehköstä runotytöstä ja kaikkea muuta kuin eteerisestä työläisrunoilijasta oli voinut tulla pari. Sekin sitten aikanaan selvisi.

Kävi nimittäin niin kuin minulle näyttää aina välillä käyvän: hurahdin. Luin vuoden 2002 aikana läpi melkoisen pinon Meriluodon ja Viidan tuotantoa. Aloitin Meriluodosta ja hänen päiväkirjoistaan Vaarallista kokea. Kylläpä oli kirja! Se myös avasi aivan toisenlaisen kuvan Meriluodosta kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Olen merkinnyt aikanaan itselleni muistiin kirjasta näin:

Luin syksyllä Meriluodon muistelmateoksen lapsuuden ja nuoruuden ajoilta ja ihastuin tyyliin ja sisältöönkin. Ihmettelin, miten niin herkkä tyttö päätyi myöhemmin naimisiin Lauri Viidan, skitson runoilijan kanssa. Vaarallista kokea on päiväkirja avioeron jälkeisiltä vuosilta, jolloin kirjailija etsii itseään ja kirjoittaa kirjoja. Kirjan takakannessa vihjataan, että pääsisältö on jotain muuta kuin kirjoittamisesta kertovaa, mutta mielestäni kirjoittaminen nimenomaan oli keskeisintä ja myös kirjailijana eläminen. Miten elättää viisihenkinen perhe pelkillä runoilla?

Miessuhteitaan Meriluoto tilittää myös, ja ne ehkä olivatkin omana aikanaan melko skandaalinkäryistä aineistoa. Ei ihme, että kirja julkaistiin vasta 1996. Rakkaushuolistakin kuitenkin tulee myöhemmin kirjallista materiaalia.

Muistan edelleen, miten tyrmistynyt olin itse kahden pienen lapsen äitinä Meriluodon ratkaisujen äärellä. Kun Meriluoto rakastui, kaikki sovinnaisuussäännöt ja pikkuporvarillisuus sai painua hevon kuuseen. Tämä nainen totisesti osasi tarttua hetkeen ja kulloiseenkin mieheen. Vai mitä sanotte hänen ratkaisustaan ottaa neljä lastaan ja muuttaa Pohjois-Ruotsiin naimisissa olevan pappismiehen kotiin piittaamatta siitä, että miehen vaimo ja lapsetkin olivat siellä? Uskomattoman rohkea nainen!

***

Lasimaalauksen läpi -teos, joka pitää sisällään päiväkirjan vuosilta 1944 – 47 ja Lasimaalaus-runokokoelman, oli mielenkiintoinen, mutta ei niin vaikuttava kuin Mekko meni taululle ja Vaarallista kokea.

***

Seuraavaksi olikin tartuttava Lauri Viidasta ja parin avioliitosta kertovaan teokseen Lauri Viita, legenda jo eläessään. Siitä olen kirjoittanut itselleni muistiin näin:

Meriluoto tilittää melko intiimisti omia tuntojaan myrskyisän avioliiton ajoilta. Viita oli melkoinen persoonallisuus. Meriluoto kohtasi itseään yli kymmenen vuotta vanhemman Viidan pian esikoiskokoelmansa ilmestymisen jälkeen. Viita oli jo silloin naimisissa ja kahden lapsen isä. Meriluoto ei kovin suoraan kerro, mitä hänen omat vanhempansa vävystä pitivät, mutta helppoa ei voinut olla. Meriluoto ja Viita vihittiin vain 11 päivää ennen heidän esikoislapsensa syntymää.

Meriluoto piti aviomiestään ehdottomasti ylivertaisena nerona. Viita oli armoitettu keskustelija ja seuramies, jolle myös viina maistui. Pian mielisairaus alkoi osoittaa elonmerkkejä, ja elämä muuttui painajaiseksi. Avioeron järjesti lopulta kustantaja, mutta varsinainen henkinen ero vei ainakin kolme vuotta. Päiväkirjassaan Meriluoto on sitä mieltä, ettei ole koskaan oikein päässyt Viidan varjosta. Hän koki täysin sulautuneensa Viitaan avioliiton aikana.

Kaikista kuvatuista vaikeuksista huolimatta kirja on hyvin lämminhenkisesti kirjoitettu, eikä se ole katkera. Huumoriakin on mukana, ja kirja herätti tarpeen lukea pian uudelleen Moreenin, Viidan pääteoksen.

Tästä kirjasta on mieleeni jäänyt jakso, jossa Viidat asuivat eristyksissä ja alkeellisissa oloissa saaressa. Meriluotohan ei ollut mitenkään kätevä käsistään tai tottunut hoitamaan kotia, mutta kun lapsiakin tuli, oli pärjättävä. Miehen avun varaan ei voinut kovin paljoa laskea.

***

Tartuin myös Meriluodon proosateoksiin, niistä ensimmäinen oli Peter-Peter. Huomasin nopeasti, että Vaarallista kokea -teoksessa kerrotaan romaanin kirjoittamisesta ja sitä edeltäneistä tapauksista. Kirjan juoni noudattaa ulkoisesti monessa kohdin melko yksityiskohtaisesti Meriluodon omaa rakkaustarinaa, jonka hän koki Ruotsissa virolaisen runoilija-lääkärin kanssa. Mies oli naimisissa ja piti Meriluotoa ilmeisesti vain hauskana seikkailuna. Ei Meriluotokaan kai ajatellut mitään avioliittoa.

Romaani rakentuu pääosin päähenkilön kirjeisiin miehelle. Miehen kirjeitä ei ole mukana, paitsi ihan lopussa se, minkä mies kirjoitti kirjan kustantajalle. Muuten mukana on naisen päiväkirjakatkelmia ja romaanin luonnoksia. Hurjasta hurmiosta siirrytään salailevaan hotellisuhteeseen ja sitten äkkinäiseen hylkäämiseen.

***

Romaani Kotimaa kuin mies kertoo sotalapsi Elinan tarinan. Kertomus alkaa jo oikeastaan Elinan äidin, Elnan, lapsuudesta ja nuoruudesta. Elina on puolisokean Elnan avioton lapsi. Elna solmii avioliiton sokean korinpunojan kanssa, ja he saavat Elinalle pikkususkon, Helinän.

Sota muuttaa elämän ja äiti lähettää tytöt Ruotsiin. Siellä heidän tiensä eroavat lähes lopullisesti. Elinaa heitellään perheestä toiseen. Välillä paikat ovat hyviä, välillä huonoja. Sota loppuu hetkeksi ja Elina palaa kotiin, missä äiti vain odottaa Helinää turhaan palaavaksi ja Elina tuntee itsensä irralliseksi ja ulkopuoliseksi. Uuden sodan alkaessa Elian on taas Ruotsissa ja joutuu maalaistaloon piiaksi. Hän palaa taas Suomeen ja tulee jatkosodan loppupommitusten aikana 15-vuotiaana raskaaksi. Lapsen hän synnyttää Suomessa, mutta muuttaa lapsineen takaisin Ruotsiin entiseen paikkaan. Siellä hän solmii rakkaudettoman avioliiton perheen kaatumatautisen pojan kanssa.

Romaanissa on paljon aineksia, jotka ovat tuttuja Meriluodon päiväkirjoista ja muistelmista, esimerkiksi Helsingin pommitus ja Elinan suomalainen kirjeenvaihtotoveri. Miehen mielisairaus on helppo yhdistää Lauri Viitaan, vaikka onkin laimeampaa. Kirjassa kuvataan hyvin juurettomuutta, joka oli sotalasten kohtalo. Hyvää tarkoittavasta menettelystä seurasi paljon pahaa.

***

Nuortenkirja Ateljee Katariina löytyi työpaikan kirjahyllystä ja uteliaisuuttani luin senkin. Se on melko kesy, toisin sanoen moraaliltaan korkea. Ihastusta hiukan halataan ja suukotellaan, ja poika on vanhempi ja vastuuntuntoinen. Katariina on noin 17-v. ja tapaa monen vuoden jälkeen taiteilijaäitinsä Ruotsissa. Katariina alkaa itsekin tehdä taidekäsitöitä ja suhde äitiin rakentuu pikkuhiljaa. Mukava viaton tarina.

***

Jos haluaa saada tiivistetymmässä muodossa yleiskatsauksen Aila Meriluodon värikkäästä elämästä ja monipuolisesta kirjallisesta tuotannosta, suosittelen Panu Rajalan vuonna 2010 ilmestynyttä elämäkertaa Lasinkirkas, hullunrohkea. Suosittelen sitä siitä huolimatta, että tänään olen hampaitani kiristellen lukenut uutisointia kirjan tekijästä ja sen aiheesta. Olen tämänkin teoksen arvoinut lehteen ja kirjoittanut silloin muun muassa näin:

Rajala kirjoittaa hyvin lukijaystävällistä tietokirjallisuutta tinkimättä silti tarkkuudesta ja monipuolisuudesta, joita perusteellinen kirjailijaelämäkerta edellyttää. Aila Meriluotoa kiinnostavampaa ja värikkäämpää kohdetta taas on vaikea suomalaisesta kirjallisesta piiristä löytää. Hänen uskomaton tarinansa lyö fiktion leikiten laudalta.

Pieksämäkeläisen opettajaperheen tiukassa kurissa kasvatetusta tytöstä tuli yksi kaikkien aikojen runoilijakomeetta esikoiskokoelman Lasimaalaus myötä vuonna 1947. Professorit V. A. Koskenniemi etunenässä olivat haltioituneita ja lukijat veivät painokset kauppiaiden käsistä.

Seurasi myrskyisä avioliitto runoilija Lauri Viidan kanssa, neljä lasta, muutto Ruotsiin, runokokoelmia, rohkea naisen seksuaalisuutta uudella tavalla käsittelevä romaani Peter-Peter, lukuisia ennakkoluulottomia ja epäsovinnaisia miessuhteita, paluu Suomeen ja toinen avioliitto professori Jouko Paakkasen kanssa.

Meriluoto on itse julkaissut päiväkirjansa nuoruuden ajalta teoksessa Lasimaalauksen läpi vuonna 1986 sekä kohua herättäneen Vaarallista kokea, joka käsittää ajanjakson vuosilta 1953–1975. Lisäksi vuonna 2001 ilmestyi muistelmateos Mekko meni taululle, jossa Meriluoto käsittelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Teoksessa Lauri Viita, legenda jo eläessään hän kuvaa avoimesti avioliittoaan kirjailijaneron kanssa.

Kovin koskemattomaan maastoon Rajala ei siis pääse Meriluodon elämänvaiheita kartoittaessaan. Lasinkirkas, hullunrohkea on kuitenkin ensimmäinen teos, jossa koko tarina tulee kerrottua kronologisesti näihin päiviin asti. Uutta ovat Rajalan kokoamat analyysit Meriluodon teoksista kirjoitetuista kritiikeistä ja vastaanotosta ylipäätään.

Uutta on samaten Meriluodon toisen avioliiton kaihtelematon kuvaus. Meriluoto toteaa itsekin, että on aina vetänyt puoleensa miehiä, joilla on poikkeuksellisen vahva persoonallisuus. Usein miehet ovat olleet Viidan tavoin hulluja neroja, niin Paakkanenkin omalla tavallaan. Intohimoisesta rakkaudesta silti oli avioliitossa kysymys, vaikka mistään idyllistä ei voinut puhua, toisin kuin ulospäin usein näytti.

Rajalan ja Meriluodon polut ristesivät jo 1970-luvulla, kun Rajala käsikirjoitti Meriluodon teoksesta elokuvaa. Meriluoto kuvailee kohtaamaansa komeaa nuorukaista päiväkirjassaan elämäkerturia itseään huvittavalla tavalla. Ilmassa on ollut aikanaan myös romantiikan poikasta, ainakin runoilijan puolelta, mutta suhde muuttui nopeasti ystävyydeksi. Hyvin lämpimästi Rajala kertoo arvostamastaan Meriluodosta, joka totisesti on uskaltanut elää.

****

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle
WSOY 2001, 170 s.

Arvostelukappale.

Vaarallista kokea – Päiväkirja vuosilta 1953 – 1975
WSOY 1996. 420 s.

Ostettu.

Lasimaalauksen läpi
WSOY 1986. 260 s.

Kirjasto.

Lauri Viita, legenda jo eläessään
WSOY 1974. 176 s.

Kirjasto.

Peter-Peter (Erään rakkauden asiapaperit)
WSOY 1971. 207 s.

Kirjasto.

Kotimaa kuin mies
WSOY 1977. 183 s.

Kirjasto

Ateljee Katariina
WSOY 1965. 170 s.

Työpaikan kirjahylly.

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.
WSOY 2010. 417 s.

Arvostelukappale.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Kuusi vuotta sitten olen heittäytynyt Gillian Flynnin bestsellerin ja läpimurtoteoksen Kiltti tyttö pyörteisiin ja nauttinut menosta siihen malliin, että olen lausunut odottavani hänen kahden aiemmankin teoksensa suomennoksia. Esikoisteos Teräviä esineitä onkin ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2015, mutta se on jäänyt lukematta. Vaan olinpa näemmä sen äänikirjaversion itselleni hankkinut varastoon, ja nyt varastoa tyhjennellessäni se tuli kuunteluvuoroon.

Chicagolaisen lehden päätoimittaja Curry lähettää alaisensa Camille Preakerin juttukeikalle Wind Capin pikkukaupunkiin, jossa on paljastunut lyhyen ajan sisällä pikkutytön murha ja nyt toisen tytön katoaminen. Camille saa keikan, koska hän on sattumalta kotoisin parin tuhannen asukkaan Wind Capista. Sen lisäksi, että hänellä on etunaan paikallistuntemusta, hän voi säästää lehden budjettia asumalla lapsuudenkodissaan. Ajatus ei ole Camillen mielestä ollenkaan hyvä, mutta hän haluaa näyttää esimiehelleen pystyvänsä jutuntekoon, joten valinnanvaraa ei lopulta ole.

Camille lähtee siis entiseen kotikaupunkiinsa penkomaan ikäviä asioita. Käy ilmi, ettei hän ole käynyt kotonaan vuosikausiin. Paluu on kaikin puolin kiusallinen ja palauttaa monia ikäviä asioita Camillen mieleen. Camillen äiti Adora on paikallisen jättimäisen sianlihakasvattamon perijä ja paikallisen mittapuun mukaan upporikas miljoonatuloineen.

Jälkikäteen arvioituna lyhyet kuvaukset tuosta kammottavasta kasvattamosta, sen oloista ja toimintatavoista ovat lopulta kirjan kauheinta antia. Alkuteos on julkaistu vuonna 2006, mutta lihantuotantoa, missourilaisen pikkukaupungin asukkaiden suhtautumista lihansyöntiin ja sen seurauksia esimerkiksi lasten ruumiillisen kehittymisen aikaistumiseen käsitellään kirjassa hyvin ajankohtaisella tavalla. Ne ovat vain sivujuonne ja taustaa, mutta nykyhetkessä luettuina ne suorastaan lävähtävät silmille.

Kadonnut pikkutyttö löytyy pian murhattuna. Camille saa tietää, että kummaltakin tytöltä on kuoleman jälkeen vedetty hampaat. Raapiakseen kokoon juttunsa Camille jututtaa sekä aiemman että uuden uhrin lähipiiriä ja poliisia. Poliisin tutkintalinjana tuntuu olevan, että syyllinen on joku ulkopuolinen mies, joka valikoi uhrinsa sattumalta. Camille kuitenkin saa vinkin pojasta, joka on nähnyt toisen uhrin sieppaajan. Se on pojan kertoman mukaan ollut nainen.

Murhatutkimukset etenevät mitenkuten, eikä Camille varsinaisesti tutkikaan rikoksia vaan kirjoittaa niistä ja tutkimuksista juttuja lehteen. Samalla hän kamppailee omien ongelmiensa kanssa, joiden vakavuus vähitellen avautuu lukijallekin. Camillen perhekuviot ovat vähintäänkin outoja. Välit äitiin ovat kylmät, jopa vihamieliset. Isäpuoli Alan vaikuttaa kummallisen flegmaattiselta. Sisarpuoli, 13-vuotias Amma, on kotona omituinen nukkelapsi mutta kodin ulkopuolella ystäväpiiriään häikäilemättömästi manipuloiva bitch. Lisäksi mukana on vuosia sitten kuolleen Marian-siskon haamu. Ei konkreettisesti, mutta tytön varhainen kuolema tuntuu olevan läsnä kaikissa perheen keskusteluissa ja toimissa.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä kummallisemmaksi pikkukaupungin ja Camillen perheen meno muuttuu. Osan loppuratkaisusta arvasin kohtalaisen varhaisessa vaiheessa, mutta kyllä Flynn osasi myös yllättää vielä viime riveillä. Painopiste tässä esikoistrillerissä on enemmän tunnelmassa ja psykologisissa vaikuttimissa kuin varsinaisten rikosten analysoinnissa ja tutkinnassa.

Teräviä esineitä on ajankohtainen myös siksi, että sen pohjalta tehty HBO:n mini-tv-sarja. Sitä en ole toistaiseksi katsonut.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä (Sharp Objects)
Suom. Maria Lyytinen.
WSOY 2015. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 10 h 43 min.

Ostettu.

Marja-Leena Tiainen: Rakas Natasha

Viime vuonna luin läpi melkoisen pinon tuoretta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuutta. Loppuyhteenvedossani jäin muun muassa kaipaamaan nuorille lukijoille suunnattuja jännityskirjoja (sillä mistä muuten tulevat tulevaisuuden dekkarifanit?) ja ammattiin opiskelevista nuorista kertovia kirjoja. Pääsääntöisesti kun kirjojen henkilöt tuntuvat käyvän joko peruskoulua tai sitten lukiota. Miten pitää kirjan syrjässä kiinni ne nuoret, jotka oletettavasti ovat muutenkin arjessaan vähemmän kirjojen kanssa tekemisissä kuin lukiolaiset? Kuka kirjoittaisi amisromaanin?

Marja-Leena Tiaisen uusi nuortenromaani Rakas Natasha on kuin toiveideni mukaan tehty! Päähenkilö Joel täyttää kirjan kuvaaman vuoden alussa kahdeksantoista. Hän opiskelee ammattioppilaitoksessa vartijaksi, suorittaa työharjoittelujaksoja ja on kesätöissä vartiointiliikkeessä. Opinnoista ja työelämästä annetaan kirjassa mukavan positiivinen kuva, vaikka ne eivät olekaan kuin taustaa tapahtumille.

Joelin vakaa ja rauhallinen nuoren miehen elämä muuttuu, kun hänen biologinen isänsä ottaa yllättäen yhteyttä. Joel on kyllä aina tiennyt, että hänen isänään pitämänsä Jyrki ei ole hänen oikea isänsä, mutta Turkka Siimeksen hän oli tavannut aiemmin vain pari kertaa, viimeksi ripille päästyään. Nyt Turkka siis haluaa tavata poikansa. Epäröivä Joel suostuu ja saa kuulla, että hänellä on eskari-ikäinen pikkuveli Anton. Tieto ilahduttaa Joelia kovasti, sillä hän on aina toivonut sisaruksia.

Turkan oma tilanne vaikuttaa jotenkin epämääräiseltä. Käytettyjen autojen kauppa teollisuusalueella on nuhjuisen ja ankean tuntuinen, eikä Turkan käytös tapaamisella ole kovin vakuuttavaa. Miehen saama puhelu tuntuu hermostuttavan tätä kovasti. Eräänä iltana Joel näkee isänsä puuhailevan jotain autokaupan takapihalla moottoripyöräjengiläiseltä näyttävän korston kanssa. Ei kai isä ole sotkeutunut mihinkään laittomaan?

Joel jää miettimään, tapaisiko Turkkaa vielä uudestaan, kun tuleekin tieto, että isä on kuollut auto-onnettomuudessa. Hautajaisissa Turkan perhesuhteista ilmenee yllättävä asia. Hänen tytärpuolensa Natasha on Joelin yläkouluaikainen luokkakaveri, joka joutui vaihtamaan koulua seiskaluokan aikana jouduttuaan koulukiusatuksi. Joelkin oli yksi pitkäjalkaisen ja isonenäisen tytön kiusaajista. Mutta Natasha ei tosiaankaan ole enää mikään rimppakinttu vaan mallinuraa aloitteleva upea kaunotar. Tytön itsestään Instaan lataamat kuvat ovat suorastaan kuumottavia.

Tutustuessaan isänsä leskeen ja perheeseen Joel tulee tahtomattaan sekaantuneeksi oikeasti vaarallisiin asioihin. Natasha kohtelee Joelia alkuun kylmäkiskoisesti, mutta sitten tytön käytös yllättäen muuttuu. Joel on umpirakastunut ja kuin huumassa. Mutta onko Natashalla samanlaisia tunteita? Mitä tekemistä tytöllä on kaupungin laidalla sijaitsevan Tsaarin hovin venäläisomistajan kanssa?

Joel on mukava ja kunnollinen nuorukainen, aika herkkäkin kaveri. Hän ei halua tehdä mitään väärää, mutta Natashan takia hän on valmis melkein mihin tahansa. Hyväuskoista rakastunutta poikaa on helppo käyttää hyväksi, ja lukijan tekee moneen otteeseen mieli huutaa Joelille ja avata väkipakolla tämän silmät. Valitettavasti on kuitenkin annettava miehen tehdä kaikki ne virheet, jotka hänelle on kirjoitettu, ja on vain toivottava parasta.

Rakas Natasha on siis hyvin tervetullut kotimaiseen nuortenkirjakenttään. Siinä on sopivassa suhteessa jännitystä ja romantiikkaa, vähän seksiäkin, ja nuorten maailmaa kuvataan realistisesti ja arvostavasti. Kirja sopii hyvin yläkouluikäisille ja heitä vanhemmille lukijoille. Myös amispojille!

Marja-Leena Tiainen: Rakas Natasha
Myllylahti 2019. 223 s.

Arvostelukappale.