perjantai 20. lokakuuta 2017

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu




Raapale (engl. drabble) on tasan sadan sanan pituinen novelli, joka on lyhyydestään huolimatta selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu. Varsinaisen tekstin lisäksi kirjoittaja saa käyttää korkeintaan viittätoista sanaa otsikkoon ja mahdollisiin väliotsikoihin. (Wikipedia.)

Raapaleen yllä oleva määritelmä on ollut minulle tuttu jo jonkin aikaa, mutta varsinaisesti voin sanoa lukeneeni raapaleita nyt luettuani Anni Nupposen hykerryttävän raapalekokoelman Hirviöasiakaspalvelu. Kokoelma ei ole koolla pilattu, mutta sisältö on viimeisen päälle hiottu kuosiinsa. Kaikki yhdeksäntoista tekstiä ovat pikkuruisen kirjan sivun mittaisia oivaltavia dialogeja.



Kesku
stelut on ikään kuin kirjattu muistiin puheluista tai chattikeskusteluista, jotka käydään hirviöasiakaspalvelun asiakaspalvelutyöntekijöiden ja asiakkaiden välillä. Keskustelut ovat aivan kuin mistä tahansa asiakaspalvelusta poimittuja, mutta ne koskevat hirviöasioita, kuten vaikkapa sitä, kun uusi 100 tuuman plasma-tv alkaakin yllättäen valua ektoplasmaa. Syy selviää muutamalla tarkentavalla kysymyksellä ja kysyjä saa tarvitsemansa neuvon. Samaan tyyliin ratkaistaan vaikkapa kiista feenikslinnun omistuskysymyksestä. Sen sijaan ritarin tilaaminen Lohikäärmevuorelle akuuttiin tarpeeseen osoittautuu harmillisen vaikeaksi.

Muutama dialogi käydään myös asiakaspalvelun työntekijöiden kesken lakisääteisillä tauoilla. Asiaan kuuluvasti puidaan yhdessä hankalia asiakastilanteita ja kitkeriä palautteita. Onhan nyt ennustusosastolla oltava tieto, milloin kannattaa soittaa takaisin asiakkaalle. Kimurantteja ovat myös hirviöpulmia ratkovien työntekijöiden kehityskeskustelut.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu
Osuuskumma 2016. 33 s.


Arvostelukappale.

Raapale on aivan mainio tekstilaji. Se vaikuttaa päältä katsoen helpolta, mutta on helppo kuvitella, ettei hyvän raapaleen kirjoittaminen suju ihan tuosta vain. Tiivis ilmaisu edellyttää joka sanan punnitsemista huolella. Omia taitojaan voi testailla vaikkapa Asiakkalan kirjaston raapalekilpailussa. Hyviksi havaittuja raapaleita taas voi lukea esimerkiksi Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailun tuloksena syntyneestä 100 rikollista raapaletta -antologiasta. Kotimaisen raapaleen merkkiteos on mitä ilmesimmin Shimo Suntilan Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat, 2013), joka on luettavissa ilmaiseksi sähköisenä versiona täällä

tiistai 17. lokakuuta 2017

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi



Toukokuisessa illassa mies pakenee takaa-ajajaansa henkensä edestä Sipoon Talman kallioilla. Vanhan kaivoskuilun reuna pettää, ja mies putoaa jääkylmään veteen. Perässä putoaa kivenmurikka, joka vie tajun. Tointuminen ei paranna tilannetta, vaan mies huomaa tuijottavansa tappajaansa kasvoista kasvoihin. Pari päivää myöhemmin kaksi koulupoikaa onkii yhdestä kaivoslammesta kyynärvarren, jonka ranteessa kimaltelee komea Rolex.

Olen muutaman aiemman Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -dekkarin kohdalla hieman moitiskellut lepsua aloitusta, mutta Tuonen korppi lähtee liikkeelle sellaisista asetelmista, että kyllä kelpaa nirsommallekin dekkariahmatille. Kirjan ensimmäinen murha on sommiteltu taiten miljöötä myöden. Oli pakko kaivaa vanha kunnon Google vasempaan käteen ja etsiä lisätietoa tästä Talman vanhasta kalkkikivikaivoksesta. Törmäsinkin oitis oivalliseen blogiin, jossa esitellään kaivoskohde yksityiskohtaisesti hienoilla kuvilla höystettynä. Korppikin on päässyt blogijuttuun mukaan. Lisäksi metsän kätköissä uinuva vanha kaivos toi tunnelmansa ansiosta mieleen vahvan aiemman lukukokemuksen eli Anni Kytömäen Kivitaskun. Teoksilla on hyvin vähän muuten yhteistä, mutta näin kirjallisuus parhaimmillaan toimii!

Aloituksesta ja mielenkiintoisesta murhamiljööstä siis täydet pisteet Tuonen korpille! Muutenkin viihdyin jälleen Porvoon poliisin tutkintaryhmän parissa oikein mukavasti. Tutkinta on tietysti kimurantti. Lisäksi alkaa näyttää siltä, että sitä mukaa kun poliisit saavat jonkin huteran johtolangan kautta jäljitettyä jonkun mahdollisen juttuun liittyvän henkilön, tälle käy köpelösti. Murhaaja on kiusallisesti ainakin askeleen edellä poliisia. Seassa häärivät vielä avuliaan uteliaat siviilit ja sitkeät lööpinjanoiset toimittajat.

Rönnbacka kirjoittaa dialogivetoisesti, mikä pitää tarinan mukavasti liikkeessä ja ilmavana. Hänen sankarinsa ovat melkoisia huuliveikkoja ja -pirkkoja kautta linjan, ja välillä huulenheitto ja jatkuva vitsailu on vähällä lipsahtaa kirjoittajan hallinnasta. Henkilöt ovat toisinaan itsekin tätä mieltä. Pääosin kuivin jaloin sentään selvitään tällä kertaa. Rankka työ vaatii tunnetusti rankkaa huumoria, eikä se ole pahasta dekkareissakaan.

Mikä lopulta yhdistää toisiinsa kolme puolierakkomaista, hiljaista elämää viettänyttä keski-ikäistä miestä niin, että heitä vainoaa armoton ja raaka murhaaja? Syy paljastuu lopulta karmaisevien käänteiden jälkeen. Tällä kertaa Antti ei joudu turvautumaan näyttävään toimintaan, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Ehkä taas jonkin toisen jutun yhteydessä sitten?

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi
CrimeTime 2017. 254 s.

Arvostelukappale.


sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Elly Griffiths: Januksen kivi



Ihastuin keväällä brittidekkaristi Elly Griffithsin forensisen arkeologian tohtori Ruth Gallowaysta kertovan sarjan aloitusosaan Risteyskohdat. Tammi aloitti tämän kotimaassaan jo yhdeksänosaiseksi venähtäneen sarjan onneksi alusta, ja suomennostahti on kiivas. Toinen osa on siis ilmestynyt tänä syksynä ja kolmas suomennos tupsahtanee painosta ensi keväänä. Suomentajaksi on valittu arkeologi Anna Lönnroth. Sarjan markkinointia vauhditettiin aiemmin syksyllä myös kirjailijavierailulla. Sujuvasanainen ja sydämellinen Elly Griffiths hurmasi ainakin salillisen Dekkarifestivaalin yleisöä lauantaina 16.9.2017.

Tähän väliin varoituksen sana. Jos et ole vielä lukenut Risteyskohtia, sinun ei ehkä kannata lukea tätä juttuani pidemmälle. Aion nimittäin paljastaa keskeisen juonenkäänteen, joka koskee Ruthin yksityiselämää. Asia paljastetaan heti kirjan alkusivuilla, joten muita paljastus ei haitanne.


Sarjan toisen osan Januksen kiven tapahtumat sijoittuvat noin neljän kuukauden päähän siitä, mihin Risteyskohdat päättyy. Suureksi ällistyksekseen ja ilokseen Ruth huomaa olevansa tulossa äidiksi kypsässä neljänkymmenen iässään. Kaiken lisäksi hänestä on tulossa myös yksinhuoltaja, sillä lapsen isä on ilman epäilystä rikoskomisario Harry Nelson, jonka kanssa Ruth meni sänkyyn tasan yhden kerran. Asiaan mutkistavat Harryn avioliitto ja kaksi teini-ikäistä tytärtä. Ruth ei myöskään osaa ajatella Nelsonia kotiinsa pysyvästi.
Ruthin raskautta käsitellään kirjan mittaan melko paljon ja se liittyy osittain myös rikosjuonen kulkuun. Minua raskauskuvio ei häirinnyt mitenkään, mutta voin kuvitella, ettei se miellytä kaikkia lukijoita. Tämä osuus tarinassa on leppoisaa ja kotoisaa, mutta sen vastapainona ovat menneisyydestä esiin nousevat raakuudet.

Ruthin yliopiston alueella on käynnissä kaksi kaivausprojektia. Toisella työskentelee mukavan tuntuinen Max Grey, joka selvästikin on kiinnostunut Ruthista muutenkin kuin vain ammatillisessa mielessä. Ruthkin huomaa, ettei pidä Maxin seuraa lainkaan vastenmielisenä, päinvastoin. Kaivaustyömaista mielenkiintoisempi on kuitenkin kaupungissa sijainneen entisen katolisen lastenkodin purkutyömaalla tehtävä kaivaus. Paikallinen grynderi Edward Spens on ostanut tyhjilleen jääneen kiinteistön ja päättänyt rakentaa sen paikalle luksusasuntoja.

Rakennuksen paikalla on ennen lastenkotia sijainnut ainakin kirkko ja hautausmaa, jotka ovat peräisin kenties roomalaisajalta saakka. Siksi ennen uuden rakennuksen perustustöitä on tehtävä arkeologisia tutkimuksia. Niiden yhteydessä paljastuu komean sisääntuloportin kynnyksen alta pienen lapsen luuranko. Entistä huolestuttavammaksi löydön tekee se, että luurangolta puuttuu kallo. Miksi lapsi on haudattu ilman päätä? Missä puuttuva pää on? Kuka lapsi on ollut? Kuten kunnon dekkarissa pitääkin, viimeiseen kysymykseen on tarjolla useita eri vaihtoehtoja. Vähitellen väärät vaihtoehdot karsiutuvat pois sitkeän tutkimustyön ja löytyäkseen hieman onneakin vaativien vihjeiden avulla.

Lukijan mielikuvitusta ruokitaan otteilla merkillisestä päiväkirjasta, jonka kirjoittaja on selvästikin sekaisin ja kuvittelee, että hänen tehtävänsä on antaa veriuhreja roomalaisille jumalille. Kuka kirjoittaja on, selviää lopussa, kun murhaajakin lopulta paljastuu. Sitä ennen tehdään paljon sekä arkeologisia että rikostutkimuksia. Jännitettä pidetään yllä myös suoraan Ruthiin ja Nelsoniin suunnattujen uhkausten avulla. Marskimaan reunalla sijaitseva Ruthin yksinäinen mökki on kuin tehty uhkaavan tunnelman rakentamiseen.

Ennen kuin murhaaja on saatu selville, on Ruth jälleen konkreettisesti hengenvaarassa. Täpärä pelastuminen on onneksi selviö, onhan sarjaan tulossa vielä paljon jatkoa!
Viihdyin Januksen kiven parissa vallan mainiosti. Ruth on mielestäni sympaattinen hahmo pienine ärsyttävine vikoineen kaikkineen, eikä Nelsonkaan ole mikään ylivertainen sankaripoliisi. Poliisin ja arkeologin yhteiset ponnistukset johtavat lopulta toivottuihin tuloksiin kauniisti kuvatuissa norfolkilaismaisemissa.

Jään tyytyväisenä odottelemaan seuraavan osan Jyrkänteen reunalla -suomennosta!


Elly Griffiths: Januksen kivi (The Janus Stone)
Suom. Anna Lonnroth.
Tammi 2017. 335 s.

Arvostelukappale.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Jarno Mällinen: Kotirintama



Oululaisen Jarno Mällisen kolmas romaani Kotirintama oli minulle ensikosketus hänen tuotantoonsa. Tiiviin teoksen tarina ajoittuu jatkosodan alkuun ja sijoittuu jonnekin epämääräiseen pohjoiseen Suomeen, jäkälä- ja koskivyöhykkeelle. Sodan pauhut kantautuvat tupaan etäisenä jylynä, mutta muuten varsinaisia sotatapahtumia ei kuvata.

Kymmenen ikävuoden korvilla oleva Joonas muuttaa kuulaana alkukesänä äidin kuoleman jälkeen isän kanssa pohjoiseen, ilmeisesti isän kotiseuduille. Äiti oli riutunut pois, mutta Joonas ei voi käsittää, miksi. Miksi äiti kuoli? Isältä ei voi kysyä, sillä äidistä puhuminen ei ole sallittua. Tunteiden käsittely saati niistä puhuminen eivät kuulu isän vahvuuksiin. Itse hän on saanut lapsena remmiä, jotta haihattelu on saatu häädettyä. Pahimmilla tuskan hetkillä hän turvautuu samoihin keinoihin.

Lapset ja lasten ajatusmaailma tuntuvat olevan miehelle muutenkin täysin mahdottomia ymmärtää. Toki omia murheita on vaimon kuoleman lisäksi kosolti. Lapsuudesta peräisin olevan selkävamman takia mies ei ole kelvannut armeijaan eikä sotaan. Ruununraakkiin suhtaudutaan sota-aikaan halveksuvasti ja avoimen vihamielisesti, ja miehen itsetunto ja itsehillintä ovat kovilla. Vaimon eläessä hän on työskennellyt tämän perheen omistamassa kaupassa, siis tehnyt omastakin mielestään naisten hommia. Moottorit ja ajaminen kuitenkin ovat hänen intohimonsa, ja kuorma-autoilijaksi hän on kotiseudulleen palannut. Mutta miksi hän on sieltä aikanaan lähtenyt ja katkaissut lähtiessään kaikki välinsä sukuunsa?

Keskiössä on kuitenkin pieni puoliorpo Joonas, joka on hämmentynyt ja peloissaan. Isällä ei ole aikaa eikä haluakaan auttaa poikaa sopeutumaan uuteen ympäristöön, vaan pojan on pärjättävä pitkät päivät omillaan. Isä antaa kohtuuttomia työtehtäviä, joista selviytyminen kummallisen jäykän selänkin takia on mahdotonta. Selkäkivuistaankaan Joonas ei oikein osaa tai uskalla kertoa isälle.

Mutta ei isä silti mikään hirviö ole. Usein isällä ja pojalla on hyviä hetkiä, jolloin miesten kesken ongitaan, saunotaan ja jutellaankin. Mutta äidistä tai isän sukulaisista puhuminen on kiellettyä, myös niistä kahdesta ilkimyksestä, jotka ilmestyvät Joonaksen ja isän mökille päiväsaikaan piinaamaan etelän tulokasta. Lasten keskinäisen julmuuden Mällinen kuvaa armottomasti.

Joonas koettaa ratkaista elämänsä arvoituksia kesän kuluessa. Vaikka isä ei suostu puhumaan, on tietoa saatavana muita reittejä. Mielikuvitus yhdistettynä pelkoon ja hajanaisiin tiedonmurusiin vain ei ole kovin terveellistä. Romaanin tunnelma on hyvin ahdistava, eikä huumoria ole rahtustakaan sitä keventämässä.

Tähän ankeuteen ja ahdistavuuteen Mällisen käyttämä lyhytlauseinen täsmällinen kieli sopii ja samalla tehostaa vaikutelmaa, samoin aukkoinen kerronta. Lukija ei aina tiedä, mikä tapahtuu oikeasti, mikä vain Joonaksen kuohuvassa mielessä. Lapsen näkökulma on hienosti toteutettu ja uskottavakin, vaikka välillä Joonas vetää kovin aikuismaisia johtopäätöksiä etsiessään selityksiä asioille. Lopussa osa arvoituksista saa ratkaisunsa ilman sen kummempia selittelyjä ja osa jää auki. Kovin toiveikas ei loppu ole.

Jarno Mällinen: Kotirintama
Like 2017. 167 s.


Arvostelukappale.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Niina Hakalahti: Lumilinna



Särmikäs romaani salaisuuksista ja niiden paljastumisesta.” Näin luvataan Niina Hakalahden Lumilinnan takakannessa, ja on sanottava, että kerrankin saa, mitä luvataan. Juuri salaisuuksista ja paljastumisesta tai ainakin sen uhasta Lumilinnassa on kyse.

Sami Sumijoki on 27-vuotias helsinkiläisen mainostoimisto Mementomorin huippu-copy, joka kirjoittaa mainostekstit yhtä velhomaisesti suomeksi ja englanniksi (ruotsikin taipuisi, mutta sille ei taida olla kysyntää mainosmaailmassa). Työ on täyttänyt kirjallisuutta ja merkkipaitoja rakastavan miehen elämän tiukasti. Sukua ei ole, ja lähiperhe menehtyi tulipalossa Samin ollessa lapsi. Sijaisperhekokeilu päättyi huonosti, ja sen jälkeen nuoruus meni nuorisokodissa. Koulu kuitenkin sujui, ja yliopistosta Sami repäistiin kesken opintojen työuralle. Näin Sami on menneisyytensä paketoinut, ja se saa riittää.

Tyttöystävä Veera on kuitenkin toista mieltä. Samin on suostuttava jakamaan jotain menneisyydestään, edes jotakin muistoja on oltava. Kun yhdessä nukkumista häiritsevät yhä pahemmiksi käyvät Samin painajaiset, joiden aikana tämä tuntuu puhuvan jotain vierasta kieltä, Veera alkaa painostaa myös lääkärissä käynnillä. Mitä Samin menneisyyteen oikein kätkeytyy? Kuka hän oikein oikeasti on? Miksi hän haluaa olla joku muu?

Veera on humanisti ja vaihtoehtoihminen henkeen ja vereen, ja Veeran ja Samin hahmoista syntyy romaaniin mainio ristiveto. Sami rakastaa Veeraa liikuttavasti, hieman alistuvan takertuvastikin. Veeran hieman boheemi elämäntapa on vain pikantti mauste, eivätkä kemiläiset perusarkipäiväiset vanhemmat ja sisaruksetkaan tai edes periruma omakotitalo mataline huoneineen saa Samia katumaan hetkeäkään. Veera ja kaikki Veeraan liittyvä on parasta Samin elämässä.

Mutta painajaisilla ja vintin paisuvalla paitakokoelmalla on syynsä. Samin menneisyys. Kaikista huolellisista tilkitsemisyrityksistä huolimatta mielen syvyyksistä alkaa nousta pintaan yhä enemmän muistoja. Tarkoin rakennetut padot alkavat vuotaa yhä rajummin. Pysyykö Samin rakentama lumilinna koossa? Mitä tapahtuu, jos Veera saa tietää totuuden hänestä ja hänen menneisyydestään?

Lumilinna on ensikosketukseni Niina Hakalahden tuotantoon, vaikka hyllyssäni on ollut jo jonkin aikaa odottelemassa pokkarina hankittu Uimataito (Tammi, 2008). Hakalahden monipuolisessa kaunokirjallisessa tuotannossa on tähän mennessä ilmestynyt aikuisten ja lastenromaaneja sekä runoja. Monissa teoksissa on mukana monikulttuurisuusulottuvuus sekä huumoria.

Kovin humoristisena en Lumilinnaa pidä, vaikka ihastelin lukiessani Hakalahden teräväkatseisuutta. Työ- ja yliopistoelämäkuvaukset ovat veitsenteräviä, ja niissä on mielestäni mukana tiettyä lempeää ironiaa. Veeran performanssiryhmän tempaukset peilautuvat mainosti mainostoimiston ultramoderniin toimistotilaan, jossa toimistomummo leipoo pullaa ja kutoo sukkia mainosuraohjuksille, jotka ideoivat minkä kykenevät jättilattiatyynyillään.

Pidin Hakalahden kauniista ja täsmällisestä kielestä, sitä oli ilo lukea. Kulttuuriset ja eritoten kirjalliset viittaukset, jotka on lukijaystävällisesti kirjoitettu auki, antavat teokselle sivistynyttä silausta vaikuttamatta mitenkään päälle liimatuilta tai tarkoituksellisen osoittelevilta. Calvinoa pitäisikin lukea...

Samaten tarinan rakenne toimi loistavasti. Samin menneisyys paljastuu pala palalta, vihje vihjeeltä myös lukijalle. Mielenkiinto säilyy läpi romaanin. Paljon Hakalahti jättää myös lukijan itsensä pääteltäväksi ja täydennettäväksi, eli tarinaa ei selitetä puhki. Myös loppu on kutkuttava monine mahdollisuuksineen. Lisäksi vielä se, että romaanin ei tosiaankaan tarvitse olla tiiliskivi ollakseen vaikuttava. Lumilinna on hieno romaani, jonka innoittamana aion lukea Hakalahtea vielä lisääkin.

Niina Hakalahti: Lumilinna
Karisto 2016. 223 s.


Arvostelukappale.

Niina Hakalahden kirjailijasivut.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Turun kirjamessujen lauantai


Toisen messupäivän aamuna olin ajoissa liikkeellä ja suunnistin heti ensimmäiseksi B-hallin takaosassa sijaitsevalle lasten alueelle. Halusin napata muutaman kuvan paikasta ennen kuin sinne saapuisi asiakkaita (silloin on hankala saada julkaisukelpoista kuvaa, muutenhan asiakkaat ovat vain positiivinen juttu). Messuorganisaation huipulta paikalla hääräilivät Salla Simukka ja Siri Kolu. Kuulemma perjantai oli lasten alueen osalta sujunut hienosti, koska paikalla oli ollut kokonaisia koululuokallisia lapsia. Aivan mahtavaa, että nuorimpiin messuilijoihin on viimein panostettu kunnolla. Alueella on myös omaa ohjelmaa.







Ensimmäinen seuraamani ohjelma oli heti aamusta (klo 10.20 alkaen) yläkerran seminaaritilassa järjestetty keskustelu, jonka otsikkona oli Unohtuneet kirjat. Keskustelua veti WSOY:n Anna-Riikka Carlson ja osallistujat olivat Mikko Aarne (Kosmos), Anna Baijars (Gummerus) ja Ville Rauvola (Atena). Hilpeä tunnelma johtui kahdesta seikasta. Ensinnäkin keskustelun alkaessa paikalla oli neljä esiintyjää ja kolme yleisön edustajaa. (Pian saimme kuitenkin vielä neljännen kuuntelijan.) Poikkeuksellisesti tilaisuudessa myös yleisön edustajat esittelivät itsensä! Toiseksi Mikko Aarne paljasti unohtaneensa kirjansa kotiin... Keskustelu oli loistava, ja siihen palaan myöhemmin tarkemmin kokonaan omassa jutussa.



Launantai on kuitenkin messupäivistä suosituin, ja väkeä alkoikin nopeasti kertyä. Kuvassa keskustellaan historiallisista dekkareista Taija Tuomisen johdolla (montako keskustelua Taija oikein veti messuilla?!). Kirjailijan näkökulmasta asiaa puivat Virpi Hämeen-Anttila, Timo Saarto ja Terttu Autere. Heidän kaikkien historiallisia dekkareitaan olen lukenut, viimeisin taitaa olla Saarron mainio Kuoleman kuukausi. Kaikki halukkaat kuulijat eivät mahtuneet istumaan.





Osa esiintyjistä tekee messuilla melkoisia työrupeamia. JP Koskisella taitaa olla näillä messuilla täysi tusina esiintymisiä, ja hänen nimensä on noussut esille monessa keskustelunpätkässä, joita olen kahden päivän aikana messuilla käynyt. Rosa Liksomilla oli myös tänään täyteen ahdettu aikataulu. Kuvassa Anne Leinonen ja Venla Hiidensalo sekä jo mainitut keskustelevatkin kustannusalan murroksesta ja muun muassa siitä, kuinka kirjailijan odotetaan yhä enemmän osallistuvan kirjansa markkinointiin. Tätäkin keskustelua seurattiin myös seisomapaikoilta




Messuilla järjestettävät lukupiirit tarjoavat rauhallisen hengähdystauon hälyisään messupäivään. Turussa lukupiirejä on tänä vuonna kaksi: Rosa Liksomin Everstinna oli käsittelyssä tänään ja Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on huomenna (klo 11.20 - 13.00). Kutsun saanut lukupiiri tai sen edustajat haastattelevat ja keskustelevat kirjasta kirjailijan kanssa. Turun lukupiireihin ei tarvitse ilmoittautua etukäteen, vaan kuka tahansa messulipun lunastanut voi tulla mukaan kuuntelemaan. Suosittelen! Kuvassa Rosa Liksom poseeraa bloggaajaihailijalleen signeerattuaan juuri kirjansa hänelle. Kiitos!




Päivän massiivisin yleisöryntäys taidettiin nähdä, kun päälavalla haastateltiin Alexander Stubbia teoksesta Alex. Itse tyydyin ihmettelemään tungosta viereisestä skumppabaarista...



Messuryntäily on yllättävän uuvuttavaa, ja viimeiseksi seurattavaksi ohjelmaksi olin päättänyt valita jo klo 16 alkavan dystopia-aiheisen haastattelun. Kohteina olivat suuresti ihailemani Emmi Itäranta ja Antti Tuomainen, joiden dystopiaromaanit Teemestarin kirja, Kudottujen kujien kaupunki ja Parantaja olen kaikki lukenut ja niistä suuresti nauttinut. Jani Saxell haastatteli. Puoli tuntia on oikeasti aivan liian lyhyt aika näille aiheille, mutta jotain sentään jäi taas reppuunkin. 

Kirjamessuilla on aina katsastettava myös ostettavaa kirjatarjontaa. Tänään en ostanut mitään, vaikka kolme kirjaa kotiin toinkin. Niistä myöhemmin sitten lisää. Mutta huomenna on vielä pengottava näitä jo paheksuttujakin kahden euron tarjouspöytiä (siis kaksi euroa!).



Tammen osaston Keltaisen kirjaston huipputarjouksen kotiutin jo eilen. Mitä mahtoi Sauli Niinistö löytää, hän kun kuvien perusteella katsasti samaa pöytää tänään.



Messukävijöille jaetaan myös ilmaisia kirjoja. Hyvin lavalliset hupenivat. Huomenna muuten jaetaan Anne Ricen Veren vankeja.





Tammen pokkareita saa 3 kpl/15 eurolla. Mitään en nyt ostanut, mutta tämän bongaaminen hyllystä kyllä ilahdutti taas.

Huomenna sunnuntaina pengon siis aamulla kirjapöytiä ja sitten osallistun Westö-lukupiiriin. Sen jälkeen tämän vuoden messu-urakkani onkin ohi. Hienoa on ollut, kiitos! Ensi vuoteen!

perjantai 6. lokakuuta 2017

Turun kirjamessujen perjantai kuvina

 Turun 26. kirjamessut pyörähtivät tänään käyntiin. Minulla oli ilo kierrellä messuilla yhtenä messujen somelähettiläänä. Monenlaista näin ja kuulin. Jaan nyt parhaita paloja päivästä teille kuvakoosteen muodossa. 

Messuilla ei tänä vuonna ole teemamaata eikä -maakuntaa, koska vietetään Suomen satavuotisjuhlavuotta. Sen tilalla ovat uudet ääniteemat, eli sisältöjä on ryhmitelty erilaisten ääniksi kutsuttujen aihealueitten mukaan. Minä koetin seurailla päivän mittaan ainakin nuorten ääntä, koska suunnitelmissani on loppusyksystä ja koko ensi vuonna lisätä nuortenkirjojen ja nuorten aikuisten kirjojen osuutta täällä blogissa. Ilahduttavasti nuorten kirjat ja heille kirjoittavat kirjailijat olivat päässeet Turussa vähän isommillekin lavoille kuin aikaisemmin. 



Ensimmäisessä seuraamassani keskustelussa Katri Alatalo, Magdalena Hai ja Tuija Lehtinen kertoivat, millaista on kirjoittaa lyhytproosaa nuorille. Kertoa piti lyhyesti, sillä aikaa oli käytettävissä vain 20 minuuttia ja siihen sisältyivät vielä lukunäytteetkin. Oikeasti, kolme kirjailijaa teoksineen ja vielä haastattelija, ja 20 minuuttia aikaa! Mielenkiintoinen tuokio kuitenkin, ja kaikki kolme esiteltyä teosta ovat ehdottomasti kiinnostavien listalla:

Katri Alatalo: Älä riko pintaa (Vaskikirjat, 2016)
Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (Karisto, 2016)
Tuija Lehtinen: Lemmikkilyhärit (Otava, 2017) 

 




Samaan syssyyn jäin kuutelemaan kaikkien kirjoittavien ihmisten idolin ja lempeän suojelusenkelin Taija Tuomisen vetämää keskustelua realistisesta nuortenkirjasta. Keskustelemassa oli neljä kirjailijaa ja he kertoivat viimeisimmästä nuortenkirjastaan:



Kalle Veirto: Ohut hauska kirja (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta (Karisto, 2017)
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla (Karisto, 2017)





Kaikki teokset vaikuttavat vähintäänkin kiinnostavilta, mutta eniten jäi mieltä kaivelemaan L. K. Valmun Poika. Kouluun sijoitettu arvoitusdekkari nuorille on ehdottomasti luettavien listan tavaraa!




Messujen tämän vuoden ohjelmapäällikkyyden jakavat kirjailijat Salla Simukka ja Tommi Kinnunen. Kuvassa he ovat juuri avaamassa Messuhallin auditorion lavalla messujen juhlalliset avajaiset. Kuvaaminen kännykkäkameralla siellä on murhaavaa puuhaa. Esiintyjien päiden yläpuolella hohtaa infernaalisen kirkas valotaulu vasten katsojien kasvoja. Avajaisohjelma oli hieno ja niin koskettava, että liikutuin kyyneliin useaan kertaan. Ensi vuoden messujen teemamaa muuten on Viro.


Messujen tapahtumadramaturgi Siri Kolua haastateltiin legendaarisella Turun seudun äidinkielen opettajien pisteellä, jossa haastattelut hoitavat koululaiset ja opiskelijat. Tähän pisteeseen kannattaa pysähtyä!




Vielä maltoin hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan, kun esikoiskirjailijat Ben Kalland ja Terhi Törmälehto keskustelivat uskonnosta ja rakkaudesta. Molempien hienot kirjat olen jo ehtinyt lukeakin.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena, 2017)
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava, 2017)



Messuilla pitää tietysti tehdä hankintoja, ja helposti mopo karkaa käsistä loistavien tarjousten ja harvinaisten löytöjen tulvassa. B-hallissa sijaitsevat antikvariaattien myyntipisteet ja erittäin edullisten poistokirjojen pöydät.


Pari vuotta sitten moni bloggaaja metsästi loppuunmyytyä Ann-Marie MacDonaldin upeaa Linnuntietä-romaania, mutta Turussa niitä näyttäisi haluaville riittävän kohtuulliseen 30 euron hintaan. Ällistelimme kyllä, miksi Paul Austerin Mr. Vertigosta pitäisi pulittaa 65 euroa! No, ainahan saa pyytää.





Kariston osastolta bongasin muun muassa Magdalena Hain Gigy & Henry -sarjan kaikki osat huokeaan tarjoushintaan. Kirjakaupoista näitä taitaa olla nykyään turha etsiä, mutta messukävijää siis saattaa onnistaa. Loistava trilogia, jota suosittelen lämpimästi!



Oma moponi keuli melkoisesti, kuten kuvasta näkyy. Tammen osastolla oli taas 3 kpl kovakantisia Keltaisen kirjaston teoksia 20 euron yhteishintaan. Miten tämän muka voi ohittaa?! Neljä teosta hankin antikvariaattiosastolta, ja kolme sain rahatta.




Jasu Rinneoja bongasi kirjabloggaajan ja antoi oman ja kollegansa Sanna-Leena Knuuttilan uunituoreet selkokirjat luettavakseni. Kiitos! Kunhan ehdin kirjat lukea, kirjoittelen niistä ja selkokirjoista enemmänkin juttua. Jasu Rinneojan kanssa oli vähän puhetta haastattelustakin samaan yhteyteen. Katsotaan, mitä saamme aikaiseksi.

Antoisa mutta rankka messupäivä takana, ja huomenna uudestaan. Nähdään Turussa!