keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Enni Mustonen: Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja




Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan ilmestyy tänä keväänä jo seitsemäs osa Sotaleski. Syksyllä 2016 olin kuuntelemassa Enni Mustosta, jonka silloin uutta Ruokarouva-romaania käsiteltiin Turun kirjamessujen lukupiirissä. Muistelen, että silloin Mustonen huojensi yleisön mieltä lupaamalla, että eiköhän sarjaan vielä viideskin osa ole tulossa. Ilmeisesti Ruokarouvan tytär oli silloin kirjailijan työstettävänä ja kenties Taiteilijan vaimon ideakin jo syntynyt.

Mikä ettei sarja jatkuisi, sillä erittäin karkeankin näppituntuman perusteella sen kuutta ensimmäistä osaa on myyty eri formaatteina yhteensä ainakin 200 000 kappaletta. Parhaillaan käytössä olevien tietojen mukaan, kun vuoden 2018 bestseller-tilastoa ei vielä ole julkistettu, sarjan myynti on kasvanut tasaisesti osa osalta, ja vuonna 2016 ilmestynyttä Ruokarouvaa myytiin kovakantisena 32 600 kappaletta ja pokkarina seuraavana vuonna 12 600 kappaletta. Vuonna 2018 ilmestynyt Taiteilijan vaimo keikkui jälleen Mitä Suomi lukee -listan kärjessä huhti- ja toukokuussa ja pysyi listalla syyskuuhun asti. Ei siis ihme, että Sotaleski on Otavan kevään 2019 kirjakatalogissa kunniapaikalla eli ensimmäisellä sivulla ja että kirjastojen varausjonot venyvät kunnioitettavan pitkiksi.

Itse hyppäsin hetkeksi sarjan kyytiin edellä mainitun Turun kirjamessujen lukupiirin takia, koska sain sinne kutsun. Luin siis ensimmäiseksi sarjan neljännen osan ja tykästyin jälleen Mustosen tyyliin. Vilpittömästi päätin, että sarja on luettava kokonaan alusta alkaen, ja päätökseni tueksi haalin puuttuvat osat sarjasta hyllyyni. Aie pysyi kuitenkin aikeena, kunnes viime vuoden lopulla huomasin, että koko sarja (silloin siis kuusiosainen) oli julkaistu myös äänikirjoina. Hankin ne itselleni (kiitos Elisa Kirjan loistavat tarjoukset!) ja raivasin tilaa kuuntelulistallani. Viimeinkin kaikki oli valmista kunnon kuunteluputkelle!

Kunnon putkihan siitä tulikin! Kun olin alkuun päässyt, en enää malttanut lopettaa. Kuuntelin myös jo aiemmin lukemani Ruokarouvan oikeassa välissä, vaikka aloittaessani ajattelin, että voin hypätä sen yli. En siis malttanutkaan! 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulttuurielämän seuraaminen arkiaskareissa puurtavan palvelusväen ja niin sanottujen tavallisten ihmisten silmin oli aivan liian koukuttavaa.



Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan idea on nimensä mukainen. Neljän ensimmäisen osan päähenkilö ja minäkertoja on Ida Eriksson -niminen nuori nainen. Paimentyttö-kirjassa sipoolainen Ida jää kolmetoistavuotiaana orvoksi, kun äiti kuolee keuhkotautiin. Isä on kuollut työtapaturmassa jo aiemmin. Äidin eläessä Ida on työskennellyt maatilalla paimentyttönä, mutta orvoksi jäätyään hän päätyy Östersundomin kartanon navettapiiaksi. Kirjan nimi on siis hieman harhaanjohtava, koska paimenessa Ida ehtii olla vain parin sivun verran ihan alussa.

Karjapiikana Ida päätyy nopeasti kartanon karjakkoneidin suojelukseen ja suorittaa jossain vaiheessa tämän sysäämänä rippikoulun sekä suomeksi että ruotsiksi. Karjakko myös vihkii Idan kirjallisuuden saloihin lahjoittamalla tälle ensimmäiset omat kirjat. Navettatöistä Ida oppii nopeasti kaiken mahdollisen. Sitten kohtalo puuttuu peliin ja muutaman rivakan juonenkäänteen jälkeen Ida päätyy niin sanotuksi pikkupiiaksi professori Sakari Topeliuksen talouteen Björkuddeniin.

Topeliuksen perheessä kuluu useita vuosia. Ida oppii taloustyöt ja vastaa jossain vaiheessa ruuanlaitosta ja ohessa myös Topeliuksen imeväisikäisten lastenlapsien hoidosta. Työtä siis riittää aamuvarhaisesta iltamyöhään ja vielä siihen väliinkin pahimpina aikoina. Palkkaa Ida alkaa saada vasta viisitoista täytettyään, eivätkä työehdot sen jälkeenkään kovin kummoisilta vaikuta. Omaa rahaa ei juuri ole, eikä se vähä mitä on, riitä edes kunnon vaatteisiin.

Ida ei kuitenkaan valita, vaan tekee työnsä ahkerasti ja huolellisesti. Uskollisesti hän passaa koko talonväen ja vähitellen professori Topeliuksesta tulee hänelle hyvin rakas. Perheen mukana hän pääsee osalliseksi monesta kulttuurihetkestä. Esimerkiksi Topeliuksen syntymäpäiviä saapuu viettämään koko suomalainen kulttuurieliitti, juhlittiinpa niitä sitten kotona Sipoossa tai Helsingissä. Ida otetaan mukaan myös Tukholman-matkalle. Ida näkee ja kuulee paljon, tapaa mielenkiintoisia ihmisiä, mutta on aina kuitenkin selvästi palveluskuntaa ja siten syrjässä.

Henkilökohtaista elämää herrasväen palvelusväellä ei juuri ole, kun lähes kaikki aika on isäntäväen käytössä. Harvat vapaahetket on käytettävä huolellisesti. Ida tutustuu jo kartanossa kuskipoika Eliakseen, mutta nuorten keskinäiset välit jäävät vielä hyvin hapuilevalle asteelle.


Topeliuksen kuoleman jälkeen (v. 1898) Björkuddenin talous hajosi ympäri maata ja osin ulkomaillekin. Onnekkaiden sattumusten seurauksena Ida pestataan lastenhoitajaksi Aino ja Jean Sibeliuksen talouteen. Tästä vaiheesta kerrotaan sarjan toisessa osassa Lapsenpiika. Sibeliukset asuivat tuossa vaiheessa vielä Helsingissä, mutta asuntoa maaseudulta etsittiin jo kiivaasti. Kirjan loppupuolella perhe palveluskuntineen asettuukin Keravalle vuokralle Mattilan taloon Eskelisten maatilan maille.

Elämä Sibeliusten taloudessa ei ole todellakaan pelkkää ruusuilla tanssimista palvelusväenkään silmin. Lastenhoidon lisäksi Ida vastaa pitkälti myös talouden ruokahuollosta, mikä ei kaupungissa olekaan niin yksinkertaista kuin maalla. Kaikki tarvikkeet polttopuista alkaen on hankittava ostamalla, eivätkä Sibeliusten raha-asiat ole suinkaan hyvällä tolalla. Taiteilijaperheessä suhtaudutaan muutenkin maallisiin arkiasioihin kovin ylimalkaisesti, eikä esimerkiksi Idan pestiasioita saati palkanmaksua saada tolalleen ennen kuin säveltäjäherran anoppi Elisabeth Järnefelt tulee ja laittaa asiat kuntoon. Silti Ida joutuu jopa lainaamaan säästönsä isäntäväelle, jotta pahimmasta päästään yli. 

Helsingissä Ida kohtaa uudelleen myös Eliaksen, ja nuorten välit lämpenevät merkittävästi. Sibeliusten muutto maalle sotkee kuitenkin parin suunnitelmat. Lisäksi Eliaksella tuntuu olevan tulevaisuudesta hieman toisenlaiset ajatukset kuin Idalla. Keravalla Ida huomaa saavansa myös uuden kosijan. Riuskalla, työteliäällä ja ilmeisen kauniilla nuorella naisella olisi ottajia.


Sibeliusten elämää Ida ehtii seurata ja siihen myös osallistua parin vuoden ajan. Vuonna 1900 Sibeliukset lähtivät Italiaan ja Ida pestautui taidemaalari Albert Edelfeltin emännöitsijäksi tämän ateljeeasuntoon Helsingin Elisabetinkadulle (Liisankadulle). Tämä on melkoinen parannus Idan elämässä ja muodostuu lopulta hänen elämänsä yhdeksi tärkeimmäksi käännekohdaksi. Edelfelt on ensimmäinen Idan isännistä, joka suhtautuu raha-asioihin palveluskunnan näkökulmasta asiallisesti, jopa avokätisesti. Ida saa kunnon palkan ja lisäksi reilusti rahaa käytettäväksi taloudenhoitoon. Rivakka Ida pistääkin oitis paikat kuntoon ateljeessa ja saa ansaitsemaansa kiitosta.

Elämä taidemaalarin taloudessa poikkeaa muutenkin selvästi aiemmasta. Työ on kevyempää ja vapaampaa, koska Edelfeltin perhe elää toisaalla eikä Idan tarvitse järjestää isännän ruokahuoltoa. Maalari on myös paljon poissa kotoa, ja Ida saa asua ateljeessa yksin pitkiäkin jaksoja. Ihan vapaana hän ei kuitenkaan ole silloinkaan. Hän päätyy muun muassa tekemään siivousta ja tarjoilua Edelfeltin äidin ja sisarten talouteen. Lisäksi Ida saa hoitaakseen Ellan-rouvan uuteen Villa Ekaan asettumisen. Kesät vietetään koko suvun voimin Haikossa, ja Ida on luonnollisesti mukana.

Helsingissä Ida tutustuu samassa taloudessa asuvaan ylioppilas Edvard Richteriin, joka vie häntä erilaisiin kulttuuririentoihin. Uusi maailma avautuu myös, kun Ida löytää kansankirjaston. Vihdoinkin on myös aikaa lukea!



Mikään ei tietenkään kestä ikuisesti. Idan palvoma isäntä menehtyy Haikossa vuoden 1905 elokuussa, ja Ida on tilanteessa, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Onneksi kohtalo puuttuu jälleen sopivasti peliin ja niin Ida päätyy lopulta Tukholmaan, mistä hänet tavataan Ruokarouva-romaanin alussa vuoden 1914 keväällä. Ida muuttaa kahdeksanvuotiaan Kirsti-tyttärensä kanssa takaisin Suomeen ja perustaa täysihoitolan Albergaan. (Tästä kerron tarkemmin aiemmassa jutussani.)



Ruokarouvan tytär -romaani sijoittuu 1920-luvulle Suomeen ja Pariisiin. Se on ensimmäinen kirja, jossa minäkertojaksi on vaihtunut Idan tytär Kirsti. Näkökulmavaihdos on nokkela ja antaa sarjalle aivan uutta potkua. Lahjakkaan, kauniin ja reippaan Kirstin mukana päästään katsomaan monenlaista kulttuurielämää ja tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä, kuten vaikkapa Olavi Paavolainen, Coco Chanel ja Ernest Hemingway!

Kirsti opiskelee yliopistossa ranskanopettajaksi, vaikka hänen aito mielenkiintonsa suuntautuu enemmän muotiin. Ystävätär Miili on perustanut Helsinkiin Bulevardille hattukaupan, jossa Kirsti mieluusti auttaa aina kun vain aikaa on. Vuoden 1924 kesällä Kirsti päätyy mukaan kasvattisisarensa Allin kanssa pienelle esiintymiskiertueelle, jonka tarkoituksena on kerätä varoja Karjalasta paenneille nuorille. Alli on nouseva lausujalupaus ja tuntee paljon nuoria suomalaisia runoilijoita, kuten Yrjö Jylhän.

Traagistenkin juonenkäänteiden jälkeen Kirsti päätyy vuotta myöhemmin Pariisiin. Tarkoituksena oli viettää talvi ja kevät Viivi Paarmion ystävättären seuraneitinä, mutta Kirsti päätyykin ompelijaksi Coco Chanelin muotitaloon. Pariisissa oleskelu venyy, mutta ei suotta, sillä Kirsti solmii monia myöhemmin arvokkaiksi osoittautuvia suhteita eli nykytermein verkostoituu. Pariisin vuodet ovat oivallinen elämänkoulu myös ammatillisesti, sillä Kirsti pääsee todelliselta aitiopaikalta seuraamaan muotimaailmaa.



Taiteilijan vaimon alkupuolella Kirsti palaa Suomeen kihlattunsa kera. Hän on vakaasti päättänyt perustaa Miilin kanssa pariisilaistyyppisen muotihuoneen Helsinkiin. Lukijan sydäntä kylmää, koska 1930-luvun alun lama näyttää jo tummentavan taivaan. Onneksi Kirsti ei sitä tiedä. Kieltolaki ja kiristyvä poliittinen ilmapiiri näkyvät myös Erikssonien arjessa, mutta pääroolissa ovat edelleen arki ja sen askareet. Miten Kirsti onnistuu yhdistämään vaimon ja myöhemmin äidin roolinsa menestyvän liikeyrityksen vetämiseen, kun työtä on yllin kyllin?



Kustantajan esittely pian ilmestyvästä Sotaleski-romaanista paljastaa, että luvassa on jälleen vajaan kymmenen vuoden hyppy eteenpäin eli vuoteen 1939. Taiteilijan vaimo näet päättyy vuoteen 1930.

Mikä tässä sitten vetosi minuun niin, että lopulta hurahdin täysin ja koen vieläkin vahvoja vieroitusoireita? Mustonen kirjoittaa tietyllä tavalla hyvin suoraviivaisesti. Tarina etenee kuin juna lineaarisesti ilman mitään aikatasokikkailuja tai näkökulmavaihdoksia. Minäkertojan käyttö luo tiettyä intiimiyttä lukijan ja kertojan välille. Kertoja pysyy myös pitkään samana, Idakin on kokijana neljässä romaanissa ja Kirsti jo kahdessa ja mitä ilmeisimmin myös seuraavassa kirjassa.

Henkilökuvaus ei ole syvälle luotaavaa vaan lähinnä melko yksioikoista. Siitä huolimatta huomasin kiintyneeni Idaan kovastikin ja Kirstistäkin olen alkanut pitää yhä enemmän. Yllättäen tuntui raikkaalta sekin, että selkeästä työläistaustastaan huolimatta henkilöt kallistuvat kohti oikeaa reunaa ajan poliittisissa väännöissä. Idan kohdalla tätä tosin perustellaan hänen puoliksi pohjalaisilla juurillaan. Kirstistä on myös muotoutumassa kunnon feministi. Tiukka nais- ja lapsinäkökulma onkin sarjassa kiinnostava.

Sarjan perusidea on mainio. Tavallisen ihmisen silmin päästään siis seuraamaan suomalaisen kulttuurieliitin keskeisimpien henkilöiden elämää aivan läheltä. Fakta ja fiktio sekoittuvat herkullisesti! Lukijan on tosin suostuttava nielemään melkoinen määrä yllättäviä juonenkäänteitä, mutta ainakin minä suostuin niihin lopulta riemuiten. Oikein odotan jo, mitä Sotaleskessä vielä nähdäänkään.

Mikä ehkä henkilöiden moniulotteisuudessa menetetään, se voitetaan monin verroin ajankuvan tarkkuudessa. Mustonen ei pyri maalailemaan suuria poliittisia tapahtumia, vaan tuo nekin tarinaan nimenomaan Idan ja Kirstin arjen kautta. Mustonen kuvaa monenlaista työtä ansiokkaasti. Ida tutustuu siis navettatyöhön ja lukija pääsee mukaan niin lypsylle kuin poikimiseenkin. Ruoanlaitto, lämmittäminen, vaatehuolto ja monet muut askareet käydään läpi ja lukijalle avautuu mielenkiintoinen arki sadan vuoden takaa. Nykyään käden käänteessä hoituvat asiat vaativat silloin valtavasti aikaa ja vaivaa. Suursiivouksia Ida tekee lukuisia eri kiinteistöissä ja huusholleissa.

Seinien tomuttamiseen tai hopeiden kiillottamiseen kirjat eivät minua saaneet innostumaan, mutta sen sijaan hurahdin selvittelemään kirjoissa esiintyvien oikeiden ihmisten taustoja. Ryntäsin kirjastoon penkomaan taidehistoriaosastoa ja parhaillaan luen Albert Edelfeltiä ja hänen tuotantoaan käsitteleviä kirjoja lähes maanisesti. Selvää on, että Mustonen on huolella perehtynyt taustoihin. Lisäksi minua syyhyttää tarttua ainakin Järnefeltejä, L. Onervaa ja Ville Vallgrenia käsitteleviin kirjoihin. Tulenkantajiinkin pitäisi perehtyä paremmin. Lukupinot vain kasvavat! Kirjoissa myös luetaan paljon kirjoja, joten lukuvinkkilista venyy sitäkin kautta. Ihan mainiota!

Enni Mustonen: Lapsenpiika
Otava 2013. 363 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 12 h 14 min.


Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Lapsenpiika
Otava 2014. 368 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 12 h 3 min.


Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Emännöitsijä
Otava 2015. 477 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 15 h 3 min.


Painettu kirja lahja ystävältä, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Ruokarouva
Otava 2016. 429 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 14 h 2 min.


Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Otava 2017. 496 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 18 h 33 min.


Painettu kirja ostettu käytettynä, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo
Otava 2018. 429 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 15 h 20 min.


Äänikirja ostettu.



maanantai 18. helmikuuta 2019

Suvi Ratinen: Matkaystävä





Ei sellaisista asioista puhuta epäuskoisille, että nyt on syksyn kohokohta, syysseurat ja lauantai-illan ehtoolliskirkko. Epäuskoisten elämä ja meidän elämä ovat kaksi eri maailmaa, jotka hylkivät toisiaan. Eikä niissä edes puhuta samoilla sanoilla.

’Meillä’ tarkoitetaan Suvi Ratisen esikoisromaanissa Matkaystävä uskossa olevia eli lestadiolaisia. Vuonna 2006 minäkertoja, nuori tilastotieteitä opiskellut helsinkiläistynyt nainen, on rakentanut itselleen mahdollisimman uskottavan elämän epäuskoisten eli tavallisten suomalaisten joukkoon. Menneisyys lestadiolaisena on haudattu mahdollisimman syvälle, vaikka edelleen on pakko jatkuvasti pinnistää, ettei totuus pääsisi sittenkin jostain rakosesta pullahtamaan päivänvaloon.

Sitten puhelin soi ja äiti kertoo, että Järvisen Marko on kadonnut. Mahtaisiko naisella olla jotain tietoa Markosta, olivathan he aikoinaan samalla luokalla ja ilmeisen läheisetkin? Nainen kuitenkin vakuuttaa, ettei ole ollut missään tekemisissä Markon kanssa vuosikausiin. Sitä paitsi he olivat vain matkaystäviä, ainoat lestadiolaiset omalla luokallaan ja siksi yhteen niputettuja.

Äidin puhelu ja sitä seuraavat lukuisat muut yhteydenotot kotikaupungista ja uskonyhteisöstä nostavat kuitenkin muistot pintaan. Tarina alkaa hahmottua kahdessa aikatasossa, romaanin nykyhetkestä ja minäkertojan lapsuudesta 1980-luvulta alkaen keriytyvistä muistoista. Vähitellen aikaero näiden tasojen välillä kuroutuu yhä lyhyemmäksi, kunnes ne lopussa kohtaavat. Järvisen Markon katoaminenkin saa silloin selityksensä.

Matkaystävän takakannessa luvataan, että teos on ”riipaisevan hauska kuvaus lestadiolaisyhteisössä kasvamisesta, siitä irtautumisesta ja halusta olla kuten muutkin.” Kieltämättä tarinassa on kohtia, jotka vetävät tätä kaikkea vain ulkopuolelta katsovan lukijan suupieltä hymyyn, mutta riipaisevuus ainakin minun mielestäni korostuu selvästi hauskuuden rinnalla. Toki on absurdia huumoria vaikkapa siinä, että uskonveljet tosissaan pohdiskelevat, onko butaanikiharrin syntiä vai ei, tai että minäkertojan toiveiden täyttymys on Lundia-hyllystöön rakennettu baarikaappi peiliseinineen ja valoineen.

Mielenkiintoisia psykologisia pohdintoja herättivät kohtaukset, joissa perheiden kuvaamat kotivideot, kuten häätaltioinnit, olivat erityisesti perheiden lasten himoitsemaa viihdettä. Televisio ja elokuvathan olivat jos eivät kiellettyjä niin ainakin ankarasti paheksuttuja. Sen sijaan ’monitorin’ kautta sai katsoa itse kuvattua materiaalia. Niinpä perheiden muutamat VHS-kaseteille kuvatut juhlat olivat kovassa käytössä ja niissä esiintyvät ihmiset julkkiksia. Mikä elävässä kuvassa oikein ihmistä kiehtoo?

Sama koski musiikkia. Yhteisö kontrolloi tarkasti, millainen musiikki, ketkä esiintyjät tai jopa mitkä kappaleet ovat hyväksyttyjä. Uskova nuoriso luokitteli siis rokiksi Vöyrin marssin ja Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla -kappaleen, ja kopioidut kasetit kulutettiin puhki. Mikä mekanismi saa meidät mieltymään johonkin musiikkiin enemmän kuin johonkin toiseen? Kyllähän näissäkin tarinoissa tietty absurdi huumorinsa on, ei voi kieltää.

Minäkertojan vähittäinen irtautuminen yhteisöstä alkaa murrosiässä ja lopullinen riuhtaisu taphatuu, kun nainen on valmistunut ylioppilaaksi. Astuminen yksin tavallisten suomalaisten maailmaan on pelottavaa mutta samalla vapaus tuntuu huumaavalta. Koska oma menneisyys on pidettävä visusti salassa, syntyy monia kiusallisia tilanteita mutta myös huvittavia kommelluksia. Nainen tosin huomaa, että uskonyhteisön ulkopuolellakin on kosolti ihmisryhmiä, joilla tuntuu olevan hallussaan ainoa oikea tieto, joka luo turvallisen yhteenkuuluvuuden kuplan heidän ympärilleen. Onko oikeastaan paljoakaan eroa, kuunnellaanko bileissä Varsovan laulua vai Vöyrin marssia? Ratinen kuvaa sattuvasti toiseutta, jota ehdottomien totuuksien piirien ulkopuolelle jäävät tuntevat.

Luin Matkaystävää toista viikkoa. Jostain syystä lukeminen siis tuntui jos ei takkuavan niin ainakin pitkittyvän. Teos ei vienyt mukanaan toivomallani tavalla. Mietin monesti kirjan äärellä, että oli oikeastaan epäreilua lukea se niin pian Katja Kärjen Jumalan huoneen ja Essi Ihosen Ainoan taivaan jälkeen. Matkaystävä kun asettuu melkoisen sievästi näiden kahden teoksen välimaastoon.

Sekä Kärjen että Ihosen teoksissa kerrotaan, miten nuori nainen vähitellen menettää lapsenuskonsa ja päättää lopulta irrottautua yhteisöstä. Kärjen Elsa heittäytyy maailmaan Ratisen sankaritarta raivokkaammin ja laatii itselleen syntilistan, jolta alkaa rastita kokemuksiaan. Ratisen minäkertoja päätyy tekemään lähes kaikki samat synnit kuin Elsakin, vaikka tavoitteena on vain sopeutua mahdollisimman hyvin uuteen joukkoon. Ihosen päähenkilöllä Ainolla taas koti on huomattavasti ankarampi ympäristö kuin Ratisen minäkertojalla, jonka ei tarvitse luopua vanhemmistaan vaikka uskostaan luopuukin.

Kärjen Jumalan huoneessa oli minusta tuskastuttavankin huolella paneuduttu Elsan elämään villinä ja eksyneenä opiskelijana. Sama rasite vaivaa myös Matkaystävää. Hieman vähempikin opiskelijabileiden vatvonta ja lestadiolaisten ja epäuskoisten elämäntapojen vastakkaisuuksien alleviivaaminen olisi riittänyt. Kolmesta ja puolesta sadasta sivusta olisi ollut varaa tiivistääkin. Järvisen Markon tarinan mukana kuljettaminenkin tuntui paikoin väkinäiseltä.

Mutta kyllä Matkaystävä avaa aihepiiriään mielenkiintoisesti. Ei ole Ratisen vika, että luin Ihosen ja Kärjen romaanit niin vähän ajan sisällä.

Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019. 346 s.


Ostettu.

Lestadiolaisuutta ja muita suljettuja uskonnollisia piirejä käsitteleviä romaaneja:

Hartvaara, Leo: Suden uhrit
Hurtig, Johanna: Maijan tarina
Hyry, Antti: Uuni
Ihonen, Essi: Ainoa taivas
Juva, Mikko: Mies etsi vapautta
Kaarlela, Tanja: Saara
Kalland, Ben: Vien sinut kotiin

Katja Kärki: Jumalan huone
Mukka, Timo K: Maa on syntinen laulu
Pelo, Riikka: Taivaankantaja
Peura, Maria: Ja taivaan tähdet putoavat
Pylväinen, Hanna: We sinners
Ratinen, Suvi: Matkaystävä
Raittila, Anna-Maija: Kotipiha kulkee mukana
Raittila, Hannu: Ei minulta mitään puutu
Rauhala, Pauliina: Synninkantajat
Rauhala, Pauliina:Taivaslaulu
Remes, Ilkka : Nimessä ja veressä
Stoori, Jarmo: Sieluhäkki
Törmälehto, Terhi: Vaikka vuoret järkkyisivät
Ylimaula, Anna-Maija: Papintyttö

Tietoa:

Appelsin,Ulla: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina
Ruoho, Aila; Ilola, Vuokko: Usko, toivo, raskaus
Ruoho, Aila: Vartiotornin varjossa

tiistai 12. helmikuuta 2019

Olli Lindholm – Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina


Rokkitähti onnen kerjäläisenä

Yhden Yön tarina on uudenlainen äänikirja, jossa on hyödynnetty cd-levyn formaattia aiempaa laajemmin. Teoksen pohjana on Olli Lindholmin samanniminen muistelmateos, johon on äänikirjaa varten kirjoitettu täydentäviä lukuja niin, että teos päättyy nyt vuoteen 2006.

Koska kyseessä on rockyhtyeen tarina, on loogista, että mukana on myös musiikkia. Jokainen luku alkaakin lyhyellä pianolla säestetyllä lauluosuudella. Lisäksi mukana on pari näytettä yhtyeen alkuvaiheen tuotannosta alkuperäisinä esityksinä.

Oikeastaan teoksen nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Olli Lindholm ei kerro vain Yö-yhtyeen tarinaa vaan oman tarinansa, joka on paljon laajempi kokonaisuus. Yötä ei olisi olemassa ilman Olli Lindholmia, joten ratkaisu on ymmärrettävä ja kieltämättä erittäin toimiva. Nelikymppisenä on aikaista puhua muistelmista tai elämäntarinasta, mutta Lindholmin elämään on mahtunut yhtä ja toista kertomisen arvoista.

Lindholm on säälimätön itseään kohtaan. Hän paljastaa teoksessaan itsestään arimmatkin piirteet ja irvailee heikkouksilleen toistuvasti. Taiteilijan elämä ei ole helppoa, eikä ainakaan rokkitähden Suomessa. Yhtye nousi nopeasti huipulle 1980-luvun alkupuolella, kun Lindholm ja silloiset soittajat olivat vasta parikymppisiä nuorukaisia. Suosio ja julkisuus näyttivät parhaat mutta myös pahimmat puolensa nopeasti.

Kun arki sitten koitti ja suosio alkoi laantua, oli edessä ankara paikka. Miten jatkaa eteenpäin? Lindholm selvitti asian itselleen tyypillisellä tavalla lisäämällä työntekoa. Laulamisen ja säveltämisen ohella hänellä oli myös siviiliammatti lähes parin kymmenen vuoden ajan. Lisäksi 1990-luvulla tuli mukaan vielä perhe-elämä.

Kuvio oli paikoin lähes kestämätön, eikä tilannetta helpottanut se, että Lindholm vaati aina itseltään onnistumista ja täydellistä omistautumista kaikkeen tekemäänsä. Ainoa lohtu oli liian usein alkoholi. Alkoholismistaankin Lindholm kertoo avoimesti ja kaunistelematta, samoin kuin raitistumisestaan myöhemmin. Ystävien ja perheen merkitystä Lindholm korostaa väsymättä.

Taiteilijan itsetunto on kovin herkkä. Pieninkin moite tai arvostuksen puute saa mielen painumaan tai raivon valtaan. Lindholmin luonteeseen kuuluu lisäksi armoton pessimismi, joten ei ihme, että asiat eivät aina tunnu sujuvan. Saavutukset latistuvat heti, kun ne ovat todellisuutta. Mikään ei tunnu riittävän, eikä onnellisuuden tunnetta tahdo saavuttaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Vaikka Yö-yhtyeen uraa on tullut seurattua lähinnä vain toisen silmän nurkalla, voi teoksesta päivittää suomalaisen musiikkielämän historiaa koskevia muistojaan mukavalla tavalla. Lindholm kuvailee elämäänsä ja yhtyeensä vaiheita värikkäästi ja tunteella, kuten hänellä on tapana tehdä musiikkiaankin.

Olli Lindholm – Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina
WSOY 2017. Äänikirja, 9 CD:tä.
Lukija Ville Tiihonen, laulu Olli Lindholm, piano Mikko Kangasjärvi.
.

Äänikirja-arvio on ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa 18.5.2007. 

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Mikael Niemi: Karhun keitto




Miten saisin Sinut, rakas blogini uskollinen lukija tai satunnainen käväisijä, vakuuttuneeksi siitä, että todellakin kannattaa tarttua Mikael Niemen romaaniin Karhun keitto?

Niemen läpimurtoromaani Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ilmestyi suomeksi vuonna 2001, siis pian jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olen siitä pitäen seuraillut Niemen tuotantoa, vaikka kaikkea en ole lukenutkaan.

Nuortensarja Kirkon piru, Verenimijät ja Nahkakolo jäi minulta kesken ja siitä on jäänyt mieleen joitakin todella ällöttäviä kauhukohtauksia. Romaani Mies joka kuoli kuin lohi ja  nuortenromaani Aivot pellolle ovat vielä lukematta, mutta Veden viemää -trillerin olen lukenut ja se teki vaikutuksen. Kirja on edelleen hyllyssäni tallessa, mikä kertoo jo paljon sekin. Veden viemää ilmestyi vuonna 2013, joten aika paljon on vettä virrannut Luulajajoessa ennen tätä seuraavaa eli viime vuoden syksyllä ilmestynyttä Karhun keittoa.

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on hieno, absurdejakin piirteitä sisältävä kasvukertomus, Veden viemää huima ja tiheätahtinen ekotrilleri ja Karhun keitto taas sisältää klassisia salapoliisiromaanin aineksia. Niemi siis mitä ilmeisimmin kokeilee eri genrejä ja kirjoittaa erilaisia romaaneja. Lukemieni perusteella voin todeta, että hänen teoksilleen on ominaista hieno tarinankuljetus ja upea henkilökuvaus. Niemi pitää lukijan tiukasti otteessaan, vie matkalle tuntemattomaan ja yllättää hänet, viihdyttää ja koskettaa sekä opettaakin jotain. Mainio kirjailija!

Ilahduin siis, kun Karhun keiton ilmestyttyä alkoi kuulua somekuisketta, että tällä kertaa Niemi leikittelee dekkariperinteellä. Romaanissa itse Pajalan rovasti Lars Levi Laestadius ratkoo rikoksia vaiteliaan saamelaisavustajansa Jussin kanssa. Siis mitä ihmettä? Miten tämä muka voisi toimia?! Pakkohan tuollainen keitos on itse lukea!

Karhun keitossa on kaksi minäkertojaa. Loppupuolella ääneen pääsee rovasti Laestadius. Pitkälti yli puoliväliin kertojana on kuitenkin Laestadiuksen taloudessa asuva Johan Sieppi -nimellä kirkonkirjoihin merkitty nuorukainen, jota kutsutaan tavan mukaan Jussiksi.
Laestadius on löytänyt Jussin aikoinaan tienposkesta ja ottanut kotiinsa jonkinlaiseksi kasvattipojan ja avustajan sekoitukseksi. Jussi oli tuolloin alle kymmenvuotias pikkupoika, joka oli karannut juopon äitinsä luota sietämättömistä oloista. Saamelaisuutensa ja äitinsä maineen vuoksi Jussia kutsutaan noidanpojaksi ja hyljeksitään yleisesti. Tuskallisen ujo poika on kuitenkin nopeaoppinen ja älykäs. Laestadiuksen kotona hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan eri kielillä.

Vuonna 1852 kesällä Pajalassa tapahtuu joukko kauheita rikoksia. Ensin katoaa nuori paimenessa ollut piikatyttö. Rovasti hälytetään paikalle auttamaan etsinnöissä. Katoamispaikalta näyttää löytyvän merkkejä karhun vierailusta ja nimismies Brahen johdolla tehdään päätelmä, että seudulla liikkuu tappajakarhu. Rovasti Laestadius on kuitenkin alusta saakka toista mieltä, mutta virkavallan edustajat vaientavat hänen epäilynsä. Sekään ei auta, että piikaparan ruumis myöhemmin löytyy suonsilmästä. Karhuillahan on tapana kätkeä saaliinsa suonsilmäkkeisiin.

Asetelma tuo hakematta mieleen klassikkosalapoliisiromaanit. Luonnontieteilijä Laestadius tekee tarkkoja havaintoja ja kerää todistusaineistoa, kuten näytteitä kenkärasvasta ja irronneista hiuksista sekä jopa sormenjäljistä. Dagerrotypiatkin pääsevät upouuden tekniikan edustajina rikostutkimuksen piiriin. Havainnot tukevat johdonmukaisia päätelmiä, joiden avulla Laestadius lopulta pääsee selville syyllisestä. Sitä ennen ehtii kuitenkin tulla lisää ruumiita ja syyllisehdokkaita vilisee lukijan mielessä.

Jussin tehtävä on kirjoittaa rovastin havainnot tarkasti muistiin rikospaikoilta ja samalla oppia havaintojen ja päätelmien tekemistä. Jussin voi myös lähettää paikkoihin, joihin rovasti ei itse voi mennä, kuten latotansseihin. Ujo ja ahdistuneen estynyt Jussi tarkkailee muutenkin yhteisöä ulkopuolelta, usein näkymättömistä. Erityisesti hän pitää suuren rakkautensa Marian tarkkailusta. Naisen luonteva lähestyminen on hänelle ylivoimaisen vaikeaa.

Dekkariperinteestä ammentuu myös virkavallan ylenkatse ja jopa avoin vihamielisyys harrastajasalapoliiseja kohtaan. Nimismies Brahe on öykkärimäisen suoraviivainen ja huolimaton tutkiessaan kuolemantapauksia ja tehdessään ratkaisujaan. Joka paikkaan ennen häntä ehtivä Laestadius apulaisineen ärsyttää virkamiestä todella. Oikean syyllisen kiinni saaminen ei tunnu poliisia kovinkaan paljoa kiinnostavan, vaan tärkeintä on saada asia pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian.

Karhun keiton voi siis mainiosti nautiskella vetävänä dekkarina, jossa pientä pohjoista kylää riivaa verenhimoinen raiskaaja ja murhaaja. Viimeinen tapaus on vielä kaiken kukkuraksi oiva versio suljetun huoneen murhasta. Mutta tämä hienosti toteutettu dekkarijuoni on kuitenkin vain yksi taso, eikä Karhun keittoa voi mielestäni arvottaa vain sen perusteella.

Laestadiuksen ja Jussin välinen suhde kuvataan romaanissa vaikuttavasti. Oppinut Laestadius jakaa auliisti oppimaansa ja Jussi oppiikin siis nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan, myös saameksi. Luku- ja kirjoitustaidon merkitykseen itselleen ja ihmisille ylipäätään palataan useaan otteeseen niin Jussin kuin Laestadiuksenkin osuuksissa. Kumpikin näkee niiden valtavan merkityksen. Laestadius unelmoi maailmasta, jossa kansa ostaa viinan sijasta kirjoja. Jussille nimen saaminen kirkonkirjaan kirjatuksi on vahvin todiste siitä, että hän on olemassa. Laestadius ja Jussi näkevät myös puhutun sanan merkityksen. Suuret massat lumotaan puheen voimalla.

Niemi antaa myös järkyttävän karun kuvan siitä, miten alkuperäiskansoja kohdeltiin 1850-luvun Ruotisissa. Tieteen nimissä jopa ryöstetään hauta, jotta tutkijat saisivat aineistoa. Kirjaimellisesti mikään ei ole pyhää eikä mikään hävetä. Kun saamelainen tuomitaan mestattavaksi, on päällä jo tilaaja ennen tuomion täytäntöönpanoa! Saamelaisilla ei ole minkäänlaista ihmisarvoa viranomaisten silmissä, eikä tavallinen kansa juuri kummoisemmin käyttäydy.

Karhun keitto on mielenkiintoinen historiallinen romaani ajasta, jossa nykyaika on vähin erin murtamassa vanhaa maailmankuvaa. Hykerryttävästi Niemi kuvaa herätysliikkeen vaikeita alkuvaiheita. Laestadius käy mielenkiintoista keskustelua muun muassa vaimonsa Brita Kajsan kanssa siitä, voisivatko myös naiset olla saarnaajia. Ainoa este Laestadiuksen mielestä on, että naisen ääni on liian heikko kantamaan täyden kirkkosalin joka kolkkaan. Naisiin herätyskin tuntuu vetoavan miehiä voimakkaammin, onhan heillä vähemmän hävittävää, kuten Brita Kajsa viisaasti toteaa.

Olen aikaisemminkin todennut, että vannoutuneena dekkaristina parhaat lukukokemukseni olen usein löytänyt kirjoista, jotka asettuvat jonnekin dekkarien ja muun kaunokirjallisuuden välisille harmaille vyöhykkeille. Mikael Niemen Karhun keitto on juuri tällainen kirja! Nautin kovasti sen parissa ja suosittelen sitä suorastaan kuumasti!

Mikael Niemi: Karhun keitto (Koka björn)
Suom. Jaana Nikula
Like 2018. 409 s.


Ostettu.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Yrsa Sigurđardóttir: Pyörre




Dekkarien lukijoille lienee useimmille tuttu tunne, että kirjan luettuaan ei osaa sanoa, miksi piti tai viihtyi sellaisen tarinan parissa, jonka monia keskeisiä aiheita inhoaa sydämensä pohjasta. Kuka normaali ihminen haluaa lukea kammottavasta pedofiilista, jonka uhreja ovat pienet, alle kymmenvuotiaat lapset? Tai mitä mielikuvituksellisimmista murhista, joiden tekotavat suorastaan kirkuvat kammottavaa sadismia?

Näitä ajatuksia herätti islantilaisen Yrsa Sigurđardóttirin dekkari Pyörre. Se on toinen osa Freyja & Huldar -sarjaksi kutsuttuja dekkareita, joista on toistaiseksi suomennettu kaksi eli Perimä (Otava, 2017) ja Pyörre (Otava, 2018). Kolmas osa Synninpäästö ilmestyy maaliskuussa. Islannissa sarja on jo viisiosainen.

Yrsan tuotannosta on aiemmin suomennettu kaksi osaa kuusiosaisesta sarjasta Thóra Gudmundsdóttir eli kirjat Kolmas merkki (Otava, 2007) ja Joka toiselle kuoppaa kaivaa (Otava, 2008). Olen näistä lukenut aikanaan ensimmäisen melko tuoreeltaan, mutta en sitten kuitenkaan ihastunut niin paljoa, että olisin tarttunut jatko-osaan. Ilmeisesti kaltaisiani on ollut niin paljon, että suomennoksissa tuli miltei kymmenen vuoden tauko.


Yrsa Sigurđardóttir Rukalla Nordic Noir 2019 -festivaalissa
19.1.2019.


Yrsa Sigurđardóttir oli mukana tammikuussa Kuusamon Rukalla järjestetyssä Nordic Noir 2019 -dekkarifestivaalissa. Siellä päätin, että on tullut aika antaa tekijälle uusi mahdollisuus ja ostin Pyörteen saman tien. Perimääkin olisi ollut pokkariversiona tarjolla, mutta päätin ottaa riskin ja aloittaa sarjan kakkososasta. Ratkaisuni ei kenties ollut aivan paras mahdollinen mutta toimi kuitenkin vähintäänkin siedettävästi.

Rukalla Yrsa kertoi leppoisissa haastatteluissa muun muassa siitä, miksi hän edelleen haluaa jatkaa alkuperäisessä insinöörin työssään. Se kuulemma tasapainottaa mukavasti kirjailijantyötä, jossa näkyvää valmista syntyy paljon hitaammin ja lopputulos on muutenkin epävarmaa. Yrsa kuitenkin kirjoittaa hyvin insinöörimäisesti. Kullakin kirjalla on vuoden ja yhden viikon verran aikaa valmistua. Kustantamo haluaisi kirjan syntyvän tasan vuodessa, mutta Yrsa kertoi tarkoituksella venyttävänsä aikataulua vuosi vuodelta pidemmälle syksyyn. Pikkuruisen markkina-alueen joulumyyntiin kirjan on kuitenkin aina ehdittävä.

Pyörteen alussa Huldar saa tutkittavakseen hyvin olemattomalta ja mitättömältä tuntuvan tapauksen. Reykjavikilaisen peruskoulun pihamaalta on kaivettu esiin sinne kymmenen vuotta aikaisemmin haudattu aikakapseli. Oppilaat ovat saaneet piirtää ja kertoa, millaiseksi he kuvittelivat kymmenen vuoden päässä olevan tulevaisuuden. Nyt on tarkoitus koota näistä töistä näyttely. Seassa on kuitenkin nimetön uhkauskirje, jonka mukaan useampi henkilö tapetaan samana vuonna, kun kapseli kaivetaan esille. Tapettavista on kerrottu vain nimikirjaimet.

Kukaan ei usko, että uhkauskirje on millään tavoin tärkeä tai että uhkaukset toteutuisivat, mutta yhtä kaikki Huldar määrätään selvittämään juttua. Huldar on saanut hiljattain alennuksen, eli hänet on siirretty esimiestehtävästä takaisin rivirikostutkijaksi. Se ei miestä haittaa, mutta työkavereiden hyljeksivä käytös ja totaalinen tehtävien puute alkavat olla rasitteita. Siksi tehtävä kelpaa hänelle oikein hyvin. Samalla se on hyvä tekosyy ottaa yhteyttä Lastentalon lastenpsykologi Freyaan, jolle on heidän yhteisen työtehtävänsä takia käynyt täsmälleen samoin kuin Huldarillekin. Harmi vain, ettei Freya ole lainkaan halukas tekemään mitään yhdessä Huldarin kanssa.

Samaan aikaan kun Huldar ja Freya selvittelevät välejään ja vanhan uhkausviestin kirjoittajaa, tehdään erään reykjavikilaisen omakotitalon takapihan kylpytynnyristä kammottava löytö: irti leikatut miehen kädet kelluvat vedessä. Käsien omistajasta ei ole tietoa. Sormenjälkiä ei löydy rekisteristä eikä kädetöntä henkilöä ole tuotu hoidettavaksi tai ruumista löytynyt.

Sitten erään suuren liikerakennuksen parkkihallissa tapahtuu ikävä kuolemantapaus, joka nopeasti osoittautuu kammottavan pirullisesti suunnitelluksi murhaksi. Freya ja Huldar ovat saaneet selville, että koulun aikakapselin uhkauskirjeen takana on silloinen yläkoulupoika, jonka isä Jón Jónsson oli tuomittu kahdeksanvuotiaan tyttärensä koulutoverin raiskauksesta ja murhasta.

Kaikki nämä juonilinjat eli uhkauskirje, kylpypaljun kädet ja parkkihallin murha sekä vielä tulevat murhat outoine yksityiskohtineen liittyvät luonnollisesti yhteen. Mutta miten? Kuka tai ketkä ovat päättäneet lähteä toteuttamaan kauheaa koston kierrettä, joka ammentaa voimansa vihan pyörteestä?

Poliisin tehtävä ei ole lainkaan helppo, sillä kestää kauan, ennen kuin eri tapaukset alkavat hahmottua yhdeksi kuvioksi. Senkin jälkeen syyllisen seulominen siitä joukosta, joilla on motiivi tekoihin, on kaikkea muuta kuin helppoa. Lisäksi kaikkien listalla olevien nimikirjaimien arvoitus ei tunnu ratkeavan, eikä poliisi tiedä, keitä pitäisi varoittaa ja suojella.

Pyörre ei siis ole millään muotoa leppoisaa tai miellyttävää luettavaa. Se ei toisaalta ole kuitenkaan ihan niin iljettävä kuin varsinainen tarina pinnan alla on. Yrsa ei kuvaile väkivallantekoja, vaan ’vain’ niiden seurauksia. Lukija joutuu itse kuvittelemaan kauheudet mielessään, mikä tietysti esimerkiksi pienten lasten raa’an hyväksikäytön eli raiskaamisen kohdalla jo on ylikäymätöntä.

Kirja ei siis sovi herkimmille lukijoille, ja kuten sanottu, itsekin välillä mietin, miksi luen huvikseni tällaisista asioista. Huldar ja Freya ja monet muutkin kirjan henkilöt ovat kuitenkin inhimillisiä ja kiinnostavia ja halusin tietää, miten heidän käy. Samaten halusin saada tietää loppuratkaisun. Senkin suhteen Yrsa Sigurđardóttir on täysiverinen dekkaristi ja osaa yllättää paatuneenkin lukijan - vielä viimeisellä sivulla!

Yrsa Sigurđardóttir: Pyörre (Sogiđ)
Suom. Tuula Tuuva.
Otava 2018. 397 s.

Ostettu.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Leïla Slimani: Kehtolaulu





Vauva on kuollut. Kuolema oli tullut parissa sekunnissa.

Leïla Slimani totisesti tietää, miten vangitaan lukijan mielenkiinto romaanin ensimmäisillä virkkeillä. Sokkiefekti kyllä toimii, eikä tullut mieleenkään jättää selvittämättä, mitä Kehtolaulu-romaanin keskiössä olevassa Massén perheessä oikein olit tapahtunut. Miksi lastenhoitaja Louise surmasi raa’asti yksivuotiaan Adam-vauvan ja tämän nelivuotiaan Mila-siskon?

Kehtolaulun tarina on kaikin puolin vastenmielinen. On raastavaa seurata, miten Myriam ja Paul itse kaivavat kuoppaansa vääjäämättä syvemmäksi. Alussa täydelliseltä vaikuttava lastenhoitaja Louise alkaa nopeasti paljastaa epämiellyttävämpää ja epäluotettavaa puoltaan lukijalle, mutta Myriam ja Paul ovat niin täynnä itseään ja töitään, etteivät huomaa mitään ennen kuin on peruuttamattomasti liian myöhäistä.

Lasten synnyttyä Myriam on tuntenut jääneensä loukkuun kuvittelemaansa perheidylliin. Äitiys ja lastenhoito ovat kaiken nieleviä, ja lupaava lakimiesura tuntuu lipuvan yhä kauemmas. Sitten pari päättää hankkia lastenhoitajan. Pariisissa se ei ole mitenkään poikkeuksellista heidän sosiaaliluokkansa perheille. Paperitonta työvoimaa on tarjolla runsaasti. Mutta Paulilla on kovat vaatimukset, eikä Myriamkaan ole halukas ottamaan ainakaan arabitaustaista työntekijää talouteen. Niinpä he palkkaavat Louisen, joka poikkeaa monin tavoin tavallisesta tarjonnasta mutta joka on ennen kaikkea valkoinen.

Louise on täydellinen. Lapset rakastavat häntä ja tottelevat häntä kaikessa. Lastenhoidon lisäksi Louise myös siivoaa ja valmistaa taivaallista ruokaa. Hyvin nopeasti Massét huomaavat, etteivät tule toimeen ilman Louisea. Se on ollut myös naisen päämäärä.
Hyvin nopeasti aloin inhota kaikkia kirjan henkilöitä Adamia lukuun ottamatta. Jopa pieni Mila-tyttö vaikuttaa epämiellyttävältä lapselta, joka osaa taitavasti manipuloida Louisea ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Kehtolaulu on nopealukuinen pienehkö romaani, jossa juoni on suoraviivainen. Lastenhoitaja surmaa lopussa perheen lapset. Mitä tapahtuu perheessä sitä ennen? Louisea ei voida kuulustella, koska murhan jälkeen hän makaa tajuttomana teho-osastolla yritettyään riistää hengen myös itseltään. Kertoja kuitenkin avaa kohtauksia sekä perheestä että Louisen yksityiselämästä ennen surmatyötä. Osan saa lukija päätellä itse.

Sattumalta kuuntelin samaan aikaan Enni Mustosen Paimentyttö-romaania lukiessani Kehtolaulun. Romaanit ovat oikeastaan mahdollisimman erilaiset, mutta niiden teemoissa on hätkähdyttäviä yhtymäkohtia. Kummassakin nainen joutuu olosuhteiden pakosta palvelussuhteeseen perheeseen. Kuvio on lähes identtinen. Samalla tavalla Louise 2000-luvun alkupuolen Pariisissa ja Iida 1800-luvun lopun Suomessa joutuvat luopumaan omasta yksityisyydestään ja sopeutumaan työnantajaperheen lähes kaikkiin vaatimuksiin.

Työajoista ei ole puhettakaan, vaan palvelijan on oltava aina työnantajansa käytettävissä, aina valmiina. Palveluskuntaan suhtaudutaan ystävällisesti mutta samalla kuin huomaamatta alentuvasti. Useinkaan nöyryyttävät tilanteet eivät ole isäntäväen puolelta tarkoituksellisia, mutta ne ovat yhtä kaikki loukkaavia. Slimanin teoksessa mukaan tulee vielä maahanmuuttajaulottuvuus, joka meni minulta harmillisesti osin sivu suun, koska vain vahingossa jostain sivulausevihjeestä tajusin, että Myriam on itse taustaltaan pohjoisafrikkalainen. Asetelma on siis perheessä sitäkin kautta poikkeuksellisen jännitteinen.

Mikään helppo kirja Kehtolaulu ei siis ole. Luin sen itse nopeasti, mutta en usko sen karvaahkon jälkimaun kovin nopeasti haihtuvan.

Leïla Slimani: Kehtolaulu (Chanson douce)
Suom. Lotta Toivanen.
WSOY 2018. 237 s.


Ostettu.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (eli Pariisi).

lauantai 26. tammikuuta 2019

Katja Kärki: Jumalan huone




Riisuudun ja mietin, miksen minä ole kiltti ja siveä tyttö. Kiltit ja siveät saavat hyvät miehet ja hyvän elämän. Kukaan ei ota tosissaan vapaata ja villiä, sillä ne ovat kuin luonnoneläimet, niitä on mahdotonta pitää. Vapaat ja villit tytöt saavat olla elämänsä yksin ja rämpiä rämeet ja tummat vedet. Niiden matkan varrella on paljon kuoppia ja kumpareita, viimat ja viluiset illat, kosteat lakanat ja ankeat aamukahvit. Mutta ne elävät ja nousevat, vaikka mitä kävisi.
Vapaat ja villit muistelevat kuolinvuoteellaan elämäänsä näkymätön hymynkare halvaantuneilla suupielillään. Sitä ennen ne tuntevat, kokevat ja elävät. Semmoinen haluan olla, vapaa ja villi tyttö. Ei. Kun semmoinen minä olen.


Katja Kärki kuvaa muhkeassa (yli 460 sivua!) esikoisromaanissaan Jumalan huone pohjoiskarjalaista sukua kolmen eri sukupolven naisen kautta ja äänellä. Alkuun lainaamani kohta on nuorimman eli vuonna 1985 syntyneen Elsan osuudesta ja kuvaa minusta oivallisesti Elsaa ja hänen tarinaansa. Se sopii kyllä myös Elsan tätiin Mariaan, joka on lähinnä omaa sukupolveani eli syntynyt vuonna 1960. Maria on ollut Elsalle tärkeä esikuva ja naiset ovat läheisiä keskenään. Mariakaan ei ole suostunut asettumaan muottiin, jota yhteisö hänelle kiivaasti tyrkyttää. Hänen motiivinsa ovat kuitenkin ainakin osittain toiset kuin nuoremman sukupolven Elsan.

1922 syntynyt Aili edustaa romaanissa vanhinta sukupolvea ja hänen tarinansa kerrotaan kolmannessa persoonassa. Maria ja Elsa ovat minäkertojan kautta kuvattuja naisia. Ailin osuus on myös sivumäärältään suppein, vaikka hänen elämänsä ja tekonsa vaikuttavat merkittävästi niin Marian kuin Elsankin elämään.

Olen viime vuosina lukenut lukuisia hienoja romaaneja, jotka kertovat ahtaasta uskonnollisesta yhteisöstä, sellaisen vaikutuspiirissä elämisestä ja siitä irtautumisesta. Kärjen Jumalan huone kuuluu aiheensa ja teemojensa puolesta selvästikin näiden teosten joukkoon. Aili, Maria ja Elsa elävät ankaran lestadiolaisuuden piirissä, ovat uskossa, kuten sanotaan. Kukin naisista kokee yhteisön paineet raskaina mutta suhtautuu niihin eri tavoin, koska he edustavat eri sukupolvia mutta myös siksi, että he ovat luonteiltaan ja persooniltaan erilaisia.

Jumalan huone ei kuitenkaan kerro vain siitä, kuinka ahtaat säännöt kahlitsevat naisia lestadiolaisten keskuudessa. Kyse on lopulta paljon enemmästä. Sodan raskaat varjot näkyvät konkreettisesti kaikkien kolmen naisen kohtaloissa. Ailia ja Mariaa sota ja sen peruuttamattomasti vaurioittamat miehet koskettavat rajuimmin, mutta jäljet ulottuvat Elsankin lapsuuteen ja nuoruuteen. Ankara puhumattomuuden kulttuuri satuttaa myös. Suvun tragedioista on vaiettu sukupolvi toisensa jälkeen, ja sillä on karut seurauksensa. Kun salaisuudet lopulta pulpahtavat pintaan, tapahtuu ikäviä asioita mutta myös hyviä.

Pidin Jumalan huoneesta kovasti. Tarina imaisi syövereihinsä vastustamattomasti. Tuttu klisee on, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Ihan yhteen menoon en tätä tuhtia pakettia sentään ahmaissut, mutta koin tutun ja kaivatun tunteen, että keskeneräinen romaani kutsui seireenin lailla luokseen. Oli saatava lukea lisää, kuultava, mitä Elsalle ja Marialle kuuluu, nähtävä ja oivallettava, miten kaikki palaset lopulta loksahtavat paikalleen.

Romaanin rakenne on nimittäin rikottu ja tarina on loppujen lopuksi melkoisen aukkoinen. Kronologia on murrettu, joten lukija saa jälleen kerran koota kokonaisuuden alkuun irrallisilta tuntuvista palasista. En pane tätä lainkaan pahakseni, vaikka menetelmä ei totisesti ole mitenkään poikkeuksellinen. Kärjellä on kuitenkin itsellään paketti tiukasti koossa. Naisten tarinat lomittuvat ja joitakin keskeisiä tapahtumia valotetaan useasta näkökulmasta. Kun jokaisen naisen tarina alkaa lapsuudesta, tulee romaanin aikaperspektiivistä syvä. Ailan lapsuuskokemukset alkavat jostain 1930-luvun alusta ja Elsan ja Marian tarinat yltävät nykypäiviin.

Lapsen näkökulman ja lapsen kertojanäänen Kärki tavoittaa oivallisesti. Kieli ja havainnointi kehittyvät henkilöiden iän karttuessa. Kun samoja tapahtumia valotetaan eri näkökulmista, käy havaintojen ja ymmärtämisen ero selvästi ilmi. Lapsi näkee ja kokee tilanteet aivan toisin kuin vieressä oleva aikuinen.

Joitakin keskeisiä tapahtumia siis kuvataan useastakin näkökulmasta, mutta muuten tarina on osin aukkoinen tai ainakin lukijalle annetaan vain minimaalisen vähän vihjeitä päätelmiensä tekemistä varten. Myös tästä kirjoitustavasta pidän. En haluakaan, että kaikki asiat selitetään auki. Omille päätelmille jätetty tila antaa tulkintamahdollisuuksia ja oivaltamisen ilon lukijalle. On hienoa, että kirjoittaja luottaa lukijaansa.

Minulle Elsa on kirjan päähenkilö. Vaikka pidin kovasti hänestä ja hänen tarinastaan, hieman väsähdin jossain vaiheessa hänen kaoottisen opiskelijaelämänsä vaiheiden tarkkaan ja laajaan kuvailuun. Jos siis romaania olisi haluttu tiivistää, niissä kohdissa olisi ollut varaakin.

Kärki keskittyy naisiin ja heidän ahtaaseen tilaansa ja siitä irti pyristelyyn. Esimerkiksi Marian ja vielä Elsankin opiskeluhaaveisiin suhtaudutaan sekä perheessä että yhteisössä kielteisesti. Naisen paikka on kotona synnyttämässä ja kasvattamassa lapsia, ei töissä. Kuitenkin Elsan äitikin murtautuu lopulta ulos tästä kaavasta, muttei kuitenkaan pysty tukemaan tytärtään tämän ratkaisuissa.

Sisarusten välistä sidettä Kärki kuvaa myös hienosti, samoin eri sukupolvien samanhenkisten naisten yhteenkuuluvuutta. Elsa joutuu tekemään äärimmäisen kovan ratkaisun valitessaan oman tiensä. On luovuttava perheestä. Itkin kohdassa, jossa Elsa bussissa istuessaan poistaa puhelimestaan perheenjäsentensä nimet ja numerot. Onneksi Elsalla on kuitenkin lapsuudenystävä Veera, joka ei vierasta Elsaa tämän toisenlaisen elämänpiirin takia. Ystävyys kantaa läpi vaikeidenkin aikojen.

Mukana tarinassa on useita mielenkiintoisia miehiä, joiden tarina avautuu nyt vain naisten kautta mutta jotka jäivät vaivaamaan mieltäni. Mitä ajattelivat ja tunsivat Martti, Hannu ja Paavo? Mutta kuten sanottu, kaikkea ei tarvitse avata ja selittää.

Katja Kärki: Jumalan huone
Bazar 2019. 461 s.


Ennakkokappale.

Kirja ilmestyy ja on kaupoissa 29.1.2019.


Sijoitan Jumalan huoneen Helmet-lukuhaasteen kohtaan
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.