torstai 16. marraskuuta 2017

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta



Riparin jälkeen kesälomaansa viettävän Silvan elämä näyttää kallistuvan huolestuttavaan suuntaan: näpistelyä, valehtelua, viinakokeiluja, ylipainoisen luokkakaverin säälimätöntä kiusaamista kaveriporukan vanavedessä. Sitten sattuu onnettomuus, jossa Silva lyö päänsä ja menettää tajuntansa. Hän makaa sairaalassa koomassa, mutta samaan aikaan hän on myös Koomassa, paikassa elävien maailman ja kuolleiden asuttaman Tuonpuoleisen välissä. Koomaan joutuneet eivät tiedä, kumpaan suuntaan he sieltä lähtevät: takaisin elävien maailmaan vai Tuonpuoleiseen.

Tuonpuoleisen asukkaat voivat ylittää rajan Koomaan ja takaisin. Sen he tekevätkin kahdesta syystä. Ensinnäkin kuolleiden tehtävä on noutaa tutut henkilöt Koomasta Tuonpuoleiseen, mikäli heidän on tarkoitus siirtyä sinne puolelle. Toiseksi kuolleet voivat koettaa löytää jonkun, joka voisi viedä viestin elävien maailmaan. Viestinviejien siis oletetaan vielä palaavan rajan yli elävien puolelle.

Silva on luonnollisesti hämmennyksissään tupsahtaessaan Koomaan. Väkeä on liikkeellä runsaasti, mutta vain harva on Suomesta. Ihmisiä katoaa jäljettömiin hänen silmiensä edessä. Joidenkin kadonneiden paikalle jää leijailemaan valkoinen höyhen. Joitakuita käy puhuttelemassa ihminen, jonka pään yläpuolella hohtaa valopilvi. Kukaan ei tunnu olevan Varsalasta päin, saati tuttu.

Vähitellen Silva saa kootuksi jonkinlaisen käsityksen tilanteesta. Hän saa vietäväkseen myös neljä viestiä elävien maailmaan. Mutta miten viedä ne perille ilman, että joutuu kertomaan Koomasta? Siitä ei tosiaankaan kannata puhua kenellekään, sen toipuva Silva saa huomata nopeasti. Mutta viestien viemisestä on kuitenkin lopulta enemmän hyötyä kuin haittaa.

Marja-Leena Tiaisen nuortenromaani Terveisiä Koomasta ei tosiaankaan ole idealtaan kaikkein tavanomaisimpia. Silva on ihan tavallisen pikkukaupungin tavallisen uusperheen murrosikäinen tytär iloineen ja suruineen. Onnettomuus ja Koomassa välitettäviksi saadut viestit kuitenkin muuttavat tavallisen menon, ja romaani saa maagisen realismin lisäväriä.

Perimmältään on kuitenkin kyse hyvin tyypillisistä kirjallisuuden teemoista: oikea ja väärä, kasvaminen ja itsenäistyminen, vastuu. Yliluonnollisen hipaisu saa ne kuitenkin maistumaan raikkailta ja tuoreilta ja kaikenlaiselta opettavaiselta saarnaamiselta vältytään. Mitään liian kummallista tai outoa teoksessa ei ainakaan minun makuuni ole, eikä henkimaailman asioita paljoakaan pohdiskella. Erottuva yksityiskohta liittyy teoksen ulkoasuun: Koomaan sijoittuvan osuuden sivut ovat mustareunuksiset ja erottuvat selvästi.

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Tammi 2016. 210 s
.

Arvostelukapple.

Marja-Leena Tiaisella on mittava kirjallinen tuotanto, josta merkittävä osa on nuortenkirjallisuutta. Blogissani olen aiemmin esitellyt Khao Lakin sydämet ja piakkoin kerron Tiaisen selkokirjasta Tatu, Iiris ja Pääkallomies vähän lisää.


Sujuvalukuinen ja suppeahko* Viestejä Koomasta sopii mainiosti yläkouluikäisille lukijoille. Ulkoasu on kaunis, mutta puhuttelee todennäköisesti enemmän tyttö- kuin poikalukijoita. Kannen on tehnyt Laura Lyytinen.

*) Rising Shadow -sivustolla Niina Tolonen kaipailee teokseen lisää syvyyttä ja laajuutta erityisesti Kooma-osuuteen.

***
Tämä juttu on alkusoittoa varsinaisesti ensi vuoden puolella alkavaan nuortenkirjaprojektiini, jonka esittelin tarkemmin tämän tekstini lopussa. Tarkoitus on siis joka viikko, lähinnä torstaisin, julkaista juttu uudesta kotimaisesta nuorten- tai nuorten aikuisten kirjasta.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma



Aurelia halkoo koko vartalonsa voimalla vettä joka ei ehdy.” Tähän aloituslauseeseen oli tyssätä Riikka Pulkkisen romaanin Paras mahdollinen maailma lukeminen minulta. Onneksi Aurelia itsekin toteaa, että nyt meni yli. ”Hän korjailee ajatteluaan jatkuvasti. Kenelle hän esiintyy?” Muutaman sadan sivun jälkeen tämä alkaa seljetä lukijalle, ja lopulta myös Aurelialle itselleen. Kärsivällisyyttä tosin vaaditaan rutkasti, sillä Pulkkinen ei säästele materiaalia.

Pulkkisen tuotannosta olen lukenut tähän mennessä aiemmin romaanit Totta ja Vieras. Niiden perusteella sanoisin, että Pulkkisen tyylin tunnistaa helposti myös tästä uusimmasta. Kieli on hiottua, loppuun asti viimeisteltyä ja huolellisesti paikoilleen aseteltua: ”Maailman äiditsijä, se on oikea määritelmä. Äiditsen kaikkea, jotta missä ikinä hän onkin ja kenen kanssa, äidinrakkauteni ylettyy häneen.” On sitten puhdas makuasia, miten tämä kieli puree kuhunkin lukijaan. Minua se paikoin väsyttää ja etäännyttää. Ärsyttääkin jostain vaikeasti määriteltävästä syystä.

Myös teemojen ja aiheiden tasolla kyse on tutusta Pulkkisesta, vaikka tarina(t) on toki selvästi erilainen kuin aiemmissa romaaneissa. Perheensisäinen elämää suurempi vaiettu salaisuus, puhumattomuuden kierre, muistin petollisuus, ihmissuhteiden vaikeus ja tunteiden näyttämisen ja käsittelyn mahdottomuus ovat jälleen teoksen ydintä.

Pintatasolla liikutaan Helsingin porvaris-taiteellisissa piireissä. Aurelia on eronneiden tohtorivanhempien suosittu näyttelijätytär, joka jo ennen valmistumistaan on tehnyt näyttävää uraa sekä tv:n sketsisarjan tähtenä että vakavan teatteritaiteen puolella (en voinut mitään sille, että silmissäni näin Aurelian koko ajan Krista Kososena). Aurelia on saanut pääroolin Kansallisteatterin suurproduktiossa, jonka ohjaa kulttimaineinen itäsaksalaistaustainen Joachim. Käsikirjoitusta ei ole, vaan on tarkoitus, että työryhmä työstää tekstin yhdessä. Luvassa on siis poikkeuksellisen rankka syksy.

Perhesuhteet ovat pahasti solmussa. Isä on saanut yllättäen sairauskohtauksen ja odottaa koomassa siirtoa saattohoitoon. Äidin puheluihin Aurelia kieltäytyy vastaamasta. Isä on ollut aikeissa viimeinkin puhua Aurelialle eräästä asiasta, mutta tilaisuus on mennyt ohi. Äiti pelkää, mitä isä on Aurelialle kertonut. Onpa se mitä tahansa, Aurelia ei sitä halua kuulla nyt, kun on keskityttävä täysillä työhön. Mutta rankkojen näytelmäharjoitusten keskellä Aurelialle alkaa tapahtua jotain kummallista ja pelottavaakin. Mitä oikein tapahtuu hänen päässään, kun hän alkaa hahmotella näytelmän henkilöitä ohjaajan määräämänä?

Perhesalaisuutta avataan purkamalla Aurelian äidin kautta vanhempien rakkaustarinaa, joka taas kietoutuu yhteen Itä-Saksan ja Berliinin muurin viimeisten vuosien kanssa. Aurelia muistaakin aina kertoa uusille ihmisille, että hän on syntynyt samana päivänä kuin muuri murtui. Romaanin kiehtovimmat osat ovatkin juuri DDR:ään sijoitetut jaksot, niin Aurelian vanhempien kuin Joachimin perheen osuudetkin. Ajatus siitä, että ihminen ei tajua elävänsä historian merkittäviä käänteitä ennen kuin vasta jälkikäteen, on keskeinen teema koko romaanissa.

Työläimpiä luettavia ovat osuudet, joissa työstetään Joachimin näytelmää ja sen hahmoja. Teatteripuhe on pitkälti VMP-puhetta, kuten Aurelian ystäväkollega Tekla viiltävästi toteaa.

Traagisia tapahtumia on tarinassa kosolti. Ylipäätään teos on jopa tukahduttavan runsas monella tasolla. Pulkkisen taitavuuden tunnistan ja tunnustan, mutta minua ne eivät puhuttele aivan niin kuin toivoisin. Syynä ei ole pelkästään tuo alussa mainitsemani vieraannuttavan hiottu kieli, vaan myös henkilöiden jonkinlainen sivistyneisyyden luoma teflonpinta ja itseriittoinen totisuus. Edelleen kaipaan jotain rosoa, elämänmakua (ja kenties huumoria?). Helsingin kahviloiden lattet ja Berliinin puistojen piknikit eivät sitä minulle anna.


Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Otava 2016. 358 s.


Arvostelukappale.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Kirsin kirjanurkan Finlandia-ehdokkaat



Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaat julkistetaan tämän viikon perjantaina 10.11.2017 klo 10. Palkinto myönnetään ’ansioituneelle kotimaiselle romaanille’. Kolmejäseninen esiraati saa asettaa ehdolle kolmesta kuuteen teosta niistä kirjoista, jotka kustantamot ovat ohjeiden mukaisesti kilpailuun lähettäneet.

Hmmm. Kuulostaa juhlavalta. Sitä se onkin, sillä Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto on kiistatta Suomen merkittävin kirjallisuuspalkinto paitsi palkintosumman (30 000 euroa) myös sitä ympäröivän mediajulkisuuden vuoksi. Kustantamojen mukaan jo pelkkä ehdokkuus voi olla merkittävä käänne kirjoittajan uran kannalta (ks. juttuni unohdetuista kirjoista).

Perjantain ehdokaslistaa siis joudutaan vielä tovi odottelemaan, joten päätin laatia oman, vaihtoehtoisen Kirsin Finlandia-ehdokaslistan. En ole tosiaankaan kaikkia, lähellekään, uusia, vuonna 2017 julkaistuja kotimaisia romaaneja lukenut. Valitsen siis ehdokaslistalleni kirjat niistä, jotka olen tähän mennessä lukenut. Valintaperusteena on puhdas subjektiivinen lukukokemukseni. Listallani on kuusi kotimaista romaania, joiden lukeminen on ollut nautinto ja elämys. Jokainen listani kirja on ravistellut ja liikuttanut, koskettanut ja haastanut minua.

Vaikka joudun valitsemaan huomattavasti suppeammasta teosvalikoimasta kuin oikea F-raati, joudun silti tekemään kipeitä valintoja ja jättämään hyviä kirjoja listani ulkopuolelle. Jonain toisena päivänä valitsisin ehkä toisin, mutta tänään mennään näillä. Oikeakin raati joutuu perustelemaan valintansa, joten leikkasin mukaan perusteluja omista blogikirjoituksistani.





Ennen kuin mieheni katoaa on siis kertomus avioliitosta naisen näkökulmasta. Kertomisen arvoiseksi tarinan tekee poikkeuksellinen tilanne: aviomies onkin aina halunnut olla nainen ja päättää nyt, nelikymppisenä, toteuttaa halunsa. Naisen maailman perusta tuntuu murenevan hallitsemattomasti. Miten olla vahva tuollaisessa tilanteessa? Miten tukea rakkainta ihmistä näin vaikean ratkaisun partaalla, kun itse huutaa sisimmässään epätoivoisesti katoavan miehen ja rakkauden perään? Tämän tarinan Ahava kertoo päähenkilönsä kautta kauniisti ja riipaisevasti.







Opin siis romaanin parissa paljon. Mutta ennen kaikkea uppouduin hienoon, surumieliseen tarinaan ja kiinnyin henkilöihin. Halusin tietää, miten heidän käy ja miksi heille kävi niin kuin kävi. Tarina on mielenkiintoinen ja koskettava, henkilöt aitoja. Kieli ja rakenne ovat mietittyjä ja toimivia. Tästä kirjasta merkitsin itselleni muistiin monta hienoa lausetta ja katkelmaa. Hyvän kirjan merkki sekin.





Yön kantaja on kertakaikkisen kiehtova romaani. Ensinnäkin se on kirjoitettu kielellä, joka hivelee lukijan mieltä. Myös rakenne aukkoineen on ihailtavasti sommiteltu. Amandan luotettavuus on paikoin vähemmän ja paikoin enemmän kyseenalaista, eikä hän aina itsekään usko omia muistojaan todeksi. Mitä oikeasti on tapahtunut, on kuitenkin lopulta samantekevää. Kallio kertoo koskettavan tarinan.






Kivitasku on rikas teos. Sen voi lukea monella tavalla, ja siitä eri lukijat saanevat irti keskenään hyvinkin erilaisia asioita. Minua Mustasalmien suvun jäsenten ja heidän lähipiirinsä ihmisten kohtalot maailman kuohuissa koskettivat. Tunsin myös, että Kytömäen tapa kuvata henkilöitään ja heidän toimiaan tietyllä tavalla luontoa ja maisemaa vasten on poikkeuksellisen toimivaa. On minusta väärin puhua Kytömäestä ’vain’ luontokirjailijana, sillä vaikka luonnolla ja sen myyttisilläkin ulottuvuuksilla on hänen romaaneissaan vankka osuutensa, hän on kirjailijana paljon enemmän. Vaikka Kivitaskussa väkevillä rakkaustarinoilla on keskeinen asema, ei se silti ole oikein rakkausromaanikaan. Se on paljon enemmän. Se on hienoa kirjallisuutta!







Tiiviin romaanin teemat ja tarinat kurkottelevat moniin suuntiin. Mitä seurauksia on länsimaisen ihmisen rajattomalla ahneudella? Kuinka yksin voi olla parisuhteessa ja perheessä? Miksi on niin vaikeaa puhua lähimmilleenkään oikeasti tärkeistä asioista?







50/50 on laadukas sotaromaani, historiallinen romaani ja jännitysromaani. Lukija saa ratkaista, mikä osuus lukukokemuksesta jää päällimmäiseksi. Minulle 50/50 avautui ennen kaikkea lähihistoriaan sijoittuvana puhuttelevana ja väkevänä romaanina, joka vertautui mielessäni muun muassa Sirpa Kähkösen Graniittimieheen ja Katja Ketun Yöperhoseen.

Lauri Mäkinen on selkeästi näyttänyt kuuluvansa nykykirjailijoittemme kärkikaartiin tuotantonsa vahvalla kansainväliset mitat täyttävällä laadulla.



***
Tällainen olisi siis oma Finlandia-listani tänään, tällä hetkellä. Mielenkiintoista on nähdä, onko oikea raati päätynyt kanssani yhteenkään samaan valintaan. Toivottavasti! Samaten olisi mielenkiintoista tietää, minkä näistä minun ehdokkaistani Elisabet Rehn valitsisi...

Entä mitä kirjoja Sinun listallasi on? Jännittäviä kirja-aikoja eletään!

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Lauri Mäkinen: 50/50



Olen täällä blogissani vuodattanut useassa yhteydessä ajoittaista tuskastumistani ja turhautumistani parivuotiseen Johtolanka-raatipestiini (2015 – 2016). Kaiken vaivan ja valituksen voi kuitenkin jo vähitellen työntää hyvillä mielin syrjään, sillä on myönnettävä, että myös monta loistavaa ja hienoa (dekkari)lukukokemusta olisin todennäköisesti jäänyt ilman koitosta vaille. Se vasta olisi sääli ollutkin!

 Vuoden 2015 keväällä olen ollut myyty luettuani Lauri Mäkisen esikoisromaanin Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala, 2015). 1800-luvun lopun ja 1920-luvun väliseen aikaan Länsi-Afrikkaan sijoittuva historiallinen romaani kertoo suomalaisista lähetyssaarnaajista, heidän idealistisesta kutsumuksestaan ja sen törmäämisestä ankariin realiteetteihin maailmanpolitiikan pärskeissä. Luonnollisesti teoksessa selvitetään myös rikosta, saihan se Vuoden esikoisdekkari 2016 -kunniakirjan. Dekkariseuran raati ei ollut ainoa taho, joka havaitsi romaanin erinomaisuuden. Se oli ehdolla vuoden 2015 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolle, ja se sai hienoja lehtikritiikkejä ja innostuneen vastaanoton kirjablogeissa.

Olen päättänyt 12.2.2016 julkaisemani jutun Mäkisen esikoisromaanista kliseisesti: ” Latteaa sanoakin, että seuraavaa kirjaa jo kovasti odottelen.” Latteaa tai ei, totta kuitenkin. Odotukseni palkittiin viimein tänä syksynä, kun Siltala julkaisi Mäkisen toisen romaanin 50/50. (Jostain syystä Mäkisen teosten nimet ovat poikkeuksellisen hankalia!) Helsingin kirjamessujen ohjelmalehtiseen ruksasin Mäkisen esiintymisen Dekkarilauantaissa, mutta muut messukiireet valitettavasti jyräsivät sen alleen. Kiilasin kuitenkin paikalle, kun kirjailija signeerasi teostaan Siltalan messuosastolla, mutta keskustelu valitettavasti jäi muutamaan vaivaiseen sanaan. Mitäpä olisin osannut sanoakaan, uunituore kirja kun oli vielä aloittamatta.

Romaanin kiitoksissa Mäkinen avaa lyhyesti teoksensa taustoja. Lähtökohtana on ollut Suomeen sijoittuva rikosromaani, jossa syyllistytään rikokseen, josta on ollut mahdollista tuomita kuolemaan. Tämä taas johti siihen, että tarina ajoittui jatkosodan aikaan, koska silloin viimeksi on Suomessa ollut voimassa kuolemanrangaistus. Mäkinen kertoo näin ollen joutuneensa pyörtämään päätöksensä olla kirjoittamatta sodasta.

50/50 on laadukas sotaromaani, historiallinen romaani ja jännitysromaani. Lukija saa ratkaista, mikä osuus lukukokemuksesta jää päällimmäiseksi. Minulle 50/50 avautui ennen kaikkea lähihistoriaan sijoittuvana puhuttelevana ja väkevänä romaanina, joka vertautui mielessäni muun muassa Sirpa Kähkösen Graniittimieheen ja Katja Ketun Yöperhoseen.

En kuitenkaan väheksy teoksen sota- ja jännitysulottuvuuksia. Päinvastoin, kokonaisuus on poikkeuksellisen toimiva. Teoksen nimi 50/50, ’Fifti-fifti’, viittaa keskeiseen ongelmaan, jota teoksessa ratkotaan. Syksyllä 1942 Kiestingin tuntumassa ammutaan alas vihollisen lentokone. Hylystä käy ilmi, että metsään on paennut todennäköisesti neljä henkilöä, venäläisten desanttiryhmä. Kiinniottotilanteessa ammutaan kolme miestä ja kiinni otetaan pahasti haavoittunut nainen joesta ja ilkialaston, aseeton tatuoitu mies metsästä. Kumpi on desanttiryhmän jäsen, kumpi se, joka kertoo olevansa? Mitä enemmän tapausta pengotaan, sitä tasaväkisemmiksi tarinat esiin kaivetun todistusaineiston perusteella osoittautuvat.

Kimurantiksi tilanteen tekee vakoilusta seuraava kuolemantuomio, joka pääsääntöisesti pantiin toimeen välittömästi. Romaanin alkusivuilla on karu kuvaus kahden vakoilusta tuomitun naisen kenttäteloitustilanteesta, eikä se jää kirjan ainoaksi. Syyllistä koettavat etisiä valvontaupseeri, luutnantti Norja ja sotapoliisin etsivä, kersantti Härmä. Oma osuutensa on myös lääkintäluutnantti Nurkalla ja sotilaspappi Savolaisella. Härmä on siviilissä porilainen poliisi ja hänellä on selvästi kokemusta ja näkemystä rikosten ratkaisemisesta, todistusaineistosta ja kuulustelumenetelmistä. Epäillyn hakkaamista tunnustuksen saamiseksi Härmä ei pidä kovin korkeassa arvossa, vaikka menetelmä on kenttäoloissa ahkerassa käytössä.

Tarina laajenee kuitenkin nopeasti ajallisesti ja paikallisesti kauas varsinaisesta polttopisteestä eri näkökulmia käyttäen. Ilkka Eräkoski on lähtenyt 1920-luvun puolivälissä nuorena miehenä merille ja ylennyt vähitellen kipinäksi, sähköttäjäksi. Lopulta Ilkka kuitenkin päätyy kadonnutta veljeään etsiessään Kanadaan, mistä erinäisten vaiheiden jälkeen päätyy veljensä Olavin, tämän pienen tyttären sekä oman perheensä kanssa Neuvostoliittoon 1930-luvun puolivälissä. Eräkoskia ei houkuttele kommunismi ja työläisten onnela, vaan mahdollisuus tehdä työtä ja päästä karkuun Kanadassa ilmenneitä ongelmia. Valinta osoittautuu kuitenkin katkeraksi virheeksi, mutta Eräkosket tajuavat sen liian myöhään.

50/50:n ainoa minäkertoja on nainen. Silja Aho on helsinkiläinen kemiaopiskelija ja Naisylioppilaiden Karjala-Seuran innokas jäsen. Isoveli Ville on vasemmistoaatteensa ja pasifisminsa takia ankara pettymys pikkusieluiselle virkamiesisälle, eikä tyttären menestys opinnoissa ja lottana tee häneen vaikutusta. Silja haluaa kuitenkin tehdä osansa sodassa siinä kuin miehetkin ja hakeutuu aktiivisesti vaativiin tehtäviin. Jatkosodassa hän päätyy Äänislinnaan sensuroimaan kenttäpostia.

Eräkoskien ja Siljan tarinoiden kautta Mäkinen kuvaa Stalinin Neuvostoliiton kammottavaa vankileirien saaristoa, jonka saaliiksi kaikki kolme tahoillaan päätyvät. Julmuus ja raakuus ovat sanoinkuvaamattomia, ja leirien armottomassa hierarkiassa selviytyvät vain ovelimmat ja häikäilemättömimmät. Systeemin sairaus avautuu peittelemättömänä henkilöiden kohtaloiden ja tekojen kautta. Ville Aho perustelee rintamalla ennen kuolemaansa aseistakieltäytymistään toteamalla, ettei ihmisiä syödä, joten heitä ei pidä teurastaakaan. Vähänpä Ville tiesi.

50/50 on siis sotakirja, mutta ei missään nimessä mikään seikkailurymistely. Mäkisen tekstissä sodasta on riisuttu kaikki seikkailu ja hohto. Ihanteita ja aatteen paloa joillakin vielä saattoi sodan alussa olla, mutta asemasotavaiheen alettua ne ovat viimeistään karisseet.  
Lukija tietysti oivaltaa varsin nopeasti, että Eräkosket ja Silja Aho liittyvät jollain tavoin desanttidilemmaan. Miksi ja millaisten vaiheiden kautta tilanteeseen oikein on päädytty, selviää pala palalta niin tutkintaa tekeville kuin lukijallekin. Kenet lopulta passitetaan teloitusryhmän eteen ja miksi?

Jo lukiessani (ahmiessani) mietin, että 50/50 on vaatinut kirjoittajalta valtavan taustatyön. Oletukseni saa vahvistukseni teoksen lopusta löytyvästä lähdemateriaaliluettelosta, joka on vaikuttava. Kaikki omaksuttu tieto on kuitenkin sulatettu saumattomaksi osaksi tarinaa, eikä mitään vaivaannuttavaa selostamista saati luennointia ole. 50/50 osoittaa vahvasti, ettei Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset ollut mikään onnenkantamoinen. Lauri Mäkinen on selkeästi näyttänyt kuuluvansa nykykirjailijoittemme kärkikaartiin tuotantonsa vahvalla kansainväliset mitat täyttävällä laadulla.

Lauri Mäkinen: 50/50
Siltala 2017. 320 s.
Vaikuttavan kannen on tehnyt Elina Warsta.

Ostettu.

Osallistun myös tällä jutulla Tuijata-blogin Marrasjännitystä-teemaviikkoon.

***

Aamulehden Jussi Aurén avaa 50/50 teemoja ja toteaa: ”Selviytyminen ja se mitä kaikkea ihminen voi ja saa selviytyäkseen tehdä onkin yksi romaanin keskeisiä teemoja. Miten romaani teemansa kantaa, tekee siitä sitten yhden syksyn huikaisevimmista lukukokemuksista.”

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu on myös ehtinyt lukea 50/50:n: 
"Kun edelliseen lisätään Mäkisen psykologisesti oivaltava henkilökuvaus on tuloksena romaani, josta olisin halunnut nauttia pidempään, mutta jota en malttanut olla lukematta nopeasti."

lauantai 4. marraskuuta 2017

Antti Saarnio ja Cata Ahlbäck: Aavepoika Aapeli & Mörkölinna



Mitä kummitukset pelkäävät? Ihmisiä. Kummituslapsille kerrotaan auringon noustessa pelottavia ihmisjuttuja! Muutenkin kummitusolo on monin tavoin hullunkurisen nurinkurinen. Moni asia on kuitenkin samoin kuin ihmisilläkin. Pienet kummituspojat, kuten aavepoika Aapeli, haluavat itsenäistyä ja lähteä seikkailemaan avaraan maailmaan.

Isänsä ja vanhempiensa kanssa hylätyssä aitassa asuvalla savolaisaave Aapelilla on kuitenkin kunnianhimoisempi tavoite kuin pelkkä seikkaileminen. Vanhempiensa pettymykseksi Aapeli on nimittäin päättänyt ryhtyä linnankummitukseksi. Isän ja äidin vakuuttelut haaveen mahdottomuudesta kaikuvat kuuroille korville.

Vaiheikkaan matkan jälkeen Aapeli päätyy lopulta unelmiensa linnaan, mutta siitä seikkailu vasta alkaakin. Linna on nimittäin kirottu. Sieltä ei pääse pois sinne kerran tultuaan. Kaikki linnaan päätyneet kummitukset ovat joutuneet kammottavan mörön orjuuttamiksi. Mutta Aapelia ei halua joutua orjaksi ties kuinka moneksi sadaksi vuodeksi. Jokin keino on oltava! Keksiikö Aapeli keinon vapauttaa linnan kummitukset mörön ikeestä? Uskaltaisiko hän käyttää sitä?

Antti Saarnion Aavepoika Aapeli & Mörkölinna on sen verran jännittävä kummitusseikkailu, että se lienee turvallisinta lukea jonkun (aikuisen) kanssa yhdessä. Rohkeimmat tietysti nautiskelevat pelonväristykset ihan yksikseenkin. Cata Ahlbäckin kollaasimaiset mustavalkokuvat ovat mukavan tyyliteltyjä ja saavat kirjan taiton hengittämään.


Aapelin seikkailut sopivat mitä parhaimmin marraskuun myrskyillan ratoksi. Mörköjuomaa kannattaa kuitenkin ehdottomasti välttää!

Antti Saarnio ja Cata Ahlbäck: Aavepoika Aapeli & Mörkölinna
Haamu 2016. 95 s.

Arvostelukappale.

Osallistun tällä jutulla Tuijata-blogin Marrasjännitystä 2017 -teemaviikkoon.

torstai 2. marraskuuta 2017

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät



Hän tarkistaa tykkäykset ja vastaa kommentteihin. On tärkeää vastata kommentteihin, esittää jatkokysymyksiä ja kertoa hupaisia pikku anekdootteja, saada seuraajat tuntemaan itsensä tärkeiksi ja osallisiksi. Kertokaa, mistä haluatte kuulla lisää!

Susanne Lahden, 45, elämä on muuttunut alisteiseksi hänen somekanavillaan kerrotulle kiiltokuvaelämälle. Koska arki on masentavan tavallista, sitä pitää lavastaa ja tuunata näyttämään paremmalta, kiinnostavalta, klikkejä keräävältä. Koti, Susanne itse, aviomies ja lapset ovat materiaalia, jota voi ja pitää muokata blogien ja Instatilien sisällöksi. Koska lapset ovat kasvaneet isoiksi ja lipsuvat pahasti Susannen kontrollista, on saatava uusi vauva keinolla millä hyvänsä. Mutta miten kertoa ratkaisusta aviomiehelle? Ja milloin?

Susanne saisi kohtauksen. Se ei voi nukkua ilman tulppia ja kapseleita, ja erilaisten voiteiden levittämisestä ja korisevasta joogahengityksestä muodostuvaa iltarituaalia. Sitten se ihmettelee, kun hänen kalunsa ei kovetu kaikkien niiden geelien ja tahnojen huurussa.

Susannen mies Markus on ahdistunut avioliitossaan kontrollifriikin kanssa. Tilannetta ei helpota suhde, joka on jatkunut jo vuosia seksiin käytännöllisesti asennoituvan bisnesohjus-Paulan kanssa. Naiset tuntuvat vaativan aina jotain sellaista, mitä vähäpuheinen mies ei osaa heille antaa. Parempi on paeta paikalta Suomeen mökille, vaikka sää onkin aina surkea.

Sää on tosiaan surkea Tiina Laitila Kälvemarkin romaanissa Seitsemäs kevät. Kesät tuntuvat kadonneen lopullisesti, ja keväät ovat oikukkaita mutta pitkiä. Ilmastonmuutos jyllää eikä ole tuonut mukanaan kuumia kesiä tänne pohjoiseen. Kyseessä on siis johonkin epämääräiseen ja pelottavan todentuntuiseen ja todennäköiseen lähitulevaisuuteen sijoitettu tarina. Tilannetta taustoittaa lukujen väleihin sijoitetut säätä, ilmastoa ja vuodenaikoja käsittelevän esseen palaset. Kuka esseen on kirjoittanut ja miksi, saa romaanin loppupuolella selityksensä. Ennen sitä sen palaset toimivat siltana henkilöiden ja lukujen välillä.

Seitsemäs kevät on muodoltaan episodiromaani. Aikaisemmin novellikokoelman ja romaanin julkaissut Laitila Kälvemark on siis tavallaan yhdistänyt nämä ja tuloksena on nautinnollinen palapeli, katkelmallinen ja aukkoinen tarina, jota lukiessaan saa iloita löytäessään puuttuvia palasia ja henkilöitä yhdistäviä välillä vahvoja, välillä vähän heikompia säikeitä. Tiiviissä romaanissa on, tietysti, seitsemän henkilöä, joista muodostuu löyhä verkosto. Maantieteellisesti liikutaan Tukholmasta Suomeen ja Edinburghista Intiaan.

Kaikilla keskenään hyvin erilaisilla henkilöillä on omat synkät salaisuutensa. Oikeista, tärkeistä asioista puhuminen on vaikeaa, jollei peräti mahdotonta. Salailu ja paljastumisen pelko johtavat usein suuriin ja lopullisiin menetyksiin tai muunlaisiin 
ihmissuhdekatastrofeihin. Käykö henkilöille lopulta hyvin vai huonosti, jää pitkälti lukijan pääteltäväksi ja päätettäväksi. Kukaan ei kuitenkaan jätä lukijaa kylmäksi, vaikka heistä kenestäkään pientä intialaista Sani-poikaa lukuun ottamatta on vaikea pitää.

Tiiviin romaanin teemat ja tarinat kurkottelevat moniin suuntiin. Mitä seurauksia on länsimaisen ihmisen rajattomalla ahneudella? Kuinka yksin voi olla parisuhteessa ja perheessä? Miksi on niin vaikeaa puhua lähimmilleenkään oikeasti tärkeistä asioista?

Luin kirjan lyhyehkön ajan sisällä kahteen kertaan, ensin kesällä ja sitten uudelleen, kun se valittiin yhdeksi Botnia-palkinnon lyhytlistan teoksista. Teos kestää tämän mainiosti, ja kun jo tiesi, miten eri henkilöt liittyvät yhteen, huomasi helpommin siitä kertovat vihjeetkin.

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
WSOY 2017. 178 s.


Botnia-lyhytlista 2017.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Lone Theils: Kohtalokas merimatka



Halusin dekkareitteni sankarittareksi naisen, joka tarpeen tullen uskaltaa ja pystyy puolustamaan itseään myös fyysisesti.” Näin kuvailee tanskalainen toimittaja-kirjailija Lone Theils päähenkilönsä toimittaja Nora Sandin syntyä. Eipä siis ihme, että kärsimätön ja hyväsydäminen Nora harrastaa intohimoisesti samaa kamppailulajia kuin kirjailija itsekin – potkunyrkkeilyä.

Noralla onkin potkunyrkkeilytaidoilleen käyttöä jo Kohtalokas merimatka -trillerissä, jossa jahdataan mielipuolista sarjamurhaajaa Englannin rannikolla. Kyseessä on Nora Sand -sarjan avausosa, joten samalla tutustutaan Noraan. Helsingin kirjamessuilla kirjoistaan kertonut Theils paljasti, että Tintti oli lapsena hänen idolinsa: toimittaja, joka saattoi tehdä mitä halusi ja joka pääsi kummallisiin, kiehtoviin paikkoihin. Samalla tavalla Tintti on toiminut Noran innoittajana.

Lontoo on hyvä miljöö sarjalle, koska siellä voi tapahtua mitä vain”, toteaa kuusitoista vuotta Lontoossa asunut kirjailija. Nora on tanskalaisen viikkolehden kirjeenvaihtaja, ja samaa työtä on tehnyt Lone Theilskin. Hänen mukaansa ulkomainen kirjeenvaihtaja on yleensä hyvin perillä brittiläisestä yhteiskunnasta, usein jopa brittejä paremmin. Hektistä toimittajan työtä Theils kuvaakin mielestäni osuvasti. Noran tanskalainen pomo on vaativa eikä tunnu ymmärtävän esimerkiksi aikaeroilmiötä lainkaan. Mutta hyvät juttuideat menevät toki läpi Kravuksi kutsutun päätoimittajan seulasta.

Rankalta juttukeikalta palannut Nora kirjaimellisesti kompastuu hengenvaaralliseksi osoittautuvaan juttuun. Kotimatkalla Nora on nimittäin ostanut pienen merenrantakaupungin vanhantavarankaupasta hienosti patinoituneen nahkaisen matkalaukun sisustuselementiksi pikkuiseen asuntoonsa. Laukun lukko on jotenkin jumissa, mutta se avautuu, kun aamutokkurainen Nora kompastuu laukkuun eteisessään. Samalla jostain laukun vuorin raosta tupsahtaa kirjekuori, jossa on nippu nuoria tyttöjä esittäviä valokuvia.

Yksi kuvista herättää Noran kiinnostuksen. Siinä kaksi tyttöä poseeraa kuvaajalle selvästikin ympäristössä, jonka Nora on tunnistavinaan Tanskan-lautaksi. Kuva soittaa etäisesti joitakin kelloja hänen päässään, mutta mitä. Pitäisikö hänen tunnistaa kuvan tytöt? Ovatko he tanskalaisia, kuten Norasta tuntuu? Sinnikkään miettimisen ja muutaman sattuman kautta Nora päätyy tulokseen, että laukku on kuulunut pahamaineiselle sarjamurhaajalle ja että Noran huomion kiinnittäneet tytöt katosivat jäljettömiin Tanskan-lautalta kaksikymmentä vuotta sitten. Mitä tytöille tapahtui? Joutuivatko hekin murhaajan uhreiksi? Entä keitä ovat toisissa kuvissa olevat tytöt?

Toimittajan terrierimäisellä sinnikkyydellä Nora alkaa kaivella juttua sekä Tanskassa että Englannissa. Vaikeinta on saada poliisi kiinnostumaan jutusta, ja kun se lopulta tapahtuu, tempaistaan Nora vastoin tahtoaan mukaan sarjamurhaajan kovisteluun. Verekseltään napattu murhaaja ei nimittäin ole suostunut paljastamaan, minne on haudannut uhrinsa. Hänen tukikohdastaan on löytynyt vain viisitoista alkoholiin säilöttyä ihmiskieltä… Kuten arvata saattaa, Nora joutuu lopulta kamppailemaan henkensä edestä välttyäkseen itsekin päätymästä murhaajan uhriksi.

Jotta tunnelma ei olisi liian veriroiskeinen, ratkotaan sarjamurhaajajahdin lomassa Noran sydämenasioita. Theils kertoi itse haluavansa kirjoittaa jonkinlaista Nordic Noirin ja perinteisen brittiarvoitusdekkarin sekoitusta, mutta minusta ainakin Kohtalokas merimatka on ennemminkin sarjamurhaajatoimintatrillerin ja kevyen rakkausromaanin sekoitus. Kevyt romantiikka ei ole varsinaisesti oma suosikkilajityyppini, mutta Theils pitää palaset kyllä tasapainossa siten, että jännitysjuoni korostuu. Loppupuolella on sen verran tiheässä vaarallisia tilanteita, että äänikirjan kuunteleminen ainakin kaupunkiajossa taisi olla jo jonkinlainen turvallisuusriski!

Lone Theils: Kohtalokas merimatka (Pigerne fra Englandbåden)
Suom. Kari Koski.
Aulta & co, 2016. Äänikirjan lukija Mervi Takatalo, kesto 13 h 3 min.

Ostettu.

Nora Sand -sarja:
Kohtalokas merimatka
Runoilijan vaimo