tiistai 17. tammikuuta 2017

Miksi ja mitä dekkareita julkaistaan?

Runsaat kaksi vuotta sitten, vuoden 2014 lopulla, Suomen dekkariseuran puheenjohtaja Leena Korsumäki sai jallitettua minut kaksivuotiseen urakointiin Vuoden johtolanka -palkintoraadin jäseneksi. Kolmihenkisen raadin tehtävänä on valita edellisen vuoden merkittävä dekkariteko sekä Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan saaja. Tehtävä on siis hyvin väljästi rajattu, mutta jo pitkään on ollut käytäntönä palkita Johtolangalla dekkari, siis kirja.

Kustantamot saavat lähettää kilpailuun vapaasti valitsemansa teokset. Kaikille kolmelle raatilaiselle toimitetut teokset osallistuvat kilpailuun. Vaikka palkintoon ei liity rahaa (osallistuminen on ilmaista, raatilaisuus on talkootyötä), kustantamot ovat olleet kiitettävän kiinnostuneita ja lähettäneet runsaasti teoksiaan kilpailuun.

Vuoden johtolanka 2016 -ehdokkaat ryhmäkuvassa. 

Vuoden 2015 dekkarisadosta kilpailuun osallistui yhteensä 72 teosta kaikkiaan 22 kustantamolta. Tekijöitä oli mukana 68, sillä peräti neljältä kirjailijalta saimme kisaan kaksi teosta. Eniten kirjoja osallistui seuraavilta kustantamoilta:

Tammi 10 kpl
Otava 8 kpl
CrimeTime 6 kpl
Myllylahti 6 kpl
WSOY 6 kpl

Vuonna 2016 kilpailuun tuli kaikkiaan 80 teosta yhteensä 28 kustantamolta. Tekijöitäkin oli enemmän, vaikka kolmelta kirjailijalta kilpailukirjoja tuli kaksi ja yhdeltä peräti kolme. Kolmella teoksella oli kaksi tekijää. Eniten kirjoja osallistui:

CrimeTime 11 kpl
Tammi 9 kpl
Myllylahti 8 kpl
Otava 6 kpl

Dekkareiksi luettavia teoksia julkaistaan siis Suomessa runsaasti. Pitää myös muistaa, että kilpailun ulkopuolelle jäi vielä kumpanakin vuonna koko joukko teoksia. Selvästikään kustantajat eivät lähettäneet kaikkia dekkareitaan, kuten Myllylahti, ja monet pienet jäivät kokonaan kilpailun ulkopuolelle. Toisaalta myös kustantamot ovat tulkinneet dekkarimääritelmää ennakkoluulottomasti, ja mukana oli kumpanakin vuonna niin kauhugenreä kuin tietoteoksiakin.

Raatilaisuus oli mielenkiintoinen ja ikimuistoinenkin kokemus. Kerrankin voin itse ihan oikeasti vaikuttaa jonkin kirjallisuuspalkinnon saajan valintaan. Tosin huomasin, ettei se välttämättä ole ollenkaan helppoa. Tehtävän vastaan ottaessani sovimme Leenan kanssa, että en julkaise juttuja lukemistani kisaan osallistuvista kirjoista blogissani ennen palkitsemistilaisuutta. Päätös oli järkevä, ja hyvin pian huomasin, että minun on syytä olla kommentoimatta kovin avomielisesti kyseisiä kirjoja koskevaa some-keskusteluakaan.

Korvaukseksi uutuuskirjojen bloggauskiellosta päätin, että kunhan palkinto on jaettu, alan julkaista arvioita vuoden mittaan lukemistani dekkareista blogissani. Niinpä kirjoitin jutut sitä mukaa kun sain kirjat luettua. Koska julkaisin jutut kirjoittajan sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä parin kirjan viikkovauhdilla, saattoi toisinaan kirjan lukemisen ja blogijutun ilmestymisen välillä kulua puolitoista vuotta. Päätin tuolloin myös, että luen jokaisen kilpailuun lähetetyn kirjan. Tämä päätös piti loppuun asti yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Tällä toiminnallani olen kenties hieman tullut murtaneeksi yhden kirjallisuuspalkinnon ympärillä vallitsevaa vaiteliaisuuden muuria.

Mietin, aiheuttaako paikoin blogiarvioiksi poikkeuksellisenkin suorasukaisten ja turhautuneiden arvioiden julkaiseminen sen, että kustantamot alkavat vähentää osallistuvien kirjojen määrää tai jättäytyvät kokonaan kisan ulkopuolelle. Tämä pelko siis osoittautui turhaksi. Sen sijaan olen saanut muutamia hyvinkin kitkeriä suoria palautteita kirjoittajilta, jotka ovat tunteneet, että heidän hengentuotteitaan kohdellaan raa’asti ja jopa, että heitä henkilöinä on loukattu. Palaan tähän ilmiöön vielä uudelleen tuonnempana.

Kahden vuoden urakan mittaan mielessäni alkoi hahmottua jonkinlainen kuva suomalaisesta dekkarikustantamisesta ja sen ongelmista. Ongelmat ovat omia päätelmiäni ja myönnän mieluusti, että kustantamot ja kirjailijat eivät ehkä lainkaan niitä sellaisina pidä, eivätkä toiset lukijatkaan välttämättä. Kohtalaisen suuren aineiston kahtena vuonna peräkkäin läpi käytyäni uskallan kuitenkin huomioni jakaa.



Ensinnäkin on sanottava, että suomalaisella (dekkari)kirjallisuuden parhaimmistolla ei ole mitään hävettävää kansainvälisessä vertailussa. Huippu ei ole kovin leveä mutta sitäkin kovatasoisempi. Tästä meillä on jo näyttöäkin, ovathan esimerkiksi Antti Tuomainen ja Kati Hiekkapelto tehneet komeaa kansainvälistä uraa. Eivät syyttä. Heidän seuraansa haluaisin vielä tyrkätä useita tekijöitämme. Viime vuoden voittajapari eli Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen ovat tästä loistavia esimerkkejä. Parhaimmistomme kirjoittaa laadukasta, hiottua ja vetävää (dekkari)kirjallisuutta.

Kapeahkon terävän kärjen takana tuleekin sitten paljon keskinkertaista ja keskeneräistä massaa. Tämän määrällinen osuus harmittaa minua paljon enemmän kuin häntäpäähän sijoittuva joukko, josta osa olisi totta vieköön kannattanut jättää kokonaan painamatta.
Tarkempi silmäily osoittaa, että keskinkertaisiinkin mahtuu monenlaista. Tietyn osan heti kärjen takana muodostaa niin sanottujen himmenevien tähtien vakiojoukko eli ne kirjailijat, joiden parhaat teokset on julkaistu jo vuosia, pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä, sitten, mutta joiden vakiosankarit jatkavat kirja vuodessa -tahdilla todennäköisesti hamaan loppuun saakka.

Todellisia mammuttisarjakuninkaita ja -kuningattaria dekkaristeissamme on lukuisia: Seppo Jokinen (21 Koskis-dekkaria), Leena Lehtolainen (13 Maria Kallio -dekkaria, 4 Hilja Ilveskero -trilleriä), Reijo Mäki (27 Vares-dekkaria), Ilkka Remes (20 trilleriä), Markku Ropponen (15 Kuhala-dekkaria), Jarkko Sipilä (16 Takamäki-dekkaria), Taavi Soininvaara (12 Arto Ratamo -trilleriä, 4 Leo Kara -trilleriä). Useimmat edellä luetelluista ovat myös vuosittain myydyimpien kirjailijoidemme joukossa, eli sarjamaisuus myy. Lukijat haluavat tuttua ja turvallista, ainakin suurin osa. Avatessaan sarjan 15. osan edelliset luettuaan voi ainakin olla varma, ettei joudu yllätetyksi.

Itseäni nämä sarjat ovat Jokisen Koskis-sarjaa lukuun ottamatta kyllästyttäneet jo pitkään, ja itse asiassa olin päättänyt ennen raatitinkiä jo lopettaa kokonaan esimerkiksi Mäen ja Lehtolaisen lukemisen. Remes ja Soininvaara olivat jo seurattavista pudonneet, eikä tuttavuuden uudistaminen saanut mieltä muuttumaan. Miksi lukisin saman kirjan vuodesta toiseen? Varsinkaan, kun lukiessa on tuntu, että kirjoittajakin on jo aikoja sitten saanut tarpeekseen sankareistaan. Sanottakoon nyt ääneenkin, että esimerkiksi Mäkeä en enää ilmaiseksi lue.

Tasapaksua, tuttua ja turvallista kustantavat eniten suuret kustantajat. Ilkka Remes on WSOY:n tähti, Lehtolainen Tammen ja Mäki ja Soininvaara ovat Otavan tallin veturit. Jokinen ja Sipilä ovat siirtyneet vuosia sitten osuuskuntamuotoiseen CrimeTimeen. Nämä painosten kuninkaalliset tuovat kustantamoille tuloksen, joten on ymmärrettävää, että niitä vaalitaan ja niistä pidetään kiinni. Himolukija kuitenkin kyllääntyy, ja harmittaa niidenkin puolesta, jotka vain satunnaisesti lukevat joitakin dekkareita vuodessa ja tarttuvat näihin kestosuosikkeihin sekä tekevät niiden perusteella (väärän) johtopäätöksen koko kotimaisen dekkarituotannon tasosta.

Samoin on ymmärrettävää, että juuri tämän tason kirjoittajat valitsevat itsenäisemmän väylän julkaista teoksensa. Totuus kuitenkin on, että myös painosten kuninkaat ja kirjoittamisen rutinoituneet mestarit yleensä kaipaisivat kunnon sparraamista, kustannustoimittajaa, joka haastaa ja pakottaa hiomaan timantin loppuun asti. Lukijana olen kyllä usein epäillyt, että joko kirjoittajat eivät suostu tekemään mestariteoksiinsa ehdotettuja muutoksia tai sitten kustantamo luottaa laadun tasaisuuteen ja tyytyy siihen, mitä saa. Toivottavasti näin ei kuitenkaan ole!

Toinen suuri keskitason ryhmä muodostuu teoksista, jotka on ainakin minun silmilläni nähtyinä julkaistu keskeneräisinä. Kerta tai pari kunnon uudelleenkirjoittamista, editointia ja hiontaa olisi ollut valtaosalle lukemistani kirjoista eduksi. Kirjan kantava idea on usein ollut omintakeinen ja hyvä, mutta kun toteutus jää puolitiehen, on idea peruuttamattomasti tuhlattu. Yllättäen näitäkin on sekä isojen kustantamojen että jo kokeneiden tekijöiden teosten joukossa, mutta enemmän toki esikoisteoksissa ja pienempien kustantamojen tuotteissa.

Melkoisen veret seisauttava oli sähköposti, jonka sain erään teoksen kustannustoimittajalta peräänkuulutettuani teoksen kertaalleen uudelleenkirjoituttamista. Minulle kerrottiin, että kustantamon taholta oli kyllä esitetty vielä muokkauskierrosta, mutta kirjoittaja ei ollut siihen suostunut. Niin. Miksi sitten julkaistiin?

Oman erityisryhmänsä tässä keskeneräisten tai ainakin viimeistelyä kaipaavien listalla ovat poikkeuksellisen tuotteliaat kirjoittajat. Vaikea on uskoa, että kaksi tai kolme kirjaa vuodessa markkinoille pukkaavan tekijän tuotanto on tasaisen korkealaatuista. Eikä se olekaan. Oikeastaan toivoisin monen kirjailijan kohdalla, että jossain vaiheessa vakiintunut kirja vuodessa, kaksi parhaassa -tahti katkaistaisiin ja kustantaja (tai jokin muu taho?) pakottaisi pitämään tauon, jonka aikana sulateltaisiin, palauduttaisiin, ideoitaisiin ja kirjoitettaisiin rauhassa seuraava teos. Voisimme kaikki yllättyä positiivisesti.

Hännänhuippuna on vielä valitettavan monilukuinen joukko teoksia, joita ei olisi kannattanut painaa lainkaan. Romaania tai dekkaria ei synny niin, että kirjoitetaan omasta mielestä vetävä tarina kertaalleen paperille, höystetään se kehnolla huumorilla, jätetään kieli tarkistamatta ja lähetetään painoon. Todellisuudessa toivottavasti näin ei sentään ole käynyt, mutta tällaisen vaikutelman heikoimmista teoksista saa. On mielestäni rikollista painaa ja julkaista tällaisia teoksia ja laittaa ne myyntiin. Silloin ne ovat kaltaisteni raakalaisten armoilla ja saavat pahimmassa tapauksessa tyrmäysarvion. Tämän varalle pitää kirjoittajaa valmentaa, jos tälle tielle lähdetään. Kustantajalla pitää olla myös jonkinlainen eettinen vastuu kirjoittajistaan. Häntäpään kirjat ovat miltei kaikki pienimpien kustantamojen tuotantoa, mutta löytyy silkkoa isojen talojenkin listoilta. Edes kauniit kannet eivät pelasta surkeaa sisältöä.

Tällaisia olen siis dekkarien kustantamisesta, julkaisemisesta, kirjoittamisesta sekä lukemisesta kahden vuoden luku-urakkani mittaan pohdiskellut. Kun kirjamyynti sakkaa, kannattaisi panostaa laatuun ja karsia pois kelvotonta, ainakin tiettyyn rajaan asti. Vapaasti saa Suomessa onneksi yrittää, mutta ihmetyttää, miksi isotkin kustantamot laittavat resursseja huonoon.

Kun paikoin jo toivottomalta tuntunut urakkani lopulta alkoi olla maaliviivalla, ilmestyi Helsingin Sanomissa juttu Suomessa kirjoitetaan vuosittain satojatuhansia sivuja kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei suostu julkaisemaan – Tiina Lifländer odotti unelmansa toteutumista 25 vuotta. Luin sitä ihmetellen ja ällistyneenä, vaikkei siinä toisaalta mitään uutta ollut. Mutta viime vuosina kokemani ja lukemani valossa kirjan kyllä saa Suomessa julki, vaikkei se niin kummoinen olisikaan. Ainakin, jos on jo julkaissut jonkin kohtalaisesti menestyneen samanlaisen teoksen aikaisemmin. Tai sattuu olemaan vaikkapa näyttelijä tai entinen poliitikko. Tai toimittaja. (Tai mandalataiteilija.)

Vaikeaa on varmasti saada jalka ison kustantamon oven väliin, mutta näyttääpä sekin temppu onnistuvan. Hesarin jutussa todetaan: ”Joka vuosi Suomessa kirjoitetaan varovaisestikin arvioiden puoli miljoonaa sivua kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei tule kustantamaan.” Voisin lisätä: ”Hyvä niin.” Sillä on todennäköisesti syynsä, ainakin sen valossa, mitä kaikkea silti kustannetaan. Uskokaa pois, olen lukenut.  


***
Vuoden johtolanka 2017 -palkinto ja Vuoden esikoisdekkari 2017 -kunniakirja luovutetaan todennäköisesti 1.2.2017 voittajille. Sen jälkeen ryhdyn julkaisemaan viime vuoden dekkarisadosta juttuja. Sitä ennen olen ajatellut vielä koota edellisvuotisista esimerkiksi kymmenen oman suosikkini listan lukuvinkiksi.

***
Lisäys tekstiini 18.1.2017 klo 18.15:

Kirjoitukseni on herättänyt poikkeuksellisen paljon huomiota. Sitä on käyty lukemassa enemmän kuin mitään aiempaa tekstiäni koskaan yhden vuorokauden aikana. Kommenttejakin on tullut mukavasti, kiitos niistä jokaisesta! Kommentteja on tullut myös blogini FB-sivulle sekä Twitteriin. Juttulinkkiä on jaettu ahkerasti, ja Facebookin tavoitettujen ihmisten määrät rikkovat omia ennätyksiäni. Aihe siis kiinnostaa ihmisiä, mikä on hienoa. 

Blogin FB-sivulla kävi kommentoimassa myös viimevuotinen Johtolanka-voittaja kirjailija Pauliina Susi. Hänen kertomuksensa loistavan dekkarin myymisen vaikeudesta on pysäyttävä:

 "Itse olen ollut äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että Takaikkunani sai Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Ilman palkinnon nostetta se olisi hautautunut varmasti kokonaan dekkareiden "merkkitekijöiden" kirjojen alle. Vaikka se sai alusta asti huippuhienot arvostelut kritiikeissä ja minulle suoraan on tullut enemmän innostunutta palautetta lukijoilta kuin ikinä, jouduin toteamaan että helpompi on saada palkinto vuoden parhaasta dekkarista kuin saada siitä myyntiin kirjakaupoissa. Lähimpään kirjakauppaani, Suomalaisen kirjakaupan Keravan myymälään, ei esimerkiksi sitten ikinä tullut myyntiin yhtäkään kappaletta. Mutta turha katkeroitua, parempi jatkaa eteenpäin. Uusi kirja on tekeillä ja Takaikkunan saksannos ilmestyy pian, ja Johtolangan myötä Takis pääsee kisaamaan kesällä myös pohjoismaisesta Lasiavain-palkinnosta."

Uskomatonta, eikö vain?!

***

Kustantamisesta olen kirjoitellut aikaisemminkin:

Luuloa ja tietoa pienkustantamisesta

Onko omakustanne valekirjallisuutta?


Vuoden johtolanka 2016 -kisaajat olivat (kirjat siis ilmestyneet vuonna 2015, palkinto nimetty hieman harhaanjohtavasti):


Aalto, Marja-Sisko: Tappavaa lunta
Arhippa, Pirkko: Kulki kuolema puistotietä
Bagge, Tapani: Pieni talvisota
Erra, Jyrki: Berliinin ajokoirat
Hakonen, Hannu: Ahneet likaiset kädet
Heikura, Jouni: Asemapaikka New York
Heino, Marja-Liisa: Älä tähti putoa
Hietikko, Harri V.: Insomnian ensioireet
Hiltunen, Pekka: Varo  minua
Hiltunen Simo: Lampaan vaatteissa
Holmström, Johanna: Sulje silmäs pienoinen
Hotakainen, Kari: Henkireikä
Häkämies, Kari: Anteeksi ei voi antaa
Hämeen-Anttila, Virpi: Käärmeitten kesä
Hänninen, Vepe: Kylmäverisesti sinun - Uusi alku
Johansson, K. J.: Venla
Jokinen, Seppo: Kuolevaksi julistettu
Järvelä, Jari: Tyttö ja rotta
Kaarnakari, Ville: Operaatio Verna
Katajamäki, Unto: Paha veli -verkosto
Keisala, Markku: Sinisilmät
Kesävuori, Saara: Musta hevonen
Koskinen, Pertti: Manipulaattori
Koskinen, Pertti: Vinttikamaripoika
Kostet, Jenna: Marrasyöt
Kämäräinen, Seppo: Synnöve tappajamoottorikelkka
Lahtinen, Risto: Dies Irae - Vihan päivä
Lehtolainen, Leena: Surunpotku
Lindell, Sebastian: Rajatapaus
Luhtaniemi, Pasi: Viattomat
Manner, Max: Jääkyynel
Matintupa, Tuula T.: Pimeän kääntöpuoli
Mononen, Jonna: Hiljaa pimeässä
Mäki, Reijo: Siivellä eläjä
Mäki, Reijo: Tulivuori
Mäkinen, Esa: Totuuskuutio
Mäkinen, Lauri: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset
Mäntylä, Juha, toim.: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita
Nissinen, Jari: Paha mieli
Numminen, Juha: Ystävä sä lapsien
Ollikainen, Milla: Pirunkuru
Pakkanen, Outi: Helle
Pehkonen, Kirsi: Karhuvaaran uhri
Peura, Nina: Kultasadetta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva
Pulli, Elina: Tukkasurma
Raevaara, Tiina: Yö ei saa tulla
Remes, Ilkka: Jäätyvä helvetti
Rimpiläinen, Tuomas: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta
Rinneoja, Jasu: Tuhlaajapojan meno-paluu
Ropponen, Markku: Kuhala ja vapaa pudotus
Rönnbacka, Christian: Kylmä syli
Saarto, Timo: Vesimiehen aika
Sandberg, Timo: Häränsilmä
Sandberg, Timo: Yövieras
Seppälä, Jaakko Markus: Lemen
Sipilä, Jarkko: Mies kuumasta
Soininvaara, Taavi: Haukka ja kyyhky
Souri, Katariina: Valkoinen varjo
Souri, Katariina: Sammunut sydän
Strang, Lars: Ahneuden hinta
Susi, Pauliina: Takaikkuna
Talvio, Hannu: Kolme sadonkorjaajaa
Talvitie, Riku: Tappava formaatti - Kuokkavieras
Taskinen, Pauli: Katiskalla hukutettu
Tuomela, Harri: Eräänä syksynä
Tuominen, Arttu: Muistilabyrintti
Tuominen, Pirjo: Varjo vierellä käy
Tuomola, Johanna: Vielä kerran
Vala, Vera: Tuomitut
Vuorio, Hannu: Käpylä

Vuoden 2016 aikana ilmestyneiden ja Vuoden johtolanka 2017 -kilpailuun osallistuneiden listan julkaisen palkitsemispäivän jälkeen.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu



Yle polkaisi viime viikolla ja tämän viikon alussa näyttävästi vauhtiin komean Kirjojen Suomi -hankkeen, jossa yhtenä palasena on 101 kirjaa -ohjelmasarja. Aloituskirjana oli vuoden 2016 kirja eli Ilkka Remeksen dystooppinen trilleri Kiirastuli. Tämä valinta on herättänyt paljon keskustelua ja huomiota, koska Remeksen trillereitä ei ole pidetty kaunokirjallisesti kovinkaan ansiokkaina vaikka ne ovat olleet vuodesta toiseen kirjamyyntitilastojen kärjessä.

Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen perusteli Kiirastulen valintaa Ylen Kirjojen Suomi -Facebook-sivulla äsken näin:

"Valitettavasti elämme kuitenkin sellaista aikaa, että maailman tapahtumat, uhkatekijät, pelot ja realiteetit vyöryvät eteemme kiihtyvää vauhtia. Valitsimme lähivuosien kirjat siten, että ne katsovat jo osin tulevaisuuteen. Niin tekevät sekä Remes että toisena (huomenna torstaina) esiteltävä Elina Hirvosen Kun aika loppuu. Näillä valinnoillamme haluamme herättää ajatuksia siitä, mihin suuntaan mahdollisesti uusi 100-vuotias Suomi on menossa."


Aloituskirjasta julkaistiin yhteistyöblogeissa kaikkiaan viisi eri kirjoitusta. Voit kurkata ne alla olevista linkeistä:

Kirsin Book Club
Kirjallisia
Kaiken voi lukea
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ja kaikkea muuta 



Kiirastuli osallistui myös Vuoden johtolanka 2017 -kisaan, ja koska kuulun palkintoraatiin, en voi vielä julkaista juttuani kirjasta. Se tulee aikanaan keväämmällä tänne kyllä. Jos Remeksen trillerit kiinnostavat, voit kurkistaa, mitä ajattelin edellisvuotisesta Jäätyvästä helvetistä.

Huomenna 12.1. vuorossa on vuoden 2015 kirja eli Elina Hirvosen Kun aika loppuu. Luin kijan pari vuotta sitten tuoreeltaan ja kirjoitin siitä arvion Salon Seudun Sanomiin. Otan nyt hienoisen varaslähdön ja julkaisen silloisen lehtiarvioni lähes alkuperäisessä muodossa alla. Varsinainen yhteistyöblogin teksti kirjasta julkaistaan aikaisin huomenna Orfeuksen kääntöpiiri -blogissa ja kirjasta keskustellaan AamuTV:ssä kahdeksan jälkeen. Ohjelman voi katsoa etukäteen vaikka heti Yle Areenasta.
***

Elina Hirvonen jatkaa uutuudessaan Kun aika loppuu aiemmista romaaneistaan tuttujen teemojen parissa käsitellessään ihmismielen arvoituksellista ja herkkää tasapainoa sekä länsimaiden Afrikassa harjoittamaa avustustyötä. Teemat nivoutuvat tällä kertaa yhteen dystopiassa, jonka polttopisteenä on tavallinen helsinkiläisperhe. 

Tapahtumat sijoittuvat noin viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Päähenkilö Laura Anttila on arvostettu ilmastonmuutostutkija, joka on vuosikausia puhunut opiskelijoilleen ja päättäjille tekojen välttämättömyydestä. Mitään nopeata katastrofia ei ole tapahtunut, mutta vesi ja ruoka ovat esimerkiksi Afrikasta loppumassa. Tilanne purkautuu hallitsemattomana väkivaltana ja terrorismina.

Suomessa on vähitellen jouduttu tottumaan toistuviin joukkosurmiin, joilla toivottomat yksilöt purkavat pahaa oloaan. Kirja alkaa kohtauksella, jossa nuori mies asettautuu varastamansa aseen kanssa Helsingin Lasipalatsin katolle ja alkaa sieltä ammuskella satunnaisia kadulla kulkijoita.

Nopeasti lukijalle käy selväksi, että katolla on Lauran poika Aslak. Perhe on pitkään tiennyt, että Aslakin tilanne ei ole hyvä. Jo lapsena Aslak joutui erilaisuutensa takia julman kiusaamisen ja eristämisen uhriksi. Sisar Aava on tuntenut samaa tuskaa Aslakin ongelmista kuin vanhemmatkin, mutta apua ei ole ollut saatavissa eikä Aslak sitä ole halunnutkaan. Nyt aika on loppunut Aslakin kohdalla.

Afrikan tapahtumiin tarina linkittyy aikuisen Aavan kautta. Aava toimii lääkärinä Somaliassa ja näkee konkreettisesti, mistä maailman ongelmat kumpuavat. Vaikka Aava työtovereineen koettaa kaikkensa, työ tuntuu toivottomalta. Sitten Aava saa Aslakilta pelottavan viestin.

Kun aika loppuu on pakahduttavan tiheätunnelmainen romaani. Hirvonen käyttää jälleen taidokkaasti näkökulmavaihdoksia ja avaa siten tarinan aikaikkunoita moneen suuntaan. Notkea, luistava kieli tekee raskasaiheisesta teoksesta nopealukuisen. Suppeahkoon sivumäärään nähden kirjan kansien väliin mahtuu uskomattoman paljon.

Mielenkiintoisesti Hirvonen valottaa joukkosurmaajan profiilia tämän läheisten kautta. Millaista on kuulla, että oma lapsi tai sisar on ampumassa viattomia? Miten elää siitä eteenpäin? Millaiset motiivit ja olosuhteet ajavat nuoria ihmisiä näihin epätoivoisiin tekoihin? Miten heitä voisi auttaa ajoissa? Kenen on vastuu?

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015. 251 s.





tiistai 3. tammikuuta 2017

Kirjablogit ja 101 kirjaa





Kirjojen Suomi on Ylen itsenäisyyden juhlavuoden 2017 suuri kirjallisuushanke, joka tarjoaa kaikille suomalaisille yli 100 radio-ohjelmaa, 111 tv-ohjelmaa, joukon kirjallisuus-podcasteja sekä suuren nettisivuston yle.fi/kirjojensuomi.  Sivustolta voi klikata suoraan Kansalliskirjaston Kirjojen Suomi -verkkokirjastoon lukemaan ohjelmissa käsiteltyjä verkkokirjoja. Yleiset kirjastot järjestävät näihin kirjoihin liittyen tapahtumia ympäri Suomen. Kaikki ohjelmat, audiot ja videot löytyvät aikanaan Yle Areenasta Kirjojen Suomi -sivulta sekä yle.fi/kirjojensuomi-sivuilta.

Kirjojen Suomi yllyttää suomalaisia lukemaan lisää kaunokirjallisuutta. Kotimainen kirjallisuus on täynnä tarinoita, jotka kuvaavat Suomen muuttumista. Ne kertovat meidän oman tarinamme.

Kirjabloggaajien näkökulmasta mielenkiintoisin sisältö Kirjojen Suomi -hankkeessa on ohjelmasarja 101 kirjaa, joka pitää sisällään 101 jaksoa 7 minuutin mittaisia ohjelmia Aamu-tv:ssä, TV1:ssä sekä Yle Areenassa ja yle.fi/kirjojensuomi -sivustolla. Sarja käynnistyi eilen 2.1.2017 Yle Areenassa, jossa on saatavilla ennakkokatalogina 50 ensimmäistä jaksoa (alkaen vuoden 2016 kirjasta) ja 30.6. alkaen seuraavat 50 jaksoa.

Viimeinen jakso esitetään 6.12.2017. Varsinaiset esitykset alkavat 10.1.2017 Aamu-tv:ssä pääosin tiistaisin ja torstaisin. Kirjat ovat Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin valitsemia. Valinnat eivät noudata kirjallisuushistorian kaanonia vaan joukossa on paljon yllätyksiä. Kaikki kirjat kertovat jotakin kiinnostavaa Suomesta itsenäisyyden aikana.

Mikä sitten on kirjablogien osuus tässä kaikessa? Kaikkiaan yli kahdeksankymmentä kotimaista kirjablogia ja bloggaajaa on luvannut olla mukana pöhisemässä kirjoista läpi vuoden. Mukaan ilmoittautuneiden blogien kesken arvottiin ohjelmassa vuoden mittaan esiteltävät kirjat, ja kukin blogi julkaisee oman juttunsa kyseisestä kirjasta omassa blogissaan samana päivänä kuin kirjaohjelma lähetetään. Muutamat bloggaavat vuoden mittaan kahdesta kirjasta, kuten minä täällä Kirsin kirjanurkassa.

Minulle arpa antoi vuodet 1996 ja 1922. Vuoden 1996 kirja on Kreeta Onkelin Ilonen talo, vuoden 1922 Anni Swanin Pikkupappilassa. Molemmat ovat minulle entuudestaan tuttuja, mieluisia kirjoja, ja ne ovat keskenään todella erilaiset. Innolla odotan pääseväni niistä kirjoittamaan ja toivottavasti myös käymään teidän lukijoiden kanssa mielenkiintoisia kirjakeskusteluja.

Alla on luettelo vuoden aikana käsiteltävistä teoksista tekijän nimen mukaan aakkostettuna. Esittämisjärjestys etenee siis viimevuotisesta teoksesta (Remes Ilkka: Kiirastuli) kohti vuotta 1917. Viimeisessä ohjelmassa käsitellään vuoden 2017 kirja, jota ei vielä ole valittu, tietenkään.

Aapeli (Simo Puupponen): Pikku Pietarin piha
Aho Juhani: Muistatko
Armas J. Pulla: Jees, leskiyli-insinöörskä! sanoi vääpeli Ryhmy, Hupailu kotirintamalta.
Asikainen, Melleri, Vuento: Pete Q
Cleve Anders: Gatstenar, Katukiviä
Haanpää Pentti: Noitaympyrä
Haavikko Paavo: Kansakunnan linja
Harmaja Saima: Sateen jälkeen
Hirvonen Elina: Kun aika loppuu
Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie
Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija
Hälli Matti: Suopursu kukkii
Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä
Hänninen Kaarlo: Kiveliön karkurit
Idström Annika: Kirjeitä Trinidadiin
Isomäki Risto: Litium 6
Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi
Jansson Tove: Muminpappans bravader, Muumipapan urotyöt
Joenpelto Eeva: Vesissä toinen silmä
Joensuu Matti Yrjänä: Harjunpää ja rakkauden nälkä
Jotuni Maria: Tohvelisankarin rouva
Kallas Aino: Sudenmorsian
Kalle Päätalo: Hyvästi Iijoki
Karimo Aarno: Kumpujen yöstä
Katz Daniel: Saksalainen sikakoira
Kauranen Anja: Sonja O. kävi täällä
Kilpi Eeva: Animalia
Kokko Yrjö: Sudenhampainen kaulanauha
Kontio Kari/ Nevanlinna Tuomas: Kirjava lehmä: suuri luento Suomen sodanjälkeisestä historiasta
Krohn Leena: Mehiläispaviljonki: kertomus parvista
Kunnas Kirsi: Tiitiäisen tarinoita
Kunnas Mauri: Koiramäen joulukirkko
Kylätasku Jussi: Revari
Laine Jarkko: Niin kulki Kolumbus
Laine Martti (Larni): Kuilu
Lehtimäki Konrad: Ylös helvetistä
Lehtonen Joel: Henkien taistelu
Leino Eino: Vapauden kirja (pol. runoja)
Liksom  Rosa: Hytti nro 6
Linna Väinö: Tuntematon sotilas
Lundán Reko: Rinnakkain
Meri Veijo:  Kuviteltu kuolema
Mikkola Marja-Leena: Tyttö kuin kitara
Mukka Timo K: Tabu
Nummi Markus: Karkkipäivä
Oksanen Sofi: Puhdistus
Olli (Väinö Albert Nuorteva): Mustapartainen mies herättää pahennusta
Onkeli Kreetta: Ilonen talo
Outsider: Kilroy oli täällä: jännitysromaani
Paasilinna Arto: Operaatio Finlandia: ruotsin kesähyökkäys, esik.
Paasilinna Erno: Kauppamiehet isänmaan asialla
Paavolainen Olavi: Risti ja hakaristi
Paloheimo Matti: Valkoinen Mandela
Palolampi Erkki: Kollaa kestää
Parras Tytti: Jojo
Pekkanen Toivo: Tehtaan varjossa
Peltonen Juhani: Elmo
Peltoniemi Jusa: Jäähyväiset sukuromaanille
Pennanen Eila: Ennen sotaa oli nuoruus
Pimenoff Veronica: Maa ilman vettä
Polva Anni: Tiinalla on hyvä sydän
Pulkkinen Matti: Romaanihenkilön kuolema
Raittila Hannu: Ei minulta mitään puutu
Rasa Risto: Kaksi seppää: runoja
Rauhala Pauliina: Taivaslaulu
Remes Ilkka: Kiirastuli
Rintala Paavo: Sissiluutnantti
Räsänen Aino: Näkemiin, Helena
Röyhkä Kauko: Tien laidalla Waterloo
Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella
Saisio Pirkko: Kainin tytär
Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki
Salminen Arto: Kalavale
Salminen Sally: Katrina
Salo Arvo: Lapualaisooppera
Seppälä Juha: Mr Smith
Seppänen Unto: Taakankantajat
Sillanpää F.E.:Hurskas kurjuus
Sinervo Elvi: Vuorelle nousu
Sinkkonen Lassi: Solveigin laulu
Skiftesvik Joni: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
Statovci Pajtim: Kissani Jugoslavia
Sund Lars: Eriks bok
Swan Anni: Pikkupappilassa
Södergran Edith: Maa jota ei ole
Talvi Jussi: Tällaista oli palata
Tervo Jari: Suomemme heimo
Turunen Heikki: Simpauttaja
Tuuri Antti: Ameriikan raitti
Utrio Kaari: Ruusulaakso
Uurto Iris: Ruumiin ikävä
Vala Katri: Paluu
Valentin (Ensio Rislakki): Ruma Elsa
Waltari Mika: Sinuhe, egyptiläinen
Valtonen Hilja: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Vartio Marja-Liisa: Kaikki naiset näkevät unia
Verronen Maarit: Normaalia elämää
Virtanen Irja: Kenttäharmaita naisia
Virtanen Rauha S: Seljan tytöt
Wuolijoki Hella: Niskavuoren leipä

***


Onko listalla tuttuja nimiä vai pelkkiä yllätyksiä? (Tummensin listalle ne, jotka varmasti olen lukenut. Parista olen jopa blogannut!) Millaisen kuvan kirjalista Suomesta ja suomalaisesta kirjallisuudesta antaa? Olkaa mukana kaikilla kanavilla, tehdään tästä vuodesta lukemisen ja kirjojen juhlaa, yhdessä!




perjantai 30. joulukuuta 2016

Hannu Vuorio: Käpylä



Kun dekkariksi luonnehditussa kirjassa on kaksi juonenkäännettä ja nekin paljastetaan molemmat jo takakannessa, saattaa lukija yli kolmesataa sivua kahlattuaan tuntea jonkinasteista turhautumista. Ainakin minä tunsin päästyäni Hannu Vuorion teoksen Käpylä viimeisille sivuille. Eniten jännitin lukiessani, selviänkö itse hengissä loppuun asti vai viekö tylsyys lukijan manan maille.

Vuorio on tosiaan ansioitunut kirjailija ja voittanut muun muassa Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon vuonna 1996 dekkarilla Nyman (WSOY, 1995). Käpylän kansiliepeessä kehutaan Vuorion edellistä, vuonna 2012 ilmestynyttä Isän poika -dekkaria (Like) kovasti, joten odotukset olivat kirjaa aloitellessa melkoiset. Mutta valitettavasti tällä kertaa tuli siis pettymys.

Alkuun päästään freelance-toimittaja Joona Lehtosen matkassa. Käpylässä vanhassa paritalossa arkkitehtiystävänsä kanssa asustava toimittaja on ajautunut ’kuuman’ skuupin jäljille. Rakennusalalla tehdään kuulemma laitonta kuittikauppaa ja vierastyövoimakin saa huonommat työehdot kuin suomalaiset ammattimiehet. Todisteita suorastaan tyrkytetään Joonan syliin, kun erään rakennusliikkeen sihteeri on saanut tarpeekseen pomonsa suhmuroinnista ja haluaa oikeuden voittavan. Jotenkin tämä kuulostaa kovin väsähtäneeltä, mutta Joona saa kuin saakin Suomen Kuvalehden päätoimittajalta vihreää valoa juttuidealleen. Pahaksi onneksi hän meneekin sitten vilauttelemaan todisteitaan väärässä paikassa ja saa peräänsä muskelimiehet.

Toisessa osassa tapahtumia keritään auki vartija Jari Aallon kautta. Jari hankkii ystävineen mielellään pimeitä lisätuloja, ja kun rakennusfirman toimitusjohtaja ehdottaa pientä kovistelua ja vääriin käsiin joutuneiden papereiden palautuskeikkaa, Jari lupaa hoitaa homman. Kaikki sujuukin hyvin, mutta sitten Jarin kaveri päättää, että papereilla voisi rahastaa toiseenkin kertaan väittämällä, että Lehtosella on niistä vielä kopiot. Miehet päättävät lavastaa ryöstön Käpylän työväentalolla, jossa Lehtosen naapuri järjestää poliittisen illanvieton. Homma karkaa pahasti kaverusten käsistä.

Lukijalla on siis koko ajan täysi tieto siitä, mitä rikolliset puuhaavat. Jännitettäväksi jää vain, kuinka nopeasti poliisi selvittää kuviot ja nappaa syylliset. Jotta ihan ei päästäisi vaivatta maaliin, pitää jutun tutkintaa johtavan (mies)komisarion olla tyhmä ääliö. Onneksi terävä-älyinen, reipas ja rehti rikosylikonstaapeli Jenni Virtanen hoitaa vähän kinkkisemmätkin hommat hankalista esimiehistä piittaamatta.

Juonenkuljetus ja dekkarin rakenne ovat siis valitettavan kulahtaneita. Kaiken lisäksi tekstiä on koetettu raapia kasaan kuvailemalla luvattoman monta ravintola-aterian valintaa ja henkilöiden kokkaussessioita kodeissaan. Mitä merkitystä on, mitä freelance-toimittaja tankkaa aamupalallaan päivänä, jona ei tapahdu mitään juonen kannalta olennaista? Kaiken huippu on kohtaus, jossa mieshenkilö matkallaan rakastajattarensa luo koukkaa K-kaupan kautta ostamaan juustoja, ja suluissa luetellaan kaikki valitut juustolaadutkin! Ruoka on toki hyvä höyste hyvässä tarinassa, mutta rajansa kaikella.

Henkilökuvaus jää kaikesta aamukuseksinnasta ja ruuanlaitosta huolimatta valitettavan ohueksi. Sen sijaan saa hyvän käsityksen siitä, miten järjestää illanvietto Käpylän työväentalolla, jos sellaista sattuisi suunnittelemaan. Vuoriota on myös kehuttu elävän Stadin slangin käytöstä kirjassaan, mutta tästä teoksesta tarttui haaviini vain muutama hippunen, kuten metron kutsuminen myyräksi.

Hannu Vuorio: Käpylä
Like 2015. 349 s.


Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Vera Vala: Tuomitut



Murheekseni on todettava, että yksityisetsivä Arianna de Bellis ja minä olemme kasvaneet erillemme. Tältä ainakin tuntuu luettuani loppuun Vera Valan viimeisimmän dekkarin Tuomitut. Olen jo edellistä osaa Villa Sibyllan kirousta lukiessani tuumaillut, että meno on muuttunut turhan synkäksi minun makuuni. Kepeä aistikkuus, joka maustoi aloitusosaa Kuolema sypressin varjossa, tuntuu olevan lopullisesti tiessään, samoin huumori. Suunta on myös kohti pelkäämääni Dan Brown -linjaa monimutkaisine ja mystisine juonikuvioineen.

Tuomitut on suoraa jatkoa Villa Sibyllan kiroukseen Ariannan oman elämän osalta, jopa niin suoraa, että aiempaa osaa lukemattomalla lukijalla saattaa olla vaikeuksia luovia tarinassa mukana. Hieman vaikeuksia oli minullakin, koska lukutaukoa oli yli vuosi osien välillä. En oikein saanut kiinni, mikä selkkaus oli lähes katkaissut Ariannan ja Bartolemeon välit, vaikka yhteistä lastakin odotetaan. Saippuasarjamaiseen tyyliin pariskunta ei pysty nielemään ylpeyttään, vaan rakkaudesta riudutaan mutta ei suostuta puhumaan. Suoraan sanoen tällaista en kauheasti jaksa.

Kirja alkaa pahaenteisellä kohtauksella, jossa katolisen kirkon pappi on joutunut tuntemattomaksi jäävän hyökkääjän vangiksi ja hänet mestataan. Tästä hypätään sitten vuoroin Ariannan, vuoroin hänen jesuiittaveljensä Areksen matkaan. Ares lähetetään Torinoon selvittelemään katolisen kirkon pappien murhia, joita on kertynyt jo kolme. Outo sarjamurhaaja kaappaa papit ja surmaa nämä eri menetelmin sekä asettelee ruumiit näyttävästi esille löydettäviksi. Areksen työnantaja on Vatikaani, joka tarjoaa häntä avuksi poliisille. Poliisi suhtautuu apuun jokseenkin nihkeästi, vaikka kuitenkin Ares on ainoa, joka löytää oikeat johtolangat.

Arianna saapuu Torinoon toista tehtävää suorittamaan. Hänen nuori serkkunsa Marilena on muutama vuosi aiemmin liittynyt outoon Damanhur-nimiseen lahkoon, mutta nyt tytön äiti ja isoäiti ovat saaneet salaperäisen viestin, jonka mukaan Marilena on vaarassa. Ariannan tehtävä on etsiä Marilena ja tuoda hänet omaistensa luo. Mukanaan Ariannalla on Angelo, jonka kanssa hänen on määrä tutkia ja hoitaa tehtävä. Kovin vähäiseksi varsinainen tutkimustyö tällä kertaa jää.

Kolmas ääni tarinassa on Marilenan eli Mustarastaan, joka kertoo tarinaansa lahkon kynsissä. Marilenan onnistuu ottaa yhteyttä entiseen ystävättäreensä juuri, kun Arianna on käynyt tältä kyselemässä serkustaan. Niin Arianna tietää, mistä lähteä etsimään. Marilena on enemmän kuin halukas lähtemään lahkosta, mutta lahko on jo ehtinyt ottaa hänen kaksivuotiaan poikansa kasvatettavakseen. Ilman poikaansa Marilena ei suostu lähtemään.

Kuten kuuluukin, Ariannan ja Areksen tutkimukset liittyvät yhteen, ja sisarukset kohtaavat toisensa lopussa hyvinkin dramaattisissa merkeissä. Sitä ennen on kuitenkin ehditty käydä läpi Torinon matkailunähtävyyksiä, jotka toki ovat kiinnostavia mutta joiden koko historiaa ei kenties kannattaisi jännityskirjassa selostaa. Vieläkin perinpohjaisemmin on selvitetty erilaisten uskonlahkojen ja mystisten liikkeiden historiaa ja oppeja, jotka tuntuvat liittyvän pappien murhiin. Murhia on kaiken lisäksi tapahtunut parisen kymmentä vuotta aiemminkin, mutta silloin on kenties valittu väärä syyllinen!

Tämäkään juoni- ja tietomäärä ei vielä riitä, vaan lisäksi setvitään Ariannan menneisyyttä. Kovien paineiden alla Arianna alkaa nähdä todentuntuisia unia ajasta, jona hän on ollut nuorena kadoksissa. Ovatko unet sittenkin oikeita muistoja? Kuin pisteeksi i:n päälle El Lobo vilahtelee taas kulisseissa ja välillä näyttämölläkin. Ariannan ja syntymättömän lapsen henki ovat vaarassa! Mithrakultin harjoittajat aikovat kaapata hänet!

Haluaisin kovasti pitää Tuomituista enemmän, mutta se lukeutuu sellaiseen dekkarien alagenreen, joka ei minua puhuttele. Kun en pääse tarinan imuun, alkavat kaikenlaiset sivu- ja pikkuseikat ärsyttää kohtuuttomasti, ja lukunautinto on tiessään. Kylmästi arvioidenkin tosiseikka on, että tässä sarjan neljännessä osassa varsinainen toiminta ja jännitys jäävät marginaaliin. Kohokohdaksi pedataan Marilenan ja hänen poikansa pelastamista lahkon kynsistä, mutta se lässähtää. Loppuhuipennuksessa Arianna kohtaa mielipuolisen murhaajan tietysti yksin ja aseettomana (ja kännykästä on akku lopussa!), mutta siitäkin kohtaamisesta puuttuu lataus.

Tuomitut on myös sarjan tähänastisista osista paksuin, sata sivua tuhdimpi kuin aloitusosa. Karsinta ei olisi ollut haitaksi. Vähemmän selittämistä, enemmän toimintaa!

Lukijana olen myös turhautunut Ariannan menneisyyden salaisuuksien panttaamiseen. Tälläkin kertaa kirja päättyy taitavaan koukkuun, joka liittyy juuri tähän.

Toivon, että Vala saisi nopeasti Ariannan tarinan pakettiin, ja aloittaisi aivan uuden sarjan. Sankaritar voisi vaihteeksi olla vähän vähemmän traumatisoitunut.

Vera Vala: Tuomitut
Gummerus 2015. 547 s.


 Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.