Hanna Arvela: Ihmeperhe

 

Keski-ikäinen erityisopettaja, jota kutsutaan Hanna Arvelan romaanissa Ihmeperhe vain mieheksi tai opettajaksi, ottaa vastaan vain määräaikaisia opettajanpestejä. Yleensä hän aloittaa työt jossakin koulussa muutamaa viikkoa ennen syyslomaa ja nostaa palkkaa seuraavan heinäkuun loppuun asti. Lokakuun alussa erityisluokkien oppilaitten opettajaa ylityöllistävät HOJKSit on yleensä jo päivitetty ja huoltajapalaverit pidetty.

Vajaa lukuvuosi per koulu on osoittautunut hyväksi systeemiksi, sillä siinä ajassa ei vielä ehdi liikaa kiintyä kehenkään tai tottua mihinkään, vaan voi vain ottaa työn työnä. Sitoutuminen ei ole hyväksi, sen mies on elämänsä varrella karvaasti kokenut.

Mies päätyy pääkaupunkiseudulla sijaitsevan Saarivuoren peruskoulun erityisluokan 4-5F sijaisopettajaksi. Lähiö on ankea, eikä koulu ole sen kummempi. Kymmenen oppilaan pienryhmä on koulussaan pahamaineinen, eivätkä sijaisopettajat ole viihtyneet pesteissään yleensä paria viikkoa pidempään. Niinpä mies alkaa nopeasti kuulla olevansa poikkeus työskenneltyään niin pitkään kyseisen luokan kanssa.

Pienryhmän oppilaat ovat pääosin maahanmuuttajataustaisia poikia. Kansallisuuksien ja kielten kirjo on iloisen laaja, samoin erilaisten diagnoosien, oppimisvaikeuksien ja rankkojen sosiaalisten ongelmien. Jonkinlaisena kirsikkana kakussa on Keisha, neljäsluokkalainen pieni tyttö, jonka paikka olisi oikeasti kehitysvamman takia erityiskoulussa mutta joka jonkin hallinnollisen mokan takia on ’unohtunut’ Saarivuoreen.

Prologin takia lukija tietää, että edessä on vielä kaikkien opettajien painajainen, eli yksi hänen oppilaistaan menehtyy joululomalla. Tilanteeseen johtava kehityskulkua seurataan erityisluokan syyslukukauden lomassa pieninä välähdyksinä.

Luokan koossa pitävä voima on virolaistaustainen keski-ikäinen koulunkäynninohjaaja Marge, joka osallistuu aktiivisesti oppitunteihin, tuntee oppilaat, heidän taustansa sekä koulun rutiinit kuin omat taskunsa. Liioittelematta voi sanoa, että monelle luokan pojista Marge on elämän tärkein ihminen, ja sen he myös monin pienin tavoin osoittavat, vaikka aina ei ihan putkeen menekään.

Hanna Arvela on itsekin toiminut erityisluokkien sijaisopettajana, mikä tosiaan huokuu romaanista monin tavoin. Arvela valitettavan hyvin tietää, mistä kirjoittaa. Siksi tartuin kirjaan hieman epäröiden. Haluanko tosiaan sukeltaa vielä vapaa-aikananikin tähän surkeuteen, jota suomalaisessa koulumaailmassa luoja paratkoon myös kosolti riittää? Miksi kiusaan itseäni lukemalla suomalaisen perusopetuksen ja työelämän ankeudesta, epätoivosta ja kurjuudesta, joiden parissa saan painia riittämiin työssäni?

Kaunokirjallisuuden tehokeinovalikoimaan kuuluu liioittelu, ja varmasti Arvelakin on sitä käyttänyt Saarivuoren lähiötä ja peruskoulua rakentaessaan. Valitettavasti todellisuus on kuitenkin pahimmillaan näissäkin asioissa niin tyrmäävää, ettei kuvaus tunnu liioitellulta kuin satunnaisesti. Eikä se koulumaailman arkeen sisältä päin tutustuneita välttämättä juuri naurata, korkeintaan surumielisesti ja kyynelten läpi.

Mutta jokin velhontaito Arvelalla kuitenkin on hallussaan, sillä nopeasti huomasinkin viihtyväni erityisluokan kaoottisessa arjessa, jossa opettajaparka yrittää luovia kriisistä toiseen. Ilman Margea siitä ei olisi tullut mitään, mikä tunnustettakoon nyt tässäkin. Minulle kävi kuin huomaamatta samoin kuin miesopettajalle. Aloin kaikesta huolimatta kiintyä oppilaisiin ja toivoa heille jotain valopilkkua elämään. Muutakin kuin sitä, että ruokalassa on tarjolla kalapuikkoja. Prologin takia kovin suurelle toiveikkuudelle ei kuitenkaan ollut perustetta.

Arvelan kuvaus koulumaailman ja työelämän kipupisteistä on siis valitettavan realistista, mutta hänen kuvaamansa 10–12-vuotiaat oppilaat pystyvät parhaimmillaan hyvin kypsäänkin keskusteluun syvällisistä teemoista. Oma kokemuksenikin tosin tukee tätä, sillä tiedän toki lasten keskinäisten erojen voivan olla melkoisia. Ikä ei tosiaan kerro läheskään kaikkea silloinkaan, kun kyse on alakouluikäisestä lapsesta. Joka tapauksessa erityisluokan kaoottinen arki rytmittyy poikkeuksellisen usein hyvillä oppilaiden ja Margen kanssa käydyillä keskusteluilla.

Toimivaksi ratkaisuksi osoittautui mielestäni romaani aikajänteen suhteellinen lyhyys eli syksystä jouluun. Tarina ei jakaudu perinteisesti luvuiksi vaan jaksot on otsikoitu lauluiksi ja jokaisen nimenä on sitaatti jostakin oikeasta laulusta. Kirjan takaosasta löytyy luettelo siteeratuista kappaleista, joten tarinalla on oma soittolistansa, jos niin haluaa. Kuuntelin kirjan äänikirjana, joten tämä yksityiskohta alkoi kunnolla hahmottua vasta kirjan loppupuolella.

Hanna Arvela: Ihmeperhe
Tammi 2022. 303 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Dekkariviikko kirjablogeissa 6.–12.6.2022

 

Kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen tänäkin vuonna, sillä kesäkuussa kirjablogeissa luetaan ja kirjoitetaan taas dekkareista kokonaisen dekkariteemaviikon ajan eli 6.–12.6.2022. Dekkariviikkoon ovat tervetulleita kaikki (kirja)blogit kaikenlaisilla dekkariaiheisilla jutuillaan.

Osallistuminen tapahtuu näin:

Ilmoittaudu mukaan tämän blogijutun kommenteissa viimeistään 5.6.2022. Jätä ilmoittautumiskommenttiisi blogin nimi tai linkki, jonka avulla blogiin löytää. Minä lisään blogisi linkin sitten tämän jutun osallistujalistaan.

Julkaise dekkariviikon kuluessa ainakin yksi teemaan sopiva juttu. Ylärajaa ei ole, joten voit vapaasti lukea ja kirjoittaa dekkareista niin paljon kuin haluat. ’Virallinen’ sometunniste on #dekkariviikko. Käytä sitä mahdollisimman runsaasti. Myös tämän jutun otsikkokuvana toimivaa logoa saa vapaasti ja mielellään käyttää blogijutuissa ja somenostoissa.

Käy uudestaan blogissani teemaviikon jälkeen ja jätä 13.6.2022 julkaistavaan koostejuttuni kommentteihin linkit omiin dekkariviikon juttuihisi.

 Miten #dekkariviikko sujui viime vuonna? Kurkkaa komea dekkarivinkkilistaus Yöpöydän kirjat -blogista.

Murhaavan hyvää kesää kaikille ja tervetuloa mukaan viettämään #dekkariviikkoa kirjablogeissa!

 

Dekkariviikolla mukana:

Jokken kirjanurkka
Jotakin syötäväksi kelvotonta
Kirjaimia
Kirjan jos toisenkin
Kirja vieköön!
Kirjarouvan elämää
Kirjastoni

Kirjasähkökäyrä
Kirjoja ja Kikatuksia
Kirjoja napit korvissa 
Kulttuuri kukoistaa
Kupliva maailmani

Kuunneltua
Luetut.net
Tarukirja
Tuulevin lukublogi
Vinkkivitonen

Yöpöydän kirjat

Kirsin kirjanurkka

Zoë Beck: Minun silmäni näkevät

 

Saksalainen kirjailija Zoë Beck on tehnyt vaikuttavan ja monipuolisen uran muun muassa kirjailijana, kustantajana ja kääntäjänä. Hän on saanut töistään kymmeniä palkintoja ja tunnustuksia. Romaanituotantoon lukeutuu useita rikosromaaneja ja trillereitä.

Vuonna 2020 ilmestyneestä teoksestaan Minun silmäni näkevät (Paradise City) Beckille myönnettiin Vuoden paras jännitysromaani -palkinto Saksassa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään perinteisestä dekkarista tai trilleristä, vaan Minun silmäni näkevät on synkeän dystooppinen tieteisromaani. Siinä on toki jännitys- ja trillerielementtejäkin, mutta luokittelisin sen siitä huolimatta ennemmin scifiksi kuin dekkariksi.

Tapahtumat sijoittuvat johonkin tulevaisuuteen, ei kovin kauas, mutta kuitenkin. Maailma on kohdannut ilmastonmuutoksen mukanaan tuomia ongelmia, kuten merenpinnan nousun. Pohjois-Saksan rannikkokin on muuttanut muotoaan. Ihmiskunta on myös kärsinyt laajoista ja tuhoisista tautiaalloista, kuten tuhkarokkoepidemiasta, joka on karsinut väestöä rajusti.

Monet nykyajan uhkakuvat ovat toteutuneet. Valtio ja hallitus kontrolloivat tiukasti mediaa, ja ihmisten terveystietoja tarkkaillaan heihin istutetun sirun avulla reaaliaikaisesti. Kätevää, jos saa esimerkiksi sydänkohtauksen, sillä sirun välittää jo ennakko-oireista tiedon hoitaville tahoille ja ambulanssi lähtee liikkeelle. Mutta systeemissä on tietysti varjopuolensa, vaikka vastustajien ääntä ei julkisuudessa juuri kuulu. Kaupunkien ulkopuolella on kuitenkin alueita, joissa asuu paralleeleiksi kutsuttuja ihmisiä. He eivät halua olla mukana systeemissä eivätkä anna asentaa terveyssirua itseensä.

Suomalaisen lukijan ällistykseksi romaanin päähenkilö on Liina Järvinen, jonka äidin suku on kotoisin Tampereelta. Romaanissa on lyhyt mutta Liinan elämän kannalta ratkaiseva takaumajakso, jonka Liina viettää Suomessa ja Tampereella.

Liina työskentelee Gallus-nimisessä yrityksessä, jonka tarkoituksena on tarkastaa valtiollisten lähteiden jakamaa informaatiota ja paljastaa sen todellinen luonne. Työ on vaarallista ja siksi huippusalaista. Edes Liinan vanhemmat eivät tiedä hänen todellista ammattiaan. Galluksen on perustanut yliopisto-opintojensa jälkeen Liinan nuoruudenrakastettu Yassin. Mukana ovat myös Özlem ja Olga, kumpikin Liinan luotettuja ystäviä. Silti kukaan heistä ei tiedä Liinan arkaluontoista salaisuutta.

Gallus ryhtyy tutkimaan tapausta, jossa naisen kerrotaan tulleen shakaalin raatelemaksi metsäalueella. Nainen on menehtynyt vammoihinsa. Uutinen haiskahtaa Galluksen väen neniin vahvasti, joten Liina lähetetään tutkimaan tilannetta paikan päälle. Sitten Galluksen omaa väkeä alkaa joutua tuhoisiin onnettomuuksiin. Ovatko he sohaisseet jotain liian arkaluontoista?

Mitä silmäni näkevät on siis polttavan ajankohtainen ja pelottavan todentuntuinen tulevaisuudenkuvaus. Beck ei selittele maailmaansa, vaan heittää lukijan suoraan keskelle tapahtumia. Takaumien kautta avataan jonkin verran Liinan henkilökohtaista menneisyyttä. Tapahtumat etenevät nopeasti, ja yleistunnelmaltaan romaani on synkeä ja painostavakin. Voiko tässä muka käydä jotenkin hyvin? Voiko oikeasti luottaa kehenkään?

Zoë Beck: Minun silmäni näkevät (Paradise City)
Suom. Anne Kilpi.
Huippu 2022. 300 s.
Kansi Taina Värri.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Pauli Jokinen: Jääleinikin kuolema

 

Laina Yli-Rautalammi surmattiin asuntoonsa Sepänkatu 19 Helsingissä 12. päivänä kesäkuuta 1932. 23-vuotiaan kampaajan pää oli hakattu murskaksi ja lopuksi hänet oli hukutettu kylpyammeeseen. Tekopaikalta löydettiin verinen miesten paita. Tapaus on edelleen selvittämättä. 

Tämä verinen tosielämän nuoren valkoisen naisen murha lukuisine epäiltyineen alkoi kutkuttaa suosittuna kävelyoppaanakin toimivan toimittaja-tietokirjailija Pauli Jokisen mielikuvitusta niin, että koronan hiljennettyä maailman hän päätti kirjoittaa sen ympärille esikoisdekkarinsa. Jääleinikin kuolemassa alkuasetelma seurailee historiallisia faktoja, eli kampaaja Laina Yli-Rautalammi löytyy asuntonsa kylpyammeesta raa’asti murhattuna.

Tästä helsinkiläisestä kerrostalosta
Laina Yli-Rautalammi löytyi
raa'asti murhattuna kesäkuussa v. 1932.

Jääleinikin kuolemassa Laina Yli-Rautalammen murhaa alkaa selvittää Helsingin rikospoliisin etsivä Arpia Haahti, joka on poliisivoimien harvoja punikkitaustaisia työntekijöitä. Työpariksi hänelle osoitetaan jyrkän oikeistolainen etsivä Nestor Frantsila, joka ei suostu menemään Helsingin punaisten kortteleiden lähellekään ilman dobermanniaan Adaa.

Murhatutkinnan tuoksinassa miehet enemmän tai vähemmän yrittävät ymmärtää toisiaan ja tutustua, koska työpariin luottaminen nyt kuitenkin on poliisityössä tärkeä edellytys. Kummallakin on takanaan ankaria menetyksiä toistakymmentä vuotta aikaisemmin käydyssä raa’assa sisällissodassa.

Laina Yli-Rautalammen tapaus vie Haahdin ja Frantsilan nopeasti mielenkiintoisille mutta varsin vaarallisille jäljille. Käy ilmi, että Laina on kampaajana työskentelyn ohella toiminut jonkinlaisena luksusprostituoituna, jolla on ollut asiakkaanaan melkoisen kiinnostava joukko vaikutusvaltaisia miehiä. Mutta onko Lainalla ollut vielä kolmaskin tulolähde? Mihin kaikkeen nuori nainen on hyödyntänyt valokuvaustaitojaan?

Seuratessaan vihjeitä ja johtolankoja Haahti päätyy Vallilan Voima -nyrkkeilyseuran harjoitussalille ja tutustuu Lainan kampaajatyötoveriin Raita Harmoseen. Kiehtova nuori nainen vetoaa Haahtiin vaarallisen vahvasti, ja pian hän huomaa olevansa ehkä rakastunut. Mutta onko Raita ollenkaan sitä, mitä sanoo olevansa? Murhajuttu on poikkeuksellisen kimurantti, eikä oikein mikään ole miltä näyttää. Ilmeisesti tapaukseen on sekaantunut myös ulkovaltojen edustajia.

1930-luvun alun Suomi ja Helsinki ovat kuin luotuja lähihistoriallisen dekkarin näyttämöiksi. Poliittinen tilanne on jännitteinen, rikollisuus rehottaa sodan traumatisoimassa maassa kieltolain nostettua kierroksia, poliisivoimat toimivat mitenkuten hyvin ohuen koulutuksen saaneen henkilöstön voimin ja EK eli suojelupoliisin edeltäjä Etsivä Keskuspoliisi vainoaa sumeilematta kaikkia kommunisteiksi epäilemiään. Meno on villiä, eikä väkivaltaa karteta tai poliisia kunnioiteta.

Pauli Jokinen myös tuntee Helsingin ja sen murhien historian kuin omat taskunsa, sillä hän on muun muassa kirjoittanut teoksen Helsingin murhahistoria (Into, 2020). Jääleinikin kuolemassa Jokinen soveltaa tietämystään tarinankerronnassa oivallisesti, ja miljöö on todellakin aito ja kiinnostava. Juonenpunonta Jokiselta sujuu mainiosti, ja Lainan murhan selvittelyn tuoksinassa niin poliisit kuin lukijakin hapuilevat moneen otteeseen pimeässä tai joutuvat tekemään kiperiä valintoja johtolankojen kesken.

Henkilökuvauskin toimii oikein mukavasti, ja enemmän kuin mielelläni lukisin lisää Haahdin ja Frantsilan rikostutkimuksista ja yksityiselämänkin kiemuroista Helsingissä. Toivottavasti siihen tarjoutuu jo pian mahdollisuus, viimeistään ensi vuonna.

Esikoisdekkaristi aloittamassa murha-
kävelyä hyytävässä Helsingissä
keväällä 2022.

Jokisen esikoisdekkarin ilmestymistä juhlistettiin pienessä piirissä jäätävän kylmässä keväisessä illassa viime viikolla kirjailijan vetämällä murhakävelyllä. Mikäli murhakävelyt tai muut opastetut Helsinki-kävelyt kiinnostavat, kannattaa vilkaista Walk Helsingin sivuja.

Pauli Jokinen: Jääleinikin kuolema
Myllylahti 2022. 335 s.
Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.
Kansi Kaisu Sandberg.

Arvostelukappale.

Kari Haakana: Välitön uhka

 

Kotimaisten esikoisdekkaristien ja uusien dekkarisarjojen aloitusosien järjestelmällinen haravointini jatkuu toimittaja, kolumnisti ja digimedia-asiantuntija Kari Haakanan toimintatrillerillä Välitön uhka. Kuten asiaan nykyään yhä useammin kuuluu, Välitön uhka on myös uuden Karhu-nimisen sarjan aloitusosa.

Välitön uhka alkaa veret seisauttavasti. Kylmän rauhallisesti tappaja ujuttautuu kerrostaloon, jonka yhdessä asunnossa asuu eduskunnan puheenjohtaja, entinen SDP:n pääministeri Varma Kinnunen vaimoineen ja pienine tyttärineen. Tappajan kohteena on Kinnusilla vierailulla oleva Azerbaidžanin opposition johtoon kuuluva Nadia Nurkadilova, mutta hän ei häikäile sivullisia uhrejakaan, vaan kuolleita on lopulta kuusi: Nurkadilova, tämän henkivartija Kari Lahti, yksi poliisi sekä Kinnusen vaimo ja pieni tytär sekä alemman kerroksen asunnon iäkäs omistaja.

Kuohuttavan tapauksen tutkintaa johtaa KRP:n rikoskomisario Jari Viinanen. Tehtävä ei ole helppo. Paineet saada tuloksia aikaan ovat kovat, mutta juuri mitään johtolankoja ei ole lukuun ottamatta tietoa, että iskussa käytetty ase on viimeisen tiedon mukaan kuulunut rikollisjengi Real Killerseille. Tähän oljenkorteen tutkijat takertuvat, mutta tie tuntuu edelleen olevan pystyssä.

Varma Kinnunen on musertunut perheensä kohtalosta. Hänelle ei ole epäselvää, kuka oli iskun varsinainen kohde, mutta se ei mitenkään lohduta häntä. Millaisessa maailmassa oikein elämme, jos toisen valtion valtaapitävät voivat teloituttaa vastustajiaan Suomessa piittaamatta edes siitä, keitä muita tapetaan samalla? Kinnunen alkaa laatia ovelaa kostosuunnitelmaansa, jonka toteuttamiseen hän tarvitsee asiantuntija-apua.

Sopiva mies tehtävään löytyykin pian. Kinnunen värvää ammattisotilaana yhdysvaltalaisessa turva-alan yrityksessä työskentelevän Jari Karhun, joka sattumalta on myös surmatun turvamiehenä työskennelleen Kari Lahden työtoveri ja hyvä ystävä. Karhu ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin ja tekee nopeasti vaikuttavaa tulosta. Kinnusen kostosuunnitelma alkaa hahmottua ja muuttua todeksi.

Haakana on sijoittanut tarinansa hyvin realistiselta haiskahtavaan Suomeen ja maailmaan, mutta ei ole käyttänyt edes johtavista poliitikoista oikeita nimiä. Kansainvälisen turvallisuuspolitiikan kiemurat, jotka ulottavat lonkeronsa sujuvasti meillekin, ovat siitä huolimatta pelottavan todentuntuisia.

Trillerin konventiot Haakanalla on hyvin hyppysissään. Toiminta edellä mennään, ja maskuliinisuus jyrää. Kirjan naiset ovat joko uhreja tai nipottavia jakkupukubyrokraatteja. Henkilöt ovat pitkälti taustattomia toimijoita, eikä sen paremmin Viinasen kuin Karhunkaan menneisyydestä tai mahdollisesta yksityiselämästä edes mainita mitään. Heistä ainakin Karhu kuitenkin on mukana sarjan myöhemmissäkin osissa.

Välitön uhka etenee tiukkatahtisesti, kuten kylmäävän trillerin tuleekin. Intensiteetti tosin hieman väljähtyy jossakin viimeisen kolmanneksen alkupuolella, kun Kinnusen kostosuunnitelman toteutusta valmistellaan. Loppuratkaisu ei enää pääse lukijaa yllättämään, eikä loppukiihdytys oikein vedä vertoja alkupuolen täyslaidallisille.

Tarinaa kerrotaan niin Viinasen, Kinnusen kuin Karhunkin näkökulmista ja kaikki ovat myös minäkertojia. Myös lyhyen prologin tappaja kuvaa tekojaan minäkertojana, joten oikeastaan minäkertojia on kaikkiaan neljä. Tiedän, että kirjailijoita ärsyttävät suunnattomasti neuvoja jakelevat harrastajakriitikot, mutta mietin kyllä ihan oikeasti, olisiko kerrontaa terävöittänyt, jos esimerkiksi Kinnusta olisikin kuvannut ulkopuolinen kertoja. Mene ja tiedä sitten. 

Minäkertojien jaksojen lomiin on sijoitettu lyhyitä uutissähkeitä, joissa taustoitetaan joitakin tarinassa esiin nousseita ilmiöitä tai kuljetetaan näppärästi juonta eteenpäin. Kiva ekstra on, että äänikirjassa nämä uutisklipit lukee Matti Rönkä.

Jos pidit Välittömästä uhasta, suosittelen Seppo Mustaluodon Janne Norrman -sarjaa.

Kari Haakana: Välitön uhka
Aula & Co, 2022. 256 s.
Äänikirjan lukijat Unto Nuora, Matti Rönkä.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

R. M. Rosenberg: Hakoisten Anna

 

Kirjat ovat lukijalle itsestään selvästi tärkeämpiä kuin niiden kirjoittajat, mutta aina välillä törmää teokseen, joka herättää kiivaan uteliaisuuden ihan joka suuntaan. On saatava tietää lisää tapahtumapaikoista ja -ajasta, henkilöistä ja heidän suhteestaan historiallisiin faktoihin ja – kirjailijasta. Miten hänen oma tarinansa liittyy romaaniin? Miten hän on saanut idean teokseensa?

R. M. Rosenbergin historiallinen romaani Hakoisten Anna aiheutti päässäni melkoisen surinan ja guuglettelu on ollut vinhaa kirjan kansien sulkeuduttua ja jo kirjaa lukiessanikin (ja kuunnellessa). Romaani sijoittuu Hämeeseen Hakoisten kartanoon vuosiin 1757–1762 ja sen päähenkilö on Anna Magdalena Lilliebrunn, joka naitetaan Hakoisten kartanon perijälle adjutantti (myöhemmin kornetti) Karl Gustaf Ugglalle syksyllä 1757.

Omat vajavaiset tietonsa on tunnustettava. En muista Hakoisten kartanosta ennen kuulleenikaan, mutta varmaa se ei ole. Monenlaista on jo ehtinyt unohtuakin, myönnetään. Heti kirjaan tarttuessani kuitenkin etsin Wikipedia-artikkelin, jossa kuvataan maineikkaan kartanon vaiheita ja josta löytyy muun muassa luettelo kartanon omistajista. Sieltä löytyy romaanin Annan aviomies Karl Gustafkin oikealta paikaltaan.

Omistajasukujen luettelosta löytyy myös romaanin kirjoittajan sukunimi Rosenberg. Ylen hyvästä taustoitusjutusta, jonka suosittelen lukaisemaan romaanin jälkeen, selviää, että Riikka-Maria Pöllä on kartanon nykyisen nuoremman isännän Max Rosenbergin puoliso. Koulutukseltaan Riikka-Maria Pöllä nyk. Rosenberg on filosofian tohtori, ja hän on tutkinut uuden ajan alun ranskalaisten naisten elämää, muun muassa muotia, asumista ja seksuaalisuutta.

Voi vain hämärästi kuvitella, millaista on olla historiantutkija ja asua tuollaisessa paikassa! Rosenberg on nyt siis tarttunut oman kotitilansa historiaan liittyvään historiallisen henkilön tarinaan ja rakentanut sen pohjalta kiehtovan historiallisen romaanin. Hakoisten Anna on lähestulkoon täydellinen oman genrensä edustaja. Se on viihdyttävä, aavistuksen romanttinen ja aistillinen, samaan aikaan realistinen ja historian faktoihin pitäytyvä, mielikuvitusta ja uteliaisuutta ruokkiva ja vaikuttava teos.

Rosenbergin asiantuntemus aikakauden ranskalaisesta kulttuurista on kudottu mukavasti tarinaan. Lilliebrunnin perheessä on ollut aikanaan ranskalainen neiti antamassa lapsille kotiopetusta, joten Anna osaa hyvin ranskaa ja saa vieläkin kotiopettajattarelta lähetyksiä Ranskasta, muun muassa paheksuttuja mutta ah niin himoittuja ranskalaisia romaaneja. Mutta kuten jälkisanoista käy ilmi, tämä osuus on kirjailijan mielikuvitusta. Myös kartanon ja säätyläisten elämäntapaa kuvataan romaanissa elävästi ja runsaasti.

Anna solmii avioliiton hyvin myöhään, sillä hän on jo 34-vuotias avioituessaan pikkuveljensä parhaan ystävän ja naapurikartanon pojan Karl Gustafin kanssa. Hän on myös viitisen vuotta aviomiestään vanhempi. Syitä Annan pitkään neitoaikaan paljastuu tarinan mittaan, mutta sanottakoon nyt tässä sen verran, että häneen on liitetty ikäviä juoruja, jotka ovat pilanneet hänen mainettaan.

Avioliitto on järjestetty, mutta siitä huolimatta Anna ja Karl Gustaf ovat ainakin kohtuullisen onnellisia liitossaan. Ihan helppoa avio-onnen säilyttäminen ei ole, sillä jostain (lukijalle käsittämättömästä) syystä anoppi ja naimissa oleva käly tuntuvat inhoavan ja vihaavan Annaa sydämensä pohjasta. Myös oma veli suhtautuu Annaan ja parhaan ystävänsä avioliittoon nurjasti. Lisää epämiellyttäviä asioita aviomiehen menneisyydestä ja suvusta paljastuu Annalle koko avioliiton ajan.

Hakoisten Anna on siis nykymääritelmän mukaan myös biofiktiivinen romaani. Sen henkilöistä suurin osa on historiallisia henkilöitä. Silti kyse on fiktiivisestä romaanista. Yksi ulottuvuus romaanin lukemisessa olikin alati päässä käynnissä ollut pohdinta, mitkä asiat perustuvat kirjallisiin lähteisiin ja tutkimustietoon, mitkä taas ovat kirjailijan mielikuvitusta. Ilahduttavasti Rosenberg avaa teoksen lopussa käyttämiään lähteitä ja kertoo, mitkä asiat ovat kyllä sinänsä tosia mutta eivät välttämättä liittyneet juuri rouva Anna Ugglaan tai Hakoisiin. Teoksen alussa on kattava henkilöluettelo, jota kannattaa vilkuilla säästellen ennen romaanin aloittamista.

Oikeasti eläneen ihmisen elämänkaari ei aina ole kovin helppo runko romaanille, mutta rouva Anna Uggla on ollut onnistunut valinta. Hakoisten kartanon arki ja juhla heräävät romaanin sivuilla kiehtovasti eloon, samoin Anna ja hänen lähipiirinsä. Vaikka kaikkien henkilöiden käytös tai ratkaisut eivät selitykään aivan loogisesti, ei se haitannut, vaan luin teosta ennen kaikkea kiinnostavana romaanina. Odotan kovasti jo lisää Hakoisten historiaan liittyviä tarinoita!

R. M. Rosenberg: Hakoisten Anna
Tammi 2022. 384 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.
Kannessa tuntemattoman taiteilijan teos Nuoren naisen muotokuva 1750-1760.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Paula Havaste: Laahus

 

Kun Reeta on kaksitoistavuotias, on kotona ruoka lopussa. Vanhemmat päättävät, että tyttö viedään Turkuun pikkupiiaksi kauppiaan talouteen. Reeta on samaan aikaan sekä innoissaan että kauhuissaan. Turku siintelee tytön mielessä kaukaisena, unenomaisena suurkaupunkina, jossa olisi hänellekin tarjolla mahdollisuus parempaan elämään. Mutta samalla se tarkoittaisi eroa kodista ja vanhemmista. Tuntematon pelottaa, eikä yhtään auta, että kylmäkiskoinen äiti kehottaa hyvästiksi tytärtään olemaan varovainen. Mitä pitää varoa ja miksi?

Syy kyllä aikanaan selviää viattomalle Reetalle. Piika on käytännössä isäntänsä omaisuutta, ja kun kauppiaan sisäpiika palaa kotiinsa maalle synnyttämään kolmatta aviotonta lastaan, on Reetan aika tyydyttää sekä kauppiaan että tämän pojan tarpeet.

Paula Havasten romaanin Laahus alussa oleva tarina Reetan piikomisajasta Turussa on tuttu lukuisista historiallisista romaaneista. Silti se saa jälleen kerran tuntemaan voimatonta raivoa. Miten ihmeessä on voitu ajatella, että raiskattu lapsi on itse syypää kohtaloonsa ja vieläpä raiskaajan houkuttelemiseen syntiin? Jopa omat vanhemmat ovat raivoissaan Reetalle, kun tämä on lähetetty takaisin kotiinsa tultuaan raskaaksi. Reeta on pilattu tyttö, portto ja huora, myös kirkon silmissä. Syntyvä lapsi on automaattisesti hyljeksittävä äpärä, mikä merkitään myös kirkonkirjoihin.

1500-luvun lopun Suomessa (tai muuallakaan) ei teini-ikää tunnettu. Lapset joutuivat pienestä asti tekemään töitä elantonsa eteen, kuten Reeta. Piikominen Turussa päättyi, kun hän tuli raskaaksi, mutta työ ei suinkaan siihen loppunut, päinvastoin. Sattuman kautta Reeta päätyy isovanhempiensa luo ja sieltä auttamaan kestikievarissa pahimpina kiirehuippuina. Jo eno on kertonut kytemässä olevasta kapinasta, mutta kievarissa Reeta on lopulta kasvotusten itsensä kapinajohtaja Jaska Ilkkaisen kanssa. Ilkkaisen intensiivinen sininen katse tavoittaa myös Reetan ja tuntuu porautuvan suoraan tytön sieluun asti.

Reeta on ahkera ja hoksaavainen nainen ankarasta kohtalostaan huolimatta. Hänellä on myös naisihmiselle poikkeuksellinen taito: Reeta osaa ajaa härkiä. Taidosta on hänelle vielä arvaamatonta hyötyä, kun kapinan aallot lyövät yli paikkakunnan ja hänen on tehtävä ratkaisunsa tulevaisuutensa suhteen.

Laahuksen ydintä on (köyhän) naisen aseman kertakaikkinen toivoton alisteisuus. Naimattomana elelevä kievarinisäntä tuskailee, että vaimo tekisi piikojen työt maksutta. Reetallekin asetelma on päivänselvä. Onpahan hän sitten vaimo tai piika, ankaraa työtä ja raatamista on edessä määrättömästi hamaan loppuun asti.

Toinen keskeinen teema on sota ja sodan ikiaikainen ketään säästämätön julmuus. Kapinajoukkojen ja huovien toimet ovat keskenään surullisen samanlaisia: viholliset tapetaan julmasti, naiset ja lapset raiskataan ja häväistään, irtain omaisuus ryöstetään ja kiinteä poltetaan. Ei tarvita juurikaan mielikuvitusta, kun vetää yhtäläisyysmerkkejä parhaillaan käytäviin sotiin. Menetelmät ovat täsmälleen samoja kiivaasta propagandasta alkaen.

Laahus-romaanin nimi viittaa kaikkien surujen ja murheiden muodostamaa laahusta, jota Reeta ja muut aikakauden ihmiset joutuivat kuljettamaan mukanaan läpi elämänsä. Sillä on myös oma konkreettinen merkityksensä tarinassa. Lukijan tulkinnan varaan jää, onko mukana ripaus yliluonnollista ulottuvuutta vai onko kyse vain Reetan kovia kokeneen mielen tepposista.

Laahus aloittaa uuden Nuijasota-sarjan, ja on mielenkiintoista nähdä, miten Havaste sarjaa kuljettaa tämän avausosan jälkeen. Historiallisia romaaneja on totuttu pitämään romanttisena viihteenä, mutta Laahus ei siihen muottiin solahda. Onneksi Reetankin varalle on elämä säästänyt edes pieniä onnen ja tyytyväisyyden hetkiä.

Paula Havaste: Laahus
Gummerus 2022. 428 s.
Äänikirjan lukija Jussi Lehtonen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.