maanantai 18. heinäkuuta 2016

Suomalaisia naisspefistejä naistenviikon kunniaksi



Naistenviikollahan tunnetusti sataa aina, joten on hyvä syy vetäytyä sohvannurkkaan hyvän kirjan kera. TuijaTa-blogin Tuija haastoi kirjabloggaajat mukaan naistenviikon viettoon, enkä minäkään voinut olla laittamatta lusikkaani soppaan. Lukuaikani on ollut viime kuukaudet kummallisesti kortilla ja kaikki liikenevä aika menee Johtolanka-kisaan lähetettyjen dekkareiden parissa, joten päätin osallistua hieman toisin kuin olin alun perin suunnitellut.

Viime viikolla kirjailija Maria Carolen Maria Calendula -blogissa ilmestyi listaus neljästäkymmenestä kahdesta suomalaisesta naisspefikirjailijasta ja heidän teoksistaan. Lista on mielenkiintoinen ja suosittelen sen läpikäymistä ja tekijöihin sekä teoksiin tutustumista lämpimästi. Maria valottaa listan syntyä muun muassa näin:

Listan ehdotukset olen saanut pääasiassa Twitterissä ja Facebookissa spefikirjallisuuden suurkuluttajilta. Listalla on spefiteoksia laidasta laitaan. Perinteisempää fantasiaa ja scifiä, suomikummaa, historiallisia tarinoita, lasten- ja nuortenkirjoja, nuorille aikuisille suunnattua paranormaalia romantiikkaa, uutta ja vanhaa. Listan pääpaino on 2000-luvulla… Listan teokset ovat kirjoja, jotka ovat paitsi hyvää kirjallisuutta, myös edustavat mainiosti genreään. Kukin kirjailija on mukana vain yhdellä teoksella, vaikka puolen tuotantoa olisi voinut mainita monilta kirjailijoilta: Sinisalo, Krohn, Leinonen, Holopainen… Kirjasarjoista on myös mainittu vain ensimmäinen osa, vaikka sarjat voidaan usein käsittää kokonaisuutena.

Pidän kovasti kaikenlaisista listoista, ja kävin tähän listaan käsiksi innoissani. Kovin paljon on hyvää luettavaa vielä jäljellä (yllätys?!)! Mutta mielihyväkseni huomasin, että aika paljon on listalla myös tuttuja nimiä, suosikkejanikin. Netissä kaikki on yhteistä (tietyin ehdoin), joten omin nyt tuon Marian listan ja muokkaan sen röyhkeästi omaan käyttööni.

Päätin julkaista listasta version, jossa ovat mukana vain ne kirjat, jotka olen lukenut ja joista olen kirjoittanut blogiin. Marian listassa on mukana kultakin kirjailijalta vain yksi teos, joten muutin tätä periaatetta omiin tarkoituksiini sopivaksi ja vaihdoin sekä lisäsin teoksia oman mieleni mukaan sellaisiksi, joista ole kirjoittanut esittelyn.

Myös omaa periaatettani mukailen, sillä otin mukaan kaksi kirjaa, joista olen kirjoittanut vain lehtiarvion. Nämä kirjat merkitsin tähdellä * . Otteet lehtiarvoista löytyvät tämän tekstin lopusta. Vielä harkitsin, olisinko ottanut mukaan myös Sofi Oksasen Norman, mutta en sitten tällä kertaa, vaikka spefiä se mitä suurimmassa määrin edustaa. Säästän juttuani vielä myöhempään käyttöön. Täydensin myös kirjailijalistaa apunani Hanna Matilaisen mainio teos Mitä kummaa, jonka sivuilta löytyy oikein hyvä suomalaisen spefin tekijä- ja teosluettelo. Spekulatiivisella fiktiolla tarkoitetaan kirjallisuutta, joka luo lukijalleen arkitodellisuudesta poikkeavan maailman”, määrittelee Matilainen. Sana spefi on siis lyhenne spekulatiivisestä fiktiosta.

Oikeastaan kaikkien listani kirjojen parissa olen viettänyt mainioita hetkiä. Olen matkannut toisiin maailmoihin ja aikoihin, pelännyt ja jännittänyt, itkenytkin hiukan ja nauranut, kokenut hämmennystä ja oivaltamisen iloa. Suosittelen ennakkoluulottomasti kokeilemaan!


Mutta tässä siis oma listani kotimaisista naisspefisteistä ja heidän teoksistaan:

Katri Alatalo: Mustien ruusujen maa -trilogia: Karnin labyrintti, Laulu kadonneesta saaresta, Kevääntuoja
Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
Carita Forsgren: Auringon kehrä*
Magdalena Hai: Gigi ja Henry -sarja: Kellopelikuningas, Susikuningatar
Anu Holopainen: Syysmaa-sarja: Welman tytöt, Sisarpuut, Viinikauppias, Yölaakso, Varjola, Matkalaiset
Lilian Kallio: Ugudibuu
Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Jenna Kostet: Lautturi, Marrasyöt
J.S. Meresmaa: Mifonki-sarja: Mifongin perintö, Mifonginaika, Mifongin mahti
Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja: Kesytön, Uhanalainen, Jäljitetty
Annukka Salama: Faunoidit-sarja: Käärmeenlumooja, Piraijakuiskaaja, Harakanloukku
Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Auringon ydin
Maria Turtschaninoff: Anaché
Seita Vuorela: Karikko, Viima
Mia Vänskä: Musta kuu
Helena Waris: Vuori**

***

Carita Forsgrenin toinen historiallinen romaani Auringon kehrä sijoittuu muinaiseen Egyptiin, farao Akhanjatin aikaan. Akhanjati esiintyy Mika Waltarin romaanissa Sinuhe, egyptiläinen nimellä Ekhnaton. Muutenkin Forsgren käyttää kirjassaan alkuperäisempiä nimityksiä, esimerkiksi Egypti on Kemet.

Akhanjati tai Ekhnaton oli erikoinen farao, joka yritti hallituskaudellaan muuttaa valtion uskonnon yksijumaliseksi auringon jumalan Ran palvonnaksi. Uudistushalussaan hän rakennutti valtakunnalle uuden pääkaupungin, mutta sen loiston aika jäi lyhyeksi, kuten faraon hallituskausikin.

Auringon kehrässä on kaksi päähenkilöä ja minäkertojaa. Toinen on Suomesta, Säbme-maasta kotoisin oleva tyttö, Päivänkehrä. Kuvauksen perusteella Päivänkehrä on alkuperältään enemmän saamelainen kuin varsinaisesti suomalainen. Hän kuuluu erikoiseen näkijäheimoon. Näkijän kyky on myös haluttua kauppatavaraa, ja Päivänkehräkin ryöstetään lapsena orjaksi.

Samaan aikaan kaukana Kemetissä varttuu erikoinen nuorukainen, josta myöhemmin tulee koko valtakunnan hallitsija Akhanjati. Monenkirjavien vaiheiden jälkeen Päivänkehrän ja Akhanjatin polut risteävät. Tältä osin romaania olisi ollut varaa tiivistääkin, sillä lukija on ensi sivulta tiennyt, että näin tulee lopulta käymään. Päivänkehrä kuitenkin joutuu sitä ennen mm. Troijan sodan käänteen todistajaksi, ja sivuja on kertynyt jo pari sataa.

Jo ensi tapaamisesta Päivänkehrä alkaa saada näkyjä, jotka ennustavat Akhanjatin ja hänen valtakuntansa tuhoa. Faraon puheille on kuitenkin vaikea päästä ja vielä vaikeampaa on saada hänet uskomaan, että Ra olisi hänet hylännyt. Päivänkehrä näkee faraon kaupungin kulissien taakse ja ymmärtää, miksi tuho on tulossa.

Auringon kehrä on toiveluettavaa, jos kaipaa historiallista viihdettä, jossa on mausteena romantiikkaa ja jännitystäkin. Mukana on myös feminististä väritystä sekä oikeudenmukaisuuden pohdintaa. Mitään ei kuitenkaan voi sille, että Waltarin Sinuhe kummittelee lukijan mielessä. Sinuhe mainitaan nimeltäkin, mutta hän on juuri tapahtuma-aikaan matkoillaan. Forsgrenin kieli on paikoin ärsyttävän nykyaikaista, ja henkilökuvauskin jää turhan ohueksi.

Carita Forsgren: Auringon kehrä
Otava 2010. 510 s.

***

Parikymppisen Lifin elämä saa oudon käänteen, kun hänet yllättäen irtisanotaan Saarnikaupungin turistirysästä, maanalaisista Katakombeista. Pomo Heli pakottaa Lifin ottamaan mukaansa kassasta suuren summan rahaa. Kummallisinta on, että Heli määrää Lifin lähtemään kiireesti Vuorelle ja kiipeämään sen huipulle.

Kaupungin keskellä kohoava Vuori on paitsi kaupunkilaisilta kiellettyä aluetta myös ainaisen sankan sumun peittämä. Huhut kertovat, että rinteillä sijaitsee hylätty hotelli, mutta sen enempää tietoa ei ole. Yllättäen Lif saa saman kryptisen ohjeen myös kasvatti-isältään O:lta.

Kun evakuointikäsky annetaan kaupunkiin, uskoo Lif lopulta, että hänen on kiivettävä Vuorelle Helin ohjeiden mukaan. Hitaasti hälvenevän sumun sekaan on pyrkimässä koko joukko muitakin. Mutta miksi niin monen muunkin naisen nimi on Lif ja useat miehet ovat Leif-nimisiä?

Kun matka kohti hotellia ja Vuoren huippua pääsee kunnolla alkuun, muuttuu meno entistä oudommaksi ja pahaenteisemmäksi. Kuka on salaperäinen, vaarallinen Loki, jota kohtaan Lif tuntee käsittämätöntä vetoa? Entä mistä on peräisin Vuoren rinteellä saalistava jättiläismäinen peto?

Palkitun kirjailijan Helena Wariksen neljännessä fantasiaromaanissa Vuori yhdistyvät skandinaavinen mytologia ja nykyaika kutkuttavalla tavalla. Ragnarökin eli maailmanlopun merkit ovat selvästi luettavissa tapahtumista, jos vain osaa katsoa. Mutta kuka tavallinen nykyajan ihminen voisi kuvitella olevansa valittu, jompikumpi muinaistarun mukaan henkiin jäävistä uuden ihmiskunnan esivanhemmista?

Suuri osa henkilöistä uskookin, että menossa on jokin tv-tuotanto, jossa viimeisinä ’henkiin jäävät’ palkitaan. Lifillä on kuitenkin syynsä uskoa, että tosi on kyseessä. Kilpailijajoukon harvetessa myös otteet Vuorella kovenevat, kun valitaan soveliainta paria finaalitaistoon.

Wariksen vetävä kerronta pitää lukijan tiukasti otteessaan viimeiseen kutkuttavaan virkkeeseen asti. Tarina ravistelee mukavasti pölyt ikivanhasta tarustosta.

Helena Waris: Vuori
Otava 2014. 317 s.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Kirjabloggaajien suviajot Kuopiossa

Kuluneella viikolla olen ollut kirjallisella sisäpiknikillä Juhani Ahon kanssa ja iltahämäräisellä hautausmaakävelyllä ihailemassa Minna Canthin kiiltävää hautapaatta. Sade ja viima eivät haitanneet tippaakaan kirjabloggaajien suviajoja Kuopiossa runon ja suven päivän merkeissä. Lämpimät kiitoshalaukset vielä emännille Amman lukuhetki
-blogin Aino-Maria, Tuulevin lukublogin Tuulevi, Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, DesdemOna-blogin Johanna ja Kirjanurkkauksen Satu! Toitte Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan ja minun kesääni aurinkoa ja lämpöä!

En enää edes muista, keneltä idea kesäisestä Kuopio-kokoontumisesta aikoinaan lähti, mutta kirjabloggareiden yhteisön aktiivisuudesta kertonee jotain, että idea ihan oikeasti toteutui. Kuopiolaiset kirjabloggaajat siis toimivat emäntinä ja järjestivät ohjelman meille vieraille. Alkuinnostuksen hieman laannuttua ja elämän realiteettien noustua pintaan paikan päälle Kuopioon siis saapui kokonaista kaksi vierailevaa bloggaajaa, mutta se ei tahtia haitannut.
Kirjavaihtareita tyrkyllä!

Alkulämmittelyksi oli siis tarkoitus kokoontua puistoon nyyttäripiknikille ja vaihtaa kirjoja. Sateisen ja kolean sään takia runon ja suven päivän iltapäiväpiknik oli siirtynyt Snellman kesäyliopiston suosiollisuuden ansiosta sisätiloihin. Levitimme siis kirjat ja eväät lattialle ja pöydille. Lämmittelyvaiheesta tunnelma kuumeni kuitenkin silmänräpäyksessä, kun paikalle asteli kesäpukuinen herrasmies kävelykeppiään heilutellen. Kirjabloggaajat, ainakin minä, hieraisivat silmiään ällistyneinä: keikarihan oli itse Juhani Aho!

Halattuaan ensin tervehdyksien kera läpi naisista koostuneen seurueemme Aho istahti sohvalle tarinoimaan kanssamme Kuopion kirjallisesta elämästä ja omasta hyvään vauhtiin päässeestä kirjailijanurastaan. Jutusteltavaa ja kyseltävää riittikin helposti ainakin tunniksi. Mikä kohtaaminen! Poskisuudelma vielä näin virtuaalisesti välitettynäkin sinne Kallaveden rannoille!
Kirjailijat Kirsi Pehkonen ja Marja-Leena Tiainen
kertoivat kirjoistaan
ja keskustelivat kanssamme kirjallisista aiheista.
Tunnelma oli lämmin ja avoin,
vaikka kuvasta ei sitä ehkä välitykään!

Ahon poistuttua seurueeseemme liittyivät kirjailijat Marja-Leena Tiainen, Kirsi Pehkonen ja Tatu Kokko, joista viimeksi mainittu oli sonnustautunut vaaleaan kesäpukuun… Valitettavasti kiireinen Kokko joutui poistumaan pian toisten saavuttua, mutta Tiainen ja Pehkonen kertoivat meille puolentoista tunnin ajan kirjallisesta tuotannostaan ja kirjoittamisesta sekä kirjojen julkaisemisesta ylipäätään.

Marja-Leena Tiaisen uusinta tuotantoa:
kolme nuorille kirjoitettua selkokirjaa
ja 'tavallinen' nuortenromaani Viestejä Koomasta.


 Aika vierähti kuin siivillä kuunnellen ja keskustellen, ja olikin onni, että kirjailijat liittyivät seuraamme vielä illallisellakin (kyllä, runsaan piknikin jälkeen siirryimme suoraan ravintolaan illalliselle!). Kirjoista ja lukemisesta riitti meillä juttua vaikka kuinka, mutta sitten alkoi illan lähestyvä jalkapallo-ottelu vetää kirjailijoita puoleensa bloggaajia enemmän.


Minna Canth pitää kuopiolaisia tiukasti silmällä.

Ennen yöpuulle vetäytymistä Aino-Maria kierrätti meitä vielä kirjallisella iltakävelyllä. Poikkesimme kurkistamassa Minna Canthin patsasta Minna Canthin tyylikkäässä puistossa. Sieltä vaelsimme vielä todelliseen toiviokohteeseen eli hautausmaalle ja Minna Canthin haudalle. Hautausmaamiljöö olikin todella vaikuttava uhkeassa vehreydessään.

Minna Canthin sohvakalusto!

Yön keräsimme voimia kukin tahoillamme, ja aamulla kello kymmeneltä tapasimme jälleen Kuopion korttelimuseon edustalla. Ohjelmassa oli seuraavaksi tutustuminen Minna Canthille kuuluneeseen esineistöön, jolla on kalustettu salonki museon päärakennuksessa. Mari toimi epävirallisena museo-oppaanamme ja luki esittelyt. Keskustelumme karkasi kovin maallisiin yksityiskohtiin pohtiessamme, miten kirjailija oikein toimi kirjoittaessaan lempipaikassaan eli keinutuolissa. Meistä vaikutti kovin hankalalta. Salongin sohvakalusto taas ei vaikuttanut kovin mukavalta, vaikka se esittelytekstissä sellaiseksi mainittiinkin. Tosin riippuu tietysti vertailukohdasta. Kyllä topattu tyylihuonekalu voittanee puukansisohvan pehmeydessä. 

Keinutuoli, joka kuulemma oli Minna Canthin
lempikirjoituspaikka.
Vaikuttaa epäkäytännölliseltä.


Museokierros jatkui sitten Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan merkeissä. Tuulevi oli etukäteen valikoinut otteita Kähkösen teoksesta Kuopion taivaan alla, jossa Kähkönen muun muassa kertoo Kuopion historiasta ja omista romaaneistaan sitä taustaa vasten. Eläydyimme romaanien tunnelmaan museoon rakennetuissa käsityöläis- ja työläisasunnoissa.


Kiitos kaikille suviajoihin osallisille! Tapaamisiin!

P.S. Kuopio on aivan mainio kirjallisuusturistikohde! Suosittelen lämpimästi ja voisin tehdä itse uudenkin matkan kohteeseen.


Lisätietoa suviajojen kirjailijavieraista ja vierailuun muuten vain liittyneistä kirjailijoista:

Tatu Kokko on kuopiolainen kirjailija ja kustantaja. Kannattaa ehdottomasti tutustua Kokon projektiin, jossa luetaan ääneen jännittävää nuortenkirjaa Rob McCool ja Krimin jalokivi. Myös Kokon Livekirjailija-blogi on seuraamisen väärtti! Tässä vaiheessa myös kiitokset kirjailijalle kirjalahjasta. Saimme nimittäin mukaamme kukin Heinäkuun päivä -nimisen romaanin. Sillekin pitää raivata lukuaikaa!



Monipuolisen kirjailijan Kirsi Pehkosen tuotantoon kannattaa paneutua kirjailijan kotisivujen kautta. Siellä on myös kirjailijan blogi. Itse olen lukenut toistaiseksi Pehkoselta vain hänen esikoisdekkarinsa Karhuvaaran uhri, jonka arvion julkaisen blogissani syksymmällä. Se siis osallistui viime vuonna Johtolanka-kisaan.

Marja-Leena Tiainen ei esittelyjä kaipaa, neljäkymmentäyksi julkaistua teosta kertovat riittävästi. Olen kirjoittanut blogiin Tiaisen teoksesta Khao Lakin sydämet, mutta lukenut olen aiemmin lukuisia muita. Suosittelen lämpimästi hänen Alex-trilogiaansa, joka on ajankohtainen jos mikään. Myös selkonuortenkirjat on tehty todelliseen tarpeeseen.

Sirpa Kähkösen tuotannosta olen vuodattanut pitkän tekstin ja erikseen Hietakehdosta ja Graniittimiehestä. Turha sanoakin, että Kähkönen on kirjailijaidoleitani. 

torstai 30. kesäkuuta 2016

Heli Kruger: Olen koskettanut taivasta



Pride-viikko jatkuu arkistojen kaivelun merkeissä. Vuonna 2005 ilmestyi pituushyppääjänä ja kolmiloikkaajana aiemmin menestyvää uraa tehneen Heli Krugerin esikoisromaani Olen koskettanut taivasta. Nuori, kaunis ja menestyvä Kruger oli myös median suosikkeja, eikä aina varmastikaan omasta mielestään kovin mukavalla tavalla. Urheilu-uran päätyttyä Kruger on julkaissut kaksi romaania, joista ensimmäinen liittyy myös kuluvaan teemaviikkoon lesbosuhteen kuvauksen perusteella. Kirjan aihe kohautti aikanaan ainakin lievästi, koska olisihan ollut herkullista vetää yhtäläisyysmerkit kirjailijan ja päähenkilön välille.

Lehtijuttuni lopussa kaipailen jatkoa Krugerin kirjailijanuralle, mutta toistaiseksi en ole lukenut kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyttä romaania Pidä minusta kiinni (Otava, 2007). 

Tässä siis 15.12.2005 Salon Seudun Sanomissa julkaistu juttuni:


Suomalaisen huippu-urheilun tähti Heli Kruger (Koivula) on tehnyt uuden aluevaltauksen ja julkaissut romaanin. Olen koskettanut taivasta herätti heti ilmestyttyään pienoisen kohun, sillä sen minäkertoja Venla tunnustaa heti ensimmäisessä luvussa olevansa lesbo.

Krugerin romaani on kuitenkin hyvin kiltti, jopa tyttökirjamainen tyyliltään, joten jos etsii estotonta lesboerotiikan kuvausta, pettyy varmasti. Venlan ja peruskoulunopettaja Inkan rakkaustarina on kuvattu kauniisti ja enemmän henkistä, ja jopa hengellistä, kuin ruumiillista puolta korostaen. Ennakkoluuloja ja pelkoa naiset kohtaavat kylliksi, vaikka eivät kovin julkisesti rakkauttaan tohdi osoittaakaan.

Parasta kirjan antia on huippu-urheilun kuvaus. Venla on pienenä osoittautunut lahjakkaaksi urheilijaksi, ja tie vie kohti maailman kärkeä. Kruger kuvaa intohimoisesti tunnetta, joka urheilijalla on, kun suoritus sujuu kaikin puolin täydellisesti. Toisaalta kirjasta paljastuu myös urheilun kääntöpuoli: ahnaat ja vaativat valmentajat, jatkuva itsensä piiskaaminen, tuloksia janoava yleisö ja jutunaiheita vaanivat toimittajat. Näitäkin asioita Kruger käsittelee lopulta kovin lempeästi.

Ulkoisilta ominaisuuksiltaan Venla muistuttaa Heli Krugeria, jonka kuvat niukoissa urheiluasuissa pituushypyn alastulopaikoilta ovat vielä hyvin muistissa. Tätä objektiksi joutumistakin Kruger Venlan kautta pohdiskelee.

Venlan urheilumenestys selittyy osaksi lesbouden kautta. Kun murrosikäinen tyttö huomasi oman erilaisuutensa, hän halusi tehdä kaikkensa estääkseen sen ilmitulon. Hänestä tuli kiltti ja ahkera suorittaja niin koulussa kuin urheilukentillä. Harrastuksen parista löytyivät sitten ensimmäiset ihastuksetkin, mutta ne oli pidettävä salassa. Vasta aikuisena Venla tulee ulos kaapistaan. Helppoa se ei ole. Julkinen lesbous vaarantaisi mm. uran urheilun huipulla, joten salailua on jatkettava.

Kruger kirjoittaa sujuvasti ja paikoin jopa runollisesti. Toisaalta Venlan kotiväen juureva pohjalainen murre ankkuroi tapahtumat tukevasti Vaasan seudulle. Kruger on kertonut maailmasta, jonka tuntee, mutta ei ole valinnut helpointa tietä. Erilaisuuden näkökulma on hyvin valittu, vaikka käsittelyssä olisi voinut uskottavuuden vuoksi olla parikin astetta enemmän rankkuutta. On mielenkiintoista nähdä, jatkaako Kruger kirjoittajana.

Heli Kruger: Olen koskettanut taivasta
Otava 2005. 226 s.


tiistai 28. kesäkuuta 2016

Gerry Birgit Ilvesheimo: Kuristajaviikunat

Meneillään olevan pride-viikon kunniaksi pöyhin hieman arkistojani. Eilen mainostin blogini somekanavilla vanhaa blogitekstiäni Tapani Heinosen upeasta romaanista Reunalla. Jos romaani on edelleen lukematta, kipin kapin kirjastoon. Lukukokemus on ravisteleva.

Ravisteleva lukukokemus oli toistakymmentä vuotta sitten myös Gerry Birgit Ilvesheimon romaani Kuristajaviikunat. Sen äärelle minut johdatti ystäväni, jolla oli selvästikin parempi tutka mielenkiintoisten teosten kentällä kuin minulla. Kiitos vinkistä edelleen, sillä kirja majailee hyllyssäni odottamassa uudelleen lukemista. Olisi mukava tarkistaa, miten ajan hammas on vaikuttanut teoksen tehoon. Vieläkö se onnistuisi sokeeraamaan lukijansa?

Innostuin kirjasta aikanaan niin, että ehdotin siitä juttua paikallislehden kulttuurisivuille, ja kelpasihan se. Alla vain muutamin korjauksin paranneltu arvioni teoksesta Salon Seudun Sanomissa vuonna 2003:





Gerry Birgit Ilvesheimon (ent. Ritva Ruotsalainen) romaani Kuristajaviikunat on kaiken kaikkiaan varsin hämmentävä lukukokemus. Harvoin, jos koskaan, on suomalaisessa kirjallisuudessa käsitelty näin avoimesti ja peittelemättä lesboutta ja siihen liittyvää alakulttuuria. Myös kaikki mahdolliset addiktiot seksistä huumeisiin ja pörssikeinotteluun ovat kirjan aiheita.

Kuristajaviikunoiden keskushenkilöinä on kolme erikoista siskosta. Vanhin sisar Sasha on kylmä perfektionisti, jolle elämä on liiketoimintaa ja suorittamista. Perheen koirakin ansaitsee hänen mielestään parempaa hoitoa kuin autistinen pikkusisko, onhan koira sentään arvokas rotueläin. Ea on perheen pehmo, ajattelija siinä missä Sasha on toimija. Ea muuttuu tarinan edetessä yhä enemmän Sashan kaltaiseksi ja jopa Sashaksi, mutta sisin säilyy haavoittuvana ja rakkaudennälkäisenä.

Siskokset pitävät Helsingin keskustassa isältä perittyä menestyvää eläinkauppaa. Sillinruotoon tukehtunut isä onkin teoksen ainoa mies Sashan satunnaista miesystävää lukuun ottamatta. Sisarusten välit ovat monin tavoin tulehtuneet, ja Sasha ihan vakavissaan ehdottaa autistisen Egiksen pistämistä lihoiksi. Kuviot menevät kuitenkin uusiksi, kun jääkaapista löytyy irtonainen ihmisen pää.

Ilvesheimo hätkähdyttää ja järkyttääkin lukijaa monella tasolla. Hän kuvaa elävästi erilaisia miljöitä ja useat repliikit ja ajatukset ovat herkullisia yhteydestään irrotettuinakin. Romaani suorastaan vilisee kaikkia elämän eri muotoja ja lajeja antiikin kirjallisuuden hirviöistä eläinten ja kasvien kautta koneiden ja elämän risteytyksiin. Ihmisen halu luokitella asettuu kyseenalaiseksi, kun selviä rajoja ei ole. Sukupuolijakokaan ei ole selkeä, on vain lukematon määrä muunnelmia.

Seksuaalisuus korostuu ihmissuhteissa. Erityisen vaikeaa on Ealla, jonka suhde tyttöystävään on väljähtynyt, mutta intohimon uusi kohde Iris on kylmä ja saavuttamaton. Ilvesheimon henkilöt ovat kuin skorpioneja, jotka väijyvät toisiaan myrkkypiikit pystyssä, tai kuristajaviikunoita, jotka imevät isäntäkasvinsa hitaasti tyhjiin.

Yksi romaanin henkilöistä toteaa, että ruumis tai pari elävöittää kummasti huononkin tekstin. Kuristajaviikunoihin ruumis tuo eloa, mutta murhan motiivit ja loppuratkaisu ovat juonen heikkoja kohtia. Liioittelu ja groteskius kuuluvat tekstin tyyliin, mutta liika on aina liikaa. Kirjoittajan oppineisuutta korostavia kirjallisia viitteitä on runsaasti eri suuntiin, vaikka läheskään kaikkia ei keskivertolukija varmaan edes tunnista. Jotain olisi voinut säästää tukeviinkin teoksiin.



Gerry Birgit Ilvesheimo: Kuristajaviikunat
Johnny Kniga Kustannus 2003. 236 s.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Pasi Luhtaniemi: Viattomat




Kylläpä tämän kirjan kauniit kannet suljettuani toivoin kiihkeästi, että se olisi luetettu
kielentarkastajalla tai perusteellisesti vielä kertaalleen oikoluettu ennen painamista! Pasi
Luhtaniemen Viattomat on nimittäin oikein kelpo jännäri omassa alagenressään, tuore ja
raikaskin, mutta lukemiseni tökkäsi alituiseen erilaisiin kielivirheisiin. Kunnon hiontakierros
olisi tehnyt teokselle todella terää.

Pitkään totuttelin myös Luhtaniemen erikoiseen kerrontaratkaisuun. Pääosa Viattomista on
minäkerrontaa. Puolet tästä on perinteistä minäkertojan käyttöä, jossa kirjan yksi
henkilöistä kertoo omasta näkökulmastaan tapahtumista. Puolet sen sijaan on jonkinlainen
omintakeinen sekoitus ulkopuolisen kertojan ja minäkertojan käyttöä. Minä kertoo
tapahtumista esimerkiksi sisarensa näkökulmasta mutta on myös itse kummallisesti läsnä tilanteissa:

Äiti ajoi koko matkan Kokonniemeltä näyttelypaikkakunnalle. Peetu istui Sprintterin hytissä siskon ja äidin välissä. Hän kuvasi sormillaan tien penkkoja. Pihla naputteli keskittyneenä jotakin tabletiltaan. Odotin, milloin puhelin ilmoittaisi, että olen saanut taas uuden viestin naapurin hullusta papasta. Tai ehkä Pihla olisi sittenkin lukenut jälleen uuden pikku uutisen mistä tahansa, mikä liittyi murhiin ja ruumiisiin, ehkä se oli tällä kertaa löytynyt vaikka hirtettynä autiotalosta, melkeinpä toivoin.

Kolmanneksi kirjassa on vielä perinteistä ulkopuolisen kertojan käyttöä jaksoissa, joissa näkökulma on eläköityneen rikoskomisario Eero Vuorelan. Sekavalta ja hämmentävältä siis vaikutti alkuun, mutta nopeasti tähän kyllä tottui. Mitä lisäarvoa se sitten teokseen tuo, on jo toinen kysymys. Minusta ei mitään merkittävää.

Kielivirheistä saa esimakua jo lukemalla kirjan takakannen. Esittelytekstissä toistuu Luhtaniemen varsin ärsyttävä artikkelin käyttö: ”Oli paettava, mutta mihin se pako voisi riittää.” Lisää artikkeleja, kongruenssivirheitä, puuttuvia possessiivisuffikseja, koittaa-verbin virheellistä käyttöä, relatiivipronominivirheitä ja niin edelleen on kosolti itse tekstissä. Paikoin tuntuu, että kirjoittaja ei ole osannut päättää, käyttääkö kauttaaltaan puhekieltä vai ei. Virheet eivät siis olisikaan virheitä vaan puhekielisyyksiä. Mutta selkeä rajaus puuttuu. Puhekielisyys istuu hyvin dialogeihin, päiväkirja- ja kirjeteksteihin, mutta varsinaisessa kerronnassa se häiritsee, ainakin näin puolinaisena.

Mutta nillitykset sikseen. Viattomat alkaa epilogilla, jossa nimeämätön tarkkailija näkee, miten mies upottaa naisen ruumiin järveen. Varsinainen tarina alkaa viisi vuotta myöhemmin, kun Kokonniemen kylän läheltä Petäisenjärveltä löytyy pohjaluotauksissa ruumis. Luuranko on ankkuroitu järven syvimpään kohtaan kivipainolla, joka on sidottu köydellä nilkkaan. Pyry Kronberg saa tiedon löydöstä Välimerellä seilaavalle rahtilaivalle, jolla hän on työskennellyt viisi vuotta armeijasta pääsynsä jälkeen. Viesti on sisarelta, Pihlalta, jota Pyry ei ole nähnyt kertaakaan kotoa lähtönsä jälkeen. Siskokin on jo aikuinen ja huolehtii Peetusta, autistisesta veljestä, äidin tehdessä taidetta ateljeessaan. Isä on lähtenyt perheestä jo parikymmentä vuotta sitten.

Kotitalon naapurissa sijaitsevan autiohuvilan on ostanut eläköitynyt rikoskomisario Eero Vuorinen vaimonsa Liisan kanssa. Vuorinen tutustuu pian naapurin erikoisiin nuoriin. Hän myös muistaa, että viisi vuotta aiemmin naapurustosta katosi kaksi kahdeksantoistavuotiasta nuorta, tyttö ja poika. Nyt järvestä löytynyt ruumis osoittautuu Anniksi, kadonneeksi tytöksi. Miten hän on joutunut järveen kivi nilkkaansa sidottuna ja kallo murskana?

Tätä arvoitusta keritään auki vähitellen kirjan mittaan. Luhtaniemi on rakentanut juonen taiten, ja ihmisten väliset suhteet ja menneisyyden tapahtumat aukenevat lukijalle, Pihlalle ja Vuoriselle kutkuttavasti pala kerrallaan. Tosin arvasin syyllisen jo aika varhain, mutta se ei sitten lopulta haitannut mitään. Mielenkiintoisempaa oli seurata, miten totuus paljastuu kenellekin, ja mihin kaikkeen voi itsekään lopulta luottaa. Mainio psykologinen trilleri! Luin kirjan yhdessä päivässä, mikä sekin kertoo tarinan imusta aika paljon.

Pasi Luhtaniemi: Viattomat
Kustannus Aarni 2015. 221 s.


Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.


perjantai 17. kesäkuuta 2016

Vetää kaikista ovista Sammatin Vaahterateatterissa



Yksi ikisuosikkini kotimaisista kirjailijoista on ehdottomasti Eeva Joenpelto. Olen vuosia sitten jo lukenut suurimman osan hänen tuotannostaan, ja Lohja-sarjasta tein aikoinaan jonkin seminaarityönkin. Elämän rouva, rouva Glad oli pääsykoekirjana, kun muinoin hain opiskelemaan Turun yliopistoon. Kirjoja nököttää rivi hyllyssänikin, ja osa on lainassa ystävillä. Työelämän muutokset ovat sittemmin kuljettaneet minut aivan Lohja-sarjan maisemien ytimeen, Lohjan keskustaan, sinne kalkin ja puun hajuiseen kaupunkiin.

Jos Eeva Joenpelto eläisi, hän täyttäisi tänään 95 vuotta. Syntymäpäivän kunniaksi Tuijata-blogin Tuija järjesti kirjablogeissa teemapäivän, jonka mittaan eri blogeissa on julkaistu juttuja Joenpellon teoksista. Itse lupauduin mukaan kesäteatterijutulla.




Joenpellon syntymäpäivä on luonnollisesti huomioitu hänen kotiseudullaan Lohjalla ja Sammatissa monin tavoin. Paikallinen harrastajateatteri, sammattilainen Vaahterateatteri on juhlan kunniaksi valinnut kesän näytelmäkseen Joenpellon romaanista Vetää kaikista ovista Jaakko Kivistön dramatisoiman tekstin. Esityspaikka jo itsessään on kokemisen arvoinen, sillä Sammatin Sampomäki sijaitsee Paikkarin torpan välittömässä läheisyydessä. Väliajalla voi käydä vilkaisemassa Elias Lönnrotin näköispatsasta, joka hieman absurdisti tönöttää torpan pihaniityn kupeessa.

Puitteet olivat siis kunnossa erinomaista säätä myöten (14.6.). Eikä näytelmä tuottanut pettymystä, päinvastoin. Koko pieni työporukkamme nautti täysin siemauksin illasta, ja me naisihmiset pyyhkäisimme salaa pari kyyneltäkin silmäkulmistamme.

Kivistö on tehnyt hyvää työtä tiivistäessään Joenpellon romaanista olennaisen. Romaani on toki omalla tavallaan aulis kääntymään näytelmäksi, koska siinä on runsaasti nasakkaa joenpeltomaista dialogia, jonka voi ja jota kannattaa hyödyntää sellaisenaan. Tosin tässä on sitten oma lisäkierteensä, koska Joenpelto on kirjoittanut dialoginsa pieteetillä paikallista murretta käyttäen. Harrastajanäyttelijälle haaste voi olla kova, ja siitä ainakin yksi seurueestamme antoikin pari kriittistä kommenttia. Lohjalainen ei sano ’Gröönruus’ vaan reilusti ’Röönruus’.

Muhevinta kieltä ja juurevinta murretta romaanissa ja näytelmässä käyttää Tilta Grönroos, suutarin punaleski ja kauppias Hännisen Salme-vaimon serkku. Tiltan rooliin on saatu mainio Marja Koski, jonka hoikka olemus ja räväkkä ulosanti sopivat kaikin puolin hienosti osaan. Salmen, jota näytelmässä esittää Tuija Latvakangas-Koivisto, ja Tiltan ystävyys on keskeinen näytelmän teema. Sota on heittänyt serkukset vastakkaisille puolille, mutta naisten ystävyys kantaa poliittisten kuohujen yli. Avioliitot, haaveet rakkaudesta ja lapset yhdistävät naisia.

Hännisen kaunis Anja-tytär (Taika Tenhunen) kihlautuu Lauri Julinin (Jyri Saatsi) kanssa. Lauri on Oskari Hännisen (Seppo Lehtelä) toivevävy, sitoohan avioliitto Hänniset tiukasti Julineihin, mikä parantaa Hännisen bisnesnäkymiä. Hänninen saa karvaasti kokea nahoissaan länsiuusmaalaisen sisäänpäinlämpiävyyden: vuosikymmentenkään asuminen paikkakunnalla ei tee muualta tulleesta samanarvoista syntyperäisten kanssa. Kun taustalla vielä on epämääräinen konkurssi, ei luotettavan miehen mainetta voi ansaita millään, ei edes kirkkoväärtinä.

Liian myöhään Anja tajuaa, ettei kunnollinen ja siloinen Lauri sittenkään ole hänelle se oikea. Punavankileiriltä juuri ja juuri hengissä selvinnyt Grönroosin Vieno (Arttu Keisala) sen sijaan tuntuu kummallisen voimakkaasti vetävän ylioppilasneitoa puoleensa. Tätä en muuten parikymppisenä lukijana voinut lainkaan ymmärtää!

Näytelmä siis seuraa uskollisesti romaanin tarinaa, mikä ainakin minusta on pelkästään hyvä asia. Kovin rohkeita poikkeamia tai tulkintoja en olisi toivonutkaan. Perinteinen toteutustapa sopii tähän tekstiin ja ympäristöön oikein hyvin. Vaahterateatterissa ei myöskään ole sorruttu liialliseen kuvittamiseen, kuten toisinaan harrastajateattereissa näkee. Lavastus on toteutettu huolella, ja tarpeistokin on koottu pääosin virheittä. Muutamia anakronistisia yksityiskohtia toki tarkkasilmäinen seurueemme esityksestä poimi.

Pidin kovasti siis Marja Kosken Tiltasta. Samaten minuun vetosi Mikko Jaakkolan esittämä kaupparatsu Matti Reima, ja Inkerin roolissa Mia Hakalakin on oikein luonteva. Seppo Lehtelä kauppias Hännisenä on myös oivallinen.


Sampomäelle suuntaaville vinkiksi, että ihan ensimmäiset penkkirivit eivät ole parhaat paikat, koska näytelmä tapahtuu myös katsomon sivuilla. Kannattaa siis kavuta hieman ylemmäs. Äänentoiston ansiosta kaikki kyllä kuuluu hyvin koko katsomoon. Muut vinkit kesäteatteriin kannattaa kurkata edellisestä jutustani!





***

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista
Dramatisointi Jaakko Kivistö, ohjaus Anna Rimpinen.



Lippu ostettu itse.

Kurkkaa myös juttuni Vetää kaikista ovista -äänikirjasta.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Käytännön vinkit kesäteatterikävijöille

Rakkaat blogiystäväni Katja Jalkanen Lumiomena-blogista ja Aino-Maria Savolainen Amman lukuhetki -blogista julkaisivat keväällä aivan mainion Korot kopisten – Käytännön opas kulttuuriviidakkoon -teoksen. Kirjaa en ole vielä kokonaan lukenut, ja se soveltuukin oikeastaan parhaiten kepeään selailuun ja satunnaisten makupalojen poimintaan. Sen pariin on mukava palata eri yhteyksissä, ja erityisesti takaosan Omat kulttuuriystäväni -osion haluan täyttää yhdessä ystävieni kanssa.

Korot kopisten -kirjassa on kuitenkin paha kulttuuriaukko. Siinä ei nimittäin lainkaan opasteta kesäteatteriyleisöä! Tätä aukkoa lähden nyt urhoollisesti paikkaamaan, alkaahan kesän teatterisesonki pian olla kukkeimmillaan. Innostuksen juttuuni sain, kun kävimme eilen työkaveriporukalla avaamassa kauden Vaahterateatterin esityksessä Sammatin Sampomäen kesäteatterissa. Itse näytelmästä lisää perjantaina, kun kirjablogeissa vietetään Eeva Joenpelto -teemapäivää.


Jos talvikaudet ovat kovin kiireisiä, teattereiden pukeutumiskulttuurit tuntuvat nykyisestä väljyydestään huolimatta ahdistavilta eikä kukkarokaan ole aivan pulleimmasta päästä, kannattaa ehdottomasti panostaa Suomen kesän mainion persoonalliseen kulttuuri-ilmiöön eli kesäteatteriin. Tarjonta on runsas ja monipuolinen, ja jokaiselle takuulla löytyy jotakin.

Olen yli viisitoista vuotta kiertänyt ahkerasti Salon alueen kesäteattereita Salon Seudun Sanomien avustajana. Kesä on ollut toimitukselle hankalaa aikaa, koska oma vakituinen väki pitää lomiaan ja toisaalta alueen yli kymmenen kesäteatteria puskee ensi-iltansa parin viikon sisällä ulos. Avustajallekin on siis ollut kysyntää, ja parhaimpina kesinä olen kesä-heinäkuun vaihteessa käynyt kolmessa ensi-illassa peräkkäisinä päivinä ja muutamana hajapäivänä vielä lisäksi. Sekään ei vielä yleensä ole riittänyt, vaan miehen, lasten (nyt jo aikuisten) ja ystävien kanssa olen käynyt ja käyn edelleen paljon eri kesäteattereissa.

Hanki liput ajoissa!

Jotkut seudun kesäteattereista ovat puoliammattimaisia, kuten Salon teatterin Vuohensaaren kesäteatterissa pyörittämä kesänäytelmä ja Teatteri Provinssin nykyään Mathildedalissa toimiva kesänäyttämö. Osa taas täysin harrastajavoimin tapahtuvaa toimintaa, joka jakautuu vielä useampaan alalajiin. Jotkut esittävät näytelmiä myös talvisin, kun taas toiset panostavat koko vuoden ponnistelut kesäkauteen. Taso vaihtelee myös hurjasti. Lippujen hintahaitari vaikuttaisi tänä kesänä venyvän 15 eurosta noin 25 euroon.

Kesäteatteriinkin haluavan kannattaa olla tarkkana, sillä monet pienet teatterit esittävät näytelmiään vain lyhyen aikaa, ja esimerkiksi Perniön Kirakan kesäteatterin näytökset ovat perinteisesti pyörineet vain yhden viikon ajan. Lippuja kannattaa ainakin pieniin teattereihin varata etukäteen. Ilahduttavan monilla alkaa olla jo nettivaraus tai -ostomahdollisuus.



Tarpeeksi vaatetta!

Pukeutumiskoodi kesäteattereissa on aivan toinen kuin tavallisessa sisäteatterissa. Koska kaikki tapahtuu ulkona, pukeudutaan ennen kaikkea sään mukaan. Tyylikkyydestä tingitään surutta. Kerrospukeutuminen on kovaa valuuttaa. Liikoja kerroksia voi kuoria pois, jos sattuu olemaan odottamattoman lämmintä (mikä on harvinaista!) ja lisäkerroksia pitää olla varuiksi mukana – tarpeeksi.

Hurjimpien kokemuksien joukkoon palelemisen saralta on muistiin jäänyt pari vuotta sitten samaiselta Sampomäeltä, kun päivällä kotoa lähtiessä ensin heitti räntäkuuron ja sitten auringon taas paistaessa lämpötila kohosi vaivoin + 6 asteeseen. Pitkät kalsarit, talvitakki, pipo, hansikkaat ja matkahuopa olivat tarpeen, ja silti oli loppuillasta todella kylmä. Selkään puhaltava pohjoistuuli kruunasi kokemuksen. Mutta näytelmä oli loistava!

Maalaiskesäteatteriin ei kannata lähteä korkokengillä, koska monet katsomot sijaitsevat vaikeakulkuisessa maastossa. Kivet, kannot ja kävyt ovat teatteripoluilla arkipäivää, ja sateisena kesänä lisänä saattaa olla kuraa ja liejuakin.

Suojaudu auringolta!

Kyllä kesäteatterissa on hikoiltukin. Muutamat paikalliset teatterit sijaitsevat sellaisessa paikassa, että hellesäällä yleisö sulaa muovituoleihinsa. Näin on ollut ainakin Perniön Kirakassa ja Somerniemen musiikkiteatterissa. Kummassakin aurinkolasit ja lippalakki ovat aurinkorasvan ohella tärkeitä varusteita ainakin iltapäivänäytöksissä, koska aurinko paistaa näyttämön takaa suoraan katsomoon.

Sadeviitta hakkaa sadetakin

Sade on kesäteatterin vihollinen. Monet pienet teatterit toimivat ilman katsomon ja näyttämön katosta. Siispä varustevalikoimaan kuuluu kunnollinen, hupullinen sadeviitta. Sateenvarjoahan teatteriyleisön seassa ei voi käyttää. Kertakäyttösadeviitta menettelee äärimmäisessä hädässä, mutta kestoversiota suosittelen. Viitta on takkia parempi, koska istuessa polvet pysyvät kuivina ja repunkin saa helman alle suojaan. Yleisö siis voi suojautua sateelta, mutta olenpa nähnyt esityksiä, joissa ukkoskuuro yllättää kesken laulukohtauksen ja näyttelijät jatkavat muina miehinä suut ja silmät sadevettä täynnä!

Hiivatin hyttyset!

Jos ei sada tai tuule (tai molempia), kesäteatteriyleisöä piinaavat itikat, erityisesti hyttyset ja päiväaikaan myös paarmat. Viisas varautuu hyttyskarkotteella, mikäli koko kehoa ei ole peitetty vaatteilla. Siltikin itikat vainoavat erityisesti nilkkoja. Kovin heinikkoisilla kesäteatterialueilla saattaa olla myös punkkeja. Karkotteista kannattaa valita tuoksuton vaihtoehto kanssaihmisten takia, jos sattuu luottamaan sellaisten tehoon.

Eniten hyttysiä on ollut Vaskion Teatteri Puutaivaan esityksissä, joiden ensi-ilta on usein ollut jo kesäkuun puolivälin paikkeilla. Paikkakin on otollisen metsäinen.



Oheispalvelut

Isoissa kaupunkikesäteatterissa oheispalvelut ovat lähes talviteatteritasoa. Maalla on yleensä toisin. Kesäteatterin tunnelmaan kuuluu ehdottomasti kaasugrillissä tirisevä makkara ja pumpputermarista valutettu kahvi. Kylkeen saa tavallisesti kotona leivottua kahvileipää. Antimet nautitaan pystybaarissa koivun juuressa. Alkoholitarjoilua ei yleensä ole.

WC-käynnit kannattaa minimoida, sillä saniteettitilat ovat usein rajalliset ja alkeellisetkin, ja monesti pääsee verestämään puucee-muistojaan. Naulakkomaksua ei ole, koska teatterissa istutaan niissä vaatteissa kuin on paikalle tultu. Hyvin palvelevissa teattereissa tarjotaan yleisölle ilmaiseksi lainattavia istuinalusia, mutta konkareilla on yleensä oma solumuovinen istuinalusta mukanaan. Se lämmittää mukavasti, eikä penkin kosteuskaan haittaa.

Pittoreskit miljööt

Monet maalaiskesäteatterit sijaitsevat persoonallisissa ja kokemisen arvoisissa ympäristöissä. Samalla kun miljöö antaa mahdollisuuksia erilaisiin ratkaisuihin itse esityksessä, se voi tuoda omat haasteensa katsojille.

Mathildedalissa ja Vuohensaaressa ollaan meren tuntumassa vaikkei ihan rannassa. Kauniilla säällä maisemat ovat upeat, mutta kylmänä päivänä mereltä puhaltaa kostea ja kylmä puhuri suoraan katsojien ytimiin. Suomusjärvellä SuoNäppien näyttämön kupeessa on vanha louhoslampi, jossa on soudeltu ja uitu lukuisissa näytelmissä. Perniössä näyttämön takana on kaunis patolampi. 



Seudun sympaattisin teatteri taitaa olla Kiikalan KiPiNät-teatteri, jonka näyttämö sijaitsee vanhassa hiekkakuopassa keskellä metsää. Ensimmäistä kertaa teatteriin matkaavilta vaaditaan lujaa uskoa: siellä se teatteri on, aja vain eteenpäin (ja muutaman talon pihan läpi). Teatterin lisäksi hiekkakuopassa pitää majaa metsästysseurojen ampumarata. Teatterin miljöö on varmasti Suomen rumimpia (ks. kuva alla). Toisaalta kuopan kaltevaan reunaan on saanut rakennettua nousevan katsomon. Mitä siitä, että kuivina kesäpäivinä hiekka pöllyää näyttelijöiden jaloissa iloisesti.

Kiikalan ampumaradan kupeessa on Kiikalan KiPiNät -teatterin näyttämö.
Kuva viime kesältä (2015).
Taustalla näkyy katsomo, etualalla lavasteiden taustaa.



Muistilista:

  • etukäteen hankitut liput tai käteistä rahaa lippujen ostoon kassalta
  • navigaattoriin tarkistettu teatterin osoite
  • käteistä rahaa väliaikatarjoiluun ja käsiohjelmaan
  • nenäliinoja
  • sadeviitta
  • hyttyskarkote
  • aurinkolasit ja lippalakki
  • aurinkovoidetta
  • istuinalusta
  • retkihuopa
  • riittävästi lämmintä vaatetta, tarvittaessa pipo ja hanskat, eikä toppatakkikaan ole aina liioittelua
  • wc-käynti kotona ennen lähtöä
  • avoin mieli uusille elämyksille


Näillä eväillä kokemattomampikin selviytyy kesäteatterikokemuksestaan, myös maalaiskesäteatterissa. 

Lisätietoa kesän kesäteatteritarjonnasta.

Mitkä ovat Sinun kesäteatteritärppisi tänä vuonna?


***

Katja Jalkanen & Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten – Käytännön opas kulttuuriviidakkoon
Avain 2016. 168 s. 

Ostettu.