Dekkariviikko kirjablogeissa 9.–15.6.2025 - Tule mukaan!

Kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen tänäkin vuonna, sillä kesäkuussa kirjablogeissa luetaan ja kirjoitetaan taas dekkareista kokonaisen dekkariteemaviikon ajan eli 9.–15.6.2025. Kirjablogeissa vietetään kesäkuista dekkariviikkoa jo yhdettätoista kertaa!

Dekkariviikkoon ovat tervetulleita kaikki (kirja)blogit ja tietenkin koko (kirja)some kaikenlaisilla dekkariaiheisilla jutuillaan ja postauksillaan.

Osallistuminen tapahtuu näin:

Ilmoittaudu mukaan tämän blogijutun kommenteissa viimeistään 8.6.2025. Jätä ilmoittautumiskommenttiisi blogin nimi tai linkki, jonka avulla blogiin löytää. Minä lisään blogisi linkin sitten tämän jutun osallistujalistaan.

Julkaise dekkariviikon kuluessa ainakin yksi teemaan sopiva blogijuttu. Ylärajaa ei ole, joten voit vapaasti lukea ja kirjoittaa dekkareista niin paljon kuin haluat. ’Virallinen’ sometunniste on #dekkariviikko. Käytä sitä mahdollisimman runsaasti. Myös tämän jutun otsikkokuvana toimivaa logoa ja alla olevaa versiota saa vapaasti ja mielellään käyttää blogijutuissa ja somenostoissa.

Käy uudestaan blogissani teemaviikon jälkeen ja jätä 17.6.2022 julkaistavaan koostejuttuni kommentteihin linkit omiin dekkariviikon juttuihisi, mikäli en ole niitä siihen huomannut nostaa.

Miten #dekkariviikko sujui viime vuonna? Kurkkaa komea dekkarivinkkilistaus täältä.

Dekkariviikolla mukana v. 2025:

Hemulin kirjahylly
Ja kaikkea muuta
Jokken kirjanurkka
Kirjaimia
Kirjarouvan elämää

Kirjasähkökäyrä
Kirjojen kuisketta
Kirjoja napit korvissa
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa

Kupliva maailmani
Kuunnellut äänikirjat
Tarukirja
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Kirsin kirjanurkka

Murhaavan hyvää kesää kaikille ja tervetuloa mukaan viettämään #dekkariviikko'a kirjablogeissa!

Mikko Koivusalo: Nuku nuku nurmilintu

 

Oli mukava yllätys, että Suomen dekkariseuran Johtolanka-raati myönsi vuoden 2025 esikoisdekkarikunniakirjan pienen Momentum Kirjat -kustantamon julkaisemalle Mikko Koivusalon dekkarille Nuku nuku nurmilintu. Suomen kustantamokenttä on viime vuosina kokenut melkoisen rajua keskittämistä, eikä pienien itsenäisten toimijoiden osa varmastikaan ole helppo. Kaikki noste lienee siis tervetullutta.

Johtolanka-raati perusteli valintansa seuraavasti:

”Mikko Koivusalon Nuku nuku nurmilintu on todella vetävä esikoinen. Monipolvinen juoni ja hyvät kehitelmät tempaavat lukijan mukaansa. Kirjan henkilögalleria on monitahoinen ja poliisityön kuvaus on uskottavaa. Tarinan käänteet ja juonen koukut tarjoavat lukijalle haasteen, jossa syyllinen tai syylliset eivät ole ilmeisiä. Dekkari käsittelee monia inhimillisen elämän teemoja, ja kirjailijan ote aiheisiin on raju mutta tuore. Koivusalon teksti on helppolukuista, ja juoni pitää lukijan mielenkiinnon hyvin yllä. Kirjailijan tulevia kirjoja kohtaan voi asettaa suuria odotuksia, jos hän jatkaa tällä vetävällä tyylillä.”

Olen yrittänyt pysytellä kartalla ainakin kotimaisista esikoidekkareista ja sarjojen aloituksista (ja yritän edelleen, joten olkaa kustantamot yhteyksissä, kun esikoisdekkareita julkaisette!), mutta siitä huolimatta tämä Mikko Koivusalon Turkuun sijoittuva dekkari oli päässyt livahtamaan ohi silmieni. Kun kirja sitten palkittiin, päätin hankkia sen luettavakseni. Vuodenvaihteen tienoilla teosta ei ollut vielä saatavana äänikirjana (ilmestyy 15.5.2025) ja Vaski-kirjastojen varausjono vaikutti pitkältä, joten päädyin ostamaan kirjan itselleni.

Johtolanka-raati mainitsee palkitsemisperusteluissaan, että teoksen ’henkilögalleria on monitahoinen’. Tätä en suinkaan lähde kiistämään, vaan pikemminkin olisin toivonut jonkinlaista henkilöluetteloa tai sukupuuta lukijan henkiseksi tueksi. Oma lukemiseni meni myöhemmin paljastuvasta syystä turhankin katkelmalliseksi, joten ihmissokkeloissa suunnistaminen kävi paikoin työlääksi.

Keskiössä on rovasti Voitto Ansamaan perhe ja lähipiiri muutenkin. Prologissa Ansamaan entinen vaimo ja tämän uusi aviomies kokevat väkivaltaisen kuoleman kotonaan. Kahta vuotta myöhemmin kotihoitaja Jelena ja käärmeasiantuntija professori Tuhkala löytävät rovasti Ansamaan kuolleena sängystään. Osoittautuu, että huonokuntoinen, käytännössä kuolemansairas rovasti on murhattu omassa kodissaan.

Professori Tuhkala tutustui rovastiin netin käärmefoorumilla sen jälkeen, kun Ansamaa hankki itselleen kalkkarokäärme Oilin. Tuhkala on opastanut ja auttanut tuoretta käärmeharrastajaa, ja erityisesti käytännön apu on ollut tarpeen rovastin sairastuttua. Kukaan perheestä ei suostu olemaan myrkkykäärmeen kanssa missään tekemisissä, ja Oilin käytössä onkin käärmehuoneeksi muutettu vaatehuone, jonka ovea pidetään visusti lukossa.

Käy ilmi, että aika monella on avain rovastin asuntoon ja että ainakin yksi vara-avaimista on kadoksissa. Epäiltyjen joukko on laaja ja monenkirjava. Samoin erilaisten alibien, todistajanlausuntojen ja salaisuuksien määrä on mittava.

Kyse on siis esikoisdekkarista, mutta Koivusalo ei juurikaan esittele lukijalle tutkintaa aloittavaa ryhmää. Alkuun lähdetään ikään kuin poliisit olisivat jo valmiiksi hyvinkin tuttua porukkaa. Omituisin lisä tutkintaryhmässä on nuoren poliisi Amos Kedirin anoppi Kuikka, joka on eläköitynyt turkulainen rikospoliisi. Enemmän tai vähemmän esihenkilöidensä hyväksymänä Kedir konsultoi säännöllisesti anoppiaan, jolla lopulta on ratkaiseva osuutensa monimutkaisen rikosvyyhdin selvittelyssä. Kyseessä on siis jonkinlainen poliisin ja epävirallisen tahon hedelmällinen mutta reaalimaailmassa laiton yhdistelmä.

Tarinassa on todellakin käänteitä ja juonessa koukkuja vähintäänkin riittämiin, eikä lukijalla ole käytännössä mitään mahdollisuuksia päätellä syyllistä. Ei sitä ole oikeastaan poliisillakaan, joten ruumiita ehtii tulla muutamakin ennen loppukiihdytystä. Mukana on harhautuksia, saatujen ratkaisevien tietojen kertomatta jättämistä (mitä en arvosta dekkarikerronnassa), nimeämättömänä pysyttelevän henkilön minämuotoista vuodatusta (mikä on verrattain kulunut keino, jonka käytölle pitää olla aivan erityinen syy, eikä nyt ollut), runsaita näkökulmavaihdoksia ja juonen sivurönsyjä viemässä lukijan ja poliisinkin huomiota.

Koivusalo käyttää taitavasti Tšehovin ase -tekniikkaa. Dekkarin alussa kalkkarokäärme Oili saa jokseenkin paljon huomiota, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän se tuntuu vaipuvan unholaan. Käärmeitä syvästi inhoavana lukijana olin tästä kiitollinen ja toivoin, ettei Oili enää kiemurtelisikaan näyttämölle. Tämä toiveeni ei toteutunut.  Ofidiofobiaa potevalle lukijalle dekkarin viimeiset käänteet ovat miltei liikaa. YÄK! Loppuhuipennus on toki kirjoitettu taitavasti, mutta itselleni sen lukeminen oli miltei ylivoimaista.

Jostain syystä omat tunnelmani jäivät tämän esikoisdekkarin suhteen laimeahkoiksi (noita vahvoja inhonpuistatuksia lukuun ottamatta). Tunnistan ja tunnustan Johtolanka-raadin huomiot monipolvisesta juonesta, mutta jotenkin en vain päässyt tarinan imuun. Henkilöitä ja näkökulmia on niin paljon, että oikein keneenkään ei tule kunnolla ulottuvuuksia ja syvyyttä, ei edes Kediriin ja Kuikkaan, joita oletan mahdollisen tulossa olevan sarjan vakiohenkilöiksi. Heihin ainakin itse olisin valmis tutustumaan paremminkin.

Valitettavasti lukukokemukseeni vaikutti osaltaan myös teoksen fyysinen ominaisuus, jolle kirjailija ei tietenkään ole voinut mitään. Kyseinen kirja on esineenä hankalakäyttöinen, koska se on nidottu ja liimattu niin tiukaksi, että sitä joutui lukiessaan hellittämättä pitämään auki. Huomasin ärtyväni tästä joka kerta kirjaan tarttuessani. Siksi siihen ei aina tullut tartuttuakaan, vaikka olisi ollut hetki aikaa lukea, ja homma pääsi turhaan venahtamaan, mikä taas teki hallaa juonen ja henkilökaartin kannoilla pysymiselle.

Mikko Koivusalo: Nuku nuku nurmilintu
Momentum Kirjat 2024. 379 s.

Ostettu.

Virginie Grimaldi: Hyvä elämä

 

Virginie Grimaldi (s. 1977) on Ranskan myydyimpiä kirjailijoita. Grimaldi perusti vuonna 2009 Femme Sweet Femme -nimisen blogin (2009–2018), jonka ansiosta hän pystyi aloittamaan ensimmäisen romaaninsa kirjoittamisen. Ensimmäisiä Grimaldin teoksia luonnehdittiin chick litiksi ja hyvänmielen kirjallisuudeksi. Esikoisromaani Le premier jour du reste de ma vie ilmestyi vuonna 2015.

Suomeksi Grimaldin romaaneja on ilmestynyt toistaiseksi neljä kappaletta. Kansikuvia katsellessani huomasin, että ne näyttävät kyllä tutuilta, eli olen niitä katalogeissa ja somessa nähnyt, mutta en ole tullut koskaan tarttuneeksi. Tuoreimmasta eli Hyvä elämä -romaanista sain arvostelukappaleen kustantajalta, ja sen innoittamana päätin kuunnella sen äänikirjaversion.

Varhaiskeski-ikäiset sisarukset Emma ja Agathe tapaavat muutaman vuoden tauon jälkeen toisensa. Rakastettu isoäiti on kuollut, ja heidän lapsuutensa turvasatama Baskimaalla on menossa myyntiin. He haluavat vielä kerran viettää yhden ihanan viikon hyvien muistojensa parissa. Ainakin Emma toivoo, että viikko myös korjaisi heidän turhaan rikkoutuneet keskinäiset välinsä.

Nykyhetken kuvauksen lomassa kulkevat takaumat, joissa siskokset ovat vuoron perään äänessä. Takaumat alkavat vuodesta 1985, jolloin Emma on viisivuotias ja Agathe syntyy. Näiden osien kautta lukijalle avautuu näkymä naisten lapsuuteen ja nuoruuteen. Samalla selittyy, miksi Emma on aina ollut niin suojeleva pikkusiskonsa suhteen ja miksi välit aikanaan rikkoutuivat.

Millaisista tapahtumista ja traumoista on kyse, paljastuu siis vähitellen. Niitä en lähde tässä nyt enempää avaamaan, sillä niiden hidas kuoriutuminen esiin on keskeinen osa romaanin viehätystä. Rakenne jo itsessään erottaa tämän teoksen kevyimmästä viihteestä.

Kieltämättä omat odotukseni olivat hieman vinossa teoksen suhteen. Odotin jotain kepeää ja hauskaakin, mutta sain hyvin käsiteltyä ja kauniisti kirjoitettua elämän tummaa puolta kuvaavan kertomuksen. Huumoriakin toki on mukana keventämässä. Lopussa itkin pikkuisen.

Kyse on pohjimmiltaan sisaruudesta, keskinäisestä huolenpidosta ja ystävyydestä. Mielenkiintoisesti Emman ja Agathen ikäero ja luonteiden erilaisuus johtaa heidän muistojensa erilaisuuteen. He ovat eläneet samassa perheessä hyvin tiiviisti yhdessä, mutta miltä kaikki näyttää jälkikäteen, kun yhdessä muistellaan. Kyse on myös vanhempien ja lasten suhteesta. Lapset ovat ällistyttävän lojaaleja vanhemmilleen. Mutta miksi Emma ei voi antaa anteeksi äidilleen, vaikka Agathe voi? Sekin saa uskottavan selityksensä.

Virginie Grimaldi: Hyvä elämä (Une belle vie)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings.
Otava 2025. 314 s.
Äänikirjan lukija Satu Paavola.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tapani Heinonen: Psalmien kuiskaajat

 

Sunnuntai-iltana 17.5.1953 Annikki Vaara, 17-vuotias kalmujokilainen kirkkoherranviraston kanslisti, pyöräilee synkeällä metsätiellä seuroista kohti kotiaan. Saman vuoden lokakuussa hänen ruumiinsa löytyy suohaudasta.

Tapani Heinosen psykologisen jännitysromaanin Psalmien kuiskaajat takakansitekstin lopussa todetaankin, että fiktiivinen teos pohjautuu väljästi Kyllikki Saaren murhatapaukseen. Sen tosiaan jopa kaltaiseni tosielämän rikoksista kohtalaisen vähän kiinnostunut lukija tajuaa viimeistään jo ensimmäisiltä sivuilta.

Romaanin tarina käynnistyy pari vuotta ennen kulminaatiopistettä eli vuoden 1953 tapahtumia. Kalmujoen seurakunta on saanut pappilaan uuden kirkkoherran perheineen. Kirkkoherra Kaarlo Sarasten maine ei ole parhaasta päästä, ja karu tosiasia on, että avioliitto alkaa pahemman kerran rakoilla. Rouva päättää hakea äidinkielen lehtorin virkaa naapuripitäjästä ja päätyy asumaan viikot poissa kotoa. Kirkkoherra ei siitä pahastu, koska suhde pappilan piian kanssa alkaa olla kuumimmillaan.

Kylän juorumyllyt kiihtyvät, kun rippikoulusta juuri päässyt Annikki Vaara palkataan kirkkoherranviraston kansliaan kirjoittamaan puhtaaksi kirkonkirjoja. Valitettavasti juorut ja huhut eivät ole väärässä. Niljakas kirkkoherra on iskenyt silmänsä uuteen kohteeseen. Miesparka ei tietenkään voi himoilleen mitään, eivätkä nuoret Annikin kaltaiset tytöt uskalla vastustella.

Aika on muutenkin levoton ja pohjalaiskylän ilmapiiri painostavan latautunut. Kylillä liikkuu koko joukko miehiä, joiden sotakokemukset ovat tuoreessa muistissa. Mielenterveys horjuu monella, eikä viinasta juuri ole lääkkeeksi, vaikka sitä kovasti yritetään parannuskeinona käyttää. Nuoria tyttöjä ahdistellaan monin tavoin, eikä sitä pidetä edes kovin vakavana asiana. Nuoret käyvät tansseissa ja seuroissa. Annikki on uskovainen, joten hän valitsee mieluummin seurat.

Lukija tietää siis koko ajan, mitä kohtalokasta tapahtumaa kohti ollaan menossa. Pohjustus on pitkä ja perusteellinen. Näkökulma vaihtelee tiuhaan valottaen eri osapuolten tunnetiloja ja tekemisiä. Lopulta itse murha ja sitä seuraavat tapahtumat suolla jäävät armollisesti peittoon.

Ratkaisevan toukokuisen sunnuntai-illan jälkeen tarinaan tulee lisää aikatasoja niin, ettei kerronta enää etene kronologisesti. Lukijalta pidetään tiettyjä käänteitä tarkoituksella salassa. Mukaan tulevat myös viranomaisten näkökulmat, kun poliisitutkinta kuulusteluineen käynnistyy.

Tosielämässä Kyllikki Saaren murha on edelleen ratkaisematta. Se on Suomen rikoshistorian tunnetuimpia ellei tunnetuin tapaus. Psalmien kuiskaajat -romaanin kannet suljettuani avasin Wikipedian ja luin pitkän ja seikkaperäisen artikkelin Kyllikki Saaren murhatapauksesta, jonka yksityiskohdista eikä kaikista suurista linjoistakaan minulla ei ollut kovinkaan tarkkaa käsitystä. Yllätyin, miten moni yksityiskohta täsmää Heinosen fiktiivisen teoksen sisällön kanssa. Romaanissa on mukana miltei kaikki, mitä asiasta Wikipedian laajassa ja huolella lähdeviittein varustetussa artikkelissa kerrotaan. Kirjailija on perehtynyt tausta-aineistoon huolella.

Faktoihin pohjautuva tarina saa Heinosen käsissä kohtalaisen runsaasti lihaa ympärilleen. Jo pappilan pöyristyttävässä elämänmenossa olisi riittävästi ainesta romaaniksi, mutta siihen ei siis suinkaan tyydytä. Poliisilla oli aikanaan useita varteenotettavia epäiltyjä Kyllikki Saaren murhaajaksi. Heinonen on rakentanut tapaukseen kokonaan uudenlaisen ratkaisun, joka tiedossa olevien tosiseikkojen valossa on fiktiivisessä kehyksessään uskottava. Ei lainkaan hullumpi saavutus. Henkilöistä elävimmäksi rakentuu vastenmielinen kirkkoherra Saraste.

Psalmien kuiskaaja rinnastuu sattumalta omassa lukuhistoriassani hiljattain lukemaani Markus Nummen Käräjiin. Yhtäläistä on pieneen pohjalaiskylään sijoitettu karmaiseva seksuaalissävytteinen rikos, joka rikkoo yhteisön turvallisuudentunteen ja saa ihmiset kyräilemään toisiaan. Luottamus lähimmäiseen on todella koetteilla, kun jotain käsittämätöntä tapahtuu. Miten yksi meistä voi tehdä jotain sellaista? Poliisi kuulustelee käytännössä kaikkia, mikä jo itsessään on traumatisoivaa.

Nummen Käräjien veroinen elämyksellinen suurteos Psalmien kuiskaaja ei ole. Mielenkiintoinen se silti on, vaikka todellisesta tunnistettavasta rikostapauksesta kirjoitettu jännitysromaani eli viihde kieltämättä pikkuisen kolkuttelee oman moraalini rajoja. Toisaalta Kyllikki Saaren murhasta on kirjoitettu vuosikymmenten mittaan monenlaista muutakin ja on siellä Isojoella maantienvarressa tienviitta, joka opastaa runsaslukuisen uteliaan yleisön edelleen suohaudalle.

Tapani Heinonen: Psalmien kuiskaajat
Bookcover 2024. 316 s.

Lainattu kirjastosta.

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot

 

Niin sanottuun cozy crime -kirjallisuuteen eli hyvänmielen dekkareihin liittyy perustavanlaatuinen kysymys, miten murhia sisältävä tarina voi olla leppoisa. Niin vain kuitenkin on. Erityisen mainio esimerkki todellisesta hyvänmielen dekkarista on Jesse Q. Sutanton juuri suomeksi ilmestynyt Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot.

Törmäsin kirjan esittelyyn jossakin netin syövereissä tai sitten sain siitä mainoksen sähköpostiini, en ihan enää muista, mutta joka tapauksessa kiinnostuin kirjan esittelystä niin paljon, että pyysin siitä itselleni painetun arvostelukappaleen. Lopulta kuitenkin päädyin myös kuuntelemaan kirjaa, jonka lukee mainiosti Minttu Mustakallio.

Kirjailija Jesse Q. Sutanto oli minulle entuudestaan tuntematon nimi. Wikipedia tietää kertoa, että Sutanto on todellinen kosmopoliitti. Hänen vanhempansa ovat Kiinasta ja Indonesiasta, ja hän on lapsena ja nuorena asunut Singaporessa, Indonesiassa, Kaliforniassa ja Oxfordissa. Jälkimmäisessä hän opiskeli ja suoritti tutkinnon vuonna 2009 luovasta kirjoittamisesta. Tällä hetkellä Sutanto asuu Jakartassa englantilaisen aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa.

Sutanton kirjailijanura alkoi vuonna 2021, mutta julkaisutahti on ollut melkoinen. Tällä hetkellä julkaistujen teosten listalla on 12 teosta. Mukana on lasten- ja nuortenkirjoja sekä aikuisille suunnattuja romaaneja. Sutanto voitti esikoisteoksellaan Dial A for Aunties brittiläisen Comedy Women in Print Prize -palkinnon.

Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot aloittaa uuden sarjan, jonka toinen osa Vera Wong's Guide to Dating a Dead Man ilmestyy tänä vuonna (ja toivottavasti pian myös suomeksi). Aloitusosan tv-sarjaoikeudet myytiin jo ennen kirjan ilmestymistä, joten toivoa sopii, että persoonallinen Vera nähdään pian myös ruudussa.

Vera Wong on kuusikymppinen San Franciscon Chinatownissa pientä teepuotia pitävä leskirouva. Edesmenneen miehensä kanssa Vera on aikoinaan muuttanut Kiinasta Yhdysvaltoihin ja perustanut puodin, jonka yläkerrassa on pienet asuintilat. Pariskunnan poika Tilbert on juristi ja elää poikamieselämäänsä muualla. Vera lähettää Tillylle joka päivä monta huolehtivaa tekstiviestiä neuvoineen, kuten kunnon kiinalaisäidin pitääkin.

Valitettavasti Vera Wangin Maailmankuulu Teehuone, kuten liike on melko luovasti (ja kyllä, nimessä on kirjoitusvirhe) nimetty, menestyy tätä nykyä lievästi sanoen heikosti. Käytännössä Veralla on enää yksi asiakas, Alex-herra, joka noutaa päivittäiset ostoksensa itselleen ja sairastelevalle Lily-vaimolleen. Vaikka Vera ei sitä itselleen tunnustakaan, hänen elämällään ei enää ole merkitystä.

Kaikki muuttuu, kun Vera eräänä aamuna löytää teehuoneensa lattialta ruumiin. Liikkeen ovilasi on rikottu, mutta mitään muuta omituista ei liikkeessä Veran mielestä ole. Paitsi tietysti lattialla retkottava miehen ruumis. Ennen kuin poliisit ehtivät paikalle, rivakka Vera tekee jo osan heidän töistään muun muassa piirtämällä ruumiin ympärille asiaankuuluvat ääriviivat. Lisäksi hän kurkistaa kuolleen lompakosta tämän tiedot ja korjaa talteen tämän nyrkistä muistitikun…

Harmillisesti poliisi päätyy toteamaan, että mies on kuollut luonnollisesti joskin epätavallisesti eli kyse ei heidän mukaansa ole murhasta. Vera on toki ponnekkaasti eri mieltä. Saattaisi poliisikin olla, jos sillä olisi käytössään kaikki todistusaineisto, joka Veralla on! Mutta sitä Vera ei ainakaan ihan vielä ole valmis luovuttamaan eteenpäin.

Pian Veran teehuoneelle ja sen liepeille ilmestyy joukko nuoria ihmisiä traagisen tapahtuman houkuttamana. Kaikilla tuntuu olevan jokin yhteys kuolleeseen, joka mitä ilmeisimmin on ollut melkoisen ikävä tyyppi. Vera vetää nopeita johtopäätöksiä ja nimeää kaikki neljä tuttavuuttaan epäillyiksi murhaan. Mitä enemmän Vera selvittelee tapausta omintakeisine menetelmineen ja tutustuu elämäänsä tupsahtaneisiin ihmisiin, sitä enemmän hän alkaa pelätä paljastavansa jonkun heistä murhaajaksi. Olisihan todella sääli, jos joku näistä ihanista tyypeistä päätyisi vankilaan!

Vaikka murhaa siis selvitelläänkin, paljolti aikaa kuluu ihan muuhun. Romaanissa juodaan litroittain mitä houkuttelevimmilta kuulostavia teesekoituksia (mutta ei kahvia, koska Vera ei vain voi sietää mokomaa) ja syödään valtavat määrät Veran kokkaamia kiinalaisia herkkuruokia. Vera on oivaltanut, että hyvä ruoka avaa miltei oven kuin oven ja höllentää tiukimminkin säilytettyjen salaisuuksien varjelijoiden puolustuksen. Tappajaa jahdatessa on hyvä hoidella erilaisia sydämenasioitakin.

Iäkkäille kiinalaisrouville on vaikeaa ellei jopa mahdotonta sanoa ei. Veralle erityisesti.

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot
(Vera Wong's Unsolicited Advice for Murderes)
Suom. Tanja Falk.
Publiva 2025. 366 s.
Äänikirjan lukija Minttu Mustakallio.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

 

Minä kirjoitan kirjoja, ja se on naurettavaa, eikä sillä naurettavuudella ole mitään merkitystä.
Kirjoittaminen näivettää elämää.
Elämä pakenee kirjoista, jotka eivät mahda elämälle mitään.

Huomasin vasta kirjaa jo hyvän matkaa luettuani, että ensikosketukseni Harry Salmenniemen tuotantoon alkoi trilogian keskimmäisestä osasta. Sydänhämärää edeltää autofiktiivinen romaani Varjotajunta (Siltala 2023) ja sen jälkeen on jo ehtinyt ilmestyä kolmas osa Valohammas (Siltala 2025). Sarjan muita osia en siis ole lukenut, mutta silti uskallan väittää, että ainakin Sydänhämärä toimii oikein hyvin ilman muiden osien lukemistakin.

Salmenniemi on palkittu runoilija, ja hän on kirjoittanut myös useita novellikokoelmia. Varjotajunta oli hänen ensimmäinen romaaninsa. Kustantamon sivuilla teosta kuvataan autofiktiota ja sen parodiaa yhdisteleväksi romaaniksi.

Ilmeisen vahvaa autofiktiota on myös lukemani Sydänhämärä, jossa Harry-niminen kirjailija ja perheenisä joutuu hurjaan myllyyn. Vaimo Maria on joulun aikaan viimeisillään raskaana. Perheeseen odotetaan toista lasta. Synnytykseen on vain muutamia päiviä, kun esikoispoika Joelilla todetaan diabetes. Joel on vasta kaksi- ja puolivuotias, ja sairaus oireilee niin rajusti, että hän joutuu suoraan kotoa sairaalan teho-osastolle.

Voimassa olevat koronarajoitukset vielä lisäävät tilanteen hankaluutta ja kuormittavuutta perheen kannalta. Teho-osastolle ei saisi lapsen kanssa tulla kuin yksi aikuinen kerrallaan. Kuitenkin hätä on yhtä kova kummallakin vanhemmalla. Lopulta järjestelyksi sovitaan, että isä on Joelin kanssa osastolla niin kauan kuin tarvitaan ja äiti lepäilee viimeiset raskauspäivänsä mahdollisimman paljon kotona.

Lopulta Joel ja Harry viettävät sairaalassa joulun ja välipäivät. Tavallisella osastolla myös huoltaja saa yöpyä, ja Harry toivoo, että voisi viimeinkin nukkua. Toivo on turha. Yöt ovat täynnä keskeytyksiä. On seurattava Joelin verensokerin heilahduksia ja syötettävä vastahakoista lasta mihin vuorokaudenaikaan milloinkin onkaan tarpeen.

Pienen perheen elämä tuntuu suistuvan kertakaikkisesti radaltaan. Silti Harry havahtuu teho-osastolla ja aikanaan lastenosastollakin huomaamaan, että heidän asiansa ovat sittenkin varsin hyvin. Hän ja Maria oppisivat kaiken, mitä Joelin diabeteksen kanssa eläminen vaatisi. Kunhan nyt ensin saisi vähän nukutuksi. Ja vauva syntyisi.

En koe olevani millään tavalla tällaisen kohtalaisen rankan pikkulapsiperhekuvauksen lukijakohderyhmää, joten suhtauduin Sydänhämärään lievästi epäluuloisesti. Pian kuitenkin huomasin pitäväni Salmenniemen kerronnasta kovasti. Kirjailijaa on kehuttu tarkkojen huomioiden tekemisestä, eikä syyttä. Runoilija katsoo maailmaa selvästi hieman toisin silmin kuin moni muu, ja arkiset yksityiskohdat nousevat esille kiinnostavina ja uusina, kaiken traagisen keskellä usein myös jotenkin koomisina.

Perheen isän näkökulma raastavaan ja raskaaseen tilanteeseen on kiinnostava. Romaanin Harry kuvaa tunteitaan avoimesti ja tarkasti, itseään säästelemättä. On sydäntä särkevää kuulla, miten oma pieni suojaton lapsi huutaa kivusta ja pelosta hoitohenkilökunnan tehdessä työtään. Miten kestää tilanne, jossa ei voi tehdä mitään lapsensa auttamiseksi, ainakaan omasta mielestään? Miten olla vahva ja turvallinen isä ja aviomies, kun on itsekin peloissaan ja epävarma?

Hämäryyttä lisää kahden kertojan käyttö: minän ja hänen puheenvuorot vaihtavat paikkaa kuin kertoja ei tietäisi, kuka on. (Harry Salmenniemi: Kertomus. Uraanilamppu ja muita kertomuksia. Siltala 2017.)

En muista aiemmin törmänneeni samanlaiseen kertojaratkaisuun kuin Sydänhämärässä. Salmenniemi käyttää sekä minä- että hän-kertojaa. Ne vuorottelevat tekstissä tiheästi ja täysin ennakoimattomasti. Alkuun tämä tuntui hämmentävältä ja oli oikein pysähdyttävä miettimään, mikä tekstissä niin sanotusti mättää. En päässyt koko romaanin aikana selville, miksi Salmenniemi on tähän ratkaisuun päätynyt. Onko se kenties sitä autofiktion parodisointia, josta oli aiemman teoksen yhteydessä puhetta? Oli tai ei, nopeasti kertojavaihdoksiin kuitenkin tottui.

Ajallisesti romaani ulottuu joulunalusajasta jonnekin tammi-helmikuun taitteeseen. Vauva syntyy ja Joel pääsee pois sairaalasta. Vähitellen elämä alkaa taas sujua, vaikka yöunista Harry edelleen pääosin vain haaveilee. Mutta lopulta yön valvotut tunnit muuttuvat kaivatuksi kirjoitusajaksi. Alkaa hahmottua uusi kirja. Mutta miten kertoa Marialle, että kirjaan tulee kuvausta heidän kokemistaan rankoista viikoista?

Kirjallisuus ei ole mikään kuvaus elämästä. Kirjallisuus on mahdollista. Elämä on välttämätöntä. Elämä on täynnä paikkoja, joita kirjoissa ei ole. Kirjoissa on keskustelua, pitkiä pohdintoja, analyyseja. Maailmassa on katkoksia, säpsähdyksiä, reaktioita.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä
Siltala 2024. 215 s.

Arvostelukappale.

Markus Nummi: Käräjät

 

Mistä aloittaa kirjoittaminen kirjasta, joka on ravistellut sydänjuuria ja ravinnut sielua, toteuttanut kaikki erinomaiselle romaanille asettamani toiveet ja jättänyt mieleen jäytämään ajatuksen, että aika lailla taisi jäädä vielä itsellä tavoittamattakin? Markus Nummen ylistetty Käräjät siis aiheutti jonkinlaisen kirjoitusjumin. Nimenomaan siitä syystä, että se on niin kertakaikkisen mykistävän hieno teos. Itselleni se oli todellinen lukunautinto, jota halusi samaan aikaan sekä ahmia että sulatella. Vaikea on Käräjistä ajatuksiaan tolkullisesti purkaa, mutta yritetään nyt kuitenkin ainakin pintaa raapaista.

Nummi onnistuu mestarillisesti yhdistämään koukuttavan juonen kerronnan monikerroksisuuteen, syväluotaavaan henkilökuvaukseen, oivaltavaan miljöökuvaukseen sekä  nautittavaan kielenkäyttöön. Pinnalla on polveileva, vuosikymmenten mittainen rikosjuoni. Pinnan alla on valtava määrä esimerkiksi moraalisia ja eettisiä, ihmisyyden perustaan liittyviä kysymyksiä, joita lukija ei voi ohittaa, vaikka haluaisikin. Tarina kiehtoo ja kauhistuttaa. Se jää myös mielen pohjalle kytemään.

Keskipisteessä on kesällä 1938 Etelä-Pohjanmaalla Tarvajoen kunnassa Luomanpaikan kylä, jonka keskuksena on kansakoulu. Koulun yläkerran ikkunasta näkyvät kylänraitti ja sen varrella sijaitsevat talot ja mökit, rautatieseisake ja poliisiputka. Vain kivenheiton päässä on varsinainen kirkonkylä kirkkoineen ja muine palveluineen. Koulun yläkerran huoneen ikkunasta kylää tarkkailee herkeämättä Vilja-täti, kansakoulunopettaja Frans Nevan puolijauhoonen sisko.

Viljan mieli suistui raiteiltaan, kun hän oli viisitoistavuotias, juuri ripille päässyt tyttönen. Sitä ennen Vilja oli aina huolehtinut ja puolustanut pikkuveljeään, joten vaikka Vilja on ollut tolaltaan jo neljäkymmentä vuotta, saa tämä edelleen asua veljensä perheen hoivissa.

Keväällä 1938 virkavalta epäilee, että yön hämärissä kylällä liikkuu kommunisteja juonimassa valtiovaltaa vastaan. Vilja-täti tulee paljastaneeksi, että öisillä retkillä liikkuu kuitenkin Karoliina eli Liina, Vilja-tädin lapsuudenystävä. Kun poliisi alkaa penkoa tätä asiaa, paljastuu, että kylällä on vuosien mittaan tehty koko joukko laittomia abortteja, joissa epävirallisena kätilönä on häärinyt juuri Liina.

Päivänvaloon putkahtanutta salaisuutta edelleen selvitettäessä paljastuu myös, että kovin moni kyläläinen on jotenkin ollut edesauttamassa näissä toimituksissa tai vähintään tiennyt niistä. Samalla avautuu toinenkin tutkintalinja, kun aletaan setviä, onko viisitoistavuotias kunnanelätiksi päätynyt Inkeri joutunut sijoituskodissaan isännän väkisinmakaamaksi. Kun asiaa raaputetaan, alkaa paljastua muitakin uhreja. Mutta ovatko heidän kertomuksensa todenperäisiä?

Paikallista poliisia avustamaan ja kuulusteluja pitämään tulee nuori lääninetsivä Juho Iivonen Vaasasta. Toinen romaanin kertojanäänistä onkin juuri Iivonen, joka vuosikymmeniä myöhemmin ikään kuin vastaa kuulustelijan kysymyksiin tapahtumien kulusta. Poliisina Iivonen edustaa hyvin mustavalkoista ajattelua ja suoraviivaista toimintaa. Laittomuuksia tehneet ovat syyllistyneet rikoksiin, heidät pitää paljastaa, heidän tekonsa tutkia ja sitten heidät pitää tuomita voimassa olevan lain mukaan.

Osoittautuu kuitenkin, että rikosvyyhti on niin monihaarainen, ollut niin pitkäkestoinen ja niin monia ihmisiä eri tavoin ja syvästi koskettava, että se haastaa rankasti Iivosenkin suoraviivaisen oikeuskäsityksen. Mies joutuu lopulta viettämään Tarvajoella paljon enemmän aikaa kuin osasi pelätä, ja sillä on arvaamattomat seurauksensa. Kylmä objektiivinen suhtautuminen asioihin ei olekaan niin helppoa, kun osalliset alkavat tuntua tuttavilta. Tosin tämän tunnustaminen edes itselleen tuntuu olevan Iivoselle vähintäänkin vaikeaa.

Toinen romaanin kertojanääni on pitkään ulkopuoliselta vaikuttava hän-kertoja, mutta vähitellen lukija saa riittävän paljon vihjeitä päätelläkseen, kenen äänellä tarina varsinaisesti kerrotaan. Kirjailija siis heittää lukijalle haasteen, eräänlaisen arvoituksen ratkaistavaksi tälläkin tasolla. Silti lukeminen ei tunnu vaikealta tai ratkaisut jotenkin tekemällä tehdyiltä.

Koko kevään ja alkukesän jatkuvat kuulustelut piinaavat kyläläisiä. Keskinäiset välit alkavat kiristyä, kun poliisi kutsuu yhä uusia ihmisiä kuulusteltaviksi. Alkaa ilmetä kyräilyä, syyttelyä ja häpeilyä. Paljastuminen on joillekin osallisille myös helpotus. Teko on tehty pakon edessä, kun muita vaihtoehtoja ei ole pystynyt näkemään, mutta silti ihmiset katuvat ja ovat synnintunnossa. Vain harvat pystyvät kulkemaan kylillä pystypäin salaisuuksien paljastuttua. Moni syyttää tapahtuneesta Vilja-tätiä, joka on mennyt höperehtimään asioista, jotka eivät hänelle kuulu.

Monet aborteista on tehty nuorille naimattomille naisille, joista ainakin osa on pakotettu sukupuoliyhteyteen. Ajan moraalin mukaan häpeä aviottomasta lapsesta on naisen ja syntyvän äpärälapsen niskoilla. Tämä saa nykyajan lukijan kiristelemään hampaitaan, koska asetelma on kertakaikkisen epäoikeudenmukainen. Piikatyttöjään maanneet isännät puolustelevat tekojaan sillä, että himokkaat tytöt ovat viekoitelleet heidät persettään keikuttamalla. Raiskauksista raskaaksi tulleet tytöt, usein käytännössä täysin asioista tietämättömät lapset, joutuivat jättämään palveluspaikkansa, jos asia tuli ilmi. Usein seuraava etappi oli kunnan köyhäintalo.

Yhtä epätoivoisia olivat naimisissa olevat naiset, joiden perheillä ei ollut toimeentulon mahdollisuuksia. Kun mökissä on jo yhdeksän nälkää näkevää lasta, on kymmenennen synnyttäminen mahdoton ajatus. Raastavan surkuhupaisa on kohtaus, jossa rutiköyhän suurperheen äiti tekee itselleen lähes mahdottoman hävettävältä tuntuvan matkan apteekkiin ostaakseen ehkäisyvälineitä. Ne ovat kuitenkin niin kalliita, ettei niiden hankkiminen tule kysymykseenkään. Mikä siis eteen, kun seinä on vastassa joka puolella?

Lähestyvät käräjät ja heinäkuinen tuomiopäivä tuntuvat luovan synkän varjon kaikkien kyläläisten ylle. Ilmapiiri on jännittynyt, uhkaava ja pelokas. Se vaikuttaa lopulta myös omiin maailmoihinsa sulkeutuvaan Vilja-tätiin. Jokin alkaa liikahdella hänen mielensä perukoilla ja pelottavasti puskea pintaan.

Käräjien valmistelun rinnalla avataan Viljan tarinaa pala palalta. Lukija aavistaa varhaisessa vaiheessa, mikä on Viljan mielen järkyttänyt, mutta tarinan verkkainen purkaminen edeten kohti pimeää ydintä on piinaavaa. Lukijaa vaivaa yhä enemmän myös epävarmuus siitä, saadaanko käräjillä lopulta oikeat rikolliset edesvastuuseen vai ei.

Kuten sanottu, Käräjissä valtavasti aineksia analysoitavaksi. Tuomo Parikka on nostanut kanteen kansakoulun vinttikamarin ikkunan, jonka ruudun äärellä Vilja-täti uskollisesti valvoo kylän ja koulun elämää. Lasi eristää hänet muusta yhteisöstä, mutta hän on myös itse näkyvillä. Kyläläiset näkevät Vilja-tädin ikkunassaan. Näkyvillä olo, näkeminen ja silti piilotetut salaisuudet poimuttuvat romaanin tarinaan.

Vilja-täti ei poistu koulun tontilta, mutta yllättävän monet hakeutuvat hänen seuraansa ja avautuvat itsekseen höpisevälle naiselle omista murheistaan.

Myös kannessa näkyvillä appelsiineilla on osuutensa tarinassa, ja ne on nostettu lukujen nimiinkin. Kolmanneksi motiiviksi nostaisin Tarvajoen kunnan kylien läpi virtaavan joen, joka liittyy lopulta moniin keskeisiin tapahtumiin eri tavoin.

Äärimmäisen harvoin luen enää samoja teoksia uudestaan, mutta Käräjät voisin lukea, ja ehkä todella kannattaisikin, koska toisella lukukerralla voisi rauhassa tarkastella erilaisia kerrontaan ja kieleen liittyviä ratkaisuja. Ensimmäisellä lukukerralla pinnalla oli itselläni ehkä liikaakin halu ratkaista arvoitus ja nähdä, mihin kaikki lopulta päättyy. Eteenpäin kiirehtivä lukutapa ei tee täyttä oikeutta teokselle.

Haastatteluissa Nummi on kertonut työstäneensä Käräjiä kahdeksan vuotta. Taustatyö on tehty huolella, mistä kertoo omaa kieltään teoksen lopusta löytyvä luettelo teoksen synnyn kannalta tärkeistä julkaisuista. Hieman kirjailija raottaa teoksen syntyä myös jälkisanoissaan. Kiitän myös teoksen alusta löytyvästä henkilöluettelosta, joka auttaa lukijaa suunnistamaan Luomanpaikan kylässä ja Tarvajoen kirkonkylän raitilla.

Markus Nummi: Käräjät
Otava 2024. 575 s.

Arvostelukappale.