sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide



Vapaa ajelehtiminen kirjallisuuden virrassa on kyllä antoisaa! Monen vuoden jälkeen olen palannut kirjaston aktiivikäyttäjäksi ja olen tänä vuonna jo lukenut monta tietokirjaa. Aivan mahtavaa! Kun voi vapaasti päättää, mitä lukee seuraavaksi, voi lähteä seuraamaan jotakin jälkeä ja päätyä ties mihin. Jälkeenpäin on mukavaa katsoa taakse ja huomata, millaisia kuvioita nämä satunnaiset valinnat saavat aikaan lukukartalle.

Luin loppuvuodesta Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin ja kuuntelin alkuvuodesta putkeen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuusi ensimmäistä osaa (seitsemäs osa Sotaleski on muuten juuri ilmestynyt). Näiden kahden kokemuksen innoittamana aloin penkoa tarkemmin ensin Albert Edelfeltin elämää ja siitä ajauduin Aino Acktén tarinan pauloihin.

Näistä toipuessani ja seuraavaa lukuprojektia suunnitellessani luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen artikkelin Ellen Thesleffistä ja häntä tutkineesta Hanna-Reetta Schreckistä. HAMiin avautuu ensi viikolla (26.4.2019) Ellen Thessleff – Minä maalaan kuin jumala -näyttely, joten jutun aihe on selvästikin hyvin ajankohtainen. Olin toki pannut merkille hiljattain ilmestyneet Ellen Thesleff -aiheiset romaanit eli Kati Tervon Iltalaulajan (Otava, 2017) ja Pirkko Soinisen Ellenin (WSOY, 2018), mutta ne ovat vielä lukematta (mutta pian luen!).

Mutta tuo Anu Nousiaisen kirjoittama Kuukausiliitteen artikkeli sytytti lopulta roihun. Millainen taiteilija Thesleff olikaan, ja millainen nainen! Kuva parikymppisestä poikatukkaisesta ja uhmakkaan itsetietoisesta Ellen Thesleffistä meni suoraan ihon alle. Hänestä oli saatava tietää lisää!


Tein saman tien kirjastovarauksen Hanna-Reetta Schreckin teoksesta Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide. Koska kirja ei ollut aivan heti vapaana, poikkesin hakemassa toisesta kirjastosta hyllystä löytyvät kuvateokset ensihätään. Sieltä löytyivätkin vuonna 2008 taidekeskus Retretissä pidetyn näyttelyn yhteydessä toimitettu teos Ellen Thesleff – Värien tanssi ja Ateneumissa 1998 pidetyn näyttelyn yhteydessä julkaistu Ellen Thesleff. Kumpaakin kirjaa selasin Schreckin teosta lukiessani, sillä niissä on runsaasti kuvia Thesleffin tuotannosta tietoineen (teosluettelot kuvineen kummastakin näyttelystä). Tekstejä vain silmäilin, sillä Schreckin teos osoittautui hyvin kattavaksi ja hän on itse asiassa kirjoittanut kumpaankin näyttelykirjaan suuren osan teksteistä.

Minä maalaan kuin jumala on järkälemäinen teos, jossa on 399 sivua. Pelkkä fyysinen koko ei tietenkään vielä kerro mitään, mutta minut oli lannistaa taitossa käytetty pikkiriikkinen kirjasinkoko. Harmillisesti vielä runsaasti käytetyt suorat sitaatit esimerkiksi kirjeistä on painettu paitsi pienellä myös haalealla musteella, joten luku-urakka kävi paikoin raskaaksi. Onneksi lukeminen oli kuitenkin hyvin palkitsevaa, sillä Schreck kirjoittaa vetävästi ja kohdettaan arvostaen, suorastaan rakastavasti, sekä juuri sopivan kansantajuisesti.

Talven aikana olen lukenut monenlaista tietokirjallisuutta, jonka kohdehenkilöt ovat eläneet samoilla vuosikymmenillä kuin Thesleff (1869 – 1954). Monissa niistä on avattu turhankin tarkasti sekä Suomen että Euroopan historian poliittisia kuvioita. Ratkaisu on toki ymmärrettävä, mutta ainakin minusta lähes aina turhaa tai ainakin kömpelösti toteutettua eli luennoivaa. Schreck ei sorru tähän, vaan hän avaa historian tapahtumia vain sen verran kuin on aivan välttämätöntä. Asiat tulevat esille Ellenin ja hänen perheensä vaiheitten kautta, eivät päälle liimattuina kuivakkoina oppitunteina.

Sama koskee taiteen tyylisuuntia ja teoriaa ylipäätään. Vankka ammattiosaaminen ei todellakaan tarkoita, että pitäisi kirjoittaa niin vaikeaa tekstiä, että vain alan asiantuntijat pysyvät kärryillä ja saavat lukemastaan nautintoa. Jonkin verran ammattisanastoa on tietysti käytettävä popularisoidussakin teoksessa, mutta ainakin minulle Schreckin teksti tuntui sopivalta, ei liian vaikealta. Opin valtavasti uutta ja vanhat kulttuurihistoriaan liittyneet opinnot karistivat jälleen pölyä pinnaltaan.

Mutta ennen kaikkea tunsin, että tutustuin Ellen Thesleffiin ja hänen elämäänsä sekä tuotantoonsa. Elin vahvasti mukana tämän upean ihmisen elämänvaiheissa ja sain seurata hänen mielenkiintoisen uransa etenemistä. Ellen oli oikea Yönainen. Hän halusi olla taiteilija aikana, jolloin se oli naiselle äärimmäisen vaikeaa. Kun päätös oli tehty, hän toteutti sen. Tinkimättä tippaakaan.

Schreck on avannut hienosti Ellen Thesleffin elämää tämän kirjeenvaihdon ja muun säilyneen dokumenttiaineiston avulla ja peilaa sitä Thesleffin julkisuuskuvaan. Ristiriita on melkoinen. Ajan pyrkimys pakottaa naispuolisen taiteilijan tuotanto haluttuun lokeroon tuntuu olleen vuosikymmenestä toiseen niin voimakas, etteivät ammattikriitikotkaan onnistuneet näkemään kunnolla. Jälkikäteen tätä on tietysti helppoa kauhistella, mutta Schreck antaa lukijan tehdä sen pääosin itse. Hän antaa vain aineiston, jonka pohjalta voi tehdä omat johtopäätöksensä.

Jälleen ällistyin sitä, miten paljon suomalaiset taiteilijat ja muukin sivistyneistö matkusteli Euroopassa 1800-luvun loppuvuosikymmeninä ja 1900-luvun alussa. Pariisi tuntuu olleen kuin toinen koti lukuisille suomalaisille, eivätkä muutkaan keskieurooppalaiset kaupungit olleet vieraita. Thesleff opiskeli Pariisissa, mutta vierailtuaan ensimmäisen kerran Firenzessä hän totesi olevansa sielultaan italialainen. Thesleff vietti lukuisia talvikausia työskennellen Firenzessä, ja monesti mukana oli ainakin sisar Gerda, mutta myös muut perheenjäsenet oleskelivat kaupungissa pitkiä aikoja. Ellenin veli Rolf työskenteli diplomaattina ja muun muassa Roomassa suurlähettiläänä. Perhe oli siis tottunut matkustamaan. Mutta Thesleffit eivät olleet suinkaan ainoita suomalaisia tuon ajan Italiassa.

Yhtä rakas kuin Firenze Thesleffille oli Murole, missä perheellä oli ensin kokonainen maatila. Myöhemmin Muroleeseen rakentui Ellenin ideoiden pohjalta Villa Bianca, jonka toinen kerros toimi Ellenin omana ateljeena. Elämäntapa tältä osin muistuttaa Albert Edelfeltin elämää: talvet ulkomailla ja kesät Suomessa maalla. Helsingissä oli Thesleffien varsinainen koti, mutta Helsinki ei oikein ollut Ellenin lempipaikkoja.

Ellen Thesleffin ystäväpiiri oli laaja ja monipuolinen. Ystävyyssuhteet eivät aina olleet aivan mutkattomia, sillä esimerkiksi välit Magnus Enckelliin olivat kimurantit aivan loppuun saakka. Ellenin Thyra-sisar sai toimia näiden kahden taiteilijan välikätenä. Merkittävin ystävyyssuhde Ellenillä oli kuitenkin erikoisen persoonallisuuden Gordon Graigin kanssa. Ellen oli tulisesti rakastunut tähän komeaan naistenmieheen, mutta Gordon ei tainnut olla Ellenistä kiinnostunut eroottisromanttisessa mielessä. Heillä oli kuitenkin runsaasti yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja kirjeitse ylläpidetty ystävyys kesti lopulta Ellenin kuolinvuoteelle asti.

Ystäviäkin tärkeämpiä olivat kuitenkin äiti sekä sisarukset perheineen. Myös sisko Gerda jäi naimattomaksi, ja Ellen ja Gerda jakoivat elämänsä aikuisiällä. Gerda työskenteli taiteen ohella lääkintävoimistelijana ja vastasi sen lisäksi naisten talouden käytännön hoitamisesta. Ellenistä sanottiin, että hän oli ’epäkäytännöllinen’, koska hän keskittyi taiteilijan ammattiinsa. Melkoisen kummallinen luonnehdinta ammattitaidemaalarista, joka lisäksi oli todella taitava puupiirrostekniikkaa käyttävä graafikko!

Schreck on avannut jokaisen pääluvun teosanalyysillä, ja pääluvut taas kuvaavat laajempia jaksoja ja tyylikausia Ellen Thesleffin elämässä ja tuotannossa. Kirjassa on laaja värikuvaliite, josta kaikki analysoidut teokset löytyvät. Lisäksi liitteessä on kuvat kaikista merkittävimmistä töistä. Tekstin seassa on runsaasti erilaisia valokuvia ja mustavalkoisia pikkukuvia teoksista. Lähdeviitteet on koottu teoksen loppuun.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos 2017. 399 s.

Lainattu kirjastosta.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot.


Leena Ahtola-Moorhouse (toim.): Ellen Thesleff
Ateneum 1998. 239. s.

Lainattu kirjastosta.


Ilkka Karttunen, Hanna-Reetta Schreck (toim): Ellen Thesleff – Värien tanssi – Dance of Colour
Retretti 2008. 244 s.


Lainattu kirjastosta.



Leena Ahtola-Moorhouse (toim.):
Ellen Thesleff
Ilkka Karttunen, Hanna-Reetta Schreck (toim.):
Ellen Thesleff – Värien tanssi – Dance of Colour

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Søren Sveistrup: Kastanjamies




Tanskalainen Søren Sveistrup on tehnyt mittavan uran tv-sarja- ja elokuvakäsikirjoittajana. Hänen tunnetuimpia töitään on Rikos-nimisen tv-sarjan käsikirjoitus. Sarjasta on tehty myös amerikkalainen versio Jälkiä jättämättä. Sveistrupin esikoistrilleri Kastanjamies on ollut heti kansainvälinen menestys, ja teoksen rakenteessa kyllä näkyvät tekijän käsikirjoitustaidot. On helppoa mielessään nähdä kirjan muuntuminen piinaavaksi tv-sarjaksi.

Kastanjamies alkaa melkoisilla verikekkereillä. Vuonna 1989 poliisi on hälytetty maatilalle, jonka eläimet harhailevat jälleen irrallaan. Päärakennuksessa poliisia odottaa karmea näky. Koko perhe on lahdattu. Teini-ikäiset lapset on ammuttu aamiaismurojen ääreen ja kylvyssä ollut äiti on hakattu raivoisasti kirveellä kappaleiksi. Joku käy myös poliisin kimppuun.

Nykyhetkessä tarina alkaa kohtauksella, jossa perheenäiti Laura Kjær surmataan oman talonsa takapihalla. Kyse ei ole mistään tavanomaisesta taposta, vaan naisen toinen käsivarsi on amputoitu paikan päällä. Leikkimökin kaiteeseen sidotun ruumiin vierelle on ripustettu pikkuinen kastanjoista ja tulitikuista askarreltu kastanjaukko, joka myöhemmin osoittautuu sarjamurhaajan allekirjoitukseksi ja tekijäksi, joka yhdistää murhat vuotta aiemmin tapahtuneeseen lapsen sieppaukseen.

Siepatun 12-vuotiaan Kristinen äiti, Tanskan sosiaaliministeri Rosa Hartung, on palaamassa töihin, kun Kristinen katoamisesta on kulunut vuosi. Rosan töihinpaluupäivän vastaisena yönä tapahtuu Laura Kjærin murha. Kristinen tapaus on selvitetty ja syyllinen on telkien takana, vaikka tytön ruumista ei ole löytynyt. Silti Lauran ja Kristinen tapausten välillä on yhdistävä tekijä. Lisää raakoja paloittelusurmia tapahtuu tiheään tahtiin, ja kaikkiin liittyy sama vihje. Poliisijohto on kuitenkin vastahakoinen uskomaan, että Kristinen tapauksen tutkinta ei ehkä sittenkään ole mennyt aivan putkeen.

Laura Kjærin murhaa alkaa selvittää hyvin epätodennäköinen kaksikko. Naia Thulin on nuori rikosetsivä, joka on täysin turhautunut työhönsä poliisin väkivaltayksikössä. Yksikkö on Naian näkökulmasta jämähtänyt menneeseen, eikä pätevällä naisella tunnu olevan etenemismahdollisuuksia. Hän onkin päättänyt hakeutua NC3:een, poliisin uuteen kyberyksiköön, ja karistaa väkivaltayksikön tunkkaisen pölyn harteiltaan. Sitä ennen olisi kuitenkin tutkittava Laura Kjærin tapaus uuden parin Mark Hessin kanssa.

Hess on lähetetty pikana takaisin Tanskaan Haagista, missä hän on toiminut maansa poliisivoimien edustajana Europolissa. Miehen tavoitteena on vain ja ainoastaan päästä mahdollisimman pian palaamaan kansainväliseen elämäänsä, eikä tanskalaismurha kiinnosta häntä pennin vertaa. Hess osallistuu työntekoon lähinnä sen verran, että saa lainattua autoa lattianhiomakoneen kuljettamista varten. Odotellessaan Haagiin paluutaan hän nimittäin remontoi vanhaa asuntoaan voidakseen myydä sen.

Murhatutkinnasta alkaa uskomaton kujanjuoksu, jossa murhaaja tuntuu olevan jatkuvasti poliisin käden ulottuvilla mutta samalla ainakin kaksi askelta edellä. Tutkijat tuntevat olevansa marionetteja, joiden naruista pirullisen ovela murhaaja jossain kulisseissa vetelee ja samalla nauraa ivallisesti. Tutkinnan ja murhaajajahdin tuoksinassa selviää yhä uusia kauheuksia uhrien taustoista. On lopulta selvää, että tekijä on joku aivan sisäpiiristä. Mutta kuka se voi olla? Vielä loppumetreillekin Sveistrup on onnistunut säästämään yllätyksiä lukijan varalle.

Kuten alussa totesin, Sveistrupin käsikirjoittajan lahjat ja kokemus näkyvät Kastanjamiehessä. Se on ehdottomasti positiivinen asia, kun ajatellaan juonenkuljetusta, lukuisia harhautuksia ja tiiviisti toistuvia piinaavia toimintakohtauksia. Romaani totisesti pitää otteessaan. Mutta joissakin ratkaisuissa paistaa tv-sarjamaisuus läpi negatiivisellakin tavalla, kuten muutamissa ratkaisukohdissa, jotka ovat aivan liian epäuskottavia. Mutta jos ne kykenee ohittamaan, on Kastanjamies melkoinen esikoistrilleri!

Søren Sveistrup: Kastanjamies (Kastanjemanden)
Suom. Antti Saarilahti.
Otava 2019.
Äänikirjan lukija Jarkko Pajunen, kesto 14 h 47 min.

Storytel.

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Tapani Bagge: Pirunsaari




IT-Pilven johtaja Pilvinen löytyy aamuvarhaisella Pirunsaarelta tapettuna. Pienellä Elviiran kaupungin edustalla sijaitsevalla entisellä linnoitussaarella on ollut viettämässä virkistys- ja kokouspäivää firman johtoryhmä, johon kuuluvat muun muassa sekä Pilvisen entinen että nykyinen vaimo. Pilvinen on tapettu oikein huolella: on lyöty tylpällä astalolla kalloon ja kasvoihin sekä isketty veitsellä eri puolille kehoa.

Samaan aikaan kaupungissa Vanhan viinatehtaan nykyään omistava ja sitä hiljalleen kunnosteleva Arvo Sjöbacka löytyy kotoaan kuolleena. Kuolinsyy ei ole aivan välittömästi nähtävissä, sillä kuolemasta on vierähtänyt jo kolmatta viikkoa. Kärpäset ja niiden toukat ovat ruumiin kimpussa ja näky ja haju ovat niin kaameat, että Elviiran poliisivoimien kokeneimmatkin konstaapelit antavat ylen.

Komisario Sundman pitää remonttilomaa, ja alaiset ovat täystyöllistettyjä. Saarinen, Mäkelä, Töltti ja Repo on hälytetty Pirunsaarelle, ja sinne he jäävätkin koko päiväksi, sillä myrsky nousee ja estää heitä poistumasta. Jäljellä oleva henkilöstö saa selvitettäväkseen Vanhan viinatehtaan ruumiin tapauksen.

Tapani Baggen Elviira Noir -sarjan kakkososa Pirunsaari alkaa siis mukavan räväkästi. Ruumiita on kaksin kappalein ja olosuhteet kummallakin rikospaikalla ovat lievästi sanoen haastavat. Kokenut dekkarien lukija olettaa, että aluksi täysin erillisiltä vaikuttavat tapaukset todennäköisesti osoittautuvat jossain vaiheessa yhteenkuuluviksi. Niin käykin, ja itse asiassa melko varhain lukijalle avautuukin rikosten välinen yhteys. Poliiseille se valkenee vasta aivan loppumetreillä.

Kummankin rikoksen selvittely osoittautuu kimurantiksi urakaksi, mutta Elviiran poliisilaitoksen väki on taitavaa, sillä jo samana päivänä kumpikin rikos on selvitetty ja syylliset napattu. Ihan vaaratontakaan työ ei ole, ja täpäriä tilanteita sattuu niin saaressa kuin mantereellakin.

Bagge kirjoittaa tuttuun melko suoraviivaiseen ja letkeään tyyliinsä. Tarina etenee jouhevasti ja vuoropuhelun lomaan on kirjoitettu keventävää huumoria. Se armollisesti hieman häivyttää kirjassa tapahtuvien häijyjen tekojen rumuutta. Pääsin aika varhaisessa vaiheessa jyvälle syyllisistä ja motiiveistakin, mutta se ei haitannut, päinvastoin. Oli mukavaa seurata, miten poliisit joutuvat selvittämään yksityiskohtia päästäkseen ratkaisuihinsa. Oli mukavaa olla oikeassa, kerrankin! Pirunsaaren murhaan liittyy vielä mukava silmänisku dekkariharrastajalle.

Pirunsaari on siis komisario Sundmanin ja hänen ryhmänsä työskentelystä kertovan sarjan kakkososa. Sarjaan on tulossa jatkoa tänä syksynä. Mikään ei estä ainakaan kahden ensimmäisen kirjan perusteella lukemasta sarjaa epäjärjestyksessäkin, sillä selvitettävät rikokset ovat puhtaasti itsenäisiä ja poliisien yksityiselämää kuvataan vähänlaisesti. Kärryille siis pääsee vaikka tästä kakkosesta aloittamalla vallan mainiosti.

Jo aloitusosaa Pikku enkeli lukiessani mietin, miksi Bagge on halunnut tehdä Loviisasta kirjassaan Elviiran. Loviisassa vain pari kertaa poikenneenakin tunnistan paikkoja. Antaahan kirjailijan vapaus kuitenkin mahdollisuuden muuttaa oikean kaupungin olosuhteita tarinan vaatimusten mukaan. No, Loviisa siis on kirjassa Elviira, niin ärsyttävää kuin se onkin!

Tapani Bagge: Pirunsaari
CrimeTime 2017. 277 s.


Arvostelukappale.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki




Hänen pitkäkyntinen sormensa etsiytyy huulieni väliin ja painautuu klitoristani vasten. Hän käyttää sormeaan täydellisessä rytmissä dildoa käyttävän käden kanssa. Minusta nousee ääni, jota en edes tunnista omakseni, nautinnon ja kiihkon ulina, ylistys auringolle, joka loistaa silmäluomieni läpi.

Onko olemassa lajityyppi eroottinen dystopia? Jos ei ole, sellainen kannattaa perustaa pikaisesti ja laittaa Anni Nupposen romaani Valkoinen kaupunki sen prototyypiksi! Eikä tämä nyt suinkaan ole moite, päinvastoin. Nupposella on taito kirjoittaa todella eroottisesti kuumottavia seksikohtauksia, ja se jos mikä on harvinaista. Monestihan kirjallisuuden rakastelukohtaukset joko armollisesti häivytetään, ne ovat tahattoman humoristisia tai, mikä pahinta, kiusallisia.

Lähdin lukemaan Valkoista kaupunkia vähän huonosti valmistautuneena. Huomasin, että teos oli saanut loistavan arvion Helsingin Sanomissa, mutta en lukenut arviota vaan päätin tilata kirjan ja tehdä omat johtopäätökseni. Kuvittelin aloittaessani, että kyseessä on yksittäinen teos, mutta vähitellen aloin tajuta, että se onkin sarjan aloitusosa. Se selitti juonen hitaan käynnistymisen.

Nupponen ei myöskään turhia selittele, vaan paiskaa lukijan kylmiltään tarinan maailmaan. Palaset on koottava matkalla, ja Valkoisen kaupungin loppupuolella teoksen miljöö ja tapahtumien taustat alkavat hahmottuakin. Mutta koska varsinainen toiminta on lopussa vasta käynnistelyvaiheessa, vaatii kirjan imuun pääseminen hieman pinnistelyä.

Tapahtumat sijoittuvat käsittääkseni 2050-luvulle. Joitakin vuosia aikaisemmin on tapahtunut totaalinen ilmastokatastrofi, ja maapallon lämpötila on laskenut dramaattisesti niin, että päiväntasaajan seuduillakin on normaalioloissa kymmeniä pakkasasteita. Ilmavirtausten kääntyessä puhaltamaan mantereen suunnalta seuraa vielä pakkasen tuntuva kiristyminen. Todennäköisesti vain pieni murto-osa ihmiskunnasta on enää jäljellä, vaikka varmuutta tästä ei olekaan, sillä yhteydet ovat katkenneet täysin.

Minäkertoja Sonja on Valkoisessa kaupungissa asuva nuori nainen, jonka isä on ollut maailmankuulu kuvataiteilija Sasha Maru. Sonjan perhe on ennen pakkasia asunut Pietarissa. Äitinsä kanssa hän on paennut jalan halki Venäjän ja päätynyt pakolaisleirille Japaniin. Sonja on päässyt leiriltä viimeisellä lennolla, mutta äiti ei ole suostunut lähtemään mukaan. Sen koommin Sonja ei ole äidistään kuullut. Kuolleen Sasha Marun taide on jäljellä olevassa maailmassa himoittua kauppatavaraa, ja isänsä jäämistöä kauppaamalla Sonja on sinnitellyt Valkoisessa kaupungissa ja välttynyt muutolta Maasydämeen.

Sonjan maailma sijaitsee jossakin nykyisen Väli-Amerikan tienoilla. Jo ennen katastrofia oli alettu rakentaa Valkoisen kaupungin massiivista luolastoa, Maasydäntä, jonne siirtyi väkeä asumaan. Silmänkantaman päässä Valkoisesta kaupungista sijaitsee futuristinen teknologiakaupunki Reuna. Valkoisessa kaupungissa sinnittelevät ne, joilla ei ole varattomuutensa takia mahdollisuuksia muuttaa Reunaan ja jotka eivät halua muuttaa luoliin. Elinolot ovat kuitenkin vaikeat ja resurssit vähenevät uhkaavalla vauhdilla.

Jäätynyt maailma on lohduton. Taivaan peittää aukoton pilviverho, joten aurinkoa ei ole näkynyt vuosiin. Pinnalla asuvien aika ja energia menee pääosin lämpimänä pysyttelyyn, mutta silti palelu on normaali olotila. Reunalla ja Maasydämessä asuva väki ei tunnu kuitenkaan piittaavan siitä, mikä pakkaskatastrofin aikanaan sai aikaan, tai sen selvittämisestä, voisiko tilanteen kenties vielä jotenkin korjata. Sonjaa tilanne alkaa kuitenkin lopulta ahdistaa niin paljon, että hän päättää tehdä jotakin. Mitä ja miten, se selvinnee sarjan tulevissa osissa.

Pakkanen on todella hengenvaarallinen voima. Sen Sonjakin joutuu konkreettisesti tuntemaan nahoissaan.


Ojennan käteni avatakseni oven.
”Sonja, ei!”
Mutta on liian myöhäistä.
Ensin tulee hämmästys, jokin polttaa ja pistää. Sitten tulee ymmärrys ja lopulta viiltävä kipu. Kun yritän riuhtaista käteni irti, se ei irtoa heti. Riuhtaisen uudelleen ja vasta sitten tiedän, ettei minun pitäisi.
Sireeninkin yli kuulen uuden äänen. Oman tuskankiljuntani. Roikotan edessäni oikeaa kättäni, josta jäätynyt iho on kuoriutunut reiluina suikaleina. Näen, miten Pii syöksyy minua kohti. Ääni katkeaa ja putoan.

Paitsi eroottisten kohtausten kirjoittajana Nupponen on taitava myös miljöökuvauksessa sekä tunnelman luomisessa. Valkoisen kaupungin tunnelma ei ole mieltä ylentävä, mutta Sonja on mielenkiintoinen henkilö, johon vasta aletaan tutustua aloitusosassa. Kirjassa on myös paljon puhetta taiteesta ja sen merkityksestä. On mielenkiintoista, että niinkin apokalyptisissa tunnelmissa kuin mitä teoksen maailma kuvaa, ihmisiä kiinnostavat taide ja historia.

Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki
Osuuskumma 2019. 277 s.

Ostettu.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Jane Harper: Kuiva kausi




Kaakkois-Australiassa sijaitsevan Kiewarran pikkukaupungin seuduilla ei ole satanut kahteen vuoteen. Joet ovat kuivuneet pohjia myöden, laitumet ruskistuneet ja lampaat kärsivät nälkää. Maanviljelijät on ajettu ahdinkoon, ja koko kaupunki taistelee elämästään. Tunnelma paahtavan kuuman auringon alla on yhtä tulenarka kuin rutikuiva maasto. Vain yksi pieni kipinä, ja helvetti on irti.

Kun Luke Hadler, hänen vaimonsa Clare ja kahdeksanvuotias Billy-poikansa löydetään haulikolla ammuttuina, kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä, että Luken pinna on palanut. Jatkuva kuivuus on ajanut lammasfarmarin niin ahtaalle, että muuta poispääsyä ei enää ollut. Teko on järkyttävä ja kauhea, mutta hiljaa mielessään moni kaupunkilainen tuntuu ymmärtävän, miksi Luke teki mitä teki.

Melbournessa Keskusrikospoliisin talousrikostutkijana työskentelevä Aaron Falk palaa Kiewarraan ensimmäisen kerran kahteenkymmeneen vuoteen osallistuakseen Luken ja tämän perheenjäsenten hautajaisiin. Hautajaisten jälkeen Luken vanhemmat pyytävät, että Aaron selvittäisi, mitä oikeasti tapahtui. Luke ei voinut olla syyllinen, ei mitenkään, siitä hänen äitinsä on vuorenvarma. Mutta koska paikkakunnan poliisi Greg Racon oli ehtinyt olla toimessaan vasta viikon, tapaus annettiin toisen paikkakunnan poliisien tutkittavaksi, eikä heitä kiinnostanut muu kuin saada juttu nopeasti kasaan.

Aaron ei ole kovin innokas tarttumaan toimeen. Kiewarra nostaa pintaan lähinnä ikäviä muistoja, eikä Aaron selvästikään ole tervetullut paikkakunnalle. Luke on ollut aikoinaan hänen paras ystävänsä ja tämän äiti on ollut hänelle, äidittömälle pojalle, hyvin läheinen. Velvollisuudesta hän ottaa yhteyttä Greg Raconiin ja huomaa, että tämäkään ei ole oikein niellyt ilmeisimmältä näyttävää perhesurmaratkaisua.

Edellinen tragedia seudulla on tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten, kun Hadlerien naapuritilan teini-ikäinen Ellie-tytär hukkui jokeen. Ellie oli kuulunut Luken, Aaronin ja Gretchenin kaveriporukkaan. Tytön kuolema jäi selvittämättömäksi arvoitukseksi. Hukuttautuiko Ellie tarkoituksella? Jos, niin miksi? Vai liittyikö hukkumiseen sittenkin jotain muuta? Vähitellen lukijalle selviää, että Aaron liittyy jollain tavalla tähän kuolemantapaukseen ja että se on ollut syy siihen, miksi isä ja hän ovat aikoinaan lähteneet Kiewarrasta.

Aaron alkaa vähitellen vakuuttua, että Ellien kuolemalla saattaa olla jotain tekemistä Hadlerien surman kanssa. Mutta mitä? Entä miten todistaa se? Mitä enemmän Aaron ja Greg murhia penkovat, sitä vihamielisemmäksi ja uhkaavammaksi tunnelma Kiewarrassa muuttuu.

Kuiva kausi on englantilais-australialaisen toimittaja-kirjailija Jane Harperin esikoisteos, joka aloittaa Aaron Falk -sarjan. Sarjassa on toistaiseksi ilmestynyt kaksi teosta, Kuiva kausi eli The Dry (2016, suom. 2019) ja Force of Nature (2017). On mielenkiintoista aikanaan lukea kakkososa (ja toivottavasti lisääkin) ja nähdä, miten Aaron Falkista tulee sarjan päähenkilö. Kuivassa kaudessa on hänen omalla menneisyydellään keskeinen sijansa, mutta siihen liittyvät arvoitukset tulevat ratkaistuiksi.

Kuiva kausi alkaa melkoisen tyrmäävästi, sillä Hadlerin perheen raa’an teurastuksen jälkien kuvaus on puistattavaa luettavaa. Heti perään kerrotaan takaumassa, miten Ellie Deaconin ruumis aikaan löytyi joenrannasta. Onneksi tahti tästä sitten vähän rauhoittuu, kun Aaron ja Greg ryhtyvät kasaamaan tapahtumien palasista kokonaisuutta. Työ on hidasta ja miehet ovat jo menettää kokonaan uskonsa, mutta sitkeä selvitystyö tuo lopulta tuloksia.

Yllättävän virkistävää oli vaihteeksi lukea dekkari, joka sijoittuu Australiaan. Miljöökuvauksessa Harper on taitava. Australialaisen maaseudun karu kauneus ja nurkkakuntaisen pikkukaupungin sisäänpäin kääntynyt ja tunkkainen punaniskahenki huokuvat tarinasta. Kaksikymmentä vuotta on lopulta lyhyt aika, eivätkä nuoruuden kokemukset kovin helposti pyyhkiydy pois. Tarvitaan vain pieniä vihjeitä, niin asiat ja tunteet nousevat pintaan. Sen Aaron saa huomata niin hyvässä kuin pahassakin.

Jane Harper: Kuiva kausi (The Dry)
Suom. Mari Hallivuori.
WSOY 2019. Äänikirjan lukija Iikka Forss, kesto 11 h 3 min.


Äänikirja Storytel.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Mai Tolonen: Kupai nau - nähdään pian




Vuosina 1870–1914 Suomesta muutti Amerikkaan yli 300 000 ihmistä. Mai Tolonen kertoo romaanissaan Kupai nau – nähdään pian neljän siirtolaiseksi lähteneen suomalaisen tarinan. Tarinat ovat fiktiivisiä, mutta ne perustuvat pitkälti faktoihin. Tolonen on tehnyt huolellista taustatyötä.

Huhtikuun 13. päivänä vuonna 1904 Hangosta lähti matkustaja- ja rahtialus S/S Polaris kohti Hullia kyydissään 211 siirtolaista, joiden määränpää oli Atlantin toisella puolen. Heidän joukossaan olivat myös jurvalainen renki Albin Määrinkäinen, pietarilainen opettaja Johan Liljestrand sekä Viipurista rautatieläinen August Leppimäki ja lapsenpiika Sofia Lönnberg. Näiden neljän ihmisen kautta Tolonen raottaa lukuisia syitä, joiden takia tuhannet suomalaiset heittäytyivät tuntemattomaan.

Romaanissa seurataan jokaisen neljän henkilön tarinaa jo ennen Hankoa. Koska he edustatavat erilaisia yhteiskuntaluokkia ja heidän elämäntilanteensa erosi muutenkin toisistaan melkoisesti, teos antaa mukavan monipuolisen kuvan siirtolaisuuden syistä. 1900-luvun alun poliittisilla oloilla oli oma vaikutuksensa, samoin taloudella. Mutta myös lähtijöiden luonteella oli osuutensa. Matkalle lähteminen vaati valtavasti rohkeutta ja päättäväisyyttä, olivatpa työntävät ja vetävät tekijät kuinka vahvoja tahansa.

Monilla oli sukulaisia tai ainakin tuttavia, jotka olivat jo lähteneet edeltä ja houkuttelivat taakse jääneitä seuraamaan esimerkkiään. Albin Määrinkäistä houkutteli täti, joka lähetti matkalipunkin nuorukaiselle. Amerikassa olisi runsaasti työmahdollisuuksia. Albin haaveili myyjän urasta. Johan Liljestrand unelmoi opettajan uran jatkamista vapaammissa oloissa edeltä lähteneiden kollegoidensa kumppanina. Sofian silmissä kangasteli oma ompelimo. Augustille taas pelkkä matka ja sen tuoma jännitys olivat riittäviä houkuttimia. Mutta jokaisella oli myös työntäviä tekijöitä elämässään. Lähteminen tarjosi ratkaisun, johon päätettiin tarttua.

Jo itse matka oli hurja. Ensin junalla Hankoon, sieltä laivalla Englantiin, missä junalla seuraavaan satamaan ja sitten viikon mittainen Atlantin ylitys. Suurin osa matkusti kolmannessa luokassa, missä ei mukavuuksilla juhlittu. Olosuhteet olivat ankarat. Lisäksi vain harva matkustaja osasi englantia, joten perilläkin piti vielä selviytyä melkoisista koitoksista.

Tolonen saattelee henkilönsä merten taakse ja seuraa heidän vaiheitaan myös uudella mantereella. Karu totuus valkenee heistä jokaiselle kovin nopeasti. Työpaikan saaminen ei ole itsestäänselvyys tulokkaille, ja tarjolla olevat työt ovat usein raskaita ja jopa hengenvaarallisia. Rikastuminen onnistuu vain harvalta. Koti-ikävä on raastavaa, mutta kaikille paluu ei ole realistinen vaihtoehto, vaikka ylpeys antaisikin myöden.

Luin hiljattain Paula Nivukosken romaanin Nopeasti piirretyt pilvet, jossa pohjalainen talonisäntä lähtee vuonna 1923 Amerikkaan tienaamaan ja tarkoituksenaan palata pikaisestikin perheensä luokse. Nivukoski kuvaa kirjassaan tänne jääneiden kohtaloa, ajatuksia ja tunteita. Millaista oli olla jätetty puoliso ja lasten yksinhuoltaja, joka joutui nielemään paitsi ikävänsä myös kyläläisten ivan? Sen sijaan lähteneen miehen tilannetta Nivukoski ei lukijalle näytä muutamaa niukkaa kirjelippusta laajemmin.

Nivukosken romaanin äärellä mietin, että pitäisi lukea uudelleen vuosikymmeniä sitten lukemani ruotsalaisen Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-sarja. Tämä aikomus on edelleen aikomuksen asteella, mutta Tolosen Kupai nau – nähdään pian toimi samaan tarpeeseen erinomaisesti. August Leppimäen tarina on monella tapaa samankaltainen kuin Nivukosken Kallen. Myös Augustilla oli levoton luonto, jonka edesauttamana oli kenties helpompi jättää vaimo ja lapset taakseen. Se ei silti tarkoittanut, etteivätkö August ja Kalle olisi kaivanneet perheitään. Veri vain veti kovemmin maailmalle.

Mai Tolosen romaani on mielenkiintoinen ja nopealukuinen. Neljän henkilön mukana kuljettaminen, varsinkin kun heidän tarinansa eivät varsinaisesti risteä tai lomitu yhteen muuten kuin matkustusajankohdan kautta, on alkuun hajottavaa ja vähän vieraannuttavaa. Kuin huomaamatta kaikki neljä kuitenkin tulevat tutuiksi ja heidän kohtaloistaan kiinnostuu. Vieraimmaksi minulle jäi snobistinen Johan Liljestrand ja läheisimmiksi tulivat Sofia eli Fia ja August. Sofialla toivoin kovasti käyvän hyvin, ja Augustia olisi halunnut välillä ravistella oikein kunnolla.

Romaanin alku on hieman kömpelö, mutta lopusta pidin kovasti. Jokaisen henkilön vaiheista kerrotaan jotain melko pitkältäkin ajalta. Osan saa lukija päätellä erilaisten lähdemateriaalilainausten avulla, osa jää kokonaan auki.

Mai Tolonen: Kupai nau – nähdään pian
OK-kirja 2018. 266 s.


Arvostelukappale.


Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 37. Pienkustantamon julkaisu.





lauantai 6. huhtikuuta 2019

Niklas Natt och Dag: 1793




Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa on kohta Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää (41). Jossain lukemassani haastattelussa kirjailija Kaari Utriolta kysyttiin, millä historian aikakaudella hän olisi halunnut mieluiten elää, hän kun on kirjoittanut koko joukon vetäviä historiallisia romaaneja ja tietokirjoja. Vastaus oli napakka: ”En millään! Nykyhetki on paras.” Perustelut vakuuttivat. Esimerkiksi lääketiede on tehnyt valtavia edistysaskeleita vasta aivan viime vuosina, ja sellaiset nykyihmiselle itsestään selvät asiat kuin vaikkapa antibiootit, ovat hyvin tuore keksintö.

Tämä kysymys ja erityisesti vastaus nousivat moneen kertaan mieleeni kuunnellessani ruotsalaisen Niklas Natt och Dagin (kyllä, kirjailijan sukunimi on Natt och Dag, suku on yksi vanhimmista Ruotsin aatelissuvuista) historiallista romaania 1793. Nimensä mukaisesti teos sijoittuu vuoteen 1793 ja sen fyysisenä miljöönä on silloinen Tukholma ja erityisesti sen nurja puoli. Natt och Dag kutsuu teoksensa tyylilajia Bellman Noiriksi.

Kustaa III on murhattu vain vuotta aiemmin ja valtakunta tuntuu olevan kaaoksessa. On vaikea sanoa, huomasivatko kansan alemmat kerrokset toisaalta juuri minkään muuttuvan arjessaan. Se oli yhtä kaikki kammottavaa eloonjäämistaistelua köyhyyden, nälän ja tautien riivaamissa löyhkäävissä kaupunginosissa, joita virkavallan edustajat pitivät mielivaltaisessa otteessaan.

1793 on luokiteltu myös historialliseksi dekkariksi, enkä sitä lähde kiistämään. Tarinan ytimessä on kammottava rikos, jota selvitetään ja joka lopussa ratkaistaankin, mutta se oli minulle ennen kaikkea historiallinen romaani ja nautin (ja kärsin!) nimenomaan sen sisältämästä historiallisesta tarkkuudesta ja inhorealistisesta kuvauksesta.

Rakenteellisesti romaani jakaantuu neljään osaan, jotka eivät sijoitu kronologiseen järjestykseen. Ensimmäisen osan alussa likaviemärinä toimineesta Fatburenin lahdenpoukamasta löytyy kammottava ruumis, jolla ei ole raajoja, kieltä eikä silmiä. Valtataistelun aallot ovat lyöneet myös oikeuslaitokseen, ja Tukholman poliisi kärvistelee juonittelun kourissa.

Murhatapauksen saa vaivihkaisesti tutkittavakseen lainoppinut Cecil Winge, joka on saavuttanut mainetta totuutta sitkeästi etsivänä lakimiehenä. Oikeudenkäynneissä hän on poikkeuksellisesti antanut myös syytetylle mahdollisuuden kertoa oman näkökulmansa asioihin. Se ei ollut yleinen käytäntö, koska oikeudelta odotettiin ennen kaikkea tehokkuutta.

Winge sairastaa tuberkuloosia, joka on hitaasti mutta varmasti tekemässä miehestä lopun pikapuoliin. Yksin hän ei jaksa vaikeaa tapausta ratkaista, joten hän palkkaa apulaisekseen miehen, joka onki ruumiin kuiville. Mies on kruununraakki Mickel Gardell. Sodissa vammautuneita miehiä autettiin siten, että heidät otettiin valtion leipiin hoitamaan siveyspoliisin tehtävää. Palkka oli huono, mutta epäviralliset luontoisedut monien mieleen. Siveyspoliisin piti huolehtia, että kaupungin kehruuhuoneella riitti työvoimaa. Kehruuhuone oli kammottava pakkotyölaitos, jota täytettiin ja johdettiin täysin mielivaltaan perustuen. Köyhällä ei ollut oikeusturvaa tai ihmisarvoa.

Mickel Gardell oli menettänyt toisen kyynärvartensa meritaistelussa. Täyspuinen proteesi on kammottava ase, jota Mickel joutuu usein käyttämään tapausta selvitettäessä. Tehtävä Wingen apulaisena on Gardellille mieluinen, sillä hän on inhonnut työtään siveyspoliisina ja pyrkinyt parhaansa mukaan välttelemään työtehtäviään ja muita samaa tehtävää hoitavia.

Tärkeä syy sille, miksi Winge palkkaa juuri Gardellin, on tämän sotavamma. Gardell mitä ilmeisimmin tietää melko paljon amputaatiosta. Vedestä löytyneen torson raajat on nimittäin amputoitu eri aikoihin. Voiko ruumiista päätellä, milloin ja missä järjestyksessä amputoinnit on tehty ja millaisissa oloissa se on tapahtunut? Ruumiin henkilöyden selvittäminen tuntuu mahdottomalta mutta se on välttämätöntä rikoksen ratkaisemiseksi. Kaksikko saa nopeasti huomata, että asian penkominen ärsyttää joitakin hyvin vaikutusvaltaisia tahoja.

Teoksen toisessa osassa kerrotaan aiemmista tapahtumista nuoren Kristofer Blixin näkökulmasta. Blix on nuoresta iästään huolimatta myös sotaveteraani, sillä hän on työskennellyt välskärin apulaisena sodassa. Blix yrittää painaa kammottavat sotakokemuksensa unohduksiin. Tavoitteena on myös rikastua Tukholmassa. Valitettavasti nuorukainen kuitenkin joutuu huijatuksi ja päätyy lopulta todella pahoihin vaikeuksiin. Osan tarinastaan hän kirjoittaa kirjeiden muotoon ja osoittaa ne kuolleelle siskolleen. Blixin tarina luonnollisesti liittyy rikosjuoneen.

Kolmannessa osassa päähenkilönä on nuori Anna Stina, joka päätyy syyttömänä kehruuhuoneelle. Kammottava kohtalo ei onnistu lannistamaan naista, ja vastoin kaikkia odotuksia hän alkaa suunnitella epätoivoista pakoa ennen kuin on liian myöhäistä. Anna Stinan pakoyrityksen kuvaus on vähintään yhtä piinaava kuin se, mitä Blixen joutuu velkavankeudessaan tekemään. Anna Stinankin tarina tietysti nivoutuu lopulta kokonaisuuden palaseksi.

Viimeisessä osassa Winge ja Gardell onnistuvat nappaamaan syyllisen, jonka tarina on sekin kammottava ja perin lohduton. Natt och Dag näyttää, miten hirviö syntyy. Rikollinen on aina myös itse ollut uhri, lienee yksi 1793-teoksen keskeisistä ajatuksista. Entä mikä sitten on oikeudenmukainen rangaistus silmittömän hirviömäisestä rikoksesta? Siihenkin Natt och Dag on löytänyt pysäyttävän vastauksen.

1793 oli kummallisen ristiriitainen lukukokemus. Se vangitsi otteeseensa tiukasti, kuin pihteihin. Lukemista (tai kuuntelemista) oli pakko jatkaa, vaikka toisaalta monesti inhotti niin, että vatsaa käänsi. Natt och Dag ei säästele lukijaa yhtään. Pahinta on, että tarina on monelta osin uskottavan tuntuinen. Kun tuli pääsi irti 1700-luvun puurakenteisissa kaupunginosissa, tuho oli aivan varmasti kammottava. Viemärit ja jätehuolto eivät kuuluneet isojenkaan kaupunkien infrastruktuuriin, joten järvet, lammet ja joet saivat toimittaa niiden virkaa surutta. Kun taudit levisivät tiheästi asutettuihin kortteleihin, jälki oli rumaa. Sodasta nyt puhumattakaan. Kukapa haluaisi elää sellaisissa oloissa, jos voi valita?

Niklas Natt och Dag: 1793
Suom. Kari Koski.
Johnny Kniga 2018.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 14 h 55 min.


Storytelin kautta kuuntelin.