torstai 26. toukokuuta 2016

Pertti Koskinen: Vinttikamaripoika





Kirjoitin melkoisen tulikivenkatkuisesti Pertti Koskisen edellisestä Maija Miilunkorpi -dekkarista Manipulaattori. Nyt lukemani neljännen osan Vinttikamaripoika valossa Manipulaattoria ei olisi koskaan kannattanut ainakaan sellaisenaan julkaista.

Vinttikamaripojassa Maijan palkkaa epätoivoinen vanha äiti etsimään pian jo pari kuukautta kadoksissa ollutta aikamiespoikaansa. Maija ryhtyy puhuttamaan pikkupaikkakunnan ihmisiä, ja nopeasti alkaa hahmottua, että melkoisen originellia asujamistoa kylille on asettunut.

Kadonnut poika Jarkko on kolmikymppinen ylilihava työtön datanomi, joka äitinsä kuvailun perusteella on ollut ainoita paikkakunnan kunnollisia nuoriamiehiä. Poika on menettänyt mahdollisuutensa päästä töihin paperitehtaan konttoriin, kun tehtaassa työskennellyt isä on kuollut auto-onnettomuudessa. Saamaton Jarkko on sitten vain pelaillut tietokonepelejä huoneessaan ikivanhalla tietokoneellaan ja syönyt sipsejä. Maija kummastelee välineistön perusteella Jarkon mainetta datavelhona. Aika paljon muutakin tuntuu perhekuvioissa olevan vinksallaan.

Jarkko on liittynyt lomamökkejä vuokraavan ja tutkimusta tekevän Jaanan Hevi-ryhmään. Ryhmäläiset Jaana mukaan lukien ovat kaikki ylilihavia ja monet masentuneita. Jaana koettaa terapoida ryhmäänsä omintakeisilla menetelmillään. Tarkoituksena on paitsi laihduttaa myös kohottaa itsetuntoa. Kosto tuntuu olevan Jaanan metodeista keskeinen.

Jarkko on kadonnut jäljettömiin juhannusyönä liikuttuaan ensin kylillä polkupyörällään. Tapojensa vastaisesti Jarkko on ollut humalassa ja polttanut tupakkaakin sekä riehunut paikallisen erämajan luona retkeilleiden luona. Huhutaan, että erämajalla majoitettaisiin paikallisia uusnatseja, joihin kuuluu Jarkon entinen koulukiusaajakin. Majan tuntumasta löydetään seuraavana päivänä vain Jarkon polkupyörä. Poliisi ei suostu tekemään ensin mitään, ja paikallinen VPK järjestääkin ensimmäiset, tuloksettomiksi jäävät etsinnät. Jarkosta ei siis ole kenelläkään tietoa. Jotkut epäilevät hänen kuolleen, toiset taas arvelevat, että Jarkko on lopultakin tullut järkiinsä ja lähtenyt vain pois.

Maija asettuu asumaan Jarkon kotitaloon tämän äidin kanssa ja pitää taloa tukikohtanaan. Tutkimuksia helpottaa Maijan viime kerran jälkeen hankkima auto. Muutenkin Maija on muuttunut nainen. Mielenterveysongelmat ovat vain paha muisto, eikä kuntoilukaan ole enää pakkomielteistä. Paheista on jäljellä vain satunnainen nuuskan käyttö. Menetetyn rakastetun kuolemakin tuntuu jo lähes unohtuneen, eikä kostosta enää puhuta. Ärsyttävää Maijan hahmossa on kuitenkin kirjoittajan tapa tasaisin väliajoin muistuttaa lukijaa (ja välillä Maijaa itseäänkin?), että tämä on opiskellut psykologiaa. Maija koettaa myös parantaa kaikki tielleen osuneet ihmiset ja ratkaista heidän ongelmansa. Mutta kuinka paljon mitään parannettavaa oikeastaan on? Velvoittaako psykologian opiskelu jakelemaan elämisen ohjeita kaikille vastaantulijoille?

Maija saa siis kyläläisistä selville monenlaista mielenkiintoista, ja jossain vaiheessa näyttää, että aika monellakin olisi ollut tilaisuus ja motiivi hoitaa Jarkko pois päiviltä. Kun kadonneen etsintä sitten muuttuu murhatutkinnaksi, kierrokset kovenevat. Maijalla on vielä käyttöä armeijassa opituille taistelijantaidoilleen.

Ei Vinttikamaripoikakaan ihan huipputason dekkari vielä ole, mutta selvästi Koskinen on tähän kirjaan panostanut edellistä huomattavasti enemmän. Tarina pysyy kasassa kiitettävästi, henkilöt ovat uskottavampia ja mielenkiintoisia eikä loppuratkaisukaan ole liian mielikuvituksellinen. Kielessä on edelleen notkistamisen ja hiomisen varaa. Olen jo Koskisen ensimmäistä dekkaria esitellessäni kiinnittänyt huomiota maneerimaiseen lyhyen päälauseen toisteluun, eikä se ole kadonnut minnekään. Paikoitellen lukeminen myös pysähtyy outoihin sana- tai muotovalintohin, ja dialogin kanssa on vielä tekemistä. Mutta selvästi ollaan menossa parempaan suuntaan jälleen!

Pertti Koskinen: Vinttikamaripoika
Kvaliti 2015. 236 s.


Maija Miilunkorpi -sarja:

Salaisuuksien kylä (Myllylahti, 2011)
Kaunis mies katoaa (Myllylahti, 2012)
Manipulaattori (Kvaliti, 2015)

Vinttikamaripoika (Kvaliti, 2015)

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Pertti Koskinen: Manipulaattori



Tutustuin ensi kertaa uskonnolliseen ja olutta kittaavaan henkivartija Maija Miilunkorpeen Pertti Koskisen esikoisdekkarissa Salaisuuksien kylä (Myllylahti, 2011). En aivan varauksitta Maijan hahmoa niellyt enkä Koskisen tyyliin ihastunut, mutta varovaisen kiinnostunut kyllä olin. Tarinan peruskuvio oli sen verran vetävä ja miljöö kiehtova, että pidin asetelmaa lupaavana.

Sittemmin on tapahtunut paljon. Harjavaltalainen Koskinen on julkaissut Salaisuuksien kylälle jatko-osan Kaunis mies katoaa (Myllylahti) vuonna 2012 ja vuonna 2015 ilmestyi peräti kaksi osaa lisää eli Manipulaattori ja myöhemmin esittelyyn tuleva Vinttikamaripoika.  Vuoden 2015 kirjat on julkaissut Kvaliti-niminen kustantamo.

Maija Miilunkorpi -sarjan kakkososa on minulta jäänyt lukematta, mutta nimensä perusteella sen juoni punoutuu katoamistapauksen ympärille. Niin Manipulaattorikin ja takakansitekstin mukaan myös Vinttikamaripoika. Mikäpä siinä, kyllä katoamisen, etsimisen ja löytymisenkin ympärille voi kelpo jännitystarinan kutoa. Manipulaattorissa vain ei valitettavasti päästä oikein puusta pitkään, ja sitten ratkaisu pullahtaa ihan puskista.

Maijalle on ehtinyt viime tapaamisemme jälkeen tapahtua yhtä ja toista. Hänen rakastettunsa on joutunut henkirikoksen uhriksi. Maijan mielenterveys ei ole enää sitä omin avuin kestänyt, vaan hän on joutunut mielisairaalaan hoitojaksolle. Nyt tilanne näyttäisi ainakin päällisin puolin rauhoittuneen. Kovin terveellä tavalla Maija ei kuitenkaan syylliseen suhtaudu, vaan hautoo kostoa. Psykologian opinnot ovat edenneet mukavasti, ja keikkaakin on riittänyt. Uskonnollisuus on karissut matkan varrelle, eikä oluttakaan enää kittailla entiseen malliin. Sen sijaan treenaamisesta on tullut nuorelle naiselle todellinen pakkomielle.

Yllättäen Maija saa erittäin rahakkaan ja helponkuuloisen työtarjouksen. Hänen entisen koulutoverinsa Sesilian aviopuoliso, yritysjohtaja Jari Järvinen on kadonnut. Sesilian äiti palkkaa Maijan jonkinlaiseksi seuraneidin, henkivartijan ja nuuskijan yhdistelmäksi. Maijan tehtävänä on asua Sesilian kanssa tämän luksuskodissa, kunnes Jarin kohtalo selviäisi.

Maija ottaa tehtävän vastaan ristiriitaisin tuntein. Sesilia on ollut jo kouluaikoina ilkeä kiusaaja ja päällepäsmäri, jota hännystelijät ovat sokeina totelleet. Maija on joutunut uhrin rooliin. Nyt osat ovat kummallisesti kääntyneet nurin. Koulussa hyvin menestynyt Maija on vähissä varoissa, mutta koulupudokas Sesilia on saanut todellisen jättipotin. Hänestä ollaan leipomassa yhtiön uutta pomoa, kun Jari Järvinen siirtyy sopimuksen mukaan haaveammattiinsa taiteilijaksi nostettuaan yhtiön ensin kukoistukseen.

Manipulaattorissa on monenlaista ongelmaa. Ensinnäkin lähtöasetelma on niin epäuskottava, ettei tarinaan pysty mitenkään tempautumaan mukaan. Yritysjohtaja on ollut kateissa alle vuorokauden, ja hänen etsimisekseen palkataan kaksi eläköitynyttä vakuutusetsivää, joista ei sen enempää sitten kerrotakaan. Poliisille ei haluta asiasta puhua. Vaimon turvaksi palkataan Maija tuhannen euron päiväpalkalla silmää räpäyttämättä.

Mitään johtolankoja tai oikein edes arvailuja mistään ei ole. Sesilia tuntuu ajattelevan, että Jari on mennyt piiloon venäläisten uhkailujen takia (syy uhkailuihin jää hämäräksi), äiti taas antaa ymmärtää epäilevänsä jotenkin Sesiliaa. Sitten Sesilia alkaa epäillä, että appivanhemmat jotenkin testaavat häntä. Maija ei ymmärrä mitään. Katoamista enemmän häntä kiinnostavat Sesilia ja omat kouluaikaiset traumat. Paljon puuhataan merkityksetöntä ja juonen kannalta jonninjoutavaa, kuten keitellään jauhelihakeittoa!

Toiseksi henkilökuvaus on ohuen ohutta, ja jopa Maija päähenkilönä on kummallisen epäjohdonmukainen. Vielä kurjempaa on, että dialogi, jonka varaan kirja paljolti rakentuu, on armottoman tönkköä. Koskinen on kirjoittanut jo kolme romaania, joten voisi toivoa, että kielikin olisi matkan varrella hioutunut. Valitettavasti niin ei ole käynyt. Pahin pettymys oli kuitenkin loppuratkaisun äärimmäinen epäuskottavuus.

Toivottavasti tämä on Koskisen tuotannossa välityö ja sarjan neljäs osa Vinttikamaripoika on jälleen parempitasoinen.

Pertti Koskinen: Manipulaattori

Kvaliti. 215 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Kirjahyllyjeni kätköistä IX: Hol - Høe



H-hyllyn jälkipuoliskollakin on useita tärkeitä tekijöitä ja teoksia. Suhteestani Kari Hotakaisen tuotantoon olen avautunut blogissani jo useasti aiemminkin, joten ei siitä oikeastaan tässä yhteydessä sen enempää. Vuodelta 2009 on peräisin neljän romaanin sarja, johon kuuluvat Syntisäkki, Klassikko, Juoksuhaudantie ja Sydänkohtauksia. Sarja on päätynyt hyllyyni arvostelukappaleena, siis kaikki neljä kerrallaan. Koska kaikki kirjat olivat tuolloin jo ’vanhoja’, ei niistä lehtiarvioita kirjoitettu. Pistin tämän sarjan saatuani omat aiemmin hankkimani versiot kiertoon. Harmittaa oikeastaan vain, että Ihmisen osa puuttuu kokoelmastani, koska se on edelleen mielestäni paras Hotakaisen tuotannosta.

Ihastuin aikoinaan lähes varauksetta Siri Hustvedtin ensimmäiseen suomennokseen Kaikki mitä rakastin. Sen innoittamana olen kartuttanut kokoelmaani parilla hänen teoksellaan sittemmin, vaikka mikään häneltä myöhemmin lukemani ei ole mielestäni vetänyt vertoja KMR:lle. Ainakin Kesän ilman miehiä olen sitten jo lainannut kirjastosta. Hustvedtin kautta muuten löysin myös Paul Austerin romaanit.

H-hyllyn vankkaa kotimaista klassikko-osastoa edustaa Helvi Hämäläinen. Hämäläinen asui osan elämästään Somerniemellä, ja joitakin vuosia sitten (taisi olla vuonna 2003) Somerniemellä järjestettiin hieno koko päivän seminaari kirjailijan muistoksi. Pääsin tekemään juttua lehteen päivän ohjelmasta, ja sitä silmällä pitäen luin useita Hämäläisen teoksia, erityisesti ne, joissa on havaittavissa somerniemeläistä vaikutusta. Niistä suurimman vaikutuksen tekivät Karkuri ja Kylänruusut, vaikka ne ovat kovin erilaiset teokset. Samaan hengenvetoon luin myös hyllystäni Säädyllisen murhenäytelmän. Sen jatko-osaa Kadotettu puutarha en ole toistaiseksi lukenut.

Samaisessa seminaarissa julkistettiin kirjallisuudentutkija Esko Rahikaisen teos Kylä, kirjailija ja talonemäntä, jonka sain muistoksi. Säilytän sitä Hämäläisen kirjojen kyljessä muistaakseni, että ne liittyvät yhteen.

Suuren vaikutuksen teki aikoinaan tanskalaisen Peter Høegin Lumen taju. Kuten kuvastakin näkyy, vaikutus jatkuu edelleen, vaikka on tunnustettava, että en ole yhtään Høegin teosta sen jälkeen lukenut. Olen vain haalinut niitä hyllyyni muun muassa kirjastojen poistomyynneistä. Tuorein hankinta taitaa olla syksyn kirjamessuilta, joissa Tammen Keltaisen kirjaston teoksista oli ohittamattomia tarjouksia. Jonain päivänä…


***
Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***
Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

***
Kirjahyllyjeni kätköistä -sunnuntaisarja jää nyt kesätauolle. Hyllyjen pengontaan palataan jälleen viimeistään syyskuussa. Kesäkaudella julkaisen juttuja viime vuoden kotimaisista dekkareista, kirjallisista kesäriennoistani sekä lukemistani kirjoista. Pysykää kuulolla, vaikka aurinko paistaakin! Hyviä lukukelejä meille kaikille!

torstai 19. toukokuuta 2016

Saara Kesävuori: Musta hevonen



Kovasta yrittämisestä huolimatta en päässyt Saara Kesävuoren Holma-dekkaritrilogian imuun, vaan pettyneenä jätin sarjan kesken ensimmäisen osan Saarroksissa (Tammi, 2012) luettuani. Olen ahdistunut dekkarin karmaisevasta alusta, sitten pitkästynyt kuulustelujauhannasta ja lopulta tullut yllätetyksi mutta väärällä tavalla. Ei hyvä.

Monet lukijat ovat kuitenkin kovasti ihastuneet Kesävuoren Holma-sarjaan. Ei siis ihme, että kirjailija on jatkanut psykologispainotteisella dekkariuralla. Musta hevonen on järjestyksessä neljäs Kesävuoren dekkareista, ja se aloittaa uuden sarjan.

Uuden sarjan sankaritar on ehkä kummallisimpia, johon olen luku-urallani törmännyt. Anni Eloranta on jonkinlainen freelance-urheiluohjaaja, entinen kilpanyrkkeilijä, joka on vetänyt nyrkkeilytreenejä muun muassa tamperelaisessa perhekoti Kattilassa. Keikkaa on harvakseltaan, ja Anni elelee vaatimattomasti.

Annin vanhemmat ovat erikoisia boheemeja, jotka ovat asuneet suhteensa alusta asti erillään mutta kuitenkin samassa kerrostalossa. Annin veli Santtu on kuiville jotakuinkin selviytynyt narkomaani, joka on sairastunut skitsofreniaan huumeitten käytön takia. Huumeet ovat vieneet paitsi mielenterveyden myös toisen käsivarren, ja sen tilalla Santulla on kallisproteesi. Sitä taas koristaa Ferrarin logo mustine hevosineen. Santtu asuu isän luona, äiti ei enää häntä luokseen huoli.

14-vuotiaan Lidian äiti Karin ottaa yhteyttä Anniin, kun tytär on ollut pari vuorokautta kadoksissa. Poliisi ei ota Lidian katoamista kovin vakavasti, koska tyttö on lähtenyt omille teilleen ennenkin. Karinin ja Annin yhdistävä linkki on ollut perhekoti Kattila, jossa Lidiakin on ollut sijoitettuna jonkin aikaa. Lidia on ollut aina vaikea lapsi, mutta nyt Karin on aidosti hädissään. Anni on vastahakoinen tarttumaan toimeen. Asia ei tunnu liikuttavan häntä.

Lukija tietää jo, että Lidia ei ole mikään puhdas pulmunen. Pelkäksi ’mieheksi’ nimetty henkilö on kuljettanut Lidian syrjäiseen taloon, jossa tytölle tapahtuu todennäköisesti ikäviä asioita. Homma ei kuitenkaan ole tytölle mitenkään uutta, vaan hän tietää, mitä tekee. Mies sen sijaan pelkää pahaa. Kuka ’mies’on ja miksi hän Lidiaa kuljettelee, selviää ainakin jotenkuten kirjan lopussa.

Lidia siis katoaa, ja epäilyt kääntyvät hyvin nopeasti Annin veljeen Santtuun, joka on ratkennut uudelleen huumeisiin eikä osaa selittää, missä on ollut, mitä on tehnyt tai minne on kadottanut proteesinsa. Veljeään valvoessaan Anni tekee tämän huoneessa merkillisen löydön, joka vahvistaa hänen pelkoaan Santun syyllisyydestä.

Alku on jännitteinen ja jälleen hieman ahdistavakin, mutta sitten veto jotenkin pääsee hyytymään. Jälleen myös petyin loppuratkaisuun. Kuka ihme tämä henkilö oikein olikaan, joka paljastui syylliseksi? Myöskään motiivi ei oikein tunnu uskottavalta. Perustelut ovat onnahtavia, ja ratkaisu kaikkineen on epälooginen. Harmi, sillä nautin lukiessani kovasti Kesävuoren sujuvasta ja persoonallisesta kielestä. Annikin voisi olla ihan varteenotettava päähenkilö, mutta sivulauseeseen ujutettu ajatus ammattisalapoliisiksi ryhtymisestä kyllä epäilyttää melkoisesti.

Rankinta sapiskaa annan kyllä sinne kustantamon väen suuntaan. Mitä oikein ajatellaan, kun laaditaan dekkareihin takakansitekstejä? Mustan hevosen keskeinen juonenkäänne, joka tapahtuu kirjan sivulla 136, siis aika tarkalleen kirjan puolivälissä, paljastetaan muina miehinä takakannessa! Tällainen on suorastaan rikollista! Vaatisin rahojani takaisin, ellen olisi lukenut arvostelukappaletta.

Saara Kesävuori: Musta hevonen
Tammi 2015. 273 s.
Arvostelukappale.
Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.


tiistai 17. toukokuuta 2016

Markku Keisala: Sinisilmät



Kun dekkari sijoittuu melkein lähikulmille idylliselle Somerniemelle, olisi siitä aika vaikea olla pitämättä. Markku Keisalan dekkarissa Sinisilmät on onneksi muitakin vahvuuksia kuin kotikenttäetu. Nopealukuinen tarina pitää otteessaan oikein mukavasti.

Nykyhetkessä vuonna 2011 eläkeikää lähestyvä pohjalainen pastori Anssi Lauste löytää vuosikymmeniä aikaisemmin surmatun isänsä papereista passin ja sen välistä arvoituksellisen paperilappusen. Heiveröisten johtolankojen turvin Lauste löytää tiensä Somerniemelle ja pääsee kuin pääseekin kiinni isänsä menneisyyden arvoituksiin. Lapussa mainittu Alisa saattaa olla paikkakunnalla vuona 1958 kadonnut 13-vuotias tyttö. Mutta mitä tekemistä Lausteen isällä oli kadonneen Alisan kanssa?

Lukija tietää Laustetta ja hänen ystäväänsä Astridia enemmän. Lausteen isä Heino on ollut paikkakunnalla sotavankina syksyllä 1944, Lapin sodan aikaan. Sotavangit työskentelivät maatiloilla, niin myös Heino, Lausteen isä. Maatilan emännän ja sotavangin välillä tapahtui jotakin, minkä ei pitänyt paljastua kenellekään. Mutta joku näki kuitenkin.

Sinisilmien alussa kerrotaan katkelmallisesti tapahtumista sodan loppuvuotena, vuonna 1958 Alisan katoamisen aikaan sekä vuonna 1980, jolloin Lausteen isä surmataan. Muuten pysytään pääosin vuoden 2011 kesässä, jolloin Lauste alkaa selvittää isänsä menneisyyttä. Onnekkaasti samaan aikaan teini-ikäiset geokätköilijät sattuvat löytämään erään kätkön yhteydestä kummallisia jäänteitä, joita he piilottavat pariinkin läheiseen kätköön. Näin päästään kadonneen jäljille, vaikkakin mutkien kautta.

Keisala on lehtihaastatteluissa kertonut, että dekkari lähti muotoutumaan kohtauksesta, jossa nainen soittaa selloa metsässä aamunkoitteessa. Tällainen kohtaus kirjassa onkin, ja se saa lopussa selityksensä. Romanttisesta alkuideasta huolimatta Sinisilmissä liikutaan hyvin raadollisten asioiden piirissä. Murhaaja ei tunne katumusta, vaan pitää kammottavia tekojaan oikeutettuina loppuun asti. Rikosten selvittelyn tuoksinassa pikkukylän ihmisten elämistä paljastuu monenlaisia menneitä ja nykyisiä salaisuuksia.

Keisala kirjoittaa dialogivetoisesti. Ratkaisu on kaksiteräinen, koska dialogi kuljettaa juonta vauhdikkaasti eteenpäin, mutta ei jätä tilaa henkilöhahmojen syventämiselle. Sujuvan ja elävän dialogin kirjoittaminen on myös hyvin vaativaa, eikä Keisala aivan kuivin jaloin selviydy kaikkien lukuisten henkilöidensä käymistä sanailuista.

Henkilögalleria on myös hyvin laaja niin menneisyydessä kuin nykyhetkessäkin. Kenestäkään ei nouse oikein kunnolla varsinaista päähenkilöä, vaikka Anssi Lauste lienee sellaiseksi tarkoitettu. Kuusikymppinen pappismies jää kaikesta huolimatta hyvin ohueksi ja etäiseksi hahmoksi. Jos kyseessä olisi sarja, saattaisivat loppupuolella mukaan tulevat turkulaispoliisit siirtyä keskeisempään rooliin.

Juoni on, kuten sanottu, varsin vetävä, vaikka muutamissa kohdissa uskottavuuden rajoja venytetään hieman liikaa minun makuuni.

Markku Keisala: Sinisilmät
Reuna 2015. 248 s.

Arvostelukappale. 

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Kirjahyllyjeni kätköistä VIII: Haa - Hol





H-hylly on lukumääräisesti ja sisällöllisesti niin muhkea, että jaan se suosiolla kahteen juttuun. Tänä sunnuntaina on siis vuorossa Kirjahyllyjeni kätköistä –sarjan osa VIII eli Haa – Hol.

Tuttuun tapaan hyllyyn on säilötty vuosikymmenten takaisia suosikkeja, hieman uudempia suosikkeja odottamaan lisää tekijöitten tuotantoa kylkeensä ja koko joukko parempia lukuaikoja odottelevia opuksia. Ensimmäisten joukkoon kuuluu ehdottomasti klassikkokirjailija Ernest Hemingway, jonka tuotantoon hurahdin lukioikäisenä. Kenelle kellot soivat taisi olla ensimmäinen Hemingwayni, jonka luin äidin hyllystä, ja sitten kolusinkin tarkoin H-hyllyä kirjastossa. Kuten kuvakin kertoo, on myös omaan hyllyyn kertynyt kokoelma Hemingwayta.

On jälleen tunnustettava, että alle parikymppisenä wannabe-älykkönä en todennäköisesti tajunnut paljoakaan Hemingwayn teoksien hienouksista, mutta jotakin sentään. Osaa en varmasti koskaan tule tajuamaankaan, kuten härkätaistelukuvauksia, mutta perhokalastuksen meditatiivisuuteen taisin saada ensikosketuksen Hemingwayn novelleista. Sittemmin Juhani Ahon parissa olen tuosta jalosta kalastusmuodosta nauttinut. Jäähyväiset aseille on edelleen suosikkejani H:n tuotannosta, mutta sitä minulla ei itselläni ole. Kenelle kellot soivat on sen sijaan tullut näemmä itsellekin hankittua. Viimeksi olen nautiskellut vanhan suosikkini tuotannosta kuuntelemalla Vanhuksen ja meren äänikirjana. Se toimi, joten ei liene mahdottomuus, että lukisin vielä joskus uudelleen loputkin Hemingwayni.

Uudempia kirjallisia rakkauksiani on Turkka Hautala, jolta olen kiihkeästi odottanut uutta kirjaa, millaista tahansa. Kaikki kolme tähänastista ovat visusti hyllyssäni tallessa, luettuina ja vaalittuina aarteina. Hautalan esikoisteos Salo ilmestyi jo ennen blogiaikaani, joten siitä en ole juttua julkaissut, Paluusta ja Kansalliskirjasta sen sijaan olen. Myönnän, että Hautalan tapa sijoittaa teoksensa omiin maisemiini ja kieleeni vaikuttaa suhtautumiseeni hänen teoksiinsa. Niissä on kuitenkin myös runsaasti ominaisuuksia, joiden laadun tunnustavat ulkosalolaisetkin lukijat. Suomalaisen pikkukaupunkilaisuuden ydin paljastuu avoimena Salossa. Lisäksi teoksessa fiktiivisenä esitetyt näkemykset kaupungin lähitulevaisuudesta ovat kauhealla tavalla käyneet toteen. Suosittelen! Ja tiedoksi Hautalalle, että seuraavaa kirjaa ihan tosissaan täällä jo kovasti odotellaan!


Kirjabloggaajan aarre!

Toinen uusi suosikkini on Antti Holma, jonka kirjallisen tuotannon makuun onnistuin pääsemään kuin varkain ennen hänen tv-julkkisbuumiaan. Pidän Holman esiintymistyylistä ja esimerkiksi tavasta käyttää some-kanavia, mutta olen myös totaalisen ihastunut hänen kirjalliseen tyyliinsä. Järjestäjä teki vaikutuksen keski-ikäiseen naislukijaan, ja lopullisesti olin myyty saatuani käsiini Kauheimmat runot. Siitä aion lainata säkeet kevään ylioppilaiden onnittelukortteihinkin. Ihan mahtavaa tietää, että Holma on vetäytynyt kirjoittamaan uutta teostaan!



Elina Hirvoselta odotin myös kovasti uutta kirjaa, ja onneksi odotuksiini vastattiinkin, kun Kun aika loppuu julkaistiin viime vuonna. Kirjan omistan, mutta se on jossakin lainakierroksella (saa palauttaa, ken sitten lainaaja lieneekin!). Kirjoitin kirjasta lehtiarvion Salon Seudun Sanomiin viime vuoden huhtikuussa ja sanoin sen lopussa muun muassa näin:

Kun aika loppuu on pakahduttavan tiheätunnelmainen romaani. Hirvonen käyttää jälleen taidokkaasti näkökulmavaihdoksia ja avaa siten tarinan aikaikkunoita moneen suuntaan. Notkea, luistava kieli tekee raskasaiheisesta teoksesta nopealukuisen. Suppeahkoon sivumäärään nähden kirjan kansien väliin mahtuu uskomattoman paljon.

Mielenkiintoisesti Hirvonen valottaa joukkosurmaajan profiilia tämän läheisten kautta. Millaista on kuulla, että oma lapsi tai sisar on ampumassa viattomia? Miten elää siitä eteenpäin? Millaiset motiivit ja olosuhteet ajavat nuoria ihmisiä näihin epätoivoisiin tekoihin? Miten heitä voisi auttaa ajoissa? Kenen on vastuu?

Hirvonen kiilasi suoraan suosikkikaartiini, kun luin romaanin Että hän muistaisi saman. Pian sen jälkeen etsin käsiini myös esikoisromaanin Kauimpana kuolemasta, ja olinkin saman tien myyty. Toivottavasti seuraavaa teosta ei tarvitse odottaa taas viittä vuotta, mikä näyttää olevan Hirvosen julkaisemistahti. Toki ymmärrän, että helmiä ei vain synny joka vuosi.

Ihastuin Paula Havasten historiallisiin romaaneihin luettuani esikoisromaanin Kymmenen onnen Anna jokin aika sitten. Aikani ei tunnu millään riittävän kiinnostavien teosten lukemiseen, mutta uskoa tulevaan kyllä sitäkin enemmän. Päätin nimittäin, että ryhdyn lukemaan Havasten uutta historiallista sarjaa ilmestymistahdissa. Nyt hyllyssä odottavat edelleen Tuulen vihat ja Maan vihat ja kolmas osa Veden vihat tupsahtaa painosta minä hetkenä hyvänsä. Lukematta ovat. Mutta vielä luen!


***
Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***



H-hyllyn sisältö 17.5.2016:

Joel Haahtela: Katoamispiste (Otava, 2010), a-kpl, luettu
Taina Haahti: Mariaanien hauta (Siltala, 2015), a-kpl, lukematta
Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga, 2015), a-kpl, lukematta
Niina Hakalahti: Uimataito (Tammi, 2008), ostettu, lukematta
Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko (Tammi, 2011), ostettu, lukematta
Chad Harbach: Pelin henki (Otava, 2013), a-kpl, lukematta
Saima Harmaja: Kootut runot (WSOY, 1938), lahja, osittain luettu
Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (Otava, 2006), ostettu, lukematta
Pirjo Hassinen: Kuninkaanpuisto (Otava, 20014), ostettu, lukematta
Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa (Otava, 2001), ostettu, lukematta
Pirjo Hassinen: Suistola (Otava, 2007), ostettu, lukematta
Turkka Hautala: Kansalliskirja (Gummerus, 2012), ostettu, luettu
Turkka Hautala: Paluu (Gummerus, 2011), ostettu, luettu
Turkka Hautala: Salo (Gummerus, 2009), ostettu, luettu
Paula Havaste: Tuulen vihat (Gummerus, 2014), ostettu, lukematta
Paula Havaste: Maan vihat (Gummerus, 2015), ostettu, lukematta
Saara Henriksson: Moby Doll (Into, 2011), ostettu, lukematta
Ernest Hemingway: Ensimmäiset 49 kertomusta (Tammi, 1991), ostettu, luettu
Ernest Hemingway: Joen yli puiden siimekseen (Tammi, 1951), ei tietoa alkup., lukematta
Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat (Tammi, 1944), ostettu, luettu
Ernest Hemingway: Kirjava satama (Tammi, 1945), ei tietoa alkup., lukematta
Ernest Hemingway: Totta aamunkoitteessa (Tammi, 1999), ostettu, lukematta
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (Tammi, 1952), ostettu, luettu
Hermann Hesse: Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä (Gummerus, 2005), lahja, lukematta
Venla Hiidensalo: Karhunpesä (Otava, 2014), ostettu, lukematta
Venla Hiidensalo: Mediahuora (Otava, 2012), ostettu, lukematta
Sami Hilvo: Viinakortti (Tammi, 2010), ostettu, lukematta
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman (Avain, 2005), ostettu, luettu
Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta (Avain, 2011), ostettu, luettu
Antti Holma: Järjestäjä (Otava, 2014), a-kpl, luettu
Antti Holma: Kauheimmat runot (Otava, 2015), ostettu, luettu
Annina Holmberg: Kaiku (Siltala, 2009), ostettu, lukematta



***

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

torstai 12. toukokuuta 2016

Unto Katajamäki: Paha veli -verkosto



Entinen sivistysjohtaja, nykyinen kunnalliskonsultti Martti Piha kutsutaan tekemään kuntaliitosselvitystä pienehköön, nimettömäksi jäävään pirkanmaalaiskaupunkiin. Pesti alkaa ikävissä tunnelmissa, sillä Martin ensimmäisen työpäivän aamuna kuntaliitosta vastustanut valtuuston jäsen on löydetty kevyenliikenteenväylän ojasta hengiltä puukotettuna. Onko murhan takana joku kuntaliitosta puoltanut poliittinen vastustaja?

Kuulostaako haukotuttavalta? Valitettavasti Unto Katajamäen viides Martti Piha -dekkari Paha veli -verkosto, joka oli itselleni ensimmäinen kosketus sarjaan, on mielestäni todella pitkäpiimäinen ja kuolettavan tylsä. Paljon aikaa ja energiaa käytetään Martin perhekuvioiden päivittämiseen. Nuori kakkosvaimo ja pieni lapsi valvottavat konsultintyössä puurtavaa Pihaa, ja välit aikuiseen poliisipoikaan ovat aavistuksen kireät. Eivät kuitenkaan niin huonot, etteikö poika vuotaisi auliisti tutkintaan liittyviä yksityiskohtia konsultti-isälleen! Raivostuttavan epäammattimaista ja siten myös epäuskottavaa.

Kuntaliitosselvityspapereita Piha ei viitsi edes vilkaista (eikä liittyvistä kunnista puhuta halaistua sanaa koko kirjan aikana), vaan Piha alkaa oitis selvitellä murhatapausta. Sliipatunoloinen kaupunginjohtaja, puhelias ja hämärätaustainen johtajan sihteeri sekä muutama paikallinen yrittäjä-kunnallispoliitikko toimivat tietolähteinä, kun Piha kokoaa palapeliään. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa jolleivät ole peräti sukua. Piha kiertelee kiviyrittäjän ja kasvihuonetarhojen liepeillä ja saa vihiä valonaroista puuhista. Mutta mistä todisteet epäilyille?

Sitten kuin taivaan lahjana tipahtaa syliin toinen ruumis. Ulkoilualueen jyrkänteeltä on pudonnut kiinalaiselta näyttävä mies, jonka henkilöyden ratkaiseminen ei ole aivan helppoa. Tapaus kuitenkin väistämättä liittyy aiempaan, ainakin Pihan mielestä. Piha ajelee ympäri Pirkanmaata ja puhuttaa
 ihmisiä. Lopulta saadaan pientä toimintaakin loppuun, mutta vielä on ratkaisua seliteltävä ja käytettävä hieman rautalankamalliakin, ennen kuin konsultti pääsee nuoren perheensä pariin.

Koska en millään päässyt sisälle tarinaan, sen imuun, enkä lämmennyt henkilöillekään, alkoivat vähäpätöiset sivuseikat tunkea etualalle ja ärsyttää enemmän kuin olisi tarpeen. Mutta toivoisin dekkareiden kuten kaikkien kirjojen kirjoittajilta tiettyä lukijan kunnioitusta. Se tarkoittaa myös huolellisuutta yksityiskohdissa. Katajamäen sankari etsii kiivaasti uhrin ’nettitikkua’, jolle tämä on oletettavasti tallentanut ratkaisevia tietoja. Lopulta tämä ’nettitikku’ löytyykin ja asiayhteys paljastaa, että kyse ei todellakaan ole mistään nettitikusta vaan muistitikusta!

Unto Katajamäki: Paha veli -verkosto
Mäkelä 2015. 314 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.