Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918 #naistenviikko2024

 

Kirsin kirjanurkan #naistenviikko2024-lukuhaasteen viimeinen juttu käsittelee tutkija ja tietokirjailija Marjo Ahlstenin tietokirjaa Naiskaarti 1918. Kovin valoisissa tunnelmissa ei siis liikuta.

Ahlsten aloittaa kirjansa johdannon kertomalla, että hän sai pari vuotta sitten musertavan uutisen. Diagnoosin mukaan hän oli sairastunut harvinaiseen inflammatoriseen eli tulehdukselliseen rintasyöpään. Ennuste oli erittäin huono. Sairaus johtaisi vääjäämättä kuolemaan. Mutta mitä tehdä jäljellä olevalla ajalla? Miten saada ajatukset edes hetkeksi pois sairaudesta ja kuolemasta?

Päätös ei ollut vaikea. Tutkija halusi vielä tehdä selvityksen Valkeakosken punakaartissa taistelleista naissotilaista ja heidän kohtaloistaan. Aihe oli kiinnostanut häntä jo pitkään, eikä vähiten siksi, että tästä legendaarisesta naiskaartista on tehty hämmästyttävän vähän tutkimusta. Käytännössä aiheesta on ennen Ahlstenin omaa teosta kirjoittanut Anneli Kanto romaanin Veriruusut (Gummerus, 2026)* ja Varpu Anttonen painamattoman pro gradu -tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (v. 2009).

Jo tämä tieto on ainakin minun mielestäni pysäyttävä. Miksi tutkimusta ei ole tehty? Eikö aihe todellakaan ole tuntunut kenestäkään historiaa opiskelleesta tai historiantutkijana tai naistutkimuksen parissa työskennelleestä kiinnostavalta? Sehän suorastaa huutaa merkittävyyttään ja mielenkiintoisuuttaan! Mikä sai nuoret naiset tarttumaan aseisiin ja osallistumaan sotaan? Miten he pärjäsivät? Millaisia vaikeuksia he kohtasivat sukupuolensa takia? Mikä heidän kohtalonsa sodan melskeissä oli ja miksi? Miten eloonjääneet pärjäsivät, ja mitä he kertoivat jälkipolville tästä elämänvaiheestaan?

Kun Ahlsten alkaa penkoa aihettaan, hän törmää yhä uusiin kummastusta herättäviin seikkoihin. Minut yllätti jo sekin, miten Ahlsten kertoo naispuolisia historiantutkijoita ajoittain kohdeltavan. Naissotilaiden tutkiminen herättää myös avointa vastustusta.

On ymmärrettävää, että sisällissodan punaisten puolella taistelleista ei ole olemassa kattavaa kirjanpitoa. Ajat olivat sekasortoiset ja sota kiivas mutta lyhyt, joten asiakirjoja ei juurikaan ehtinyt muodostua. Ahlstenin tärkeimpiä lähteitä ovatkin Valkeakosken punakaartin palkanmaksulistat, joita on miltei kolmelta kuukaudelta ja ne ovat vieläpä säilyneet. Asiakirjoja luonnollisesti myös tuhoutui ja niitä hävitettiin tarkoituksella, koska ne olivat myös raskauttavia todisteita.

Ahlsten jäljittää todennäköisesti kaikki Valkeakosken naiskaartin aseistetut sotilaat ja saa tarkennettua heidän määränsä 55 henkilöön. Tähänastiset arviot ovat heitelleet rajusti puoleen ja toiseen. Karu totuus on, että heistä vain 13 oli elossa vuoden 1918 jälkeen. Moni kaatui taisteluissa, osa sairastui tai kuoli nälkään leireillä, mutta suurin osa menehtyneistä teloitettiin eli murhattiin. Silmiinpistävää on, miten suuri osa juuri naissotilaista päätyi teloitettaviksi. Naisten sotimista pidettiin jostain syystä erityisen raskauttavana. Kuvaukset Hauhon, Lahden Hennalan sekä Hämeenlinnan teloituksista ovat pysäyttäviä.

Ahlsten ravistelee rohkeasti useita sotaan liittyviä tapahtumia ja niistä kerrottuja tarinoita. Kyseenalaiseen valoon joutuu esimerkiksi sotilas Siiri Lehtisen kuolema, jonka on kerrottu aiheutuneen vahingonlaukauksesta Valkeakosken työväentalolla. Ahlsten ei usko, että tapahtumasta on kerrottu totuus. Hänen mukaansa punakaartilaiset peittelivät todellista syytä Siiri Lehtisen surmassa. Hänelle järjestettiin näyttävät hautajaiset, mutta kuoleman syytä ei tutkittu.

Monia naiskaartilaisia on merkitty asiakirjoihin taisteluissa kaatuneiksi, vaikka todellisuudessa heidän kuolinpäivinään ei ole ollut mitään taisteluja kyseisillä paikkakunnilla. Ja niin edelleen. Selvitettävää olisi siis vielä kosolti toisillekin tutkijoille. Ja millaisia romaaneja tästä aihepiiristä vielä voisikaan kirjoittaa! Tuorein esimerkki on muuten varmaankin brittiläisen Laura Mauron pienoiskauhuromaani Otavaisen olkapäillä (Haamu, 2024).

Naiskaarti 1918 on hieman erikoinen tietokirja, sillä se on paitsi selvitys Valkeakosken naiskaartin vaiheista myös Marjo Ahlstenin sairauskertomus. Jokainen luku alkaa parin kappaleen mittaisella kuvauksella hänen syöpähoitojensa vaiheesta, hänen tuntemuksistaan ja tunteistaan kulloisessakin tilanteessa. Siirtymä historian tapahtumiin on joka kerta yhtä suoraviivainen.

Kirjan lopussa Ahlsten toteaa, ettei itsekään tiedä, miksi Hiljainen tappaja, joksi hän sairauttaan nimittää, on mukana kirjassa. Häntä nolottaa rinnastaa omaa kamppailuaan syöpää vastaan valkeakoskilaisten naisten kamppailuihin sodassa ja sen jälkimainingeissa.

Myönnän, että sairauskertomuksen mukana kuljettaminen tuntui minustakin vähän erikoiselta ratkaisulta. Mielelläni kuitenkin aina uuden luvun alussa päivitin myös kirjailijan kuulumiset. Kirjan aihe on kovin raskas ja raastava, eikä aggressiivisen syöpäsairauden vaiheiden seuraaminen ainakaan kevennä teloitusrivi- ja joukkohautatunnelmia.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918
Into 2024. 199 s.

Arvostelukappale saatu #kirjavaikuttaja-yhteistyön kautta. Kiitos!

Marjo Ahlsten on julkaissut aiemmin nimellä Marjo Liukkonen teokset Hennalan naismurhat 1918 (Vastapaino, 2018) ja Teloitusjonossa, Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (Atena, 2019).

 

*Kannon Veriruusuja en vielä ole lukenut, mutta olen nähnyt romaanista dramatisoidun vaikuttavan näytelmän.

 

Osallistun tällä postauksella Tuijata-blogin #naistenviikko2024-haasteeseen. Hyvää nimipäivää nimipäiväsankareille! Kiitos kaikille haastetta seuranneille, ja erityiskiitos Tuijalle haasteen vetämisestä!

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä #naistenviikko2024

 

Onko noin viisikymmentä vuotta aika, joka tarvitaan, että katastrofista voidaan ryhtyä tekemään taidetta ja kansallista (vaikkakin samalla hyvin paikallista) traumaa käsitellä siten yleisellä tasolla? Ehkä. Tämä kysymys nousi mieleeni lukiessani Anne-Maria Latikan romaania Valonkehrääjä, joka kertoo lapsen näkökulmasta Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä ja erityisesti sen pitkistä ja laajalle levittyvistä jälkimainingeista.

Latikkahan ei ole ainoa, joka on tarttunut tuohon suuronnettomuuteen juuri nyt. Viime vuonna ilmestyi Toni Kurkimäen ohjaama elokuva Lapua 1976 ja Heini Röyskön romaani Ja samassa tuli hiljaisuus (Otava, 2023).

Latikka ei tosin mainitse kertaakaan paikkakunnan nimeä eikä ole kirjoittanut romaaniinsa muutakaan suoraan paikallisesti tunnistettavaa, kuten murretta, mutta alkusivuilta ja ihan takakansitekstistäkin on jo selvää, mikä paikkakunta ja aika ovat kyseessä. Lapualla ollaan ja 1970-luvulla.

Valonkehrääjän keskushenkilö on alle kymmenvuotias Kaja. Tytön isä on paikkakunnan pidetty eläinlääkäri. Kaja on perheen ainoa lapsi, sillä kaivattua sisarusta hänelle ei ole siunaantunut. Kajan elämä mullistuu helteisenä kesäpäivänä, kun kodin ovelle tupsahtaa yhtäkkiä kummitäti Amalia punattuine huulineen poikansa Pojun kanssa. Amalia on asunut vuosia Pojun kanssa Ruotsissa, työskennellyt autotehtaassa ja yritellyt laulajanuralle, mutta nyt on tullut aika palata kotiin.

Kaja ei oikein ymmärrä, miksi aikuiset suhtautuvat Amaliaan jotenkin kylmäkiskoisesti. Hänhän on kertakaikkisen ihana! Pian Amalia saa paikan tehtaalta ja asettuu Pojun kanssa työntekijöiden asuntolaan. Kajan puolesta he olisivat voineet jäädä ikuisiksi ajoiksi vierashuoneeseen, mutta äiti, Amalian sisar, on toista mieltä.

Sitten tapahtuu onnettomuus, joka yhdessä silmänräpäyksessä muuttaa kaiken lopullisesti.

Amalia kuolee kymmenien muiden joukossa. Poju muuttaa Kajan kotiin, hänen oman huoneensa toiseen puoliskoon. Lasten on vaikea hahmottaa, mitä oikein tapahtui. Miksi tehdas räjähti, minne siellä olleet ihmiset katosivat? Mitä ihan konkreettisesti tapahtui räjähdyshetkellä? Samat kysymykset kiertävät aikuisten ja viranomaistenkin mielissä, vaikka heillä on paremmat sanat ja käsitteet käytössään.

Latikka onnistuu hienosti tavoittamaan lapsen näkökulman hämmennyksineen ja haparoivine selitysyrityksineen. Jotenkin kaaokseen olisi saatava jokin mieli, ja lapset kehittelevät omia teorioitaan ja ratkaisukeinojaan. Jos metsänlaidan hylättyyn kaivoon pudottaa riittävän arvokkaan uhrin, voisi aikaa kääntää takaisin ja peruuttaa yhden tietyn sekunnin. Amalia tulisi takaisin. Mutta Poju näkee kaivon pohjalla jotain pelottavaa. Mikä olisi arvokkain uhrattava, jonka Kaja voisi kaivoon viskata?

Sitten Kajan isä keksii, että hänellä ja Pojulla on yhteinen intohimo eli perhoset. Poju ei suostu irrottamaan perhoskirjasta, jonka on ilmeisesti saanut äidiltään. Kaja kummastelee, miten perhoskirjan kanssa voi käsitellä suruaan. Mutta kun isä antaa Pojulle perhoshaavin, tämä on kuin riivattu. Hänen on vain löydettävä oikea perhonen, valonkehrääjä. Se voisi muuttaa ajan kulkua, ja Poju saisi äidin takaisin. Alkaa vuosia jatkuva pakkomielle.

Valonkehrääjä paljastaa hienovaraisesti ja terävänäköisesti, miten huonosti aikuiset omien huoltensa ja kiireidensä keskellä näkevät, mitä lasten elämässä tapahtuu. Kukaan ei esimerkiksi huomaa, että onnettomuus on vaikuttanut syvästi myös vaikkapa Kajaan, vaikka hän ei äitiään siinä menettänytkään. Äidin ja isän huomio on kiinnittynyt näkyvämmin ja heidän mielestään perustellummin oirehtivaan Pojuun.

Naapurustoon muuttaa Aurora, tyttö, jonka ystävyydestä Kaja antaisi mitä vain. Jostain syystä Auroraa kiinnostaa kuitenkin enemmän vähän omituinen Poju kuin Kaja. Auroran isä on selviytynyt onnettomuudesta elossa, mutta on pahasti vammautunut. Ehkä se yhdistää kahta traumatisoitunutta lasta. Lasten keskinäisten välien dynamiikka on kuvattu raadollisesti.

Poju tutustuu myös kummalliseen mieheen, Kajan mielestä vähän pelottavaan Ukkoon, jolla on ollut jokin hämmentävä yhteys Amaliaan. Onko Ukko sittenkin Pojun salaperäinen isä? Amalian menneisyys kuuluu asioihin, joista Kaja saa tietoa vain paloja sieltä, toisen täältä.

Valonkehrääjä ei ole aivan helposti avautuva romaani. Ainakin alkupuolella on osuuksia, jotka käsittää kunnolla vasta, kun on ensin lukenut teoksen loppuun ja palannut sitten niihin uudelleen. Vaiva kannattaa, jos Valonkehrääjän arvoitusta haluaa avata. Toisaalta juuri arvoituksellisuus ja totuuden moniulotteisuus ovat romaanin keskeisiä rakennusaineksia, keinoja, joilla kirjailija saa lukijan eläytymään lasten kokemusmaailmaan.

Käsittämätön onnettomuus jättää jälkensä kaikkiin sen piirissä olleisiin. Kaikki arvet vain eivät näy ulospäin.

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä
WSOY 2024. 310 s.

Arvostelukappale.

Kirja sopii erinomaisesti #naistenviikko2024-haasteeseen, koska Lapuan patruunatehtaan onnettomuuden 40 uhrista suuri enemmistö eli 35 henkilöä oli naisia.

Pirkko Soininen: Signe #naistenviikko2024

 

Muiden elämää tallentamalla tallensin itsenikin.
Sillä minä olen jokaisessa kuvassa.
Minä olin se, joka katsoi.

 

Valokuvaaja Signe Branderista (1869–1942) kertova romaani Signe on Pirkko Soinisen neljäs historiallisista suomalaisista merkittävistä naisista kertova biofiktio. Aiemmat teokset kertovat taidemaalari Ellen Thesleffistä (Ellen, WSOY 2018), arkkitehti Wivi Lönnistä (Valosta rakentuvat huoneet, Bazar 2021) ja runoilija Maila Pylkkösestä (Kipulintu, Bazar 2023).

Signessä nimihenkilö elää viimeisiä sekavia päiviään jatkosodan aikana Nikkilän mielisairaalassa Sipoossa, jonne Kivelän sairaalan potilaat Helsingistä oli evakuoitu suojaan neuvostoliittolaisten pommituksilta (evakuoidut eivät siis olleet mielenterveyspotilaita). Näin tapahtui oikeastikin.

Tiettävästi jopa sata Nikkilässä ollutta potilasta kuoli nälkään vuonna 1942 eli juuri Signe Branderin kuolinvuonna. Wikipedian artikkelin sanamuoto jättää auki syyn hätkähdyttäville nälkäkuolemille, jotka tuntuvat käsittämättömiltä. Sodan aikana elintarvikkeista oli kyllä kovaakin pulaa, mutta ei sentään tuollaista olisi pitänyt tapahtua. Signe Branderin kuolinsyy jää artikkelissa myös hämäräksi.

 

Helsinki oli pyörre, sekasortoinen, energinen, väkivahva.
Ensin olin tulla hulluksi, sitten hullaannuin.

 

Joka tapauksessa romaanin Signe häilyy epämääräisessä tilassa elämän ja kuoleman rajalla kärsien välillä kovista tuskista ja muistellen välillä unessa tai valveen välitilassa elämäänsä. Pimennysverhojen raosta pilkistävä valojuova vie hänet elämän parhaimpiin hetkiin, jolloin hän kulki valokuvaamassa rakasta Helsinkiään. Signe viihtyi hyvin kesäateljeekuvaajana Savonlinnassa parina vuonna, varsinkin, kun sai siellä ollessaan vapaata vaativasta äidistään, mutta Helsinki rakennuksineen ja ihmisineen oli hänelle kuitenkin suurin rakkaus.

 

Kuljin kamerani kanssa kaikkialla ja rakkauteni Helsinkiä kohtaan vain syveni.
Jos rakastettuni joskus olikin kohtuuton, likainen, meluinen ja haiseva,
se oli aina myös päinvastainen.
Ja sitä kaikkea opin rakastamaan.
Ja kaupunki: minusta tuntuu, että se rakasti takaisin.

 

Välähdykset eletystä elämästä vuorottelevat sairaiden ja kuolevien täyttämän juhlasalin tapahtumien kanssa, mikä luo tarinaan toimivan rytmityksen. Soininen on onnistunut murtautumaan biofiktion sudenkuopasta, jossa draaman kaari jää usein loppupäästään latteaksi. Sairaan, kuolemaa tekevän iäkkään naisen muistot eivät noudata orjallisesti kronologiaa, ja kuolemaa edeltävät vaikeat ajat sairasvuoteella korostuvat. Yksi viileäkätinen hoitaja tulee potilaalle tutuksi, muut ympärillä häärivät ihmiset ja toiset potilaat ovat kasvotonta massaa. Lopulta naisten väliltä paljastuu yllättävä yhteys.

 

Asettauduin milloin mihinkin piirtämään.
Tutustuin kaupunkiin, otin sen haltuuni, ihastuin ja antauduin.
Ja kaupunki vastasi, houkutteli minut tämän tästä pysähtymään,
katsomaan, kaivamaan kynän esille.
Kävimme vuoropuhelua: Helsinki ja minä.
Helsinki katsoi minua tuhansilla eri tavoilla, aamunvalossa,
illankajossa, päivän pystysuorassa valossa –
ja minä katsoin takaisin,
uutta kotikaupunkiani.

Pirkko Soininen on kertonut käyttäneensä lähteinä Signe Branderin valokuvia ja rakentaneensa fiktiivisen kertomuksensa niiden pohjalta. Monia tunnettuja valokuvia tarinasta tunnistaakin ja monet voisi kuvauksen perusteella löytää. Mutta on Soininen perehtynyt muutenkin moniin erilaisiin aineistoihin, muun muassa valokuvauksen historiaan, tekniikkaan ja filosofiaan. Käytetystä tausta-aineistosta on kirjan lopussa kattava luettelo.

Romaanin Signe pohdiskelee kuvaajan ja kuvattavan suhdetta, erilaisia tilanteita, joissa kuvaamisen kohteet ovat olleet joko otettuja tai vastentahtoisia, sekä muun muassa kuvaajan käyttämää valtaa. Monet ihmiset, joita Brander kuvasi ikuistaessaan katoavaa Helsinkiä, päätyivät kenties ainoan kerran negatiiville hänen kauttaan. Tilanne oli merkittävä sekä kuvaajalle että kuvattaville.

 

Oivalsin, että minulla oli valtaa, josta en ensin ollut ollut kovin tietoinen
mutta jonka olen ymmärtänyt vähitellen.
Valitsin keitä kuvasin, rajasin todellisuudesta kuvan kokoisen palan.
Tein ihmisiä näkyviksi mutta samalla kontrolloin.
Sillä oli väliä mitä kuvasin ja miten kuvasin.

 

Signe Brander ei ollut ensimmäinen suomalainen naispuolinen ammattivalokuvaaja, mutta hän on laajan Helsinki-aineistonsa takia varmasti aikakautensa tunnetuimpia. Vuosisadan alussa Helsinkiin perustettiin Muinaismuistolautakunta, joka palkkasi Branderin ikuistamaan katoavaa kaupunkia. Työ jatkui useita vuosia ja takasi niukan mutta kuitenkin jokseenkin vakaan tulonlähteen.

Soininen kertoo Signen suulla työn fyysisyydestä. Laitteet olivat raskastekoisia ja hankalia, joten maisema- ja miljöökuvaus oli yleensä fyysisesti voimakkaampien miesten työtä. Signe ei kuitenkaan antanut periksi. Kiperimmissä kohteissa piti tosin palkata apukäsiä. Ajan laitteilla ei myöskään otettu mitään nopeita tuokiokuvia, vaan jos kuviin halusi liikkeen tuntua ja ihmisiä, heidät piti pysäyttää ja asetella paikoilleen. Oli osattava tulla toimeen ihmisten kanssa, suostutella ja ohjata.

Signe Brander kuuluu siihen laajaan (nais)ammattilaisten joukkoon, jonka työtä ei juurikaan arvostettu heidän elinaikanaan mutta jotka ovat nousseet arvoonsa jälkikäteen. Nikkilän sairaalassa kuolemaa tekevä Brander on miltei unohtunut, tuntematon muiden tuntemattomien joukossa. Naisena hän sai kokea vähättelyä monessa muodossa.

Muinaismuistolautakunta kyllä palkkasi hänet suururakkaan, mutta palkkion korottaminen ei sitten vuosien varrella ottanut luonnistuakseen samaan tahtiin kuin miespuolisilla ammattilaisilla. Oma äiti olisi arvostanut piirustuksenopettajan ammattia, mutta valokuvaus ei oikein tuntunut säädylliseltä ansaintatavalta. Signe kuitenkin kulki valitsemaansa tietä, päättäväisenä ja itsepäisenäkin.

 

Valokuvan ihme: katseessa, jonka menneisyyden ihminen luo tulevaisuuteen ja tulevaisuuden ihminen luo menneisyyteen... Siinä eri aikakausien ihmiset kohtaavat ja voimme ymmärtää toisiamme ajattomuuden kielellä.

 

Signe on mielenkiintoinen ja surumielisen kaunis romaani. Epookki on tehty huolella, joten lukija pääsee kelpo aikamatkalle menneeseen aikaan yli sadan vuoden takaiseen Suomeen ja ennen kaikkea kadonneeseen Helsinkiin. Soininen on myös runoilija, mikä mielestäni näkyy ja kuuluu hänen paikoin aforistisessa lauseessaan. Lukunautinnosta kertonee sekin, että aika monta sitaattia halusin poimia tähän juttuuni itselleni talteen. Vielä kosolti lisää olisi ollut tarjolla.

 

On olemassa piste, jonka jälkeen kaikki on tarkkaa.
Luulen, että niin on myös ihmiselämässä.
Jossain kohtaa elämää näkee kaiken tarkemmin.
Vaikeus on ymmärtää, milloin on sillä kohdalla.

 

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin Signe Branderin valokuvia. Kanteen on ikuistettu niistä pari, ja niistä taas ylempi ylösalaisin painettu on keskeinen romaanissa. Muut kuvat joutuu halutessaan etsiskelemään toisista lähteistä. Ymmärrän toki kuvien puuttumisen, onhan kuitenkin kyseessä fiktiivinen romaani, ei elämäkerta.

 

Pirkko Soininen: Signe
Bazar 2024. 224 s.

Arvostelukappale.

Tämä teos sopii mitä parhaimmin #naistenviikko2024-haasteeseen, jota vetää Tuijata-blogin Tuija.

Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta #naistenviikko2024

 

”…miksi olen niin kiinnostunut varjoon jääneistä naishahmoista.
Sellaisista varjonaisista, jotka kadottivat omat halunsa, tai sellaisista,
jotka onnistuivat toteuttamaan halujaan
mutta tulivat lopulta nujerretuiksi.”

 

Näin kysyy itseltään toimittaja ja tietokirjailija Moona Laakso Naisia jotka etsivät suurta tulta -teoksensa johdannossa. Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta ainakin Laakso kertoo halunneensa tehdä kirjansa naiset ’näkyviksi, omana itsenään, omine ansioineen. Ja minun on kirjoitettava itse ja vähän myös itsestäni, silläkin uhalla että minut nähdään väärässä valossa.’

Moona Laakson Naisia jotka etsivät suurta tulta kertoo 1900-luvulla eläneistä suomalaisista naisista, jotka (varmaankin) halusivat tulla nähdyiksi mutta jäivät syystä tai toisesta puolisonsa tai jonkun muun läheisensä varjoon. Kirjassa näkyviksi tulevat:

Taidemaalari Greta Hällfors-Sipilä (1899–1974), puoliso taidemaalari Sulho Sipilä.

Arkkitehti ja muotoilija Aino Aalto (1894–1949), puoliso arkkitehti Alvar Aalto.

Arkkitehti Elissa Aalto (1922–1994), puoliso arkkitehti Alvar Aalto.

Näyttelijä Saimi Järnefelt (1867–1944), puoliso taidemaalari Eero Järnefelt.

Monilahjakas taiteilija Majsi Salokivi (1888–1953), puoliso taidemaalari Santeri Salokivi.

Kirjailija Hilja Onerva Lehtinen (1882–1972), puoliso säveltäjä Leevi Madetoja ja sielunkumppani runoilija Eino Leino.

Sellisti ja kuvittaja Kirsti Gallen-Kallela (1896–1980), isä taidemaalari Akseli Gallen-Kallela.

Taidemaalari Helmi Vartiainen (1888–1920), puoliso taidemaalari Tyko Sallinen.

Taidegraafikko Tuulikki Pietilä (1917–2009), elämänkumppani taidemaalari ja kirjailija Tove Jansson.

Laakso muistuttaa lukijaa johdannossa, ettei hän missään nimessä ole tutkija, historioitsija tai minkään alan asiantuntija. Siitä huolimatta hän on perehtynyt laajoihin aineistoihin kohdehenkilöidensä elämistä, urista ja vaiheista. Mukana on tarinallista omakohtaisuutta, eli Laakso ei kaihda kirjoittaa itseään, ajatuksiaan, tunteitaan ja mielipiteitään mukaan näihin pieniin tutkielmiin. Tästäkin kirjassa pidin, sillä se tuo uutta sellaisiinkin kohtaloihin, jotka olivat minulle jo entuudestaan tuttuja.

Miksi kirjaan sitten ovat päätyneet juuri nämä yhdeksän naista? Heitä toki yhdistää tuo varjoon jääminen, mutta valitettavasti se ei ole ollut eikä ole oikein vieläkään mitenkään poikkeuksellista. Valikointi lienee ollut melko subjektiivista. Juuri nämä naiset ovat kiinnostaneet Laaksoa. Ihan validi menetelmä, koska kyseessä ei ole tieteellinen teos. Lopussa on kyllä hyvät lähdeluettelot käytetyistä lähteistä ja aineistoista, joten ehdottomasti kyse on tietokirjasta.

Idea tällaisesta useiden löyhästi yhteen liittyvien naisten kohtaloita esittelevästä teoksesta ei ole ihan uusi. Laakso viittaa ainakin Suvi Ratisen teokseen Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten (Tammi, 2021) ja itselle tuli hakematta mieleen myös Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia (Like, 2021). Molemmat olen nauttien lukenut.

Itselleni entuudestaan kaikkein tutuin Laakson teoksen naisista on Hilja Vartiainen, jonka elämästä olen viimeaikoina lukenut sekä biofiktiivisen teoksen eli Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat (Otava, 2021) että sen innoittamana Inka-Maria Laitisen ja Tarja Strandénin tietokirjan Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen (WSOY, 2002).

Itselleni antoisimmat minitutkielmat olivat Aino ja Elissa Aallon esittelyt. Ne muodostavat hienon toisiaan kommentoivan parin, ja erityisesti kiinnostavaa oli tutustua Elissan eli Elsa Mäkiniemen tarinaan, hänhän on jäänyt paitsi kolossaalisen aviomiehensä maineen myös Alvar Aallon ensimmäisen vaimon Aino Aallon varjoon. Elissan Laakso todellakin kirjoittaa näkyväksi.

Minulla on edelleen lukematta Jari Järvelän biofiktiivinen romaani Aino A. (Tammi, 2021), jonka taas nostin lukulistallani ylemmäs. Aaltojen suunnittelemia rakennuksia olemme kesämatkoilla bongailleet ja joissakin käyneet tutustumassakin, kuten Paimion parantolassa, Villa Skeppetissä (Tammisaari) ja Villa Kokkosessa (Järvenpää). Tänä kesänä kohteena oli Noormarkun Villa Mairea.

Pidin valtavasti myös Akseli Gallen-Kallelan Kirsti-tyttärestä kertovasta osuudesta. Asetelma tuo vaihtelua kirjaan, koska nyt kyse on siis isän varjoon jäävästä lahjakkaasta tyttärestä. En ole vielä ehtinyt tarttua hyllyssäni makaaviin Akseli Gallen-Kallelasta kirjoitettuihin teoksiin eli Janne Gallen-Kallela-Sirénin Minä palaan jäljilleni – Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide (Otava, 2002) ja Viljami Puustisen Veljekset Gallén (Like, 2020) enkä edes todella kiehtovalta tuntuvaan Helena Ruuskan elämäkertaan Mary Gallen-Kallelasta Olisit villiä villimpi (WSOY, 2021). Kuten huomaatte, Gallen-Kallelat kyllä ovat kiinnostaneet, mutta aikaa ei ole sitten kuitenkaan löytynyt. Jonakin päivänä vielä!

Kirsti oli taiteellisesti monipuolisesti lahjakas, mutta koki aina, etteivät omat kyvyt ja taidot olleet tarpeeksi, oikeastaan mitään monumentaalisen isän rinnalla. Riipaisevasti hänen viimeisimpien päiväkirjamerkintöjensä joukosta Laakso on poiminut lauseen: ”En löytänyt itseäni.”

Laakson teos toimii ainakin itselläni jonkinlaisena innostajana. Syttyy halu lukea lisää, tutkia syvemmältä, käydä taidemuseoissa ja muissa kulttuurikohteissa etsimässä näiden varjonaisten jälkiä. Omasta kirjahyllystä huomaan pääseväni kätevästi alkuun!

”Kyllä se sittenkin on kurjaa olla nainen, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä riippumattomaksi. Ei muuta kuin ole toisten armoilla vaan ja sillä hyvä!”
Anni Halonen kirjeessään Kirsti Gallen-Kallelalle.

 

Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta
Into, 2024. 239 s.

Arvostelukappale.

 

Tämä teos sopii mitä parhaimmin #naistenviikko2024-haasteeseen, jota vetää Tuijata-blogin Tuija.

 

Simone Buchholz: Purppurasade #naistenviikko2024

 

Sisukas suomalainen minikustantamo Huippu ja sen omistaja, kääntäjä Anne Kilpi ovat julkaisseet viimeisen osan saksalaisen Simone Buchholzin Hampurin syyttäjä Chastity Rileysta kertovasta dekkari- ja romaanisarjasta. Purppurasade on sarjan kymmenes ja näillä näkymin siis viimeinen osa tätä uskomattoman upeaa sarjaa.

Kilpi päätyi aikanaan suomentamaan sarjan aloitusosan Revolverherz (2008) vuonna 2019 nimellä Revolverisydän ja jatkamaan sitten osalla kuusi Krokotiiliyö (Blaue Nacht, 2016) vielä samana vuonna. Krokotiiliyö on palkittu Crime Cologne Award -, Deutscher Krimipreis - ja Radio-Bremen-Krimipreis-palkinnoilla. Buchholz ei siis ole todellakaan mikä pikkutekijä rikoskirjallisuuden alalla. Suomennosjärjestyksestä olen kirjoittanut edellisen osan Hotel Cartagenan esittelyn yhteydessä.

Olen siis lukenut nyt kaikki suomennetut osat eli yhteensä kuusi teosta Chas Riley -sarjaa. Edellisen, dramaattisen Hotel Cartagenan yhteydessä olen todennut, että kirjat voi hyvin lukea missä järjestyksessä tahansa. Päätösosa Purppurasade tekee mielestäni tästä poikkeuksen. Se kannattaa lukea vasta Hotel Cartagenan luettuaan. Nämä kaksi viimeistä osaa muodostavat tavallaan parin ainakin siinä mielessä, että Purppurasateessa paljastuu väkisinkin olennaisia asioita edellisestä osasta.

Mitä pidemmälle sarja on edennyt, sitä vähemmän se on mielestäni ollut poliisidekkarisarja, ja tämä viimeinen osa on jo melko kaukana siitä. Rikoksia tässäkin käsitellään, mutta enää vain sivujuonessa ja siinäkin varsin yliolkaisesti. Huomio on vallan muualla. Hotel Cartagenan tapahtumien jäljiltä Chas Riley ja hänen työtoverinsa ovat pahasti tuuliajolla. Kaikki ovat tahoillaan olleet pitkillä sairauslomilla. Kun Hampurissa kokonainen kortteli päätyy tuhopolton kohteeksi ja joukko asukkaita kuolee, päätyy muutama tutuista poliiseista kuin huomaamatta takaisin työhön. Loput hoitavat vielä itseään ja toisiaan eri menetelmin.

Chastity Riley on viettänyt kuukausia tuijottelemalla alppiruusun kasvua, mutta glasgowlaiselta asianajajalta saapuva kirje sysää hänet lopulta liikkeelle. Itselleenkin yllätykseksi hän lähtee meren yli katsomaan, millainen on talo, jonka hänen tuntematon tätinsä on jättänyt hänelle perinnöksi. On aika tutustua isän juuriin ja suvun perintöön, vaikka helppoa se ei muutenkin vielä toipilaalle ole. Entä millainen nainen hänelle talonsa testamentannut täti oikein on ollut?

Alkuperäisteoksen nimi on River Clyde, jolla viitataan Glasgow’n läpi virtaavaan Clydejokeen. Joki onkin yksi Purppurasateen henkilöistä, joka aika ajoin kommentoi Chastity Rileyn vaikeaa retkeä kohti juuriaan. Sitten eräässä pubissa tapahtuu odottamaton kohtaaminen, ja lopulta Chas saa kerättyä riittävästi rohkeutta tädin talolle menemistä varten. Siellä mukaan alkaa tulla maagisen realismin ulottuvuuksia, jotka eivät kuitenkaan tunnu lainkaan omituisilta. Tietysti Chas juo viskiä tätinsä haamun kanssa!

Haikea tämä viimeinen Chas Riley -romaani on. Ja upea.

Simone Buchholz: Purppurasade (River Clyde)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu, 2024. 281 s.

Lahja kustantajalta. Kiitos 💜💜💜

Chas Riley -sarjan suomennokset:

Revolverisydän
Krokotiiliyö
Verikuu
Mexicoring
Hotel Cartagena
Purppurasade

 

Sitoutumiskammoisesta reipasotteisesta kaunottaresta ja tinkimättömästä syyttäjästä kertovan romaanisarjan viimeinen osa sopii mainiosti Tuijata-blogin #naistenviikko-haasteeseen.

Terhi Tarkiainen: Tessa, eli kuinka veret seisautetaan #naistenviikko2024

 

Tessa, eli kuinka veret seisautetaan on Terhi Tarkiaisen kuudes romaani mutta ensimmäinen häneltä lukemani. Tarkiaisen esikoisteos vampyyrifantasiaromaani Pure mua on minulla ollut hyllyssä jo vuosia, mutta lukenut en sitä vielä ole.

Pure mua on Verta hampaissa -nimisen sarjan aloitusosa, joka ilmestyi vuonna 2018. Jatko-osaa Peto irti saatiin odotella pitkään, sillä se ilmestyi vasta vuonna 2023. Kolmikymppinen Anna saa vanhemmiltaan synttärilahjaksi Vladin, lemmikkivampyyrin, jolle ja jonka kanssa hän voi tehdä, mitä haluaa. Arvostelujen perusteella kyse on reippaan humoristisella otteella kirjoitetusta fantasiasta, jossa veri roiskuu ja yksi jos toinen käy (vähän turhankin?) kuumana. Hieman kyllä kieltämättä mietityttää, onkohan Pure mua sittenkään ihan minun kirjani…

Tarkiaisen toinen sarja Vallattomat viettelijät on tyystin toisenlainen, vaikka siinäkin on ainakin tämän yhden lukemani osan perusteella ronskisti huumoria, reipasta menoa ja kosolti kuumaa seksiä. Kirjoja on kertynyt siis jo neljä kappaletta, ja ne kaikki sijoittuvat 1700-luvun Brittein saarille ja ovat täysin itsenäisiä teoksia. Sarjan teokset ovat:

Kitty, eli kuinka mies tuhotaan (v. 2020)
Emily, eli kuinka sukua jatketaan (v. 2022)
Maggie, eli kuinka jano tyydytetään (v.2023)
Tessa, eli kuinka veret seisautetaan (v. 2024)

Vallattomien viettelijöiden määrittely ei ole ihan helppoa. Ne ovat huolellisesti taustoitettuja historiallisia romaaneja, ja niissä on vahva naisnäkökulma. Romanttinen juoni kuuluu ehdottomasti asiaan, mutta sitä on ryyditetty huomattavasti reippaammalla erotiikalla kuin mitä perinteisempi niin sanottu rouvasporno edustaa. Lisäksi kuvioon kuuluu myös jännitystä ja seikkailuja, ja juonenkäänteet seuraavat sukkelaa vauhtia toisiaan. Jonkinlaista historiallista chick lit -kirjallisuutta siis. Päämääränä on ennen kaikkea viihdyttää lukijaa ja tarjota tälle helppo pakoretki harmaasta arjesta.

Tessa, eli kuinka veret seisautetaan -romaanin nimihenkilö madame Tessa on leskeydyttyään muuttanut Lontoosta Edinburghiin toisen leskirouvan eli ystävänsä Queenien ja tämän Jamie-pojan luo. Aviomieheltään Tessa on oppinut välskärin eli kirurgin taitoja, ja vaikka naiset eivät saisi välskärin ammattia harjoittaa, eivätkä muutkaan muodollista koulutusta saamattomat, Tessa ottaa potilaita vastaan Queenien talon pihavajassa.

Tarina alkaa rytinällä, kun toiseen pihavajaan murtautuu iso haavoittunut skotti, joka osoittautuu punatakkien kiivaasti jahtaamaksi vankikarkuri Duncan Cameroniksi. Jakobiitti on paetessaan tappanut peräti kolme vanginvartijaa, joten mistään vaarattomasta jättiläisestä ei taida olla kyse. Miehellä on kuitenkin musketinluoti kyljessään, joten Tessa keikauttaa miehen leikkauspöydälle ja kaivaa esiin veitsensä sekä luotetuimman lääketieteellisen opuksensa samalla, kun Queenie ja Jamie sitovat miehen nahkaremmeillä alustaansa ja juottavat tälle kaikki löydettävissä olevan viinan.

Asetelmat ovat jokseenkin selvät tästä aloituskohtauksesta alkaen, vaikka Tarkiainen on kyllä saanut sovitettua sekaan mukavia yllätyksiäkin. Alkupuolen juonenkäänteistä suurin osa liittyy Tessan väärinkäsitykseen siitä, mitä Duncanin ja Jamien välillä on tapahtunut tai ollut tapahtua. Sitten toipuva Duncan tarttuu tehtävään, jota suorittamaan hänet on Edinburghiin lähetetty, eikä Tessa tietenkään malta olla sotkeutumatta siihenkin. Kaiken tämän lomassa häärätään ahkerasti lakanoiden ja muunlaistenkin vällyjen välissä ja päällä.

Duncanin erityisimpiä ominaisuuksia on hänen suunnattoman kokoinen elimensä, joka herättää suoranaista kiihkonsekaista kauhua naisten keskuudessa ja miehessä itsessään lähinnä turhautumista. Elimestä puhutaan niin paljon ja usein, että jättipenis alkaa tuntua jo miltei koomiselta. Kestävätkö Tessan intiimit paikat, ja pystyykö Duncan lopulta hoitamaan homman?

Tessan harjoittamasta välskärin ammatista kirjassa kerrotaan paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Loppupuolella kuvataan varsin yksityiskohtaisesti ja vähän turhankin elävästi raajan amputointi. Ällöttävä seikka on ruumiiden käyttäminen anatomian opetuksessa. Koska ruúmiita ei ollut saatavana tarpeeksi laillisin keinoin, oli hautojen ryöstely yksi köyhimpien ihmisten keinoista hankkia lisätuloja. Löyhkääviä, osittain hajonneita ruumiita käytettiin opetuksessa niin kauan kuin ne vähänkin pysyivät koossa. Onneksi mielikuvitukseni ei riitä ihan niin pitkälle, että näkisin ja haistaisin kaiken tämän!

Mainittakoon vielä, että vaikka kansikuva on ehkä aavistuksen liian fiini, keltaisella ja avarakaula-aukkoisella silkkipuvulla on keskeinen osuutensa tarinassa.

Sekin on vielä sanottava, että jostain syystä Skotlanti tuntuu olevan kovassa huudossa suomalaisessa kirjallisuudessa. Tämä on jo kolmas lukemani tänä kevätkautena ilmestynyt suomalainen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Skotlantiin. Aiemmat ovat Kaisa Viitalan Klaanin vieraana ja Paula Hotin Murha Ylämaalla.

Terhi Tarkiainen: Tessa, eli kuinka veret seisautetaan
Tammi 2024. 395 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki.

Lainattu kirjastosta.

Tessa, eli kuinka veret seisautetaan sopii hienosti #naistenviikko2024-lukuteemaan. Haasteen on jälleen heittänyt Tuija mainiosta Tuijata-blogista.

Marlen Haushofer: Seinä #naistenviikko2024

 

Kiinnostuin saksalaisen Marlen Haushoferin romaanista Seinä jossain vaiheessa kevättalvella törmättyäni juttuun, jossa kerrottiin, että kyseinen teos on Suomen jonotetuimpia kirjoja kirjastoissa suhteutettuna lainattavissa oleviin kappaleisiin. Muistaakseni jutussa annettiin ymmärtää, että kirjaa on saatavana vain pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoista, joissa sitä on vain muutamia kappaleita, joita sitten kymmenet epätoivoiset lukijat jonottavat. Jonotusaika saattaa venahtaa vuosiksi.

Kun nyt Seinän luettuani yritin etsiä tuota lukemaani artikkelia tai postausta netin syövereistä, en sitä enää löytänyt. En siis pysty tarkistamaan, mitä siinä ihan tarkalleen ottaen sanottiin. Muistan kuitenkin sen verran kiinnostuneeni tuosta harvinaisesta ja halutusta kirjasta, että laitoin sen varaukseen oman alueeni Vaski-kirjastoihin. Lainattavissa oli ja on edelleen kaksi kappaletta kirjoja.

Olin jonossa muistaakseni yhdeksäntenä. Nyt kun tarkistin tilanteen tätä kirjoittaessani (juhannuksena 2024), jonossa on 22 henkilöä. Helmet-kirjastojen tilanne on tosiaan tukalampi, sillä kierrossa näyttää olevan vain yksi kappale, jota jonottaa 155 lukijaa!

Kannattaako Seinää sitten jonottaa lainaksi vuosikausia? Mikä ettei. Kirja on mielenkiintoinen ja käsittelemäänsä aiheeseen nähden yllättävän vetävä. Jos on laillani kiinnostunut robinsonadeista ja dystooppisista scifiltä hienokseltaan tuoksahtavista tarinoista, joissa on myös jonkinlaisia fantasiaelementtejä, Seinä on vallan mainiota luettavaa. Keski-ikäinen nainen päähenkilön asemassa tekee Seinästä myös tietyllä tavalla feministisen, ja sitä on sanottukin feminiiniseksi versioksi Robinson Crusoesta.

Tarina on kieltämättä kiehtova, ja siitä voi halutessaan etsiä monenlaisia tasoja, viitteitä ja sanomia. Se on myös kirjoitusaikansa eli 1960-luvun alun tuote, mikä tekee siitä nykylukijalle mielenkiintoisen kurkistuksen lähihistoriaan ja siihen, miten hurjaa vauhtia maailma on viime vuosikymmeninä muuttunut.

Suhtautuminen mediaan ja sen täydelliseen puuttumiseen on yllättävänkin maltillista. Nainen toteaa ihmiskunnan täydellisen tuhon, kun huomaa autoradiota testatessaan kaikkien kanavien hiljenneen. Sen koommin ei ole puhetta sanomalehtien, radion, television tai elokuvien puuttumisesta tai niiden kummemmasta kaipuusta. Mikä kokemus olisikaan nykyihmiselle joutua tilanteeseen, jossa kaikki nämä puuttuvat totaalisesti?

Seinän minäkertoja aloittaa rivakasti tarinansa, jota ei tosin oleta kenenkään koskaan lukevan. Hän on päätynyt serkkunsa ja tämän miehen kanssa viettämään vappua näiden metsästysmajalle vuoristoon kotimaassaan Itävallassa. Kertoja jää yksin majalle, kun serkku miehineen menee viettämään iltaa lyhyen matkan päähän alas kylään. Aamulla hän huomaa, etteivät toiset ole palanneet. Serkun miehen metsästyskoira Luchsin kanssa kertoja lähtee etsimään näitä ja törmää matkalla yllättävään esteeseen.

Vuorenrinteeseen on noussut vankkumaton mutta läpinäkyvä seinä. Kertoja näkee seinän läpi ja toteaakin kauhukseen pian, että sen toisella puolella kaikki ihmiset ja eläimet ovat kuolleet ja kivettyneet siihen asentoon, jossa ovat kuoleman kohdanneet. Kasveille sen sijaan ei ole tapahtunut mitään. Seinä on ilmeisen korkea, koska pikkulinnut törmäävät siihen tuhoisin seurauksin. Se ei kuitenkaan ulotu kovin syvälle maan alle, koska puro pääsee virtaamaan sen alta melko vaivatta. Myöhemmin käy ilmi, ettei seinä myöskään vaikuta säähän mitenkään.

Tilanne on tyrmäävä. Kertoja tuntuu lopulta käyttävän kovin vähän energiaa sen miettimiseen, miksi seinä on noussut ja mikä on omituisesti tappanut kaikki muut sen toiselta puolelta. Loogisin selitys tuntuu olevan uusi pelottavan tuhoisa ase, jonka jokin nimeämätön taho on ottanut käyttöön. Alkuun kertoja odotteleekin, milloin vihollinen tulee noutamaan hänet. Kertojan kaksi teini-ikäistä tytärtä ovat jääneet kaupunkiin. Heitä hän ei osaa oikein edes surra absurdissa tilanteessaan, ja sitten tekemistä onkin pian niin paljon, ettei siihen oikein jää aikaa.

Tarinansa alussa kertoja paljastaa, että on aloittanut sen muistiinmerkitsemisen noin kaksi vuotta seinän ilmestymisen jälkeen. Hän kertoo pyrkivänsä mahdollisimman tarkkaan ja kronologiseen kerrontaan, mutta tulee silti viljelleeksi jonkin verran ennakoivia vihjeitä, joiden perusteella lukija virittyy odottamaan jotakin katastrofia. Tunnelma on siis monella tapaa epätoivoinen ja myös uhkaava.

Kyse on siis jonkinlaisesta tieteisromaanista, mutta kuten sanottu, omituisen seinän alkuperä jää hämärän peittoon niin kertojalle kuin lukijalle. Siitä voi tehdä erilaisia tulkintoja. Oliko mitään seinää edes olemassa, vai oliko kyse vain kertojan mielen järkkymisestä, jonkinlaisesta päänsisäisestä harhasta? Kuinka vertauskuvallisesti seinä pitäisi tulkita?

Niin tai näin, Haushofer kertoo hyvin perusteellisesti ja yllättävän uskottavastikin kertojan arkisesta raadannasta ja selviytymiskamppailun raadollisuudesta. Jossain kohdassa romaanin alkupuolella kertoja ohimennen paljastaa olevansa nainen mutta ei kerro nimeään eikä oikein muutakaan itsestään ja menneisyydestään, kuten vaikkapa kotikaupunkinsa nimeä tai ammattiaan.

Kunnon robinsonadin tyyliin kuuluu, ettei selviytyjää ihan tyhjin käsin heitetä luonnon armoille. Niinpä kertojallakin on käytössään asumiskelpoinen metsästysmaja piharakennuksineen. Serkun mies Hugo on pelännyt ydinsotaa ihan vakavalla mielellä ja on vaimonsa vastusteluista piittaamatta koonnut vuoristoon jonkinlaista varmuusvarastoa katastrofin varalle. Nainen myös kohtaa heti ensimmäisenä päivänä lehmän, joka on sattumalta jäänyt seinän samalle puolelle hänen kanssaan. Myös kissa liittyy jossain vaiheessa kokoonpanoon.

Pian niitylle on istutettu perunamaa ja tuvan seinustalle kylvetty papupelto. Mutta helppoa ei silti ole missään vaiheessa, vaikka jotkin maataloustyöt, kuten niittäminen, ja metsästys ovat hänelle nuoruudesta tuttuja. Kuinka hän kaipaakaan kirjastoa! Moneen otteeseen hän toteaa kyllä käsillä olevasta asiasta aikoinaan lukeneensa kokeeseen mutta unohtaneensa sitten tyystin. Nyt tiedoille ja taidoille olisi todellista käyttöä. Naisella on kuitenkin etulyöntiasema nykyihmiseen verrattuna, sillä hän on kokenut sota-ajan koettelemukset ja selviytynyt.

Seinä toi useaan otteeseen mieleen Lilian Kallion Ugudibuu-romaanin, jossa perusidea on samansuuntainen. Ugudibuussa tapahtuu täysin selittämätön katastrofi, jonka seurauksena kaikki ihmiset samanaikaisesti katoavat, haihtuvat ilmaan. Vain muutaman tamperelaisnaisen joukko jää jostain syystä jäljelle. Kummassakaan romaanissa ei sen kummemmin avata, mistä katastrofi johtuu. Ei myöskään uhrata ajatuksia sille, millaisia tuhoja aiheutuisi esimerkiksi ydinvoimaloissa, jos ihmiset yhtäkkiä vain hylkäisivät ne. Kummassakin teoksessa fokus on yksilöiden selviytymisessä ja siinä, miten ihmismieli reagoi täysin käsittämättömään tilanteeseen ja siihen, että on käytettävä kaikki mahdollinen energia ja osaaminen todelliseen perusasiaan eli hengissä säilymiseen.

Haushoferin Seinässä ihmisen pienuus luonnonvoimien armoilla käy selväksi muun muassa vaikuttavien myrskykohtausten kautta. Harvoin olen lukenut yhtä pelottavaa ukkosmyrskyjen kuvausta. Luonto on muutenkin vahvasti mukana tarinassa. Kun nainen kiipeää vuorenrinteelle näköalapaikalle katsomaan alas ja seinän taakse kaukaisuuteen, hän panee merkille, miten kasvillisuus on nopeasti peittämässä alleen ihmisen jäljet maisemassa. Taakse jäänyt kaupunkielämä alkaa naisen mielessä vaikuttaa yhä absurdimmalta uuden, täysin erilaisen arjen näkökulmasta.

Autenttisen tunnun tarinaan tuo sen vuodatuksenomainen rakenne. Teosta ei ole jaettu totuttuun tapaan osiin ja lukuihin. Tekstin kappaleet ovat pitkiä, eikä dialogia tai repliikkejä ole. Tämä omalta osaltaan lisää lukukokemuksen intensiivisyyttä, mutta huomasin tosiaan tulevani imaistuksi tähän omituiseen maailmaan. Kertojan selviytymiskamppailu koostuu vaihtuvien vuodenaikojen mukanaan tuomista suurista työurakoista ja niiden kuvailuista, mutta kummallisella tavalla ne kuitenkin kiehtovat ja vievät mukanaan. Haushofer käyttää ennakointia taiten, joten vaikka varsinaista ratkaisua ei tunnu olevan tulossa, jotain kuitenkin tapahtunee ennen loppua. Se on lukijan saatava tietää, joten sivut kääntyvät tasaiseen tahtiin.

En lopulta ihmettele, että tämä teos on mukana jommassakummassa Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamista Suurteoksia-kirjoista. Kyllä tämä varmasti jätti minuun lukijana jäljen pidemmäksikin aikaa, niin paljon erilaisia ajatuksia ja tunteita se herätti. Kannattaa siis laittaa varaus kirjastoon, vaikka odottelemaan saattaa joutua. Vai joko olisi aika ottaa tästä ilmiselvästä klassikkoteoksesta uusi painos tai ainakin teettää sähköinen versio?

Marlen Haushofer: Seinä (Die Wand)
Suom. Eila Pennanen.
WSOY, 1964. 247 s.

Lainattu kirjastosta.

 

Seinä sopii mitä mainioimmin aloittamaan #naistenviikko-lukuteeman blogissani. Haasteen on jälleen heittänyt Tuija mainiosta Tuijata-blogista.