Camilla Grebe: Varjokuvat

Camilla Grebe sai himoitun Pohjoismaiden parhaalle dekkarille myönnettävän Lasiavain-palkinnon vuonna 2017 ilmestyneestä dekkaristaan Lemmikki. Kylmän rauhallisesti Grebe kirjoitti sarjansa neljännestä osasta Varjokuvat vielä Lemmikkiäkin paremman rikosromaanin, ja palkintona oli jälleen Lasiavain tänä vuonna. Melkoinen suoritus, sanoisin!

Olen lukenut kaikki kolme Greben aiempaa dekkaria (Kun jää pettää alta, Lemmikki, Horros), ja luonnollisesti myös Varjokuvat oli lukulistallani. Kesän mittaan silmiini osui useita hyvin kiittäviä arvioita kirjasta, ja lopulta sain aikaiseksi pyytää arvostelukappaleen. Sain sen luettua juuri ennen tämänvuotisen Lasiavain-palkinnon jakoa, enkä voi muuta kuin todeta, että Varjokuvat on totisesti palkinnon ansainnut. Se on mielettömän kovatasoinen romaani, jossa on vahva persoonallinen ote, hyytävä juoni oveline koukkuineen ja kaiken huippuna yhteiskunnallinen taso, joka nivoutuu tarinaan saumattomasti.

Vuonna 1944 Tukholmassa tapahtuu raaka murha. Prostituutiolla itsensä ja lapsikatraansa elättänyt Märta Karlsson pahoinpidellään kuoliaaksi asunnossaan. Murhaaja naulaa Märtan kädet lattiaan ja tunkee kauhan hänen kurkkuunsa. Poliisin tullessa paikalle tapahtuu toinen väkivallanteko, ja poliisisisar Elsie Svenss saa surmansa. Sekä Märtan murhasta että Elsien taposta tuomitaan aikanaan Märtan väkivaltainen juoppo aviomies, mutta lukija tietää, että tuomion meni väärälle miehelle.

Märtan murha ja Elsien surullinen kohtalo ovat tarinan esinäytös. Ennen varsinaisen tarinan alkua kertoja ottaa puheenvuoron ja selostaa Elsien elämäntarinan. Sulhasensa kuoltua Elsie on synnyttänyt tyttären ja antanut tämän adoptoitavaksi. Tytär Britt-Marie saa kuulla biologisesta äidistään vasta täytettyään 18 vuotta. Äidin surullinen tarina saa Britt-Marien tekemään päätöksensä: hänestä tulee poliisi.

1970-luvun alkuvuosina ei ole helppoa olla nainen ja poliisi. Kaiken lisäksi Britt-Marie on vielä pienen Erik-pojan äiti. Joka tapauksessa Britt-Marie päätyy konstaapeliksi rikospoliisiin. Valitettavasti tutkintaryhmää vetävä komisario on vakaasti sitä mieltä, että on kammottava virhe päästää naisia poliiseiksi. He sopivat korkeintaan arkistoimaan ja kirjoittamaan muistioita puhtaaksi. Niitä töitä kiukun ja harmin kyyneleitä salaa nieleskelevä Britt-Marie joutuu totisesti tekemäänkin, vaikka Östertunan asuinalueella alkaa riehua Hornan murhaajaksi nimetty sarjamurhaaja.

Hornan murhaaja valikoi uhreikseen nuoria yksinhuoltajaäitejä, jotka asuvat saman Berlinparkenin lähistöllä kuin Britt-Mariekin miehensä ja poikansa kanssa. Kammottavinta on, että murhaaja tuntuu toistavan teoissaan Märta Karlssonin murhan yksityiskohtia. Naiset on raiskattu ja pahoinpidelty raa’asti, mutta sen lisäksi heidät on naulattu kämmenistään lattiaan ja heidän suuhunsa on tungettu esineitä. Voiko tekijä olla Märta Karlssonin ja Britt-Marien äidin tappaja?

Tarina jatkuu 1980-luvulle, ja keskiöön nousee nuori Hanne Lagerlind-Schön, joka aloittaa profiloijan uransa Tukholman poliisissa. Hänet kutsutaan apuun, kun yli kymmenen vuoden tauon jälkeen näyttää siltä, että Hornan murhaaja on aloittanut jälleen kammottavat murhansa. Voiko kyseessä olla sama tekijä kuin vuonna 1944 ja 1970-luvun alussa? Vai onko kyseessä matkija? Nuori ja kaunis Hanne saa katkeran osansa työelämän nurjasta puolesta sen lisäksi, että murhaaja niittää eloa.

Lopulta tarina loikkaa vuoteen 2019, kun Östertunasta löytyvät naisen jäännökset puretun rakennuksen perustusten alta. Tapaus päätyy Manfred Olssonin ja Malin Brundinin ryhmän tutkittavaksi, ja taas kysymys Hornan murhaajan henkilöydestä nousee esille. Malin on juuri palannut äitiysvapaalta töihin ja törmää yllätyksekseen samankaltaisiin ongelmiin kuin Britt-Marie lähes neljäkymmentä vuotta aikaisemminkin. Pomo ei tunnu hyväksyvän Britt-Marieta eikä siedä mitään viittauksia siihen, että pienen lapsen olemassaolo voisi vaikuttaa alaisen työhön. Malinin esimies on nainen.

Varjokuvat on rakenteeltaan omintakeinen ja taidokkaan koukuttava. Jo rakenne on kiinnostavasti toteutettu. Tarina etenee kronologisesti neljällä eli vuosikymmenellä, ja kertoja paikkaa väliin jäävät vuodet lyhyillä yhteenvedoilla. Lopussa paljastuu, kuka tarinaa kertoo. 

Rikosjuoni tasoineen on niin hyytävä, että teoksen nimeksi sopisi erinomaisesti ’Miehet jotka vihaavat naisia’. Nuori Hanne toteaakin murhia analysoidessaan, että murhaaja tai murhaajat ilmaisevat teoillaan äärimmäistä vihaa. Mutta murhien takana oleva henkilö tai henkilöt eivät ole ainoita, jotka vihaavat naisia. Heitä tuntuu olevan niin kodeissa kuin työpaikoillakin, kaikkialla. Tätä Grebe kuvaa erinomaisesti herätellen lukijaa huomaamaan yhteiskunnan muutoksen – tai muuttumattomuuden.

Kuka murhaaja sitten on? Ainakin minä tulin yllätetyksi.

Camilla Grebe: Varjokuvat (Skuggjägaren)
Suom. Sari Kumpulainen
Gummerus 2020. 461 s.

Arvostelukappale.

Timo Sandberg: Tilinteko ja Kostonkierre

Tuotteliaan dekkarikirjailija Timo Sandbergin uusi historiallinen Lahteen sijoittuva jännitysromaanisarja sai loistavan lähdön, kun jo aloitusosa Mustamäki (Karisto, 2013) sai arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon. Kirjassa tutustutaan lahtelaiseen etsiväkonstaapeli Otso Kekkiin, kaikin puolin rehtiin ja rauhalliseen poliisiin, jota eivät puoluepoliittiset tai aatteelliset kiihkoilut kiinnosta.

Otso asuu kaupungin laidalla Reunanpalstalla, työläiskaupunginosassa, joten työväestö on hänelle tuttua jo naapuruudenkin takia. Reunanpalstan väki tulee tutuksi lukijallekin. Sarjan kolme ensimmäistä osaa eli Mustamäki, Häränsilmä ja Murhakuja sijoittuvat 1920-luvun alkuun ja vuoteen 1930. Otson kautta päästään seuraamaan, miten poliisin tutkintamenetelmät kehittyvät, mutta myös, miten poliittiset jännitteet suoraan vaikuttavat myös lainvartijoiden arkeen, halusivatpa nämä tai eivät.

Otson yksityiselämääkin sarjassa jonkin verran seuraillaan. Aloitusosassa Otso on kolmikymppinen poikamies, mutta hän tutustuu Reunanpalstalle asettuneeseen venäläiseen Veraan, ja ajan mittaan heistä tulee pari. Murhakujassa pariskunta elelee edelleen susiparina, mutta tilannetta on vakiinnuttanut yhteinen poika Urho, joka on noin viisivuotias vuonna 1930. Veran tausta avaa monenlaisia mahdollisuuksia ajankuvan rakentamisessa, ja niitä Sandberg myös oivallisesti hyödyntää.

Olen Murhakujan luettuani uumoillut, että sarja kenties olisi päättynyt siihen. Onneksi olin kuitenkin väärässä. Otso Kekki -sarjaa mitä ilmeisimmin kirjoitetaan tai ainakin suunnitellaan Sandbergin työhuoneella parhaillaankin. Oivallisesti kirjailija on harpannut yli lähes koko 1930-luvun ja sijoittanut sarjan neljännen osan Tilinteko vuosiin 1939-40. Viides osa Kostonkierre jatkuu lähes suoraan Tilinteon tapahtumista ja sijoittuu välirauhan aikaan. Romaani päättyy tietoon jatkosodan alkamisesta.

Eletään siis jälleen erittäin vaikeita ja jännitteisiä aikoja. Sekä Tilinteon että Kostonkierteen alaotsikoksi on merkitty jännitysromaani, mutta en niitä varsinaisiksi jännitysromaaneiksi tai dekkareiksi vieläkään luokittelisi. Edelleenkin ne ovat lähinnä historiallisia poliisiromaaneja, mikäli luokitella halutaan. Kummassakin teoksessa mukana on myös rikossarja, jota ylietsiväksi kohonnut Otso Kekki kollegoineen selvittelee, mutta pääpaino on kuitenkin muualla, tavallisten lahtelaisten arjessa.

Tilinteossa Lahdessa ammutaan lyhyen ajan kuluessa kolme miestä. Tapaukset on lavastettu itsemurhiksi, mutta niin ylimalkaisesti, että Kekki ei sitä suostu nielemään. Miehillä tuntuu olevan yhteistä taustaa ja käy ilmi, että he ovat olleet myös yhteyksissä keskenään Lahdessa oleskellessaan. Hämmentävästi kahdelta uhrilta löytyy kommunistien kiellettyjä julkaisuja. Ovatko uhrit olleet tekemisissä myös Valtiollisen poliisin eli Valpon kanssa?

Kostonkierteessä Lahdessa murhataan raa’asti kaksi Valpon värväämää ilmiantajaa, mutta ensimmäisen uhrin kohdalla itsemurhalavastus on tehty niin taitavasti, että Kekkikin on epävarma. Vaisto kuitenkin sanoo, että kaikki ei ole kohdallaan. Se ei silti oikein riitä murhatutkinnan aloittamiseen. Mutta toinen saman kaavan mukaan toteutettu tapaus muuttaa kaiken.

Mutta kuten sanottu, murhat ja murhatutkinnat ovat kirjoissa lähes sivuosassa. Paljon keskeisempää on lahtelaisten arjen kuvaus. Ismo Torni on edennyt Rautateollisuuden pääluottamusmieheksi, kun sodan uhka on selvästi kasvamassa. Aatetoveriensa Anton Rimmisen ja Långin veljesten kanssa hän pohtii, miten menetellään, jos sota oikeasti alkaa. Miten voisi tarttua aseeseen ja surmata omia aateveljiään? Ismo päättää pian, että kutsuntailmoituksen saapuessa hän noudattaa määräystä. Eliisa-sisaren mies Anton sen sijaan päättää paeta.

Poliiseille on sälytetty paljon väestönsuojelutehtäviä sodan aikana. Ismon vaimo Silja on lotta ja toimii ilmavalvontatehtävissä. Sitä kautta lukija pääsee seuraamaan myös Lahden ankaria pommituksia kuin aitiopaikalta.

Kiristyvä poliittinen ilmapiiri näkyy poliisin arjessa kuitenkin selvimmin Valpon toiminnan aktivoitumisena. Ylhäältä kehotetaan toistuvasti poliisia toimimaan yhteistyössä Valpon kanssa. Lahden poliisiasemalle asettuvat Karl Mannelin ja Torsti Teräväinen, joilla kummallakin on henkilökohtaisia kaunoja Lahden kommunisteja kohtaan. Teräväinen on syyllistynyt kansalaissodan aikana veritekoon, joka ei ole lahtelaisilta unohtunut. Mannelin taas on ollut sodassa valkoisten puolella ja joutunut sen takia koville yrittäessään jatkaa työskentelyään lahtelaisissa tehtaissa.

Kekki tuntee kasvavaa vastenmielisyyttä Valpon miesten toimintaa kohtaan. Yhtään asiaa ei paranna, että Vera on yksi Valpon silmätikuista. Venäläinen nainen asuu poliisin kanssa samassa taloudessa. Se jos mikä vaikuttaa valtion kannalta epäilyttävältä ja vaaralliselta. Lisäksi kummassakin murhatutkimuksessa Mannelinin ja Teräväisen nimet pulpahtelevat pintaan epäilyttävän usein, mutta johto ei anna mahdollisuutta kuulustella miehiä. Jatkosodan lähestyessä myös Valpon otteet kovenevat.

Pidän kovasti Otso Kekistä ja hänen lähipiiristään. Sandberg on onnistunut luomaan henkilöistään aitoja ja inhimillisiä. Aatteen palo on joissakin vahva, mutta aatteen oppien mukaan eläminen on välillä vaikeaa ellei mahdotonta. Arjen velvoitteet kahlitsevat monia, ollaanpa sitten millä puolella hyvänsä. Henkilökuvauksessa on myös lämmintä huumoria ja rakkautta.

Timo Sandberg: Tilinteko
Karisto 2018. 384 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 9 h 6 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Storytel.

Timo Sandberg: Kostonkierre
Karisto 2020.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 8 h 39 min.

Storytel.

Otso Kekki -sarja:

Mustamäki
Häränsilmä
Murhakuja
Tilinteko
Kostonkierre

P.S. Jos tykkäät Otso Kekki -sarjan tyylisistä kirjoista, suosittelen ainakin Mikko Porvalin Karelia Noir -sarjaa

Sinisen kuoleman kuva
Veri ei vaikene
Kadonneen kaupungin varjo

sekä Pekka Hyytin Tampereelle sijoittuvia historiallisia dekkareita

Tummat pilvet eilisen
Musta talvi

ja Timo Saarron sarjaa

Kuoleman kuukausi
Kevään varjo 
Kivikalmisto

Esmeralda Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar

Tilasin alkukesästä Bazarilta kirjapaketin, johon valkkasin mielestäni vähän itselleni erilaista luettavaa. Tarkoituksena oli lukea vaihteeksi jotain vähän keveämpää, jolla saisi ajatukset mukavasti nollattua tai ainakin irti tästä riivatusta koronapaniikin lietsonnasta. Lucinda Rileyn Perhosten huone toimikin aika hyvin, mutta Esmeralda Santiagon Sokeriplantaasin valtiatar ei aivan niin hyvin kuin teoksen romanttisen ulkoasun perusteella arvelin. Itse asiassa koleran iskiessä haciendalle ja saaren kaupunkeihin tunnelmat alkoivat liikaakin muistuttaa nykyuutisointia.

Sokeriplantaasin valtiattarella tarkoitetaan romaanin päähenkilöä eli espanjalaisen ylimystöperheen tytärtä Anaa, joka päätyy Puerto Ricoon aviomiehensä Ramónin ja tämän identtisen kaksosveljen Inocenten kanssa. Kolmikko ottaa haltuunsa miesten suvun omistaman laiminlyödyn sokeriplantaasin kunnianhimoisena suunnitelmanaan saada se tuottavaksi viidessä vuodessa. Tila nimetään uudestaan Los Gemelosiksi.

Ajatus on lähtöisin Analta, joka on innokkaasti tutkinut sukunsa miesten tarinoita valtamerentakaisista rikkauksista. Amerikka väikkyy Anan silmissä jonkinlaisena paratiisina, jossa hän voisi vapaasti toteuttaa haaveitaan. Ramón ja Inocente, erottamattomat veljekset, lumoutuvat Anan kuvaamasta seikkailusta ja taivuttavat rikkaat vanhempansa suunnitelman taakse.

Todellisuus iskee nuorten kasvoille rajusti. Sokeriruo’on viljely ja sadonkorjuu ovat vaativaa ja raskasta työtä. Työvoimana ovat orjat. Koko tila on huonossa hoidossa, ja entistä tilanhoitajaa on huijattu muun muassa orjakaupoissa. Koneet ja rakennukset ovat kelvottomassa kunnossa. Jos kaikkea ei valvoisi pätevä tilanhoitaja Severo Fuentes Arosemeno, mistään ei tulisi mitään. Mutta Ana ei suostu luopumaan unelmastaan. Vaikka orjien käyttäminen työvoimana tuntuu aluksi vastenmieliseltä, oppii hän pian suhtautumaan heihin omaisuutena eikä ihmisinä. Los Gemelos on hänen kohtalonsa.

Ana on teoksen ihmispäähenkilö, mutta lopulta hän on vain väline, jonka avulla kirjailija Esmeralda Santiago kuvaa Puerto Ricon kipeää ja riipaisevaa historiaa. Espanja käytti siirtomaataan häikäilemättä hyväkseen riistäen kaiken irti lähtevän emämaalle suostumatta kehittämään saaren oloja. Valkoisen siirtoväen keskuudessa iti itsenäisyyshaaveita ja afrikkalaistaustainen orjaväestö luonnollisesti haaveili myös vapaudesta. Kummallekaan sitä ei haluttu antaa, koska taloudelliset tappiot olisivat olleet liian suuria.

Santiago kuvaa vastenmielistä järjestelmää tarkkanäköisesti. Isännät osasivat loistavasti perustella itselleen oman toimintansa oikeutuksen. Pelko kuitenkin hiipi arvaamatta pintaan yhä uudelleen. Omaakin väkeä jouduttiin jatkuvasti valvomaan ja pitämään tarkasti tiukassa kurissa.

Anan ja Los Gemelosin tarina on kiehtova. Santiago on kutonut Anan elämänvaiheista poikkeuksellisen juonikudelman, josta ei dramatiikkaa ja yllätyskäänteitä puutu. Silti tai sen vuoksi Ana ja muutkin romaanin henkilöt jäävät lopulta lukijalle valitettavan etäisiksi. Anankaan sisäiseen maailmaan ei päästä kunnolla käsiksi, mikä on oikeasti iso harmi. Santiago ei ole malttanut jättää opettavaa otettaan tarpeeksi sivuun, vaan historian käänteet saavat monin paikoin liikaa tilaa ja ne tunkevat etualalle. Orjuudesta ja ihmisoikeuskysymyksistäkin olisi ehkä saanut enemmän irti kaunokirjallisin keinoin, vaikka vaikuttavasti niitä nytkin käsitellään.

Vaikuttavasti Santiago kuvaa myös Puerto Ricon upeaa ja samalla ankaraa luontoa. Maisemat ovat henkeäsalpaavat, mutta sitten iskee hurrikaani tai jokin muu luonnonkatastrofi ja pistää kaikki polvilleen hetkessä. Kuten alussa totesin, myös kulkutaudit riivaavat saaren asukkaita. Kolera raivoaa Los Gemelosilla mutta myös kaupungeissa. Koska kaupunkien köyhissä osissa tauti riehuu pahiten, päätetään ne polttaa maan tasalle. Jopa Ana kauhistuu tätä. Mihin ihmiset sitten joutuvat? Kysymys ei kiinnosta päättäjiä. Köyhyys ja kurjuus ovat ihmisten omaa syytä.

Sokeriplantaasin valtiatar ei siis tarjonnut sellaista romanttista helppoa viihdettä kuin sen kannen ja nimen perusteella odotin. Itse asiassa romaanin alkuperäinen nimi Conquistadora on hyvinkin kuvaava nimitys Anasta. Ei kirja silti ollut pettymys. Karibianmeren saarten historia ei ollut minulle entuudestaan juurikaan tuttua, mutta nyt sain rautaisannoksen ainakin yhden pienen kolkan osalta.

Esmeralda Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar (Conquistadora)
Suom. Hilkka Pekkanen.
Bazar 2020. 560 s.

Ostettu.

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Lolan perhe on rikkinäinen ja tyttö itse pahasti eksyksissä. Murrosiässä hänelle ojennetaan pelastusrengas, kun pikkupaikkakunnalle muuttanut toimen mies Roman Barre pistää asiat tapahtumaan ja liikuntahallille perustetaan nyrkkeilysali. Lola löytää nyrkkeilystä itselleen henkireiän, paikan, johon hän kuuluu. Salilta löytyy myös ensimmäinen oikea ystävä, Anna. Tärkeintä olisi kuitenkin kiinnittää jumaloidun valmentaja Barren huomio, ja päästä ottelemaan ihan tosissaan.

Kymmenen vuotta myöhemmin Lola vetää grafiikkakurssia ja huomaa oppilaiden joukossa kauniin tytön, Rebekka Barren. Nimi on niin harvinainen, ettei kyse voi olla kenestäkään muusta kuin Barren tyttärestä. Lola huomaa, miten kipeät, syvälle piilotetut muistot alkavat nousta pintaan. Mitä hänelle oikein tapahtui nuorena nyrkkeilyleirillä? Entä miksi yhteys Annaan on katkennut? Mitä ystävälle kuuluu nyt?

Varjonyrkkeilijä on Inga Maggan esikoisromaani. Teoksen kansiliepeessä kerrotaan, että Magga on koulutukseltaan sekä taiteen että kirjallisuustieteen maisteri ja suomenmestaruustasolla otteleva thainyrkkeilijä. Ei siis ihme ollenkaan, että Varjonyrkkeilijän treeni- ja ottelukuvaukset sekä grafiikkaan ja kuvataiteeseen ylipäätään liittyvät osuudet ovat sen oloisia, että kirjoittaja on perehtynyt niihin syvällisesti.

Varjonyrkkeilijä kertoo valitettavan todentuntuisesti myös varsinaisista teemoistaan vallasta ja hyväksikäytöstä. Lukija tietää jo alkusivuilta, miten takaumien kautta kuvattu Lolan tarina etenee. Arvostettu nuorten hyväntekijä osoittautuu häikäilemättömäksi paholaiseksi, jota ei pysäytä mikään. Karismaattinen valmentaja osaa manipuloida uhriaan pelottavan taitavasti. Vaikka Barre kylmäverisesti raiskaa viisitoistavuotiaan Lolan, ei tyttö silti halua luopua valmentajastaan. Tämä tuntuu kaikesta huolimatta olevan ainoa, joka voi auttaa Lolaa saavuttamaan tavoitteensa nyrkkeilijänä.

Romaanin toinen puolisko kerrotaan aikuistuvan ja itsenäistymään pyrkivän Rebekan näkökulmasta. Rebekka on saavuttanut Lolan unelman, eli hän treenaa täysipäiväisesti Roman Barren valmennuksessa. Taloudellisesti tilanne ei ole ihanteellinen, sillä se tarkoittaa samalla sitä, että Rebekan on asuttava isän luona. Isoveli Risto elää omillaan, samoin mielenterveysongelmista kärsivä äiti. Roman Barre on pyrkimässä kotikaupunkinsa valtuustoon, ja menossa oleva vaalikampanja työllistää miestä.

Rebekan elämässä on myös kiusallisen omistushaluinen poikaystävä, josta hän haluaisi keskustella Lolan kanssa. Ylipäätään Varjonyrkkeilijässä miehet tuntuvat olevan manipuloivia ja suhtautuvan naisiin, erityisesti tyttöihin, kuin omaisuuteen. Onneksi sentään veljet tuntuvat tekevän poikkeuksen sekä Lolan että Rebekan tapauksessa.

Vähitellen totuus isän valmentajan uran salatusta puolesta alkaa valjeta myös Rebekalle. Se tekee kipeää, kuten moni muukin samaan vyyhteen liittyvä tapahtuma. Kammottavaa on sekin, että mitä ilmeisimmin aika moni on tiennyt Barren toiminnasta mutta ei ole siihen syystä tai toisesta voinut tai halunnut puuttua. Kestääkö nuoren naisen psyyke kaikkia paineita? Miten kaikki päättyy?

Varjonyrkkeilijä kuvaa vastenmielisiä tapahtumia, ja teoksen tunnelma on pääosin ahdistava tai painostava. Lukija aavistaa ja tietää enemmän kuin keskeiset henkilöt, mikä sekin lisää lukijan tuskaa. Magga on kirjoittanut tekstiinsä myös paljon aukkoja, jotka lukijan on joko täytettävä tai jätettävä avoimeksi. Paikoin viitteellisyys vähän harmittikin, koska paikoin annettiin ymmärtää, että ollaan ratkaisemassa arvoitusta, mutta ratkaisu sitten kuitenkin jää vähän ilmaan. Toisaalta liiallinen selittäminen ja avaaminenkaan ei ole hyväksi. Tätä tasapainoilua kirjoittajat joutunevat alituiseen harjoittamaan.

Lukiessani tätä urheilumaailmaan sijoittuvaa hyväksikäyttötarinaa en voinut olla mielessäni vertailematta sitä keväällä lukemaani Elina Kilkun Ihanaan tyttöön. Kirjojen tarinoissa on pelottavan paljon samaa. Nuori, itsestään epävarma ja rikkinäisestä kodista tuleva tyttö löytää itselleen lohtua intensiivisestä harrastuksesta, jossa voi kokea onnistumista ja saa myönteistä palautetta. Ohjaaja tai valmentaja on karismaattinen ja omistautuva. Lopputulos on monien ympärillä olevien tiedossa, mutta sitä ei pystytä estämään.

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä
Like 2020. 351 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 9 h 43 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Storytel.

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet & Aavekentät

Brittiläisen Elly Griffithsin suosittua Ruth Galloway -dekkarisarjaa suomennetaan kiivasta tahtia eli kaksi osaa vuodessa -vauhdilla. Ilmeisenä tavoitteena on saada jossain vaiheessa kurottua umpeen suomennosten ja alkuperäisten julkaisujen välinen kuilu, joka on päässyt syntymään, kun suomeksi julkaiseminen aloitettiin kaksitoista vuotta jälkijunassa. Kirjailija on myös hyvin tuottelias, joten suomennosvauhdissa on pysyttävä, jos tavoite aiotaan saavuttaa!

On mukavaa, että Griffithsin suomalainen kustantaja Tammi on kuitenkin päätynyt julkaisemaan koko sarjan suomeksi alusta asti järjestyksessä. Nopeus tietysti on tärkeää, koska monet dekkarifanit eivät malta odottaa suomennoksia vaan ahmivat suosikkikirjailijoidensa teokset tuoreeltaan alkukielisinä. Mutta kuten sanottu, on ollut mukavaa tutustua Ruthiin ja hänen ystäviinsä ja vihollisiinsa alusta alkaen sarjaa järjestyksessä lukien.

Nopea suomennostahti vain on välillä tipauttaa ainakin minut kyydistä. Nytkin huomasin Tammen syyskatalogista, että alkusyksystä on ilmestymässä jälleen uusi Ruth Galloway -dekkari Siniviittainen nainen. Montakos minulla olikaan hyllyssä rästissä…? Onneksi heinäkuu on hyvää äänikirjan kuunteluaikaa mustikka- ja vadelmapuskien pursutessa poimittavaa satoa, joten sain kuunneltua vuoroaan odotelleet osat Kadonneet ja kuolleet sekä Aavekentät.

Kadonneissa ja kuolleissa on oikeastaan kolme juonilinjaa. Ruth on mukana Norwichin linnan alueella tehtävissä kaivauksissa, joiden yhteydessä maasta löytyy Koukkumuoriksi kutsutun pahamaineisen Jemima Greenin jäännökset. Green, jonka toisen käsivarren tilalla oli metallinen koukku, piti aikanaan 1800-luvulla rahasta kasvattilapsia. Hänet tuomittiin kuolemaan kahdenkymmenen lapsen murhista.

Ruthin ällistykseksi ja hänen pomonsa Philin suureksi riemuksi amerikkalainen tv-yhtiö kiinnostuu löydöstä ja haluaa tehdä siitä jakson ’Naiset, jotka tappavat’ -sarjaansa. Ohjelmassa toimii historioitsijana komea amerikkalaistohtori Frank Barker, joka Ruthin Cathbad-ystävän tavoin uskoo, että Jemima Green tuomittiin aikanaan syyttömänä.

Komisario Harry Nelson ryhmineen saa tutkittavakseen vastenmielisen tapauksen. Liz Donaldson -nimisen naisen kahdeksan kuukauden ikäinen David-poika on löytynyt kuolleena omasta sängystään. Traagisen tapauksen tekee epäilyttäväksi se tosiseikka, että Liz on menettänyt kaksi edellistä poikalastaan suurin piirtein samanlaisissa olosuhteissa. Lizin tyyni käytös ja viimeistelty olemus herättävät komisariossa voimakkaita vastenmielisyyden tunteita. Onko Liz itse tappanut Davidin ja kenties myös aiemmat poikansa?

Kolmas juonilinja liittyy sekin pikkulapsiin. Varakkaan perheen nuorin lapsi Poppy siepataan omasta vuoteestaan. Johtolankana on leikkimökkiin jätetty viesti ’Lastenhoitajalta’. Kuten lukija arvaa, kaikki kolme juonta liittyvät monimutkaisella tavalla yhteen, ja jälleen kerran vaarassa on myös joku Griffithsin omista keskeisistä henkilöistä läheisineen.

Kadonneiden ja kuolleiden teemoina ovat äitiys, äidinrakkaus, perheen ja työn yhdistämisen pulmat sekä se, rakastavatko lastenhoitajat hoidettaviaan ja pitäisikö heidän ylipäätään rakastaa vai vain hoitaa työnsä. Näitä kysymyksiä pyöritellään eri näkökulmista miltei uuvuksiin asti.

Toinen lukijaa uuvuttava asia sekä Kuolleissa ja kadonneissa että Aavekentissä on Ruthin yhä ilmeisemmäksi muuttuva itseinho. Alkupään kirjoissa vielä onnistuin sivuuttamaan tämän, mutta enää en. Miksi fiksu, koulutettu ja kaikin tavoin pätevä Ruth voi olla niin raivostuttavan epävarma itsestään? Hän moittii alati ulkonäköään ja pitää itseään lihavana ja rumana, eikä voi uskoa, että joku komea mies ihan oikeasti voisi olla hänestä kiinnostunut. Jos Griffiths suostuisi tätä itseinho-osuutta leikkaamaan, pitäisin Ruthista vielä paljon nykyistä enemmän.

Aavekenttien lähtöasetelma on verrattoman kutkuttava! Blackstock Hallin entisille maille ollaan rakentamassa asuinaluetta, kun kaivinkoneen kauha osuu metalliin. Maasta paljastuu hautautunut amerikkalainen tiedustelukone, joka on syöksynyt maahan toisen maailmansodan aikana. Ohjaamosta löytyvät pilotin jäännökset. Miestä on ammuttu otsaan.

Komisario Nelson kutsuu paikalle forensisen arkeologian asiantuntijansa eli Ruth Gallowayn. Ruth huomaa heti, että asiat eivät ole kohdillaan. Maata koneen ympärillä on kaivettu hiljattain, ja lisäksi ruumis on säilynyt aivan väärällä tavalla. Lisää ihmeteltävää kertyy nopeasti. Maasta löytyneen koneen pilotti on aikanaan löytynyt niityltä menehtyneenä. Ohjaamossa on siis mitä ilmeisimmin väärä mies!

Pilotin jäänteet tunnistetaankin pian. Kyseessä on Fred Blackstock, viereisen rapistuvan mutta arvovaltaisen Blackstock Hallin omistajien eli Blackstockien poika, jonka lentämä amerikkalainen pommikone syöksyi mereen ollessaan suorittamassa tehtäväänsä. Fredin ruumista ei koskaan löytynyt. Miten kummassa hänen jäännöksensä nyt löytyvät kotikartanon liepeiltä ihan väärästä koneesta? Missä hänen ruumiinsa on ollut ennen kuin se on siirretty nykyiseen olinpaikkaansa? Miksi ja kuka on sen siirtänyt?

Kaikki selville saatu alkaa viitata Blackstock Halliin ja Blackstockien suvun suuntaan, joihin liittyykin kosolti kummallisia piirteitä. Taloa hallitsee edelleen Vanha-George, joka oli kolmesta veljeksestä nuorin. Vanhin Fred kuoli siis sodassa, ja keskimmäinen Lewis katosi sodan jälkeen ja oletettavasti hukuttautui. Fredin hautajaisissa Ruth kuitenkin tapaa mystisen muukalaisen, ja muistotilaisuudessa pahoinpidellään yksi perheenjäsenistä vakavasti, ilmeisesti tappamistarkoituksessa.

Ainekset todella karmivaan tarinaan ovat siis oivallisesti koossa, mutta Griffiths pysyy tyylilleen uskollisena ja Aavekentätkin jää varsin leppoisaksi dekkariksi. Amerikkalainen tv-yhtiö kiinnostuu myös Fredin tarinasta ja haluaa tehdä siitä jakson historiasarjaansa, joten Ruthin ja Frankin tiet risteävät jälleen. Komisario Nelsonin tiimissäkin tapahtuu monenlaista dramaattista. Loppuhuipennus tapahtuu tulvan saartamassa Blackstock Hallissa, kun Fredin tarinan yksityiskohdat on ensin saatu selville.

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet (The Outcast Dead)
Suom. Anna Kangasmaa.
Tammi 2019. 352 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 10 h 50 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Strorytel.

Elly Griffiths: Aavekentät (The Ghost Fields)
Suom. Anna Kangasmaa.
Tammi 2020. 352 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 10 h 40 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Strorytel.

Ruth Galloway -sarja:

The Crossing Places (2009) Risteyskohdat (2017)
The Janus Stone (2010) Januksen kivi (2017)
The House at Sea’s End (2010) Jyrkänteen reunalla (2018)
A Room Full of Bones (2012) Käärmeen kirous (2018)
Ruth’s First Christmas Tree (2012)
Dying Fall (2012) Korppikuningas (2019)
The Outcast Dead (2014) Kadonneet ja kuolleet (2019)
The Ghost Fields (2015) Aavekentät (2020)
The Woman in Blue (2015) Siniviittainen nainen (2020)
The Chalk Pit (2017)
The Dark Angel (2018)
The Stone Circle (2019)
The Lantern Men (2020)
The Night Hawk (2021)

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Minulla on elämässäni kaksi tärkeää tehtävää.
Toinen on kirjoittaminen ja toinen kaupunkimme suojeleminen pahan voimilta.
Demoniasia on järjestyksessä. Voin keskittyä kirjoitustyöhön.

Kirjailija Tatu Kokko kertoo romaaninsa Kävelevien patsaiden kaupunki jälkisanoissa, että idea kirjasta syntyi jo vuonna 2013 ilmestyneen romaanin Heinäkuun päivä kirjoittamisen yhteydessä. Heinäkuun päivässä on mukana Minna Canth, ja Kokko ajatteli, että Canth voisi olla myös jonkin tulevan romaanin keskeinen henkilö. Hän ei kuitenkaan halunnut kirjoittaa ’tavanomaista historiallista romaania vaan jotakin aivan muuta’.

Kävelevien patsaiden kaupunki on tosiaan jotakin aivan muuta! Se onnistui tyrmäämään minut melko totaalisesti, positiivisessa mielessä siis. Jälkisanoissaan kirjailija tiivistää teoksensa: ”…kuopiolainen kirjastonhoitaja tutkii Minna Canthia, eläytyy historiaan ja kirjoittaa itsensä sinne mukaan.”

Vilja on kolmekymppinen kuopiolainen kirjastonhoitaja, jolla on vuosia ollut työn alla Minna Canthia käsittelevä käsikirjoitus. Kirjoittaminen kuitenkin tökkii, kuten kaikki muukin, sillä Vilja on pienestä asti sairastanut vakavaa mielialahäiriötä. Vaikeiden ja myrskyisien murrosiän vuosien jälkeen sairautta alettiin hoitaa vahvalla lääkityksellä, joka saa kaiken tuntumaan tasaisen harmaalta. Lääkkeiden avulla ja siskonsa tukemana Vilja on kuitenkin opiskellut ammattiin ja päätynyt töihin Kuopion pääkirjastoon.

Jo ihan pikkutyttönä Vilja on tutustunut kotikaupunkinsa patsaisiin. Siis ihan konkreettisesti tutustunut, sillä Viljalle patsaat heräävät eloon, laskeutuvat jalustoiltaan ja puhuvat Viljan kanssa. Hänen suosikkinsa on kotitalon läheisessä puistossa korkeuksissaan tuimana istuva Pronssirouva, joka toteaa pienelle Viljalle kerran: ”Vilja, olet erityinen. Näet asioita, jotka on muilta salattu.”

Kymmenen vuotta tiukasti lääkittynä ja siskon tarkasti valvomana on siis takana. Nyt kuitenkin Vilja on päättänyt, että kirjoitusprojektiin on saatava vauhtia, joten on salaa vähennettävä lääkkeiden syömistä. Lääkittynä hän ei pysty saamaan tekstiinsä sitä imua ja aitoutta, jota hän siihen toivoo. Parhaimmillaan Vilja nimittäin pystyy halutessaan matkustamaan ajassa ja sujahtamaan Minnan nahkoihin, ajattelemaan tämän ajatuksia ja tuntemaan tämän tunteita. Kulkiessaan kotikaupungissaan Minnan jalanjäljillä Vilja etsii Minna Canthin elämästä kohtia, jotka tuntuvat tärkeiltä.

Viljan kautta lukija kohtaa elävän, aidon tuntuisen Minnan arkensa keskellä. Kokko toteaa jälkisanoissaan kirjoittaneensa Minna Canthista myös seksuaalisesti kiihkeän ihmisen. Se onkin totta. Myös Vilja alkaa havahtuessaan lääkehuuruistaan yllätyksekseen oivaltaa olevansa nainen, joka kaipaa kosketusta ja rakkautta. Sitten hän kohtaa komean ja kiltin museoharjoittelija Kareem Singhin.

Kävelevien patsaiden kaupunki on oikea kirjallisuus- ja kulttuuriharrastajan unelmaromaani. Siinä puhutaan paljon kirjoista ja lukemisesta sekä kirjoittamisesta. Kohtaukset Kuopion kirjastossa ja museossa ovat taianomaisen upeita. Kirjassa kuvataan Kuopion kaupunkia rakastavasti ja lämpimästi niin Viljan kuin Minnankin aikaan.

Maagisen realismin häivähdys tuo romaaniin lisäulottuvuuden, josta nautin kovasti. Lisäksi tarinassa on monenlaista mielenkiintoista ja tärkeääkin pohdittavaa. Miten hoidetaan mielenterveysongelmia, miten määritellään sairaus tai terveys ja kuka ne määrittelee? Mitkä ovat potilaan oikeudet? Paljonko siedetään erilaisuutta? Miten eri kulttuurien kohtaaminen sujuu? Tässä muuten on herkullinen asetelma, kun sekä Vilja että Kareem vievät toisensa tapaamaan vanhempiaan. Maailmat todellakin törmäilevät!

Tempauduin Kokon luomaan tarinaan ja nautin sen yllätyksistä. Pidin sekä Viljasta että Kokon näkemyksestä Minna Canthista. Kummallakaan ei ole helppoa, mutta naiset ovat sitkeitä. Kirjoittaminenkin on heille yhteinen intohimo ja kutsumus, yhdistävä lanka vuosikymmenten halki.

Ihastuin siis Koko teokseen ja siihen, miten luontevasti Kokko ikään kuin sujahtaa Minna Canthin nahkoihin Viljan avulla. Positiivisten tuntemusten siivittämänä sain myös vihdoin murrettua päästäni esteen, jonka olin tahtomattani rakentanut Minna Rytisalon Rouva C. -romaanin lukemisen eteen.

En osaa järkisyin perustella, miksi en ole kyseistä teosta pystynyt aikaisemmin lukemaan. Rakastin Rytisalon esikoisromaania Lempi, jonka olen lukenut pariinkin kertaan (kirjoitin siitä aikanaan lehtiarvion, ja sitten teos oli mukana Botnia-kirjallisuuspalkinnon lyhytlistalla). Minna Canth taas on ollut opiskeluajoista asti idoleitani. Mutta ehkä odotukset juuri näistä syistä vain kasvoivat liian koviksi? En tiedä.

Joka tapauksessa nyt vihdoin uskalsin avata Rouva C:n kannet. Ja kyllä kannatti uskaltaa! Rytisalon taitava kielenkäyttö ja nautinnollisen sulava tarinankuljetus lumosivat minut miltei heti. Romaani alkaa suurin piirtein siitä, kun Minna Johnson saa vanhempansa lähettämään hänet Jyväskylään opettajaseminaariin, johon on Uni Cygnaeuksen vaatimuksesta alettu ottaa myös naisopiskelijoita. Lopussa hiljattain leskeksi jäänyt rouva Canth muuttaa lapsineen Kuopioon ottaakseen hoitoonsa vanhempiensa kangaskaupan.

Tämä ajanjakso on heikoimmin dokumentoitua aikaa Minna Canthin vaiheista, joten se antaa kirjailijalle liikkumavapautta. Millaista oli olla herrastyttöjen joukossa seminaarissa? Miten Minna suhtautui lehtori Canthin kiinnostukseen ja kosintaan? Miltä tuntui luopua ammattihaaveista ja päätyä lehtorin rouvaksi ja pian ison perheen äidiksi?

Näitä kysymyksiä ratkoessaan Rytisalo on hienosti punonut yhteen Cantheista tiedettyjä faktoja itse luomaansa fiktioon ja tuloksena on hieno ja lämmin kuvaus avioliitosta, aviopuolisoista ja perheestä. Minna Canthin kirjallinen ura ja yhteiskunnallisen vaikuttajan rooli ovat vasta aluillaan, mutta merkkejä on jo vahvana ilmassa. Tätäkin puolta Rouva C:ssä kuvataan.

Kokon ja Rytisalon käytössä on mitä ilmeisimmin ollut ainakin osittain samoja lähteitä, tietenkin, ja niinpä kirjoissa kuvataan muutamia samoja yksityiskohtiakin, kuten Jyväskylän postimestari Robert Kiljanderin osuutta Minnan kirjallisen uran alkumetreillä. Oli hauskaa vertailla, miten eri kirjailijat näitä aiheita olivat käsitelleet. Minna Canthista on heidän näppäimistöillään muotoutunut hieman erisävyinen nainen, mutta lopulta yhtäläisyyksiä lienee enemmän kuin eroja. Sillä ei tosin ole merkitystä, vaan kumpaankin tutustuin ilomielin. Molemmat teokset ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia!

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
Icasos 2019. 370 s.

Arvostelukappale.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018. 367 s.

Ostettu.

Camilla Sten: Kadonnut kylä

Vuonna 1959 erityksissä elävä Silvertjärnin kaivoskylä kokee kovia. Ensin suljetaan kaivos, joka on ollut kyläläisten ainoa tulonlähde. Mieliala on apea, kun kylään saadaan uusi komea pastori Mattias, joka vetoaa sanankuulijoihin aivan erityisellä tavallaan. Sitten koko kylän väki, yli yhdeksän sataa ihmistä, katoaa kirjaimellisesti jäljettömiin. Autiosta kylästä löydetään vain kaksi ihmistä: Kitu-Gittan, joka on köytetty keskelle toria pystytettyyn paaluun ja kivitetty hengiltä, sekä vastasyntynyt tyttövauva kouluterveydenhoitajan työhuoneesta. Kenen lapsi on, ja miksi vähämielinen Birgitta on tapettu kammottavalla tavalla? Kysymykset jäävät avoimiksi.

Vuonna 2019 Alice on pitkäaikaisen unelmansa toteutumisen kynnyksellä. Hänen isoäitinsä Margaretha oli kotoisin Silvertjärnistä ja tämän kaikki omaiset katosivat vuonna 1959 jäljettömiin. Alice haluaa tehdä Silvertjärnistä dokumenttisarjan, jossa ratkeaisivat kaikki kylään liittyvät arvoitukset. Hänellä on viisi päivää aikaa koota materiaalia, jolla vakuuttaa hankkeen rahoittajat. Mukanaan Alicella on vuokrattua filmauskalustoa sekä neljän hengen ryhmä, jonka jäsenistä Tone liittyy kylän historiaan itsekin. Emmy taas on ollut aikanaan Alicen paras ystävä, mutta naisten välit ovat tuhoutuneet Alicen masennuskauden takia.

Tunnelma autioituneessa ja eristyneessä kylässä on vähintäänkin karmiva. Kännykkäverkko ei toimi, ja matkaa lähimpään asutukseen on kymmeniä kilometrejä. Koska kylässä ei ole asunut kukaan kuuteenkymmeneen vuoteen, rakennukset ovat huonossa kunnossa ja siten vaarallisia. Alicen ryhmineen on oltava varovainen. Pian käy ilmeiseksi, että syytä varovaisuuteen todellakin on. Alkaa nimittäin tapahtua pelottavia asioita…

Tarinaa avataan paitsi nykyhetken tapahtumia kuvaamalla myös vuoden 1959 tapahtumia Alicen isoäidin äidin Elsan näkökulmasta. Elsan mies Staffan on menettänyt työnsä, kun kaivos suljettiin. Vanhempi tytär on raskaana Tukholmassa, mutta nuorempi tytär Aina asuu kotona. Elsa on huolissaan molemmista tyttäristään. Margarethan hyväksi hän ei voi juuri nyt tehdä paljoakaan, mutta Aina aiheuttaa myös huolia. Tyttö on mitä ilmeisimmin täysin pastori Mattiaksen lumoissa.

Elsa on myös luvannut kuolevalle ystävättärelleen pitävänsä huolta tämän Birgitta-tyttärestä. Tehtävä käy yhä vaikeammaksi, sillä Birgitta voi selvästikin huonosti. Lisäksi kyläläiset ovat alkaneet käyttäytyä yhä vihamielisemmin onnetonta tyttöä kohtaan. Aina kirjoittaa kirjeitä sisarelleen Tukholmaan ja kertoon kylän kuulumisia. Nämä kirjeet ovat aikanaan Alicen tärkein tietolähde menneisyyden tapahtumista.

Kadonnut kylä on ruotsalaisen Camilla Stenin ensimmäinen suomennettu teos, jonka hän on julkaissut yksin. Steniltä on aiemmin ilmestynyt nuorten trillerisarja Synkät vedet, jonka hän on kirjoittanut yhdessä äitinsä Viveca Stenin kanssa. Viveca Sten kirjoittaa suosittua Sandhamn-dekkarisarjaa.

Sandhamn-dekkarit olen kuunnellut kaikki. Ne ovat viihdyttäviä, jos sietää sen, että puolet teoksesta käsitellään keskeisten henkilöiden ihmissuhdekuvioita. Murhajuonien kimuranttius on vaihtelevaa, mutta Tukholman saaristo oivallinen dekkarimiljöö. On pakko myöntää, että suhtauduin ennakkoluuloisesti Camilla Stenin kirjailijanuraan, koska se näyttää pinnalta katsoen kovinkin äidin suosion vanavedestä ponnistavalta. Kadonnut kylä oli kuitenkin ainakin tässä mielessä positiivinen yllätys.

Sten rakentaa kauhunsävytteistä painajaistunnelmaa taitavasti ja yllättävät, jopa karmivat käänteet seuraavat toisiaan ripeään tahtiin. Lukijaa ainakin yritetään harhauttaa moneen otteeseen, ja paikoin se myös onnistuu. Tosin vaivaamaan jäi ihan peruskysymys, miksi kylän väen katoamista ei muka pystytty tai edes kunnolla yritetty selvittää vuonna 1959. Mutta jos tästä ajatuksesta malttaa irrottaa, saa kyllä ihan kelpo kyytiä tarinan parissa. Vaikka muutama muukin keskeinen arvoitus valkenee lukijalle kyllä vähän turhankin ajoissa.

Ainakin Kadonnut kylä on hyvin erilainen jännitysromaani kuin Viveca Stenin idylliseen Sandhamniin sijoittuvat kesädekkarit.

Camilla Sten: Kadonnut kylä (Staden)
Suom. Risto K. Träff, Jänis Louhivuori.
Bazar 2020. 448 s.
Äänikirjan lukija Linda Wiklund, kesto 11 h 11 min.

Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja Storytel.