maanantai 22. toukokuuta 2017

Max Manner: Osiris



Stein Storesen, tuo suomalainen köyhän miehen versio norjalaisten Harry Holesta, seikkailee viidettä ja kenties viimeistä kertaa turkulaisen Max Mannerin dekkarissa Osiris. Olen tutustunut Storesenin omapäiseen ja hankalaan hahmoon ensimmäistä kertaa edellisessä dekkarissa Jääkyynel, mutta mitenkään läheisiä meistä ei vielä tämän toisenkaan lukemani teoksen myötä oikein tullut. Meillä eivät kemiat oikein kohtaa.

Osiris alkaa nopealla ennakointikappaleella kirjan lopun kohtauksesta, jossa Storesen istuu tuskaisena meren rannalla ja pitelee suussaan käsiaseen piippua. Onko mies tekemässä itsemurhaa vai mitä? Asiaan siis palataan, hieman arvoituksellisesti tosin, aivan viimeisillä sivuilla.

Viikkoa aikaisemmin Storesen huomaa elämänsä rapisevan nopeasti ympäriltä. Ampumahaavan jäljiltä päänsäryt ovat yltyneet uudelleen, ja lääkärillä on huonoja uutisia. Tytär kertoo yllättäen muuttosuunnitelmistaan, ja Anna Mäen poliisinura on päätynyt pidätysselliin. Paras ystävä kertoo hänkin lähtevänsä kaupungista ja luopuvansa asunnosta, jossa myös Storesen on viime ajat majaillut. Yksin ja vailla asuntoa siis, eikä terveyskään hyvältä vaikuta.

Lisää takaiskuja seuraa työrintamalla. Storesen määrätään yllättäen keikalle Ahvenanmaalle. Maarianhaminassa pidetään pieni avaruustutkimuskonferenssi, johon on amerikkalaisen huippututkijan lisäksi tulossa alan suurin suomalaisnimi Antti Kaartamo. Kansainvälisesti arvostettu ja tunnettu suomalaistutkija on saanut uhkauksia, joten Storesen määrätään hänen henkivartijakseen. Tehtävä on yllättävä, koska rikostutkijana Storesenin tietämys henkivartioinnista tuntuu olevan lähinnä peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista, eivätkä yltyvät pääkivut yhtään helpota tilannetta. Tavoilleen uskollisena Storesen suututtaa kaikki yhteistyökumppaninsa Ahvenanmaalla heti ensi tapaamisilla.

Amerikkalaisten tv-sarjojenkaan henkivartijat eivät sortuisi ottamaan tupla-annosta vahvaa unilääkettä ollessaan keikalla vastuussa kohteen hengestä. Storesen sen sijaan ei epäröi, vaan luottaa lukittuihin oviin. Niinpä aamulla Kaartamo löytyy huoneestaan kuolleena. Paikallinen poliisi ja amerikkalaistutkijan turvallisuudesta vastannut CIA:n agentti Tom Callagher toteavat nopeasti, että Kaartamo on tehnyt itsemurhan ampumalla itseään päähän. Storesen ei tätä niele, koska jo nopealla vilkaisulla huoneesta löytyy useita epäilyttäviä seikkoja. Muita poliiseja ne eivät kiinnosta.

Tyytymätön Storesen palaa Turkuun ja alkaa sairauslomallaan järjestellä matkaa Kaartamon kotiin Kanarialle. Kaartamon kuolemasta on nopeasti tullut pakkomielle. Storesenin on saatava asiasta totuus esille keinolla millä hyvänsä. Valitettavasti se on kasvottoman vastustajan kannalta hyvin epätoivottavaa. Alkaa kummallinen kilpajuoksu Kanarian saarilta Pariisiin ja sieltä Los Angelesin kautta takaisin Maarianhaminaan. Matkalla sattuu ja tapahtuu monenlaista, mistä osa liittyy varsinaiseen juoneen ja osa taas ei. Sillä tosin ei ole merkitystä, koska itse juonikin on loppuratkaisuun päästessä jotenkin kummallisesti karannut ainakin lukijan käsistä.

Jääkyynelen tavoin Osiris sisältää paljon aineksia ja vaikutteita. Poliisiromaania on huoletta yhdistelty agenttitrilleriin ja sekaan on heitelty sattumia myös tieteisjännäristä. Sekoittelussa ei sinänsä ole mitään vikaa, oikeastaan päinvastoin, mutta Manner ei saa palasia sopimaan yhteen ja lopputulos on valitettavan sekava ja epälooginen. Yllättävästä loppuratkaisusta jää jotenkin löysä tuntuma. Kansainvälistä trilleriä on koetettu kovasti rakentaa matkan varrella, mutta kun se ei oikein ole ottanut tuulta siipiensä alle, onkin vetäisty kotoisampi ratkaisu hihasta.

Max Mannerin Jääkyynelen ja Osiriksen luettuani mietin jälleen kerran, miksi kirjojen julkaisemisella tuntuu olevan niin mieletön kiire. Mannerin dekkarit ovat ilmestyneet vuoden välein, ja kummallekin kirjalle olisi selvästi ollut eduksi kunnon sulattelu, pysähtyminen ja hiominen. Olisi tarvittu aikaa ideoiden jalostamiseen ja kehittämiseen. Nyt ne on tavallaan tuhlattu julkaisuaikataulun kireyden takia. Onko mahdotonta ajatella, että dekkari ilmestyisikin vaikka joka toinen vuosi, jos samalla saataisiin tasoa nostettua? Manner olisi myös hyötynyt tiukemmasta kustannustoimittamisesta, tai ainakin sellainen maku minulle jäi. Onko kukaan sanonut, että nyt lähtee juoni lapasesta tässä kohtaa, ja hei, unohdit, että CIA tuskin jättää kiivaasti etsimänsä miehen matkatavaroita tsekkaamatta?

Vielä sananen kirjan taitosta. Taittajan tehtävähän on asetella teksti kirjan sivuille luettavaan muotoon. Osiriksen taittaja on päässyt muutamaan kertaan pahasti herpaantumaan, sillä kuvan kaltaisia tekstiklönttejä on päässyt livahtamaan painoon asti liian monta.



Toiset lukijat ovat lukeneet Osirista toisin silmin tai ainakin saaneet siitä irti minua enemmän. Kirjavinkkien Mikko toteaa yhteenvetona, että Osiris on kelpo dekkari, jossa riittää käänteitä ja ajojahdin tuntua.” Suomi lukee -sivuston Krista toteaa, että ”Osiriksessa ovat kaikki hyvän dekkarin ainekset kohdallaan.” Kirjailijakollega Juha Mäntylä kirjoittaa Kirjanvuoksi-bloginsa arviossa Osiriksen olevan ”täyden kympin dekkari.Ruumiin kulttuuri -lehden (2/2016) arvostelussa Pertti Vuorinen jättää kokonaan arvottamatta teoksen ja tyytyy selostamaan juonen pääpiirteitä.


Max Manner: Osiris
CrimeTim
e 2016. 377 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Tuula T. Matintupa: Maan ääniä


En juurikaan innostunut Tuula T. Matintuvan edellisestä dekkarista Pimeyden kääntöpuoli. Juoni on epäuskottava, koheesio puuttuu ja päähenkilö on yhdentekevä. Lopussa kirjoittaja turvautuu pitkiin selityksiin, jotta saa koottua juoniainekset edes jotenkuten kasaan.

Niinpä en odottanut suuria myöskään Matintuvan viidenneltä rikoskonstaapeli Alina Männystä kertovalta Maan ääniä -dekkarilta. Tosin jo ensivaikutelma oli aiempaa lupaavampi: kirjan kansi saattoi olla jopa kaunein viime vuonna ilmestyneitten kotimaisten dekkareitten joukossa. Sisältö olikin sitten kokonaisuudessaan hyvin positiivinen yllätys.

Pikkukaupungin liepeillä, jo miltei maaseudulla, tapetaan viisitoistavuotias tyttö iskemällä tätä pesäpallomailalla päähän. Ruumis löytyy valaistun lenkkipolun parkkipaikan liepeiltä syksyisenä iltana. Alina ryhmineen saa tapauksen tutkittavakseen. Johtolankoja ei juuri ole, vaikka aika nopeasti selviää, ettei tyttö suinkaan ole ollut lenkkeilemässä. Poliisit puhuttelevat Viljavainiontien varren asukkaita, mutta tutkinta polkee paikoillaan.

Asukkaat ovat mielenkiintoinen kokoelma suomalaisia. Erikoisin heistä on kuusikymppinen Saara, tien päässä sijaitsevan entisen maatilan naimaton tytär, joka ei ole suostunut puhumaan sanaakaan kenellekään sitten vuoden 1967 jouluaaton. Saara viettää paljon aikaa kiikaroiden ympäristöään asuntonsa parvekkeilta. Muutenkin mykkä nainen tuntuu tietävän poikkeuksellisen paljon naapureistaan ja ympäristönsä tapahtumista, mutta hän ei suostu kertomaan niistä kenellekään ennen kuin on jo kahden naisen osalta liian myöhäistä.


Viikon sisällä ensimmäisestä murhasta lenkkipolulta löytyy murhattuna toinenkin paikallinen nainen. Tekotapa on eri, mutta Alina on vakuuttunut, että kyseessä on sama tekijä. Tällä kertaa poliisi on muutenkin varma, että murhaaja ei ole kukaan ulkopuolinen vaan joku tienvarren talojen asukkaista. Kun ihmisten taustoja ja yhteyksiä pengotaan, alkaa paljastua monenlaista mielenkiintoista. Matintupa harhauttaa lukijaa ja poliisejakin oikein kunnolla pariin kertaan, ja mielenkiinto säilyy loppuun asti.

Ainoa karsittavaksi toivomani kerrontakeino on jälleen nimettömän murhaajan sairaiden ja sekavien ajatuksien paljastaminen aina sopiviksi katsotuin välein. Riittävää vaihtelua fokukseen olisi tullut jo siitä, että eksentrisen Saaran osuus on intiimiä minäkerrontaa. Murhaajan teoille on olemassa ihan hyväksyttävät motiivit ilman mitään ’maan äänien’ kuulemistakin. Lisäksi olisin toivonut jotain hieman dramaattisempaa selitystä Saaran mutismille. Mutta kokonaisuudessaan siis oivallinen dekkari!

Tuula T. Matintupa: Maan ääniä
Mäkelä 2016. 287 s.
Kansi Kari Puikkonen.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

torstai 18. toukokuuta 2017

Reijo Mäki: Hot dog



Olen lukuisia kertoja avautunut suhteestani Reijo Mäen tuotantoon. Pari vuotta sitten tein jo vakaan päätöksen, että suhteemme on ohi, lopullisesti. En enää käyttäisi aikaani ja tuhlaisi energiaani Jussi Vareksen tai muidenkaan hänen henkilöidensä toilailujen ja kehnon huumorin parissa kärvistellen. Vaan sitten sanoin kyllä Dekkariseuran puheenjohtajalle… seurauksena neljän Reijo Mäen teoksen pakkolukeminen. Kaikella on totisesti hintansa.


Minulla on siis ollut paikoin tuskaisaa Mäen (muka)vitsailevan kirjoitustyylin kyydissä. Uusimman teoksen  (2016) eli Hot Dogin motossa Mäki sitten paljastaa itsensä: kyseessä on kuin onkin ihmiskoe! Mäki aivan tahallaan kirjoittaa mahdollisimman kauheaa p**kaa ja kokeilee, vieläkö menee läpi. Ja aina menee! Lisäksi vielä ihmiset ostavat kuin heikkopäiset. Tätä kirjoittaessani (4.7.2016) Hot Dog on viimeisimmän eli toukokuun Mitä Suomi lukee -listan ykkösenä, heti ilmestyttyään.

Kahdeskymmenesseitsemäs Jussi Vares -dekkari on tuttua perus-Mäkeä. Juttu käynnistyy todella hitaasti, ja ensimmäiset sata sivua luettuani aloin olla aika hapoilla. Sitten kuitenkin alkaa vähitellen tapahtua, ja loppumetreillä Vares ja Mäki pääsevät vauhtiin, joka muistuttaa entisistä hyvistä ajoista noin kaksikymmentä dekkaria sitten.

Alkuosa on pääosin vanhaa tuttua huttua. Turussa on menossa DBTL-festarit, ja Vareskin mietiskelee, monettako kertaa on menossa mukana. Hieman väsähtäneeltä vaikuttaa miehen meno, mutta vanhat kännikaverit saavat kuitenkin taas tuulta siipiensä alle. Jopa niin paljon, että eräänä aamuna herätessään Vares ei muista edellisestä illasta muuta kuin sen, että on vuosien tauon jälkeen kohdannut ystävänsä Eero Prännin. Turun poliisivoimista eronnut ex-komisario on muuttunut ulkoiselta olemukseltaan täysin.

Vares ei muista miehen kanssa käymästään keskustelusta kuin yhden lauseen, jossa Pränni kertoo tietävänsä, kuka kolme vuotta sitten ampui alamaailman kunkun Hermanni Hessundin turkulaisessa kaljakuppilassa. Muisti ei palaudu myöhemminkään kaikesta pinnistelystä huolimatta. Monesko kerta lienee, kun tätä temppua Vares-dekkareissa käytetään?

Hessundin kylmäverinen teloitus on jäänyt ratkaisematta, ja nyt Vareksella on melkein vihje tappajasta! Sitten Prännin invalidisoitunut sisar Pohjanmaalta ottaa yhteyttä Varekseen. Pränni on Turun-reissullaan kadonnut jäljettömiin, ja sisko uskoo vahvasti veljensä kuolleen. Nyt hän haluaisi vain haudata Eeron kotipitäjän multiin. Sisko palkkaa Vareksen etsimään Prännin.

Vares käy Pohjanmaalla Prännin kotipaikassa, tutustuu tämän uusiin kummallisiin kavereihin ja saa kuin saakin jonkinlaisen vihjeen, jonka parissa voi Turussa jatkaa Prännin etsintää. Jotenkin kaikki tuntuu liittyvän Hermanni Hessundin surmaan. On pengottava lisää ja syvemmältä kuin muut.

Samaan aikaan lukija saa seurata kummallisten rikollisten toilailuja. Pahamaineinen tekijä on vapautumassa pääkaupungin keskusvankilasta. Vapaus jää kuitenkin lyhytaikaiseksi iloksi, kun mies alkaa vokotella väärää tipusta. Tämäkin hurja sivujuoni kutoutuu lopulta yhteen kaiken muun kanssa.

Sattumalla on jälleen osuutensa siinä, että Vares ratkaisee tapauksen, mutta tällä kertaa hän itsekin tekee sentään jotain asian eteen. Loppu on oikeastaan poikkeuksellisen yllättävä, positiivisessa mielessä!


Reijo Mäki: Hot Dog
Otava. 464 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Reijo Mäki: Slussen



Muistini ja pettämättömien muistiinpanojeni mukaan olen lukenut koko joukon Reijo Mäen kirjoja vuosina 1994 ja 1995. Törmäsin hänen teoksiinsa pienessä lähikirjastossamme, ja tyypilliseen tapaani luin nopeaan tahtiin kaikki sieltä löytämäni kirjat. Ilmestymisjärjestyksestä tai sarjoista en niin piitannut, vaan luin kirjat sitä mukaa kuin niitä käsiini sain.

Muistiinpanoistani käy ilmi, että Tukholmaan sijoittuvat Sakari Roivas -kirjat Liian kaunis tyttö (Otava, 1993) ja Kruunun vasikka (Otava, 1994) olen lukenut melko tuoreeltaan juuri edellä mainittuna ajanjaksona. Sen kummempaa muistijälkeä kirjat eivät ole jättäneet, mutta luettu ne yhtäkaikki aikanaan on. 1990-luvun alussa Mäki kirjoitti siis muutakin kuin Vares-sarjaansa, joka on alkanut jo vuonna 1986 Moukanpeli-nimisellä kirjalla. Viime vuosina olen useasti uuden Vareksen äärellä ajatellut, kuinka virkistävää olisi, jos Mäki kirjoittaisi vaihteeksi jotain aivan muuta.

Nähtävästi pitäisi ajatella tarkemmin, mitä toivoo, koska se saattaa toteutua. Vuoden 2015 kevättalvella ilmestyi kummallinen pienoisteos Siivellä eläjä, jossa novellikirjailija Luusalmi toimii minäkertojana ja koettaa väsätä parisuhdeopasta. Kirjaa myytiin oletettavasti kanteen painetun Reijo Mäen nimen perusteella huikeat 14 000 kappaletta ilmestymisvuonnaan. 

Lukema on sellainen, että suuri enemmistö suomalaisista kirjailijoista näkee siitä vain toiveunta koko uransa ajan. Slussenin myynti vuonna 2016 oli 15 200 kappaletta.
Tapaus siis osoittaa, että mitä tahansa Reijo Mäki julkaiseekin, se myy kuin häkä. On hienoa, että kirjat myyvät, mutta on äärimmäisen turhauttavaa, että ihan vääriä kirjoja ostetaan! Tätä mieltä olen, anteeksi nyt vain.

Kuvio on niin hieno, että on itsestään selvää, että se toistetaan: julkaistaan taas heti joulun jälkeen jotain Reijo Mäki -kirjallisuutta ja tehdään tiliä. Tällä kertaa on elvytetty vanha ja kohtuulliseksi osoittautunut Sakari Roivas -sarja 90-luvun puolivälistä. Tukholmassa työskentelevästä suomalaistaustaisesta rikosylikonstaapelista pyyhkäistään vähän pölyä pinnasta ja sutaistaan pikkuisen sarjamurhaajajuonta sinne suuntaan, niin homma on paketissa.

Slussen-teoksen esipuheessa Mäki kertoo, että jo aikoinaan oli olemassa luonnos kolmannestakin Sakari Roivas -kirjasta, mutta se ei koskaan valmistunut. Kyseiset vuodet näyttävät jälkikäteen kiireisiltä kirjailijan elämässä, sillä vuonna 1994 ilmestyi Kruunun vasikan lisäksi romaani Rahan kääntöpiiri (Otava) ja seuraavana vuonna Vares-sarjan kahdeksas osa Enkelit kanssasi. Seuraava eli yhdeksäs osa Pimeyden tango (Otava 1997) olikin sitten lopulta läpimurto.

Slussen on siis Sakari Roivas -trilogian päätösosa. Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1995 kesäiseen Tukholmaan. Kaupungissa riehuu sarjamurhaaja, joka tuntuu valitsevan uhrinsa sattumanvaraisesti. Tapettavaksi valikoituu vaaleatukkaisia naisia, joilla on kauniit hymykuopat. Ikähaarukka on laaja, parikymppisistä nelikymppisiin. Murhia on valmisteltu huolella, eikä poliisilla tunnu olevan oikein mitään, mihin tarttua. Tukholma on kauhuissaan ja media vaatii poliisilta toimia.

Kun yksi uhreista on suomalainen kesätyöntekijä, Tukholman poliisin väkivaltaryhmä ottaa Sakari Roivaksen vahvistuksekseen. Roivas on AA-kerholainen, jonka avoliitto on päättynyt eroon. Välit ex-avopuolisoon ovat nihkeähköt mutta sitäkin lämpimämmät naisen teini-ikäisen tyttären kanssa. Roivas tuntee puhtaasti isällisiä tunteita entistä avotytärtään kohtaan. Tyttö on sattumoisin kaunis, hymykuoppaposkinen vaaleaverikkö…

Summamutikassa uhrinsa valitseva sarjamurhaaja kesäisessä Tukholmassa on oikeasti hyvä dekkarin perusjuoni, mutta Mäki ei ole nähnyt tarpeelliseksi mitenkään syventää jännitystä. Lukija arvaa murhaajan taustan jo parikymmentä sivua luettuaan, ja jännitettäväksi jää pitkäksi aikaa se, kuinka kauan poliisilta menee päästä samaan ilmeiseen lopputulokseen. Kauan.

Onneksi sentään viimeinen uhri herättää Roivaksessa jonkinlaista eloa. Uhri tuntuu kiusallisesti poikkeavan edellisistä, eikä murhatapakaan ole täsmällisesti sama. Roivas penkoo sitkeästi tapausta, vaikka ruotsalaispoliisit pitävät juttua jo kokonaan ratkaistuna. Ratkaisevan palasen Roivas saa pakinjohtajatuttavaltaan, mutta vuonna 1995 siihen kuluu järkyttävän pitkä aika.

Slussen vaikuttaa valitettavan välinpitämättömästi kokoon kyhäistyltä välityöltä. Poliisitiimissä ovat koossa kliseiset tyypit, kuten rasistisia ja seksistisiä vitsejä laukova törkyturpa ja keskimääräistä poliisia huomattavasti älykkäämpi ja taitavampi naispoliisi, jota ei kuitenkaan pidetä juuri arvossa. Roivas solahtaa sakkiin vaivatta jurona suomalaisena. Suomalaisuudesta on vain vähän etua tapauksen tutkinnassa.

Reijo Mäki: Slussen
Otava 2016. 269 s.

Vuoden johtolankaa 2017 -ehdokas.

Ruumiin kulttuurin (1/2016) Kirjakäräjillä Riitta Lindeman päätyy aivan päinvastaiseen arvioon kuin minä:

”Reijo Mäen kirjoitustyyli on hauskaa ja sujuvaa. Nimet on valittu makeasti kieli poskessa, --- Salaovela teksti on parasta Mäkeä. --- Oli ilo ahmia jännittävä tarina, jossa syyllinen ei todellakaan ole ennalta arvattavissa.”


Turun Sanomien Erkki Kanerva sen sijaan on enemmän samoilla linjoilla kanssani;

”Ongelma on monitahoisempi: kupletin juoni on kokonaisuudessaan epäuskottava, sarjamurhaajan motiivi alun murhiin jää selvittämättä ja loppuratkaisu ei vakuuta. ---
Kyllä tätäkin ostetaan, mutta myynti perustuu kirjailijan nimeen eikä esimerkiksi siihen, että Slussen olisi kelpo dekkari. Se nimittäin ei ole.”


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä



”Järkyttävä, hauska ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista.”

Näillä sanoilla kuvataan Hanya Yanagiharan romaania Pieni elämä suomenkielisen Tammen Keltaiseen kirjastoon kuuluvan laitoksen niukassa takakansitekstissä. Järkälemäisen, yli yhdeksänsataasivuisen romaanin luettuani allekirjoitan kyllä yhtä sanaa lukuun ottamatta. En nimittäin mitenkään, vaikka kuinka pinnistelen, voi kuvata kirjan tarinaa hauskaksi. Kertaakaan ei naurattanut. Jos hymyilytti, silloinkin korkeintaan surumielisesti kyynelten läpi.

Tuskailin kirjan äärellä pitkään ja hartaasti. Sen lukeminen kesti poikkeuksellisen pitkään, lähes kolme viikkoa, ja se on osasyyllinen huhtikuun lukusaldoni pienuuteen teosten lukumäärää kun katsotaan. Tunnustan, että olin useaan otteeseen valmis jopa jättämään kirjan kesken, vielä siinäkin vaiheessa, kun mammutista oli kaksi kolmannesta jo luettuna. Mutta jokin pakotti kuitenkin jatkamaan. Tarina ei päästänyt kynsistään, kun sen ulottuville oli kerran antautunut.

Lukeminen oli työlästä monestakin syystä. Ensinnäkin Yanagiharan tyyli on verrattoman rönsyilevää ja perusteellisuudessaan paikoin uuvuttavaa. Virkkeet ovat pitkiä ja monipolvisia, samoin kappaleet, joita pahimmillaan mahtuu kolme neljä aukeamaa kohti. Tekstimassa tuntuu paikoin tukehduttavan lukijan. Toisaalta dialogi kulkee luistavasti ja rakenne pitää jännitteen yllä.

Toiseksi itse tarina on harvinaisen kauhea ja lohduton. Päähenkilö Judelle tapahtuu puistattavan kammottavia asioita toisensa perään, eikä edes lopussa ole nähtävillä toivonpilkahdusta. Toki matkan varrella on kauneuttakin, kuten uskollista, vankkumatonta ystävyyttä ja aitoa, pyyteetöntä rakkautta, jota Jude ei kuitenkaan perinpohjaisen rikkinäisyytensä takia osaa ottaa kunnolla vastaan.

Yanagiharan perinpohjaisuus ulottuu tarinan ytimeen saakka. Juden elämäntarina on varmasti onnettomin ja karmein, mitä kuvitella saattaa. Valoa alkaa varovasti pilkahdella pojan elämään vasta teini-iän viimeisinä vuosina, kun kaikesta kokemastaan kaltoinkohtelusta huolimatta älykäs ja lahjakas Jude pääsee opiskelemaan collegeen ja tutustuu kolmeen toiseen poikaan eli Willemiin, JB:hen ja Malcolmiin. Näiden neljän miehen poikkeuksellinen ystävyys on keskeinen osa romaanin runkoa, mutta varsinaisesti keskitytään kuitenkin Judeen ja Willemiin.

Kronologia on rikottu, ja alkuun lähdetään keskivaiheilta, kun opintojen jälkeen Jude ja Willem vuokraavat yhteisen kurjan asunnon turvapaikakseen. Jude aloittelee lakimiehen uraansa, ja Willem sinnittelee tarjoilijana odotellessaan läpimurtoa näyttelijänä. Rahat riittävät juuri ja juuri, mutta riittävät kuitenkin. Juden terveys reistailee, mutta hän koettaa salata tilanteen vakavuuden ystäviltään, myös Willemiltä.

Vähitellen lukijalle avautuu Juden tarina kuvottavine vaiheineen. Yanagihara käyttää taiten ennakointia ja ripottelee tarinaansa vihjeitä, joiden avulla lukija koettaa paikata kertomuksen ammottavia aukkoja. Menetelmä on kiehtova mutta tässä tapauksessa myös karmiva, sillä nopeasti lukija tajuaa, että kaikki paljastuva on aina entistä kauheampaa. Vuosien mittaan Juden ja Willemin välit muodostuvat yhä luottamuksellisemmiksi, mutta oman menneisyytensä muisteleminen ja siitä kertominen on hänelle lähes ylivoimaisen tuskallista. Tuskaa siitä lukeminenkin on, eikä tilannetta helpota, että Juden elämässä tapahtuu teoksen nykyhetkessäkin yhä uusia kauheita asioita. Kuten sanottu, toivoa Yanagiharan henkilöiden elämässä ei juuri ole.

Jos Pieni elämä olisi miehen kirjoittama romaani, sitä varmasti syytettäisiin mieskeskeisyydestä. Jude ja Willem ovat miehiä, samoin JB ja Malcolm, nelikon täydentäjät. Muut tärkeät ihmiset Juden elämässä ovat lääkäri Andy ja opettaja, isähahmo Harold. Ainoa vähänkään merkittävä nainen romaanissa on Haroldin vaimo Julia, mutta hänen osuutensa jää todella vaatimattomaksi. Miesten kuvaajana Yanagihara on mielestäni taitava ja saa henkilöt elämään kirjan sivuilla. Lopussa itkin vuolaasti heidän takiaan, mikä tästä olkoon todisteena.

Teosta on moitittu yltiöamerikkalaisuudesta, ja senkin ymmärrän. Nelikko luo kukin oman amerikkalaisen unelmansa, ja kaikki vähänkin tärkeä käydään siis kirjassa perusteellisesti läpi, kuin rautalankamallia vääntäen. On selvää, ettei tämä kaikkia lukijoita viehätä.

Lukeminen oli siis raskasta ja tunnelma pääosin lohduton, mutta jostain kummallisesta syystä urakka oli kuitenkin palkitseva. En kadu, että luin. Minuun Pieni elämä taisi jättää jäljen.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life)
Suomentanut Arto Schroderus.
Tammi 2017. 939 s.

Ostettu.

P.S. Valaiskaa toki, mikä tässä romaanissa on hauskaa. Jostain syystä en sitä nähnyt. Olisiko pitänyt?


perjantai 12. toukokuuta 2017

Terhi Nikulainen: Menneisyyteen tatuoitu



Ei ole Terhi Nikulaisen eikä hänen dekkarinsa Menneisyyteen tatuoitu vika, että olen kuluneen vuoden (siis 2016) kuluessa lukenut oman mittani täyteen dekkareita, joissa nykypäivän käsittämättömät rikokset ja rikoskuviot saavat ’loogisen’ selityksensä menneisyyden teoista. Mitä kauemmas mennään, sitä parempi. Tosin aika monet kirjoittajat kuitenkin koettavat saada uskottavuutta juonirakennelmilleen sillä, että elossa on vielä joku, joka hämärästi muistaa ne menneisyyden kuviot. Aika pian tultaneen pisteeseen, että toisen maailmansodan aika alkaa olla liian kaukana tähän. En pidä sitä kovin suurena vahinkona…

Menneisyyteen tatuoitu on Nikulaisen viides dekkari, ja olen lukenutkin hänen tuotannostaan edellisen eli Kuoleman kudelman. Kokemusta tekijällä siis on, mutta sen olisi toivonut hieman selvemmin näkyvän lopputuloksessa. Aineksia on jälleen ainakin paikoin ihan kelpo tarinaan, mutta jotenkin kokonaisuudesta jäi keskeneräisyyden jälkimaku. Ideoita olisi kannattanut vielä kehitellä edelleen ja pitää julkaisukynnystä vähän korkeammalla.

Nikulainen esittelee uuden sankarittaren Vera Rannan, venäläissyntyisen rikosylikonstaapelin, joka on kuvankaunis ja viimeiseen asti huoliteltu mutta samalla timantinkova ammattiasioissa. Naisen on tunnetusti oltava parempi kuin mieskollegansa ja venäläisen naisen vielä kahta parempi tullakseen otetuksi vakavasti suomalaisessa työpaikassa. Vera on omapäinen ja älykäs, eikä komisario Niklas Kivi saa häntä oikein ruotuun. Tosin yritykset ovat kovin ponnettomia.

Jännitettä kuvioon on haettu antamalla Veralle työpariksi 62-vuotias nallekarhun ja lapasen risteytys ylikomisario Voitto. Mies jää kuitenkin ainakin tässä dekkarissa täysin statistin rooliin, eikä jännitettä synny. Kenties sitten myöhemmin?

Tutkittava rikosvyyhti on oivallisen sekava. Kalliolaisen tatuointistudion työntekijä Josefiina Malmberg löytyy murhattuna työpaikkansa asiakastuolista. Epäiltyjä löytyy heti mukavasti, ja heidän motiivejaan ja alibejaan pengottaessa nousee nopeasti esille mahdollinen yhteys vuoden takaisiin murhiin Amsterdamissa. Josefiinan tuntemat tatuointiyrittäjänaiset on murhattu työpaikallaan parin viikon välein. Onko liikkeellä sarjamurhaaja, joka kiertelee Eurooppaa murhailemassa tatuoijanaisia?

Menneisyys tulee mukaan kuvioihin, kun Vera löytää Josefiinan asunnosta sota-aikaan liittyvän kirjeen, jossa Regina Kuurne -niminen nainen paljastaa olevansa desantti ja pelkäävänsä henkensä puolesta. Koska kirje jää kesken, päättelee Vera, että Regina on tapettu. Liittyykö tapaus Josefiinan murhaan? Päähänpinttymä ei anna Veralle rauhaa, vaan hän alkaa penkoa asiaa tarkemmin.

Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, on mukaan siroteltu monenlaista höystettä, kuten toistuvat ruusuaiheet eri muodoissaan, maahanmuuttovastainen liikehdintä, natsit ja vielä ripsaus erotiikkaakin.

Kokonaisuus olisi kaivannut kunnon jäsentelyä. Kikka tuoda murhaajan ajatuksia lukijalle minämuotoisina välimonologeina on jokseenkin käytetty, ja sitä välttelisin, jollei olisi jotain aidosti uutta tuoda sen myötä kerrontaan. Teoksen keskivaiheilla tehdään yhtäkkiä pitkähkö loikka sota-ajan tapahtumiin, kunnes taas palataan nykypäivään. Tämänkin ratkaisun olisi voinut hioa toimivammaksi esimerkiksi rikkomalla kronologiaa reippaammin.

Terhi Nikulainen: Menneisyyteen tatuoitu
Myllylahti 2016. 213 s.


Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas. 

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Kristiina Vuori: Filippa



On todella hienoa lukijana seurata kirjailijaa, jonka tuotannossa näkyy selvästi tekijän taitojen kehittyminen ja puhkeaminen kukkaan, mikäli kulunut ilmaus tässä sallitaan. Tällaisen miellyttävän kokemuksen on tarjonnut Kristiina Vuori historiallisilla romaaneillaan, joista hiljattain ilmestynyt Filippa on jo kuudes. Tiiviistä julkaisutahdista huolimatta taso siis vain nousee kirja kirjalta. Melkoinen temppu!

Viime vuonna ilmestynyt Kaarnatuuli sijoittuu 1500-luvun Turkuun ja sen päähenkilö on oikea historiallinen henkilö kauppiaan leski Valpuri Innamaa. Tarmokas ja päättäväinen mutta miesasioissaan epäonninen Valpuri on kiinnostava hahmo, ja Vuori on kertonut hänen tarinansa kiehtovasti. Historiallisten faktojen niukkuus antaa mukavasti tilaa kirjailijan mielikuvitukselle, ja Vuori saa Valpuriin ja hänen lähipiiriinsä puhallettua niin elävän hengen, että lukija on myyty ja tempautuu turkulaisten elämänmenoon täysin rinnoin.

Filippassa resepti on pääpiirteissään sama. Vuonna 1578 kartanossaan Yläneellä kuollut Filippa Fleming on aivan oikea historiallinen henkilö, jonka vaiheista löytyy eri asiakirjoista merkintöjä. Merkittävin ja merkillisin näistä on hänen testamenttinsa, jossa hän poikkeuksellisesti jätti omaisuutensa kuninkaalle ja veljentyttärelleen jättäen kuuluisan veljensä Klaus Flemingin näyttävän uhmakkaasti perinnöttömäksi.

Asetelma on selvästikin kutkuttanut Vuoren mielikuvitusta ja hän on lähtenyt punomaan sisarusten kimuranteista väleistä kirjansa juonen perusrunkoa. Ratkaisu, johon Vuori on päätynyt, on rohkea ja erikoinen, ja olen jo joistakin Facebook-kommenteista lukenut närkästyneitäkin kommentteja siitä. Minua ei närkästytä yhtään, vaan ihailen jälleen Vuoren taitoja. Fiktion mahdollisuuksiin kuuluu juuri tällainen leikittely erilaisilla ratkaisuilla. Kun kyseessä ovat vielä satoja vuosia sitten eläneet ihmiset, voi vapauksia mielestäni ottaa reippaasti. Vuori on samalla ratkaissut historiallisten henkilöiden ympärille rakentuvien romaanien yleisen heikkouden eli draaman kaaren jännitteen katoamisen kesken kaiken. Harvoin kun ihmisen elinkaari on tarinan rakenteen kannalta ideaali.

Olen Vuoren esikoisromaania Näkijän tytärtä esitellessäni tuskaillut kirjailijan tapaa lastata runsaasti yksityiskohtaista tietoa lähes kaikesta tarinaan liittyvästä rekvisiitasta. Tällaisesta maneerista ei ole Kaarnatuulessa tai Filippassa enää jälkeäkään, vaan sekä ajan poliittiset juonittelut että arjen askareet on luontevasti ujutettu tarinaan niin, ettei lukija uuvahda selitysten painosta. Fantasia-aineksiakaan Filippassa ei enää ole, mikä minusta on hyvä ratkaisu.

Filippan elinaikana Flemingit olivat vaikutusvaltainen suku, jonka haltuun olivat päätyneet Suomessa sekä Suitian että Kuitian suuret kartanot. Nämä isoveljet jakoivat keskenään ja Filippalle jäi sisaren osuus eli puolta vaatimattomampi Yläneen kartano. Veljien etu olisi ollut saada Filippasta nunna, joka luostariin mennessään olisi luopunut perintöosuudestaan veljiensä hyväksi. Valitettavasti Kustaa Vaasa oli jo purkanut katolisen luostarilaitoksen ja sisarusten tätikin joutui palaamaan maalliseen elämään Naantalin birgittalaisluostarin menetettyä omaisuutensa kruunulle ja lakattua toimimasta. Niinpä omaisuuden pitämiseksi suvussa oli hyvä vitkutella Filippan naittamista tämän oman tahdon vastaisesti.

Vuori kertoo Filippa Flemingin tarinan niin kiehtovasti, että jouduin pyyhkimään pölyjä muutamista hyllyni uumenista löytyvistä tietokirjoista. Piti selvittää lisätietoa Kuitian ja Suitian kartanoiden vaiheista sekä kerrata Klaus Flemingin tarina (melkoinen mies!). Filippa Flemingistä kannattaa lukea lisää esimerkiksi professori Anu Lahtisen Vita Historica -blogista. Lahtinen on tehnyt yhteistyötä Vuoren kanssa Filippan historiallisten yksityiskohtien selvittämisessä ja tarkistamisessa. Faktat ovat siis mitä ilmeisimmin kohdillaan ja huolella myös kaikki Filippa Flemingistä löytyvä tieto on kirjassa hyödynnetty.

Henkilökuvauksessa Vuori on jo varsinainen velho, ja Filippan henkilöt ovat lihaa ja verta toiveineen ja toimineen. Samaten ajankuva on rakennettu taiten, nautittavasti. Historiallisiin romaaneihin kuuluu myös eroottissävyisiä seikkailuja, ja niitäkin Vuori on onnistunut Filippan elämään ujuttamaan. Pidin myös Vuoren tekemästä kertojaratkaisusta. Äänessä on pääosin Filippa itse, joka kertoo tarinaansa veljelleen Klausille puhutellen tätä toistuvasti läpi teoksen. 

Tarina päättyy Filipan kuolemaan ja testamenttiin, ja painetun kirjan lukija näkee, mitkä osat tästä asiakirjasta on suoraan lainattu romaaniin. Äänikirjan kuuntelija jää tästä paitsi, mutta muuten vaikutelmaksi tulee, että Filippa tekee kuolinvuoteellaan tiliä menneestä ja palauttaa tapahtumia poissaolevan veljensäkin mieleen. Toimii yllättävän hyvin, vaikka voisi yhtä hyvin tuntua kankealta ja teennäiseltä.

Filippa on siis laatuviihdettä parhaimmillaan!

P.S. Sopii myös miehille!

Kristiina Vuori: Filippa
Tammi 2017. Äänikirjan lukija Kirsti Valve, kesto 13 h 28 min.


Ostettu. 

Kristiina Vuoren romaanit:

Näkijän tytär, Tammi 2012
Siipirikko, Tammi 2013
Disa Hannuntytär, Tammi 2014
Neidonpaula, Tammi 2015
Kaarnatuuli, Tammi 2016
Filippa, Tammi 2017