tiistai 28. kesäkuuta 2022

Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa

 


Timo Saarron Leo Waara -trilogia sijoittuu vuoden 1917 lopusta noin puoliväliin vuotta 1918. Miljöönä on Helsinki, joka toimii Suomen itsenäistymisen ja kansalaissodan käänteiden näyttämönä. Näissä kuohuissa miliisi Leo Waara ratkoo rikoksia. Saarto sai trilogian ensimmäisestä osasta Kuoleman kuukausi Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2018. Sarjan osat ilmestyivät siis melko tarkkaan sata vuotta myöhemmin kuin niissä kerrotut historialliset tapahtumat tapahtuivat.

Viime vuonna ilmestynyt historiallinen dekkari Pimenevässä kaupungissa on eräänlainen Leo Waara -sarjan spin off, sillä se sijoittuu yli kaksikymmentä vuotta myöhempään aikaan eli vuoden 1939 syksyyn talvisodan kynnykselle. Päähenkilökin on vaihtunut, sillä nyt rikoksia ratkoo etsivä Albert Vaara eli Alppu, kuten hänen äitinsä miestä edelleen kutsuu. Albert on sama poika, joka Kuoleman kuukaudessa löytää kirjan alussa ruumiin. Rikosta tutkinut Leo Waara on sittemmin avioitunut Albertin äidin Bettyn kanssa ja on siis Albertin isäpuoli.

Albert päätyy tutkimaan töölöläisen varakkaan perheen tyttären tekemää tappoa. Helena Leppänen on kalauttanut itseään häirinneen miehen kynttilänjalalla hengiltä perheen kellarikomerossa. Suojellakseen tytärtään Paavo Leppänen lähettää Helenan toipumaan järkytyksestään Kammion mielisairaalaan ennen kuin poliisi ehtii puhuttaa häntä. Kun Albert Vaara lopulta pääsee juttusille Helenan kanssa, alkaa tapauksesta paljastua monenlaisia kummallisia yksityiskohtia.

Helenaa on häiritty jo aikaisemminkin. Tapaukseen liittyy makaaberi tarina. Leppästen talon edestä on tietöiden yhteydessä löytynyt kadun alle haudattu vainaja ruumisarkkuineen päivineen. Näkyä ihmettelemään mennyttä Helenaa on lähestynyt sekavalta vaikuttanut vanha nainen, joka on vannonut, että murha kyllä kostetaan. Kenen ruumis oli, miksi vanha nainen uhkaili juuri Helenaa ja mistä murhasta hän puhui? Miksi vuosikymmeniä vanha arkku löytyi kadun alta?

Samaan aikaan kun kansakunta ja sen pääkaupunki alkavat yhä kiihtyvään tahtiin valmistautua koko ajan väistämättömämmältä vaikuttavaan sotaan, Albert kaivelee Helena Leppäsen tapausta. Yllättäen apua tulee Betty-äidiltä, joka alkaa kysellä salaperäiseen ruumisarkkuun ja vainajaan liittyviä tietoja vanhojen suhteidensa avulla.

Tutkinta saa yhä karmivampia käänteitä. Saarto on kirjoittanut hyytäviä kohtauksia niin mielisairaalaan kuin ruumishuoneellekin. Kun Leo pääsee Helenan kimppuun hyökänneen miehen ja tämän rikostoverin jäljille, alkavat tapahtumat vyöryä melkoisella vauhdilla, eikä sen paremmin Helenan kuin Albertinkaan henki ole kovin kallista valuuttaa.

Pimenevässä kaupungissa on yhtä huolellista ja kiinnostavaa ajankuvausta kuin Saarron aiemmassakin tuotannossa. Albert Vaaran punaisehko menneisyys on haitannut hänen poliisinuraansa, mutta nyt sodan kynnyksellä ääni esimiesten kellossa on selvästi muuttunut. Juoni on punottu monisäikeiseksi, ja osassa säikeitä on ripaus mystistä juonnetta. Mitään yliluonnolliseen liittyvää ratkaisua ei kuitenkaan tarvitse pelätä, vaan kaikki arvoitukset ja kysymykset saavat lopulta varsin arkiset ja loogiset ratkaisunsa.

Mukavaa oli tavata pitkästä aikaa tuttuja henkilöitä, erityisesti Bettyä ja Leoa, joiden elämä tulee muuttumaan jälleen ankarampaan suuntaan sodan syttyessä. Albertkin vaikuttaa oikein miellyttävältä poliisietsivältä, jonka tapaisin mielelläni vielä uudelleenkin.

***
Minua valistettiin, että itse asiassa Albert Vaara on Timo Saarron kahden ensimmäisen dekkarin eli Vaiteliaan pojan (Karisto, 2011) ja Vesimiehen ajan (Karisto, 2015) päähenkilö. Niistä olen jälkimmäisen lukenutkin, mutta en ole ennen yhteyttä tajunnut!

Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa
Karisto 2021. 239 s.
Kansi Mika Kettunen.
Äänikirjan lukija Antti Virmavirta.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Leo Waara -sarja:

Kuoleman kuukausi
Kevään varjo
Kivikalmisto

lauantai 25. kesäkuuta 2022

Pekka Hyyti: Tuonen morsian

 


Kirjatulvan keskellä kroolaileva kirjabloggaaja havahtui jälleen kerran siihen, että syksyn kirjauutuudet ovat pian täällä, ja viimevuotistenkin kirjojen pinot ovat edelleen syyttävän korkeat. Dekkaristi Pekka Hyytin historiallinen rikospoliisi Voitto Karhusta ja reportteri Ina Djurlingista kertova sarja saa viidennen osansa syyskuussa, kun Omantunnon kysymys ilmestyy. Sitä esitellään kustantamo Myllylahden sivuilla näin:

”Talvisodan kynnykselle sijoittuva jännitysromaani rikostutkinnasta, jota kuormittaa niin poikkeusolot kuin huoli rintamalle lähteneiden kohtalosta. Elävän ajankuvan mestari Pekka Hyyti puhuttelee lukijaa komisario Voitto Karhun ja hänen kipakan toimittajavaimonsa Inan silmin, mutta antaa äänen myös monelle muulle isänmaamme puolustajalle – tai viholliselle.”

Minulla oli vielä viime vuonna ilmestynyt neljäs osa Tuonen morsiankin lukematta, mutta onneksi tuli tarttuneeksi siihen nyt. Kirjailija on tuon esittelyn perusteella päättänyt tehdä aikahypyn sarjassaan ja loikata miltei koko 1930-luvun yli. Tuonen morsian nimittäin sijoittuu vuoden 1930 syyspuolelle, ja kuten näkyy, Omantunnon kysymyksessä ollaankin sitten jo vuodessa 1939.

Hyytin sarjan kirjat ovat rikostapausten osalta yksittäisiä kirjoja, mutta päähenkilöiden eli Voiton ja Inan elämää seurataan kronologisesti ja varsin tiiviisti. Jos siis haluaa seurata sitä juonilankaa aikajärjestyksessä, kannattaa aloittaa sarja alusta. Mutta jos ei siitä niin piittaa, kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Tuonen morsian alkaa murhaavan tehokkaasti! Lyhyessä prologissa kuvataan mystinen murha, joka saa tarinan mittaan selityksensä. Varsinainen tarina käynnistyy kolmella suunnalla. Kalle ja Jussi käyvät pitkästä aikaa metsään kätkemällään pontikkapannulla, mutta heitä odottaa paikalla karmaiseva yllätys: laavun pressun alle on kätketty naisen torso, mätänevä raajaton ja päätön ruumis. Toisaalla nuorukaiset Mara ja Pena murtautuvat Amurissa sijaitsevaan kauppaan. Ryöstöretki päättyy surullisesti, sillä kauppias herää meteliin ja päätyy ammutuksi oman liikkeensä takahuoneeseen.

Kolmas tapaus on jos mahdollista vieläkin dramaattisempi, sillä Inan ja Voiton hääjuhla päättyy siihen, että rikostarkastaja Kuusniemeä ammutaan kohtalokkain seurauksin. On epäselvää, oliko Kuusniemi varsinainen kohde, vai oliko salaperäisen ampujan tarkoitus päästää hengiltä tuore rouva Karhu.

Tilanne on kaoottinen. Poliisiorganisaatiota on kohdannut murhenäytelmä, mutta kaupungissa on ratkaisematta koko joukko vakavia rikoksia. Juuri ylikonstaapelikurssinsa läpäissyt Voitto Karhu nimitetään suoraan omista häistään esimiehensä Kuusniemen tuuraajaksi selvittämään tilannetta. Tuore avioliitto saa kohtalaisen karun alun.

Kaikki eivät poliisissa katso Voiton urakehitystä hyvällä, vaan joku heittää kapuloita kokemattoman ylikonstaapelin rattaisiin minkä ehtii. Rikosten selvittely kuitenkin etenee, ja samalla yhä useammin alkaa keskusteluissa vilahdella salaperäisen leskirouva Aleksandra Berglundin nimi. Rouva pitää palatsimaisessa talossaan orpokotia, mutta muuten hänestä ei paljoa tiedetä. Leskeä huomattavasti vanhemman aviomiehen kuolemasta liikkuu epämääräisiä huhuja. Mistä lumoavan kaunis nainen on tullut ja mitä talon korkean aidan takana oikein tapahtuu?

Hyyti on punonut tarinaan oivallisen kutkuttavan juonen, jossa on jännittäviä ja arvoituksellisia käänteitä riittämiin. Karhu saa lyödä kaiken osaamisensa peliin, eikä Inakaan malta olla tekemättä omia uskaliaita tutkimuksiaan. Henkilökuvaus on onnistunutta, ja huomaan pitäväni kirja kirjalta enemmän niin Voitto Karhusta kuin Ina Djurlingistakin.

Myös vuoden 1930 Tampere, Suomi ja Inan työn takia vähän Eurooppakin on kuvattu elävästi ja uskottavasti. Lopputulos on vaatinut todennäköisesti hurjan määrän taustatyötä ja sen sulattelua. Lukija kiittää tästä työstä lämpimästi ja nauttii antaumuksella. Rikostutkintaa on mielenkiintoista seurata, samoin Inan toimittajantyötä. Kerrassaan oivallinen historiallinen jännitysromaani!

Pekka Hyyti: Tuonen morsian
Myllylahti 2021. 373 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Jari Nissinen.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Miia Laine: Kuolema ei lomaile

 


Tavoitteenani on tänä vuonna lukea ja esitellä erityisesti esikoisdekkareita ja uusien dekkarisarjojen aloitusosia. Esikoidekkarisarjaan sujahtaa pienehkön Enostone kustannuksen esikoiskirjailija Miia Laineen dekkari Kuolema ei lomaile. Sen esittely juhannusviikolla on erinomaisen sopivaa, sillä tarinan alussa helteisen juhannuspäivän aamuna mökkilaiturin vierestä löytyy ruumis.

Ruumis kuuluu 51-vuotiaalle Henri Ahmasuolle, ja mökki Kielo Wash -nimisen yrityksen varakkaalle omistajaperheelle ja sitä emännöi kuusikymppinen leski Helena Karvia, Ahmasuon tuore morsian. Henri Ahmasuota on lyöty astalolla päähän, ja sitten ruumis on pudotettu rantaveteen.

Epäiltyjä ovat tietysti morsian Helena Karvia, jonka selkä on omituisesti kipeytynyt yön aikana, Helenan poika Patrik, joka on riidellyt iltayöstä tulevan isäpuolensa kanssa raha-asioista, ja Patrikin vaimo Hanna, jonka rakennekynnen palanen löytyy laiturinraosta ja jonka myös on aattona nähty kiistelevän Henri Ahmasuon kanssa.

Lisäksi mahdollisia tekijöitä ovat kuvataiteilija Anneli, Helenan paras ystävä, joka on ollut mukana juhannusta viettämässä mökillä, sekä Helenan esoteerisuuteen taipuva tytär Lisa, joka on yllättäen palannut Intiasta Suomeen jo aattona.

Tätä kimuranttia rikosta ryhtyvät ratkaisemaan dekkarin päähenkilö entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä Emilia sekä tämän entinen työtoveri Sami. Emilia palkataan avustamaan poliisia, koska keskikesällä resurssipula painaa ja Emilia nyt on muutenkin sopiva entiseen työyksikköönsä. Kokonaisuuden kannalta on kyllä lopulta aivan sama, onko Emilia mukana yrittäjänä vai poliisina, sillä alkuvalmistelujen jälkeen asiaan ei enää sen kummemmin kiinnitetä huomiota.

Emilia on siis päähenkilö, ja hänen näkökulmastaan tapahtumia kuvataan eniten. Välistä kuvakulma siirtyy muun muassa Samiin, Helenaan, Hannaan ja Anneliin, mutta murhaajan päänsisäistä monologia ei tällä kertaa tarjoilla.

Murhajuoni ei lopulta ole kovin monimutkainen, ja käteen jää vähän sellainen vaikutelma, että tarinaa on sen vuoksi lihotettu monenlaisella aineksella. Osa niistä on henkilökuvauksen kannalta kiinnostavaa ja tärkeääkin, kuten Emilian irtisanoutumisen taustat, mutta paikoin tuntuu, että on vain lähdetty selittämään jotain ilmiötä sen osuessa kohdalle. Unientulkinnat ja Kielo Washin tuotantoperiaatteet nyt vaikka esimerkkeinä.

Hieman moitin myös teoksen viimeistelemättömyyttä. Valmiissa tekstissä on turhan monta oikeakielisyys- tai painovirhettä, jotka olisi kannattanut vielä siivota pois, samoin henkilöiden nimet sekaantuvat muutamaan otteeseen, esimerkiksi Anneli onkin yhtäkkiä Helena ja seuraavassa virkkeessä taas Anneli.

Myös taitto on paikoin raskas. Dekkarissa kannattaisi suosia lyhempiä kappaleita, sillä ainakin minusta kovin pitkät, miltei sivun mittaiset yhtenäiset tekstijaksot ovat jotenkin raskaslukuisia. Dialogi kulkee mukavasti ja osaltaan keventää vaikutelmaa. Kieli on kuvailevaa, paikoin tarkoitushakuisen tuntuisen erikoista: ”-- päivä laski luomiaan salamoiden välkkeessä” -tyyppiset kielikuvat lähinnä kohauttavat kulmia.

Kuolema ei lomaile on kepeähkö ihmissuhdepainotteinen arvoitusdekkari, jonka teemoista esimerkiksi romanssihuijausta olisi voinut hyödyntää tehokkaamminkin. Mukava leppoisa välipaladekkari, jossa eivät suolenpätkät lentele. Suosittelen laiturinnokkaan (mutta kannattaa varmistaa selustansa!).

Miia Laine: Kuolema ei lomaile
Enostone Kustannus 2022. 221 s.


Arvostelukappale.

maanantai 20. kesäkuuta 2022

Eppu Nuotio ja Tiina Brännare: Veto

 


Eppu Nuotion ja Tiina Brännaren romaani Veto alkaa räväkästi. Kesken ylellisen syntymäpäiväillallisen Kiti ja Marko naida ryskyttävät Eliten vessassa. Sen jälkeen Kiti torjuu kolmannen kerran Markon kosinnan, nostaa tältä voittamansa vedonlyöntisumman 50 000 euroa käteisenä, nielaisee sim-korttinsa ja ottaa taksin rautatieasemalle.

Kiti on juuri täyttänyt 40 vuotta. Hän on taas sinkku ja edelleen lapseton. Mutta ei enää rahaton! Lopultakin hänellä on varaa ottaa asuntolaina. Ensin on kuitenkin edessä loma Savukoskelta vuokratussa mökissä, kaukana Markosta ja muista Helsingin riesoista.

Kaikki ei kuitenkaan mene ihan Kitin suunnitelmien mukaan. Matkaan alkaa tulla yhä lisää mutkia ja yllätyskäänteitä. Onneksi pohjoisessa on sentään muutama mukavakin ihminen, joihin Kiti voi luottaa. Mutta kuka lopulta petkutti ketä ja miksi?

Vetoon ei kannata tarttua suurta taide-elämystä tai syvällistä kaunokirjallista kokemusta odotellen. Kyse on rehellisestä viihteestä. Sekaan on heitetty reilulla kouralla aineksia ainakin chick-litistä ja dekkareista, ja mausteina on reippaasti emansipoitunutta seksiä, ronskia huumoria, absurdeja käänteitä, odottamattomia ratkaisuja ja päätöntä kohellustakin.

Kun lukijallekin paljastuu, millaisesta vedonlyöntikuviosta Kitin ja Markon välillä oikein on ollut kyse, ei enää kauheasti odota kovin realistisia käänteitä. Silti kaiken sählingin alla on ripaus vakavaakin asiaa hyväksikäytöstä ja valitettavan yleisistä huijauksista.

Eppu Nuotion Ellen Lähde -kevytdekkareiden tai esimerkiksi tuoreimman Leinikkimekon ystäville Veto on kohtalaisesti ronskimpaa menoa, mutta yhden illan juttu tämä on mittansa ja sisältönsäkin puolesta. Välillä sellaiselle on paikkansa.

Eppu Nuotio ja Tiina Brännare: Veto
Otava 2022. 238 s.
Kansi Tuuli Juusela.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve.


Arvostelukappale.

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Satu Rämö: Hildur

 


Marraskuussa vuonna 1994 kahdeksanvuotias Rósa ja hänen pikkusiskonsa Björk katoavat jäljettömiin Islannin Länsivuonojen alueen Ísafjörðurin kylässä. Tytöt myöhästyvät koulubussista ja päättävät vastoin kaikkia ohjeita ja kieltoja kävellä kotiin. He tietävät, että tekeillä oleva naapurikylään vievä kuusi kilometriä pitkä maantietunneli on jo puhkaistu läpi, joten vaaraa lumimyrskyssä eksymisestä ei olisi.

Vuonna 2019 Rósan ja Björkin isosisko Hildur työskentelee Ísafjörðurin kylässä Länsivuonojen ainoana rikostutkijana. Hän on erikoistunut kadonneita lapsia koskeviin tapauksiin, mutta tekee muiden poliisien tavoin kaikkea mahdollista poliisin työhön kuuluvaa. Kaiken vapaa-aikansa Hildur käyttää urheiluun ja treenaamiseen. Hänen lempilajinsa on surffaus, jota hän harrastaa miltei säällä kuin säällä.

Ísafjörðurin poliisi saa vahvistusta, kun suomalainen Jakob Johanson tulee tekemään työvaihtojaksoaan Islantiin. Jakob on alanvaihtaja, joten hän ei ole ihan poikanen enää, vaikka poliisikokemusta ei vielä paljoa olekaan. Jakobilla on takanaan traumaattinen ero norjalaisesta vaimostaan, joka yrittää kaikin keinoin estää miestä tapaamasta pariskunnan viisivuotiasta poikaa. Jakobin pakkomielle ei ole treenaaminen vaan komeiden villapuseroiden neulominen.

Varsinaiset tapahtumat käynnistyvät, kun kylän laidalla tapahtuu tuhoisa lumivyöry, joka pyyhkäisee matkaansa useita kesämökkejä. Mökeissä ei saa asua talvisaikaan juuri lumivyöryriskin takia, mutta tiedetään, että poliisillekin ikävän tuttu kaveri Jón on uhmannut kieltoa. Jónin mökki on yksi lumivyöryn alle jääneistä. Kun mies sitten saadaan kaivettua esiin, paljastuu karmea rikos.

Islannissa pitkään asunut ekonomi, somevaikuttaja ja kirjailija Satu Rämö debytoi dekkarikirjailijana teoksella nimeltä Hildur. Kyseessä on myös varsin tuttuun tapaan uuden dekkarisarjan aloitus, joten voi olla huoleti lukiessaan: lisää on luvassa!

Selvästikin dekkarigenre on Rämöllä hyvin hallussa, kuten sujuva ja mukaansa tempaava kirjoittamistyylikin. Mukana on monta tuttua dekkarin rakennuspalikkaa ja piirrettä, mutta niitä on myös tohdittu mukavasti raikastaa. Esimerkiksi traumatisoituneet poliisithan ovat jonkinlainen genren kärkiklisee, mutta sekä Hildur että Jakob ovat traumoineen lähinnä sympaattisia, eivät rasittavia. Kumpikin pystyy kanavoimaan tuskansa pääasiassa rakentavasti.

Kovin uutta ei ole sekään, että nykyhetken tutkinta alkaa liipata kovin läheltä tutkivan poliisin eli tässä tapauksessa Hildurin henkilökohtaista elämää. Kadonneiden pikkusiskojen selvittämätön tapaus putkahtelee yhä tiheämpään tahtiin esille. Liittyykö vanha Jón ja hänen kuolemansa jotenkin asiaan? Mitä neljännesvuosisata sitten oikein tapahtui? Siskojen tapahtuma-aikaan Hildur oli kymmenvuotias, joten hänen omat muistikuvansa ovat vääristyneitä.

Tuttua sadoista dekkareista ovat myös tarinan lomaan pujautetut välähdykset murhaajan ajatuksista. Minulle on yhä kasvavassa määrin arvoitus, miksi tämä on niin suosittu rakenteellinen ratkaisu. Hildurissa sillä saavutetaan mielestäni jotain varsinaista ekstraa vain yhdessä kohtaa teoksen keskikohdan tuntumassa. Tosin tämä on jo huomattavasti enemmän kuin lukuisissa muissa lukemissani dekkareissa.

Satu Rämö on julkaissut useita kiinnostavia tietokirjoja Islannista, islantilaisesta elämäntavasta sekä siitä, millaista on elää ulkopuolelta tulleena islantilaisten keskuudessa. Kieltämättä Hildurin parissakin tulee paikoin tunne, että tässä nyt suomalaiselle (tai muulle ei-islantilaiselle) lukijalle selitetään, millaista Islannissa on, miten siellä toimitaan missäkin tilanteessa eri tavalla kuin esimerkiksi Suomessa.

Näppärä keino tuoda tätä puolta esiin on tietysti suomalaisen Jakobin kirjoittaminen tarinaan. Onhan ihan selvä, että ensimmäistä kertaa Islannissa oleva mies on monesti ymmällään uusien ja outojen toimintatapojen ja olosuhteiden edessä. Sen sijaan Hildurin näkökulmasta kerrotuissa kohdissa se ei ihan niin luontevalta aina tunnu. Mutta onhan Islanti kiehtova maa, josta suorastaan janoaa saada lisätietoa. Itsekin myönnän guuglanneeni muun muassa ajoreittiä Ísafjörðurista Reykjavikiin.

Hildurin murhakuvioiden taustalla oleva motiivi on lopulta tyydyttävän islantilainen ja juonikuvio ovela. Kun tämä yhdistetään verrattoman mielenkiintoiseen miljööseen ja miellyttäviin ja kiinnostaviin päähenkilöihin, voi vain tyytyväisenä jäädä odottamaan jatkoa. Tapaan enemmän kuin mielelläni niin Hildurin kuin toivottavasti myös Jakobin uudelleen.

Satu Rämö: Hildur
WSOY 2022. 363 s.
Kansi Ville Laihonen.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Arvostelukappale.

maanantai 13. kesäkuuta 2022

Dekkariviikko kirjablogeissa 2022 -yhteenveto


Perinteinen kesäkuun alun #Dekkariviikko kirjablogeissa on tältä vuodelta nyt paketissa.

Lämpimät kiitokset kaikille mukana olleille blogeille ja bloggaajille!

Mukana oli kaikkiaan 27 blogia, osa yhdellä jutulla mutta moni ahkeroi peräti seitsemän juttua eli joka päivälle omansa. Itsekin tavoittelin seitsemää, mutta kaikenlaista muutakin puuhaa tässä on ollut, joten jouduin tyytymään kuuteen juttuun. Ihan hyvänä saavutuksena pidän sitäkin!

Dekkareita totisesti on joka makuun. Sen ainakin huima listamme, jossa esitellään yhteensä 78 eri teosta (joista kymmenen kahteen kertaan), kiistatta osoittaa. Bloggaajat olivat lukeneet ja kuunnelleet dekkareita paitsi suomeksi myös englanniksi, espanjaksi ja ranskaksi. Joukossa on monta aivan tuoretta, jopa vasta viime viikolla ilmestynyttä dekkaria, mutta myös monia klassikoita. Muutama bloggaaja kirjoitti myös yleisempiä dekkariaiheisia juttuja.

Bongaa alta itsellesi kesäluettavaa! Kerro toki kommenteissa, mikä erityisesti kiinnostaa tänä kesänä.

Itse aion jatkaa dekkariteemalla koko kesäkuun loppuun, ja sitten blogi jääkin heinäkuuksi kesätauolle.

Nämä dekkarit esiteltiin kirjablogeissa dekkariviikolla 6.6.-12.6.2022:

Ahonen Markus: Meduusa (WSOY, 2016), Jokken kirjanurkka
Ahonen Markus: Anna pahan kiertää
(WSOY, 2021), Kirjarouvan elämää
Alasalmi Päivi: Alamaailman kuningatar
(Gummerus, 2022), Kirjasähkökäyrä
Alsterdal, Tove: Juurakko
(Aula & Co, 2021), Kirja vieköön!
Andersson Laura: Kuolema Kulosaaressa
(Otava, 2022), Kirjakaapin kummitus & Tuulevin lukublogi
Beck Zoë: Minun silmäni näkevät
(Kustantamo Huippu, 2022), Kulttuuri kukoistaa & Tuulevin lukublogi
Bell Josephine: Sähköloukku 
(Gummerus, 1966), Sataa valoa
Buchholz Simone: Verikuu
(Kustantamo Huippu, 2020), Jokken kirjanurkka
Börjlind Cilla ja Rolf: Jäätynyt kulta
(S&S, 2021), Tarukirja
Christie Agatha: Neiti Pinkertonin salaisuus
(WSOY, 2018), Kirjoja ja kikatuksia

Christie Agatha: Eikä yksikään pelastunut
(WSOY, 2012), Kirjoja ja kikatuksia
Cleeves Ann: Kulovalkea
(Karisto, 2021), Kirsin Book Club
Corsari Willy: Pikajuna pysähtyi
(WSOY, 1961), Sataa valoa
Denis Christian: Et si ça vous arrivait?, Jotain syötäväksi kelvotonta
Doyle Arthur Conan: A Study in Scarlet, Jotain syötäväksi kelvotonta
Doyle Arthur Conan: The Sign of the Four, Jotain syötäväksi kelvonta
Engberg Katrine: Isola
(Otava, 2022), Kuunnellut äänikirjat
Erlandsson Karin: Kuolonkielot
(S&S, 2016),Kirjaimia
Faber Kim, Pedersen Janni: Tierra de invierno, Kirja vieköön!
French Nicci: Perjantai mielessä
(BlueMoon, 2022), Tuulevin lukublogi

French Tana: In the Woods, Kirjaluotsi
Frost Anne: (Älä) tule tänne
(Lector Kustannus, 2022), Kirsin kirjanurkka
Griffiths Elly: Musta enkeli
(Tammi, 2022), Yöpöydän kirjat
Haakana Kari: Välitön uhka
(Aula & Co, 2022), Kirjarouvan elämää
Hakkarainen Milka: Maa kauhein isien
(Myllylahti, 2022), Kirjarouvan elämää
Halinen Simo: Nainen joka katosi
(CrimeTime, 2022), Kirsin kirjanurkka
Heikkilä Akseli: Hiljainen vieras
(WSOY, 2022), Kulttuuri kukoistaa
Heinichen Veit: Kuolema odotuslistalla
(Kustantamo Huippu, 2021), Tuulevin lukublogi
Helle Eeva: Seitsemän päivää
(Kansankirja, 1946), Kirsin kirjanurkka
Hunter Cara: Jäljettömiin
(Otava, 2021), Tuulevin lukublogi

Hytönen Ville: Johannes-Andreas (Like, 2022), Kirjasähkökäyrä
Hämeen-Anttila Virpi: Vapauden vahdit
(Otava, 2022), Kirsin Book Club
Härkönen Anna-Leena: Rikospaikka
(Otava, 2022), Kirjasähkökäyrä
Ihrén Anna: Manttelinperijä
(Word Audio Publishing, 2022), Kirja vieköön!
Ilves, J.M: Sorjonen – Loppupeli
(Gummerus, 2017), Kirjastoni
Jansson Anna: Varjo kannoillasi
(Gummerus, 2022), Kulttuuri kukoistaa
Johnsrud Ingar: Kummitäti
(Like, 2022), Kirsin Book Club & Luetut.net
Jokinen Pauli: Jääleinikin kuolema
(Myllylahti, 2022), Ja kaikkea muuta & Kirja vieköön!
Jokinen Seppo: Pahasti tehty
(CrimeTime, 2022), Kirjarouvan elämää
Jokinen Seppo: Koskinen ja raadonsyöjä
(Karisto, 1997, Otava 2019), Luettua ja maistettua

Jokinen Seppo: Koskinen ja siimamies
(Karisto, 1996, 2011), Luettua ja maistettua
Jónasson Ragnar: Sumu
(Tammi, 2022), Kirjarouvan elämää
Karhu, Miska: Nimeni on Alex
(Karisto, 2021), Kirjaimia
Kilpi Marko: Undertaker – Kuolemanpelko
(CrimeTime, 2021), Kirjastoni
Kuusela Saija: Vyöry (
Tammi, 2022), Kirjaluotsi
Laestadius Ann-Helén: Varkaus
(Storytel, 2022), Kirjarouvan elämää
Laine Matti: Kuolemanloukku
(Bazar, 2022), Kirsin Book Club
Larsson Åsa: Isien pahat teot
(Otava, 2022), Tarukirja & Tuulevin lukublogi
Lehtolainen Leena: Valapatto
(Tammi, 2019), Tarukirja
Leon Donna: Pimeillä vesillä
(Otava, 2022), Kirsin Book Club

Lowe Katie: Graham Cattonin murha (Gummerus, 2022), Kirjan jos toisenkin & Kirjoja napit korvissa
May Nikki: Wahala, Kirjaimia
Mikkanen Minna: Mustissa vesissä
(Reuna, 2022), Kirsin kirjanurkka
Morelli Valentina: Kuolema keskipäivällä
(Saga Egmont, 2022), Tuijata
Moström Jonas: Kameleontti (Gummerus, 2021), Kirjasähkökäyrä
Mäki Reijo: Hotel Calfornia (Otava, 2022), Tuijata
Mörttinen Valtteri: Mutta suurin niistä on raha
(CrimeTime, 2022), Kirjarouvan elämää
Nyholm, Tuomas: Leijona (Otava, 2017), Kulttuuri kukoistaa
Parker Robert B: Paper Doll, Jotain syötäväksi kelvotonta
Patrakka Anu: Syyllisyyden ranta (Into, 2019),  Kirjaimia

Raevaara Tiina: Sielujen syöveri
(Like, 2022), Tuijata
von Rensburg Laure: Ei muita kuin me
(Otava, 2022), Kulttuuri kukoistaa
Ropponen Markku: Kuolemanuni
(Tammi, 1991), Kirsin kirjanurkka
Rudberg Denise: Kahdeksan askelta pimeässä (Into, 2022), Kuunnellut äänikirjat
Rudberg Denise: Seitsemän syytä kuolla
(Into, 2021), Kirsin Book Club
Rämö Satu: Hildur
(WSOY, 2022), Kirsin Book Club & Tuijata
Rönnbacka Christian: Henna Björk – Isku
(Bazar, 2022), Kupliva maailmani & Kirsin kirjanurkka
Sarenbrant Sofie: Avoimet ovet
(WSOY, 2019), Kuunnellut äänikirjat
Sarenbrant Sofie: Suojelusenkeli
(WSOY, 2022), Kuunnellut äänikirjat
Sipilä Jarkko: Kahdesti tapettu
(CrimeTime, 2022), Kuunnellut äänikirjat

Sjöstrand Veronica: Ángeles muertos, Kirja vieköön!
Sjöstrand Veronica: Sisäpiiri
(Word Audio Publishing, 2021), Kirja vieköön!
Sjöwall Maj, Wahlöö Per: Roseanna
(Karisto, 1969; WSOY, 2021), Kirsin Book Club
Somppi, Tero: Jengit
(Myllylahti, 2022), Kirja vieköön! & Vinkkivitonen
Tenhunen Eeva: Mustat kalat
(WSOY, 1964), Sataa valoa
Trigo Xulio Ricardo: El objetivo del crimen, Kirja vieköön!
Wahldén Christina: Älä puhu kuolleista
(Minerva Kustannus, 2022), Kirjarouvan elämää & Tuulevin lukublogi
Xiaolong Qiu: Musta sydän
(Otava, 2007), Kirjaimia

Yleistä dekkaripohdintaa:

Genrekysymyksiä, The Books of My Life
Kesän dekkarisuunnitelmia pohtimassa, Ja kaikkea muuta
Kolme lukemisen arvoista trilogiaa, The Books of My Life
Mitä luen ja julkaisen dekkariviikolla?, The Books of My Life

 







sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Markku Ropponen: Kuolemanuni

 


Päätin keväällä 2021, että luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut tai joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen lukenut nyt kuusi ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980- ja 1990-luvuilta. Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.

Vuonna 1992 Vuoden johtolanka -palkinto myönnettiin Markku Ropposelle romaanista Kuolemanuni. Palkintolautakuntaan kuuluivat Leena Lehtolainen, Jukka Parkkinen ja Kimmo Rantanen.


Palkintolautakunnan perustelut:

”Markku Ropposen järjestyksessä toinen dekkari Kuolemanuni on kielellisesti hallittu ja rakenteellisesti tiivis teos. Leimaa-antavaa sille on huumori, joka tulee esiin niin Ropposen vuolaan vaivattomassa, jopa lyyrisiin mittoihin kurkottavassa kielessä kuin myös juonen lähes absurdeina käänteinä.

Kuolemanunen lähtökohta on melodramaattinen, itsesääliin ja elämänhaluttomuuteen vajonneen miehen tarina. Ropponen ei kuitenkaan lankea hehkuttamaan elämän surkeudella, vaan antaa tapahtumille aivan toisenlaisen luonteen jo heti alussa farssimaisen itsemurhayrityksen myötä. Totisuus vaihtuu harkituksi, lajityypin konventioita hyväkseen käyttäväksi tyylittelyksi.

Palkitessaan Ropposen palkintolautakunta haluaa samalla kiinnittää huomiota dekkarikirjallisuuden uusiin tulokkaisiin, kääntää katseet huomiseen siinä toivossa, että dekkari lajityyppinä säilyttäisi vireytensä – ja kenties siinä sivussa ohimennen kaataisi muutaman kehitystä kahlitsevan aidankin.”

 

Kuolemanunen palkitsemisesta on siis tänä vuonna kulunut kolmekymmentä vuotta. Onkin myhäilyttävää todeta tuo palkintolautakunnan peruste kääntää katse tuoreisiin tekijöihin. Tänä päivänä Markku Ropponen kuuluu kotimaisen dekkarigenren todellisiin konkareihin, ja kirjallisen tuotannon lukumäärä on kunnioitettava. Suositussa Kuhala-sarjassakin on osia jo lähes kaksikymmentä.

Kuhala-sarjasta olen lukenut kaksi:

Kuhala ja vapaa pudotus
Kuhala ja isku Helsingissä

Kuolemanunen kävin hakemassa Salon pääkirjaston dekkarihyllystä, jossa sitä oli paikalla parikin kappaletta. Kansikuva soittelee vahvasti kelloja päässäni, ja olen melko varma, että olen kirjan joskus omistanut. Olenko lukenut? Ilmeisesti en.

Kuolemanuni on kyllä Johtolankansa hyvinkin ansainnut. Vaikka tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun alun synkkiin lamavuosiin, ei tarina ole yhtään vanhentunut. Ajankuvauksena se on mielenkiintoinen ja nuo ajat aikuisena eläneelle lukijalle tietysti nostalginenkin lukukokemus. Tummasävyinen mutta mustahkon huumorin aavistuksen keventämä tunnelma sopii suomalaiseen dekkariin mainiosti.

Tarina alkaa esimerkillisen säväyttävästi. Lukija tapaa minäkertoja Ape Halmeen, konkurssin tehneen siivousfirman entisen toimitusjohtajan, syrjäiseltä mökiltään itsemurhapuuhissa. Elämällä on tarjottavanaan vain nöyryytyksiä, joten miksi jatkaa? Ape on päättänyt ottaa itseltään hengen vakain tuumin: rauhoittavilla lääkkeillä ja konjakilla uskallusta, isän vanhalla pistoolilla lopullinen niitti.

Suunnitelma menee kuitenkin, kuten palkintoraatikin toteaa, farssiksi, ja aamulla Ape herää mökkinsä lattialta armottomassa kankkusessa. Krapulasaunan jälkeen hänelle tulee asiaa huussiin, missä häntä odottaa vertahyytävä yllätys. Hänen veljensä Sepi on hakattu Apen halkokirveellä hengiltä.

Absurdi tilanne näyttää tapausta tutkivan komisario Antikaisen silmin tietysti Apen kannalta mahdollisimman pahalta. Lisäksi avuliaat lähipiirin henkilöt tietävät kertoa, että Apen ja Sepin välit olivat tulehtuneet. Sepin mukaan Ape oli hänelle velkaa. Aihetodisteita siis riittää, mutta koska varsinaista näyttöä on vähän, Ape lasketaan pian vapaalle.

Kokonaiskuva on ankea: itsemurha on lässähtänyt nolosti kokoon, veli on murhattu ja Ape on pääepäilty. Lisäksi pitäisi alistua hakemaan mitä tahansa tarjolla olevia (surkeita) töitä, jotta pysyisi edes jotenkuten leivänsyrjässä kiinni. Pian Ape saa vielä kimppuunsa Sepin hämärät ystävät, jotka vannovat kostoa. Sitten alkaa tulla lisää ruumiita.

Pitkään Ape hapuilee veljensä murhan suhteen yhtä pimeässä kuin poliisitkin, mutta pienistä vihjeistä alkaa lopulta hahmottua jonkinlainen johtolanka, jota seurata. Ehtiikö hän saada syyllisen selville ennen kuin tämä päästää hänetkin päiviltään?

Markku Ropponen: Kuolemanuni
Tammi 1991. 166 s.


Kirjasto.

 





Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-ErikHaataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset