Heinz Strunk: Kultainen hansikas

Fiete on kiihdyksissään ja käy ylikierroksilla, hän haluaa kokeilla jotakin sellaista, mitä sitten myöhemmin tekisi Rosin kanssa. Hän työntää jääkaappiin jääneen olutmakkaran Gerdaan. Gerda on ihan hiljaa ja odottaa, mitä on tulossa. Fiete liikuttaa makkaraa hitaasti edestakaisin, ulos ja sisään, kunnes se katkeaa keskeltä. Hän puraisee kädessään olevaa puolikasta. Ihan hyvää, Fiete tuumii, eihän hän ole koko päivänä syönyt mitään kunnollista. Sitten hän kääntyy kyljelleen. Gerda makaa liikkumatta makkaranpuolikas sisällään. Hän pelkää.

Luin Heinz Strunkin romaanin Kultainen hansikas lähes pahaa aavistamatta. Loppuun päästyäni olin ällistynyt ja kauhistunut. Harvoin olen lukenut mitään näin etovaa! Strunkin teoksessa true crime kohtaa likaisen realismin äärimmäisellä tavalla. Hieman lohdutti, kun luettuani vähän guuglailin. Kultaisen hansikkaan ja sen päähenkilön, sarjamurhaaja Fritz Honkan, elämästä on nimittäin juuri tehty elokuva, josta on annettu muun muassa seuraavia kommentteja:

”Tosipohjainen uutuuselokuva on tuomittu niin kuvottavaksi, että sen katsomisen haluaisi unohtaa.” ”Katsojat on lyönyt ällikällä elokuvan brutaali naisiin kohdistuva väkivalta sekä sen läpitunkeva rujous ja rumuus.” HS 12.2.2019

Ehkä kuvotuksen tunteelleni siis oli ihan perustettakin.

Kultainen hansikas on Hampurin Reeperbahnin sivukadulla sijaitseva rähjäinen kapakka, oikea räkälä. 1970-luvun alkuvuosina sen kanta-asiakkaisiin kuuluu Fritz Honka eli Fiete, joka istuu siellä kittaamassa halpaa viinaa ja unelmoimassa kauniista naisista, joita veisi löyhkäävään asuntoonsa, varsinaiseen läävään. Tosielämässä Fiete saa mukaansa vain kaikkein surkeimpia naisia, jotka ovat usein reippaasti miestä vanhempia.

Fieten matkaan lähteneet naiset kyllä joutuvat yksi toisensa jälkeen katumaan päätöstään. Mies kohtelee heitä kuin – niin, en tiedä, mitä. Ei eläimiä tai orjiakaan pitäisi niin kohdella kuin Fiete naisia. Hänellä on monenlaisia sairaita fantasioita ja mielihaluja, joiden kohteiksi naisrauniot joutuvat alistumaan saadakseen katon päänsä päälle edes hetkeksi.

Romaanissa ei kuitenkaan seurata pelkästään Fieten edesottamuksia ja hänen uhreikseen joutuvia naisia, vaan ikään kuin vastapainoksi mukana ovat hampurilaisen von Dohrerin laivanvarustajaperheen kolmen sukupolven miehet, joiden kaikkien etunimet ovat Wilhelm Heinrich ja joita kirjassa kutsutaan ytimekkäästi lyhenteillä WH1, WH2 ja WH3.

Perheen isoisä on koonnut omaisuuden natsien valtakaudella ottamalla haltuunsa juutalaisten naapureidensa varat. Nyt varustamo lähenee konkurssia, mutta siitä tietää vain johdossa oleva poika WH2. Nuorin, WH3, on vielä lukiolainen. Rahasta ei ole ollut kömpelölle, hieman hitaalle ja säälittävän rumalle pojalle sanottavaa apua. Mutta sitten eräänä päivänä koulun ihanin tyttö Petra haluaa puhua juuri hänelle. Lopulta ainakin Petran, WH2:n, WH1:n ja WH2: langon Karlin tiet vievät Kultaiseen hansikkaaseen, niin epätodennäköiseltä kuin se vaikuttaakin.

Elämä näyttää olevan aivan yhtä surkeaa, rumaa ja yksinäistä, on sitten köyhä tai rikas. Fieteä kohtaa onnenpotku, kun hän saa unelmatyöpaikan. Elämä tuntuu hetkeksi muuttuvan paremmaksi, jopa siedettäväksi. Mutta sitten miehen mielihalut ja alkoholismi ottavat jälleen yliotteen ja tilanne lähtee lopullisesti hallinnasta.

Kultainen hansikas siis kertoo oikeasta historiallisesta henkilöstä, Fritz Honkasta (1935 – 1998), joka 1970-luvun alussa tappoi asunnossaan neljä naista, silpoi ja paloitteli ruumiit ja kätki ruumiinosat asuintalonsa vintille ja komeroihin. Honka peitteli mätänevien ruumiiden löyhkää hajukuusilla ja wc-raikastimilla. Romaanissa ei ole sen kummemmin juonta, vaan Honkan elämää seuraillaan muutaman vuoden verran 1970-luvun alussa. Kirjan loppupuolella kuvataan myös osa murhista, mutta ei aivan yhtä kammottavasti kuin oletettavasti yllä mainitussa elokuvassa. Kirjailija on onneksi siinä kohtaa vähän armelias.

Tosielämän rikollisista ja rikoksista kertovat ns. true crime -kirjat eivät kiinnosta minua juuri lainkaan, enkä yleensä niitä lue. Kuten sanottu, tähän tartuin lähinnä varomattomuuttani. Strunk ei onneksi millään lailla ihannoi Fieteä, vaan näyttää karusti, miten asiat etenivät vääjäämättömästi kohti katastrofia. Osittain Fritz Honka oli karmeiden olosuhteiden uhri, mutta se ei tietenkään ole puolustus hänen teoilleen. Oikeus katsoi hänet syyntakeettomaksi ja tuomitsi vankimielisairaalaan.

Fieten ja hänen uhriensa tarinan rinnastaminen upporikkaan laivanvarustajasuvun miesten surkeisiin tarinoihin on mielenkiintoista. Mikä estää esimerkiksi Karl von Lützowia päätymästä sarjamurhaajaksi? Ero on lopulta vain hiuksenhieno.

Heinz Strunkin teos on saanut muun muassa Saksassa loistavat arvostelut. En lähde arvovaltaisten tahojen näkemyksiä kiistämään, ja toki näen itsekin teoksen ansiot. Kieli on tarkkaa jopa piinaavuuteen asti, rumuutta kuvataan niin yksityiskohtaisesti, että lukijaa oksettaa. Rakenne on mielenkiintoinen. Mutta tarina itsessään on niin iljettävä, että lukijakin tuntee itsensä likaiseksi. Yhtään ei helpota tieto, että tarina on myös tosi.

Heinz Strunk: Kultainen hansikas (Der goldene Handschuh)
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä.
Sammakko, 2019. 248 s.

Arvostelukappale.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue. 

JP Koskinen: Hautakello

Tiedättekö, mitä on tafofobia? Minulle tämä termi ei ollut tuttu, vaikka toki itse ilmiö – elävänä haudatuksi tulemisen pelko – olikin. Kuuntelin JP Koskisen uunituoreen Storytel Original -sarjan Hautakello, ja se suorastaan usutti kaivelemaan hieman lisätietoa muutamastakin vähän omituisemmasta asiasta.

Storytelin esittelyssä Hautakelloa luonnehditaan psykologiseksi kauhuksi. Luonnehdinta on osuva, joskin itselleni mieleen nousivat goottilainen kauhu ja kauhukirjallisuuden suuri nimi Edgar Allan Poe ja erityisesti hänen novellinsa Ennenaikainen hautaaminen. Onneksi 

hyllyssäni on Poen Kootut kertomukset (Teos, 2009), josta novellin saattoi kerrata.

Koskisen Hautakello on hyytävän hyvä kauhuromaani*! Teoksen nimi tarkoittaa kelloa, jolla vahingossa elävinä hautaan joutuneet saattoivat hälyttää apua. Kelloja oli ihan oikeasti olemassa 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Monenlaisia muitakin turvalaitteita kehiteltiin ja kaupattiin. Millaisia ne olivat ja miksi niillä oli kysyntää, selviää esimerkiksi Minna Luomalan artikkelista Elävältä hautaamisen pelko ja viktoriaaniset ”turva-arkut” Kalmistopiiri-sivustolta, kannattaa ehdottomasti vilkaista! Poe ja hänen kauhunovellinsa mainitaan Luomalan artikkelissakin, eikä ihme.

Hautakellon päähenkilö on suomalainen nuori taiteilija Axel Svart. Orpo nuorukainen on varttunut setänsä hoivissa tämän ränsistyneessä kartanossa. Setä on palkannut pojan kotiopettajaksi merkillisen herra Schteinin, joka on ollut ankara kurinpitäjä mutta jonka opetukset ovat painuneet syvälle Axelin mieleen. Muuten Axel tuntuu muistavan lapsuudestaan kummallisen vähän.

Muistot alkavat kuitenkin nousta pintaan, kun Axel kohtaa elämänsä rakkauden, kauniin ja ihanan Helenin. Ensikäynnillään Axelin kotikartanossa tapahtuu kuitenkin jotain outoa, jonka seurauksena Helen sairastuu kohtalokkaasti ja menehtyy. Axel on kuitenkin saanut kotiopettajaltaan perinnöksi lääkkeet, joiden avulla kuollut voi herätä henkiin.

Ajatuksen taustalla on ihmiskäsitys, jonka mukaan ihminen muodostuu kolmesta osasta: ruumiista, hengestä ja sielusta. Kuolemassa ruumis ja henki katoavat, mutta sielu on kuolematon ja syntyy aina uudelleen. Sielu voi palata ruumiiseen sen jo kerran jätettyään, jos ruumis ja henki saadaan virkoamaan. Ja siihen Schteinin salaperäiset rohdot, Somnus ja Genius, on tarkoitettu.  

Axel, Helen ja tämän veli Kasper sopivat, että Helenille annetaan Somnusta tämän kuoltua ja että tämän arkkuun asennetaan hautakello. Kasperin tehtäväksi jää vahtia kelloa. Kun se kilisee, on aika antaa Helenille Geniusta…

Samaan aikaan Axel jatkaa taideopintojaan Pariisissa ja odottaa viestiä Kasperilta Suomesta. Hän saa käsiinsä kotiopettajansa kirjeitä, jotka avaavat hänelle hänen omaa menneisyyttään. Sitten hän tutustuu englantilaiseen taiteilijaan Walter Sickertiin, joka ottaa hänet  vuonna 1888  mukaansa Lontooseen oppimaan lisää taiteesta, ja kuten käy pian ilmi, myös itsestään ja menneisyydestään. Axelin ja Sickertin tiet risteävät epäilyttävän usein myös kiertelevän meedion kanssa. Nainen apureineen on kiusallisen kiinnostunut Axelista ja tämän lähipiiristä.

Lontoossa myös Sickertin käytös alkaa muuttua yhä oudommaksi, ja sitten Axel saa järisyttäviä uutisia Suomesta. Samaan aikaan Lontoon kaduilla alkaa riehua hirviömäinen murhaaja, jota aletaan kutsua nimellä Viiltäjä-Jack. Miten kaikki liittyy kaikkeen ja ennen kaikkea Axeliin?

Kuten sanottu, Hautakello on kauhea, pelottava tarina, joka pitää kuuntelijan tiukasti otteessaan tästä kerran kiinni saatuaan. Löysin tekstistä paljon kiinnostavia asioita. Kuten blogini seuraajat tietävät, olen kevään aikana lukenut monia suomalaisten taiteilijoiden elämäkertoja. Niistä käy ilmi, että suomalaisissa taidepiireissä oltiin hyvin perillä 1800-luvun lopun muoti-ilmiöistä kuten spiritismistä ja muista nykyään paranormaaleiksi kutsutuista ilmiöistä.

Vierailin juuri viime viikolla Gallen-Kallela-museossa, jossa on esillä Sielun silmä -näyttely. Se taas perustuu Nina Kokkisen teokseen Totuudenetsijät - Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa (Vastapaino, 2019). Tähän yhteyteen Hautakellon kuunteleminen sopi paremmin kuin nappiin. Kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen!

JP Koskinen: Hautakello
Storytel Original -sarja.
Lukija Raiko Häyrinen. Kesto 10 kpl n. tunnin mittaista jaksoa.

*) Nimitän ihan tarkoituksella Hautakelloa kauhuromaaniksi, vaikka tiedän, että se on nimenomaan kirjoitettu kymmenosaiseksi äänijatkokertomukseksi, ei äänikirjaksi tai ääniromaaniksi.

Olen kuunnellut muutamia Storytel Originaleja aiemminkin, enkä vieläkään oikein tajua idean tarkoitusta. Tajuan kyllä, että Storytel haluaa tarjota asiakkailleen jotain sellaista, mitä muilta ei saa ja siten pitää asiakkaat palvelunsa parissa. Storytelia ei kuitenkaan voi käyttää niin, että asiakas ostaisi vain yhden jakson jotain sarjaa kuunneltavakseen ja siihen koukututtuaan palaisi aina ostamaan lisää jaksoja. Näinhän esimerkiksi lehtien jatkokertomukset toimivat. Storytelia käytetään ostamalla kerralla kuukauden käyttöaika, jonka kuluessa voi kuunnella mitä vain vaikka vuorokaudet ympäri. Storyteli Originalit myös tulevat palveluun aina siten, että kaikki jaksot julkaistaan kerralla.

Miksi siis piinata kuuntelijoita pilkkomalla romaanin mittainen tarina kymmeneksi eri jaksoksi? En tiedä, enkö osaa käyttää palvelua oikein vai onko puhelimessani jotain epäsopivaa sovelluksen kannalta, mutta en saa näitä Originaleja toimimaan niin, että jaksot seuraisivat automaattisesti toisiaan järjestyksessä. On kiusallista joutua vahtimaan, mikä osa olikaan juuri loppunut ja mikä alkamassa.

Dekkariviikon arvonta: Camilla Läckbergin Kultahäkki

"Juoni on koukuttava. Kirjan alku on karmea ja mietin, että haluanko jatkaa eteenpäin. Mutta Camilla Läckberg osaa punoa juonta niin, että sivut kääntyvät reippaaseen tahtiin."

Kirsin Book Club

"Rakastan kunnon kostotarinoita ja tämä oli juuri sellainen."

Lukupino

"Myötähäpeää tuottavat myös lukuisat (huonot) seksikohtaukset, jotka tuovat mieleen ö-luokan eroottisen romaanin."

Kirjanmerkkinä lentolippu

"Kirjan tunnelma on intensiivinen ja vahva. Juoni on jännittävä ja todella yllätyksellinen."
Kirjojen kuisketta

"...mutta snobbailu, panot, öykkäröinti tahi aateliset ja ulkokultaisuus, pintaliito nyt eivät vaan yksinkertaisesti kiehdo eivätkä hetkauta, eikä kultainen häkki edelleenkään houkuta."
Mummo matkalla

"Camilla Läckbergin Kultahäkki on vuoden 2019 pettymys numero 2..."
Älä ota sitä niin vakavasti

Näin ristiriitaisia kommentteja löysin Ruotsin dekkarikuningatar Camilla Läckbergin uuden Faye-sarjan aloitusosasta Kultahäkki. Kirja on aivan älyttömän suosittu. Se oli sekä huhti- että toukokuun myydyin käännetyn kaunokirjallisuuden edustaja Mitä Suomi lukee -listalla.  Varsinais-Suomen Vaski-kirjastoissa se on tämän hetken varatuin teos (852 varausta) ja pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa siitä on nyt 2287 varausta.

Sain teoksen arvostelukappaleen kustantajalta, ja tunnelmani sen suhteen ovat kovin epävarmat. Olen aikoinani ahminut Läckbergin Fjällbacka-sarjaa, mutta sitten kävi kuten aina joskus käy, eli sain totisesti tarpeekseni ja päätin lopettaa sarjan seuraamisen kokonaan vuonna 2013. Päätös on pitänyt. Nyt kuitenkin käsissäni on uuden sarjan avausosa. Pitäisikö sittenkin antaa Läckbergille tilaisuus ja kokeilla? 

Löysin Kultahäkin äänikirjaversion äänikirjojen kuuntelupalvelusta ja siirsin sen sinne virtuaaliseen kirjahyllyyni. Jos siis Läckberg saa uuden tilaisuuden, se tapahtuu kuunneltuna. Siksi painettu arvostelukappale on nyt joutilas siirtymään uuteen kotiin ja toivottavasti innokkaamman lukijan käsiin.

Meneillään olevan dekkariviikon kunniaksi siis dekkariarvonta!

Arvon yhden (1)  kappaleen painettua kovakantista lukematonta Camilla Läckbergin uutuusromaania Kultahäkki niiden henkilöiden kesken, jotka jättävät kommentin tämän postauksen alle  sunnutaihin 16.6.2019 klo 18.00 mennessä. Kerro halusi osallistua arvontaan ja jätä jokin yhteystieto, jonka avulla saan sinut kiinni, jos voitto napsahtaa kohdallesi. Kirjan olen siis saanut Otavalta ja postituksen maksan itse. 

Onnea arvontaan!

***

Lämpimät kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille! Onnetar oli tällä kertaa suopea Yuelle. Oivallisia lukuhetkiä, Yue! Hyvää lukukesää kaikille blogin lukijoille!

Olen lähettänyt Yuelle maanantaina 17.6. sähköpostia ja pyytänyt postitusosoitetta. Yue ei ole vielä vastannut. Odotan hänen vastaustaan juhannuksen yli sunnuntaihin 23.6.2019 klo 18. asti. Jos hän ei siihen mennessä ole ottanut yhteyttä, arvon kirjan uudelleen jo osallistuneiden kesken.

Suyata Massey: Murha Bombayssa

Mainitsin edellisessä jutussani, että välillä käy pitkien dekkarisarjojen kanssa niin, että oma mielenkiinto vain herpaantuu ja sitten huomaakin pudonneensa kirjojen julkaisuvauhdista. Lukurästiä on kertynyt niin, että vain luovuttaa. Vähän näin on päässyt käymään yhdysvaltalaisen Suyata Masseyn Rei Shimura -dekkareiden kanssa. Muistan innostuneeni kovasti, kun ensimmäinen yhdysvaltalaisjapanilaisesta Rei Shimurasta kertova dekkari Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (Gummerus, 2000) ilmestyi.

Olen merkinnyt kirjasta itselleni muistiin lyhyesti:

”Hauska ja vauhdikas jännäri nykyajan Japanissa. Päähenkilö on amerikkalaisjapanilainen nuorehko nainen, joka haluaa tulla omillaan toimeen Japanissa. Vastoinkäymisiä on kosolti, koska japanilainen kulttuuri on aika erilaista kuin amerikkalainen. Oma identiteettikin tuottaa ongelmia, samoin rakkausasiat.

Murha tapahtuu Japanin vuoristossa uutenavuotena hotellissa, ja Rei joutuu mukaan tulkiksi, koska paikalla on ulkomaalaisia. Lehtimiehet ja poliisi sekä mafia jahtaavat henkilöitä vuoron perään ja meno on vauhdikasta. Loppuratkaisukin on yllättävä!”

Sittemmin sarjaan on tullut vielä kymmenen osaa lisää. Muistiinmerkintäni paljastavat, että olen sitkeästi roikkunut Rein vauhdissa kahdeksan kirjan verran. Seuraavat kaksi olen ostanut hyllyyni ja säästänyt, vaikka luetut kirjat olen antanut jossain vaiheessa pois. Viimeinen osa on jäänyt hankkimattakin. Syy tämän sarjan lukemisen hyytymiseen lienee ainakin, että idea alkoi jossain vaiheessa menettää hohtoaan. Keveä chick lit ja jännitysjuoni toimivat kyllä alkuun hyvin, mutta meno muuttui kaavamaiseksi ja aloin kyllästyä Rein loputtomiin tuskailuihin identiteettinsä ja rakkausmurheidensa parissa. Sitten vain jäi lukematta ja tässä nyt ollaan. Luenko sarjan joskus loppuun? Jää nähtäväksi, mutta nyt ei vaikuta kovin todennäköiseltä.

Mahdollisesti Suyata Masseykin lopulta kyllästyi Reihin, sillä hän on alkanut julkaista uutta Intiaan sijoittuvaa historiallista Perveen Mistry -dekkarisarjaa. Ensimmäinen osa Murha Bombayssa on hiljattain ilmestynyt suomeksi, ja kakkososa The Satapur Moonstone on ilmestynyt Yhdysvalloissa tänä vuonna.  

Sarjan päähenkilön Bombayn ensimmäisen naisasianajaja Perveen Mistryn hahmo on saanut vaikutteita oikeasta historiallisesta henkilöstä eli Intian ensimmäisestä naisasianajajasta Cornelia Sorabjista. Mistryn suku kuuluu zarathustralaisiin ja Perveenin vanhemmat edustavat hyvin vapaamielistä zarathustralaisuutta. Vanhoja perinteitä noudatetaan vain viitteellisesti. Suku ja perhe ovat hyvin varakkaita. Mistryjen omaisuus on peräisin rakennusalalta ja Perveenin isoveli on asettunut rakennusliikkeen johtoon.

Perheen isä on ammatiltaan juristi ja hänellä on oma asianajotoimisto. Siihen hän on toivonut jatkajaa tyttärestään Perveenistä. Älykäs ja päättäväinen Perveen onkin suorittanut lakiopinnot Oxfodissa ja palannut sitten kotiin ottamaan paikkansa yrityksessä. Takaumajaksoista käy ilmi, että Perveen on ensin yrittänyt opiskella lakia Bombayssa, mutta opinnot ovat lopulta keskeytyneet miespuolisten opiskelijoiden ja opettajien järjestelmällisen sabotoinnin takia.

Näiden opiskelukokemusten ja eräiden muiden, myöhemmin paljastuvien karmeiden tapahtumien takia Perveen on intohimoinen naisten oikeuksien puolestapuhuja.

Mistryn lakitoimisto ovat saa hoidettavakseen varakkaan myllynomistaja Omar Faridin testamentin. Muslimina Faridilla on ollut kolme vaimoa, jotka asuvat edelleen miehen talossa tiukasti eristyksissä. Heidän ei ole lupa tavata muita miehiä kuin sukulaisiaan tai heidän asioitaan hoitamaan määrättyä edustajaa. Perveen tarjoaa isälleen kuitenkin mahdollisuuden, jota muilla asianajotoimistoilla ei ole. Naisena Perveenin on mahdollista tavata Farisin lesket henkilökohtaisesti.

Tutkiessaan asiapapereita Perveen huomaa nopeasti, että Faridin kolmesta leskestä jokainen on luovuttanut perintönsä hyväntekeväisyyteen. Yksi vaimoista on allekirjoittanut lomakkeen pelkällä ruksilla. Yrittääkö joku käyttää leskien tilannetta hyväksi? Kun tapahtuu murha, varmistuu, että Perveen on osunut ounasteluissaan oikeaan. Mutta kuka on voinut tehdä murhan talossa, jonka asukkaista enemmistö on suljettu lukkojen taakse? Perveenin toimia ei katsota ihan joka taholta hyvällä, ja pian nuori nainen huomaakin olevansa hengenvaarassa. Mutta uhkaako Perveenin henkeä murhaaja vai joku hänen henkilökohtaisesta menneisyydestään?

Perveen Mistry vaikuttaa tämän ensimmäisen dekkarin perusteella oikein mukavalta tuttavuudelta, jonka edesottamuksia varmasti seuraan jatkossakin. Intia ja erityisesti Bombay ovat oivallinen miljöö taitavasti punotulle tarinalle, ja Massey kuvaa sadan vuoden takaista brittihallinnon alla elävää maata ja kaupunkia verrattoman värikkäästi ja elävästi. Erilaiset kulttuurit törmäilevät päivittäin ja välillä syntyy omituisia tilanteita, joista selviytymisessä tarvitaan melkoisia diplomaatintaitoja.

Suyata Massey: Murha Bombayssa (The Widows of Malabar Hill)
Suom. Maija Heikinheimo.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 15 h 21 min.

Storytel.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria.

Jatkuu! - Miksi luen dekkarisarjoja ja neljä koukuttavaa kotimaista sarjaa.

Helsingin Sanomien Suvi Ahola ruoti toukokuussa Lauantaiesseessään sarjamuotoisten romaanien suosiota ja löysi ainakin kolme syytä, miksi sarjoja suositaan. Ensimmäinen on kaupallinen: ”Ideasta asti sarjoiksi tietoisesti rakennetut dekkarit ja trillerit myyvät ympäri maailmaa hillittömästi, ja onnistuneeksi havaittu konsepti sopisi varmasti muunkin kirjallisuuden kustantajille.” Toinen Aholan löytämä selitys on psykologinen: ”… kirjailijan luoma maailma on niin kiinnostava, että lukija haluaa palata siihen yhä uudelleen. Samat henkilöt, tuttu miljöö ja ennalta-arvattava juoni luovat turvallisuutta.” ”Joskus se [tarina] on yksinkertaisesti liian suuri mahtuakseen yhden kirjan kansien väliin”, on Aholan kolmas selitys ilmiölle.

Kaikki nämä ovat varmasti ihan tosia ja hyviä selityksiä. Ahola mainitsee erikseen nimenomaan dekkarigenren: ”Siinä­hän sarjallisuus on suorastaan sääntö.” Niinhän se taitaa olla. Äkkiseltään tyystin sarjattomia dekkareita kirjoittavista dekkaristeista tulee mieleen vain Antti Tuomainen, jonka teokset ovat kovasti mieleeni ja osittain juuri siksi, että ne eivät muodosta mitään sarjaa. Minullakin on toki monia mieluisia sarjoja, joita olen parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) seurannut jopa yli kahdenkymmenen osan verran.

Monesti kuitenkin tuntuu pitkää sarjaa kirjoittavan kirjailijan veto loppuvan, idea kuluvan loppuun tai minä muuten vain kyllästyn matkan varrella. Joihinkin entisiin suosikkeihin olen saattanut työlääntyä niin, että olen tehnyt aktiivisen lopettamispäätöksen, toiset taas ovat vain kuin huomaamatta jääneet unholaan. Kun sarjan osia on rästissä jo useampia, tuntuu helpoimmalta vain antaa olla ja lukea jotain muuta. Kirjoja ja dekkareita kun maailmassa riittää.

Suhtautumiseni (pitkiin) dekkarisarjoihin on siis hieman ristiriitainen. Toisaalta janoan jatkoa moniin sarjoihin, joita olen seurannut vuodesta toiseen. Toisaalta taas toivon usein salaa ja välillä ihan julkisestikin, että seuraamani sarja päättyisi kunniallisesti ja kirjailija, jonka tyylistä pidän, kirjoittaisi vaihteeksi jotain muuta.

Tuttujen henkilöiden pariin on tosiaan monesti mukavaa ja turvallista palata. Joistakin dekkareiden henkilöistä on vuosikymmenten mittaan tullut jo kuin ystäviä, joiden kuulumisia on mukava päivittää hyvän tarinan lomassa. Olen vuodattanut kyyneleitäkin, kun pitkään seuraamani romaanihenkilö on kuollut.

Tällaisesta rakkaasta tutusta sarjasta on ehdottomasti kysymys Seppo Jokisen komisario Sakari Koskisesta ja hänen tiimistään kertovissa kirjoissa. Uutta Koskis-dekkaria odotetaan meillä edelleen melko malttamattomana, ja viime vuosina odotus on palkittu jo melko varhain keväällä. Tänä vuonna ilmestyi 24. Koskinen eli Rottasankari. Ensimmäinen, Koskinen ja siimamies, ilmestyi vuonna 1996, ja siitä lähtien sarja on täydentynyt kirjalla vuodessa.

On selvää, ettei mikään kirjasarja voi säilyä täysin tasalaatuisena näin pitkään, ja Jokisen kirjoittamassakin sarjassa on muutamia osia, jotka eivät nyt ole olleet varsinaisesti pettymyksiä mutta selvästi heikompia kuitenkin. Vaativat lukijat (= minä) odottavat, että kirjailija uudistuu, mutta mitään kovin rankkoja revittelyjä ei kuitenkaan helposti sulateta. Kirjoissa Tampere on enemmän kuin pelkkä miljöö, joten Koskinen kumppaneineen saisi mieluusti pysyä Tampereella. Tosin lämpenin Australiaan sijoitettua osaakin kohtaan luettuani (oik. kuunneltuani) sen uudelleen. Koskis-dekkarit edustavat myös realistista poliisidekkaria, joten mielellään pysytellään erossa kovin absurdeista aineksista, kiitos!

Rottasankari sijoittuu mittavan Koskis-sarjan parempaan puolikkaaseen, vaikka siinä onkin jonkinlaisia käynnistysvaikeuksia. Jokinen on osoittanut taitavansa myös räjähtävän aloituksen dekkarissaan Vihan sukua, joka on edelleen suosikkini. Siihen verrattuna Rottasankari alkaa rikollisen laiskasti. Koskinen lähettää kaksi alaistaan puhuttamaan taksikuskia, joka on hylännyt ajokkinsa asiakkaineen keskelle Tammerkosken siltatyömaata ja viskannut avaimet koskeen. Kaikkien yllätykseksi mies ampuu kohti poliiseja. Vaikka henkilövahinkoja ei tule, seuraa välikohtauksesta koko joukko harmeja komisariolle.

Samaan rytäkkään poliisi hälytetään messukeskuksessa pidettäville Rakentaja-messuille, koska messukeskusta on uhattu pommilla. Uhkaus osoittautuu sekin aikanaan aiheettomaksi, mutta melkoista sähinää se saa aikaan. Tälle keikalle lähtee Koskinen itsekin.

Kolmas juonilinja liittyy yksin asuvaan nuoreen naiseen, joka riitautuu miesystävänsä kanssa. Erimielisyydet suhteen laadusta johtavat lopulta siihen, että mies päättää hukuttaa naisen tämän omaan kylpyammeeseen. Teko sujuukin miehen suunnitelmien mukaan, mutta miehen poistuttua asunnosta paikalle syöksyy kaiken viereisestä kerrostalosta nähnyt nuori mies. Hän nostaa naisen ammeesta, soittaa hätäkeskukseen ja elvyttää uhria niin, että tämä pelastuu. Ennen ambulanssin tuloa mies kuitenkin häipyy paikalta.

Lukija tietää koko joukon enemmän kuin poliisi, koska tapahtumia avataan niin pommiuhkaajan kuin salaperäisen hengenpelastajankin näkökulmista. Lukija joutuu jännittämään, pääsevätkö poliisit oikeisiin johtopäätöksiin ajoissa vai eivät ja mitä tapahtuu, mikäli eivät. Monet edistysaskeleet tutkinnassa syntyvät puhtaan sattuman kautta, tiedonmuruja yhdistelemällä ja vain oikeaan aikaan oikeaan paikkaan osumalla. Mutta epäonneakin Tampereen poliiseilla on matkassaan.

Koskis-dekkareihin kuuluu olennaisena osana sekä poliisilaitoksen että poliisien yksityiselämän koukeroiden seuraaminen. Sakari Koskinen ei vieläkään tunne oloaan kovin mukavaksi, kun hän joutuu tekemään esimiestyötä eli esimerkiksi puuttumaan alaistensa työkäyttäytymiseen. Tällä kertaa nousee esille myös, että on kimuranttia olla oman kumppaninsa suora esimies. Koskisen ja Ullan perhe-elämäkään ei ole aivan ruusunhohtoista, ja nouseepa Koskisen mieleen paitsi ajatus edessä häämöttävistä eläkepäivistä myös oman rauhan kaipuu. Oliko sittenkin hätiköityä luopua omasta asunnosta?

Epäilemättä tulossa on ainakin vielä 25. Koskinen, todennäköisesti enemmänkin. Toistakymmentä vuotta sitten Jokinen vakuutti Helsingin kirjamessuilla, että Koskinen ratkoo hänen kanssaan rikoksia vielä vanhainkodissakin. Nähtäväksi jää, mutta toivossa on hyvä elää!

Miltei Seppo Jokisen ja komisario Koskisen niskaan hengittää Jarkko Sipilä omalla Takamäki-sarjallaan, josta tänä keväänä ilmestyi 19. osa Uhripeli. Tätä Helsingin poliisin murharyhmästä kertovaa sarjaa en ole seurannut aivan yhtä tarkasti ja uskollisesti kuin Jokisen Koskisia, mutta suurimman osan Takamäki-dekkareistakin lienen lukenut. Sipilän tyyli on vielä ainakin muutamaa astetta realistisempi kuin Jokisen, eivätkä hänen henkilönsä ole muodostuneet samalla tavalla läheisiksi kuin Koskinen alaisineen.

Pitkän sarjan hyvät ja huonot puolet ovat näkyneet komisario Takamäen ryhmästä kertovissa kirjoissakin. Pian pari vuosikymmentä jatkuneessa realistisessa poliisidekkarisarjassa näkyy yllättävän hyvin, miten maailma ja poliisityö siinä sivussa ovat muuttuneet niin hyvässä kuin pahassakin. Uhripelissä muutos on hyvin konkreettista, sillä Takamäen ryhmästä on lähtenyt yksi keskeinen kantava voima, ataripoliisi Suhonen. Mies on saanut lopullisesti tarpeekseen johdon osoittamasta epäluottamuksesta ja poliisiin pesiytyneestä kyttäysmentaliteetista ja on anonut siirtoa järjestyspoliisiksi. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse pettyä, sillä Suhonen on kyllä mukana tarinassa edelleen.

Uhripeli eroaa myös juoneltaan monista aiemmin lukemistani Sipilän sarjan kirjoista, sillä siinä ei tällä kertaa ole kyse järjestäytyneestä rikollisuudesta. Nyt seurataan Mika Kososta, joka on pari vuotta sitten viiltänyt entisen vaimonsa kurkun auki parin yhteisen viisivuotiaan Elli-tytön nähden. Hirmuteon syynä ovat Kososen pahat mielenterveysongelmat, joiden takia hän uskoo vaimonsa olevan noita, paholainen, joka manipuloi kaikkia miestään vastaan. Paha on yksinkertaisesti tapettava. Sipilä kuvaa hyytävästi kammottavaa vainoamisasetelmaa, jossa uhrin hyväksi on vaikea tehdä mitään konkreettista.

Pari vuotta myöhemmin Kosonen karkaa Niuvanniemen pakkohoitolaitoksesta Kuopiosta ja suuntaa välittömästi Helsinkiin. Koska vaimo ei kaikesta huolimatta kuollutkaan, on Kososen jatkettava tehtäväänsä ja hoidettava se loppuun. Tässäkin dekkarissa lukija on yleensä poliiseja jonkin verran edellä, koska näkökulmia vaihdellaan Kososen vaimon ja poliisien välillä. Taas joudutaan jännittämään, ehtivätkö poliisit ajoissa vai tekeekö Kosonen, mitä uhkaa. Melkoisen täpärille joudutaan! Tällä kertaa Sipilä rasittaa lukijoita vähemmän poliisin rutiinitoimien kuvauksella kuin muutamissa aiemmissa lukemissani. Poliisin toimintaan vaikuttavaa politiikkaa sen sijaan roimitaan kunnolla.

Oma päätelmäni on, että sen paremmin Jokinen kuin Sipiläkään ei ensimmäisiä sarjojensa dekkareita kirjoittaessaan aavistanut, että tulossa olisi kaksi- tai jopa kolmikymmenosainen sarja. Kummallakin kirjojen rikostarinat ovat itsenäisiä, vaikka taustalla henkilöiden elämät etenevät omaa, melko verkkaista tahtiaan. Kirjoja ei mielestäni ole pakko lukea ilmestymisjärjestyksessä, vaan sarjaan tutustumisen voi hyvin aloittaa mistä kohtaa tahansa.

Toisenlaisista lähtökohdista ovat omia sarjojaan suunnitelleet JP Koskinen ja Marko Kilpi. JP Koskisen Murhan vuosi -sarjassa on tiedetty alusta asti olevan kaksitoista osaa, joista jokainen sijoittuu omaan kuukauteensa. Alkuun lähdettiin Tammikuun pimeästä sylistä ja tänä vuonna ilmestyi Toukokuun tuonen kukat. Minäkertoja Juho Tulikoski toimii yksityisetsivänä enonsa Kalevi Arosuon etsivätoimistossa. Arosuo on entinen rikostutkija, mutta on joutunut lähtemään ennen aikojaan eläkkeelle. Miksi, sitä ei Juho tiedä. Sarjan tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan.

Arosoiden suku on riitaisaa, ja Juhollakin on erimielisyyksiä taiteilijaisän perinnön jaosta sisarensa Johannan kanssa. Riitely vain on hankalaa, koska Johanna on jostain syystä asettunut Ukrainaan. Sukulaiset kuitenkin hääräilevät siihen malliin, että jokaisella taitaa olla jotain salattavaa menneisyydessä tai nykyisyydessä, jollei molemmissa. Tämä on tarinan pitkä linja, joka etenee ainakin toistaiseksi hyvin verkkaisesti. Toiseksi pisin juonilinja ovat vanhat tosielämän rikokset, joita Arosuo huvikseen ratkaisee, kun toimistossa ei ole akuutteja kiireitä. Edellisessä ja tässä uusimmassa teoksessa on työn alla ollut Anneli Auerin miehen murha (tosin kuvittelin sen jo ratkenneen edellisessä osassa, mutta ilmeisesti erehdyin).

Varsinainen pääjuoni on jokaisessa kirjassa itsenäinen, joten tätäkin sarjaa voi mainiosti lukea myös epäjärjestyksessä. Itseltänikin on edelleen aloitusosa lukematta, mutta se ei ole pahemmin haitannut. Voin sen vielä jossain vaiheessa lukea.

Toukokuun tuonen kukissa pääjuoni liittyy kahdeksan vuoden takaiseen onnettomuuteen, jossa Elena ja Lauri Hukkasen ainoa poika Marco jäi rauhallisella omakotialueella rattijuopon yliajamaksi. Aikuinen Marco oli itsekin tukevassa humalassa onnettomuushetkellä ja yliajajan todistuksen mukaan Marco horjahti suoraan hänen autonsa eteen. Joka tapauksessa rattijuoppo ajoi Marcon yli ja tämä kuoli päähän saamansa vamman takia. Syyllinen jäi kiinni tekopaikalta ja on kärsinyt rangaistuksensa, mutta Marcon vanhemmat eivät ole tyytyneet miehen lievänä pitämäänsä rangaistukseen.

Nyt Marcon entinen huone kotitalossa on lopulta siivottu ja sieltä on löytynyt tiliotteita, joissa näyttäisi olevan jotakin kiinnostavaa. Poliisi ei kuitenkaan niitä suostu enää tutkimaan, koska tapaus on heidän näkemyksensä mukaan selvitetty kaikin puolin. Arosuota tapaus tuntuu kiinnostavan ja toimisto ottaa sen tutkittavakseen. Miehet alkavat kaivella tapausta ja pyytävät alkuun Arosuon poliisituttavilta siihen liittyvät asiakirjat. He käyvät puhuttamassa tapahtumapaikan tuntumassa asuvia todistajia, tekijää itseään sekä tiliotteesta löytyvien nimien avulla myös Marcon ystäviä. 

Lukijalle ei ole yllätys, että sitkeä työ alkaa tuottaa tuloksia. Käy myös ilmi, että tapauksen kaivelu on jokseenkin vaarallista. Jälleen Juho on toimiston väestä se, joka joutuu ihan fyysiseen vaaraan tapauksen selvittelyssä.

Tuttuun tapaan myös Juhon naisystävällä Helillä on meneillään oma tutkimuksensa, johon Juho joutuu osallistumaan. Niinpä on alkuun vaikea tietää, kumpaan tapaukseen Juhoon kohdistuvat yllättävät uhkaavat tapahtumat liittyvät. Myös Hämeenlinnan poliisi kiinnostuu Arosuon toimistosta aiempaa aktiivisemmin.

Koskisen dekkarit ovat melko lupsakoita, vaikka kiperiä tilanteitakin aina on. Mukana on leppoisaa huumoria, joka kohdistuu milloin mihinkin yhteiskunnalliseen tai paikalliseen kaupunkipoliittiseen ilmiöön.

Lupsakka ja leppoisa ovat adjektiivit, jotka tulevat viimeisten joukossa mieleen Marko Kilven Undertaker-sarjasta! Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kolme osaa eli Kuolemantuomio - Undertaker 1, Kuolemanenkeli – Undertaker 2 ja viimeisin tänä keväänä ilmestynyt Kuolemanlaakso – Undertaker 3. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, Kilvellä ei ole aivan yhtä tarkkaa suunnitelmaa sarjan lopullisesta pituudesta, mutta puhetta on ollut, että ainakin kuusi osaa siihen tulee, kenties enemmänkin. Joka tapauksessa kirjasarjan perusidea syntyi kertarysäyksellä.

Undertaker-sarja eroaa yllä esitetyistä monella tavalla. Yksi keskeisimpiä eroja mielestäni on, että tätä sarjaa kannattaa ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä ja aloittaa alusta. En oikein osaa kuvitella, mitä kirjasta saisi ylipäätään irti, jos aloittaisikin vaikka tästä kolmannesta. Mutta toki niinkin saa tehdä, ei sillä. Mutta ei kannata.

Sarjassa on nimittäin tarina, joka jatkuu useine rönsyineen kirjasta toiseen. Joitakin juonihaaroja saadaan ainakin väliaikaisesti solmittua nippuun, mutta ne saattavat lähteä ennalta arvaamatta rönsyilemään uudelleenkin.

Hautausurakoitsija Jarmo Kivi on edelleen erikoisimpia dekkaripäähenkilöitä, johon olen lukijaurani aikana törmännyt. Hautaustoimiston pyörittäminen on mitä parhain peitetoiminta rankalle rikolliselle toiminnalle. Kivi ei totisesti vähästä hätkähdä eikä häikäile. Kilpi on myös onnistunut lisäämään tarinan kierroksia kirja kirjalta, mikä tuntuu melkoiselta tempulta, kun missään vaiheessa ei ole mitään leppoisaa ollut lähimaillakaan.

Kuolemanlaaksossa avataan aiempaa enemmän Kiven menneisyyttä ja kerrotaan hänen aikaisemman perheensä kohtalosta. Itse asiassa kirjan nimi viittaa ainakin tähän juonihaaraan. Sen sijaan Kiven kytköksiä Saksaan ja Saksan poliisissa työskentelevään pomoonsa (?) ei avata yhtään lisää, vaan oikeastaan ne vain vilahtavat jossain vaiheessa.

Kiven vaikeudet jatkuvat ja pahenevat. Arkkivihollinen Rundi on onnistunut pääsemään hänen jäljilleen ja pelottavan liki. Häikäilemätön rikollinen uhkaa paitsi Kiveä myös tämän perhettä. Kiven käsiin päätynyt miljoonan arvoinen huumelasti pitäisi kiireesti muuttaa rahaksi, tai Rundin Kiven perään usuttamat tappajat tekevät miehestä perheineen selvää. Kiven onni tuntuu kääntyvän, ja tilanne karkaa käsistä kriittisellä hetkellä krematoriossa.

Mutta Kivi on kova kuin kivi eikä viimeistä sanaa ole vielä sanottu. Miehellä on hihassaan odottamattomia salaisia aseita. Otteet muuttuvat yhä kovemmiksi, eikä uuden kilpimiehen Tuomaksen hermo tahdo kestää. Ihmisten, olkoonkin rikollisten, tappaminen on hänelle liikaa. Lisäksi Tuomakselle alkaa valjeta, mikä oli Kiven osuus hänen veljensä itsemurhassa. Tuomas haluaa lopettaa, mutta miten se onnistuisi? Kiven pettäminen olisi valtava riski.

Kuolemanlaakso päättyy vielä karmivampaan koukkuun kuin edelliset osat. On se mahdollista, uskokaa pois. Ylipäätään tätä dekkaria lukee silmät pyöreinä ja hiukset pystyssä!

Seppo Jokinen: Rottasankari
CrimeTime 2019. 368 s.

Jarkko Sipilä: Uhripeli
CrimeTime 2019. 300 s.

JP Koskinen: Toukokuun tuonen kukata
CrimeTime 2019. 280 s.

Marko Kilpi: Kuolemanlaakso – Undertaker 3
CrimeTime 2019. 350 s.

Kaikki arvostelukappaleita.

Marko Immonen: Kostonhautoja

Lahtelaisen ekonomi Mika Liinan elämä tuntuu olevan kohtalaisen mukavasti järjestyksessä. Lapsuudenkaveri Jarkon kanssa perustettu tietoturvafirma on menestynyt mainiosti. Oma poika Juuso opiskelee oikeustieteellisessä ja on jo aloittanut hänkin isän ja kummisedän firmassa työskentelyn. Juuson äiti on kuollut pojan ollessa parivuotinen, eikä uutta rakkautta ole Mikan elämään löytynyt, mutta hyvin sujuu näinkin.

Eräänä myöhäissyksyn iltana Mikan maailma kuitenkin romahtaa. Juuso on pahoinpidelty rajusti baari-illan jälkeen. Tajuton poika kiidätetään Helsinkiin operoitavaksi. Onko Juusolla aivovamma? Onko poika mahdollisesti halvaantunut? Tapahtunutta alkaa selvitellä rikoskonstaapeli Jukka Sirén, joka ei Mikan mielestä tunnu saavan oikein mitään konkreettista aikaan. Kuka teki tämän hänen pojalleen? Miksi Juuso ei muista mitään viimeisestä vuorokaudesta ennen pahoinpitelyä? Ja miksi poika tuntuu suhtautuvan isäänsä niin penseästi, jopa vihamielisesti?

Mika käy poikansa asunnolla Helsingissä ja löytää hämmästyksekseen sieltä oman firmansa papereita. Juuso näyttää tehneen omin lupineen joukon kauppoja Luxemburgissa sijaitsevan yhtiön kanssa. Mihin Juuso on tarvinnut rahaa? Mika on aikanaan hankkinut Juusolle asunnon Lahdesta, mutta kun poika on aloittanut opiskelut Helsingissä, tämä on vuokrannut sen. Nyt asunnossa majailee kummallinen kaksikko, Emma ja Roni. Mikä ote heillä on Juusosta? Ainakaan he eivät maksa vuokraa asunnostaan. Liittyykö kuvioon huumeita?

Entä mistä kummasta ilmestyi valtavankokoinen korsto, joka löi ja potki Juusoa Lahden kadulla? Joku vaalea nainen houkutteli Jarkon ulos baarista kesken illan. Kuka nainen oli? Poliisikaan ei ole aivan toimeton, vaan onnistuu jäljittämään silminnäkijöitä. Näiden vihjeiden perusteella Mika pääsee omituisen Havanna-jengin jäljille. Kuvioon tuntuu liittyvän Maken korjaamo -niminen yritys Nastolassa, eikä Mika malta olla lähtemättä kohtalokkaalle tutkimusreissulle yön pimeydessä.

Kuulostaako tapahtumatäyteiseltä jännitysromaanilta? Kyllä vain, ja kaiken lisäksi yllä kuvaan ylimalkaisesti vasta Marko Immosen kolmannen teoksen Kostonhautoja alkuasetelmaa! Mika selvittelee siis poikansa pahoinpitelyn tekijää ja tämän motiiveja, ja syyllinen motiiveineen näyttääkin selviävän – yhä uudelleen. Vedenpitäviltä vaikuttavat todisteet viittaavat vuoron perään kaikkiin Mikan ja Juuson lähipiiriin kuuluviin luottohenkilöihin. Siltoja palaa ja välejä katkeaa yhä kiihtyvään tahtiin, ja miehet ovat yhä enemmän hämmennyksissään.

Hämmennyksissään on jälleen lukijakin, hyvällä tavalla siis. Kuvio näyttää ratkeavan yhä uudelleen, mutta kun sivuja on vielä tuhti nippu jäljellä, on selvää, että Immosella on vielä jokin tai pikemminkin joitakin yllätyksiä varattuna. Lukija pääsee seuraamaan myös toista juonilinjaa, joka liittyy Ruotsiin ja samaiseen Juuson johdannaiskauppoihin liittyvään luxemburgilaisyhtiöön ja sen mystiseen johtaja Araan. Juonilinjat yhdistyvät oikeaoppisesti ennen pitkää, ja loppurytinät käydään Suomessa.

Kuten kahdessa aiemmassakin trillerissään Immonen kirjoittaa jälleen lyhyitä lukuja ja tekee taitavia leikkauksia kohtauksesta toiseen. Lukemattomia kertoja henkilöt jäävät pirullisen jännittävään tilanteeseen, kun kerronta heittääkin lukijan aivan toisaalle. Kaikkia käänteitä ei selitetä auki sen kummemmin, vaan henkilöiden pariin palataan ehkä tovi tai pari myöhemmin. Kuitenkin koko ajan tuntuu tapahtuvan jotain, välistä paljon samaan aikaan eri paikoissa. 

Henkilöitäkin on jälleen runsaan laisesti, joten lukija joutuu välillä pinnistelemään pysyäkseen vauhdikkaissa käänteissä mukana. Loppuun asti joutuu myös miettimään, kehen kirjan nimellä oikein viitataan. Kuka on kostonhautoja, pirullinen hämähäkki, joka kärsivällisesti vaanii saalistaan seittinsä keskuksessa ja nauttii katsellessaan uhrinsa rimpuilua verkon säikeissä?

Marko Immonen: Kostonhautoja
Myllylahti 2018. 423 s.

Arvostelukappale.

Mika ja Juuso Liina tavataan uudelleen Marko Immosen syksyllä 2019 ilmestyvässä trillerissä Syntien perukirja.

Marko Immosen aiemmat teokset:

Kuoleman koeaika (2016, Myllylahti)
Murhapaikanhakijat (2017, Myllylahti)

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

Suomen dekkariseura myönsi ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2018 unkarilaiselle Vilmos Kondorille Budapest Noir -sarjasta. Palkintoperusteluissa todetaan sarjasta muun muassa näin: ”Kirjat ovat myös mitä ajankohtaisimpia seurattaessa Unkarin nykykehitystä. Ne osoittavat, miten tarpeellista on tuoda esiin asioita, joista päättäjät haluavat vaieta. Kondor kuvaa Unkarin tärkeitä historiallisia vaiheita tavalla, jollaiseen ei maassa ole aiemmin rohjettu tarttua.”

Jokseenkin myöhäisherännäisenä tulin tarttuneeksi tähän todella kiinnostavalta kuulostavaan sarjaan vasta, kun löysin sen aloitusosan äänikirjaversiona. Toivottavasti koko sarja tulee vielä äänikirjoiksi, sillä ainakin Budapestin varjot maistui mainiolta äänikirjana.

Sarjan päähenkilö on Zsigmond Gordon -niminen sanomalehden rikostoimittaja, joka on jossain vaiheessa asunut pitkään Yhdysvalloissa. Tähän ajanjaksoon Gordonin elämässä viitataan lyhyesti useaan otteeseen, mutta muilta osin miehen menneisyys jää pitkälti hämärän peittoon. Gordon ei vähästä hätkähdä, ja hän suhtautuu työhönsä tinkimättömän kunnianhimoisesti. Rikostoimittajana hänellä on suorat suhteet poliisilaitokselle, ja hän saa usein ensimmäisenä vihjeen mahdollisista juttuaiheista.

Budapestin varjot sijoittuu vuoden 1936 syksyyn. Vahvasti Natsi-Saksaan ja fasistiseen Italiaan päin kallistunut pääministeri Gyula Gömbös on juuri kuollut, ja myös lehdistön kiinnostus suuntautuu valtion politiikkaan ja pääministerin hautajaisiin. Samaan aikaan syrjäiseltä sivukadulta löytyy nuoren juutalaisnaisen ruumis. Tunnistaminen ei ole helppoa, koska naisen käsilaukusta on tyhjennetty kaikki paitsi juutalaisten rukouskirja. Paikalle hälytetty Gordon kuitenkin tajuaa nähneensä vain pari tuntia aiemmin saman naisen valokuvan korkea-arvoisen poliisin työpöydän laatikossa. Eikä kyse ole ollut mistään viattomasta muotokuvasta.

Viranomaisia ei naisen kuolema tunnu kiinnostavan vaan se halutaan luokitella valitettavan tavalliseksi itsemurhaksi. Mutta Gordonia naisen kohtalo ei jätä rauhaan. Kuka tämä oli, miten hänen provosoiva alastonkuvansa oli päätynyt poliisin laatikkoon, miksi hän kuoli niin kuin kuoli? Gordon saa nopeasti huomata, että asian kaivelu ei ole lainkaan turvallista hänelle itselleen eikä hänen läheisilleen. Kuvioon on selvästikin sekaantunut palkkamurhaajia ja hyvin vaikutusvaltaisia ihmisiä, jotka eivät kaihda käyttää väkivaltaa pyrkiessään omiin päämääriinsä.

Zsigmond Gordon elää poikkeuksellisen modernissa avosuhteessa naisystävänsä Krisztinan kanssa. Nuori nainen on päämäärä- ja uratietoinen graafikko, joka ei paljoa kysele miesystävänsä mielipidettä tärkeissä päätöksissään mutta joka empimättä auttaa tätä, kun tarve vaatii. Gordonin isoisä Mór on eläköitynyt kunnanlääkäri, joka viihdyttää itseään läheistensä kauhuksi kehittelemällä uusia marmeladireseptejä. Ukko Mór on hänkin tarpeellinen tuki Gordonille tämän ensimmäisen tapauksen tiimellyksessä. Mihinkään viralliseen sairaalaan mies ei nimittäin suostu menemään haavojaan paikkauttamaan.

Tyylilajiltaan Budapest Noir -sarja on siis nimensä mukaisesti kovaksikeitettyä dekkaria. Budapestin pimeät ja synkät puolet ovat sen näyttämöä. Gordonin tutkima juttu vie hänet prostituoitujen, parittajien, laittomien nyrkkeilyotteluiden, vedonlyöjien ja muiden alamaailman toimijoiden sekaan. Toki sen lonkerot ulottuvat yhteiskunnan tukipylväisiinkin, mikä osoittaa järjestelmän mädännäisyyden. Fasismin synkkä ote Euroopasta ja Unkaristakin huokuu tarinasta myös ja antaa teoksen tunnelmalle lisätummuutta. Budapestin varjot ei siis ole mikään hyvän mielen dekkari, eikä sitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan.

Vilmos Kondor: Budapestin varjot (Budapest Noir)
Suom. Tähti Schmidt.
Tammi 2012.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 7 h 34 min.

Äänikirja Storytel.