Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja #nuortenkirjatorstai

Jokainen kirja on totuus ja valhe.

Anne Leinosen fantasiaromaanipari Kirjanoita ja Noitakirja on käytännössä yksi teos jaettuna kahdeksi kirjaksi. Kirjanoidassa alkanut tarina jatkuu suoraan Noitakirjassa, ja muutamilla alkusivuilla on vain niukkoja vinkkejä aiemmista tapahtumista helpottamaan niitä lukijoita, jotka ovat Kirjanoidan lukeneet jo jokin aika sitten. Onneksi tajusin tämän hyvin nopeasti aloitettuani aivan virheellisesti tarinan keskeltä eli Noitakirjan alusta. Mitään vahinkoa ei päässyt tapahtumaan, vaan hankin Kirjanoidan käsiini ja aloitin koko tarinan alusta.

Jokseenkin suoraan asiaan mennään Kirjanoidassakin. Helby-nimisessä kaupungissa, jossa on hämmentävän tutunkuuloisia paikannimiä, seitsemäntoistavuotias Aura päättää isänsä ja tarmokkaan Inge-tätinsä vastustuksesta huolimatta lopettaa takkuavan lukion kesken ja koettaa löytää jotain mielekästä tekemistä. Lukiosta hän kaipaa vain parhaan ystävänsä Silken seuraa, mutta onneksi yhteyttä voi pitää, vaikkei päivisin puuhailekaan samoissa askareissa. Harmi kyllä työpaikan löytäminen osoittautuu paljon vaikeammaksi kuin Aura on kuvitellut.

Aura huomaa, että hänellä on erikoinen kyky nähdä eri puolilla kaupunkia outoja välähdysmäisiä näkyjä jostain toisenlaisesta todellisuudesta. Esimerkiksi Ekbergin kahvilan edessä hän näkee raitiovaunun, johon menee ihmisiä, vaikka hän on täysin varma, ettei Bulevardilla ole eikä ole koskaan ollutkaan raitiotietä. Ei ihme, että tytön olo tuntuu hieman epävakaalta. Koettaessaan saada ilmiöstä tolkkua hän alkaa merkitä Helbyn kartalle paikkoja, joissa hän näitä välähdyksiä näkee.

Sitten Bulevardilla joku koettaa varastaa Auran repun ja paikalle rynnistää mukavannäköinen ja -oloinen Pyry. Aura löytää takaisin saamastaan repusta kutsun työpaikkahaastatteluun MUT:iin eli Menetettyjen unelmien taloon. Siellä Aura tapaa Raisan, ja hänen koko elämänsä muuttuu. Raisa kertoon tunnistaneensa Aurassa kirjasieluisuuden ja siksi pestanneensa tämän töihin kahvilaan ja sen alle kätkettyyn salaiseen kirjastoon.

Kirjasieluisuus on kuin siipipari selässä tai jättiläisen saappaat, joilla harppoa peninkulma kerrallaan. Kolmas silmä ja taito katsoa menneeseen. Voima ja mahdollisuus yhdessä paketissa.

MUT:n alle kätkeytyvä valtava kirjastolabyrintti on Auralle melkoinen kokemus, sillä Helbyssä ei ole painettuja kirjoja. Niitä ei ole kielletty tai muuta vastaavaa, vaan Helbyn ilmanalassa on liikaa informaatiotekniikkaan liittyvää sähköä, joka tuhoaa kaiken paperin. Pahvikortit ynnä muu selluloosapohjainen tavara on vähintäänkin pinnoitettu muovilla, ja tarinat nautitaan sähköisinä tai äänitiedostoina.

Aura sulki silmänsä ja haisteli ilmaa. Paperista nousi pehmeä, tumma tuoksu, joka täytti sieraimet ja poskiontelot. Se oli ihan omanlaisensa, eikä Aura ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa. Kirjat seisoivat rivistöissään valmiina luettaviksi ja koettaviksi. Ne kuiskuttelivat sisällään olevia tarinoita: Seikkailuja, tragedioita, komedioita, runoja… elämyksiä kenen tahansa tartuttavaksi. Jos vain uskaltaisi tarttua niihin, vastata niiden seireenikutsuun.

Raisan paljastaa, että Aura on noita kuten hän itsekin. Helbyssä taikominen tapahtuu kirjojen ja niiden sisältämien tarinoiden avulla. Kun tarinan kulloiseenkin tarkoitukseen sopivaa palasta käytetään taikaan, se katoaa ja koko kirja saattaa tuhoutua. Ei siis ihme, että harvinaiset kirjat ovat mittaamattoman arvokkaita ja haluttuja.

Paperikirjan fontti oli pieni ja koukeroinen, ja paperi tuntui sormiin niin hienolta! Ja se tuoksui erikoiselta, vähän tunkkaiselta ja luotettavalta. Aura nuuhkaisi sivuja läheltä ja ihmetteli vienoa aromia. Sen täytyi olla painomusteen tuoksu.

Raisalta ja muilta salaperäisen kirjaston noidilta Aura oppii nopeasti paljon uutta kotikaupungistaan ja sen olemuksesta. Helby on toisessa todellisuudessa sijaitsevan Helsingin rinnakkaiskaupunki. Todellisuuksien välillä on yhdistäviä aukkoja, jotka Aura poikkeuksellisesti pystyy aistimaan. Tämä liittyy hänen noitaolemukseensa, joka on harvinaisen voimakas, ainakin muiden noitien mukaan.

Kaupungit kuitenkin eroavat toisistaan monin ratkaisevin tavoin. Suurin ero on, että Helbyssä kehäkolmosen pohjoispuoli on epävakaata villiä Joutomaaksi kutsuttua erämaata, jollaiseksi se muuttui Auran yksivuotissyntymäpäivänä tapahtuneessa onnettomuudessa. Samassa yhteydessä Auran äiti katosi Nuuksiossa, joka on nykyään myös vaarallinen paikka.

Aura on luonnollisesti hämillään kaikesta kuulemastaan. Kotonakaan asiat eivät ole aivan tolallaan. Tukholmasta tullut ja Auran ja isän luo asettunut Inge-täti päsmäröi koko perhettä avoimesti, eikä Auran äitiä alati ikävöivä isä saa juuri mielipiteitään esille. MUT kirjastoineen ja ennen kaikkea Pyry vetävät Auraa puoleensa magneetin tavoin. Pystyisikö Raisa kertomaan, mitä hänen äidilleen oikein tapahtui? Vieläkö äiti on elossa? Liittyikö Joutomaan synty jotenkin noitiin? Mitä Nuuksion alkumetsä kätkee sisälleen? Entä miten kaikki oikein liittyy Auraan itseensä?

Helbyn noitayhteisö on kovin hajanainen ja epäsopuisa, mutta Raisa tuntuu nauttivan kohtalaisen laajaa kunnioitusta. Toisaalta moni noita havittelee hänen kirjastoaan. Kaikki noidat, eritysesti Raisan sisko Selma kannattajineen, sen sijaan himoitsevat salaperäistä Noitakirjaa. Sen haltijalla olisi hallussaan kaikki tieto, jota noidat tarvitsevat.

Selvää on, että Auralla on keskeinen osuus Noitakirjan etsimisessä. Se osoittautuu hengenvaaralliseksi tehtäväksi ja panoksena on viime kädessä koko Helbyn olemassaolo. Seikkailu vie Auran ystävineen Helsinkiin, Joutomaalle ja lopulta Nuuksion sydämeen, ja joka puolella häntä vaanivat vaarat hiekkamadoista lupuksiin.

Pinnalta katsoen romaanipari on siis rakennettu hyvinkin perinteisistä aineksista. On puoliorpo tyttö, jolle on etukäteen määrätty tehtävä, johon liittyy maailman pelastaminen hyvän ja pahan taistelun tuoksinassa. Onneksi sankarittarella on apunaan paitsi taikakeinoja myös ystäviä.

Omanlaisensa kirjaparista tekee kuitenkin kirjojen ja lukemisen osuus kaikessa. Kuten jo yllä kuvasin, kirjat ovat Helbyssä erittäin harvinaisia ja niissä on noitien käsissä taikavoimia. Aura on aina rakastanut tarinoita, ja kirjat vetävät häntä puoleensa vastustamattomasti. Tekstiin on ujutettu runsaasti suoria viittauksia toisiin kirjoihin ja tarinoihin, ja esimerkiksi Edgar Allan Poen Korppi-runolla on keskeinen osuutensa tarinassa ja sen käänteissä.

Kirjojen lopusta löytyvät luettelot sekä tekstissä nimetyistä kirjoista että tarinassa muuten sivutuista teoksista. Lukulistat on siis lukijaystävällisesti laadittu kiinnostuneille valmiiksi. Suorien viittausten lisäksi tarinaan on upotettu koko joukko muitakin viittauksia tunnettuihin teksteihin. Riemastuin joka kerta, kun koin välähdyksen eli törmäsin tuttuun aihelmaan jostakin toisesta lukemastani teoksesta (aivan kuin Aura näkee Helsinkiin jossakin Helbyn kadunkulmassa!). Aivan mahtavaa! Loppuratkaisu on myös oivallinen antaessaan lukijalle oman oivaltamisen ilon. Koko tarina on kirjojen, lukemisen ja kirjallisuuden ylistystä, mutta hienovaraisesti vaikkakin vaikuttavasti toteutettuna. Peukutan!

Kenelle sitten Kirjanoita ja Noitakirja sopivat? Kaikille fantasian ja kirjallisuuden ystäville, tietysti. Ne on mitä ilmeisimmin suunnattu nuorille aikuisille lukijoille, mutta peruskoulun ylimpien luokkien himolukijat pitänevät näistä myös. Erityistä herkkua nämä ovat lukioikäisille lukuharrastajille ja yliopistojen kirjallisuuden opiskelijoille, jotka voivat mukavasti testata omaa lukeneisuuttaan hyvän tarinan lomassa.

Mahdotonta on jälleen asettaa mitään yläikärajaa, sillä ennakkoluuloton lukija löytää näistä monenlaista mielenkiintoista. Loppuihin sijoitetut kirjalistat kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Ilokseni löysin niistä sekä monia jo luettuja mutta myös lukemattomia teoksia. Valitettavasti en tunne Helsinkiä ihan niin hyvin kuin toivoisin, sillä uskon, että paikallistuntemus tuo vielä oman tasonsa lukunautintoon.

Anne Leinonen: Kirjanoita
WSOY 2017. 228 s.

Ostettu.

Anne Leinonen: Noitakirja
WSOY 2018. 225 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Tulossa:

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 24.5.2018
Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 31.5.2018

Sini Helminen: Veden vallassa #nuortenkirjatorstai

Kun aloittelin tätä #nuortenkirjatorstai-projektiani, vähän haaveilin, että lukisin myös kaikki aiemmat osat sarjoista, joista tänä vuonna julkaistaan uusi osa. Karu totuus on, että sitä ajatusta en kykene toteuttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Monenlaista muuta lukuprojektia on menossa myös, ja työ ja muu elämäkin pitäisi sivussa hoitaa.

Tähän loppukevään rutistukseen osui perätysten kaksi sarjaa, jotka kaikesta huolimatta luin ja aion lukea kokonaan. Anne Leinosen kirjaparista Kirjanoita (WSOY, 2017) ja Noitakirja (WSOY, 2018) ei kannata koettaa lukea vain jälkimmäistä osaa, sen tajusin oikeastaan jo Noitakirjan alkusivuilta. Tarina on saumatonta jatkoa aloitusosasta, ja oikeastaan kyseessä taitaa olla kahdessa osassa julkaistu yksi teos. Niinpä oli kirja jätettävä hetkeksi odottamaan, että divarista tilattu Kirjanoita saapuisi.

Jouten ei tarvinnut postia odotella, sillä pääsin jatkamaan Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan lukemista. Viisaasti pyysin kustantamo Myllylahdelta molemmat sarjan aiemmin ilmestyneet osat jo hyvissä ajoin ennen kolmannen osa Veden vallassa ilmestymistä. Aloitusosa Kaarnan kätkössä ilmestyi vuonna 2016 (kirjasta ilmestyi vastikään toinen painos) ja seuraava osa Kiven sisässä viime vuonna. Sarja on suunniteltu neliosaiseksi, joten ensi vuonna ilmestynee viimeinen osa.

Olenpa iloinen, että luin kaikki kolme osaa ja kohtalaisen lyhyen ajan kuluessa, kaksi viimeisintä ihan peräjälkeen. Väkiveriset on tosin poikkeuksellinen sarja siinä mielessä, että se osat ovat aivan aidosti itsenäisiä. Ne voi siis lukea missä järjestyksessä tahansa, ja vaikka lukisi vain viimeisimmän, saisi siitä todennäköisesti irti lähes saman kuin edelliset osat lukenut lukijakin.

Väkiveriset-sarja edustaa niin sanottua reaalifantasiaa, jossa ihan realistisen arjen keskellä tapahtuu asioita, joita olemme tottuneet pitämään fantasian tai sadun tapahtumina. Helminen on vielä valinnut aiheekseen reippain ottein raikastetun suomalaisen kansanperinteen ja teemoikseen nykynuorten pulmat, ja lopputulos on herkullinen. Jokaisessa osassa on kehyksenä eri elementti, kuten kirjojen nimistäkin voi päätellä.

Samaten päähenkilöt vaihtuvat kirjoittain. Kaarnan kätkössä -teoksen päähenkilö on vastavalmistunut ylioppilas Pinja Oksanen, Kiven sisässä päähenkilö on Minecraftiin uppoutunut yläkoululainen Pekko Stenvall ja Veden vallassa, jonka elementti on vesi, päähenkilö on kasiluokkalainen Mari Aaltonen. Ensimmäisen ja kolmannen romaanin tarinat kietoutuvat kutkuttavasti yhteen, mutta miten kuvio jatkuu tulossa olevassa romaanissa, on ainakin minulle täysi arvoitus.

Myös tapahtumapaikat vaihtelevat. Pekko perheineen muuttaa kirjan alussa Helsinkiin Kallioon ja metrotunneleilla on tapahtumissa merkittävä osuus. Pinjan kokemat seikkailut sijoittuvat Helsingin puistoihin ja metsiin Lahden tienoille, ja Sinin koti sijaitsee sekin Lahdessa Vesijärven rannalla.

Tarinoita yhdistävänä tekijänä on kapinallinen sinipiika Tuulia, jonka tehtävänä on kaitsea niin sanottuja puoliverisiä tai puolikkaita, jotka ovat heräämässä siihen, mitä oikeastaan ovat. Tavallisten suomalaisten eli kalevalaisten tai Kalevan tyttärien ja poikien keskuudessa näet elää väen edustajia. Jos väen ja kalevalaisten veret sekoittuvat, syntyy puolikkaita, joiden väkiominaisuudet alkavat herätä ja paljastua kantajilleenkin vasta murrosiässä.

Pinjalla on ollut syntymästä asti selässään paksu kaarnamainen arpikudos, jota on koetettu tuhoisin seurauksin aikanaan kirurgisesti poistaakin. Pinja on äitinsä suvun puolelta metsänneito. Vuorelainen Pekko huomaa uuteen kouluun tullessaan, että hän osaa halutessaan muuttua huomaamattomaksi kuin betoniseinä. Mari taas järkyttyy pahanpäiväisesti, kun hänen jalkoihinsa alkaa uimahallin suihkussa kasvaa suomupeite. Ei ole vaikea arvata, että Mari on puoliksi, ja jälleen äitinsä puolelta, vedenneito.

Tuulia-sinipiian elementti on tuuli, jota hän pystyy hallitsemaan ainakin pienimuotoisesti. Jokainen kirjojen päähenkilöistä tutustuu myös Tuuliaan samoihin aikoihin kuin väkiominaisuudet alkavat nostaa heissä päätään. Tuulian ilmestyminen säikäyttää ja ärsyttääkin Pinjaa, Pekkoa ja Maria, mutta jokaiselle on tästä parantumattomasta näpistelijästä ja tuittupäästä korvaamatonta apua, kun vaikeudet alkavat toden teolla vyöryä heidän elämäänsä. Jokaisen päähenkilön henki on useaan otteeseen vakavasti uhattuna, eli kunnon seikkailuja on tarjolla.

Veden vallassa -romaanin Mari ei viihdy koulussa. Ei ihme, sillä tyttöä kiusataan siellä järjestelmällisesti. Kun yläkoulu alkoi, naapurissa asuva Jessika muuttui yhdessä yössä parhaasta ystävästä pahimmaksi piinaajaksi. Tilannetta ei helpota yhtään, että Marin yksinhuoltajaisä uskoo avoimesti maahisiin ja muihin kansanperinteen taruolentoihin ja myös kertoo sen jokaisessa mahdollisessa välissä. Outoa isää pilkkaavat muut aikuisetkin, joten ei ihme, että aranoloinen Mari on koulussa äänekkäimpien hampaissa. Kaiken huipuksi Marin salainen rakkaus Vilho alkaa seurustella Jessikan kanssa.

Jotta malja ei jäisi vajaaksi, Mari huomaa yhtenä kurjana iltapäivänä kylvyssä, että hänen sääreensä on ilmestynyt suomu. Ilmiö toistuu voimakkaana seuraavan kerran, kun luokalla on liikuntatunnilla uintia. Sääret peittyvät kauniisiin hopeanhohtoisiin suomuihin! Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Onneksi sinipiika Tuulia ilmaantuu kuin kutsuttuna paikalle. Vaikka sinipiika on oikullinen ja arvoituksellinen, on hänestä tiukan paikan tullen paljon apua.

Lukija alkaa aavistella, mitä on tapahtunut Marin kymmenen vuotta sitten kadonneelle äidille, jota isä edelleen epätoivoisesti kaipaa. Virallisen selityksen mukaan Meri Aaltonen hukkui. Siinä on looginen selitys, miksi isä ei halua Marin uivan aivan talon tuntumassa sijaitsevassa Vesijärvessä. Järvi kuitenkin vetää Maria vastustamattomasti puoleensa, eivätkä edes Tuulian kryptiset varoittelut vaarallisesta vedenneitoja vaanivasta näkistä auta. Kun isä on taas kerran häipynyt saaliittomillle kalareissuilleen ja muutenkin Maria ahdistaa, hän päättää uhmata kaikkia kieltoja ja varoituksia ja mennä uimaan omaan kotirantaan.

Marin ensimmäinen sukellus pinnan alle uudessa olomuodossaan on huumaava kokemus. Vedenalainen maailma on salaperäinen, kiehtovan houkutteleva mutta myös pelottava ja vaarallinen. Ensikosketus siihen on koitua Marin kohtaloksi, sillä valitettavasti Tuulian puheet näkistä eivät ole olleet pelkkää höpinää. Mari saa siis peräänsä näkin, joka ei kaihda keinoja houkutellessaan nuoria neitoja vedenalaisen piilopaikkansa ruokakomeroihin.

Koulussa ja kotona Marin vaikeudet jatkuvat, joten ei ihme, että hän palaa kaikesta huolimatta vielä Vesijärveen ja haluaa selvittää, keitä sen syövereissä oikein asuu ja miten hän itse siihen kaikkeen liittyy. Ihan kaikkea selville saamaansa hän ei olisi lopulta halunnutkaan koskaan tietää, sen Mari joutuu itselleen myöntämään. Hän joutuu myös tekemään isoja päätöksiä, joiden seuraukset koskevat muitakin kuin vain häntä itseään. 

Entä kumpi kiehtoo lopulta Maria enemmän, nutturapäinen ja harmaasilmäinen soittajapoika Vilho vai kuumottavan hyvinmuodostunut vedenpoika Kymi, joka haluaisi hänet puolisokseen? Yhtä kaikki asiat alkavat vähitellen asettua ainakin jotenkuten uomiinsa niin maalla kuin pinnan allakin.

Hyvä kirjallisuus tarjoaa monia erilaisia lukutasoja ja tulkintavaihtoehtoja, niin Helmisen Väkiveriset-sarjakin. Tarinat voi huoleti lukea viihdyttävinä fantasiaseikkailuina, joissa on aimo annos reipasta, jännittävää toimintaa ja mausteena ripaus kuumaa eroottista latausta sekä huumoria. Toisaalta ne voi lukea myös nuorten identiteetin etsinnän ja kasvukipuilun kuvauksina, joissa fantasiaulottuvuus toimii vertauskuvallisena elementtinä. Mikä tapahtuu ’oikeasti’ ja mikä on päähenkilöiden mielikuvitusta, jää lukijan itsensä päätettäväksi.

Sarjan osien takakansiteksteissä kerrotaan, että ne on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille lukijoille. Tästä olen samaa mieltä. Jo kolmen osan perusteella voi sanoa, että sarja on suunniteltu oivallisesti esimerkiksi koulukäytön kannalta (kun siis ajattelen, että koulun äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena on houkutella oppilaita ja opiskelijoita kirjallisuuden ja lukemisharrastuksen pariin).

Kirjat ovat maltillisen kokoisia, kukin vain vähän yli kaksisataasivuisia, joten järkälemäinen koko ei välttämättä aiheuta pakokauhua tottumattomissakaan lukijoissa. Päähenkilöiden vaihtelu teoksittain ja teosten itsenäisyys avaa koulukäyttöön kivalta tuntuvia mahdollisuuksia.

Samastumispintaa on tarjolla monenlaisille lukijoille. Koko ryhmän ei tarvitse tarttua samaan kirjaan, vaan kokemuksia yhteen vetämällä saadaan aikaan keskustelua teosten teemoista. Jos halutaan, voidaan korostaa kansanperinnepuolta ja perehtyä siihen. (Korostan nyt vielä, että vaikka suomalaista ja kalevalaista kansanperinnettä on kirjoissa hyödynnetty, sitä käytetään todella luovasti ja rohkeasti.) Mahdollisuuksia on vaikka kuinka!

Itse nautin kovasti tämän persoonallisen ja raikkaan sarjan lukemisesta, eikä kai ihme, kuulunhan siihen kohderyhmän osaan ’sitä vanhemmille’! Neljättä osaa odottelemaan…

Sini Helminen: Veden vallassa (Väkiveriset osa 3)
Myllylahti 2018. 239 s.

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
Myllylahti 2016. 220 s.















Sini Helminen: Kiven sisässä
Myllylahti 2017. 230 s.

Kannet Karin Niemi.
Arvostelukappaleita.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Tulossa:

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 17.5.2018
Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 24.5.2018
Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 31.5.2018

Veera Salmi: Saari #nuortenkirjatorstai

Saari sijaitsee Tyynellämerellä Galapagossaarten uloimmassa kolkassa. Sinne on hankala löytää, jollei tiedä, mitä etsii. Sen keskellä on ollut tulivuori, josta on jäljellä laavamuodostelmia ja makeavetinen lampi. Saari on oikea asumaton paratiisi kilpikonnineen, apinoineen ja papukaijoineen. Sinne Hansama on päättänyt perustaa turvapaikan kaltoinkohdelluille nuorille.

Veera Salmen nuortenromaani Saari on aivan kuin Saari, josta se kertoo: vaikeasti tavoitettava mutta kun sinne lopulta on löytänyt, ei sieltä enää haluaisi pois. Ja jos sieltä joutuu pois, kaipaa sinne lopun ikänsä. Näin kävi ainakin minulle. Alku oli hieman kivikkoista. En oikein päässyt jyvälle, millaista tarinaa minulle oltiin kertomassa. Minäkertojia on useita, ja Hansama-niminen kertoja kommentoi ahkerasti tarinaa lukijalle antaen lukuohjeita. Vähitellen huomasin kuitenkin tulleeni imaistuksi kertomuksen syövereihin ja kiintyneeni sen siipirikkoihin henkilöihin. Jännitin heidän puolestaan toivoen parasta mutta peläten pahinta. Kun kirjan sivut alkoivat uhkaavasti huveta, oli sydämeni karrella ja silmissäni petollista sumua.

Salmi ei todellakaan päästä lukijaansa helpolla. Saari on kerrontatyyliltään piristävän erilainen nuortenkirja, mutta samalla pikkuisen vaikeakin. Mietin lukiessani moneen kertaan, että kokematon lukija saattaa luovuttaa alkumetreillä, mikä olisi todella sääli. Jos Saarta, kuten kovasti toivon, luetetaan kouluissa, kannattaa ainakin alkuun opettajan lukea kirjaa ääneen, jotta kaikki varmasti pääsevät mukaan. Sitten se onkin jo menoa!

Hansama on työorientoituneiden vanhempiensa laiminlyömä lapsi, joka jo viisivuotiaana alkoi mielessään kehitellä suunnitelmaa Saaresta. Sinne hän päätti kadota, kunhan sopiva hetki koittaisi. Lopulta Hansama lavastaa oman kuolemansa ja häipyy lopullisesti. Saarelle lähteminen ei kuitenkaan ole mikään helppo projekti, ja Hansama päätyy piileskelemään kaupungin vetoisilla ullakoilla. Ullakkokomeroihin hylättyjä tavaroita korjaamalla ja myymällä hän alkaa koota pääomaa Saari-projektinsa hyväksi.

Ullakolla Hansama myös tutustuu irokeesitukkaiseen Simoniin, joka ajoittain tuuraa lattiankiillotuskoneen ajajaa lentokentällä. Simon vie Hansaman ja joukkoon liittyneen Malalan piiloon Lappiin sukunsa omistamaan entiseen turistihotelliin. Pian joukkoon liittyy myös porukan kolmas jäsen Morris. Kaikille nuorille on yhteistä, ettei heillä ole ollut näkyvissä lainkaan toivoa entisessä elämässään. Ainoa ratkaisu on ollut jättää kaikki ja lähteä Saarelle. Hotelli Mahamor on välietappi tällä matkalla.

Kovinkaan monet varsinaiset juonenkäänteet eivät ole aivan viimeisen päälle realistisia, mutta sillä ei ole niin väliä. Paljon tärkeämpää on tutustua Hansaman, Malalan, Morrisin, Simonin, Edisonin ja Jamalin, Rastaan ja Nonamen tarinoihin ja kohtaloihin. Ne Salmi osaa kertoa niin sydämeenkäyvästi, että sellaiseen harvoin olen törmännyt. Kaikkien lasten ja nuorten kertomukset ovat eri tavoin lohduttomia ja raastavia, mutta silti Saaren yleistunnelma on toiveikas ja jopa kepeä. Koskaan asiat eivät ole niin huonosti, etteikö jotain voisi tehdä tilanteen parantamiseksi. On vain käytävä toimeen! Kaveria ei jätetä, ja iltanuotiolla kerrotaan ja kuunnellaan hyviä tarinoita sekä jaetaan huolia ja murheita.

Saari samaan aikaan on ja ei ole juuri sellainen paikka kuin Hansama on mielessään sitä vuosia mielikuvitellut. Onko erakoituminen kuitenkaan lopulta mikään ratkaisu? Voiko kaiken vain jättää taakseen ja olla piittaamatta mistään? Mikä on Saarelle pääsyn hinta? Näitä kysymyksiä nuoret joutuvat lopulta miettimään ja punnitsemaan tuskallisesti.

Saari ei siis ole aivan helppo nuortenromaani. Hansama antaa loppupuolella muutamia tulkintavaihtoehtojakin lukijan punnittavaksi, mutta yhtä kaikki kokonaisuus on kutkuttava. Toivoisin, että tähän kirjaan malttaisi tarttua mahdollisimman moni lukija. Se sopii yhdessä luettavaksi yläkoulussa (ja kannattaa tosiaan auttaa kokemattomia lukijoita alkuun pääsyssä, se maksaa kyllä vaivan moninkertaisesti). Tämä on oivallinen teos nuorten aikuisten lukijoiden käsiin. Kovasti toivoisin, että myös nuorten vanhemmat lukisivat tämän!

Koulukäytössä Saari on varmasti antoisa. Sen avulla voi käsitellä monenlaisia nuoria koskettavia teemoja. Jo itse tarinassa on paljon pureskeltavaa, samoin rakenteessa ja tyylissä. Salmen kerronta on herkullisesti samaan aikaan koskettavaa ja hauskaa. Tämän hienovireisesti rakennetun jännitteen analysointi voisi olla vaikkapa lukioikäisille lukijoille sopiva pähkinä, samoin Salmen runsaasti viljelemä metakerronta. Miten se vaikuttaa lukukokemukseen?

Veera Salmi: Saari
Otava 2018. 350 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Tulossa:


Sini Helminen: Veden vallassa 10.5.2018

Anne Leinonen: Noitakirja 17.5.2018

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas #dekkaritiistai

Eläkeläisleski ja aktiivinen martta Ellen Lähde on melkoisen epätodennäköinen dekkarisarjan päähenkilö. 58-vuotias entinen kaupungin kartanpiirtäjä asuu idyllisellä Portsan puutaloalueella Turussa. Ellen on päässyt itsenäisen elämän makuun, eikä halua jakaa arkeaan kenenkään kanssa. Asiat tuntuvatkin olevan hyvässä järjestyksessä, kun vuoteen iloja voi harjoittaa sopivin väliajoin itseä tuntuvasti nuoremman Amin kanssa ja kaupunkilounaille ja kulttuuririentoihin käsipuoleen saa nuoruudenystävä Mårtenin aina kun siltä tuntuu.

Ellenillä ovat jalat tukevasti maassa ja sormetkin mieluusti mullassa, sillä puutarhanhoito on hänen lempiharrastuksensa. Eläkeläisenä hän on innostunut ulkomaillekin suuntautuvista puutarharetkistä. Myös keittiössä Ellen on melkoinen velho, ja kuppi kuumaa sitruuna-inkivääriteetä sopii helpotukseksi vaivaan kuin vaivaan.

Eppu Nuotion Ellen Lähteen tutkimuksia -sarja on mainio esimerkki pehmodekkarista, joka hienoisesti kallistuu kulinaristisen dekkarin suuntaan. Ainakin Ellen itse asennoituu elämään ja maailmaan ’hyväntahtoisesti ja usein pilke silmäkulmassa’, kuten pehmodekkari tai kodikas mysteeri (cozy mystery) määritellään Paula Arvaksen ja Voitto Ruohosen Alussaoli murha -dekkaritietokirjassa.

Nuotion sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaksi osaa eli viime vuonna sarjan aloittanut Myrkkykeiso ja ihan vasta painosta putkahtanut kakkososa Anopinhammas. Kirjat on siis ainakin tähän asti nimetty kasvien mukaan. Makuasia on, kuinka nokkelina nimivalintoja pitää, mutta kyllä Nuotio on ainakin näissä kahdessa teoksessa saanut nimille mukavasti monimerkityksisyyttä ja nimikasvit vilahtelevat tarinan tarpeistonakin.

Myönnän, että pehmodekkari ei ole aivan suosikkidekkarilajityyppiäni, vaikka sen edustajia on matkan varrella tullut luettua jonkin verran. Nuotion dekkarituotantoon olen tutustunut myös, ja luettuna on koko Pii Marin -sarja ja uudesta Nuotion yhdessä Pirkko Soinisen kanssa kirjoittamasta taidemysteerisarjasta ensimmäinen osa Nainen parvekkeella. Kakkososa Sakset tyynyn alla odottelee jo lukuvuoroaan sekin.

Myrkkykeison hankin viime kesänä onnekkaasti iltatorilta kiertävältä divaristilta edulliseen hintaan, mutta avaamatta se kuitenkin jäi, kunnes sitten huomasin Eppu Nuotion antamasta haastattelusta, että sen jatko-osa Anopinhammas sijoittuu osin kotipaikkakunnalleni eli Kiskoon. Johan tuli liikettä lukijan niveliin! Kiskoon sijoittuvia dekkareita tai kirjoja ylipäätään ei kovin monia ole. Jos kirjassa kotipaikkakuntani mainitaan, jo se on suorastaan pakote lukea kyseinen teos! Pyysin Anopinhammasta kustantajalta arvioitavaksi, ja kaivoin Myrkkykeison dekkarihyllyni kätköistä luvun alle.

Myrkkykeisossa tutustutaan tietysti Elleniin ja hänen lähipiiriinsä. Naapurissa asuu entinen Neuvostoliitosta loikannut huippupianisti Irina Harmio, jonka lukioikäinen poika Samuel kaipaa Ellenin mielestä huomiota, ruokaa ja jotain järkevää tekemistä. Ellen ja Samuel tutustuvatkin tarinan mittaan, ja siinä sivussa ratkeaa eräs kirjan juonista eli paljastuu, mikä on Irina Harmion menneisyyteen liittyvä synkkä salaisuus. Yksinhuoltaja Silja pienen Pilke-tyttönsä kanssa kuuluu myös Ellenin lähipiiriin.

Varsinainen arvoitus liittyy Mirkka Kairikko -nimisen naisen katoamiseen. Mirkka on melkoinen tehopakkaus, jonka elämä on ollut ainakin pinnalta katsoen täydellisesti hallinnassa. On rivitaloasunto, mies ja pieni tytär, kesäasunto Kemiössä ja väitöskirjakin työn alla. Mutta sitten Mirkka katoaa mökiltä. Onko hän päättänyt jättää miehensä ja lapsensa ja häipyä, vai onko hänelle tapahtunut jotain? Ellen päätyy sattumalta marttatoiminnan kautta hoitamaan Mirkan ja Timon pientä lasta jo ennen kuin Mirkan katoamista huomataan. Hän on siis kuin tilauksesta tapahtumien keskipisteessä. Sattumalta Siljan tuttavalla on mökki aivan Kairikkojen naapurissa Kemiössä, joten sitäkin kautta saadaan tapahtumiin lisävalaistusta.

Poliisit mainitaan vain muutamassa sivulauseessa koko romaanissa, eikä Ellenin toimintakaan nyt mitään varsinaista tutkimista ole. Hän on vain kiinnostunut ympärillään olevista ihmisistä ja heidän toiminnastaan, ja ilkeä ihminen luonnehtisi häntä varmasti uteliaaksi. Samuel hakkeriystävineen hankkii Ellenille niitä tietoja, joita tämä ei ihmisiä jututtamalla saa hankittua. Sitten oikeastaan tarvitaan vain kärsivällisyyttä, jotta syyllinen kypsyy tunnustusvaiheeseen ja kertoo kaiken Ellenille. Arvoitusdekkarin perinteitä toki noudatetaan myös, ja lukijalle ja Ellenillekin esitellään useita eri teoriavaihtoehtoja tapahtumien kulusta, samoin syylliseksi on monia tarjokkaita.

Anopinhampaassa Ellen lomailee puutarhamatkailun merkeissä Espanjassa. Viimeisen matkapäivän majoituspaikassa valmistellaan suomalais-espanjalaisia häitä, joihin Ellenkin kavaljeereineen kutsutaan. Häätunnelma on omituinen, koska tuore anoppi Sirkka Lohenkari suhtautuu ilmeisen torjuvasti poikansa Mikaelin ja Carmenin avioliittoon. Muukaan paikalle saapunut suku ei vaikuta lämpenevän, vaikka Espanja tarjoaa parastaan. Aamulla seuruetta kohtaa järkyttävä uutinen: Sirkka Lohenkari on saanut sydänkohtauksen ja kuollut.

Toiminnan ihmisenä Ellen tarjoutuu jäämään Espanjaan ja auttamaan murheen murtamaa perhettä käytännön järjestelyissä. Yhteyttä pidetään myös syksyllä Suomessa. Mikael ja Carmen ovat joutuneet muuttamaan suunnitelmiaan ja luopumaan ajatuksesta asettua Turkuun. Heikki-isä ei pärjää yksin maatilalla Mynämäellä, vaan nuoret muuttavat ainakin toistaiseksi sinne. Carmen ei viihdy lainkaan pimeässä Suomessa, eikä Heikin ja tämän tilalla asuvan Irma-siskon suora torjunta helpota tilannetta. Elleniä alkaa kiinnostaa perhettä parikymmentä vuotta aikaisemmin kohdannut murhenäytelmä, jossa Sirkan anoppi on menehtynyt upottuaan suohon. Miksi epäonni riivaa Lohenkarien perhettä? Mitä salaperäistä Saara Lohenkarin kuolemaan oikein liittyy?

Ellen siis penkoo Lohenkarien perheen vaiheita. Samaan aikaan Silja on uskaltautunut tekemään Tinder-profiiliin ja löytänyt sen syövereistä mukavan Pekan. Rakkauden huumassa Silja rohkenee tehdä päätöksen oman asunnon hankinnasta. Samuelin ja Sindin lupaavasti alkanut rakkaus saa ryppyjä, kun Sindi ahdistuu aiheellisesti kahvilaan ilmaantuvan miehen tunkeilevasta katseesta ja inhottavista puheista. Lisäksi on vielä Ellenin rakkauselämä, joka saa uutta puhtia…

Murhista huolimatta Ellen Lähteen tutkimuksia -sarja on leppoisaa hyvän mielen luettavaa. Ellen on minusta yllättävän mukava ihminen. Lieneekö osasyynä, että tässä itsekin on piakkoin 58-vuotias, vaikkei eläkkeestä ole toivoakaan enkä totisesti toivo leskeytyväni! Mutta Ellenin elämänasenne on rohkaiseva. Vaikeuksia on jokaisella, mutta niistä voi päästä yli ja eteenpäin. Elämä on mukavaa ja sillä on merkitystä, kunhan vain itse niin haluaa ja toimii.

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso
Otava 2017. 252 s.

Ostettu,

Eppu Nuotio: Anopinhammas
Otava 2018. 254 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät #nuortenkirjatorstai

Olin helmikuussa Kom-teatterin vieraana katsomassa Anneli Kannon romaaniin Veriruusut perustuvaa samannimistä vaikuttavaa näytelmää. Tekstissä kerrotaan vuoden 1918 tapahtumista tamperelaisten tyttöjen näkökulmasta. Tehtaassa pitkää päivää tekevät tytöt ja nuoret naiset päättävät sodan syttyessä värväytyä naiskaartiin. Vaikuttimet vaihtelevat aatteen palosta ja oman surkean tilanteen kohentamistoiveista seikkailun ja näyttämisen haluun. Naiset pukevat jalkaansa housut, ottavat sotanimikseen miesten nimet ja opettelevat ampumaan kivääreillä. Rankka näytelmä päättyy Hennalan vankileirille ja teloituskuopan reunoille.

Intensiivisen näytelmän tunnelma ja tapahtumat nousivat useaan otteeseen pintaan, kun luin Laura Lähteenmäen nuorten aikuisten romaania Yksi kevät. Sen lopusta löytyy aiheesta kiinnostuneille pieni lukuvinkkilista vuoden 1918 tapahtumiin liittyen, mutta Kannon Veriruusuja siinä ei mainita. (Kumpikin huomioni on vain huomio, ei moite tai muunlainen arvolauselma.)

Yhden kevään keskiössä on viiden nuoren tytön porukka, joka on tutustunut tamperelaiselle kenkätehtaalla syksyn 1917 kuluessa. Joukkoa johtaa Kurusta kotoisin oleva määrätietoinen ja lujatahtoinen Linnea vanhimman (ja kauneimman) oikeudella. Tukenaan hänellä on uskollinen pikkusisko Katri. Realistisin ja käytännön asioista parhaiten perillä tuntuu olevan järkevä Bea. Jenny on joukon jatkona lähinnä seuran ja jännityksen vuoksi toisin kuin kiltti Aada, joka on jäänyt hiljattain orvoksi. Isä on kaatunut sodan alkuvaiheissa, eikä Aadalla ole tietoa aikuisten veljiensä tilanteesta. Aadalla ei ole kotia tai muutakaan paikkaa, jonne mennä.

Huhtikuussa 1918 kenkätehdas on sodan takia suljettu ja tytöt päätyvät avaamaan sairaalan kevyesti haavoittuneiden punakaartin sotilaiden hoitoa varten tyhjillään seisovaan porvarishuvilaan. Idea tuntuu uskomattomalta, sillä on tarkoitus, että tytöt käytännössä viidestään Lindan johdolla hoitavat kaikki hoito- ja huoltotyöt. Sairaanhoitajan ja lääkärin on tarkoitus sentään käydä talossa päivittäin. Vain Lindalla ja Bealla on takanaan lyhyt sairaanhoidon kurssi, jonka on vetänyt pari Punaisen Ristin palveluksessa olevaa saman ikäistä tyttöä. Käytännössä kenelläkään heistä ei ole mitään tietoa haavojen hoitamisesta, ja kokemukset ovatkin sitten aikanaan karuja.

Paheneva nälkä, pula kaikista tarvikkeista ja kiihtyvä yhä vaikeammin haavoittuneiden potilaiden tulva ovat näännyttää tytöt niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Taistelumoraalin pitäminen korkealla on vaikeaa ellei mahdotonta. Kun taloon sitten kannetaan poika, joka on tytöille tuttu toveri tehtaalta ja johon ainakin Aada on ollut ihastunut, tilanne kärjistyy kestämättömäksi.

Valkoisten saartorenkaan kiristyessä Tampereen ympärillä tyttöjen sairaala suljetaan ja tytöt päättävät liittyä Tampereen naiskaartin vasta perustettuun toiseen komppaniaan. Teko on uskalias ja kaikin puolin kuohuttava. Rohkeudenpuuskassaan osa tytöistä leikkaa pitkät lettinsäkin housuihin pukeutumisen lisäksi. Selkäänsä he saavat itsensä pituiset kiväärit, joihin ei kovin monta sopivaa panosta tyttöä kohti ole saatavana. Tilanne kaupungissa on ahdistava ja sekasortoinen. Tytöille annetaan vartiointitehtäviä, jotka heistä itsestäänkin tuntuvat absurdeilta. Keitä heidän on tarkoitus vartioida ja mitä he voisivat tehdä tiukan paikan tullen? Entä kuka oikeasti edes kuvittelisi laukaisevansa aseen toista ihmistä kohti? Edes lahtaria?

Jälleen kerran lukukokemukseen vaikuttaa olennaisesti, että lukija tietää tulevista tapahtumista huomattavasti enemmän kuin tarinan henkilöt. Tyttöjen viattomuus ja vilpittömyys tuntuvat koskettavilta ja samalla sydäntä kouristaa, kun haluaisi huutaa ’Seis! Älkää!’ mutta ei voi muuta kuin vierestä seurata omalla painollaan vyöryviä tapahtumia. Lähteenmäki kertoo jälkisanoissaan, että nimenomaan Tampereella naiskaartilaisiin suhtauduttiin sentään lempeämmin kuin muualla maassa, mutta silti pelko henkilöiden puolesta on aiheellinen.

Kun nuorille suunnatun historiallisen romaanin aiheena on Suomen kansalaissota, voi jo ennen lukemista arvata, että vastaan tulee rankkoja asioita. Lähteenmäki ei säästele lukijaa turhaan, vaikka Yhden kevään lukeminen ei aivan yltiöahdistava kokemus kuitenkaan ollut. Kirjailija on siis ottanut hienosti huomioon kohderyhmänsä, joksi arvioisin nuoret, 14-15-vuotiaat lukijat sekä nuoret aikuiset. Mutta jälleen kerran on todettava, ettei yläikärajaa todellakaan ole, vaan nautin tästä koskettavasta tarinasta ja aidosta miljööstä sekä rohkeasta ja raikkaasta näkökulmasta kovasti.

Kun pohdiskelen Yhden kevään koulukäyttömahdollisuuksia, hykertelen tyytyväisenä. Teoksen mitta on juuri sopiva, sillä 170 sivua ei karkota hieman tottumattomampia lukijoita mutta se on kuitenkin tarpeeksi, jotta lukemista harrastavatkin saavat riittävästi pureksittavaa. Rakenteeltaan romaani on vaihteleva, kun esimerkiksi kertoja ja näkökulmat vaihtuvat eri osissa. Samalla se on riittävän selkeä.

Sisällössä riittää pohdittavaa, keskusteltavaa ja työstettävää vaikka millä mitalla. Yksi kevät sopii myös mainiosti oheislukemiseksi historian tuntien kansalaissotateemaan. Nuorimmat lukijat ainakin hyötynevät tästä syventämismahdollisuudesta. Oppiainerajojen ylittäminen onnistuu tämän kirjan avulla loistavasti. Mukaan voisi tulla vielä ainakin uskonto tai filosofia, jos halutaan syventyä moraalisiin ja eettisiin kysymyksiin, joihin henkilöiden ja heidän toimintansa kautta on suorastaan houkuttelevaa pureutua. Melkoinen romaani!

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
WSOY 2018. 170 s.

Arvostelukappale.

P.S. Jouduin muuttamaan ennakkoon suunnittelemaani lukemis- ja kirjoittamisjärjestystä, koska huomasin aloitettuani Anne Leinosen Noitakirjaa, että on jokseenkin välttämätöntä lukea ensin Kirjanoita. Nyt se on tilauksessa ja tulossa lukuun tuota pikaa!

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Tulossa:

Veera Salmi: Saari 3.5.2018
Sini Helminen: Veden vallassa 10.5.2018

Anne Leinonen: Noitakirja 17.5.2018