tiistai 28. maaliskuuta 2017

Elly Griffiths: Risteyskohdat



Brittikirjailija Domenica de Rosasta tuli dekkarikirjailija Elly Griffiths tavallaan vahingossa. Tehtyään kaiken ’oikein’ ennen kirjailijan uraansa (siis opiskeltuaan englantia ja työskenneltyään vuosia kirjastossa ja kustantamossa) ja julkaistuaan neljä romaania omalla nimellään de Rosa kirjoitti dekkarin, ja kustantaja totesi, että hän tarvitsee dekkarikirjailijanimen. Niin syntyi Elly Griffiths, joka on julkaissut jo yhdeksän arkeologian tohtori Ruth Gallowaysta ja rikoskomisario Harry Nelsonista kertovaa dekkaria.

Esikoisdekkari Risteyskohdat sai alkunsa, kun kirjailijan aviomies päätti jättää liike-elämän taakseen ja opiskeli arkeologiksi. Miehen uusi ura vei Brightonissa asuneen pariskunnan Norfolkin rannikolle, jossa mies kertoi Griffithsille, että muinaiset kansat olivat pitäneet rannan marskimaata eli suolamarskia pyhänä. Pyhyys johtui maaperän erikoisesta luonteesta: se ei ole oikein maata eikä merta. Suolainen vuorovesi pyyhkii sen yli säännöllisesti ja tuloksena on ainutlaatuiset olosuhteet. Ajatus rajapinnasta, joka ei ole maata eikä merta, ei elävää eikä kuollutta, kiehtoi Elly Griffithsin kirjailijan mielikuvitusta ja siemen ensimmäiselle dekkarille oli kylvetty.

Tammi on juuri aloittanut Ruth Galloway -mysteerien suomennosten julkaisemisen, ja onneksi ensimmäisestä osasta eli Risteyskohdista alkaen. Aloitusosan perusteella luvassa on kelpo sarja, joka jatkaa mallikkaasti brittiläisen dekkarikirjallisuuden laatuperinteitä.

Neljääkymmentä uhkaavasti lähenevä, ylipainoinen ja hyvin itsellinen mutta samalla inhimillisen epävarma tohtori Ruth Galloway on virkistävän erilainen dekkarisankaritar, josta on helppo pitää. Ruth työskentelee pienessä norfolkilaisessa yliopistossa forensisen arkeologian tutkijana ja opettajana. Asunnokseen Ruth on valinnut pienen talon suolamarskin reunalta kaukana kaupungin mukavuuksista. Yksinäisyys on hänen oma valintansa, ja seurakseen hän on kelpuuttanut vain kissansa Flintin ja Sparkyn. Miehiäkin olisi ollut tarjolla, mutta pidempää suhdetta ei ole ollut aikoihin.

Sympaattiseen Ruthiin tutustutaan vähitellen tapahtumien lomassa. Yllättäen Ruth nimittäin saa poliisilta pyynnön tulla auttamaan suolamarskilta löytyneiden luiden ajoittamisessa. Karheankomea ja salaperäisen synkänoloinen rikoskomisario Harry Nelson pelkää, että luut kuuluvat paikkakunnalta kymmenen vuotta sitten kadonneelle viisivuotiaalle Lucylle. Ruth voi kuitenkin nopeasti todeta, että kyseessä on jo todennäköisesti rautakaudella uhrattu tyttö.

Löytö on kuitenkin Ruthin työn kannalta kiinnostava, ja se palauttaa hänen mieleensä lähistöllä kymmenen vuotta sitten järjestetyn kaivauksen, jossa marskimaasta nostettiin esiin muinainen paalukehä. Kaivausten aikaan Ruth on rakastunut ja tutustunut moniin elämänsä tärkeisiin ihmisiin. Yllättäen paalukehä sekä vanhan kaivauksen tapahtumat nousevat esiin myöhemmin, kun paikkakunnalla tapahtuu toinen pikkutytön merkillinen katoaminen.

Nelson pyytää yllättäen Ruthin apua toisessakin tutkintaan liittyvässä asiassa. Hän on nimittäin saanut Lucyn tapaukseen liittyen joukon merkillisiä nimettömiä kirjeitä, joissa vihjaillaan Lucyn olinpaikasta. Kirjeet ovat täynnä kirjallisia viittauksia vanhoihin teksteihin ja mytologioihin, mutta niiden kirjoittajalla on selvästikin tietoa myös arkeologiasta. Tutkimukset alkavat liipata todella läheltä Ruthin ystäväpiiriä. Tunteeko hän tietämättään murhaajan? Ovatko Ruth ja Nelson päässeet huomaamattaan tappajan jäljille?

Elly Griffiths kuvaa taitavasti Norfolkin rannikon ankaran upeaa luontoa, joka on petollisen kaunis mutta kokemattomalle kulkijalle hengenvaarallinen. Infernaaliset myrskyt ravistelevat Ruthin mökin rakenteita tämän tästä. Alueen linnusto on poikkeuksellisen hieno myös. Oli pakko etsiä netistä kuvia alueelta, ja henkeäsalpaavan kaunistahan siellä on. Olisi helppo kuvitella nämä dekkarit myös komeana tv-sarjana. Jokin Ruthissa tuo mieleeni Vera Stanhopen persoonallisen hahmon.

Mistään leppoisista ja kotoisista mysteereistä ei ole kysymys, kaukana siitä. Pienet tytöt ovat kadonneet kirjaimellisesti jäljettömiin, eikä heidän kohtalonsa ole mitenkään kaunis. Väkivallalla ja verellä ei silti mässäillä, ja kauheudet jäävät armollisesti pääosin lukija oman mielikuvituksen varaan. Griffiths tihentää jännitystä taitavasti kohti viimeistä kilpajuoksua kuoleman kanssa petollisella suolamarskilla ukkosen pauhatessa ja vuoroveden noustessa. Myös harhautuksissa Griffits on taitava. Syyllisen pitää olla joku Ruthin lähipiiristä, mutta ehdokkaita on viljalti. Aina, kun Nelson, Ruth tai lukija luulee tietävänsä ratkaisun, muuttavatkin palaset paikkaansa.

Viihdyin mainiosti Ruthin ja Nelsonin parissa tuulisella Pohjanmeren rannikolla. Jään tyytyväisenä odottelemaan seuraavaa tutkintaa!

Elly Griffiths: Risteyskohdat (The Crossing Places)
Suom. Anna Lönnroth. 305 s.

Arvostelukappale.

P.S. Ennakkokappaleen takakannen sisäpuolella kerrotaan, että suomentaja Anna Lönnroth on ammatiltaan arkeologi. Hieno panostus! Lisäksi kerrotaan, että seuraava osa Januksen kivi ilmestyy jo tänä syksynä. Odotuksesta ei siis tule piinallisen pitkä!




sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Heikki Hietala: Viisto valo



”Kansallispukua pitävät kolmenlaiset ihmiset: eläkkeellä olevat opettajat lausuessaan Kalevalaa kesäjuhlilla, tanhuajat ja kolmantena ryhmänä Keskustan puoluekokousedustajat.”

Luen ihan liian vähän novelleja, mutta kun ihan kotiin lähetetään, niin onhan sitten vain tartuttava toimeen. Hyvä niin, sillä Heikki Hietalan novellivalikoima (miten eroaa kokoelmasta, jää epäselväksi) Viisto valo on oivallinen teos ja monilta osin juuri minua miellyttävää luettavaa.

Yhdeksäntoista novellia on jaoteltu kolmeen osioon, mutta on tunnustettava, etten lukiessani enkä jälkikäteenkään osaa kertoa, mihin jaottelu perustuu. Itsenäiset novellit ovat hyvin eri pituisia, niiden tapahtumapaikat ja ajat vaihtelevat Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin, sodanaikaiseen Eurooppaan ja jyväskyläläiseen leirintäalueeseen asti.

Novelleja yhdistää kokoelman nimeenkin nostettu viistous. Hietala leikittelee eri genreillä. Mukana on scifinsekaista kauhua ja dekkaria maagisen realismin mausteilla. Novelleihin nämä tvistit sopivat hyvin, koska lyhyessä muodossa niiden yllätysvaikutus toimii mukavasti. Huumoriakaan ei ole unohdettu, kuten juttuni alkuun poimimani sitaatti osoittaa.

Omat suosikkini ovat novellit Tuuli pilleissä sekä niminovelli Viisto valo. Tuuli pilleissä sijoittuu toisen maailmansodan aikaan pieneen brittiläiseen maalaisseurakuntaan. Uusi pappi Stephen Newman saapuu sijoituspaikkaansa polkupyörän selässä pilkkopimeän maaseudun halki keskellä yötä. Tunnelma tihenee jo ensimmäisissä lauseissa, ja kun seurakunnan pimeät salaisuudet alkavat raottua, muuttuu meno goottilaiseksi kauhuksi maalaisromanttisin maustein.

Viisto valo -novellissa olisi aineksia romaaniksikin, mutta kyllä novellin mitta tekee tarinan aukkoisuudelle hyvin oikeutta. Syyllisyyden teema tulee hienosti esille minäkertojan unimaailman kuvauksen kautta, ja varsinainen juoni purkautuu auki pysäyttävästi. Dekkarien maailmaan viime vuosina syvälle sukeltaneena lukijana arvostan tässä tarinassa erityisesti hallittua rakennetta ja rajua huippukohtaa.

Ylipäätään tämän novellikokoelman valossa Hietala on oivallinen tunnelman luoja. Muutamissa novelleissa, kuten Valokuvan paikassa, korostuukin juuri tunnelman tihentäminen ja itse loppuhuipennus jää vajaaksi, jopa pettymykseksi rakennettuihin odotuksiin nähden.

Miljöökuvaus on myös Hietalalla oivallisesti hyppysissä: muutamin tarkoin vedoin viedään lukija milloin minnekin, eikä kirjoittaja sorru maalailuun tai tyhjien adjektiivien viljelyyn. Myös dialogi on napakkaa ja nautinnollista luettavaa.

Kuten tästä kirjoituksestani näkee, novellikokoelmasta kirjoittaminen ei ole helppoa. Olen joutunut myös opettelemaan novellien lukemista. En enää erehdy ahmimaan monta peräkkäin, vaan koetan lukea aina novellin kerrallaan ja tekemään jotain muuta välillä. Tekstit tarvitsevat tilaa. Tämä vaatii ponnisteluja lukijalta, joka mieluiten katoaa tiiliskiviromaanin uumeniin.

Viisto valo on ensimmäinen Heikki Hietalalta lukemani teos. Kirjailijan nimi ei kuitenkaan ollut entuudestaan vieras, vaan tiesin, että hän on julkaissut aikaisemmin romaanin Hotelli Tulagi. Se on kiinnostanut, mutta jäänyt vielä toistaiseksi lukematta. Erityisen kiinnostavaksi kirjailijaksi ainakin minun silmissäni Hietalan tekee se, että suomalainen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelyn lehtori on kirjoittanut teoksensa englanniksi ja julkaissutkin ne ensin ulkomailla.

Miksi Hietala kirjoittaa englanniksi ja millaisia kiemuroita teosten julkaisemisvaiheissa on ollut? Näihin saa vastauksen lukemalla Lukulampun sivuilta, mitä Hietala aiheesta kertoo. Juttu on ilmestynyt vuonna 2014, kaksi vuotta Viiston valon englanninkielisen version julkaisemisen jälkeen, ja Hietala kertoo siinä parhaillaan suomentavansa kokoelman novelleja. Jotain on kuitenkin matkan varrella tapahtunut, koska Viiston valon suomentajaksi on merkitty Jaakko Kankaanpää.

Hietalan ja hänen teostensa tarina nostaa hakematta mieleen ainakin kirjailija Helena Halmeen tarinan. Tapasin Halmeen syksyllä Helsingin kirjamessuilla ja hän kertoi omasta englanniksi kirjoittamastaan ja julkaisemastaan tuotannosta sekä siitä, miten hankalaa on löytää englanniksi kirjoitetuille teoksille suomalaista kustantajaa. Kirjat pitäisi kääntää suomeksi, mutta siihen pitkään ulkomailla asuva kirjailija ei katso itse kykenevänsä.

Heikki Hietala: Viisto valo
Suom. Jaakko Kankaanpää.
Sitruuna-kustannus 2017. 230 s.


Arvostelukappale.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää



Loviisan mies eli Toppa, ammattimies rikosten saralla, järjestelee kuriirikeikkoja pitkin poikin Pohjois-Eurooppaa ja Etelä-Amerikkaa jonkun isomman tekijän lukuun. Muuleina toimivat myös porvoolaiset lastenkodin kasvatit Sebastian ja Anton, kovan onnen kaverukset, joita helppo raha ja messevät reissut houkuttavat aivan liikaa. Viimeiseksi jäävälle keikalle arempi kaveruksista eli Anton lähtee kulissikihlattunsa Lindan kanssa. Jotain menee kuitenkin pieleen, ja nuoret saavat peräänsä niin kansainväliset poliisi- kuin rikollisvoimatkin.

Kesäisessä Porvoossa komisario Antti Hautalehtoa harmittaa. KRP:stä tuttu kaveri on nähty postauskeikalla Porvoonjoen rannalla, mutta asiaa suoraan kysyttäessä poliisimies kiemurtelee kuin mato koukussa eikä halua kertoa mitään. Sattumalta Porvoon poliisia alkavat kiinnostaa Sebastianin tiheään tahtiin katoavat passit ja työttömyysturvalla tehdyt Rion-matkat. Kuin huomaamatta ryhtyy virkavalta penkomaan yhteistä heinäsuovaa eri reunoilta.

Tässä karkeasti ottaen Christian Rönnbackan viidennen Antti Hautalehto -dekkarin Kaikki mikä kiiltää alkuasetelma. Lukija saa seurata aitopaikalta, miten tämä kimurantti juonikuvio hitaasti mutta varmasti kiertyy yhä tiukemmaksi sykkyräksi. Loppuhuipennuksen alla Antti ja Simon Kannas kaivavat jälleen esille poliisilaitoksen raskaamman kaluston ennen syöksymistään pimeään porvoolaiseen metsään jahtaamaan – niin, ketä? Ainakin siellä vilisee ammattitappajia sekä joukko pissiksiä ja pikkurikollisia sankaripoliisiemme ohella. Antin asearsenaalille on jälleen käyttöä, samoin luotiliiville.


Tutulta siis kuulostaa meno Rönnbackan ja Hautalehdon uskollisten fanien korvissa. Pettyä ei tarvinnut, mutta oikein mitään uuttakaan ei Kaikki mikä kiiltää tarjonnut. Valitettavasti. Mielestäni Rönnbacka on lupaavimpia dekkaristejamme tällä hetkellä, ja Hautalehto-sarjassakin olisi aineksia nousta seuraavalle tasolle. Hieman vain lisää hönkää ja hiontaa.

Tällä kertaa toivomisen varaa jäi suorastaan rikollisen verkkaiseen alkuun ja Antin ja Leenan ällöttävän makeaan parisuhteeseen. Kirja olisi voinut jäädä keskenkin, jollen olisi vanhana Hautalehto-fanina tiennyt, että vielä tarina lähtee rullaamaan. Mutta alkukoukku puuttuu.

Monesti olen purnannut niin suomalaisten kuin ulkomaistenkin dekkarisankarien traumoista ja komplikaatioita täynnään olevista perhe-elämistä. No, Antti Hautalehto on todellinen antisankari tässä mielessä! Hänellä on suorastaan siirappisen hempeä ja intohimoinen avolittosuhde lääkäri-Leenaan, jolla ei ole edes lapsia vaan kaksi rottweileria, joiden alfaurokseksi Antti luontevasti asettuu. Jollei Antti kokkaile naiselleen viettelevää illallista, se tarjoillaan porvoolaisessa ravintolassa. Mikään ei siis lukijoille kelpaa, ei ainakaan teennäinen rakkaan ja kullan hokeminen puhelinkeskusteluissa!

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää
CrimeTime 2016. 287 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Antti Hautalehto -sarja:

Operaatio Troijalainen
Julma
Rakennus 31

Kylmä syli
Kaikki mikä kiiltää

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Karita Sainio: Me emme elä samassa maailmassa kuin te



Luettuani Karita Sainion esikoisromaanin Me emme elä samassa maailmassa kuin te (kirjojen nimille muuten pitäisi säätää jokin pituusraja!) mietin jälleen kerran genrerajoja ja niiden mahdottomuutta. Onko Sainion teos rikosromaani vai romaani rikoksesta, kuten Kari Hotakainen vuonna 2015 määritteli Henkireikä-romaaninsa? Minä valitsisin tuon jälkimmäisen, mutta voi teoksen toki lukea jännitysromaaninakin, jos niin haluaa.

Sainion romaani on harvinaisen kypsä ja valmis esikoisromaani. Rakenne on mietitty ja toteutettu huolella, ja kertojanäänet ovat selvästi erilaisia. Kieli on hiottua, täsmällistä ja kirkasta. Rikosjuoni teoksessa kulkee pohjavirtana ja saa lopussa ratkaisunsa, mutta se ei ole pääasia. Sainio näyttää vihan ja rakkauden konkreettisen voiman henkilöidensä tekojen ja tunteiden kautta. Arvostan myös napakkuutta, sillä parisataa sivua on juuri sopiva laajuus tarinalle. Mukana ei ole mitään turhaa.

Sisarukset Niko ja Anna ovat eläneet karun lapsuuden. Äidin kuoltua ja isän hylättyä perheensä lapset on annettu äidin siskon ankaraan ja rakkaudettomaan huostaan. Nikon elämä alkaa mennä vinoon jo esiteininä. Viinan juonnin hän aloittaa yksitoistavuotiaana, hassiksen polton kaksi vuotta myöhemmin. Kaveriporukkansa kanssa hän haistattaa pitkät keskiluokkaiselle yhteiskunnalle ja keskittyy huumevetoiseen elämään, joka rahoitetaan rötöksillä.

Pikkusisko Anna on pärjännyt pinnalta katsoen paremmin elämässään, mutta menneisyys ja veljen rankka nykyisyys saavat mielenterveyden pahasti reistailemaan. Vaikka Anna pystyy pääosin peittämään masennuksensa ja lääkkeiden käyttönsä, on avioliitto silti hajoamispisteessä eikä töissäkään taida aina mennä ihan putkeen.

Sainio kuljettaa Nikon ja Annan tarinoita eri tahdissa kohti samaa päätepistettä eli Nikon hautajaisia. Kolmekymmenvuotiaana Niko nimittäin on lopulta kuollut. Hänen tarinansa alkaa lapsuudesta minämuotoisena. Sen rinnalla samaten minäkerrontana seurataan Annan selviytymistä Nikon kuolemasta hautajaisiin, viikon verran siis. Näiden lomaan on ripoteltu myös Annan aviomiehen ja Nikon viimeisen tyttöystävän näkökulmasta kerrottuja palasia. Saattaa kuulostaa monimutkaiselta ja hajanaiselta, mutta Sainio saa kokonaisuuden toiminaan erinomaisesti. Lukija saa koota paloista kokonaisuuden vähitellen, pala kerrallaan.


Nikon kautta avautuu huumehelvetin todellisuus monipuolisesti. Niko rakastaa viinaa ja aineita, koska ilman niitä, selvin päin, elämä on armottoman tylsää. Sisäinen levottomuus ajaa hänet yhä uudelleen aineiden pariin, eivätkä vieroitusyritykset totta puhuen kovin aitoja taida missään vaiheessa olla. Läheisille tämä on tietysti raastavaa, kuten Annalle, mutta myös matkan varrella kertyneille tyttöystäville ja näiden kanssa tehdyille lapsille.

Alusta saakka on siis selvää, että loppu ei ole onnellinen. Prologina on välähdys Nikon hautajaisista, joissa Anna on paikalla Nikon käsiase laukussaan. Miten ase on Annan haltuun päätynyt ja mitä hän aikoo sillä tehdä, avautuvat vähitellen lukijallekin. Mutta kuten sanottu, ne eivät ole tärkeimpiä ulottuvuuksia Sainion romaanissa.

Karita Sainio: Me emme elä samassa maailmassa kuin te
Aula & co, 2016. 205 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Kreetta Onkeli: Ilonen talo #kirjojensuomi



Istumisen ja katsomisen aikana mietimme: keitä me olemme, mitä meistä ajatellaan, mitä pitäisi tehdä ja miksi. Vältämme pihaa, mieluummin kävelemme peltojen takaisissa metsissä. Piha aiheuttaa surua: metsittynyt nurmikko, entiset kukkapenkkien paikat. Talo on melko hyvässä maalissa vielä, vihreä.

Vuonna 1996 minulla oli kaksivuotias tytär ja kävin kokopäivätyössä, eli arki oli melkoista pyöritystä. Kirjamaailmassa en ollut lainkaan niin ’inessä’ kuin kuvittelen tällä hetkellä olevani, mutta mieleeni on kuitenkin jäänyt Kreetta Onkelin Ilosen talon vastaanotto. Esikoiskirja kuohutti poikkeuksellisella aiheellaan. Aiemmin ei suomalaisessa kirjallisuudessa ollut yhtä avoimesti käsitelty naisen, ja vieläpä kahden lapsen äidin, alkoholismia ja siihen liittyvien ryyppy- ja rillutteluputkien kuvausta.

Vieläkin kuohuttavampaa oli, että Onkeli avoimesti myönsi romaaninsa tapahtumien paljolti perustuvan tositapahtumiin. Eniten kuohui Onkelin kotiseudulla Luhangassa ja Joutsassa, joissa ihmiset tunnistivat tai olivat ainakin tunnistavinaan itsensä, naapurinsa ja tuttunsa kirjasta. Mukana oli varmasti myös tirkistelynhalua ja sensaatiohakuisuutta, paljastuihan kirjasta mehukkaita yksityiskohtia sellaisistakin asioista, joista aiemmin varmaankin vain arvailtiin todellista laitaa.

Kun kävelemme metsäpolkua pitkin takaisin kotiin, katson taakseni. Näen, kuinka äidin paljas takapuoli tekee Tikkalan kamarin ikkunasta kakkaa kukkapenkkiin.

Tulin tarttuneeksi tähän kohuromaaniin vasta viisi vuotta myöhemmin luettuani sitä ennen Taija Tuomisen esikoisromaanin Tiikerihai. Teoksissa on paljon yhdistäviä tekijöitä, mutta silloisiin muistiinpanoihini olen merkinnyt, että Ilonen talo on kuitenkin valoisampi ja että siinä on myös huumoria kaiken ankeuden vastapainona. Kummassakin teoksessa kuvataan lapsen ja nuoren näkökulmasta epäsovinnaista elämää perheessä, jossa äiti on alkoholisti.

Ilosen talon Tomperin perheessä kaikki lähtee lopullisesti lapasesta poliisi-isän varhaisen kuoleman jälkeen. Minäkertoja Ruut on isän kuollessa noin kahdeksanvuotias ja eletään 1970-lukua. Yksinhuoltajaleskeksi jääminen on Auri-äidille liikaa. Viina ja ryyppyremmit vievät naisen usein viikoiksi kadoksiin, ja perheen tytöt, teini-ikäinen Birge ja pieni Ruut, koettavat pärjätä parhaansa mukaan. Lapset pärjäävätkin, mutta loputtomiin he eivät pysty äidin toilailuja peittelemään. Tytöt otetaan välillä vuosiksi huostaan.

Mitäs avasitte oven ja soititte pitkin kyliä minun perääni. Saatte syyttää itseänne siitä että ette saa enää asua kotona. Jos olisitte olleet hiljaa, kaikki olisi entisellään. Teillä ei ollut mitään hätää. Pakastin oli täynnä kaalikääryleitä ja pannukakkuja. Ruuasta ei ollut kysymys. Minulla ei ole enää edes Jekkua, kun nimismies teki viimeisen tikin ja sen ampui. Se oli kaiken huippu. Vielä Erkin entinen työkaveri.

Tomperin perheen talo on kirjan nimen mukaisesti ’ilonen’. Siellä raikuu nauru, mutta myös itku ja riita. Selvin päin ollessaan äiti keittää ja kokkaa, siivoaa ja järjestää, mutta huonompien kausien aikaan hän häipyy omille teilleen tai tuo juopporemmin rähisemään päivä- ja yökausiksi kotiin. Silloin tytöt lukittautuvat huoneeseensa ja kurkkivat välillä ovenraosta, mitä tiedottomalle äidille makuuhuoneessa tapahtuu.

Ruut tarkkailee ja on tottelevainen, ja koulumenestys on kaikesta huolimatta hyvä. Birgelläkin on lukupäätä, mutta hän kapinoi ja oirehtii Ruutia enemmän, joskin varsinaisesti vasta aikuistumisen kynnyksellä. Keskinäiset välit tytöillä ovat myrskyisät. Välillä riidat yltyvät tuhoisiksi, mutta toisaalta he kantavat vastuuta ja pitävät huolta toisistaan ja yhdessä äidistä silloin, kun tämä sen sallii. Riipaisevimpia kohtauksia ovat ne, joissa äiti uhkailee itsemurhalla omia lapsiaan, jotka eivät muka rakasta häntä.

Muistelemaani huumoria on toisella lukukerralla hankalampi tavoittaa. Maailma on karvaasti opettanut, että Ruutin ja Birgen sekä Auri-äidin tarinat eivät ole harvinaisia poikkeuksia tai silkkaa mielikuvitusta. Ne ovat valitettavaa arkipäivää edelleen lukuisissa kodeissa, ja ’ilosia taloja’ on joka kylässä ja kaupungissa.

Mutta Ruutin rehellisessä lapsenomaisuudessa, jolla hän näkemänsä ja  kokemansa kertoo yksinkertaisia toteamuslauseita käyttäen, on jotain sydämeenkäyvää herkkyyttä. Onkeli käyttää kieltä ja tyyliä taiten. Kun Ruut kasvaa ja aikuistuu, myös kertojan kieli ja kerronta muuttuvat, vaikka perussävy säilyykin yhtenäisenä.

Kreetta Onkeli: Ilonen talo
WSOY 1996. 148 s.

Anna-lehden artikkelissa keväällä 2016 Onkeli avaa kirjan taustaa ja oman lapsuutensa vaikutuksia äitiyteensä. Ilosesta talosta on kirjoittanut Lumiomena-blogiinsa myös Katja, jota haastatellaan Aamu-tv:n 101 kirjaa-ohjelmassa teoksesta. 






Juttuni on osa Kirjojen Suomi -hanketta #kirjojensuomi.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Riitta Jalonen: Kirkkaus



”Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.”

Mitä kirjoittaa kirjasta, joka vei jalat alta ja salpasi hengityksen? Kaikki yritykset kuvata Riitta Jalosen romaania Kirkkaus tuntuvat auttamattoman latteilta ja kuluneilta. Olen mykistynyt, sanaton, vaikuttunut, liikutettu. Kosketettu. Järkytetty ja lohdutettu.

Osasin aavistaa jotain tällaista jo syksyllä, kun kirjailija kertoi kirjansa synnystä ja sen kirjoittamisprosessin rankkuudesta. Lukevat ystäväni ylistivät kirjaa. Hieman kuitenkin kummastelin, miksi Kirkkaus tuntui loistavan poissaolollaan, kun syksyn ja alkuvuoden kirjapalkintojen ehdokaslistoja julkaistiin. Runeberg-ehdokkuus tuli, mutta ei palkintoa. Muuten on ollut luvattoman hiljaista.

Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen elämästä. Jalonen kertoo havahtuneensa Framen olemassaoloon törmätessään tämän tuotantoon vuonna 1994 Aucklandissa. Matkaan tarttuneet omaelämäkerralliset teokset jäivät vaivaamaan Jalosen mieltä, mutta kirjan kypsyminen vei aikaa vuosikymmeniä. Mutta kypsyttelyaika ei totisesti ole mennyt hukkaan. Kirkkaus on todellinen kirjallinen helmi.

Kirjailija Janet Frame on siis romaanin minäkertoja. Jälkisanoissa Jalonen kertoo, että elämäkerta ja muu käytetty materiaali ovat tarjonneet jonkinlaisen löyhän kehyksen fiktiolle. Se näkyy positiivisesti myös romaanin rakenteessa. Janet Framen tarinaa ei seurata alusta loppuun, vaan romaani keskittyy kirjailijanuran alkupään keskeisiin vaiheisiin. Samalla avataan vähä vähältä Framen perheeseen liittyviä tragedioita sekä hänen oman elämänsä synkkiä kausia.

”Kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä.”

Janet Frame vietti parhaan nuoruutensa vuodet, kaikkiaan kymmenisen vuotta, mielisairaaloissa. Hänen diagnoosinsa oli skitsofrenia, ja sitä hoidettiin 1950-luvun menetelmillä eli lähinnä sähköshokeilla. Lobotomialta Frame säästyi, mutta mahdollisesti vain täpärästi. Kaiken lisäksi skitsofrenia-diagnoosi todettiin aikanaan virheelliseksi.

Jalonen ei keskity pitkiin ja rankkoihin hoitojaksoihin vaan paranemiseen, aikaan hoitojen jälkeen. Frame pääsi kokeneemman kirjailijan Frank Sargesonin ystävällisten ja ymmärtävien siipien suojaan ja sai oman pikkuisen mökin, jossa kirjoittaa turvallisesti. Irtautuminen perheen jäännöksistä oli tuskallista, mutta ystävien ja kustantamon väen kannustamina hän uskalsi nousta siivilleen ja lähteä Eurooppaan.

Herkän ja epätasapainoisen naisen rakkauselämä on myrskyisä. Merkittävimpiä miehiä Framen elämässä oli hänen terapeuttinsa John Money, johon Frame rakastui ja ripustautui hoitosuhteen alusta alkaen. Muut Framen miehet tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän määräilynhaluisia hyväksikäyttäjiä, mutta lopulta hän oppi pitämään puoliaan ja vaalimaan arvokasta itsenäisyyttään. Ilman vapautta ei voinut kirjoittaa.

”Kun olen huoneessani, alan heti kirjoittaa muistikirjaan, päästän käden irti, kynä vie kirjaimia paperille sellaista vauhtia, etten näe niitä, ravistelen välillä kättä, kramppi häviää ja käsi kuljettaa taas sanoja, minut yritetään viedä perille paikkaan, jota en tiedä olevan olemassakaan. Polku on kiemurainen, olen täynnä jokia ja virtaavaa vettä.”--- ”Hirtän lauseet toisiinsa kiinni, ne eivät pääse pois paperilta enää koska ne ovat umpisolmulla sidotut. Kun olen valmis, katson aikaansaamaani sotkua. En tahdo palata näihin sanoihin enää koskaan.”

Koska Kirkkaus kertoo kirjailijasta, on kirjoittamisella teoksessa keskeinen asema ja sitä Jalonen kuvaa Framen kautta koskettavasti. Kirjailijan on pakko kirjoittaa, mutta helppoa se ei ole. Mielisairaalassa Framelta kiellettiin kirjoittaminen, koska sen katsottiin haittaavan hänen paranemistaan. Oli kirjoitettava salaa. Kun ensimmäinen romaani julkaistiin, sen vastaanotto tuntui tyrmäävältä. Kotikaupungin ihmiset lukivat teosta uteliaina, koska he janosivat saada tietää originellin perheen salaisuuksista. Oikea läpimurto oli ankaran työn takana, eikä rahaa tuntunut väillä tulevan mistään.

Lopultakin kirjan juonen selostaminen tuntuu aivan turhalta. Olen tässä koettanut jollain tavoin avata, mistä Kirkkaudessa on kyse, jotta tekstini mahdolliset lukijat tarttuisivat tähän hienoon teokseen. Jalonen on itsekin saavuttanut kirjoittaessaan kirkkauden myös kielen tasolla. Nautin lukemisesta valtavasti, ja merkitsin tukuittain kohtia, joita olisin halunnut siteerata.

”Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet.”

Kirkkaus on ehdottomasti lukemisen (ja uudelleenlukemisen) arvoinen! Olen kiitollinen, että se on kirjoitettu ja että olen sen nyt lukenut. Luen varmasti uudelleenkin. Kiitos!

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016. 352 s.
Kannet Emmi Kyytsönen. 
Kansi on hieno! Kuvan merkitykset avautuvat lukiessa aina vain enemmän. 

Arvostelukappale.

Kirkkauden jälkisanoissa Riitta Jalonen mainitsee Jane Campionin Janet Framen elämästä kertovan elokuvan An Angel at my Table. Ajattelin, että se pitää ehdottomasti katsoa. Youtubea ei tarvinnut paljoa selata, kun törmäsin elokuvan traileriin vain todetakseni, että olen elokuvan kyllä nähnyt. Onneksi en sitä vielä lukiessani muistanut, koska henkilöistä muodostui nyt mielessäni hieman erilainen vaikutelma. Mutta nyt voisin sen kyllä katsoa. Samaten kiinnostus Framen tuotantoon syttyi.



perjantai 17. maaliskuuta 2017

Jari Salonen: Kuokkavieraat



Ylikomisario Oili Annikki Jaakolaa kutsuttiin yleisesti Opettajaksi. Syitä siihen oli kaksi. Ensimmäinen oli tietenkin lyhenne OAJ, jolla hän allekirjoitti vähemmän tärkeät asiapaperit. Toinen syy oli hänen tapansa tehostaa sanomisiaan heristämällä pitkää ja hoikkaa etusormeaan aivan kuulijan nenän alla.

Lienee turha sanoakin, että en ole kovin huvittunut. Kun yhdestä keskeisestä dekkarin henkilöstä käytetään tiheään tahtiin näin kömpelöä ’lempinimeä’, ovat antipatiani taatut. Valitan siis, esikoisdekkaristi Jari Salonen, Kuokkavieraat ei sujahtanut varsinaisesti suosiooni. Kuokkavieraissa on paljon hyvää ja lupaavaa, kuten sujuva kerronta ja leppoisakin tunnelma raaoista rikoksista huolimatta, mutta muutama muukin asia jäi hiertämään.

Monen nykydekkaristin tavoin Salonen tuntuu ahnehtivan teokseensa kovin paljon aineksia. Kuokkavieraat aloittaa Zetterman-sarjan, joten pitää tutustuttaa paljon kokenut komisario Jukka Zetterman työkavereineen ja -kuvioineen lukijalle. Zetterman on hankkiutunut vaikeuksiin työssään keskusrikospoliisissa ja kurinpitotoimeksi on valittu erikoinen ratkaisu. Zettermanista on tehty konsulttikomisario, eräänlainen KRP:n yhden miehen nopean toiminnan joukko, joka lähetetään sinne, missä apua milloinkin tarvitaan. Turha edes mainita, että Zettermanin yksityiselämäkin on juuri ajanut kiville.

Lauttala-nimisellä paikkakunnalla sattuu erikoinen rikos. Julkkismorsian Jatta Jokimaa ryöstetään näyttävästi heti hääjuhlan alussa. Kukaan häävieraista ei hätkähdä, koska vahvasti juopuneet vieraat olettavat, että ryöstö on suunniteltu juttu. Vähitellen alkaa kuitenkin juhlatunnelma laskea, kun morsianta ei ala kuulua takaisin. Vielä seuraavina päivinäkin on epäselvää, oliko kyseessä sieppaus vai julkisuustempaus. Kun lunnasvaatimus lopulta tulee, poliisi alkaa tosissaan selvitellä Jatta Jokimaan kohtaloa.

Sattumalta Zetterman lähetetään juuri Lauttalan poliisin avuksi selvittelemään hankalaa murtosarjaa. Kokenut poliisimies ei malta olla tunkematta näppejään myös
julkkissieppaukseen, joka alkaa saada lisäkierroksia, kun lähiseudulla tapahtuu kummallinen kaksoissurma. Kolmas uhri jää kuin sattuman oikusta henkiin ja pystyy antamaan Zettermanille sysäyksen oikeaan suuntaan. Sitten löytyy vielä yksi ruumis, joka pitävästi sitoo tapaukset yhteen.

Varsinainen juoni on niin monihaarainen, että (vaikka kidnappaus-juonen peruskuvion arvasinkin jo alkumetreillä) jossain vaiheessa olin aivan ulapalla kaikkien johtolankojen ja sivupolkujen hämäämänä. Minua risoi myös Zettermanin hitaus. Muutamia keskeisiä vinkkejä heilutellaan hänen nenänsä edessä, mutta kestää ja kestää, ennen kuin lamppu syttyy…

Tuo Lauttala-ratkaisu kummastutti. Helsinkiä kuvataan realistisesti, mutta Lohjaa (joksi paikan mielsin) ei voida nimeltä mainita. Tai ehkä se on Nummela? Joka tapauksessa alkuun on jäänyt maininta, että hääkartano sijaitsi Nummi-Pusulan alueella, ja Lauttala on lähin kaupunki. Olisiko vaatinut liikaa taustatyötä kirjoittaa myös toisen kaupungin tapahtumat kartalle?


Jari Salonen: Kuokkavieraat
Otava 2016. 368 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.


Aamulehden Jussi Aurén roimii Kuokkavieraita armotta ja luokittelee sen vanhusdekkariksi. Ruumii kulttuurin (3/2016) Heikki Ollikainen ei tätä allekirjoita, vaan arvelee, että viipyilevä kerronta ja kokeneiden ja inhimillisten poliisien tuumailu purevat kaikenikäisiin lukijoihin. Turun Sanomien Esa Silander arvioi tavallani juonirakenteen helposti arvattavaksi, mutta ei ole aivan yhtä nihkeä Salosen leppoisalle kerronnalle kuin minä.

Suomi lukee -sivuston Krista ihastui pehmeään dekkariin ja sympaattiseen sankariin. Tuija Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa on kuitenkin jokseenkin samoilla linjoilla kanssani:

"Pidän kirjaa kuitenkin kelvollisena ajanvietteenä. Soisin jatkossa vähemmän ennalta arvattavaa, nyt julman juonen hoksaa kauan ennen poliiseja johtuen siitä, että erästä keskeistä uhriin liittyvää henkilöä ei kuulustella juuri lainkaan… (Tutkinta-aukot ammottavat rutinoitunelle dekkarilukijalle.) Loppusivujen onnenkantamoinen on hieman liikaa, ja suhdesotkuisia äijäpoliiseja alkaa olla kolmetoista tusinassa."