maanantai 18. helmikuuta 2019

Suvi Ratinen: Matkaystävä





Ei sellaisista asioista puhuta epäuskoisille, että nyt on syksyn kohokohta, syysseurat ja lauantai-illan ehtoolliskirkko. Epäuskoisten elämä ja meidän elämä ovat kaksi eri maailmaa, jotka hylkivät toisiaan. Eikä niissä edes puhuta samoilla sanoilla.

’Meillä’ tarkoitetaan Suvi Ratisen esikoisromaanissa Matkaystävä uskossa olevia eli lestadiolaisia. Vuonna 2006 minäkertoja, nuori tilastotieteitä opiskellut helsinkiläistynyt nainen, on rakentanut itselleen mahdollisimman uskottavan elämän epäuskoisten eli tavallisten suomalaisten joukkoon. Menneisyys lestadiolaisena on haudattu mahdollisimman syvälle, vaikka edelleen on pakko jatkuvasti pinnistää, ettei totuus pääsisi sittenkin jostain rakosesta pullahtamaan päivänvaloon.

Sitten puhelin soi ja äiti kertoo, että Järvisen Marko on kadonnut. Mahtaisiko naisella olla jotain tietoa Markosta, olivathan he aikoinaan samalla luokalla ja ilmeisen läheisetkin? Nainen kuitenkin vakuuttaa, ettei ole ollut missään tekemisissä Markon kanssa vuosikausiin. Sitä paitsi he olivat vain matkaystäviä, ainoat lestadiolaiset omalla luokallaan ja siksi yhteen niputettuja.

Äidin puhelu ja sitä seuraavat lukuisat muut yhteydenotot kotikaupungista ja uskonyhteisöstä nostavat kuitenkin muistot pintaan. Tarina alkaa hahmottua kahdessa aikatasossa, romaanin nykyhetkestä ja minäkertojan lapsuudesta 1980-luvulta alkaen keriytyvistä muistoista. Vähitellen aikaero näiden tasojen välillä kuroutuu yhä lyhyemmäksi, kunnes ne lopussa kohtaavat. Järvisen Markon katoaminenkin saa silloin selityksensä.

Matkaystävän takakannessa luvataan, että teos on ”riipaisevan hauska kuvaus lestadiolaisyhteisössä kasvamisesta, siitä irtautumisesta ja halusta olla kuten muutkin.” Kieltämättä tarinassa on kohtia, jotka vetävät tätä kaikkea vain ulkopuolelta katsovan lukijan suupieltä hymyyn, mutta riipaisevuus ainakin minun mielestäni korostuu selvästi hauskuuden rinnalla. Toki on absurdia huumoria vaikkapa siinä, että uskonveljet tosissaan pohdiskelevat, onko butaanikiharrin syntiä vai ei, tai että minäkertojan toiveiden täyttymys on Lundia-hyllystöön rakennettu baarikaappi peiliseinineen ja valoineen.

Mielenkiintoisia psykologisia pohdintoja herättivät kohtaukset, joissa perheiden kuvaamat kotivideot, kuten häätaltioinnit, olivat erityisesti perheiden lasten himoitsemaa viihdettä. Televisio ja elokuvathan olivat jos eivät kiellettyjä niin ainakin ankarasti paheksuttuja. Sen sijaan ’monitorin’ kautta sai katsoa itse kuvattua materiaalia. Niinpä perheiden muutamat VHS-kaseteille kuvatut juhlat olivat kovassa käytössä ja niissä esiintyvät ihmiset julkkiksia. Mikä elävässä kuvassa oikein ihmistä kiehtoo?

Sama koski musiikkia. Yhteisö kontrolloi tarkasti, millainen musiikki, ketkä esiintyjät tai jopa mitkä kappaleet ovat hyväksyttyjä. Uskova nuoriso luokitteli siis rokiksi Vöyrin marssin ja Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla -kappaleen, ja kopioidut kasetit kulutettiin puhki. Mikä mekanismi saa meidät mieltymään johonkin musiikkiin enemmän kuin johonkin toiseen? Kyllähän näissäkin tarinoissa tietty absurdi huumorinsa on, ei voi kieltää.

Minäkertojan vähittäinen irtautuminen yhteisöstä alkaa murrosiässä ja lopullinen riuhtaisu taphatuu, kun nainen on valmistunut ylioppilaaksi. Astuminen yksin tavallisten suomalaisten maailmaan on pelottavaa mutta samalla vapaus tuntuu huumaavalta. Koska oma menneisyys on pidettävä visusti salassa, syntyy monia kiusallisia tilanteita mutta myös huvittavia kommelluksia. Nainen tosin huomaa, että uskonyhteisön ulkopuolellakin on kosolti ihmisryhmiä, joilla tuntuu olevan hallussaan ainoa oikea tieto, joka luo turvallisen yhteenkuuluvuuden kuplan heidän ympärilleen. Onko oikeastaan paljoakaan eroa, kuunnellaanko bileissä Varsovan laulua vai Vöyrin marssia? Ratinen kuvaa sattuvasti toiseutta, jota ehdottomien totuuksien piirien ulkopuolelle jäävät tuntevat.

Luin Matkaystävää toista viikkoa. Jostain syystä lukeminen siis tuntui jos ei takkuavan niin ainakin pitkittyvän. Teos ei vienyt mukanaan toivomallani tavalla. Mietin monesti kirjan äärellä, että oli oikeastaan epäreilua lukea se niin pian Katja Kärjen Jumalan huoneen ja Essi Ihosen Ainoan taivaan jälkeen. Matkaystävä kun asettuu melkoisen sievästi näiden kahden teoksen välimaastoon.

Sekä Kärjen että Ihosen teoksissa kerrotaan, miten nuori nainen vähitellen menettää lapsenuskonsa ja päättää lopulta irrottautua yhteisöstä. Kärjen Elsa heittäytyy maailmaan Ratisen sankaritarta raivokkaammin ja laatii itselleen syntilistan, jolta alkaa rastita kokemuksiaan. Ratisen minäkertoja päätyy tekemään lähes kaikki samat synnit kuin Elsakin, vaikka tavoitteena on vain sopeutua mahdollisimman hyvin uuteen joukkoon. Ihosen päähenkilöllä Ainolla taas koti on huomattavasti ankarampi ympäristö kuin Ratisen minäkertojalla, jonka ei tarvitse luopua vanhemmistaan vaikka uskostaan luopuukin.

Kärjen Jumalan huoneessa oli minusta tuskastuttavankin huolella paneuduttu Elsan elämään villinä ja eksyneenä opiskelijana. Sama rasite vaivaa myös Matkaystävää. Hieman vähempikin opiskelijabileiden vatvonta ja lestadiolaisten ja epäuskoisten elämäntapojen vastakkaisuuksien alleviivaaminen olisi riittänyt. Kolmesta ja puolesta sadasta sivusta olisi ollut varaa tiivistääkin. Järvisen Markon tarinan mukana kuljettaminenkin tuntui paikoin väkinäiseltä.

Mutta kyllä Matkaystävä avaa aihepiiriään mielenkiintoisesti. Ei ole Ratisen vika, että luin Ihosen ja Kärjen romaanit niin vähän ajan sisällä.

Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019. 346 s.


Ostettu.

Lestadiolaisuutta ja muita suljettuja uskonnollisia piirejä käsitteleviä romaaneja:

Hartvaara, Leo: Suden uhrit
Hurtig, Johanna: Maijan tarina
Hyry, Antti: Uuni
Ihonen, Essi: Ainoa taivas
Juva, Mikko: Mies etsi vapautta
Kaarlela, Tanja: Saara
Kalland, Ben: Vien sinut kotiin

Katja Kärki: Jumalan huone
Mukka, Timo K: Maa on syntinen laulu
Pelo, Riikka: Taivaankantaja
Peura, Maria: Ja taivaan tähdet putoavat
Pylväinen, Hanna: We sinners
Ratinen, Suvi: Matkaystävä
Raittila, Anna-Maija: Kotipiha kulkee mukana
Raittila, Hannu: Ei minulta mitään puutu
Rauhala, Pauliina: Synninkantajat
Rauhala, Pauliina:Taivaslaulu
Remes, Ilkka : Nimessä ja veressä
Stoori, Jarmo: Sieluhäkki
Törmälehto, Terhi: Vaikka vuoret järkkyisivät
Ylimaula, Anna-Maija: Papintyttö

Tietoa:

Appelsin,Ulla: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina
Ruoho, Aila; Ilola, Vuokko: Usko, toivo, raskaus
Ruoho, Aila: Vartiotornin varjossa

tiistai 12. helmikuuta 2019

Olli Lindholm – Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina


Rokkitähti onnen kerjäläisenä

Yhden Yön tarina on uudenlainen äänikirja, jossa on hyödynnetty cd-levyn formaattia aiempaa laajemmin. Teoksen pohjana on Olli Lindholmin samanniminen muistelmateos, johon on äänikirjaa varten kirjoitettu täydentäviä lukuja niin, että teos päättyy nyt vuoteen 2006.

Koska kyseessä on rockyhtyeen tarina, on loogista, että mukana on myös musiikkia. Jokainen luku alkaakin lyhyellä pianolla säestetyllä lauluosuudella. Lisäksi mukana on pari näytettä yhtyeen alkuvaiheen tuotannosta alkuperäisinä esityksinä.

Oikeastaan teoksen nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Olli Lindholm ei kerro vain Yö-yhtyeen tarinaa vaan oman tarinansa, joka on paljon laajempi kokonaisuus. Yötä ei olisi olemassa ilman Olli Lindholmia, joten ratkaisu on ymmärrettävä ja kieltämättä erittäin toimiva. Nelikymppisenä on aikaista puhua muistelmista tai elämäntarinasta, mutta Lindholmin elämään on mahtunut yhtä ja toista kertomisen arvoista.

Lindholm on säälimätön itseään kohtaan. Hän paljastaa teoksessaan itsestään arimmatkin piirteet ja irvailee heikkouksilleen toistuvasti. Taiteilijan elämä ei ole helppoa, eikä ainakaan rokkitähden Suomessa. Yhtye nousi nopeasti huipulle 1980-luvun alkupuolella, kun Lindholm ja silloiset soittajat olivat vasta parikymppisiä nuorukaisia. Suosio ja julkisuus näyttivät parhaat mutta myös pahimmat puolensa nopeasti.

Kun arki sitten koitti ja suosio alkoi laantua, oli edessä ankara paikka. Miten jatkaa eteenpäin? Lindholm selvitti asian itselleen tyypillisellä tavalla lisäämällä työntekoa. Laulamisen ja säveltämisen ohella hänellä oli myös siviiliammatti lähes parin kymmenen vuoden ajan. Lisäksi 1990-luvulla tuli mukaan vielä perhe-elämä.

Kuvio oli paikoin lähes kestämätön, eikä tilannetta helpottanut se, että Lindholm vaati aina itseltään onnistumista ja täydellistä omistautumista kaikkeen tekemäänsä. Ainoa lohtu oli liian usein alkoholi. Alkoholismistaankin Lindholm kertoo avoimesti ja kaunistelematta, samoin kuin raitistumisestaan myöhemmin. Ystävien ja perheen merkitystä Lindholm korostaa väsymättä.

Taiteilijan itsetunto on kovin herkkä. Pieninkin moite tai arvostuksen puute saa mielen painumaan tai raivon valtaan. Lindholmin luonteeseen kuuluu lisäksi armoton pessimismi, joten ei ihme, että asiat eivät aina tunnu sujuvan. Saavutukset latistuvat heti, kun ne ovat todellisuutta. Mikään ei tunnu riittävän, eikä onnellisuuden tunnetta tahdo saavuttaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Vaikka Yö-yhtyeen uraa on tullut seurattua lähinnä vain toisen silmän nurkalla, voi teoksesta päivittää suomalaisen musiikkielämän historiaa koskevia muistojaan mukavalla tavalla. Lindholm kuvailee elämäänsä ja yhtyeensä vaiheita värikkäästi ja tunteella, kuten hänellä on tapana tehdä musiikkiaankin.

Olli Lindholm – Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina
WSOY 2017. Äänikirja, 9 CD:tä.
Lukija Ville Tiihonen, laulu Olli Lindholm, piano Mikko Kangasjärvi.
.

Äänikirja-arvio on ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa 18.5.2007. 

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Mikael Niemi: Karhun keitto




Miten saisin Sinut, rakas blogini uskollinen lukija tai satunnainen käväisijä, vakuuttuneeksi siitä, että todellakin kannattaa tarttua Mikael Niemen romaaniin Karhun keitto?

Niemen läpimurtoromaani Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ilmestyi suomeksi vuonna 2001, siis pian jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olen siitä pitäen seuraillut Niemen tuotantoa, vaikka kaikkea en ole lukenutkaan.

Nuortensarja Kirkon piru, Verenimijät ja Nahkakolo jäi minulta kesken ja siitä on jäänyt mieleen joitakin todella ällöttäviä kauhukohtauksia. Romaani Mies joka kuoli kuin lohi ja  nuortenromaani Aivot pellolle ovat vielä lukematta, mutta Veden viemää -trillerin olen lukenut ja se teki vaikutuksen. Kirja on edelleen hyllyssäni tallessa, mikä kertoo jo paljon sekin. Veden viemää ilmestyi vuonna 2013, joten aika paljon on vettä virrannut Luulajajoessa ennen tätä seuraavaa eli viime vuoden syksyllä ilmestynyttä Karhun keittoa.

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on hieno, absurdejakin piirteitä sisältävä kasvukertomus, Veden viemää huima ja tiheätahtinen ekotrilleri ja Karhun keitto taas sisältää klassisia salapoliisiromaanin aineksia. Niemi siis mitä ilmeisimmin kokeilee eri genrejä ja kirjoittaa erilaisia romaaneja. Lukemieni perusteella voin todeta, että hänen teoksilleen on ominaista hieno tarinankuljetus ja upea henkilökuvaus. Niemi pitää lukijan tiukasti otteessaan, vie matkalle tuntemattomaan ja yllättää hänet, viihdyttää ja koskettaa sekä opettaakin jotain. Mainio kirjailija!

Ilahduin siis, kun Karhun keiton ilmestyttyä alkoi kuulua somekuisketta, että tällä kertaa Niemi leikittelee dekkariperinteellä. Romaanissa itse Pajalan rovasti Lars Levi Laestadius ratkoo rikoksia vaiteliaan saamelaisavustajansa Jussin kanssa. Siis mitä ihmettä? Miten tämä muka voisi toimia?! Pakkohan tuollainen keitos on itse lukea!

Karhun keitossa on kaksi minäkertojaa. Loppupuolella ääneen pääsee rovasti Laestadius. Pitkälti yli puoliväliin kertojana on kuitenkin Laestadiuksen taloudessa asuva Johan Sieppi -nimellä kirkonkirjoihin merkitty nuorukainen, jota kutsutaan tavan mukaan Jussiksi.
Laestadius on löytänyt Jussin aikoinaan tienposkesta ja ottanut kotiinsa jonkinlaiseksi kasvattipojan ja avustajan sekoitukseksi. Jussi oli tuolloin alle kymmenvuotias pikkupoika, joka oli karannut juopon äitinsä luota sietämättömistä oloista. Saamelaisuutensa ja äitinsä maineen vuoksi Jussia kutsutaan noidanpojaksi ja hyljeksitään yleisesti. Tuskallisen ujo poika on kuitenkin nopeaoppinen ja älykäs. Laestadiuksen kotona hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan eri kielillä.

Vuonna 1852 kesällä Pajalassa tapahtuu joukko kauheita rikoksia. Ensin katoaa nuori paimenessa ollut piikatyttö. Rovasti hälytetään paikalle auttamaan etsinnöissä. Katoamispaikalta näyttää löytyvän merkkejä karhun vierailusta ja nimismies Brahen johdolla tehdään päätelmä, että seudulla liikkuu tappajakarhu. Rovasti Laestadius on kuitenkin alusta saakka toista mieltä, mutta virkavallan edustajat vaientavat hänen epäilynsä. Sekään ei auta, että piikaparan ruumis myöhemmin löytyy suonsilmästä. Karhuillahan on tapana kätkeä saaliinsa suonsilmäkkeisiin.

Asetelma tuo hakematta mieleen klassikkosalapoliisiromaanit. Luonnontieteilijä Laestadius tekee tarkkoja havaintoja ja kerää todistusaineistoa, kuten näytteitä kenkärasvasta ja irronneista hiuksista sekä jopa sormenjäljistä. Dagerrotypiatkin pääsevät upouuden tekniikan edustajina rikostutkimuksen piiriin. Havainnot tukevat johdonmukaisia päätelmiä, joiden avulla Laestadius lopulta pääsee selville syyllisestä. Sitä ennen ehtii kuitenkin tulla lisää ruumiita ja syyllisehdokkaita vilisee lukijan mielessä.

Jussin tehtävä on kirjoittaa rovastin havainnot tarkasti muistiin rikospaikoilta ja samalla oppia havaintojen ja päätelmien tekemistä. Jussin voi myös lähettää paikkoihin, joihin rovasti ei itse voi mennä, kuten latotansseihin. Ujo ja ahdistuneen estynyt Jussi tarkkailee muutenkin yhteisöä ulkopuolelta, usein näkymättömistä. Erityisesti hän pitää suuren rakkautensa Marian tarkkailusta. Naisen luonteva lähestyminen on hänelle ylivoimaisen vaikeaa.

Dekkariperinteestä ammentuu myös virkavallan ylenkatse ja jopa avoin vihamielisyys harrastajasalapoliiseja kohtaan. Nimismies Brahe on öykkärimäisen suoraviivainen ja huolimaton tutkiessaan kuolemantapauksia ja tehdessään ratkaisujaan. Joka paikkaan ennen häntä ehtivä Laestadius apulaisineen ärsyttää virkamiestä todella. Oikean syyllisen kiinni saaminen ei tunnu poliisia kovinkaan paljoa kiinnostavan, vaan tärkeintä on saada asia pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian.

Karhun keiton voi siis mainiosti nautiskella vetävänä dekkarina, jossa pientä pohjoista kylää riivaa verenhimoinen raiskaaja ja murhaaja. Viimeinen tapaus on vielä kaiken kukkuraksi oiva versio suljetun huoneen murhasta. Mutta tämä hienosti toteutettu dekkarijuoni on kuitenkin vain yksi taso, eikä Karhun keittoa voi mielestäni arvottaa vain sen perusteella.

Laestadiuksen ja Jussin välinen suhde kuvataan romaanissa vaikuttavasti. Oppinut Laestadius jakaa auliisti oppimaansa ja Jussi oppiikin siis nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan, myös saameksi. Luku- ja kirjoitustaidon merkitykseen itselleen ja ihmisille ylipäätään palataan useaan otteeseen niin Jussin kuin Laestadiuksenkin osuuksissa. Kumpikin näkee niiden valtavan merkityksen. Laestadius unelmoi maailmasta, jossa kansa ostaa viinan sijasta kirjoja. Jussille nimen saaminen kirkonkirjaan kirjatuksi on vahvin todiste siitä, että hän on olemassa. Laestadius ja Jussi näkevät myös puhutun sanan merkityksen. Suuret massat lumotaan puheen voimalla.

Niemi antaa myös järkyttävän karun kuvan siitä, miten alkuperäiskansoja kohdeltiin 1850-luvun Ruotisissa. Tieteen nimissä jopa ryöstetään hauta, jotta tutkijat saisivat aineistoa. Kirjaimellisesti mikään ei ole pyhää eikä mikään hävetä. Kun saamelainen tuomitaan mestattavaksi, on päällä jo tilaaja ennen tuomion täytäntöönpanoa! Saamelaisilla ei ole minkäänlaista ihmisarvoa viranomaisten silmissä, eikä tavallinen kansa juuri kummoisemmin käyttäydy.

Karhun keitto on mielenkiintoinen historiallinen romaani ajasta, jossa nykyaika on vähin erin murtamassa vanhaa maailmankuvaa. Hykerryttävästi Niemi kuvaa herätysliikkeen vaikeita alkuvaiheita. Laestadius käy mielenkiintoista keskustelua muun muassa vaimonsa Brita Kajsan kanssa siitä, voisivatko myös naiset olla saarnaajia. Ainoa este Laestadiuksen mielestä on, että naisen ääni on liian heikko kantamaan täyden kirkkosalin joka kolkkaan. Naisiin herätyskin tuntuu vetoavan miehiä voimakkaammin, onhan heillä vähemmän hävittävää, kuten Brita Kajsa viisaasti toteaa.

Olen aikaisemminkin todennut, että vannoutuneena dekkaristina parhaat lukukokemukseni olen usein löytänyt kirjoista, jotka asettuvat jonnekin dekkarien ja muun kaunokirjallisuuden välisille harmaille vyöhykkeille. Mikael Niemen Karhun keitto on juuri tällainen kirja! Nautin kovasti sen parissa ja suosittelen sitä suorastaan kuumasti!

Mikael Niemi: Karhun keitto (Koka björn)
Suom. Jaana Nikula
Like 2018. 409 s.


Ostettu.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Yrsa Sigurđardóttir: Pyörre




Dekkarien lukijoille lienee useimmille tuttu tunne, että kirjan luettuaan ei osaa sanoa, miksi piti tai viihtyi sellaisen tarinan parissa, jonka monia keskeisiä aiheita inhoaa sydämensä pohjasta. Kuka normaali ihminen haluaa lukea kammottavasta pedofiilista, jonka uhreja ovat pienet, alle kymmenvuotiaat lapset? Tai mitä mielikuvituksellisimmista murhista, joiden tekotavat suorastaan kirkuvat kammottavaa sadismia?

Näitä ajatuksia herätti islantilaisen Yrsa Sigurđardóttirin dekkari Pyörre. Se on toinen osa Freyja & Huldar -sarjaksi kutsuttuja dekkareita, joista on toistaiseksi suomennettu kaksi eli Perimä (Otava, 2017) ja Pyörre (Otava, 2018). Kolmas osa Synninpäästö ilmestyy maaliskuussa. Islannissa sarja on jo viisiosainen.

Yrsan tuotannosta on aiemmin suomennettu kaksi osaa kuusiosaisesta sarjasta Thóra Gudmundsdóttir eli kirjat Kolmas merkki (Otava, 2007) ja Joka toiselle kuoppaa kaivaa (Otava, 2008). Olen näistä lukenut aikanaan ensimmäisen melko tuoreeltaan, mutta en sitten kuitenkaan ihastunut niin paljoa, että olisin tarttunut jatko-osaan. Ilmeisesti kaltaisiani on ollut niin paljon, että suomennoksissa tuli miltei kymmenen vuoden tauko.


Yrsa Sigurđardóttir Rukalla Nordic Noir 2019 -festivaalissa
19.1.2019.


Yrsa Sigurđardóttir oli mukana tammikuussa Kuusamon Rukalla järjestetyssä Nordic Noir 2019 -dekkarifestivaalissa. Siellä päätin, että on tullut aika antaa tekijälle uusi mahdollisuus ja ostin Pyörteen saman tien. Perimääkin olisi ollut pokkariversiona tarjolla, mutta päätin ottaa riskin ja aloittaa sarjan kakkososasta. Ratkaisuni ei kenties ollut aivan paras mahdollinen mutta toimi kuitenkin vähintäänkin siedettävästi.

Rukalla Yrsa kertoi leppoisissa haastatteluissa muun muassa siitä, miksi hän edelleen haluaa jatkaa alkuperäisessä insinöörin työssään. Se kuulemma tasapainottaa mukavasti kirjailijantyötä, jossa näkyvää valmista syntyy paljon hitaammin ja lopputulos on muutenkin epävarmaa. Yrsa kuitenkin kirjoittaa hyvin insinöörimäisesti. Kullakin kirjalla on vuoden ja yhden viikon verran aikaa valmistua. Kustantamo haluaisi kirjan syntyvän tasan vuodessa, mutta Yrsa kertoi tarkoituksella venyttävänsä aikataulua vuosi vuodelta pidemmälle syksyyn. Pikkuruisen markkina-alueen joulumyyntiin kirjan on kuitenkin aina ehdittävä.

Pyörteen alussa Huldar saa tutkittavakseen hyvin olemattomalta ja mitättömältä tuntuvan tapauksen. Reykjavikilaisen peruskoulun pihamaalta on kaivettu esiin sinne kymmenen vuotta aikaisemmin haudattu aikakapseli. Oppilaat ovat saaneet piirtää ja kertoa, millaiseksi he kuvittelivat kymmenen vuoden päässä olevan tulevaisuuden. Nyt on tarkoitus koota näistä töistä näyttely. Seassa on kuitenkin nimetön uhkauskirje, jonka mukaan useampi henkilö tapetaan samana vuonna, kun kapseli kaivetaan esille. Tapettavista on kerrottu vain nimikirjaimet.

Kukaan ei usko, että uhkauskirje on millään tavoin tärkeä tai että uhkaukset toteutuisivat, mutta yhtä kaikki Huldar määrätään selvittämään juttua. Huldar on saanut hiljattain alennuksen, eli hänet on siirretty esimiestehtävästä takaisin rivirikostutkijaksi. Se ei miestä haittaa, mutta työkavereiden hyljeksivä käytös ja totaalinen tehtävien puute alkavat olla rasitteita. Siksi tehtävä kelpaa hänelle oikein hyvin. Samalla se on hyvä tekosyy ottaa yhteyttä Lastentalon lastenpsykologi Freyaan, jolle on heidän yhteisen työtehtävänsä takia käynyt täsmälleen samoin kuin Huldarillekin. Harmi vain, ettei Freya ole lainkaan halukas tekemään mitään yhdessä Huldarin kanssa.

Samaan aikaan kun Huldar ja Freya selvittelevät välejään ja vanhan uhkausviestin kirjoittajaa, tehdään erään reykjavikilaisen omakotitalon takapihan kylpytynnyristä kammottava löytö: irti leikatut miehen kädet kelluvat vedessä. Käsien omistajasta ei ole tietoa. Sormenjälkiä ei löydy rekisteristä eikä kädetöntä henkilöä ole tuotu hoidettavaksi tai ruumista löytynyt.

Sitten erään suuren liikerakennuksen parkkihallissa tapahtuu ikävä kuolemantapaus, joka nopeasti osoittautuu kammottavan pirullisesti suunnitelluksi murhaksi. Freya ja Huldar ovat saaneet selville, että koulun aikakapselin uhkauskirjeen takana on silloinen yläkoulupoika, jonka isä Jón Jónsson oli tuomittu kahdeksanvuotiaan tyttärensä koulutoverin raiskauksesta ja murhasta.

Kaikki nämä juonilinjat eli uhkauskirje, kylpypaljun kädet ja parkkihallin murha sekä vielä tulevat murhat outoine yksityiskohtineen liittyvät luonnollisesti yhteen. Mutta miten? Kuka tai ketkä ovat päättäneet lähteä toteuttamaan kauheaa koston kierrettä, joka ammentaa voimansa vihan pyörteestä?

Poliisin tehtävä ei ole lainkaan helppo, sillä kestää kauan, ennen kuin eri tapaukset alkavat hahmottua yhdeksi kuvioksi. Senkin jälkeen syyllisen seulominen siitä joukosta, joilla on motiivi tekoihin, on kaikkea muuta kuin helppoa. Lisäksi kaikkien listalla olevien nimikirjaimien arvoitus ei tunnu ratkeavan, eikä poliisi tiedä, keitä pitäisi varoittaa ja suojella.

Pyörre ei siis ole millään muotoa leppoisaa tai miellyttävää luettavaa. Se ei toisaalta ole kuitenkaan ihan niin iljettävä kuin varsinainen tarina pinnan alla on. Yrsa ei kuvaile väkivallantekoja, vaan ’vain’ niiden seurauksia. Lukija joutuu itse kuvittelemaan kauheudet mielessään, mikä tietysti esimerkiksi pienten lasten raa’an hyväksikäytön eli raiskaamisen kohdalla jo on ylikäymätöntä.

Kirja ei siis sovi herkimmille lukijoille, ja kuten sanottu, itsekin välillä mietin, miksi luen huvikseni tällaisista asioista. Huldar ja Freya ja monet muutkin kirjan henkilöt ovat kuitenkin inhimillisiä ja kiinnostavia ja halusin tietää, miten heidän käy. Samaten halusin saada tietää loppuratkaisun. Senkin suhteen Yrsa Sigurđardóttir on täysiverinen dekkaristi ja osaa yllättää paatuneenkin lukijan - vielä viimeisellä sivulla!

Yrsa Sigurđardóttir: Pyörre (Sogiđ)
Suom. Tuula Tuuva.
Otava 2018. 397 s.

Ostettu.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Leïla Slimani: Kehtolaulu





Vauva on kuollut. Kuolema oli tullut parissa sekunnissa.

Leïla Slimani totisesti tietää, miten vangitaan lukijan mielenkiinto romaanin ensimmäisillä virkkeillä. Sokkiefekti kyllä toimii, eikä tullut mieleenkään jättää selvittämättä, mitä Kehtolaulu-romaanin keskiössä olevassa Massén perheessä oikein olit tapahtunut. Miksi lastenhoitaja Louise surmasi raa’asti yksivuotiaan Adam-vauvan ja tämän nelivuotiaan Mila-siskon?

Kehtolaulun tarina on kaikin puolin vastenmielinen. On raastavaa seurata, miten Myriam ja Paul itse kaivavat kuoppaansa vääjäämättä syvemmäksi. Alussa täydelliseltä vaikuttava lastenhoitaja Louise alkaa nopeasti paljastaa epämiellyttävämpää ja epäluotettavaa puoltaan lukijalle, mutta Myriam ja Paul ovat niin täynnä itseään ja töitään, etteivät huomaa mitään ennen kuin on peruuttamattomasti liian myöhäistä.

Lasten synnyttyä Myriam on tuntenut jääneensä loukkuun kuvittelemaansa perheidylliin. Äitiys ja lastenhoito ovat kaiken nieleviä, ja lupaava lakimiesura tuntuu lipuvan yhä kauemmas. Sitten pari päättää hankkia lastenhoitajan. Pariisissa se ei ole mitenkään poikkeuksellista heidän sosiaaliluokkansa perheille. Paperitonta työvoimaa on tarjolla runsaasti. Mutta Paulilla on kovat vaatimukset, eikä Myriamkaan ole halukas ottamaan ainakaan arabitaustaista työntekijää talouteen. Niinpä he palkkaavat Louisen, joka poikkeaa monin tavoin tavallisesta tarjonnasta mutta joka on ennen kaikkea valkoinen.

Louise on täydellinen. Lapset rakastavat häntä ja tottelevat häntä kaikessa. Lastenhoidon lisäksi Louise myös siivoaa ja valmistaa taivaallista ruokaa. Hyvin nopeasti Massét huomaavat, etteivät tule toimeen ilman Louisea. Se on ollut myös naisen päämäärä.
Hyvin nopeasti aloin inhota kaikkia kirjan henkilöitä Adamia lukuun ottamatta. Jopa pieni Mila-tyttö vaikuttaa epämiellyttävältä lapselta, joka osaa taitavasti manipuloida Louisea ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Kehtolaulu on nopealukuinen pienehkö romaani, jossa juoni on suoraviivainen. Lastenhoitaja surmaa lopussa perheen lapset. Mitä tapahtuu perheessä sitä ennen? Louisea ei voida kuulustella, koska murhan jälkeen hän makaa tajuttomana teho-osastolla yritettyään riistää hengen myös itseltään. Kertoja kuitenkin avaa kohtauksia sekä perheestä että Louisen yksityiselämästä ennen surmatyötä. Osan saa lukija päätellä itse.

Sattumalta kuuntelin samaan aikaan Enni Mustosen Paimentyttö-romaania lukiessani Kehtolaulun. Romaanit ovat oikeastaan mahdollisimman erilaiset, mutta niiden teemoissa on hätkähdyttäviä yhtymäkohtia. Kummassakin nainen joutuu olosuhteiden pakosta palvelussuhteeseen perheeseen. Kuvio on lähes identtinen. Samalla tavalla Louise 2000-luvun alkupuolen Pariisissa ja Iida 1800-luvun lopun Suomessa joutuvat luopumaan omasta yksityisyydestään ja sopeutumaan työnantajaperheen lähes kaikkiin vaatimuksiin.

Työajoista ei ole puhettakaan, vaan palvelijan on oltava aina työnantajansa käytettävissä, aina valmiina. Palveluskuntaan suhtaudutaan ystävällisesti mutta samalla kuin huomaamatta alentuvasti. Useinkaan nöyryyttävät tilanteet eivät ole isäntäväen puolelta tarkoituksellisia, mutta ne ovat yhtä kaikki loukkaavia. Slimanin teoksessa mukaan tulee vielä maahanmuuttajaulottuvuus, joka meni minulta harmillisesti osin sivu suun, koska vain vahingossa jostain sivulausevihjeestä tajusin, että Myriam on itse taustaltaan pohjoisafrikkalainen. Asetelma on siis perheessä sitäkin kautta poikkeuksellisen jännitteinen.

Mikään helppo kirja Kehtolaulu ei siis ole. Luin sen itse nopeasti, mutta en usko sen karvaahkon jälkimaun kovin nopeasti haihtuvan.

Leïla Slimani: Kehtolaulu (Chanson douce)
Suom. Lotta Toivanen.
WSOY 2018. 237 s.


Ostettu.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (eli Pariisi).

lauantai 26. tammikuuta 2019

Katja Kärki: Jumalan huone




Riisuudun ja mietin, miksen minä ole kiltti ja siveä tyttö. Kiltit ja siveät saavat hyvät miehet ja hyvän elämän. Kukaan ei ota tosissaan vapaata ja villiä, sillä ne ovat kuin luonnoneläimet, niitä on mahdotonta pitää. Vapaat ja villit tytöt saavat olla elämänsä yksin ja rämpiä rämeet ja tummat vedet. Niiden matkan varrella on paljon kuoppia ja kumpareita, viimat ja viluiset illat, kosteat lakanat ja ankeat aamukahvit. Mutta ne elävät ja nousevat, vaikka mitä kävisi.
Vapaat ja villit muistelevat kuolinvuoteellaan elämäänsä näkymätön hymynkare halvaantuneilla suupielillään. Sitä ennen ne tuntevat, kokevat ja elävät. Semmoinen haluan olla, vapaa ja villi tyttö. Ei. Kun semmoinen minä olen.


Katja Kärki kuvaa muhkeassa (yli 460 sivua!) esikoisromaanissaan Jumalan huone pohjoiskarjalaista sukua kolmen eri sukupolven naisen kautta ja äänellä. Alkuun lainaamani kohta on nuorimman eli vuonna 1985 syntyneen Elsan osuudesta ja kuvaa minusta oivallisesti Elsaa ja hänen tarinaansa. Se sopii kyllä myös Elsan tätiin Mariaan, joka on lähinnä omaa sukupolveani eli syntynyt vuonna 1960. Maria on ollut Elsalle tärkeä esikuva ja naiset ovat läheisiä keskenään. Mariakaan ei ole suostunut asettumaan muottiin, jota yhteisö hänelle kiivaasti tyrkyttää. Hänen motiivinsa ovat kuitenkin ainakin osittain toiset kuin nuoremman sukupolven Elsan.

1922 syntynyt Aili edustaa romaanissa vanhinta sukupolvea ja hänen tarinansa kerrotaan kolmannessa persoonassa. Maria ja Elsa ovat minäkertojan kautta kuvattuja naisia. Ailin osuus on myös sivumäärältään suppein, vaikka hänen elämänsä ja tekonsa vaikuttavat merkittävästi niin Marian kuin Elsankin elämään.

Olen viime vuosina lukenut lukuisia hienoja romaaneja, jotka kertovat ahtaasta uskonnollisesta yhteisöstä, sellaisen vaikutuspiirissä elämisestä ja siitä irtautumisesta. Kärjen Jumalan huone kuuluu aiheensa ja teemojensa puolesta selvästikin näiden teosten joukkoon. Aili, Maria ja Elsa elävät ankaran lestadiolaisuuden piirissä, ovat uskossa, kuten sanotaan. Kukin naisista kokee yhteisön paineet raskaina mutta suhtautuu niihin eri tavoin, koska he edustavat eri sukupolvia mutta myös siksi, että he ovat luonteiltaan ja persooniltaan erilaisia.

Jumalan huone ei kuitenkaan kerro vain siitä, kuinka ahtaat säännöt kahlitsevat naisia lestadiolaisten keskuudessa. Kyse on lopulta paljon enemmästä. Sodan raskaat varjot näkyvät konkreettisesti kaikkien kolmen naisen kohtaloissa. Ailia ja Mariaa sota ja sen peruuttamattomasti vaurioittamat miehet koskettavat rajuimmin, mutta jäljet ulottuvat Elsankin lapsuuteen ja nuoruuteen. Ankara puhumattomuuden kulttuuri satuttaa myös. Suvun tragedioista on vaiettu sukupolvi toisensa jälkeen, ja sillä on karut seurauksensa. Kun salaisuudet lopulta pulpahtavat pintaan, tapahtuu ikäviä asioita mutta myös hyviä.

Pidin Jumalan huoneesta kovasti. Tarina imaisi syövereihinsä vastustamattomasti. Tuttu klisee on, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Ihan yhteen menoon en tätä tuhtia pakettia sentään ahmaissut, mutta koin tutun ja kaivatun tunteen, että keskeneräinen romaani kutsui seireenin lailla luokseen. Oli saatava lukea lisää, kuultava, mitä Elsalle ja Marialle kuuluu, nähtävä ja oivallettava, miten kaikki palaset lopulta loksahtavat paikalleen.

Romaanin rakenne on nimittäin rikottu ja tarina on loppujen lopuksi melkoisen aukkoinen. Kronologia on murrettu, joten lukija saa jälleen kerran koota kokonaisuuden alkuun irrallisilta tuntuvista palasista. En pane tätä lainkaan pahakseni, vaikka menetelmä ei totisesti ole mitenkään poikkeuksellinen. Kärjellä on kuitenkin itsellään paketti tiukasti koossa. Naisten tarinat lomittuvat ja joitakin keskeisiä tapahtumia valotetaan useasta näkökulmasta. Kun jokaisen naisen tarina alkaa lapsuudesta, tulee romaanin aikaperspektiivistä syvä. Ailan lapsuuskokemukset alkavat jostain 1930-luvun alusta ja Elsan ja Marian tarinat yltävät nykypäiviin.

Lapsen näkökulman ja lapsen kertojanäänen Kärki tavoittaa oivallisesti. Kieli ja havainnointi kehittyvät henkilöiden iän karttuessa. Kun samoja tapahtumia valotetaan eri näkökulmista, käy havaintojen ja ymmärtämisen ero selvästi ilmi. Lapsi näkee ja kokee tilanteet aivan toisin kuin vieressä oleva aikuinen.

Joitakin keskeisiä tapahtumia siis kuvataan useastakin näkökulmasta, mutta muuten tarina on osin aukkoinen tai ainakin lukijalle annetaan vain minimaalisen vähän vihjeitä päätelmiensä tekemistä varten. Myös tästä kirjoitustavasta pidän. En haluakaan, että kaikki asiat selitetään auki. Omille päätelmille jätetty tila antaa tulkintamahdollisuuksia ja oivaltamisen ilon lukijalle. On hienoa, että kirjoittaja luottaa lukijaansa.

Minulle Elsa on kirjan päähenkilö. Vaikka pidin kovasti hänestä ja hänen tarinastaan, hieman väsähdin jossain vaiheessa hänen kaoottisen opiskelijaelämänsä vaiheiden tarkkaan ja laajaan kuvailuun. Jos siis romaania olisi haluttu tiivistää, niissä kohdissa olisi ollut varaakin.

Kärki keskittyy naisiin ja heidän ahtaaseen tilaansa ja siitä irti pyristelyyn. Esimerkiksi Marian ja vielä Elsankin opiskeluhaaveisiin suhtaudutaan sekä perheessä että yhteisössä kielteisesti. Naisen paikka on kotona synnyttämässä ja kasvattamassa lapsia, ei töissä. Kuitenkin Elsan äitikin murtautuu lopulta ulos tästä kaavasta, muttei kuitenkaan pysty tukemaan tytärtään tämän ratkaisuissa.

Sisarusten välistä sidettä Kärki kuvaa myös hienosti, samoin eri sukupolvien samanhenkisten naisten yhteenkuuluvuutta. Elsa joutuu tekemään äärimmäisen kovan ratkaisun valitessaan oman tiensä. On luovuttava perheestä. Itkin kohdassa, jossa Elsa bussissa istuessaan poistaa puhelimestaan perheenjäsentensä nimet ja numerot. Onneksi Elsalla on kuitenkin lapsuudenystävä Veera, joka ei vierasta Elsaa tämän toisenlaisen elämänpiirin takia. Ystävyys kantaa läpi vaikeidenkin aikojen.

Mukana tarinassa on useita mielenkiintoisia miehiä, joiden tarina avautuu nyt vain naisten kautta mutta jotka jäivät vaivaamaan mieltäni. Mitä ajattelivat ja tunsivat Martti, Hannu ja Paavo? Mutta kuten sanottu, kaikkea ei tarvitse avata ja selittää.

Katja Kärki: Jumalan huone
Bazar 2019. 461 s.


Ennakkokappale.

Kirja ilmestyy ja on kaupoissa 29.1.2019.


Sijoitan Jumalan huoneen Helmet-lukuhaasteen kohtaan
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.

tiistai 22. tammikuuta 2019

Nordic Noir 2019 -tunnelmia




Kutsutaan toistakymmentä kärkidekkaristia Pohjoismaista ja kolme nimekästä haastattelijaa heitä jututtamaan. Järjestetään kaksipäiväinen dekkarikirjallisuustapahtuma keskellä kylmää ja pimeää talvea. Tehdään se Suomen Kuusamossa, Rukan hiihtokeskuksessa. Katsotaan, mitä tapahtuu.

Kuulostaako pähkähullulta idealta? Kyllä, ainakin minusta! Pakkohan oli mennä paikan päälle katsomaan, mitä näin hullunrohkeasta ajatuksesta oikein tulee.

Tulihan siitä aivan unohtumaton dekkariviikonloppu! Kyseessä on siis ensimmäistä (mutta toivottavasti ei todellakaan viimeistä) kertaa järjestetty Nordic Noir -festivaali, jonka takaa löytyy monitoimimies Aki Roukala ja hänen yrityksensä Is This Art.



Vietin siis viime viikonlopun (18. – 20.1.2019) Kuusamossa Rukalla. Kuusamossa olen käynyt aiemmin vain kesäaikaan ja Rukan olin nähnyt vain maantieltä ohi ajettaessa, joten miljöökin oli uusi. Jo matkanteko oli kirjaihmiselle mieltä lämmittävä kokemus, sillä Helsinki-Vantaalla koneeseen nousua odotellessani huomasin, että samaa matkaa olivat tulossa ainakin Antti Tuomainen, Philip Teir, Stefan Ahnhem, Agnete Friis, Samuel Bjørk ja Ninni Schulman sekä muita kirjamaailman tuttuja kasvoja.




Samaan aikaan Nordic Noir 2019 -festivaalin kanssa Rukalla vietettiin Polar Night Light Festival 2019 avajaisviikonloppua, joten maisemat olivat pimeään aikaan satumaiset. Hiihtosesonki ei vielä ole huipussaan, joten hulppeassa hiihtokeskuksessa oli väljää ja rauhallista ja me paikalle tulleet saimme huippuhyvää palvelua.



Varsinainen dekkarifestivaali oli siis kaksipäiväinen tapahtuma. Ohjelma oli sijoitettu ilta-aikaan, joten päivät saattoi halutessaan kuluttaa laskettelun, hiihdon, koiravaljakkoajelun tai vaikka moottorikelkkasafarin parissa. Niin monet osallistujat, kirjailijat mukaan lukien, tekivätkin. Rukan upeat olosuhteet tekivät selvästikin vaikutuksen ulkomaisiin (ja kotimaisiinkin) vieraisiin. After Ski -ohjelma vain oli Nordic Noirin ansiosta kenties hieman normaalia kulturellimpaa.




Nordic Noirin iltaohjelmat olivat tiiviitä. Scandic Rukahovin konferenssitiloissa säästeltiin teeman mukaisesti valaistuksen määrässä ja tunnelma oli paitsi tiivis myös pimeä. Esiintymislavan valaistus oli kännykkäkameralla varustautuneen katsojan kannalta surkea. Esiintyjien taakse asetellut valomiekat näyttivät kyllä hienoilta, mutta eivät anna armoa valokuvissa (ja niitä kuusi tuntia tuijotettuaan niistä ei päässyt eroon edes nukkuessaan…).

Yrsa Sigurðardóttir ja Jens Lapidus
Ronja Salmen tentissä.
Huomaa valomiekat! 😅


Haastattelijoina ja keskustelujen vetäjinä toimivat Philip Teir, Kasper Strömman ja Ronja Salmi. Kaikki keskustelut käytiin englanniksi, mikä oli tietysti tasapuolista, koska se ei ainakaan tietääkseni ollut kenenkään lavalla olleen äidinkieli. Myönnän, että ensimmäisenä iltana livahdin nukkumaan jo ennen klo 23.00 alkanutta naisdekkaristipaneelia, koska päivän matkustaminen painoi sen verran, että viisi tuntia englanninkielistä keskustelua olivat sillä erää tarpeeksi. Lauantaina olin sitkeämpi ja roikuin mukana iltaviidestä puoliyöhön asti.

Kasper Strömman jututti haastateltaviaan lähinnä yleisellä tasolla ja kyseli esimerkiksi kirjailijoiden ammattiuran vaiheista ja kirjoittamisrutiineista. Sen sijaan Philip Teir ja Ronja Salmi olivat kumpikin perehtyneet kunnioitettavalla perusteellisuudella haastateltaviensa tuotantoihin ja keskusteluissa pureuduttiin enemmän kulloistenkin kirjailijoiden teoksiin ja niiden teemoihin ja tarinoihin. Kumpikin menetelmä kyllä toimi, vaikka enemmän itse pidin Teirin ja Salmen metodista. Tietysti sekin vaikutti asiaan, että olin lukenut useimpien paikalla olleiden tekijöiden teoksia. Silti lukulistani venyi jälleen huomattavasti.

Ruotsalainen tähtikirjailija Jens Lapidus
kiinnosti yleisöä selvästi eniten.


Tauoilla ja muissakin yhteyksissä kävin ja kuulin lukuisia keskusteluja, joissa pohdittiin muun muassa tapahtuman luonnetta ja yleisömäärää. Perjantaina yleisöä oli paikalla kohtalaisesti, sen verran, että tunnelma oli kotoisa ja intiimi. Lauantaina, kun ruotsalainen supertähti Jens Lapidus oli lavalla, sali oli viimeistä istumapaikkaa myöden täynnä ja joku taisi joutua seisomaankin.

Kahden päivän aikana puhuttiin paljon tutuista dekkariaiheista, kuten siitä, miksi kirjailijat haluavat kirjoittaa juuri dekkareita. Pohdittiin pahuuden olemusta ja sitä, miksi joistakin ihmisistä tulee rikollisia ja toisista taas ei. Millaiset olosuhteet ajavat ihmisen tekemään vaikka murhan? Miksi me haluamme viihdyttää itseämme lukemalla kauheuksista? Miten kirjoitetaan vetävä dekkari? Miten menestytään dekkarikirjailijana? Miten pääsee sopivaan kirjoittamisvireeseen? Kuinka kauan kirjan kirjoittaminen kestää?

Norjalainen menestyskirjailija Samuel Bjørk
hauskutti yleisöä mukavilla
tarinoillaan kirjailijanuransa vaiheista.

Kävi ilmi, että käsikirjoituksen ensimmäinen versio voi valmistua kahteen pekkaan vaikka neljässä kuukaudessa tai sitten siihen voi kulua vuosia. Joskus iskee kirjoittajan blokki, joka ei ota hellittääkseen. Toiset kirjoittajat taas eivät blokkiin usko. Jotkut valmiilta tuntuvat käsikirjoitukset voivat päätyä pöytälaatikkoon tai jopa roskiin. Menestyminen voi olla vain sattumaa, mutta vaatii aina hurjasti työtä. Hyvä agentti on kullan arvoinen!

Kirjailijan työhön kuuluu paljon matkustamista, jos kirjoja käännetään eri kielille, mutta se on kaukana glamourista, varsinkin jos joutuu jakamaan viikkokausien ajan hotellihuoneen kirjailijakollegansa kanssa. Jotkut kirjailijat haluavat tehdä kahta työtä, toiset taas ovat aina halunneet olla vain kirjailijoita ja ovat onnellisia saavutettuaan unelmansa kirjoittaa työkseen kirjoja.


Stefan Ahnhemilta odotetaan
neljättä dekkaria myös Suomessa. 

Pohjoismaiset kirja- ja erityisesti dekkaripiirit ovat pienet, ja useimmat kirjailijat tuntuivat tuntevan toisensa jo entuudestaan ja viihtyvän toistensa seurassa. Sekin osaltaan vaikutti siihen, että tunnelma oli leppoisa ja rento.

Yritin mielessäni hahmotella jonkinlaista yhteenvetoa tunnelmistani, plussista ja miinuksista, joita kokosin viikonlopun aikana ja joita olen tässä pari päivää mielessäni pyöritellyt. Koska ajatukseni eivät nyt ota oikein jäsentyäkseen, tehdään sitten listaus hajahuomioista ja -ajatuksista.

Mistä pidin? Mikä meni mielestäni hyvin?

- Ihastuin pähkähulluun, ennakkoluulottomaan ideaan ja sen rohkeaan toteuttamiseen.
-  Kirjailijavieraslista oli vaikuttava: nimekkäitä dekkaristeja, kaikki kansainvälisesti
menestyneitä ja alalla arvostettuja nimiä.
- Haastattelijat olivat ammattilaisia ja vetivät osansa sen mukaisesti.
 Kerrallaan jututettin kahta tai kolmea kirjailijaa, mikä on juuri sopiva määrä leppoisan keskustelun aikaan saamiseksi.
- Kaikki kirjailijat osallistuivat moneen keskusteluun eri kokoonpanoissa, joten omia suosikkejaan pääsi kuulemaan useaan kertaan.
- Tapahtuman ulkoiset puitteet olivat poikkeuksellisen upeat.
-  Olen aina marissut, että kaikki kiinnostavat kirjallisuustapahtumat ovat Helsingissä. No nyt ei ollut!
 Paikalla oli toimittajia eri medioista, esimerkiksi perjantaina Yle

Missä olisi mielestäni parannettavaa? Mikä jäi mietityttämään?


- Kun tapahtuma on omasta sijainnista katsottuna melkoisen kaukana, matkustaminen ja majoittuminen ottavat ison siivun kukkarosta (eikä ympäristökään kiitä), mikä pidottanee osan halukkaista osallistujista pois. - Festivaalisalin valaistusta voisi ensi kerralla miettiä vielä hieman katsojaystävällisemmäksi (ja valokuvia ottavien kannalta myös!). Jos saa toivoa, yleisön tuolit saisivat olla muutamaa astetta persusystävällisempiä, koska yleisö istuu tuoleillaan melkoisen tuntimäärän putkeen.- Haastattelujen välissä on mukavaa olla jaloittelutaukoja, mutta kaltaiselleni keski-ikäiselle varsinaiseen yökukkumiseen tottumattomalle riittäisivät 5-10 min tauot ainakin keskiyön lähestyessä. Nyt suuntaus oli pikemminkin päinvastainen.
 Kustantamot, nämä tilaisuudet ovat oivallisia hetkiä myydä kirjoja. Nytkin tarjontaa oli mukavasti, mutta enemmänkin olisi voinut olla.  



Useimmat esiintyneet kirjailijat olivat siis jo minulle tuttuja ja monen kirjoittajan ainakin miltei koko tuotannon (tai suomennetun tuotannon) olin lukenut jo etukäteen. Silti lukulistani venyi jälleen, kuten jo yllä mainitsin. Islantilaisen Yrsa Sigurðardóttirin varhaisemmasta tuotannosta olen muistaakseni lukenut jonkin dekkarin (olisiko ollut Kolmas merkki?) suuremmin innostumatta mutta nyt päätin antaa hänelle uuden mahdollisuuden ja ostin festivaalilta dekkarin Pyörre. Se on Freyja & Huldar -sarjan toinen osa, mutta päätin aloittaa siitä. Pari lukua olen jo lukenutkin, ja vaikuttaa hyvältä. Siitä siis varmasti myöhemmin lisää.



Islantilainen Ragnar Jónasson,
 jolta ei vielä ole suomennettu teoksia.


Olen jo pidemmän aikaa seurannut Twitterissä islantilaista Ragnar Jónassonia, jonka dekkareita on käännetty englanniksi mutta ei suureksi harmiksi vielä suomeksi. Toivottavasti Jónassonia käännettäisiin pian, sillä hänen tuotantonsa kuulostaa juuri sellaiselta, josta mitä todennäköisimmin suomalaiset dekkarien lukijat pitäisivät kovasti.

Lukulistalleni livahti myös tanskalaiskaksikon Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis kirjoittama neljän dekkarin Nina Borg -sarja. Friis kertoi sarjasta ja sen synnystä kiinnostavasti ja sitä myös lämpimästi suositteli bloggaajakollega, jonka kanssa vaihdoimme paitsi kuulumisia myös lukuvinkkejä.

Lapin Kansan haastattelussa (21.1.2019) Aki Roukala lupailee tapahtumalle jatkoa ja seuraavalle kerralle vieläkin kovempia tähtiä, mikäli mahdollista! Mahtavaa!

Suuret kiitokset Aki Roukalalle kutsuvieraslipuista ja matkatuesta! Oli ilo olla paikkalla!

Nordic Noir 2019 esiintyjät:
Stefan Ahnhem
,
Samuel Bjørk,

Agnete Friis,
Kati Hiekkapelto,
Jan Jalutsi, 
Ragnar JonassonJens Lapidus,Ninni SchulmanMax SeeckErik Axel SundYrsa Sigurðardòttir, Antti Tuomainen.