sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Turun kirjamessut 2022

 

Maltillinen kirjasaalis: kaksi ostettua, kaksi saatua.

Suomen vanhimmat kirjamessut eli Turun kirjamessut täytti tänä vuonna 32 vuotta. Ovet sulkeutuivat tänään sunnuntaina kello 17. Vielä en tiedä, kuinka paljon messuilla oli tänä vuonna vierailijoita, mutta näppituntuma kahden messuilupäivän eli perjantain ja sunnuntain perusteella on, että koronaa edeltäviin huippulukemiin on vielä matkaa. *Kävijöitä oli yli 13 000 (eli n. 40 % vähemmän kuin v. 2019).

Käytäväkeskusteluissa väki oli tästä kahta mieltä. On harmi, että ihmiset eivät vielä ole lähteneet liikkeelle entiseen malliin. Toisaalta on mukavaa, kun kirjatiskeille ja lavakatsomoihin pääsee ilman kyynärpäätaktiikkaa.


Messulavat ovat yleensä kuvien ottamisen
kannalta lähinnä kaameita.
Turun uusi Puisto-lava ei ole kaamea vaan ihana! 
Perjantaina esikoiskirjoistaan puhuivat 
Laura Andersson ja Lauri Lattu
Haastattelijana Mia Halonen.

Kirjabloggaajana olen etuoikeutettu, sillä sain messuille pyytämäni mediapassin. Se tarkoittaa siis sitä, että en maksa omasta sisäänpääsystäni tai pysäköinnistä. Pyysin myös muutamia vapaalippuja arvottaviksi ja yhteistyökumppaneilleni, ja pyyntööni vastattiin avokätisesti. Näistä isot kiitokset Turun kirjamessujen järjestäjille!

Messuorganisaatio tarjosi meille kirjabloggaajille ja -grammaajille perjantai-iltapäivänä pientä välipalaa sekä erityisohjelmaa. Kirjailija Paula Havaste kertoi kirjoistaan ja kirjoittamisesta, ja kokki Petteri Luoto omasta työstään ja hauskoista someprojekteistaan. Mukaan saimme lahjakassin, joka sisälsi kaksi uutuusromaania. Lämmin kiitos myös tästä mukavasta tilaisuudesta!


Yritän messuilla kuunnella sellaisten kirjailijoiden 
haastatteluja, joiden kirjoja en ole vielä lukenut.
Silti on kirjailijoita, joiden haastatteluja haluan
käydä kuuntelemassa aina, kun tilaisuus on.
Arttu Tuominen on jälkimmäisen ryhmän kirjailija.
Taija Tuominen haastattelee.


Tämänvuotiset Turun messut olivat ensimmäiset, joiden ohjelmajohtajana toimi Vilja-Tuulia Huotarinen. Jenni Haukio toimi tehtävässä pitkään, ja presidentti Niinistö adjutantteineen oli tuttu näky messuyleisössä. Kieltämättä tämä toi oman pikantin mausteensa Turun messuille.

Messukonsepti on pääpiirteissään pysynyt samanlaisena vuosikymmeniä, eivätkä Turun ja Helsingin messut juuri eroa muuten kuin mittakaavan suhteen. Pientä viilausta toki tehdään jatkuvasti. Eniten Turussa tuntui tänä vuonna puhuttavan uudistus, jossa miltei kaikkia esiintymisaikoja oli lyhennetty rutkasti. Virallisten messulavojen kirjailijahaastattelut olivat pääsääntöisesti vain 15 minuutin mittaisia. Useamman esiintyjän keskustelut olivat yleisimmin kestoltaan 20–25 minuuttia.


Kirjailija Aki Ollikainen ja
ihan uunituore romaani
Kristuksen toinen tuleminen.


Bloggaajakollegani kysyi Vilja-Tuulia Huotariselta tähän syytä. Selitys oli, että ohjelmanumeroiden väliin piti saada 5 minuutin tauot, joten koska ei haluttu vähentää esiintymisten lukumäärää, lyhennettiin kestoa. Tajuan kyllä tämän logiikan, vaikka en hyväksykään lopputulosta. Vartissa on mahdotonta käydä oikeaa keskustelua. On vaikea kuvitella, että kirjailijat ja haastattelijat tunsivat saavansa arvoistaan kohtelua, eikä kyllä yleisönkään näkökulmasta pikadeittitunnelma ollut kovin antoisa. Jos siis jotain toivon ensi vuodelta, niin mieluummin vähemmän esiintyjiä kuin näitä varttisessioita. Halleissa oli kuitenkin väljää, joten kenties lavoja olisi sittenkin voinut olla enemmän?


Taija Tuominen haastatteli
kirjailija Merja Mäkeä ja
kirjailija Kira Poutasta.


Tämän vuoden teemana messuilla oli kuvataide. Omiin silmiini ei sattunut ainuttakaan kuvataideaiheista ohjelmaa, mutta en rehellisyyden nimissä niitä muistanut etsiäkään. Ainakin perjantaiselle koululaisyleisölle olisi voinut olla teemaan liittyvää toiminnallista ohjelmaa, graffititaidetta vaikka?

Näin hieman 'messukrapulaisena' päällimmäinen fiilis viikonlopusta on vähän kädenlämpöinen. Ketään varsinaista megavetonaulaa ei messuilla tällä kertaa ollut, jollei Tommi Kinnusta lasketa. Hänen varttinsa keräsi A-hallin päälavan eteen kohtalaisen yleisösisämeren ja signeerausjonokin oli ihan kelpomittainen.


Kymmenen hyvää syytä perustaa lukupiiri.
Keskustelemassa Kirsi Ranin, Satu Rämö ja minä. 
Aikaa saimme 20 minuuttia, jotka käytimme tarkoin.


Mukavaa oli tavata ihmisiä, vaihtaa kuulumisia ja nauttia samanmielisten kirjaihmisten seurasta. Kuten aloituskuvakin kertoo, muutamia kirjojakin tuli hankittua. Ensi vuonna taas Turkuun, tietysti!

 

 

lauantai 17. syyskuuta 2022

Jenni Räinä: Suo muistaa

 


Juho on perinyt pienen ojitetun suon jostain päin autioituvaa Pohjois-Pohjanmaata tai ainakin niiltä main. Ojitus ei ole muuttanut suota kunnon metsäksi, mutta on muuttanut sen tasapainoa ratkaisevasti. Juho on päättänyt ennallistaa omistukseensa tulleen suon ja sen lähisuot takaisin alkuperäiseen kuntoonsa. Se on oleva alkusysäys jollekin suurelle ja ratkaisevan tärkeälle muutokselle!

Juho on ostanut vanhan kansakoulun suonsa lähituntumasta. Sinne hän on kutsunut joukon samanhenkisiä ystäviään asumaan ja tekemään työtä. Yhdessä heidän on tarkoitus aloittaa konkreettinen soiden ennallistamisprojekti, kerätä varoja ja uusia yhteisön jäseniä projektin tueksi sekä aloittaa luomuviljelyyn perustuva omavaraistalous. Työtä on siis enemmän kuin kylliksi, mutta Juho on päättäväinen ja innostunut. Pitää ostaa hevonen! On raivattava pusikoituneet peltotilkut tuottaviksi!

Valokuvaaja Hellä on reissannut maailmalla vuosia ja palanut loppuun. Nyt hän tyhjentää sukunsa taloa isoisän jäljiltä myyntiin. Urakka on valtava, eikä tilannetta helpota, että Hellä tuntee olevansa hukassa. Kuka hän on ja mitä hän elämältään haluaa? Palautuvatko voimat vielä? Pystyykö hän tekemään työtään? Hakkuiden muuttama lapsuudenmaisema masentaa mieltä. Ihmisistä tyhjenevä pohjoinen tuntuu olevan vain materiaalivarasto, jota voidaan surutta verottaa.

Hellän ja Juhon yhteisön tiet risteävät, tietysti, sillä harvaanasutulla seudulla niin käy vääjäämättä.

Toimittaja Jenni Räinä on julkaissut ennen esikoisromaaniaan Suo muistaa kolme tietokirjaa. Yhdessä valokuvaaja Vesa Rannan kanssa julkaistu pohjoisen maaseudun autioitumista käsittelevä Reunalla (Like, 2017) nappasi Botnia-palkinnon. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tuli teoksesta Metsä meidän jälkeemme (Like, 2019). Sillä teoksella on Räinän lisäksi kolme muuta tekijää. Viime vuonna ilmestyi Kulkijat (Like), jossa Räinä käsittelee vaeltamista ja vaeltajanaisia.

Kun huomasin, että Räinältä oli tulossa romaani, tiesin heti haluavani lukea sen. Hieman tosin aavistelin, että se voisi olla makuuni hieman turhan osoitteleva tai jotenkin liian luonnonsuojeluhurmoksellinen, mutta kaikkea vielä. Räinä on loistavasti sulauttanut aiempien teostensa aineksia ja teemoja hienoon, aavistuksen ironiseen tarinaan. Kuvaus luonnon ylikäytöstä ja pohjoisten alueiden häikäilemättömästä ryöstöstä on toteavuudessaan karmaiseva. Räinä ei saarnaa vaan näyttää, pakottaa ajattelemaan ja tuntemaan itse.

Monimutkaista ongelmaa ratkaistaan harvoin yksinkertaisella keinolla. Sen saa Juho yhteisöineen vähitellen katkerasti huomata. Suon ennallistaminen ei lopulta ole yksioikoista eikä helppoa, vaikka se siltä on ajatuksen tasolla tuntunut. Kun rahat uppoavat ensimmäisen suon ojien tukkimiseen, Juho päättää, että seuraavan kimppuun käydään perinteisesti lihasvoimin. Onhan heitä kaksi miestä, useampi nainen ja yksi hevonen. Innostus, idealismi ja optimismi alkavat kuitenkin syksyn pimetessä karista. Räinä paljastaa raa’an rehellisesti, millaisia motiiveja itse kullakin on yhteisöön liittyessään ollut.  

Hellän siivousprojekti jatkuu sekin odotettua kauemmin. Mitä vähemmäksi hän saa tavararöykkiöitä karsittua, sitä selvemmin hän alkaa nähdä itsensä ja muut. Mutta mikä on hänen paikkansa maailmassa? Auttaisiko rantasaunan maalaus sen selvittämisessä? Sekä Juho että Hellä päätyvät lopulta tahoillaan tekemään ratkaisuja.

Nautin Suo muistaa -romaanin lukemisesta kovasti! Sen kuvaama maailma on samaan aikaan itselleni turvallisen tuttu ja kiehtovan vieras. Maalla ikäni asuneena suhtauduin aluksi huvittuneesti Juhon ja kumppaneiden ajatuksiin ja unelmiin omavaraistalousonnelasta. Räinä avaa heidän silmiään lempeästi mutta samalla armottomasti, ja lopulta aloin jo sääliä hänen maallemuuttajiaan.

Jenni Räinä: Suo muistaa
Gummerus 2022. 261 s.
Kansi Jenni Noponen.

Arvostelukappale.

tiistai 13. syyskuuta 2022

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu

 


Kalmanperhon kutsu aloittaa Kalmanperho-trilogian, joka on nuorille suunnattu mutta myös varttuneemmille lukijoille hyvin maistuva vahvasti kauhusävytteinen fantasiasarja. Ulpu-Maria Lehtinen on uusi tulokas suomalaisessa spefi-kentässä, mutta Kalmanperhon kutsu on hyvin valmis teos. Lehtinen kertoikin jossakin netin syövereistä löytämässäni haastattelussa työstäneensä kirjaa ja sarjaa jo kymmenisen vuotta, osan aikaa hyvinkin määrätietoisesti. Kolmannella kustantamonhakukierroksella sarja löysi kustantajan.

Päähenkilö Lilja täyttää neljätoista vuotta sinä päivänä, kun hän vuotta vanhemman veljensä kanssa muuttaa maalle isoäidin luo. Isän uusperheessä alkaa teineillä olla vähän tukalaa, joten on päätetty, että Lilja ja Joonatan aloittavat uudessa koulussa ja auttelevat siinä sivussa isoäitiä arjen askareissa.

Liljalla on toive, että uusi alku muuttaisi jotain hänen elämässään, mutta heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen kaikki tuntuu loksahtavan entiseen muottiinsa. Sosiaalinen ja hyvännäköinen Joonatan solahtaa uuteen kouluun ja sen piireihin oitis kuin kala veteen, mutta harmaa ja huomaamaton Lilja saa huomiota vain, koska koulun tytöt haluavat tutustua Joonataniin. Asetelma alkaa pänniä Liljaa niin, että lopulta hän kaataa kaiken katkeruutensa Joonatanin niskaan ja sanoo asioita, joita myöhemmin katkerasti katuu.

Sisarusten välirikon jälkeen Joonatan alkaa käyttäytyä kummallisesti ja vaikuttaa sairaalta. Yhtenä koleana iltana veli harhailee pihalla ja on suuntaamassa metsään T-paitasillaan. Selitykset ovat sekavia. Jotain outoa on meneillään. Sitten Lilja näkee kotimatkallaan valtavankokoisen pääkallokiitäjän lentelevän edessään keskellä kirkasta päivää. Se johdattaa häntä kohti läheistä metsikköä. Pian hän huomaa tupsahtaneensa outoon maailmaan, jossa kammottavat kalmavat uhkaavat syrjäisen Kalmansyrjän kylän asukkaita.

Lilja tajuaa luiskahtaneensa rinnakkaistodellisuuteen, joka vaikuttaa valitettavan todelliselta. Kyläläiset suhtautuvat tulokkaaseen epäluuloisesti, mutta heillä on käsissään paljon pahempia ongelmia, joten Lilja saa toistaiseksi jäädä asumaan Auroran syrjäiseen mökkiin. Vähitellen Kalmansyrjän ja sitä ympäröivän maailman järjestys alkaa hahmottua Liljalle, joka yrittäessään selviytyä uudessa arjessaan etsii myös kiivaasti keinoa palata kotiin. Joonatan tarvitsee pikaisesti apua, mutta voisiko sen ongelman ratkaisu löytyä Kalmansyrjästä?

Lilja joutuu siis todelliseen elämänsä seikkailuun, sillä luvassa on vielä tietysti hengenvaarallinen tehtävä, jonka varassa ainakin koko rinnakkaismaailman olemassaolo riippuu. Miten pelastaa maailma, itsensä ja Joonatan? Riittävätkö taidot, entä rohkeus? Onneksi Lilja ei joudu syöksymään vaaroihin täysin yksin, vaan matkan varrella on syntynyt myös lujia ystävyyssuhteita ja kertynyt käyttökelpoista tietoa. Silti kaikki on lopulta hiuskarvan varassa, kuten genren konventioihin kuuluukin.

Kalmanperhon kutsussa on siis paljon tuttua perusfantasia-ainesta, jota on vahvasti ryyditetty tummanpuhuvilla, jopa synkeillä kauhuelementeillä. Seos toimii hyvin ja raikkaasti. Pidin siitä, että keskiössä ja toimijoina ovat nimenomaan tytöt ja nuoret naiset. Lilja ei ole mikään supermimmi, mutta ei jää sormi suussa odottelemaankaan, että joku muu pelastaisi hänet. Kun Joonatan on poissa pelistä, on Liljan pärjättävä. Ja Lilja pärjää!

Vaikka kyseessä on toiminnallinen seikkailuromaani, mukaan mahtuu myös paljon ajatteluttavaa. Lilja on ihan tavallinen kasiluokkalainen tyttö, joka ei varsinaisesti rakasta koulunkäyntiä. Kalmansyrjässä ei kouluja ole eikä ainakaan kylän johtomiesten mielestä tulekaan. Mihin sitä muka tarvittaisiin? Lilja huomaa päätyvänsä käymään keskusteluja, joissa hän puolustaa kiivaasti kaikkien oikeutta oppia ja opiskella. Lukutaitokin on kalmansyrjäläisten keskuudessa harvinainen taito, ja Lilja huomaa, miten arvokas niin itsestään selvä asia voikaan olla. Myös kaikenlaisen tasa-arvon suhteen Kalmansyrjän kylässä on paljon tehtävää.

Kylmäävästi Lehtinen kuvaa, miten yhteisöt toimivat uhan alla. Kaikki vieras pelottaa, ja pelko purkautuu vihana. Kuka tahansa voi joutua epäilyksenalaiseksi, ja vilauksessa kyläneuvosto on torikansan tukemana tehnyt vangitsemispäätöksen. Kun yhteisön oma turvallisuus on uhattuna, ei myötätuntoa riitä ulkopuolisille.

Koska Kalmanperhon kutsu on trilogian avausosa, paljon jää vielä ratkaisematta. Lopussa Liljaa (ja myönnän, lukijaakin!) odottaa yllätys, joka kirjaimellisesti ja kihelmöivästi avaa oven seikkailun jatkolle.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu (Kalmanperho 1)
S&S 2022. 509 s.
Äänikirjan lukija Hanna Mönkäre.
Kansi ja taiton ulkoasu Sami Saramäki.


Lainattu kirjastosta.



Kirja oli mukana syksyn kirjasuosituslistallani, jota pääsin esittelemään radioon Kulttuuriykköseen. Kannattaa kuunnella koko ohjelma täältä. Nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja voi ja kannattaa lukea kaikkien!

sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

 


”Nain häntä vihdoin viime yönä.
---
Rakastan häntä, vihaan itseäni;
rakastan itseäni, vihaan häntä.
Tarina on pitkä ja tämä on sen loppu.”

Täällä Lounais-Suomessa mustikkasato on ollut paikoin ällistyttävän runsas. Tunnetusti minulla lähtee mustikkametsässä käyminen helposti lapasesta, ja on myönnettävä, että niin kävi tänäkin kesänä. Nyt on oma ja vähän äidinkin pakastin piukassa ja aika monta äänikirjaa mustikkamättäiden keskellä kuunneltuna.

Yksi minua metsäreissuilla viihdyttäneistä kirjoista oli kesän mittaan kirjasomea puhuttanut yhdysvaltalainen myyntimenestysromaani Paperipalatsi. Se on menestyneitä tv-tuotantoja vetäneen Miranda Cowley Hellerin esikoisromaani, jota on verrattu Delia Owensin hurjan menestyneeseen Suon villiin lauluun. Facebookin kirjallisuusryhmissä mielipiteet ovat menneet tavan mukaan iloisesti ristiin, on tykätty ja jätetty kesken ja osa on pitänyt Suon villistä laulusta enemmän ja osa taas Paperipalatsista.

En ole pitänyt itseäni amerikkalaisten menestyslukuromaanien ystävänä ja lukijana (kyllä, pidän sekä Suon villiä laulua että Paperipalatsia viihdyttämään pyrkivinä ja voimakkaasti tunteisiin vetoavina lukuromaaneina, vaikka en termistä tykkääkään). Silti huomasin viihtyväni erinomaisesti Paperipalatsin parissa, kunhan alkuun pääsin.

Tarina vei mennessään, rakenne koukutti seuraamaan kokonaisuuden rakentumista, juoni yllätti pariin kertaan mukavasti ja toisaalta taas joitakin käänteitä pedattiin niin, että sain tuntea tyytyväisyyttä osuttuani päättelyissäni oikeaan. Mukana on suurta rakkautta, hekumallisia tuokioita, kauniita maisemia, traagisia ja inhottavia vaiheita ja rikoksiakin. Perheiden vaietut salaisuudet pulpahtelevat pintaan aiheuttaen uusia vaiettavia kauheuksia. Traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Viisikymppisen Ellen perhe ja ystävät ovat kokoontuneet suvun Paperipalatsiksi kutsumalle kesäasunnolle Perämetsään eli Cape Codiin viettämään Ellen kuolleen siskon Annan vuosittaista muistopäivää. Ellen osalta juhlaillallinen päättyy siihen, että hän nousee pöydästä, riisuu alushousunsa ja kätkee ne leipälaatikon taakse ruokakomerossa. Sen jälkeen hän rakastelee ensimmäisen kerran suuren rakkautensa ja lapsuudenystävänsä Jonasin kanssa pimeässä puutarhassa.

Aamulla Elle herää ristiriitaisiin tunteisiin. Mitä hänen pitäisi tehdä? Mitä hänen ja Jonasin pitäisi tehdä? He ovat kumpikin tahoillaan naimisissa. Elle rakastaa syvästi miestään Peteriä, joka vaikuttaa täydelliseltä aviomieheltä ja isältä. Heillä on kolme lasta, joiden vakaan lapsuuden ja nuoruuden eteen Elle on valmis tekemään mitä tahansa. Mutta hän rakastaa Jonasta. Vai rakastaako? Ellellä on vuorokausi aikaa tehdä elämänsä tärkein päätös.

Krapulaisen ja helteisen sunnuntain kulkua seurataan läpi romaanin, ja lopulta ollaan seuraavan aamun sarastuksen ensi hetkillä, kun Elle tekee ratkaisunsa. Jostain syystä lopusta on käyty kiivaitakin keskusteluja, koska osalle lukijoista on ilmeisesti epäselvää, mitä Elle päätti. Minusta siinä ei ollut mitään kryptistä, mutta luonnollisesti jokainen lukija tekee omat tulkintansa.

Mutta ennen kuin on päästy loppuratkaisuun, Elle kertoo kaiken, mikä on nykyhetken takana. Miksi hän ja Jonas ovat aikanaan joutuneet toisistaan erilleen? Mikä on muuttunut juuri nyt niin, että he ovat päätyneet rakastelemaan pimeään? Tarina on monipolvinen ja alkaa jo Ellen isoäidistä ja tämän karuista kokemuksista. Suvun naiset ovat kokeneet rankkoja asioita sukupolvesta toiseen. Vaikeuksiin ja traumoihin on suhtauduttu vaihtelevasti, mutta kuten sanottu, puhuttu niistä ei ole. Haavat on nuoltu salaa ja arvet kannettu ylpeästi, mutta perheet ja läheiset ovat maksaneet myös kovaa hintaa.

Rakkausteemaa on helppo pitää banaalina. Cowley Heller ei kuitenkaan kirjoita imelästi tai hempeästi, vaikka Elle sydäntään ja sen oikkuja joutuu ruotimaankin. Ellen ja Jonasin menneisyydestä löytyvät tapahtumat karistavat romaanista ruusunpunan ja paljastavat katkeran verenkarvaisuuden. Suuren rakkauden ja intohimon lisäksi teemoina ovat ainakin ystävyys ja syyllisyys. Minua koskettivat erityisesti uusperheiden teinit, joita kukaan ei halunnut. Millaisen jäljen hylkääminen jättääkään lapseen?

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi (The Paper Palace)
Suom. Tuulia Tipa.
Tammi 2022. 403 s.
Äänikirjan lukija Krista Kosonen.


Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

perjantai 26. elokuuta 2022

Tove Alsterdal: Juurakko

 


Arttu Tuomisen Verivelka ei hävinnyt huonolle, kun Tove Alsterdal viime vuonna nappasi arvostetun pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon. Vähän se lohduttaa, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että suomalaiset teokset ovat ihan liian harvoin kisassa pärjänneet, onhan kolmestakymmenestä palkinnosta vain yksi tullut Suomeen eli vuonna 2007 Matti Röngän Ystävät kaukana -romaanista nappaama. Tosin suomalaiset on hyväksytty kisaan mukaankin vasta vuonna 1997, mutta silti.

Lasiavaimen napannut Alsterdalin dekkari Juurakko on hänen kuudes romaaninsa. Aiemmasta tuotannosta on suomennettu esikoisteos Kadonneet vuonna 2012 (Gummerus) ja Haudattu hiljaisuudessa vuonna 2013 (Gummerus). Suomentamatta on edelleen kolme näiden jälkeen ilmestynyttä kirjaa, mutta Ruotsissa viime vuonna ilmestynyt Juurakon jatko-osa Slukhål on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Vajoama.

Jotain kertonee runsaasta tarjonnasta ja kapeasta kysynnästä, että näinkin loistavan kirjailijan kerrassaan hienon tuotannon suomeksi julkaiseminen loppuu alkuunsa. Onneksi nyt on kuitenkin päädytty uuden kustantajan Aula & Con ansiosta aloittamaan suomentaminen uudelleen. Juurakko onkin hyvä kohta aloittaa, sillä se on uuden ja erittäin kiinnostavan sarjan aloitusosa.

Sanotaan nyt vielä, että Juurakko on aivan tyrmistyttävän hyvä romaani ja loistava dekkari. Suosittelen siihen tarttumista niillekin, jotka vieroksuvat dekkarigenreä. Parhaat dekkarit ovat minusta juuri tällaisia, kuten Arttu Tuomisen ja Matti Röngänkin teokset. Ne eivät ole ’vain’ dekkareita, vaan hienoja romaaneja, joissa on mukana rikos. Rikosromaanikaan ei ole terminä täysin tyydyttävä kuvaamaan tätä kirjallisuuden aluetta, mutta sillä kai on mentävä.

Tiedätte varmasti sellaiset kaatuneiden puiden pystyssä törröttävät juurakot, joiden Aleksis Kivi kuvaili Seitsemässä veljeksessä muistuttavan pimeässä metsässä seisomaan nousseita karhuja. Sellaisella konkreettisella juurakolla on oma karmaiseva osuutensa Juurakon juonessa, mutta nimi on mukavan monimerkityksinen. Juurakkoa muistuttaa monin tavoin menneisyyden salaisuuksien vyyhti, joka kirjassa kaivetaan kärsivällisesti esiin kuihtuvassa pikkukaupungissa. Menneisyys on siellä pinnan alla olemassa, vaikka se ei näy.

Juurakko ja sarja sijoittuvat Ådaleniin eli Ångerman-joen jokilaaksoon Kramforsin kunnan alueelle, joka sijaitsee Pohjanlahden rannikolla melko tarkkaan Vaasan korkeudella. Kuihtuvalla paikkakunnalla on teollinen menneisyytensä, johon liittyy Ådalenin laukauksina tunnettu tragedia 1930-luvulta. Myös Sandön sillan rakentamisen yhteydessä tapahtui vakava onnettomuus vuonna 1939. Kumpaankin tapahtumaan viitataan Juurakossa, joten tulin niitä guuglanneeksi. Aiemmin en ollut niistä tai Kramforsista kuullutkaan.

Kramforsin poliisissa tätä nykyä työskentelevä konstaapeli Eira Sjödin on aikoinaan muiden nuorten tavoin karistanut Ådalenin pölyt hartioiltaan ja lähtenyt Tukholmaan. Takaisin kotiseudulle on kuitenkin houkutellut tai hätistellyt yksinään asuva äiti, jonka muistisairaus pahenee vauhdilla. 32-vuotias Eira on siis palannut paitsi kotipitäjään myös lapsuudenkotiinsa. Ei kovin mieltä ylentävää sinkkuelämää.

Eira oli yhdeksänvuotias pikkutyttö, kun paikkakunnalla tapahtui kuohuttava rikos. Vain neljätoistavuotias Olof Hagström tunnusti murhanneensa metsässä itseään muutaman vuoden vanhemman Lina Stavredin. Tytön ruumista ei koskaan löydetty, mutta tutkinta päättyi Olofin tunnustukseen. Alaikäisenä rikoksentekijänä häntä ei koskaan varsinaisesti tuomittu, mutta tapaus tuhosi hänen ja hänen perheensä elämän. Eira muistaa hyvin kauniin Linan ja tragedian, joka hänen katoamisestaan ja murhastaan paikkakunnalla seurasi.

Olof ei ole ollut tekemisissä perheensä kanssa 23 vuoteen. Nyt hän on tullut tapaamaan isäänsä, joka asuu yksin perheen entisessä kodissa. Olof epäröi, mutta päättää lopulta kuitenkin mennä sisään taloon, jossa kaikki ei tunnu olevan kunnossa. Ulkoseinää pitkin valuu vettä ja sisällä haukkuu epätoivoiselta kuulostava koira. Kauhukseen Olof löytää isänsä yläkerran suihkusta kuolleena.

Kun paljastuu, että iäkäs Sven Hagström on murhattu omassa asunnossaan ja että hänen ruumiinsa löysi murhaajapoikana tunnettu Olof, on Kramforsissa pieni helvetti irti ainakin poliisin näkökulmasta. Eiran omat muistot parinkymmenen vuoden takaisista tapahtumista nousevat pintaan, eikä hän suinkaan ole Kramforsissa ainoa, jolla on omakohtaisia muistoja vanhoista tapahtumista. Monet ovat valmiita tuomitsemaan Olofin myös isänsä murhasta.

Juurakon juoni on rakennettu miltei nerokkaasti. Sven Hagströmin murha on vasta alkusoittoa tapahtumille. Kun poliisi ryhtyy selvittämään tuoretta murhaa, alkaa pian paljastua monikerroksinen kudelma salaisuuksia. Mitkä asiat liittyvät mihinkin ja mitkä tapahtumat linkittyvät toisiinsa?

Alsterdal on hyödyntänyt romaaninsa aineksina ainakin paria todellista ruotsalaista tapahtumaa ja yhteiskunnallista ilmiötä. Hän avaa niitä ja niiden osuutta kirjasta lyhyesti jälkisanoissa, jotka kannattaa ehdottomasti lukaista.

Juurakko on siis juuri sellaista kirjallisuutta, josta pidän kovasti. Siinä on, kuten jo olen tainnut kolmesti sanoakin, todella taitavasti rakennettu rikosjuoni. Sen lisäksi Alsterdal on melkoinen velho kuvaamaan ihmistä ja ihmisyyttä. Millaisia motiiveja meillä on teoillemme? Miten muut vaikuttavat päätöksiimme oikeasta ja väärästä? Ja kuten sanottu, Alsterdal saa myös miljöönsä elämään ja hengittämään todella vaikuttavasti. Olen myyty.

Tove Alsterdal: Juurakko (Rotvälta)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co. 2022. 414 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

sunnuntai 21. elokuuta 2022

Nita Prose: Huonesiivooja

 


Molly Gray on 25-vuotias huonesiivooja Regency Grand Hotelissa. Siivoaminen, järjestäminen ja kaiken tiptopkuntoon laittaminen on hänen elämäntehtävänsä ja intohimonsa. Jos talous- ja kotihuolia ei olisi, Molly olisi tyytyväinen elämäänsä.

Valitettavasti yksityiselämässä Mollylla on huolia riittämiin. Rakas tuki ja turva eli mummi on menehtynyt joitakin kuukausia aikaisemmin, ja nyt Molly asuu heidän putipuhtaassa mutta muuten vaatimattomassa vuokra-asunnossaan ypöyksin. Vuokraisäntä uhkailee häntä häädöllä ja vaatii maksamaan vuokran pikaisesti. Mutta Mollylla ei ole rahaa. Mummin perinnöksi suunnittelema pesämuna on tipotiessään. Siksi täydet tuntilistat ja hotelliasukkailta saatavat tipit ovat hänelle elintärkeitä.

Molly on poikkeuksellinen nuori nainen. Paitsi että hän suhtautuu intohimoisesti siisteyteen ja puhtauteen, hän käyttäytyy aina äärimmäisen muodollisen kohteliaasti, kuten mummi on häntä opettanut. Hän myös puhuu vanhanaikaisia ja koukeroisia sanakäänteitä noudattaen. Ihmiset ovat hänelle suuri mysteeri. Molly tulkitsee kaiken sanotun kirjaimellisesti eikä ymmärrä läheskään kaikkea sanatonta viestintää. Mummi on toiminut tyttärentyttären tulkkina, mutta nyt kukaan ei ole Mollya opastamassa elämän karikoissa.

Regency Grand Hotelin hienostunut rauha järkkyy, kun Molly löytää epämiellyttävän miljonääri Charles Blackin ruumiin tämän vakiosviitin vuoteesta. Molly on ehtinyt ystävystyä Blackin toisen vaimon Gisellen kanssa. Hän on vakuuttunut, että öykkärimäinen Black pahoinpitelee vaimoaan, ja on yrittänyt neuvoa tätä jättämään miehen.

Pian Molly päätyy täysin epätodelliseen tilanteeseen. Häntä epäillään miljonääri Charles Blackin murhasta! Miten erikoinen, epätavallisesti käyttäytyvä köyhä huonesiivooja voi vakuuttaa poliisin ja tuomarin syyttömyydestään, kun kaikki mahdollinen kääntyy häntä vastaan?

Huonesiivooja on kanadalaisen Nita Prosen esikoisromaani, joka herätti kiivasta kuhinaa kirjallisuusmaailmassa jo ennen ilmestymistään, eli sen oikeudet myytiin jo etukäteen pariin kymmeneen maahan. Ilmestyttyään se on keikkunut myydyimpien listoilla eri puolilla maailmaa. Syynä huimaan menestyskiitoon saattaa osin olla, että Nita Prose -kirjailijanimen taakse kätkeytyy Simon & Shuster -nimisen kustantamon varatoimitusjohtaja ja kustannuspäällikkö Nita Pronovost.

Niin tai näin, Huonesiivooja on vallan mainio romaani kiltihköjen arvoitusdekkarien ja kimuranttien suljetun huoneen arvoitusten ystäville. Romaanin rakenne toimii mainiosti, ja Molly kertojana on herkullinen. On mahdotonta arvioida, kuinka luotettava kertoja hän on. Ensivaikutelma Mollysta on viaton ja helposti narutettava, vähän yksinkertainen hölmö, joka haluaa ajatella kaikista vain hyvää. Mutta mitä paremmin häneen tarinan mittaan tutustuu, sitä enemmän tässä vanhana syntyneessä nuoressa naisessa on särmiä.

Tarinassa on jonkinlaista menneen maailman tuulahdusta, kenties juuri mummin ja Mollyn persoonallisen ja ihanan koristeellisen vanhanaikaisuuden takia, mutta silti tapahtumat sijoittuvat hyvinkin nykyaikaan. Kanadalaisuutta ei mitenkään tuoda esiin, ja arvelinkin ensin tarinan sijoittuvan Lontooseen, niin brittiläinen tunnelma kirjassa on.

Mollyn kautta valaistuu nolosti se tosiseikka, miten huonosti valitettavan monet ihmiset suhtautuvat hotellien huonesiivoojien kaltaisiin ammattilaisiin, jotka saavat arkemme sujumaan.

Nita Prose: Huonesiivooja (The Maid)
Suom. Katariina Kallio.
Bazar 2022. 335 s.
Äänikirjan lukija Fanni Noroila.


Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

perjantai 19. elokuuta 2022

Maija Kajanto: Korvapuustikesä

 


Kristiina eli tuttujen kesken Krisse saa tarpeekseen kyykytyksestä suuressa helsinkiläisessä ruoka-alan yrityksessä, johon hänet on palkattu kehnolla sopimuksella tekemään reseptiikkaa. Elämässä ei oikein ole nyt muitakaan kiintopisteitä. Parisuhde on karilla ja asunto kimppakämpässä tympäisee, eivätkä välit äidin kanssa ole kummoiset. Etäiseksi jäänyt isä asustelee jossain pohjoisessa.

Onneksi on kuitenkin yksi paikka, jossa Krisse tuntee olevansa aina tervetullut juuri sellaisena kuin on: mummola Keski-Suomessa Pyhävirran kunnan kirkolla. Sinne siis. Perillä Krisse huomaa, että hänelle ei ole kerrottu ihan kaikkea. Mummo on loukannut joulun alla jalkansa ja joutunut väliaikaisesti sulkemaan rakkaan kahvilansa. Kotihommatkaan eivät oikein ota kipeän jalan kanssa sujuakseen.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan Einstein oivaltaakseen, että Krissen Pyhävirran vierailu tulee venahtamaan ja että mummon kahvila tulee kokemaan melkoisen muodonmuutoksen. Paluu ja asettuminen entiselle koulupaikkakunnalle nostaa erilaisia tunteita pintaan, mutta kauheasti Krisse ei ehdi märehtiä, kun on mieluisaa työtä ainakin omiksi tarpeiksi.

Krisse on Maija Kajannon uuden viihdesarjan Kahvila Koivun avausosan Korvapuustikesä nuori reipasotteinen päähenkilö. Kuten todettua, perusjuonikuvio noudattelee ihmissuhdepainotteisen ja lämminhenkisen viihteen tuttua kaavaa, mutta Kajannon käsittelyssä se raikastuu toimivaksi.

Pyhävirran kaltaisia autioituvia kirkonkyliä ja muuttotappion kanssa kärvisteleviä kuntia on Suomi pullollaan, joten moni lukija tunnistanee miljööstä tuttuja piirteitä. Pyhävirralla ei kuitenkaan ole kuollutta ja ankeaa, vaan yrittäjyyttä tuetaan aktiivisesti. Niinpä Krissekin uskaltautuu heittäytymään kahvilayrittäjäksi. Kahvion perustaminen mummon yrityksen kivijalalle on helpompaa kuin aivan tyhjästä aloittaminen, mutta monenlaista puuhaa riittää. Kajanto paneutuu aiheeseen antaumuksella, ja lukijakin pääsee halutessaan tunnelmaan tarinaan ripoteltujen takuureseptien avulla.

Kaavaan kuuluu myös sydämenasioiden setviminen. Krissen sydän värähtää ensimmäisen kerran, kun mummoa autellut ’poika’ paljastuu Krissen lukioaikaiseksi poikaystäväksi Jonneksi, joka asustelee edelleen poikamiehenä kotikonnuillaan. Mutta janottaako vanha suola sittenkään tarpeeksi? Eräät ruskeat silmät alkavat väikkyä turhan usein nuoren naisen mielessä – mutta mies on valitettavasti varattu… Mitään ällöromantiikkaa ei Korvapuustikesään mahdu.

Pidän Kajannon kikkailemattomasta kirjoitustyylistä. Tarina etenee jouhevasti, matkalla on ennakoitavia käänteitä mutta myös pieniä yllätyksiä, on murheita ja huolia mutta vastapainoksi myös onnistumisia ja aitoa iloa. Krisse on mukava tyyppi, jonka kahvilaan istahtaisin mielelläni ison latten ja lämpimän korvapuustin äärelle. Voisi siinä vaikka vähän kuulumisiakin vaihtaa.

Kajanto ei myöskään sorru liikaa asettamaan vastakkain pääkaupunkia ja sisäsuomea, vaikka asetelma tyrkyllä onkin. Ylirasituksesta vähän toivuttuaan Krissekin huomaa ajattelevansa aikuisuuden kotikaupunkiaan myös lämpimästi. Helsinki ei ole kaiken pahan tyyssija eikä maaseutu yksiselitteisesti auvoisa onnela.

Korvapuustikesä on mukavan lämminhenkinen, mutta ei liian naiivi. Tietysti monen asian pitää sujua jouhevammin kuin välttämättä reaalimaailmassa, muutenhan tarina tyssäisi alkuunsa. Mukana on huumoriakin, mutta arvostan, ettei Kajanto ole lähtenyt rakentamaan Krissen kahvilanpitoon sen paremmin kuin muuhunkaan elämään mitään kiusaannuttavaa kommelluskimaraa.

Kuten olen aiemminkin sanonut, en ole pitänyt itseäni tällaisen hyvän mielen viihteen lukijana, mutta ilmeisesti olen sellainen yhä enemmän. Kepeydelle ja viihtymiselle on paikkansa, ja Korvapuustikesä täyttää tämän tarpeen erinomaisesti! Ihanaa on tietää, että Kahvila Koivun ovet aukeavat vielä uudestaankin.

Maija Kajanto: Korvapuustikesä
WSOY 2022. 320 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Kati Tammensola.


Arvostelukappale. Luin painetun kirjan, mutta tämä maistunee oivallisesti myös äänikirjana.

Maija Kajannon aiemmat kirjat:

Mittoja ja tilaustöitä (Myllylahti, 2019)
Itsepä tilasit (Myllylahti, 2020)
Kuin tilauksesta (Myllylahti, 2021)