torstai 1. joulukuuta 2016

Hannu Talvio: Kolme sadonkorjaajaa



Hannu Talvion romaanin Kolme sadonkorjaajaa tausta on omaperäinen ja koskettava. Teoksen jälkisanoissa kirjailija avaa sen taustoja. Kun vuonna 1949 syntynyt Talvio oli yhdeksänvuotias, hänen teini-ikäinen sisarensa Ulla tapettiin. Kirkkonummelaisen maalaistalon renki surmasi samalla kertaa talon emännän, paikalle sattumalta osuneen Ullan sekä naapuritalon isännän veljen. Myöhemmin kävi ilmi, että naapuritalossa oli tehty vielä kauheampi surmatyö vuonna 1899, jolloin talon renki surmasi seitsemän ihmistä, näiden joukossa nyt surmansa saaneen miehen pienen siskon.

Talvio on kirjoittanut rikosromaanin, jossa faktat ja fiktio kietoutuvat yhteen. Hän kertoo avoimesti ja nimillä omasta perheestään samoin kuin aikaisemmassa surmatyössä osallisina olleista henkilöistä. Materiaalina hän on käyttänyt omia muistojaan, lehtileikkeitä, muistiinpanoja sekä erilaisia arkistolähteitä. Surmatyöt ovat siis oikeasti tapahtuneita käsittämättömiä rikoksia, mutta henkilöiden ajatukset ovat fiktiota.

Kirjassa Ullan isä koettaa tehdä omaa surutyötään etsimällä selitystä siihen, miksi hänen tyttärensä kuoli. Samaten hän haluaisi kostaa tekijälle, ja tästä muodostuukin jonkinlainen pakkomielle. Selitystä ei tunnu teolle löytyvän. Miksi tuntematon mies ampui kylmästi hänen tyttärensä, joka oli osunut tapahtumapaikalle? Miksi mies ylipäätään alkoi riehua ja murhata? Mikä oli hänen motiivinsa? Saatuaan vihiä paikkakunnalla kuusikymmentä vuotta aiemmin tapahtuneesta samankaltaisesta silmittömästä joukkomurhasta isä alkaa pohtia myös yliluonnollista tekijää: riehuuko paikkakunnalla jokin riivaaja, joka saa miehet sekoamaan?

Isä alkaa koota vähitellen aineistoa ja materiaalia kirjoittaakseen tapauksista kirjan. Oikeassa elämässä näin ei Talvion mukaan koskaan tapahtunut, mutta hän siis on itse ryhtynyt toimeen, ja tuloksena on Kolme sadonkorjaajaa. Kirja on mielenkiintoinen, vaikka sen rakenne onkin ongelmallinen. Varsinaista jännitettä ei ole, koska lopputulos ainakin murhien osalta on jo etukäteen lukijan tiedossa. Mitään rikoksen selvittelyä tai syyllisen etsintää ei ole.

Alussa kuvataan, miten Ulla joutui surmaajan tielle, samaten se, mitä oletettavasti on liikkunut surman tekijän päässä ja miksi hän ajautui siihen. Dekkareissa harvoin paneudutaan siihen, mitä liikkuu uhrien lähiomaisten mielissä, ja sitä puolta Talvio kuvaa ansiokkaasti. Lapsen väkivaltainen kuolema ei unohdu vanhemmilta milloinkaan, mutta miten jatkaa elämää tällaisen jälkeen. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä ei tainnut olla tarjolla terapiaa tai kriisiapua. Ullan vanhemmat koettavat sinnitellä omin voimin. Lasten takia on vain jaksettava.

Kun Ullan osuus tarinasta alkaa olla oikeudenkäyntejä myöden selvä, paneudutaan kirjassa aikaisempaan veritekoon taustoineen. Näkökulma on pitkälti tekijässä. Taas menetelmä on sama. Lukijalle kerrotaan ensin kylmät faktat tapahtumista, ja sitten paneudutaan henkilöiden ajatusmaailmaan. Renki Mustelin pakeni murhat tehtyään uusmaalaisiin metsiin, ja tätä pakomatkaa lukija pääsee seuraamaan. Myös tämä osuus tarinasta päättyy oikeudenkäyntiin.

Kirjoittaminen, asioiden perinpohjainen tutkiminen ja lukeminen voivat olla oivallista terapiaa. Talvion teos on mielenkiintoinen ja kummallisen kiehtovakin, vaikka sen kaunokirjalliset ansiot jäävät vähäisiksi.

Hannu Talvio: Kolme sadonkorjaajaa

Myllylahti 2015. 253 s. 


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Lars Strang: Ahneuden hinta



Olisin mielelläni kaikkiruokainen lukija, ainakin mitä jännityskirjallisuuteen tulee. Mutta on kai vähitellen tunnustettava itselleen, että niin sanottu bisnestrilleri on sellainen alagenre, josta en vain taida oppia pitämään.

Oivallan toki, että kansainvälinen liike-elämä, jossa pyörivät todella suuret rahat, on herkullinen kulissi jännitystarinalle. Raha tätä maailmaa pitkälle pyörittää, se on pinttyneen humanistinkin tunnustettava, ja sen on toki saanut elämässään oppia. Mutta silti en voi mitään sille, että liike-elämä on mielestäni kylmää ja kovaa, ja pahinta kaikista, tylsää. Ei sytytä, ei sitten millään.

Jouduin toteamaan tämän jälleen lukiessani Lars Strangin toista bisnestrilleriä Ahneuden hinta, joka oli myös ensikosketukseni Strangin tuotantoon (esikoinen Näön vuoksi, WSOY 2014). Pitkän uran bisnesmaailmassa tehnyt Strang on ryhtynyt jännityskirjailijaksi kypsällä iällä, ja hän ainakin oletettavasti tuntee teostensa maailman.

Ensivaikutelma Ahneuden hinnasta oli ristiriitainen. Kirja on julkaistu pehmeäkantisena, isokokoisena pokkarina, jonka kannet antavat jotenkin vierasmaalaisen vaikutelman kiiltävine taustoineen ja kohokirjaimineen. Kirjailijan vierasperäinen nimi on painettu valtavankokoisin kirjaimin kannen yläosaan. Pitäisikö tämä tekijä tuntea? Onko kyseessä ulkomainen bestselleristi, jonka teos on suomennettu ja kansi kopioitu sellaisenaan? Mutta kyseessä on siis ihan supisuomalainen teos.

Ahneuden hinta alkaa vetävällä kohtauksella. Myöhemmin kirjan päähenkilöksi osoittautuva Kasperi Vuorela on päättänyt saada vaimonsa perheyrityksen toimitusjohtajan pestin kirjaimellisesti hinnalla millä hyvänsä. Niinpä hän piiloutuu iltapäivällä head hunter -yrityksen vessaan ja hiipii iltahämärissä tietokoneelle muuttamaan omia ja pahimpien kilpailijoidensa testituloksia. Pahaksi onneksi työntekijä saapuu kesken kaiken paikalle ja Kasperi joutuu turvautumaan koviin otteisiin: kolkkaamaan naisen ja käärimään tämän mattorullaan. Lukija jää siihen käsitykseen, että uhri menehtyi.

Tämän jälkeen veto sitten lässähtääkin pahemman kerran. Alkuepisodi seurauksineen selvitetään keveästi vasta aivan teoksen loppupuolella ohimennen. Kasperi onnistuu kähminnässään, ja hänestä tulee kylpyhuonekalustekonserni Banyanin vetäjä. Miksi hänen vaimonsa Katarina on viime metreillä vetäytynyt toimitusjohtajan tehtävän vastaanottamisesta? Tämä kysymys vaivaa perheyrityksen perustajaa Robert Jarrea, Katarinan isää ja Kasperin appea. Lukijalle vastaus paljastuu aika nopeasti, kun kuvataan kohtauksia Kasperin ja Katarinan avioliitosta.

Otettuaan ohjat Banyanissa Kasperi alkaa tehdä bisneksiä venäläisten kanssa Robertin kiivaasta vastustuksesta huolimatta. Pietarilainen yritys tuntuu olevan kovin kiinnostunut tiiviistä yhteistyöstä suomalaisfirman kanssa, ja Kasperi on päättänyt rikastua nopeasti piittaamatta Robertin periaatteista. Harmi vain, että venäläisten kanssa toimittaessa Kasperi on altavastaaja kokemattomuutensa takia. Naiskauneus tekee hänellekin tepposet, kun kuvaan astuu viekoitteleva Katinka.

Saadakseen rahoituksen kaupoilleen Kasperi on jälleen valmis häikäilemättömiin tekoihin. Mies osoittautuu väkivaltaiseksi psykopaatiksi, joka raivaa esteet kylmän viileästi. Mutta riittääkö miehen rohkeus sittenkään ratkaisevissa käänteissä? Kuka lopulta huijaa ja ketä?
Strang kuvaa henkilöitään pelkistetyn yksiulotteisiksi. Kasperi on inha paskiainen, jonka kiinni jäämistä lukija odottaa kostoa janoten, Katarina ja Robert taas edustavat kaikessa hyvää ja kaunista niin yksityiselämän kuin liikemaailmankin kuvioissaan. Venäläiset on luonnollisesti piirretty rumiksi, joten heidät tunnistaa roistoiksi jo kaukaa. Tämä kaikki tietysti kuuluu trillerin kaavaan, mutta kaavaa voisi jossain kohtaa myös rikkoa, jotta lopputulos olisi kiinnostavampi.

Suurimmiksi ongelmiksi Ahneuden hinnan ja minun suhteessani muodostuivat kuitenkin turha jaarittelu ja kömpelö kuvaus. Esimerkiksi Kasperin luonneviat perustellaan laajasti kotioloilla ja lapsuudella (tietysti!). Lisäksi laskujeni mukaan hänen puutarhassa Alistair MacLeania lueskeleva ärtyisä isänsä oli runsaasti yli 90-vuotias… Tarkkuuttaa ja tiivistämistä lisää!

Kielestä ja kuvauksesta vaikkapa tällainen näyte:

Matkalla Vilman huoneeseen Katarina ohitti tuotantojohtajan huoneen. Ovi oli auki, ja hän pysähtyi tervehtiäkseen. Lenni-Matti Meri ei ollut yksin huoneessaan. Häntä vastapäätä istui kaunis nainen kuparinpunaisissa hiuksissaan. Nainen oli pukeutunut hyvin istuvaan vihertävään housupukuun, joka korosti naisen rintoja ja kapeaa vyötäröä.”
 
Lars Strang: Ahneuden hinta
WSOY 2015. 379 s. Kansi Mika Tuominen.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Katariina Souri: Sammunut sydän




Ilman tuhoa ei ole kasvua eikä kehitystä, ilman kuolemaa ei synny mitään uutta.

Katariina Sourin Musta mandala -trilogian kakkososan Sammunut sydän takakannessa sarja mainitaan ’kiitetyksi’. Sarjan aloitusosaa Valkoinen varjo on siis jossain kiitelty, oletan. Makuasioitahan nämä ovat, mutta minua ei Valkoinen varjo vakuuttanut sen paremmin kuin tämä kakkososakaan.

Mosaiikkitaitelija ja yrittäjä Mona Malin on jotenkuten kasannut itsensä aiempien seikkailujen jälkeen. Roni Arosuo kärsii rangaistustaan vankilassa ja pitää yhteyttä Monaan sähköpostitse, hänelle kun on annettu outoja erivapauksia kiven sisällä. Roni pyytää Monalta suurikokoista mandalaa kiinnitettäväksi vankilan kerhotilan seinälle. Ronin valinta osuu sattumalta (?) mandalaan, joka liittyy Monan kummallisiin lapsuuskokemuksiin maalla. Teos on saanut inspiraationsa mystisestä viljapeltokuviosta, jonka keskipisteessä Mona on lapsena ollut. Tämä episodi on täysin irrallinen muun tarinan kannalta, mutta kummallisuutensa takia sen selittämättömyys jää ihmetyttämään lukijaa. Onko ufoillakin jotenkin sormensa pelissä?

Mandala siis kiikutetaan vankilaan, ja seuraukset ovat tuhoisat. Tapaus liittyy jotenkin myöhempiin kuvioihin toisaalla, mutta ainakaan minä en saanut täyttä tolkkua, miten ja miksi. Varsinainen tarina nimittäin liittyy suureen mosaiikkityöhön, joka Monalta tilataan. Hänen tulee tehdä kopio venäläisen taiteilijan Mikhail Vrubelin maalauksesta Kuusisiipinen serafi helsinkiläisen antiikkikauppiasperheen kodin kylpyhuoneeseen. Mona luonnollisesti aistii pahoja enteitä, mutta hyvä palkkio ja kiinnostava työ houkuttelevat ja hän hyväksyy epäröiden tarjouksen.

Orlovin antiikkiliikkeessä tapahtuu omituisia asioita, ja poika Max tuntuu olevan kaikkea muuta kuin rehellinen. Perheen tilanne on muutenkin kummallinen. Vera Orlovin äiti on pahasti dementoitunut, ja hänelle mosaiikkityö on tarkoitettukin. Vera itse hemmottelee hulttiopoikaansa ja sättii komeaa kirjailijamiestään. Oskari Karjalainen viettää laiskaa elämää koettaen saada kirjoitettua uuden romaanin. Työ kuitenkin takkuaa, eikä inspiraatio ota tullakseen. Vai sabotoiko joku hänen työtään?

Monan työkomennukseen liittyy myös matka Pietariin Eremitaasiin katsomaan Vrubelin töitä. Mona on verrattoman naiivi, ja niinpä hän suostuu kuljettamaan Maxin kummisedän lahjapaketin Suomeen… Mitä pidemmälle mosaiikkityö kylpyhuoneessa etenee, sitä kummallisemmaksi meno Monan ympärillä menee. Lopulta menee henkikin parilta henkilöltä, mutta miksi?

Kirjan parasta antia ovat yllättäen taidehistoriaan liittyvät osiot, ja muun muassa mielenkiintoisesta Vrubelista ja hänen töistään tuli googlailtua kuvia ja lisätietoakin. Jännitysjuoni sen sijaan ei ota käynnistyäkseen millään, ja ilmaan jää luvattoman monta langanpäätä vielä loppuselvittelyjen jälkeenkin. Monan hahmo ei syvene, oikeastaan päinvastoin, ja hänen kummalliset harhanäkynsä ovat täysin käsittämättömiä (ja edelleen jää epäselväksi, miksi Mona ei mene lääkäriin!). Lisäksi Roni Arosuokin on alkanut oireilla mystisesti. Mitä tällä mystiikalla oikein haetaan, jää lukijalle hämärän peittoon. Yhtä ymmällään lukija on sen suhteen, mitä pitäisi ajatella seuraavasta osasta ja siitä, miten se sulkee ja selittää koko trilogian idean. Toivottavasti jotenkin.

Katariina Souri: Sammunut sydän.
Tammi 2015, 287 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

P.S: Etsinnöistäni huolimatta en ole löytänyt mistään tietoa, milloin Musta mandala -trilogian kolmas osa ilmestyy. Kaksi ensimmäistä osaa siis julkaistiin molemmat vuonna 2015, joten oletin kolmannen osankin olevan kohta valmis.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Koominen Ooppera Helsinkiin! Voita liput avajaisgaalaan!



Helsingissä aloittaa joulukuussa toimintansa uusi oopperatalo! Mainio uutinen myös tällaiselle niukasti oopperaa harrastavalle eli maksimissaan noin kahdesti vuodessa oopperassa käyvälle maalaiselle. Mitä enemmän on tarjontaa, sen parempi. 💞

Suomeen nimittäin  tuodaan Keski-Euroopasta uudenlainen ooppera-alan toimintakonseptilla toimiva oopperatalo Helsingin Koominen Ooppera, jonka toiminta perustuu eurooppalaiseen uuden ajan oopperatalokonseptiin.  Siinä merkittävää on kansainvälinen yhteistyö, verkottuminen ja tuotannon kiertuemaisuus. Eriyisesti tuo kirtuemaisuus kiinnostaa! Oopperatalo panostaa esityksen kokonaisilmaisuun ja pyrkii nostamaan suomalaisen oopperaohjaajan vientituotteeksi. 

Helsingin Koomisen Oopperan pääesiintymispaikka on Finlandia-talo Helsingissä. Johtajaksi on valittu Saksasta Suomeen palannut oopperaohjaaja, filosofian maisteri Laura Åkerlund. Pääkapellimestariksi on valittu Erkki Lasonpalo ja erikoistuotannoista vastaa Juhani Helin.



Helsingin Koomisen Opperan toiminta polkaistaan näyttävästi käyntiin perjantaina 16.12. klo 19.00 Finlandia-talossa järjestettävässä avajaisgaalassa. Gaalan johtaa legendaarinen kapellimestari Leif Segerstam, jonka ainoa syksyn konsertti Helsingissä on tämä esitys. Solisteina loistavat sopraanot Mia Heikkinen ja Reetta Haavisto, mukana myös bassobaritoni Petri Lindroos. Ohjelmassa luvassa maistiaisia Koomisen Oopperan tulevasta ohjelmistosta, sekä klassisempaa musiikkia. Orkesterina toimii nuori ja dynaaminen Helsinki Sinfonietta. 

Kevätkauden ohjelmiston aloittaa koko perheen ooppera Punahilkka, jonka esitykset ovat 10.1. 2017 klo 14.00 ja klo 18.00 ja  11.1. 2017 klo 10.00 ja klo 18.00 Aleksanterin teatterissa.

***

Helsingin Koominen Ooppera haluaa blogini kautta arpoa kahden lipun lippupaketin perjantain 16.12.2016 Avajaisgaalaan Finlandia-taloon. Jos haluat voittaa lippupaketin, jätä alle kommentti osallistumisestasi arvontaan sunnuntaihin 4.12. klo 12 mennessä. Tarvitsen myös sähköpostiosoitteesi, jotta voimme sopia palkinnon lunastamisesta. 

Onnea arvontaan!


***

Hups! Taitaa olla myös blogini virallinen syntymäpäivä!
Kirsin kirjanurkka siis tänään virallisesti 6-vuotias!

torstai 17. marraskuuta 2016

Katariina Souri: Valkoinen varjo



Ennakkokäsitykseni olivat vahvasti miinuksella tarttuessani Katariina Sourin Musta mandala -jännitysromaanitrilogian aloitusosaan Valkoinen varjo. Kirjailijaksi ja kuvataiteilijaksi itseään luonnehtivalta Sourilta on aikaisemmin ilmestynyt yhteensä seitsemän kirjaa, ja niistä viisi ensimmäistä on julkaistu nimellä Kata Kärkkäinen. Olen urani aikana lukenut parikymmentä yläkouluikäisen laatimaa pikkutarkkaa juoniselostusta Kärkkäisen menestyskirjasta Minä ja Morrison, eivätkä nuo selostukset ole mitenkään saaneet minua tarttumaan kirjaan, päinvastoin. Elokuvaakaan en ole toistaiseksi katsonut.

Kymmenisen vuotta sitten kirjoitin nuivan lehtiarvion Kärkkäisen omaelämäkerrallisesta teoksesta Tulikärpäsiä, ja ensimmäinen Souri-nimellä julkaistu romaani Pillerinpyörittäjä jäi kesken alkusivuilla.

Jännityskirjallisuus myy, ja sarjat, erityisesti trilogiat, tuntuvat olevan muodissa. Jos oma kirjailijanura ei vain oikein tunnu lähtevän lentoon, miksei kirjoittaisi jännitystrilogiaa? Tuumasta toimeen. Kustantaja on ainakin sarjan ulkoasuun panostanut. Kannet ovat kauniit ja laadukkaat, ja sarja julkaistaan tiheään tahtiin. Trailerikin kirjalle on tehty.

Pääsin kuitenkin kaikesta tästä painolastistani huolimatta mukavasti alkuun Valkoisen varjon kanssa. Sourin kieli on luistavaa, eikä kielipoliisipuoleni löytänyt pamputettavaa oikeastaan muusta kuin kummallisesta olla-verbin potentiaalimuodon käytöstä, mutta siitä nillitän joskus toiste tarkemmin.

Mosaiikkitaitelija jännitysromaanin päähenkilönä on raikas idea, enkä muista vastaavaan aiemmin törmänneeni. Mona Malin on luopunut sisustussuunnittelijan hektisestä työstä ja heittäytynyt yrittäjäksi. Käytyään mosaiikkikursseja Ravennassa Mona on avannut Helsinkiin pienen putiikin, jossa hän koettaa myydä omia töitään heikolla menestyksellä. Yritys on ajautunut pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin, mutta sitten Monan ystävätär Pia keksii, että Mona alkaa vetää mosaiikkikursseja mandaloista kiinnostuneille

Mandalat ovat universaaleja kuvioita, jotka voivat kuvastaa milloin mitäkin aina universumista tekijänsä mielen salaisiin sopukoihin asti. Mona on tehnyt itse lukuisia mandaloita, ja ne tuntuvat kiinnostavan ihmisiä, jotka hakevat muutosta elämäänsä tai haluavat tutkia itseään. Oivallinen markkinarako siis.

Ongelmana on vain, että Mona alkaa nähdä outoja näkyjä muun muassa mandaloita tutkiessaan. Hän huomaa näkevänsä asioita, joita mandaloiden tekijät eivät itse tiedä itsestään tai eivät ainakaan haluaisi tietää. Näkyjä tulee myös murhasta, johon Mona itse etäisesti liittyy. Paikallinen öykkäröivä puuseppä on tapettu läheisessä porttikäytävässä. Mies oli velkaa Monalle, ja Mona kävi kovistelemassa miestä paikallisessa kapakassa juuri ennen surmatyötä. Mona alkaa epäillä itseään. Onko hän tietämättään tappanut Arnon? Mutta mistä tulevat näyssä mukana olevat helmet?

Voisi odottaa, että kummallisia kohtauksia saava ja tajunnanmenetyksistä kärsivä Mona hakeutuisi lääkärin hoitoon, mutta mitä vielä. Mona ja Pia järjestävät yhdessä viikon mittaisen mandalaretriitin ulkosaaristoon Pian suvun omistamalle eristyneelle saarelle. Retriittiin kokoontuu askartelemaan kummallinen seurue.

Jättiläismäinen miehenjärkäle Kerkko Kivi esittäytyy taiteilijaksi ja tuo mukanaan morsiamensa Hennin, joka on kaikin tavoin miehen vastakohta: hento, kalvakka ja apaattinen. Pariskunta tuntuu harrastavan kummallisia ja omaperäisiä riittejä keskenään. 

Toinen pari on vielä oudompi. Psykiatrisen sairaalan johtava lääkäri Kari Sammatti tekee omin luvin tutkimusta uusien psyykelääkkeiden vaikutuksista väkivaltaiseen käyttäytymiseen taipuvaisille potilaille. Sammatti salakuljettaa saarelle potilaansa Roni Arosuon, joka on tappanut morsiamensa veljen. Tarkoitus on Monan avulla saada Ronin muistoista esille syy väkivaltaiseen tekoon. Kolmas pari, kuusikymppiset sisarukset pohjoisesta, on täytetavaraa.

Saarella alkaa tapahtua kaikenlaista outoa ja odottamatonta. Retriitin järjestelyt lipeävät nopeasti Monan ja Pian otteesta. Kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut mandaloiden värkkäämisestä. Tunnelma on lukijankin kannalta enemmän kuin sekava, mutta mitään konkreettista ei tapahdu ennen kuin vasta aivan viimeisten sivujen aikana. Kuka tai ketkä retriitin osallistujista ovat murhaajia ja miksi? Tunnelmaa ei saa kunnolla tihenemään edes ukonilma, joka nousee sopivasti loppuhuipennuksen aikaan saaren ylle.

Alkuun pääsin siis mukavasti, mutta aika nopeasti vauhti hyytyi, mitä juonenkuljetukseen ja jännityksen tiivistämiseen tulee. Monan hahmo on mielenkiintoinen, mutta jää etäiseksi ja paikoin epäloogiseksi. Lisäkiinnostavuutta on koetettu luoda kummallisella vanhempiin nivoutuvalla taustalla Venetsian perustuksiin liittyvine legendoineen, jotka eivät yhdisty yhtään mihinkään. Kari Sammatin ja Roni Arosuon osuus menee todella överiksi, samoin Kerkon ja Hennin hihhulointia on kuvattu ylimalkaisin vedoin.

Souri on ainakin osittain ottanut onkeensa vanhan opin ”kirjoita siitä, minkä tunnet”. Kirjailija-kuvataiteilijan Facebook-sivut paljastavat, että Souri itse tekee mosaiikkimandaloita ja vetää jopa saaressa mandalakursseja. Kirjassa toistuva valkoinen peura -motiivi toistuu myös Sourin viimeaikaisessa taiteessa. Mosaiikkitekniikkaa ja mandaloiden ideaa ja siihen liittyvää mielen puoskarointia selostetaan runsaasti, ja jos nämä aiheet kiinnostavat, kirja on varmasti viihdyttävää ja antoisaa luettavaa.

Valitettavasti itse en ole lainkaan kiinnostunut huuhaaksi mieltämästäni itsensä tutkiskelusta ja hämärähköstä ajatuksesta ’mielen salatuista kerroksista’, joihin pääsisi käsiksi askartelun avulla, olkoon kuinka itseohjautuvaa tahansa. Yliluonnolliset kokemukset dekkarimaiseen juoneen kiedottuna ovat yhdistelmä, jonka toimivaksi saaminen vaatii melkoista taituruutta. Valkoisen varjon antaman näytön perusteella sitä ei ainakaan vielä Katariina Sourilla ole.

Katariina Souri: Valkoinen varjo
Tammi 2015. 347 s.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Taavi Soininvaara: Haukka ja kyyhky



Koetin taannoin elvyttää hiipunutta suhdettani Taavi Soininvaaran toimintasankariin Arto Ratamoon Ebola Helsinki -trillerin äänikirjaversion avulla. Tulos jäi laihahkoksi, enkä tullut palanneeksi Ratamon pariin ennen kuin luin tämän sarjan toistaiseksi uusimman osan eli Haukan ja kyyhkyn. Kirjojen ilmestymisen välillä on kulunut viisitoista vuotta, mutta niiden maailmassa aika tuntuu menneen hitaammin, sillä nyt Ratamon Nelli-tytär on lukioikäinen neito. Ratamo itse on kokenut kovia, ja muun muassa lonkkaa on jouduttu matkan varrella rankasti operoimaan, ja viski maistuu.

Ura Supossa on ollut maltillisen nousujohteinen, sillä Ratamon titteli on nyt osastopäällikkö. Virkakoneiston osasena toimiminen ei itsessään Ratamoa vieläkään viehätä, vaan hän toimii edelleen usein vastoin esimiestensä määräyksiä. Tällä(kin) kertaa se vaikuttaa perustellulta, sillä Ratamolla on vankka aavistus siitä, että joku tai jotkut päällikkötasolla joko Supossa tai poliisissa tai molemmissa pelaavat väärään pussiin. Kehen voi luottaa?

Yksityiselämässä ei myöskään mene kovin ruusuisesti. Välit Nelliin ovat tavanomaiset murrosikäisten ja vanhempien välillä, eli eivät kovin hyvät. Nelliä ärsyttää kaikkitietävä ja määräilevä poliisi-isä, ja Ratamo on luonnollisesti huolesta sairas aina, kun ehtii Nellin asioita pohtia. Tälläkin kertaa Ratamon työ vaarantaa myös Nellin turvallisuuden.

Naisystäväkin on sitten viime näkemän vaihtunut nuorempaan. Ratamon asunnolle pöllähtää hieman yllättäen tyttöystävän virkaa tekevä kansainvälisen tason huipputoimittaja Essi Kokko. Essi ei olekaan mikä tahansa tyttönen, vaan hänet on grillattu kovan tason juttukeikoilla kovapintaiseksi ja sisukkaaksi. Juttunenä toimii myös loistavasti. Pakkaa sekoittaa vielä kirje, jonka avaamista Ratamo on pidätellyt uskomattoman pitkään. Kirje on ainoa perintö edesmenneeltä isältä ja sisältää tietysti arvoituksen, jonka ratkaiseminen ei ole aivan helppoa.

Juoni näyttää alkuun toivottoman monihaaraiselta, mutta kuin ihmeen kautta kaikki langat liittyvät lopulta samaan loimeen. Suomalais-syyrialainen Isis-taistelija Kari Qasim Roiha palaa taistelukentiltä mukanaan viesti, oikeammin laatikollinen muistiinpanoja, Suomeen. Surmatun amerikkalaisen yksityistiedustelufirman työntekijän paperit joutuvat Ratamolle ja hänen kauttaan Essin käsiin. Toimittaja haistaa oitis kuuman skuupin ja ryntää oikopäätä suoraan suden suuhun Lähi-itään.

Samaan aikaan Ratamo työryhmineen selvittelee Helsingin liepeillä tapahtunutta surmatyötä, joka kummallisesti yhdistyy Roihaan ja huumekuvioihin. Jäljet vievät aina Baltiaan asti. Kuvioissa häärii salaperäinen ja ylivertainen Lola Vacker, jonka oikeaa henkilöyttä ei tunnu kukaan (paitsi lukija) arvaavan tai tietävän. Huumekuvio on vain yksi alavirtaus isommassa vuossa, jossa kansainvälinen terrorismi on millä hetkellä hyvänsä tunkeutumassa toden teolla Suomeen.

Toimintaelokuvamaisesti kirjoitetut kohtaukset seuraavat toisiaan, ja elokuvien tavoin kiusalliset ongelmat, kuten johonkin paikkaan pääsemiset ja muut siirtymiset vain ohitetaan ja jatketaan toimintaa. Lopussa pelataan sekuntipeliä, kuten kaavaan kuuluu, ja pelastuminen on hiuskarvan varassa…

Kaikesta paistaa läpi, että Soininvaara kirjoittaa toimintajännitystä työkseen. Kerronta on sujuvaa ja toimintaa on ainakin tarpeeksi. Asiantuntemusta on ja taustatutkimustakin on tehty, ja tulevaisuusuhkat Soininvaara on hahmotellut pelottavan uskottaviksi (osa kirjan tapahtumista on sittemmin toteutunutkin kammottavalla tavalla). Mutta se viimeinen jokin jää tästäkin trilleristä vielä uupumaan. En tullut yhtään läheisemmäksi Ratamon kanssa tälläkään kertaa, ja hänen perhesotkunsa eivät jaksa sen kummemmin kiinnostaa vieläkään. Jotain inhimillistä kosketusta vielä kaipaisin. Toisaalta en taida olla oikein kohderyhmääkään. Enemmän näitä kai miehet lukevat?

Taavi Soininvaara: Haukka ja kyyhky
Otava 2015. 412 s.


Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

torstai 10. marraskuuta 2016

Jarkko Sipilä: Mies kuumasta



Rikostoimittaja-kirjailija Jarkko Sipilän dekkarituotanto on jo vaikuttava. Suurimman osan olen siitä vuosien varrella myös lukenut tai kuunnellut äänikirjoina, mutta blogiini olen kirjoittanut vain kahdesta, Harri Nykäsen kanssa yhdessä kirjoitetusta teoksesta Paha,paha tyttö ja Sipilän yksin kirjoittamasta Murusta. Sipilän tyyli on kuivakan realistinen, eikä kirjoista tunnu useinkaan olevan oikein mitään sanottavaa. Ne ovat tasaisen varmaa, hyvälaatuista poliisidekkaria kannesta kanteen. Ei mitään yllätyksiä, vaan tuttua ja turvallista luettavaa. Vuoden 2008 dekkarista Seinää vasten Sipilä sai Vuoden johtolanka -palkinnon, joten taso on myös tunnustettu.

Vuoden 2015 Takamäki-sarjan osa Mies kuumasta ei juuri poikkea kaavasta. Lyhyessä prologissa esitellään entinen ETA.n taistelija Aritz Goikurea Urrutia, joka on aikanaan vuotanut tietoja poliisille ja nyt paljastunut. Mies joutuu siltä istumalta lähtemään Espanjasta uutta elämää varten, ja jostain syystä hän valitsee kohteekseen Suomen. Varsinainen tarina taas käynnistyy, kun Suhonen sattumalta osuu kolaripaikalle Helsingissä. Toisesta kolariautosta löytyy rutiinietsinnässä huumeita ja väärennettyä rahaa. Vähän myöhemmin sairaalaan viety kuljettaja katoaa, ennen kuin poliisi ehtii haastatella häntä. Lukija aavistaa jo, että langat yhdistyvät jossakin vaiheessa, ja on oikeassa.

Takamäki on elellyt vuosia leskenä ja on vihdoin löytämässä uuden onnen elämäänsä. Yhteiseloa kuvataidetta helsinkiläisessä yläkoulussa opettavan Iinan kanssa varjostaa tämän koulussa opiskeleva Robert, joka ei käyttäydy ihan mallikelpoisesti. Poika uhittelee opettajilleen siihen malliin, että Iinaa pelottaa. Takamäki päättää itse puuttua asiaan ilman välikäsiä. Pojan vanhemmat asettuvat heti hyökkäysasemiin. Takamäen nuorempi poika on harjoittelemassa poliisissa ja Suhonen ottaa tämän siipiensä suojaan. Poika vaikuttaa yhtä vakaalta ja rauhalliselta kuin isänsäkin.

Jostain syystä Sipilän sarja kantaa Takamäki-nimeä, vaikka väritön esimies on pääasiassa sivussa tapahtumista. Tälläkin kertaa pääroolissa poliisin puolelta on selvästi Suhonen, reipasotteinen nahkatakkikarpaasi, joka mielellään soluttautuu alamaailmaan ja käyttää vasikoita apunaan. Ronskista ulkomuodostaan huolimatta Suhonen on pilkuntarkka sääntöjen suhteen, eikä kovin helposti lipsu luvattomiin menetelmiin.

Dekkarissa on vauhtia ja kierroksiakin aika tavalla, sillä ammattitaistelijan menetelmät ovat Suomen oloissa poikkeuksellisia. Kun Urrutia joutuu ahtaalle, hän ei häikäile käyttää osaamistaan, ja ruumiita tule välillä suorastaan kasapäin. Miehellä on vain yksi heikkous: hän rakastaa perhettään. Onnettomuudekseen hän on tullut hankkineeksi Suomessa vaimon ja lapsen.

Sipilä kirjoittaa sujuvasti, ja erityisesti pidän hänen napakasta ja varmasta dialogistaan.

Jarkko Sipilä: Mies kuumasta.
Crime Time 2015. 235 s.

P.S. Tunnustan, että vasta pitkän ajan kuluttua kirjan lukemisesta tajusin, että sen nimi on silmäisku vakoilutrilleriklassikolle Mies kylmästä.


Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.