torstai 25. elokuuta 2016

Esa Mäkinen: Totuuskuutio



Mun iskä sanoo, että viihteen takia ei pitäisi tuhlata hiiltä. 
Ne on ihan juppeja, jotka lukee paperisia kirjoja.

Esa Mäkinen on Helsingin Sanomien datajournalismista vastaava uutispäällikkö, jonka tehtävänä on kehittää verkkokerronnan keinoja. Tämä asiantuntemus näkyy mainiolla tavalla Mäkisen esikoisromaanissa Totuuskuutio, jota voinee luonnehtia scifitrilleriksi. Teoksen mottoina on lainaus sekä George Orwellilta että Ray Bradburylta, joiden klassikkoteosten teemoja Totuuskuutio jatkaa.

Mäkinen on rakentanut epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan maailman huolellisesti. Maailma on odotetun dystooppinen, ja menneisyyskin on osin vaihtoehtohistoriaa. Energiavallankumous on syrjäyttänyt kokonaan öljyn, ja sen seurauksena esimerkiksi Lähi-idän alue on pääosin rauhallinen ja miellyttävän ilmastonsa takia houkutteleva yliopistoalue.

Helsinki on kokenut ilmastonmuutoksen haittavaikutuksia, ja osia nyky-Helsingistä on veden alla. Suurin muutos ovat kuitenkin aidat ja muurit, joita on rakennettu asuinalueiden ympärille. Ihmiset haluavat asua turvassa ja valvoa, ketkä pihoilla ja kaduilla kulkevat. Tarkastuspisteet ja vartijat ovat arkipäivää, samoin automaattisesti toimivat autot.

Suurin muutos on ollut kuitenkin tiedonjakelussa. Kaikki on muuttunut sähköiseen muotoon. Netti on jokaisen taskussa tai kädessä ruudun muodossa. Reaalimaailman tapahtumat siirtyvät uutisiksi vartissa, ellei nopeammin. Jättifirma Celsius, joka kovasti muistuttaa tuntemaamme Googlea, hallitsee ihmisten arkipäivää. Erilaisista toiminnoista kerätään celsiuspisteitä, joilla taas saa eritasoisia palveluja, kuten ohituskaistan keskustan tarkastuspisteissä tai paremmat sellit tutkintavankilassa. Poliittista valtaa pitävät vihreät, ja kaikesta kulutuksesta kerätä myös hiiltä, eräänlaista ympäristöveroa. Hiiltä voi säästää tililleen ja tehdä sitten myöhemmin hiiltä kuluttavia hankintoja, kuten lentomatkoja.

Tarinan päähenkilö Tero Lilja on töissä Celsiuksessa täsmäyttäjänä. Täsmäyttäjät poistavat netistä uutisia, jotka ovat haitallisia Celsiuksen asiakkaiden maineelle. He hoitavat siis yritysten maineenhallintaa. Idea perustuu lakiin, jonka mukaan yksilöillä on oikeus unohdukseen, eli menneisyyden epäedullisia kuvia tai tekstejä pitää voida poistaa netistä. Celsius on luonut tästä kukoistavaa bisnestä, mutta se pitää luonnollisesti tehdä salassa suurelta yleisöltä.

Teron vaimo Anna on lupaava nuori taiteilija, joka voittaa merkittävän taidepalkinnon interaktiivisella teoksellaan Totuuskuutio. Kuutio on huone, jonka sisälle menevän ihmisen henkilökohtaiset sähköpostiviestit heijastuvat huoneen seinille. Teos herättää välittömästi suurta kohua, mikä hieman kummastuttaa Teroa, jolle ihmisten henkilökohtaiset ja salaisiksi luullut tiedot ovat arkipäiväisiä työvälineitä.

Näyttelyn avajaisista muodostuu kuitenkin dramaattinen käännekohta Teron elämässä, ja hän alkaa käydä yhden miehen taistelua Celsiusta vastaan. Nopeasti hän saa tosin huomata, että tehtävä on paitsi mahdoton myös hengenvaarallinen.

Jännitysjuoni alkaa käynnistyä vasta kirjan puolivälissä, ja Mäkinen pohjustaa tapahtumia huolella. Varsinaiseen kliimaksiin ei kuitenkaan ihan päästä, vaikka tunnelma ahdistavaksi alkaa käydäkin monella tavalla. Mihin pääsee pakoon, kun kaikkialla on valvontalaitteita? Kehen voi luottaa? Voiko luottaa oikeastaan edes itseensä ja omiin havaintoihinsa ja muistoihinsa?

Pelottavaksi Mäkisen maailman tekee, että on nykytietämyksen valossa liian helppoa uskoa se mahdolliseksi ja jopa todennäköiseksi. Internetissä tietoa on helppoa hallita. Hakukoneita optimoidaan jo nyt, eikä Googlen sähköpostiakaan aivan täysin luotettavana kaikissa piireissä pidetä. Isoveli valvoo jo.

Tapanani on merkitä liimalapuilla kirjoihin mielenkiintoisia kohtia, jotka liittyvät usein kirjoihin, mediaan ja bloggaamiseen. Totuuskuution reunoihin kertyi melkoinen lappuviidakko, sillä Mäkinen on upottanut tarinaan monia mielenkiintoisia ja kriittisiä huomioita median kehityksestä. Paperikirjat ovat reliikki menneisyydestä, mutta Teron mielestä ne ovat ainoa varmasti oikean sisältönsä säilyttävä muoto. Kaikkea muuta voidaan manipuloida, mutta ei painettuja kirjoja. Teron kannattaisi lukea Pasi I. Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta

Esa Mäkinen: Totuuskuutio
Otava 2015. 239 s.


Arvostelukappale.
Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

tiistai 23. elokuuta 2016

Reijo Mäki: Tulivuori



Juuri kun olin saanut kuuntelu-urakkani Reijo Mäen Tulivuoresta päätökseen, julkaistiin kesän 2015 Mitä Suomi lukee -tilastot. Mikäpä muu siellä piti kärkipaikkaa kuin kyseinen opus! Kyllä jumankekka harmitti! Kirjojen myynti ja lukeminen ovat kaikesta kirja-alan ihmisten uurastuksesta piittaamatta vääjäämättömässä laskussa. Ne ihmiset, jotka vielä ostavat kirjoja, ostavat Tulivuoren kaltaista …no, roskaa. Voi vain toivoa, että ostaja saa mitä on toivonutkin eikä pety pahemman kerran. Jos nimittäin ostaa ja lukee vain muutaman kirjan vuodessa, on todella sääli, jos se vähä on huonoa. Kehno lukukokemus ei kannustane ostamaan ainakaan lisää kirjoja.

Pahoin vain pelkään, että vannoutuneimmatkin Mäki-fanit alkavat tavallani ryytyä. Kirjoittajan paras terä kun tuntuu kadonneen jo vuosia ja lukuisia kirjoja sitten, eikä toivoa paremmasta näy. Tutulla kaavalla mennään tälläkin kertaa: puuduttavaa kännihorinaa, naimista ja ripaus väkivaltaa. Kovin ennalta arvattavaa ja ikävä kyllä erittäin pitkäveteistä. Edes reipas irtiotto tutuista ympyröistä ei tuo Varekseen kaivattua puhtia.

Prologissa vuorottelevat kohtaukset syyskuisessa Turussa ja Teneriffalla. Vares tuntee omituista kaiherrusta, ja on muutamaa kuukautta myöhemmin muistavinaan tuntemuksensa. Samaan aikaan saarella murhaaja suunnittelee ja toteuttaa tekonsa. Leikkaukset paikkojen välillä ovat tv-sarjamaisen nopeita, mutta ne onnahtelevat pahemman kerran, koska Turun suunnalla ei tapahdu mitään ja Teneriffallakin asiaan päästään hitaanlaisesti.

Seuraavana talvena Vares saa yllättävän yhteydenoton. Taannoisen tyttöystävän Ainon espanjalainen aviomies soittaa Varekselle, kertoo, että Aino on murhattu, ja pyytää Varesta tulemaan ja selvittämään rikoksen. Paikallinen poliisi on luovuttanut ja haudannut tapauksen selvittämättömänä. Vares järkyttyy, koska ei ollut tiennyt edes Ainon avioliitosta saati murhasta. Räntäsateinen Turku saa jäädä ja yksityisetsivä Jussi Vares lennähtää lomaparatiisiin.

Kieliongelmista ei ole tietoakaan, vaan Vares solahtaa kuin kala veteen paikalliseen suomalaisyhteisöön, jonka kulmakivenä on hotelli Vantaa isäntineen. Hotellin suojista on hyvä tehdä yksityiskytän hommia. Tai olisi, sillä eipä Vares tälläkään kertaa juuri tee aktiivisia tutkimuksia, kaikki vain tuntuu sopivasti tapahtuvan hänelle tai hänestä riippumatta. Hotellin kanta-asiakkaisiin kuuluu tunnettu suomalainen yhdistetyn nelinkertainen maailmanmestari Wellu Komppa, jonka touhut tuovat etsimättä mieleen erään tunnetun suomalaisen mäkikotkan. Säännöllisesti lounastamassa pistäytyy myös suomalainen rekkamies, ja bungaloweissa asustavat lisäksi kauniit Anni ja Anni-Helena, tytär ja äiti.

Olin kuunnellut ainakin neljä ensimmäistä cd-levyä, ennen kuin kirjassa päästiin minkäänlaiseen vauhtiin. Sitten hetki rymistelläänkin ihan kohtalaiseen malliin, ja jo hetken toivoin, että loppu mentäisiinkin samaan tahtiin. Mutta turhaan. Meno alkaa uudelleen pahasti yskähdellä, ja kaiken huipuksi inhokkihahmoni Luusalmi pölähtää paikalle! Ei siis pärjätä ilman väsähtäneitä vitsejä tälläkään kertaa. 

Mäki saa poljettua koneeseen vauhtia vielä parin kohtalaisen toimintakohtauksen ja pienen yllätysmomentinkin verran ennen kuin Vareksen on aika palata koti-Turkuun. Loppu on dekkarigenressä jotakuinkin poikkeuksellinen, sillä rikollista ei suinkaan anneta viranomaisten käsiin vaan oikeutta jaellaan ihan omin luvin. Loppu hieman lörpsähtää tämän juonikuvion takia.

Uransa alkuvaiheessa Reijo Mäki kirjoitti ihan kelvollisia dekkareita ilman Jussi Varesta. Myös parodinen scifi-romaani Tatuoitu taivas oli mielenkiintoinen kokeilu ja osoitus, että ilman Varestakin syntyy luettavaa tekstiä. Olisiko aika jättää Vares lopultakin jos ei nyt eläkkeelle niin ainakin vuorotteluvapaalle?

Reijo Mäki: Tulivuori
Otava 2015. Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 13 h 23 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja lainattu kirjastosta.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

torstai 18. elokuuta 2016

Reijo Mäen novellikirjailija Luusalmi: Siivellä eläjä. Kohtaamisia enkeleiden kanssa.



Olen jo vuosia toivonut, että Reijo Mäki jättäisi Jussi Vareksen hyllylle ja kirjoittaisi välillä jotain ihan muuta. Uransa alkuvuosina Mäki nimittäin kirjoitti muistakin sankareista kuin Vareksesta, eivätkä ne kirjat olleet lainkaan huonoja, mikäli mitään muistan. Mutta pitäisi muistaa varoa, mitä toivoo, sillä sen voi saada.

Sanottakoon nyt tässä vielä julkisesti, että olen lukenut lähestulkoon koko Mäen tuotannon ja osan kirjoista vielä kuunnellut äänikirjoinakin sekä katsonut useimmat hänen Vareksistaan tehdyt elokuvat. Pääosin kyseessä on harmitonta viihdettä huolella kuvatussa turkulaismiljöössä, enkä jaksa kiihtyä edes Vareksen kieltämättä löperöstä sukupuolimoraalista ja kirjojen antamasta naiskuvasta. Pidän sitä lähinnä huvittavana. Sen sijaan vähemmistöihin kohdistuvat herjat alkavat vähitellen kiristää kukkahattuani.

Olen viime vuosina alkanut yhä enemmän väsyä Mäen tyyliin. Kirjat tuntuvat jotenkin laiskasti kokoon kyhäistyiltä. Paras veto on aikaa sitten hiipunut. Jussi Vares hahmona on ihan siedettävä edelleenkin, mutta erityisen vastenmieliseltä on alkanut tuntua sivuhenkilögalleria ja erityisesti sen inha novellikirjailija Luusalmi rasittavine jaanailuineen. Ja eikö Mäki sitten kirjoitakin spin off -tyyppisen ’pienoisromaanin’ juuri Luusalmesta!

Ainoa rikos, joka Siivellä eläjään liittyy, on sen julkaiseminen. Se EI siis ole dekkari missään mielessä, vaikka kansi antaakin Mäen faneille vähän muuta ymmärtää. Kysymyksessä on jonkinlainen kirjan kirjoittamisesta kertova parodia, jossa pilkataan erilaisia elämäntapaoppaita ja kaikenlaiseen rajatietoon ja muuhun sellaiseen uskovia ihmisiä. Elämäntapaoppaat ja rajatieto eivät ole mitenkään suosiossani, joten sen suhteen minulla ei ole valittamista.

Novellikirjailija Luusalmi on siis Siivellä eläjän minäkertoja. Hän haluaa avautua lukijalle siitä, miten on kohdannut enkeleitä. Takana on polveileva juttu, kuinka iso pääkaupunkilaiskustantamo tilaa mieheltä parisuhdeoppaan, tämä kun on naisten kaatamisen asiantuntija. Tuttuun tyyliin kirjoittaminen ei ota sujuakseen ja projekti kestää vuosia. Viinaa kuluu, ja sitten on niitä enkelikokemuksia. Luusalmi kohtaa Metatronin, Pitkäkorvan, Domen ja Leijonankidan, jotka kukin viitoittavat häntä viisauden tiellä. Syntyy kuolemattomia parisuhdeneuvoja ja aforismeja: ”Lukusuhteiden tavoin myös kaikista ihmissuhteista voidaan muodostaa jakoyhtälö.”

Kuten huomaatte, en kauheasti innostunut. Mielenkiintoisia olivat vain muutamat sivulauseviittaukset Jussi Vareksen seikkailuihin. Niistä Luusalmella on usein hieman toisenlainen käsitys kuin mitä on dekkareissa annettu ymmärtää.

Onneksi Siivellä eläjässä on vain 191 väljästi taitettua sivua. Suosittelen kiihkeille Reijo Mäki - tai Jussi Vares -faneille (tai novellikirjailija Luusalmi -faneille, mikäli sellaisia on). Kyytipojaksi vähintään pullo Jallua.


Reijo Mäki tai oikeastaan Reijo Mäen novellikirjailija Luusalmi: Siivellä eläjä. Kohtaamisia enkeleiden kanssa.

Otava 2015. 191 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Lisättäköön vielä tieto, että kyseistä teosta myytiin vuonna 2015 kaikkiaan 14 000 kappaletta Suomen Kustannusyhdistyksen bestseller-luettelon mukaan. Onko nöyrryttävä massan edessä ja myönnettävä olevansa väärässä? Vai menivätkö ostajat lankaan?

maanantai 15. elokuuta 2016

Petri Vartiainen: Miehen ryhti



”Viidessä vuodessa oppii käytännölliseksi kuin ammattitappaja: homma hoidetaan, tulee siitä miten sotkuista hyvänsä.”

Ari on opettaja, isä ja aviomies – tässä järjestyksessä. Seitsemän vuotta peruskoulun yläluokkien äidinkielen opettajana on imenyt miehestä mehut ja innostuksen. Työ uuvuttaa, tekee miehen kyyniseksi. Korjatakseen asian hän suunnittelee radikaalisti uudistavansa opetusmetodinsa. Toisaalta vaimon vonkaama neljäs vauvakin voisi ratkaista ongelman ainakin hetkellisesti.

Jaksaisin, koska kaikki ei olisi koko ajan vaarassa mennä vikaan. Ei tarvitsisi välittää vanhemmista, kollegoista, rehtorista. Olisi tilaa rakastaa, istua rauhassa, ajatella, elää. Niin juuri: elää! Elämälle vieras koulujärjestelmä tuhansine mahdottomuuksineen ei olisi onnellisuuden tiellä.

Nimeämättömäksi jäävän rannikkokaupungin sohjoinen talvi ja kevät ovat ankea tausta Petri Vartiaisen karulle romaanille Miehen ryhti. Vartiainen on ammatiltaan äidinkielen opettaja, joten hän tuntee aiheensa eli koulumaailman onttouden perin juurin. 

Opettajahuoneen mieskööri paitsi puhuu keskenään rivoja hautoo myös jonkinlaista kapinaa systeemiä vastaan. Harmi vain, että yhdellä ei ole muodollista pätevyyttä ja toinen on viittä vailla eläkkeellä. Kapina jää jupinaksi. Rehtorista ja kieltenopettajistakin on Vartiainen laatinut oivalliset karikatyyrit pieteetillä: ei liian alleviivaavaa, mutta hiukan kuitenkin.

Sama pätee oppilaisiin. Arin tunneilla vilahtaa innokkaan tunnollinen ja kunnollinen Mari, ongelmanuori Juhani ja ihanat Lauri ja Niilo, jotka käyvät kirjastosta lainaamassa Saarikosken runoja ja toivovat, että muiden lintsatessa hyödynnetään tunti käsittelemällä Tuntematonta sotilasta. Se kun muuten tulee vasta lukiossa. Suuri massa asettuu akselille näiden napojen välille. Kieli on nuorten keskuudessa suorasukaista ja värikästä, mutta Arin korvat kyllä kestävät, onhan hän kotimaisen kirjallisuuden asiantuntija.

Vartiainen pureutuu oivaltavasti opettajuuteen olennaisesti liittyvään alituiseen riittämättömyyteen. Milloinkaan ei voi tehdä työtään tarpeeksi hyvin. Kaikki ovat vaatimassa jotain: opetushallitus opetussuunnitelmineen ja digiloikkineen, rehtori ja kouluvirasto byrokratioineen, vanhemmat yksilöllisine toiveineen. Kaiken säätämisen, säästämisen ja sääntöjen rikkomista pelkäämisen keskellä opettaja kuitenkin vilpittömästi haluaisi kohdata asiakkaansa, nuoret ja heidän aikuisen tarpeensa. Aikaa ei kuitenkaan koskaan ole. Ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Elämä tuo omat lisäristiriitansa. Kotona puoliso on sitä mieltä, että Ari tekee liikaa töitä, välittää vain muiden lapsista, ei omistaan. Ei Veera täysin väärässä olekaan. Ari ei osaa olla vastaamatta työpuhelimeensa kotona, ja vihkopinojen ja tuntisuunnitelmien parissa vierähtää helposti pikkutunneille. Ymmärrystä leipiintymiseensä Ari ei saa ainakaan appiukoltaan Taistolta, joka on eläköitynyt opettaja. Opettaminen on toistoa, eikä siitä pidä luopua. Selkä on pidettävä suorana, jotta veri kulkee aivoihin. Se on Taiston motto niin työssä kuin elämässäkin.

Vartiainen on saanut romaaniinsa mukaan lukuisia kohtauksia, jotka jokainen opetustyötä tekevä tunnistaa. Itse koin monia ahaa-elämyksiä lukiessani: noinhan se on! Pakko myöntää, että vertaismentoroinnin lihoiksi laittaminen hieman kirpaisi osuessaan omaan nilkkaani, mutta muuten nielen suurimman osan Vartiaisen kritiikistä ja ironisoinnista kitisemättä. Lähettämällä Arin kunnan sisäisessä opettajanvaihtosysteemissä niin lukioon, ammattikouluun kuin alakouluunkin päiväksi kuhunkin, saadaan sivallettua niidenkin järjestelmiä kuin ohimennen. Rankimman kohtelun Vartiainen antaa ammattiopinnoille, joissa yhteisten aineiden opettaja tekee oppilaansa opinnäytetyötä näkemättä itse tilanteessa mitään outoa. Pääasia on saada oppilaille paperit käteen ja rahat tutkinnon suorittaneista koululle.

Mikään kuoliaaksinaurattava huumoripläjäys Miehen ryhti ei ole. Ironiaa ja kärjistyksiä toki on, mutta muuten tunnelma on lähinnä surumielinen, masentavakin. Miten Ari ja kumppanit jaksavat tarpoa eteenpäin vielä vuosikymmeniä? Miten selviytyä surusta ja syyllisyydestä, riittämättömyydestä? Vartiaisen fokuksessa on koulumaailma, mutta hyvin monet hänen kuvaamansa ilmiöt sopivat työelämänmenoon ylipäätään. Menohan on melkoisen absurdia, jos sitä asettuu hetkeksi seuraamaan ulkopuolelta. Onneksi Vartiainen väläyttää niitäkin hetkiä, jotka antavat voimia taas jatkaa taistelua tuulimyllyjä vastaan: joskus on tullut sittenkin kohdanneeksi ja antaneeksi oikean neuvon tai sanoneeksi oikeat sanat.

Kaunokirjallisista ansioista olen pitkälti samoilla linjoilla kuin Tuija blogissaan. Joissakin kohdissa kieli lähtee liiallisen kikkailun takia lapasesta ja merkitys hämärtyy turhaan. En kaipaa proosaan yltiöpäisen runollisia ilmauksia: ”Talviseen pimeyteen syttyy väsynyt hämärä, katulamput valaisevat pitkälle aamuun, sumu suttaa maiseman ääriviivat, valkoinen lumi lohkeaa harmaaksi loskaksi kengän alla, näyttää luonnottomalta kuin jäinen seitipala.” Minua miellyttävät Arin tavoin Petri Tammisen napakat lauseet. Samoin olisin ollut valmis karsimaan Taiston menneisyyteen ulottuvat takaumat, jotka jäävät irrallisiksi lisäkkeiksi.

Suosittelen Miehen ryhtiä kaikille opetussuunnitelmauudistuksen kidassa rimpuileville kollegoille, huoltajille, joiden sormet hakkaavat kiukkuista Wilma-viestiä osaamattomalle opettajalle jo kolmantena koulupäivänä, opetushallituksen ja -ministeriön virkamiehille, koulutoimistojen erityisasiantuntijoille ja Sanni Grahn-Laasoselle. Jottei totuus pääsisi hämärtymään.

 ”Opettajalle maksetaan palkkaa, mutta ihmisarvonsa hän antaa hyväntekeväisyyteen.”

Petri Vartiainen: Miehen ryhti
Otava 2016. 254 s.

Arvostelukappale.

Petri Vartiainen: Isäasentoja

lauantai 13. elokuuta 2016

Kristiina Vuori: Neidonpaula



Seuraava romaanini on nimeltään Neidonpaula. Se on löyhää jatkoa Näkijän tyttärelle ja sijoittuu 1400-luvulle. Päähenkilöt ovat kaksostytöt, Eiran jälkeläisiä, jotka kasvatetaan nunnaluostarissa Naantalissa. Šamanistisiin taipumuksiinsa tytöt suhtautuvat hyvin vastakkaisesti. Kykyjen puhkeaminen esiin luostariympäristössä aiheuttaa myös jännitteitä. Tarina kulkee Vadstenaan Ruotsiin ja todennäköisesti Hämeen linnaankin.”

Näin Kristiina Vuori kuvaili vielä työn alla ollutta neljättä romaaniaan kesällä 2014 tavatessamme Turun keskiaikaisilla markkinoilla kirjakauppavierailun yhteydessä. Hieman suunnitelmat ovat tuosta vielä hioutuneet, sillä Hämeeseen ei Neidonpaulassa suunnata. Muuten kaikki kirjailijan uumoilema on mukana lopullisessakin romaanissa.

Kertasin tätä kirjoitustani varten, mitä olen muutaman vuoden aikana Vuoren romaaneista kirjoittanut. Huvittavan paljon voisin kirjoittaa aivan samoin sanoin tästä viimeisimmästäkin lukemastani tai oikeammin kuuntelemastani teoksesta.

Näkijän tyttären äärellä olen mietiskellyt seuraavaa:

Pidin romaanista kovasti. Sen historiallinen maailma on rakennettu huolella pieniä yksityiskohtia unohtamatta. Kirjan lopussa on parin sivun mittainen selitysosa, joka kannattaa lukaista ennen kirjan aloittamista. Huomaavaisesti loppuun on liitetty myös sanasto, vaikka ilmankin mainiosti pärjää. Paikoin silti tuntui, että kirjailija olisi voinut pikkuisen säästellä jotakin taustatietoa, jota välillä suorastaan tulvii tarinasta. Tämä on aina yhtä vaikeaa tasapainoilua. Juuri huolelliset yksityiskohdat tekevät uskottavan vaikutelman, mutta liika selittäminen turhauttaa juonivetoisen kirja ahmijaa. Onko tarpeen kuvailla kaikki vaatekappaleet ja työkalut ja -tavat, jos ne eivät kuljeta juonta eteenpäin?

Myös Neidonpaulassa on rutkasti tietopuolista ainesta mukana, osin sinne lopun selitysosioon sijoitettuna. Tällä kertaa muuten ei kannata lukea tätä osuutta ensin vaan vasta sitten lopuksi, jos haluaa. 1400-luvun luostarielämän kuvaus on teoksessa kuvattu elävästi ja hurjan mielenkiintoisesti. Naantalin birgittalaisluostari suorastaan herää henkiin romaanin sivuilla. Kuuntelin mieluusti kuvauksia nunnien ja muun luostarin henkilökunnan arkisista askareista. Tosin myönnän, että kuunnellessa tällaiset suvannot tarinassa eivät niinkään haittaa kuin itse lukiessa joskus tekevät. Mutta nautin kovasti Vuoren rautaisesta ammattitaidosta. Faktat on selvitetty huolella ja niistä on tehty sulava osa fiktiota.

Disa Hannuntyttären äärellä olen huokaissut, että kyseessä on Vuoren toistaiseksi paras kirja. Neidonpaula ohittaa sen kuitenkin ainakin karvan- jos ei rinnanmitalla. Vuori sen kuin parantaa tahtiaan kirja kirjalta, mikä tuntuu aivan mahtavalta. Osansa on varmasti sillä, että kirjoittaja on oikeasti harjaantunut tekstin hionnassa, mutta toki silläkin, että lukija tunnistaa kirjoittajan tutun ja miellyttävän tyylin.

Näkijän tyttäressä on vahva fantasiatvisti, joka sitten jäi pois kahdesta seuraavasta romaanista. Mutta koska Neidonpaulan päähenkilö Truda ja hänen kaksossisarensa Brita ovat Eiran jälkeläisiä ja Ilveksen sukua äitinsä puolelta, palaavat fantasia-ainekset mukaan tarinaan. Olen itse ollut Siipirikon parissa tyytyväinen realistisemmasta otteesta, mutta Neidonpaulaa kuunnellessani taas ajattelin, että yliluonnollinen tuntuu sopivan mainiosti keskiajan elämänmenon kuvaukseen. Olivathan monet meidän taikauskona pitämämme ilmiöt sen ajan ihmisille mitä totisinta totta ja osa arkea. Sellaisena Vuorikin tyttöjen ja myöhemmin naisten taidot ja ominaisuudet kuvaa, luonnollisina ilmiöinä, joissa ei ole sen kummempaa salaperäisyyttä.

”Juonittelua romaanista löytyy kyllin. Perinnöt, naittamiset, politiikka, vallanperimykset ja kristinuskon ja vanhojen tapojen kiistely tuovat kaikki oman mausteensa tarinaan, rakkautta, intohimoa, erotiikkaa, vihaa ja kateutta unohtamatta! Mukava kupillinen Utrion aikaisemmasta tuotannosta tuttua rouvaspornoa on myös mukana.” Näin totesin Näkijän tyttärestä kirjoittaessani, ja sama kuvaus sopii sellaisenaan Neidonpaulaankin. Juoni on kiitettävän monipolvinen ja ripeästi etenevä. Vuori osaa taitavasti leikitellä odottamattomilla käänteillä, jotka oikeasti yllättävät kyynisen kokeneenkin lukijan. Tästä pidän kovasti.

Sattumalta juuri Neidonpaulan loppuun päästyäni olin puheissa äitini kanssa. Hän kertoi juuri lukeneensa Näkijän tyttären, jonka olen hänelle lainannut. Kokemus oli ollut kaikin puolin miellyttävä, ja kirjan pariin oli ollut aina ilo palata. Hieno suositus tämäkin kokeneelta lukijalta! Itse innostuin taas Vuoren tyylistä ja tarinoista niin, että lunastin uusimman eli Kaarnatuulen äänikirjan itselleni. Sen pariin ihan tuota pikaa!

Tässä jutussani en selosta Neidonpaulan juonta kovinkaan tarkasti. Tarkemmin kirjan maailmaan voi perehtyä vaikkapa Kirjahillan esittelyn parissa. Aili-mummo jopa varoittaa juonipaljastuksista tekstinsä alussa.

Kristiina Vuori: Neidonpaula
Tammi 2015. Äänikirjan kesto 20 h 31 min, lukija Kirsti Valve.


Ostettu.

Kristiina Vuoren romaanit:

Näkijän tytär, Tammi 2012
Siipirikko, Tammi 2013
Disa Hannuntytär, Tammi 2014
Neidonpaula, Tammi 2015
Kaarnatuuli, Tammi 2016

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Jonna Mononen: Hiljaa pimeässä



Tämän kirjan jälkeen on mahdotonta mennä tippukiviluolaan. En kauheasti ennenkään ole pitänyt pimeistä ja kylmänkosteista luolista, mutta nyt tilanne on selvä: niihin ei mennä. Jonna Monosen psykologinen trilleri Hiljaa pimeässä on niin painajaismainen ja brutaalin vastenmielinen, ettei tulisi mieleenkään ottaa riskiä loukkuun jäämisestä. Jotain erilaista ja hyytävää osasin odottaakin, sillä Mononen on aktiivinen Facebookin Dekkariryhmän jäsen ja hän kirjoitti ryhmään silloin tällöin kirjoitusprojektissaan eteen tulleista kysymyksistä. Niitä ryhmäläiset myös innokkaasti yhdessä ratkoivat.

Saksalaisen tippukiviluolan suuaukko romahtaa tuhoisin seurauksin. Joukko turisteja jää loukkuun pimeään luolastoon. Kymmenkunta toisilleen vierasta ihmistä teinipojasta eläkeläiseen joutuu kamppailemaan hengestään äärimmäisissä olosuhteissa. Joukossa on miehiä ja naisia, yksi tuntee työnsä puolesta geologiaa, toinen on toimittaja ja kolmas ummikko ruotsalainen. Mausteena joukossa on vielä labradorinnoutaja Rixi, opaskoira.

Monosta ei voi ainakaan syyttää liian pitkitetystä alusta. Katastrofi iskee heti kärkeen, tosin useaan kertaan, kun tapahtuma kuvataan muutaman päähenkilön kautta. Kunnon rytinä on parempi tapa aloittaa kuin puuduttava kitinä, sitä mieltä olen. Kun luola romahtaa, jälki on rumaa. Osa henkiin jääneistä on kuolettavasti loukkaantuneita, ja parempikuntoiset joutuvat voimattomina seuraamaan useampaakin kammottavaa kuolinkamppailua. Saadaan siis esimakua omasta tulevaisuudesta?

Katastrofi ei nosta Monosen henkilöissä esiin sankaruutta tai muitakaan jaloja ominaisuuksia, vaan välittömästi alkavat juonittelut, häikäilemätön oman edun valvonta ja suoranainen riitely. Vähiä ruokavaroja pimitetään minkä kyetään. Tosin niillä ei pitkälle pötkitä. Säkkipimeys, pelko uusista romahduksista, kylmyys ja nälkä riivaavat ja ajavat ihmiset äärirajoille monella tapaa. Jokaisella tuntuu myös olevan salaisuuksia menneisyydessään, eikä kukaan toivo tulevansa paljastetuksi.

Alkuun ryhmä elättelee toiveita nopeasta pelastumisesta, mutta toivo alkaa pian hiipua. Maaperä ei kestä pelastustöitä. Entä mikä lopulta aiheutti onnettomuuden? Onko jollakulla luolassa asiasta enemmän tietoa kuin muilla? Ajantaju katoaa nopeasti pimeydessä. Tilan hahmottaminenkin ottaa aikansa.

Kun tilanne pitkittyy, se myös pahenee. Ihmisten todellinen raadollisuus nousee pintaan. Hengissä säilyminen on ainoa päämäärä, ja sen saavuttamiseksi ihminen on lopulta valmis tekemään äärimmäisiä tekoja, jotka eivät todellakaan kestä päivänvaloa. Kaiken tämän lisäksi luolassa tuntuu piileskelevän vielä joku tai jokin muukin, joka saalistaa armottomasti ja salakavalasti…

Mononen on näkövammainen, joten hänelle pimeys on luonteva elementti. Kun ei näe, on turvauduttava muihin aisteihin. Erityisesti maku- ja hajuaistimukset korostuvat kirjassa, ja lukija joutuu mukaan vastenmielisiin, jopa etoviin kohtauksiin kaikkine aistimuksineen. Ainakin minä voin paikoin miltei pahoin! Sen sijaan hieman jäin kaipaamaan juuri näön äkillisen menettämisen tuoman tuskan kuvausta.

Kaikkinaisesta epämiellyttävyydestään huolimatta Hiljaa pimeässä vangitsi jotenkin minut. Oli pakko lukea kirja loppuun! Tosin lopun lähestyessä aloin jo epäillä, miten kirjailija aikoo kaikesta punomastaan selvitä kuiville. Mononen ei turhia häikäile, ja loppu on alun veroinen. Kirjan kannet suljettuani olin hämmentynyt. Kirja oli inhottava ja pelottava, vaikka ei ehkä pintatasoltaan mutta syvemmältä. Tällaisia ihmiset taitavat oikeasti olla: raakoja, ilkeitä, ahneita, itsekkäitä. Jos joutuu pulaan, on turha odottaa apua muilta. Aika pessimistinen ihmiskuva. Vai realistinen?

Hiljaa pimeässä on hankalasti lokeroitavissa. Perinteiseen dekkarigenreen se ei solahda millään, eikä oikein modernimpaankaan. Rikoksia juoneen on toki punottu, useitakin, mutta ne ovat kuitenkin lopulta sivuseikka. Oikeastaan pohdin, oliko sittenkään tarpeen selvitellä lukijalle onnettomuuden taustoja. Luola romahtaa ja käynnistää tapahtumaketjun, jossa jo sinällään on melkoisesti aineksia kirjaan.

Vielä enemmän mietin kauhuelementin lisäämisen tarpeellisuutta. Luolassa siis tuntuu elävän kaiken kukkuraksi jokin tuntematon vaarallinen olio, jonka osuus tapahtumiin lisääntyy jonkin verran loppua kohti. Tämä jää kuitenkin irralliseksi ja turhan viitteelliseksi. Ilman olisi voinut olla parempi? Makuasioita varmaankin.

Henkilöitä kirjassa on myös paljon. Luolaan jää vangiksi kymmenkunta, ja henkilögalleria laajenee, kun jokaisen tarinaa valotetaan luolan ulkopuolelta ja menneisyydestä. Keskeiseksi nousevat nuori Dirk ja opaskoira Rixi, mutta varsinaisista päähenkilöistä ei oikein voi heidänkään kohdallaan puhua. Kollektiiviromaani on kunnianhimoinen muoto.

Koska olen sivusilmällä seurannut jonkin verran kirjan valmistumisprosessia ja tiedän, kuinka vaikeaa sille oli ylipäätään löytää sopivaa kustantajaa, tuntuu pahalta sanoa, että kenties vielä yksi kunnon hiontakierros hyvän kustannustoimittajan kanssa olisi tehnyt sille terää. Olin sitä mieltä myös esimerkiksi Jussi Valtosen Finlandia-voittajasta, joten tästä ei kannata mieltä sen pahemmin pahoittaa. Mietityttääpä vain jälleen kerran, miten kustannusmekanismi oikein toimii.

Jonna Mononen: Hiljaa pimeässä
Nordbooks 2015. 335 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.



maanantai 8. elokuuta 2016

Arne Nevanlinna: Marie

Tänään julkaistiin suru-uutinen, että arkkitehti ja kirjailija Arne Nevanlinna on kuollut 91-vuotiaana. Nevanlinnan varsinainen kaunokirjallinen ura alkoi hyvin kunnioitettavassa iässä, sillä esikoisromaani Marie ilmestyi vuonna 2008. Aikaisemmassa tuotannossa on toki teoksia, joiden tyyli vähintäänkin flirttailee kaunokirjallisuuden suuntaan, mutta siitä huolimatta suoritus oli melkoinen: Nevanlinna oli esikoisromaanillaan Finlandia-palkintoehdokkaana.

Olen lukenut useimmat Nevanlinnan romaanit, mutta edelleen niistä suurimman vaikutuksen myös minuun teki esikoinen Marie. Kirjailijan muistoa kunnioittaakseni julkaisen nyt tässä vuoden 2008 syksyllä Salon Seudun Sanomissa ilmestyneen arvioni teoksesta. Sittemmin minulla oli ilo päästä näkemään myös romaanin pohjalta Marja-Leena Kurosen sovittama pienoisnäytelmä.

***



Arne Nevanlinna on ehtinyt julkaista kaikkiaan yhdeksän teosta, joista viimeisin, huomiota herättänyt Marie, on hänen ensimmäinen romaaninsa.  Aiemmat teokset ovat käsitelleet pääasiassa arkkitehtuuria mutta myös mm. sukuhistoriaa. 

Marie-romaanin päähenkilö Marie Myhrborgh on syntynyt Strasbourgissa vuonna 1900 asianajajan perheeseen. Kaupunki on historiansa aikana siirtynyt vuoroin ranskalaisten, vuoroin saksalaisten haltuun, ja kaupunkilaisten on pitänyt oppia luovimaan näiden voimien välissä. Sukulaisia perheellä on molemmista kansakunnista, vaikka saksalaisista juurista ei Marien lapsuudessa saanut puhuakaan.

Marien tarina kehiytyy auki muistoina, jotka palautuvat vanhan, satavuotispäiviään lähenevän naisen mieleen helsinkiläisessä yksityisessä hoitokodissa. Ruumiintoiminnot ovat jo heikentyneet, mutta vanhat asiat ovat mielessä kirkkaina.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Marie työskenteli sotilassairaalassa ja rakastui suomenruotsalaiseen kirurgiin. Nuori aviopari muutti Suomeen juuri kansalaissodan kynnyksellä. Maa näytti vieraalle julmimmat kasvonsa, vaikka Marie ei oikein kaikkea käsittänytkään. Miksi saksalaisten tulo on hyvä uutinen? Miksi venäläisiä vihataan? Mikä erottaa suomalaiset toisistaan? Eurooppalaisen hienostonaisen oli vaikea sopeutua suomalaiseen elämäntapaan.

Marien pitkä elämä on ollut monipolvinen ja mielenkiintoinen. Oman värinsä tarinaan tuovat Marien suhde miehensä veljeen ja aviomiehen tragikoominen kuolema työpaikallaan. Lapsista vain yksi jää eloon, poika Edouard. Yksinäisyys astuu Marien elämään ja pysyy vuosikymmeniä.

Keskivälillä romaania mukaan tulee katkelmallinen päiväkirja, jossa nuori nainen kertoo elämästään yksinelävien naisten ketjussa. Isoäidillä sen paremmin kuin äidilläkään ei ole ollut aviomiestä, mutta tyttären he ovat yhtä kaikki kasvattaneet. Sama kohtalo näyttäisi odottavan myös päiväkirjan kirjoittajaa. Tarina vaikuttaa täysin irralliselta, kunnes lukija tajuaa, että naisen ranskan kielen professori on Marien poika ja nainen ajautuu töihin Marien hoitokotiin.

Päiväkirjatarinan lisäys tuntuu hieman naiivilta kerronnalliselta kikkailulta, joka ei tuo teokseen mitään merkittävää syvyyttä. Myös romaanin loppu on turhan osoitteleva. Marien tarina on kuitenkin sympaattinen ja kiinnostava. Kertoja suhtautuu Marieen ja vanhenemiseen humoristisen lempeästi ymmärtäen ja kertoo Marien tarinan lämpimän hienostuneesti. 

Arne Nevanlinna: Marie
WSOY 2008. 288 s.


Arne Nevanlinnan romaanit:

Marie (WSOY, 2008)
Hjalmar (WSOY, 2010)
Varma (WSOY, 2012)
Heta (WSOY, 2014)
Pako (WSOY, 2016)