Mikko Koivusalo: Nuku nuku nurmilintu

 

Oli mukava yllätys, että Suomen dekkariseuran Johtolanka-raati myönsi vuoden 2025 esikoisdekkarikunniakirjan pienen Momentum Kirjat -kustantamon julkaisemalle Mikko Koivusalon dekkarille Nuku nuku nurmilintu. Suomen kustantamokenttä on viime vuosina kokenut melkoisen rajua keskittämistä, eikä pienien itsenäisten toimijoiden osa varmastikaan ole helppo. Kaikki noste lienee siis tervetullutta.

Johtolanka-raati perusteli valintansa seuraavasti:

”Mikko Koivusalon Nuku nuku nurmilintu on todella vetävä esikoinen. Monipolvinen juoni ja hyvät kehitelmät tempaavat lukijan mukaansa. Kirjan henkilögalleria on monitahoinen ja poliisityön kuvaus on uskottavaa. Tarinan käänteet ja juonen koukut tarjoavat lukijalle haasteen, jossa syyllinen tai syylliset eivät ole ilmeisiä. Dekkari käsittelee monia inhimillisen elämän teemoja, ja kirjailijan ote aiheisiin on raju mutta tuore. Koivusalon teksti on helppolukuista, ja juoni pitää lukijan mielenkiinnon hyvin yllä. Kirjailijan tulevia kirjoja kohtaan voi asettaa suuria odotuksia, jos hän jatkaa tällä vetävällä tyylillä.”

Olen yrittänyt pysytellä kartalla ainakin kotimaisista esikoidekkareista ja sarjojen aloituksista (ja yritän edelleen, joten olkaa kustantamot yhteyksissä, kun esikoisdekkareita julkaisette!), mutta siitä huolimatta tämä Mikko Koivusalon Turkuun sijoittuva dekkari oli päässyt livahtamaan ohi silmieni. Kun kirja sitten palkittiin, päätin hankkia sen luettavakseni. Vuodenvaihteen tienoilla teosta ei ollut vielä saatavana äänikirjana (ilmestyy 15.5.2025) ja Vaski-kirjastojen varausjono vaikutti pitkältä, joten päädyin ostamaan kirjan itselleni.

Johtolanka-raati mainitsee palkitsemisperusteluissaan, että teoksen ’henkilögalleria on monitahoinen’. Tätä en suinkaan lähde kiistämään, vaan pikemminkin olisin toivonut jonkinlaista henkilöluetteloa tai sukupuuta lukijan henkiseksi tueksi. Oma lukemiseni meni myöhemmin paljastuvasta syystä turhankin katkelmalliseksi, joten ihmissokkeloissa suunnistaminen kävi paikoin työlääksi.

Keskiössä on rovasti Voitto Ansamaan perhe ja lähipiiri muutenkin. Prologissa Ansamaan entinen vaimo ja tämän uusi aviomies kokevat väkivaltaisen kuoleman kotonaan. Kahta vuotta myöhemmin kotihoitaja Jelena ja käärmeasiantuntija professori Tuhkala löytävät rovasti Ansamaan kuolleena sängystään. Osoittautuu, että huonokuntoinen, käytännössä kuolemansairas rovasti on murhattu omassa kodissaan.

Professori Tuhkala tutustui rovastiin netin käärmefoorumilla sen jälkeen, kun Ansamaa hankki itselleen kalkkarokäärme Oilin. Tuhkala on opastanut ja auttanut tuoretta käärmeharrastajaa, ja erityisesti käytännön apu on ollut tarpeen rovastin sairastuttua. Kukaan perheestä ei suostu olemaan myrkkykäärmeen kanssa missään tekemisissä, ja Oilin käytössä onkin käärmehuoneeksi muutettu vaatehuone, jonka ovea pidetään visusti lukossa.

Käy ilmi, että aika monella on avain rovastin asuntoon ja että ainakin yksi vara-avaimista on kadoksissa. Epäiltyjen joukko on laaja ja monenkirjava. Samoin erilaisten alibien, todistajanlausuntojen ja salaisuuksien määrä on mittava.

Kyse on siis esikoisdekkarista, mutta Koivusalo ei juurikaan esittele lukijalle tutkintaa aloittavaa ryhmää. Alkuun lähdetään ikään kuin poliisit olisivat jo valmiiksi hyvinkin tuttua porukkaa. Omituisin lisä tutkintaryhmässä on nuoren poliisi Amos Kedirin anoppi Kuikka, joka on eläköitynyt turkulainen rikospoliisi. Enemmän tai vähemmän esihenkilöidensä hyväksymänä Kedir konsultoi säännöllisesti anoppiaan, jolla lopulta on ratkaiseva osuutensa monimutkaisen rikosvyyhdin selvittelyssä. Kyseessä on siis jonkinlainen poliisin ja epävirallisen tahon hedelmällinen mutta reaalimaailmassa laiton yhdistelmä.

Tarinassa on todellakin käänteitä ja juonessa koukkuja vähintäänkin riittämiin, eikä lukijalla ole käytännössä mitään mahdollisuuksia päätellä syyllistä. Ei sitä ole oikeastaan poliisillakaan, joten ruumiita ehtii tulla muutamakin ennen loppukiihdytystä. Mukana on harhautuksia, saatujen ratkaisevien tietojen kertomatta jättämistä (mitä en arvosta dekkarikerronnassa), nimeämättömänä pysyttelevän henkilön minämuotoista vuodatusta (mikä on verrattain kulunut keino, jonka käytölle pitää olla aivan erityinen syy, eikä nyt ollut), runsaita näkökulmavaihdoksia ja juonen sivurönsyjä viemässä lukijan ja poliisinkin huomiota.

Koivusalo käyttää taitavasti Tšehovin ase -tekniikkaa. Dekkarin alussa kalkkarokäärme Oili saa jokseenkin paljon huomiota, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän se tuntuu vaipuvan unholaan. Käärmeitä syvästi inhoavana lukijana olin tästä kiitollinen ja toivoin, ettei Oili enää kiemurtelisikaan näyttämölle. Tämä toiveeni ei toteutunut.  Ofidiofobiaa potevalle lukijalle dekkarin viimeiset käänteet ovat miltei liikaa. YÄK! Loppuhuipennus on toki kirjoitettu taitavasti, mutta itselleni sen lukeminen oli miltei ylivoimaista.

Jostain syystä omat tunnelmani jäivät tämän esikoisdekkarin suhteen laimeahkoiksi (noita vahvoja inhonpuistatuksia lukuun ottamatta). Tunnistan ja tunnustan Johtolanka-raadin huomiot monipolvisesta juonesta, mutta jotenkin en vain päässyt tarinan imuun. Henkilöitä ja näkökulmia on niin paljon, että oikein keneenkään ei tule kunnolla ulottuvuuksia ja syvyyttä, ei edes Kediriin ja Kuikkaan, joita oletan mahdollisen tulossa olevan sarjan vakiohenkilöiksi. Heihin ainakin itse olisin valmis tutustumaan paremminkin.

Valitettavasti lukukokemukseeni vaikutti osaltaan myös teoksen fyysinen ominaisuus, jolle kirjailija ei tietenkään ole voinut mitään. Kyseinen kirja on esineenä hankalakäyttöinen, koska se on nidottu ja liimattu niin tiukaksi, että sitä joutui lukiessaan hellittämättä pitämään auki. Huomasin ärtyväni tästä joka kerta kirjaan tarttuessani. Siksi siihen ei aina tullut tartuttuakaan, vaikka olisi ollut hetki aikaa lukea, ja homma pääsi turhaan venahtamaan, mikä taas teki hallaa juonen ja henkilökaartin kannoilla pysymiselle.

Mikko Koivusalo: Nuku nuku nurmilintu
Momentum Kirjat 2024. 379 s.

Ostettu.

Pekka Vänni: Hesekiel

 

Uusia nimiä kotimaisen jännityskirjallisuuden kentälle tupsahtelee kiitettävään tahtiin. Elokuussa ilmestyi diplomi-insinööri Pekka Vännin esikoisjännäri Hesekiel, joka samalla aloittaa Taru Wahlberg -sarjan.

Ennakkokappaleen takakansi kuvailee teosta ’kiivastempoiseksi jännäriksi’, joka ’huipentuu hiuksia nostattavaan ajojahtiin ympäri Etelä-Suomen’. Takakansi myös paljastaa, että ollaan ’kansainvälisen palkkamurhaajan jäljillä’.

Mainospuheet ovat tietysti mainospuheita, mutta eivät ne ihan katteettomiakaan ole. Hesekiel lähtee ainakin rivakasti käyntiin. Helsingin Narinkkatorilla pidetään viimeisiä vaalipuheita EU-vaalien alla. Populistipuolueen konkari Pauli ’Pate’ Tenhunen ammutaan puhujapönttöön. Krp:n rikosylikonstaapeli Taru Wahlberg havaitsee, mistä rakennuksesta laukaus ammuttiin, ja syöksyy tekijän perään. Ampuja kuitenkin onnistuu karistamaan poliisit kannoiltaan Helsingin alla risteilevässä tunneliverkostossa.

Tapahtuu siis mitä ilmeisimmin poliittinen murha Suomessa keskellä kirkasta päivää satojen ihmisten silmien alla. Poliisiin kohdistuu luonnollisesti kovaa painetta, mutta aika nopeasti poliittinen aspekti tapauksesta haipuu taustalle ja siirrytään tavanomaisempaan motiivin selvittelyyn. Kuulusteluja pidetään ja selvityksiä tehdään roppakaupalla.

Käytetty luoti paljastaa tekijäksi salaperäisen ja myyttisen Hesekielin, jonkinlaisen kansainvälisen kostonenkelin ja palkkamurhaajan yhdistelmän, joka on operoinut myös Suomessa tuloksekkaasti aiemminkin ja päässyt livahtamaan Taru Wahlbergin ja kumppaneiden hyppysistä.

Hesekiel kuuluu kansainväliseen Jumalan käsi -organisaatioon, joka kostaa erityisesti naisiin kohdistuvia rikoksia ja joka rahoittaa toimintaansa tekemällä palkkamurhia. Onko Pate Tenhunen syyllistynyt johonkin naisiin kohdistuvaan rikokseen vai onko sittenkin kyse poliittisesta palkkamurhasta?

Samaan aikaan, kun Taru Wahlberg ryhmineen selvittelee Tenhusen tapausta, poliisille tulee tutkittavaksi toinen väkivaltarikos. Merestä löytyy nuoren, ilmeisesti ulkomaalaisen naisen ruumis. Naista on ammuttu selkään. Lukija tietysti aavistaa heti, että tapaukset liittyvät toisiinsa, mutta poliisilta kuluu aikansa yhdistää palaset.

Tarinassa seurataan myös salaperäisen saunaseuran kokoontumisia, joissa poliisimestaria ohjeistetaan suitsimaan Wahlbergin ja tämän ryhmän toimia. Tutkimuskohteena on myös upporikas espanjalaissuomalainen Tom Morales, joka omistaa kokonaisen saaren upeine kartanoineen Espoon saaristossa. Mitä tarkoin vartioidulla saarella ja siellä järjestetyissä juhlissa oikein tapahtuu?

Sarja on siis nimetty Taru Wahlbergin mukaan, joten hänen yksityiselämästään ja taustastaan kerrotaan eniten. Varakkaan suvun musta lammas -tyyppinen asetelma ei ole täysin uniikki poliisidekkareissa ja -trillereissä, ensimmäisenä mieleen putkahtaa Max Seeckin upporikas Jessica Niemi. Ihan yhtä suurista omaisuuksista ei Wahlbergien kohdalla ole kyse, mutta on selvää, että Tarun valitsema poliisiura on perheelle pettymys.

Vähitellen paljastuvat myös syyt Tarun taannoiseen pitkään sairauslomaan ja kasvoja koristavaan arpeen. Ilmeisesti jatkossa on tarkoitus tutustua paremmin muihin tutkintaryhmän jäseniin.

Kotimainen jännityskirjallisuus on nykyään kiitettävän kovatasoista, ja hyviä kirjoittajia on meillä kosolti. Miten erottua positiivisesti? Sujuva kerronta ei vielä pitkälle kanna, vaan uudella nimellä pitää olla jotakin erityistä annettavaa. Vännin kerronta kyllä pääosin kulkee, mutta mitään kovin mieleenpainuvaa erityisyyttä ei vielä tässä esikoisessa ja aloitusosassa ole.

Poliisiromaanin ja kansainvälisen toimintatrillerin yhdistelmä maustettuna salaseuroilla ei sekään ole kaikkein helpoin konsepti pitää kasassa. Hesekielin nenä pysyy kyllä pinnan yläpuolella, vaikkei mitään pysyvää muistijälkeä taida ainakaan minulle jättää. Nähtäväksi jää, miten Taru Wahlberg -sarja tästä etenee. Toivon toki myötätuulta.

Pekka Vänni: Hesekiel
CrimeTime 2024. 342 s.
Docendon äänikirjan lukija Elsa Saisio.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet (Liza Virtasen tutkimuksia 1)

”Vuoden houkuttavin ja koukuttavin kirjatapaus aloittaa hauskan jännärisarjan!” Näin luvataan Salla-Mari Kohtalan esikoisdekkarin ja jännityskirjatrilogian aloitusosan Kannuksen kadonneet kannessa. Sain kirjasta ennakkokappaleen, ja kiinnostuinkin vähintäänkin kohtalaisesti. Olisiko tässä tuore haastaja Joona Keskitalon uudelle Takamailla-sarjalle?

Takakansiteksti tietää kertoa vähän lisää:

Houkuttavan hauskan jännärisarjan keski-ikäinen päähenkilö Liza on kompleksinen ja moderni neiti etsivä Keski-Pohjanmaalla.

Viestintätoimistotöissään kyynistynyt, kovaa kyytiä erakoituva Liza viettää aikaansa Tinderissä ja Murha.infossa etelähelsinkiläisellä kotisohvallaan. Sitten Liza saa työkeikan synnyinpitäjästään Kannuksesta ja törmää samalla uutisiin paikkakunnalla kadonneista miehistä.

Liza alkaa yllätyksekseen tutkia katoamisia kannuslaisen ex-vankilakundi Nilsin, toisen amatöörisalapoliisin, kanssa.

Kepeä alku muuttaa pian suuntaa, ja myös Lizan perhesalaisuudet uhkaavat suistaa hänet raiteiltaan. Kyyneliltä, nololta seksiltä ja uhkaavilta käänteiltä ei voi välttyä.

Olen varmaan kyllästymiseen asti jutuissani hokenut, kuinka huumori on niin hurjan vaikea laji. Se joko iskee tai sitten ei iske. Välimaastoa ei juuri ole. Pahimmillaan huumori, joka ei iske, alkaa nopeasti ärsyttää. Valitettavasti näin kävi minulle Kohtalan huumorin kanssa. En vain ymmärrä sitä. Yhtään. Ja kun näin on, alkoi vähän kaikki kirjassa lopulta ärsyttää.

En oikein päässyt perille, millaista tyyliä Kannuksen kadonneissa tavoitellaan. Lizalle sattuu kaikenlaisia noloja ja vaivaannuttavia kommelluksia, pääosin, koska hän kärsii paniikkikohtauksista. En ole todellakaan mikään paniikkikohtausten asiantuntija, mutta Lizan oireet kuulostavat vähintäänkin hälyttäviltä, sillä hän menettää kohtausten yhteydessä pahimmassa tapauksessa tajuntansa.

Jonkinlaisesta cozy crimen, true crimen ja chick litin sekoituksesta ainakin on kyse. Kuten takakansi kertoo, Liza päätyy työkeikalle Kannukseen, missä hän on asunut lapsena. Kannuksen aikana isä Hannu on jättänyt perheensä, eikä Liza ole sen koommin hänestä kuullut. Äiti on ollut pahasti masentunut siitä pitäen ja on nyt dementoituneena hoitokodissa Oulussa. Jo ennen työmatkaansa Liza on Murha.fi-sivustolta huomannut, että kaksi miestä on kadonnut Kannuksessa lyhyen ajan sisällä. Riehuuko pikkupaikkakunnalla sarjamurhaaja?

Liza sopii Murha.fi-sivustolla tapaamisen Kannuksessa asuvan nimimerkki NilsWeeGeen kanssa. Pian hän päätyy Nilsin alias Niilon vuokralaiseksi tämän pieneen taloon. He alkavat yhdessä selvittää kadonneiden kannuslaismiesten tapausta ja rakentavat oikean tutkimusseinän Nilsin talon ylimääräiseen huoneeseen. Valitettavasti mitään oikeita todisteita mistään rikoksista ei ole, eikä miesten katoamisiin poliisin mielestä liity mitään tutkimisen arvoista. Tämä tosin Lizalta ja Nilsiltä (tai Kohtalalta) tarinan puolivälissä unohtuu, kun he alkavat tivata yhdeltä epäillyltään alibia sen päivän illalle, jolloin toinen kadonneista miehistä kuoli.

Kannuksen kadonneiden huumori ei siis onnistunut kutittelemaan minun nauruhermojani edes vinon hymyn verran, minkä otan mielihyvin omaan piikkiini. Homma olisi vielä ollut pelastettavissa, jos tarina olisi toiminut jännityksen osalta. Mutta siinä menetetään valitettavasti loputkin mahdollisuudet. Osa dekkarifaneista on armollisesti sitä mieltä, että ilman murhaakin voi syntyä kunnon dekkari. Minä en. Mutta tässä tarinassa siis jahkaillaan kolme sataa sivua, onko ylipäätään mitään rikosta tapahtunut muualla kuin Lizan ja Nilsin mielikuvituksissa!

Viimeisillä kolmellakymmenellä sivulla ratkeaa sitten useampikin arvoitus tuosta vain, miltei vahingossa. Yksikään seikka ei siinä sopassa kestä mitään tarkastelua, joten se lienee täysin tarkoituksellista ja tavoitteena on tehdä hyväntahtoista pilaa dekkarin konventioista. Niin saa toki tehdä, ja parhaimmillaan se onkin hauskaa ja viihdyttävää. Mutta ei sellaista helppo ole kirjoittaa.

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet (Liza Virtasen tutkimuksia 1)
Otava 2024. 338 s.
Äänikirjan lukija Anni Tani.

Ennakkokappale.

P.S. Mietin pitkään, julkaisenko ollenkaan tätä juttuani. Miksi kirjoittaa kirjasta, josta ei juurikaan innostunut? Olen toki julkaissut aikoinani hyvinkin kipakoita juttuja niin kotimaisista esikoisdekkareista kuin kokeneittenkin tekijöitten teoksista. Mutta viime vuosina oma bloggaamiseni on yhä enemmän kääntynyt vain omasta mielestäni hyvien kirjojen esittelyksi.

Kuten sanottu, sain tästä esikoisdekkarista ennakkokappaleen kustantajalta hyvissä ajoin. Mitä ilmeisimmin teokselle toivotaan näkyvyyttä myös kirjablogeissa ja -somessa. Koska mielipidettäni kysytään, ainakin epäsuorasti, katson oikeudekseni sen kertoa, vaikka se ei tällä kertaa olekaan kovin myötämielinen teokselle. Otan kirjoituksessanikin syytä itselleni. Kirjoittajan tyyli ja minun kirjamakuni nyt vain eivät kohtaa. Olen mielestäni myös yrittänyt avata ja perustella tätä. Toivottavasti monen muun lukijan maku kohtaa Kohtalan ja Lizan kanssa, sillä en tietenkään toivo kirjalle, sarjalle tai sen tekijälle mitään ikävää, päinvastoin. 

Lisäksi esikoiskirjailija ei tässä tapauksessa ole aivan kokematon untuvikko. Saila-Mari Kohtala on muun muassa V-lehden ja Glorian entinen päätoimittaja ja viimeisin hänen uransa käännekohta, jonka netistä löysin, on nimitys A-lehtien yritysasiakkuuksien Head of Concepts & Content -rooliin v. 2022. Kohtalalla on siis takanaan jo kunnioitettava ura median ja markkinoinnin saroilla. 

Paula Hotti: Murha Ylämaalla

 

Uuden kotimaisen dekkarisarjan aloitusosan saaminen käsiinsä on aina mielenkiintoista, varsinkin, jos vielä tekijä on kokonaan uusi nimi kirjallisuuskentällä. Onko luvassa jotain uutta ja raikasta?

Murha Ylämaalla lupaa hyvää. Kirjoittaja Paula Hotti on uusi nimi suomalaisessa dekkariskenessä, ja Murha Ylämaalla on hänen esikoisdekkarinsa ja -romaaninsa. Kirjoittaminen ja kirjojen julkaiseminen eivät kuitenkaan ole Hotille uusia asioita, sillä hän on ammatiltaan matkajournalisti ja tietokirjailija.

Kansi kertoo, että kyse on muodikkaasti paitsi esikoisdekkari myös uuden dekkarisarjan aloitusosa. Sarja on nimetty suomalaisen Hallan mukaan. Halla on kolmissakymmenissä ja työskentelee tarinan alussa Skotlannissa Skyen saarella sijaitsevassa kartanohotelli Loch Dubh’ssa kokkina. Se ei kuitenkaan ole hänen varsinainen ammattinsa. Oikeasti hänestä pitäisi tulla kirjailija, mutta aihe ei ole vielä paljastanut itseään Hallalle.

Murha Ylämaalla alkaa räväkästi. Hallan kämppäkaveri Amy kerää matkakassaa tekemällä hääkuvauskeikkoja. Vain lyhyen matkan päässä heidän asuinpaikastaan sijaitsee yksi Ylämaan tunnetuimmista ja kuvatuimmista kohteista eli Eilean Donanin linna (kannattaa guuglata tämä ja muitakin kirjan paikkoja, maisemat ovat kyllä aivan huikeita!).

Amy on avustajansa Mattin kanssa menossa kuvaamaan yhdysvaltalaista hääparia linnaan ennen sen virallista aukeamisaikaa. Parkkipaikalla ei näy autoja eikä ketään muutenkaan missään, mutta sisällä linnassa nelihenkistä seuruetta odottaa karmiva näky. Linnansalin takan yläpuolelle on ripustettu peuranpää, johon kiinnitetty on alaston miehen ruumis. Ruumiin vatsa on avattu moottorisahalla, ja sekä pää että sormet on poistettu. Käy ilmi, että ruumista on säilytetty pidemmän aikaa pakastettuna jossakin. Ruumiin esillepano on kopioitu suoraan Loch Dubh’n lady MacMurrayn esikoisdekkarista!

Samaan aikaan Loch Dubh’n hotellissa vieraana oleva Timothy Hutton lähtee koiriensa kanssa patikoimaan läheiselle ulkoilureitille eikä enää palaa. On epäselvää, liittyykö iäkkään miehen katoaminen jotenkin linnasta löytyneeseen ruumiiseen.

Valitettavasti tästä erinomaisesti viritetystä alkuasetelmasta ei seuraa tiukkatahtista ja karmivaa murhatutkintaa ja kiperiä arvoituksia, vaan lähinnä jatkossa on tarjolla kepeitä parisuhdesotkuja ja perhesalaisuuksia huikaisevan kauniissa skottimaisemissa. Asiaankuuluvasti naukkaillaan aina välillä hyvälaatuista viskiä. Murhiakin toki selvitellään, mutta valitettavasti niiden motiiviksi paljastuu melko kulunut ratkaisu, eikä varsinaista jännitettä tai jännitystä pääse syntymään oikein minkään vertaa.

Tämä on tietysti aivan sallittua, jos ja kun tavoitellaan niin sanottua cozy crimea eli leppoisaa dekkaria. Murha Ylämaalla on kuitenkin jonkinlainen hybridi kovahkosta kauhudekkarista ja romanttisesta mielenkiintoiseen miljööseen istutetusta romaanista. Murhat ovat iljettäviä ja raa’asti toteutettuja (onneksi varsinaisia tekoja ei kuitenkaan juuri kuvata), mutta rikosten tutkinnasta ja selvittelystä jää kovin amatöörimäinen vaikutelma.

Onnenkantamoinen on, että Loch Dubh’n yksi vakituisista asiakkaista on Edinburghin poliisista uupumislomalla oleva maineikas rikosylikonstaapeli Carlos Carrera. Hän on sattumalta paikalla ruumiin löytymisen ja Timothy Huttonin katoamisen aikaan ja häntä pyydetään avustamaan paikallista poliisia. Skyen saarella kun ei oikein ole totuttu tekemään murhatutkintaa.

Carlos on ensin vastahakoinen mutta huomaa pian olevansa täydessä työn touhussa, tai ainakin nyt sen verran, mitä kovaa vauhtia asiakkaista tyhjenevässä hotellissa voi. Lisäksi hän huomaa, että hotellia aviomiehensä kanssa pyörittävä Rosa MacMurray on varsin viehättävä ja puoleensavetävä nainen.

Dekkarin luettuani hieman kummastelen, miksi sarjan pää- ja nimihenkilöksi on nostettu nimenomaan Halla. Avausosan perusteella hän ei ole mitenkään olennainen lenkki murhatutkinnassa, vaan sen hoitavat kyllä pääosin rikosylikonstaapeli Carrera ja paikallispoliisit, mukaan lukien Hallan jonkinlainen poikaystävä Kieran.

Tarinassa on koko joukko henkilöitä ja näkökulmia, eikä Hallan osuus korostu niiden joukossa mitenkään erityisesti. Hänen suomalaisuutensakin jää melko ohueksi, sillä pariin kertaan muistetaan mainita hänen monotonisesta aksentistaan ja luonteensa yltiörehellisyydestä, mutta muuten hän voisi olla kuin kuka tahansa hotellin kausityöntekijöistä.

Mielenkiintoista on nähdä, miten Halla-sarja tästä jatkuu.

Paula Hotti: Murha Ylämaalla
Otava 2024. 364 s.
Äänikirjan lukija Anni Tani (ilm. 26.1.2024)

Ennakkokappale.