Kirjablogiani seurailleet
tietävät, että en kovin helposti jätä kirjaa kesken. Aina kuitenkin toivoo,
että jotakin tapahtuisi, kirjan juoni alkaisi vetää tai kirjailijan tyyli
lakkaisi ärsyttämästä. Haluan antaa kirjoille tilaisuuden. Mutta rajansa kaikella
rajattomien kirja-aavojen rannalla!
Kevään uutuusdekkareita
silmäillessäni huomio kiintyi brittikirjailija Ann Cleevesin jännäriin, joka on epäsuomeksi nimetty VERA – Kuolonkukkia. Kirjan pohjalta
tehdyn tv-sarjan piti alkaa Suomessa kesäkuussa, mutta sen esittäminen
lykkääntyi jostain syystä hamaan epämääräiseen tulevaisuuteen. Kirjan kuitenkin
luin ja tykästyin sen verran Cleevesin tyyliin, että olen nyt lukenut häneltä
kaksi muutakin romaania, ns. Shetlanti-sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Loputkin olen
kirjastosta jo tuonut kotiin odottelemaan.
Kirjojen nimeäminen tuntuu
siis monellakin tapaa ongelmalliselta, vaikkei nyt ihan tuohon suomen kielen
normistoon kompastuttaisikaan. Kevään uutuusluettelossa oli nimittäin toinen
lähes samanniminen dekkari, Nina Peuran
esikoisteos Kuolemankukkia. Törmäsin
tähän kirjastossa ja päätin lukaista senkin. Valitettavasti en pystynyt.
Kerronta tökki siihen malliin ensimmäisten viiden sivun aikana, että päätin
luovuttaa. Asetelmakin vaikutti kummallisen kököltä. Poliisipäähenkilö
hälytetään kesken romanttisen hotelliviikonlopun Tampereelta tutkimaan
Helsingissä tapahtunutta mahdollista rikosta. Hotellin sänkyyn jää myrtynyt ja
pettynyt nainen, joka kostoksi laittaa puhelimensa äänettömälle. Hienostoasunnossa
on pidetty opiskelijabileet, jotka kuvailun perusteella ovat olleet varsin
kaukana opiskelijabileistä, vaikuttavat enemmänkin keski-ikäisten snobien
illanvietolta. Aamulla juhlien suosittu emäntä on löytynyt keittiön lattialta
hengettömänä. Sankaripoliisi kyselee latteita muutamalta vieraalta, jotka
vastaavat vielä latteammilla vastauksilla. Hohhoijaa. Takakansiesittelyn mukaan
kirjassa oli vielä luvassa keveitä ihmissuhdepohdntojakin. Valitan, ei minulle.
Helsingin Sanomien Antti Majander -parka on lukenut koko kirjan.
Toinen julman keskeytyksen
uhri on Sophie Kinsellan Kevytkenkäinen kummitus, jonka lainasin
äänikirjaversiona kirjastosta. Olen lukenut yhden osan Kinsellan
Himoshoppaaja-sarjasta ja pitänyt, joten ajattelin, että tämä voisi kesäloman
aikana mennä mukavasti automatkojen rattona. Hieman kyllä epäilytti kirjan
massiivisuus, äänikirjalevyjä on nimittäin kolmetoista ja yhteiskesto lähes
kuusitoista tuntia. Kirja on tietysti chic litä, joten sen päähenkilö on nuori
lontoolaisneitonen. Lara on sotkenut elämänsä jättämällä työnsä ja ryhtymällä
head hunter -yrittäjäksi, vaikka ei tiedä alasta mitään. Firma on menossa
vararikkoon hyvää vauhtia. Pahinta on kuitenkin, että Laran suuri rakkaus ja
elämän mies on jättänyt hänet. Toipuminen ei ole edes alussa, vaikka hän
yrittää kovasti rauhoitella vanhempiaan vakuuttamalla jo päässeensä koko
asiasta yli. Sitten ovat vanhan, 105-vuotiaan sukulaistädin hautajaiset, joissa
vainaja alkaa kummitella Laralle ja vaatii tätä etsimään kadonneen
kaulakorunsa. Laran on kuitenkin ensimmäiseksi keskeytettävä polttohautaus…
Lara ja kummitustäti jatkavat yhdessä sekoilujaan. Pääsin jo viidenteen levyyn,
kun huomasin, että kirjasta oli tehty varaus. Päätin oitis luopua ilosta
seurata näitä hölmöilyjä yhtään enempää ja ilahduttaa varauksen tehnyttä
kirjastonkäyttäjää jo tänään. Monet ovat tästä kyllä pitäneet, ainakin jonkin
verran, kuten Susa ja Kirjapeto, joka suorastaan nautti kyynelten kera.
Mitkä kirjat Sinä olet jättänyt kesken ja miksi? Oletko lukenut juuri nämä minun hylkäämääni ja pitänyt? Kerro ihmeessä!
