Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko

 

Prologissa mies suutelee hellästi matkalaukusta esiin työntyvää jääkylmää naisen kättä. Matkalaukku on raahattu syrjäiselle paikalle ja työnnetty alas jyrkänteen reunalta. Laavakivikon keskeltä sitä on miltei mahdotonta huomata, ellei tiedä, mistä etsiä. Ennen kuin poistuu paikalta mies pujottaa naisen kädestä kihlasormuksen ja laittaa sen omaan taskuunsa.

Tämä lähtöasetelma mielessään lukija lähtee tutustumaan kolmikymppiseen Áróraan, jolla on brittiäiti ja islantilainen isä. Isosisko Ísafold on muuttanut isän kuoltua ilmeisesti lopullisesti Islantiin, mutta Áróra tuntee olevansa ennen kaikkea englantilainen, vaikka menee ulkonäkönsä puolesta täysin islantilaisesta. Äiti pysyttelee mieluiten mahdollisimman kaukana miehensä omituisesta synnyinmaasta.

Jonkinlaisena talousetsiväyrittäjänä itsensä elättävä Áróra ei ole kovin hyvissä väleissä äidin kanssa, eivätkä välit Ísafoldiinkaan ole aivan mutkattomat. Isä on aina sanonut, että vahvempana Áróran on huolehdittava isosiskostaan, mutta Ísafold on tehnyt valintansa.

Äiti ottaa Áróraan yhteyttä, kun ei ole kuullut vanhemmasta tyttärestään mitään pariin viikkoon. Äidin mielestä Ísafold on kadonnut. Pitkin hampain Áróra suostuu lähtemään Reykjavikiin tarkistamaan, mitä siskolle on tapahtunut. Kaikkein vähiten hän haluaisi tavata Björnin, Ísafoldin vastenmielisen ja väkivaltaisen kihlatun. Äidin rauhoittamiseksi ja kuten Áróran on tunnustettava, myös oman omantuntonsa tyynnyttämiseksi, hän kuitenkin siis suostuu.

Jääkylmä aurinko aloittaa islantilaisen menestysdekkaristi Lilja Sigurðardóttirin Áróran tutkimuksia -nimisen sarjan, jonka neljäs osa ilmestyi Islannissa viime syksynä. Monipuoliselta Lilja Sigurðardóttirilta on aiemmin julkaistu Reykjavik Noir -trilogia, jonka elokuvaoikeudet on myyty. Lilja Sigurðardóttirin dekkarit ovat keränneet lukuisia palkintoehdokkuuksia, ja hän on muun muassa voittanut kahdesti Islannin parhaasta dekkarista myönnettävän palkinnon. Kirjojen käännösoikeuksia on myyty lukuisiin maihin, ja nyt siis myös Suomeen.

Palkintosateen ja myyntimenestyksen ymmärtää hyvin Jääkylmää aurinkoa lukiessaan. Áróra on riittävän miellyttävä päähenkilö olematta kuitenkaan liian siloiteltu. Pinnan alla ja välillä pinnallakin on rosoa ja naisessa sisua. Miehiin ja seksiin Áróra suhtautuu käytännöllisesti. Kun reykjavikilaisen hotellin aulabaarista tarttuu mukaan komea Hákon, on kyse puhtaasta huvittelusta.

Tilanne saa lisäväriä, kun Áróra hoksaa, kenen kanssa on lakanoissa peuhannut: Hákon Hauksson on Islannin tunnetuin talousrikollinen, jonka suunnaton omaisuus on edelleen kateissa. Áróra ei voi vastustaa kiusausta, vaan aarrejahti alkaa kuin varkain.

Áróra tajuaa pian, että Ísafold on kuin onkin kadonnut. Björn ei tunnu olevan huolissaan kadonneesta morsiamestaan, mutta Áróra alkaa käydä yhä levottomammaksi. Äidin vinkistä hän ottaa yhteyttä Daníeliin, poliisiin, josta äiti nimittää tyttäriensä sedäksi mutta joka oikeasti ei ole heille mitään sukua. Daníel osoittautuu kaikkea muuta kuin sedäksi, ja ilmassa on selvästi havaittavaa kipunointia heti ensikohtaamisella.

Lukija saa seurata Áróran ja Daníelin selvitystyötä, mutta lisäksi tarinassa mukana ovat Ísafoldin ja Björnin kerrostalonaapurit Grímur ja Olga sekä Olgan luona majaileva paperiton maahanmuuttaja Ómar. Näiden näkökulmien avulla Lilja Sigurðardóttir kieputtaa juonta mainiosti niin, että lukija joutuu useaan otteeseen korjaamaan arviotaan tapahtumien kulusta.

En voi kuin ihailla kirjailijan ideaa Áróran taustasta. Islantilaisen isän ja englantilaisen äidin myötä hänelle ovat avoinna molemmat kulttuurit. Áróra osaa islantia riittävästi pärjätäkseen sillä, ja hänellä on myös kontakteja maassa. Silti hän tuntee olevansa sen verran ulkopuolinen, että hän aina silloin tällöin huomaa kummastelevansa jotain peri-islantilaista tapaa, joka tilanteesta riippuen on joko viehättävää tai perin ärsyttävää. Islantilainen ilmasto on jopa britille kova pala! Joka tapauksessa Lilja Sigurðardóttir saa Áróran ulkopuolisuuden varjolla kuvailla Islantia tarkemmin kuin jos kaikki kirjan henkilöt olisivat vain islantilaisia.

Áróran tutkimuksia -sarjassa on siis ainakin neljä osaa jo julkaistuna Islannissa, ja niissä näyttäisi olevan mukana myös rikostarkastaja Daníel. Toivottavasti myös nämä jatko-osat saadaan suomeksi.

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko (Helköld sól)
Suom. Marjakaisa Matthíasson
Kansi Jussi Jääskeläinen
Blue Moon 2023. 253 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Ennakkokappale.

Nicci French: Tiistai taakse jäänyt

 

Luin kesällä kirjailijapari Nicci Frenchin Viikonpäivä-dekkarisarjan aloitusosan Murheellinen maanantai. Tunnelmani olivat vähän kahtalaiset. Tarina tuntui käynnistyvän verkkaisehkosti ja juonikin jäi osittain kesken. Päähenkilökaksikko eli psykoterapeutti Frieda Klein ja rikosylikomisario Malcolm Karlsson sen sijaan vaikuttivat jo aivan sympaattisilta ja kiinnostavilta henkilöiltä, joiden seuraan palaisin kyllä mielelläni uudelleenkin.

Tilaisuus tarjoutuikin pian, sillä sarjan kakkososa Tiistai taakse jäänyt ilmestyi tänä syksynä suomeksi. Nyt ei enää jäänyt sijaa epäröinnille, vaan vetäisin koko nelisatasivuisen kirjan yhdessä sunnuntaipäivässä!

Verkkaisesta alusta ei ole tietoakaan. Sosiaalityöntekijä törmää rutiinikäynnillään kammottavaan näkyyn. Mielenterveysongelmista kärsineen mutta hoitojaksolta kotiutetun keski-ikäisen Michelle Doycen olohuoneen sohvalla istuu erittäin kuollut alaston mies. Michelle puhuu miehestä kuin elävästä vieraasta, mutta ei tiedä, kuka hän on tai mistä hän on tullut. Sekavan naisen puheista ei muutenkaan oikein saada tolkkua, joten rikosylikomisario Malcolm Karlsson päättää pyytää apua tutkimuksissa aiemminkin hyödylliseksi osoittautuneelta Frieda Kleinilta.

Klein on vuosi sitten auttanut poliisia viisivuotiaan Matthew’n mutkikkaan sieppauksen selvittelyssä. Tapaus päättyi osittain onnellisesti, mutta Frieda Klein potee syyllisyyttä nuoren tutkijaopiskelijan katoamisesta, joka on yhä selvittämättä ja joka liittyi kyseiseen rikosvyyhtiin. Frieda ilahtuu kuitenkin Karlssonin yhteydenotosta. Onko Michelle Doyce tosiaan tappanut olohuoneessaan istuvan miehen? Entä kuka mies oikein on?

Ruumiin henkilöyden selvittäminen osoittautuu kimurantiksi tehtäväksi. Kun miehen jäljille lopulta päästään, poliisi huomaa, että tapaus ei suinkaan ratkea vaan mutkistuu entisestään. Kovin monella olisi ollut oivallinen motiivi tappaa mies, mutta harmillisesti niistä useimmat paljastuvat vasta jälkikäteen.

Lukija saa seurata myös jokiveneessä piileskelevän epävakaan naisen mielenliikkeitä. Kuka hän on ja miten hän liittyy tapaukseen?

Kovin uutta ei ole asetelma, jossa tutkintaa vetävä poliisi, tässä tapauksessa Malcolm Karlsson, joutuu puolustelemaan tutkimusten jatkamista esimiehilleen, jotka haluaisivat nopeita ja selkeitä ratkaisuja. Resursseista on poliisissa jatkuvaa niukkuutta, eikä Frieda Kleinin käyttämistä konsulttina katsota Karlssonin alaistenkaan suunnasta pelkästään hyvällä. Harmina on myös alati kärkkyvä media, jolle joku poliisin sisäpiiristä mitä ilmeisimmin vuotaa tutkintaa koskevia yksityiskohtia. Medialle Friedan mukana olo on herkkua, koska hän on aikaisemminkin ollut julkisuuden valokeilassa ikävissä merkeissä.

Yksityiselämässään Frieda potee edelleen kroonista unettomuutta ja hoitaa sitä pitkillä öisillä kävelyretkillä Lontoon kaduilla. Kävelyä kirjassa harrastetaan myös päivänvalossa sekä mielikuvituksessa. Friedan kävelyaddiktion kautta kirjasta avautuu lumoava, synkkä ja kaunis Lontoo ja sen monet piilossa olevat mielenkiintoiset yksityiskohdat. Eräässä kohtauksessa Frieda esimerkiksi kertoo Lontoon alle kätketyistä joista, joiden entiset uomat tarkkasilmäinen kulkija voi vielä jostain kohdin huomata myös maan pinnalla.

Tiistai taakse jäänyt teki minusta vannoutuneen Viikonpäivä-sarjan fanin, ja seuraavaa suomennosta odotan jo malttamattomana. Vakava varoituksen sana kuitenkin on annettava: tämä sarja kannattaa ehdottomasti lukea alusta asti järjestyksessä, sillä ainakin tässä kakkososassa paljastetaan kaikki Murheellisen maanantain keskeiset juonenkäänteet. Sarja on siis osittain jatkuvajuoninen myös rikosjuonien osalta.

Nicci French: Tiistai taakse jäänyt (Tuesday’s Gone)
Suom. Raimo Salokangas.
BlueMoon 2020. 399 s.

Arvostelukappale.

Nicci French: Murheellinen maanantai

Kirjailijanimen Nicci French taakse kätkeytyy aviopari Nicci Gerrard ja Sean French. Kummallakin puolisolla on taskussaan tutkinto Oxfordin yliopistosta sekä takanaan mittava ura kirjallisuuden, kirjoittamisen ja journalismin parissa. Sean French on julkaissut elämäkertoja ja romaaneja ja Nicci Gerrard romaaneja. Yhdessä he ovat kirjoittaneet jo yli kaksikymmentä psykologiseksi jännitykseksi luettavaa teosta.

Nicci Frenchin läpimurtoteos oli vuonna 1999 ilmestynyt kolmas romaani Killing Me Soflty, jonka Otava julkaisi pari vuotta myöhemmin nimellä Pimeyden syli. Kaikkiaan Otava julkaisi suomennoksia viisi, ja viimeisin niistä on Syöksykierre vuodelta 2006. En ole näitä aiempia Nicci Frenchin teoksia lukenut, mutta löytämieni teosesittelyjen perusteella ne vaikuttavat itsenäisiltä teoksilta.

Vuonna 2011 Nicci French julkaisi ensimmäisen lontoolaisesta psykoterapeutti Frieda Kleinista kertovan niin sanotun Viikonpäivä-sarjan (kirjat on nimetty viikonpäivien mukaan) teoksen Blue Monday, joka on nyt ilmestynyt suomeksi dekkarikustantamo Blue Moonilta nimellä Murheellinen maanantai. Sarjassa on ainakin toistaiseksi ilmestynyt kahdeksan osaa, jotka toivottavasti saadaan kaikki myös suomeksi.

Murheellinen maanantai käynnistyy vähän verkkaisesti. Alkuun kerrotaan kaksikymmentä vuotta aiemmin tapahtuneesta viisivuotiaan Joanna-tytön sieppauksesta, joka on jäänyt poliisilta selvittämättä. Kymmenvuotiaan Rose-siskon tehtävänä oli pitää koulumatkalla huolta arasta ja kiltistä mutta isosiskon mielestä lähinnä rasittavasta pikkusiskostaan. Rose poikkeaa hetkeksi karkkikauppaan, ja sillä välillä sisko katoaa jäljettömiin.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Lontoossa katoaa viisivuotias Matthew. Tapauksen tutkintaa johtava rikosylikomisario Malcolm Karlsson kiinnostuu Joannan katoamisesta, koska tapauksilla tuntuu olevan yhteneväisiä piirteitä. Hän käy jututtamassa varhaisemman tapauksen jo eläköitynyttä tutkinnanjohtajaakin. Ratkaisevaa vihjettä ei kuitenkaan tule, ja Matthew’n katoaminen roikkuu pelottavasti avoimena.

Samaan aikaan psykoterapeutti Frieda Klein saa asiakkaakseen Alan Dekkerin. Mies kertoo Friedalle pakkomielteestä saada oma poika, jonka hän kuvailee yksityiskohtaisesti. Alanin mielikuva pojasta tutuu olevan identtinen kadonneen Matthew’n kanssa. Frieda ei näe muuta mahdollisuutta kuin kertoa tietonsa poliisille. Näin rikosylikomisario Karlssonin ja Friedan polut risteävät, vaikka vihje ei tuotakaan ratkaisevaa johtolankaa.

Koska kyseessä on sarjan aloitusosa, sekä Malcolm Karlssoniin että Frieda Kleiniin tutustutaan vasta pintapuolisesti. Frieda kärsii kroonisesta unettomuudesta, jota hän hoitaa tekemällä pitkiä öisiä kävelyretkiä Lontoon kaduilla ja kujilla. Hän tuntuu myös kärsivän pahalaatuisesta sitoutumiskammosta. Mielenkiintoinen hahmo on Friedan elämään dramaattisesti tupsahtava ukrainalainen rakennusmies Josef, jonka kanssa Frieda huomaa yllätyksekseen ystävystyvänsä.

Verkkaisen alkupuoliskon jälkeen tarina saa vauhtia, kun Frieda muutamien onnekkaiden johtopäätösten ja uskaliaidenkin tutkimusten jälkeen tuntuu pääsevän kiinni tukevasta johtolangasta. Ratkaisut ovat kieltämättä yllättäviä ja vähän karmiviakin. Lisäksi ainakin minua huojentaa tieto, että osa juonilangoista jatkuu seuraavissa kirjoissa. Mielenkiintoista nähdä, mitkä ja miten. Olen siis vakuuttunut, että tätä sarjaa seuraan, mikäli lisää saadaan suomeksi.

Nicci French: Murheellinen maanantai (Blue Monday)
Suom. Raimo Salokangas.
Blue Moon 2020. 330 s.

Nicci Frenchin Murheellinen maanantai aloittaa kesän 2020 dekkariviikon blogissani. Koko viikon ajan on siis luvassa dekkarijuttuja niin Kirsin kirjanurkassa kuin monissa muissakin kirjablogeissa. Listan mukaan ilmoittautuneista blogeista voit kurkatan Luetut.net-blogista.

Perinteinen kesän #dekkariviikko on Kirjakauppaliiton järjestämä tempaus.

Ian Rankin: Piru mieluummin

Lienee pakko tunnustaa, että suhtautumisessani lukemiseen ja kirjojen omistamiseen on vähän omituisia piirteitä. Minulla pitää olla kirjoja itselläni ’tarpeeksi’, siis niin paljon, että lievää pahemman hätätilankin yllättäessä pärjäisin niiden turvin viikkoja, jopa kuukausia (no joo, myönnetään, vuosia). Olen vuosien ja vuosikymmenten mittaan kartuttanut myös erilaisia dekkarisarjoja, joista pahimmillaan en ole lukenut ensimmäistäkään, vielä.

Yksi ääriesimerkki on skottilaisen dekkaristin Ian Rankinin komisario John Rebusista kertova poliisiromaanisarja. Sen aloitusosa Ristinolla on ilmestynyt suomeksi vuonna 2001, ja niihin aikoihin olen sen hyllyyni hankkinut vakaana aikomuksenani lukea se pikapuoliin. Vielä ei tuo ’pikapuoliin’ ole koittanut. Aina jotain muuta mukamas kiinnostavampaa tai kiireellisempää lukemista on kiilannut väliin. 

Mutta aikomukseni on ollut vilpitön! Olenhan sittemmin hankkinut hyllyyni yksitoista sarjan osaa. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi jo kaksikymmentä teosta, ja omasta kokoelmastani puuttuu osia sieltä täältä. Lukemisprojektiani lykkäsi myös kirjoihin perustuva tv-sarja, jonka osat olen tainnut nähdä jo kahdesti. Ajattelin, että pitää antaa ajan kulua, jotta juonenkäänteet varmasti kunnolla unohtuisivat. Mutta Rebus on minulle siis yhtä kuin ihana Ken Stott.

Ristinolla ja sitä seuraavat osat ovat edelleen lukematta, vaikka komisario John Rebus kollegoineen onkin tuttu. Syksyllä Helsingin kirjamessuilta sain kustantamo Blue Moonilta nipun heidän uutuusdekkareitaan, ja ajattelin, että voisin kenties aloittaa tämän massiivisen dekkarisarjan sittenkin käänteisesti eli uusimmasta osasta.

Ihan mukavasti pääsi Rebusin kyytiin näinkin. Rankinin päähenkilö vanhenee reaaliaikaisesti, joten hän on jo vetäytynyt Edinburghin rikospoliisista eläkkeelle. Naisystävän tehtävää toimittaa nykyään oikeuspatologi Deborah Quant. Pari asuu erillään ja pitää ratkaisua toimivana. Rebusin terveys on alkanut reistailla ja kaikkea hyvää ja mukavaa pitää karttaa viskistä ja oluesta alkaen. Kuinka vakavista asioista on kyse, selviää Piru mieluummin -dekkarin mittaan.

Eläkkeellä ollessaankaan Rebus ei malta olla kaivelematta rikosasioita. Hänen entinen alaisensa Siobhan Clarke on noussut rikoskomisarioksi Rebusin tilalle. Yhteys ei kuitenkaan ole katkennut, ja Siobhan kääntyy mielellään entisen esimiehensä puoleen ja toimittaa tälle tämän haluamaa aineistoa.

Nyt Rebusia kiinnostaa vuosikymmenten takainen ratkaisematon murhatapaus. Hotellissa kuristetun seurapiirikaunotar Maria Turquantin tappaja on aikanaan päässyt livahtamaan. Uusia todistajia on vuosien varrella pulpahdellut silloin tällöin pintaan, mutta ratkaisuun asti ei ole päästy. Rebus päättää puhuttaa niitä paikalla olleita, jotka vielä ovat elossa. Pahaksi onneksi hänen ensimmäiseksi jututtamansa henkilön ruumis löytyy seuraavana päivänä joesta kädet selän taakse sidottuina.

Samaan aikaan Edinburghin alamaailmassa selvitellään välejä. Epämääräisillä liiketoimilla rikastunut Darryl Christie pahoinpidellään sairaalakuntoon oman talonsa edustalla. Tekijästä ei tunnu olevan tietoa, mutta ilmeisesti Christietä on uhattu jo aiemmin. Liittyykö ainakin näennäisesti syrjään vetäytynyt rikollispomo Iso Ger, Rebusin arkkivihollinen, jotenkin tähän kuvioon? Pahoinpitely kiinnostaa myös keskusrikospoliisia, jonne Rebusin entinen alainen Malcolm Fox on saanut siirron. Myös tämä juttu kiinnostaa Rebusia. Voivatko ne liittyä jotenkin yhteen?

Rankin kirjoittaa laadukasta perinteistä poliisidekkaria, jonka perusvire on vähän alakuloinen ja tummanpuhuva. Poliisi pyristelee alati supistuvien resurssien, lisääntyvän absurdin byrokratian ja kovilla panoksilla käytävän keskinäisen juonittelun paineissa yhä ovelammaksi ja häikäilemättömämmäksi muuttuvaa rikollisuutta vastaan. Rehellinen vanhan ajan kyttä tuntuu olevan katoava luonnonvara ja Rebus sen hitaasti joskin vastentahtoisesti haipuva jäänne.

Rebus on kirjan sivuilla ihan yhtä sympaattinen kaveri kuin tv-sarjassakin. Rosoa on, mutta sydän on lämmin. Suoraselkäisyydestä tingitään vain sen verran, kuin päämäärän saavuttamiseksi on pakko. Yllättävän hyvin virassa olevat poliisit sietävät Rebusin hääräilyä tutkinnan seassa. Tulokset taitavat painaa vaakakupissa, eikä eläkeläinen halua ottaa niistä itselleen kunniaa.

Nettilähteet tietävät kertoa, että Rankin on kirjoittanut tässäkin kirjassa sivuhenkilönä pyörivästä Malcolm Foxista pari omaakin dekkaria, mutta on sittemmin yhdistänyt sankarinsa näissä loppupään Rebus-tarinoissa. Ylipäätään Rankinilla on laaja tuotanto, joten luettavaa ainakin riittää. En tämän perusteella nyt ainakaan poista keräämiäni osia hyllystä. Pitää poimia puuttuvia osia sitä mukaa kuin niitä vastaan maailmalla tulee.

Ian Rankin: Piru mieluummin (Rather Be the Devil)
Suom. Ulla Ekman-Salokangas.
Blue Moon, 2019. 364 s.

Arvostelukappale.

Quentin Bates: Jäätävää tietoa

Parin viime vuoden aikana käännösdekkarien lukemiseni on jäänyt harmillisen vähäiseksi, vaikka pidän kovasti brittidekkareista ja pohjoismaisesta synkistelystä. Parin kolmen vuoden osittainen lukutauko tällä sektorilla on aiheuttanut sen, että olen pudonnut monen lempidekkarisarjani kyydistä. Rästissä saattaa olla useampiakin osia lukemista odottelemassa.

Kun posti toi brittiläisen kirjailija Quentin Batesin dekkarin Jäätävää tietoa, päätin rikkoa omia tottumuksiani ja lukea sen ihan kylmiltään, vaikka kyseessä on dekkarisarjan kolmas osa. Päätin ottaa riskin. Jos tarina ja päähenkilö eli rikosylikonstaapeli Gunnhildur Gísladóttir olisivat kiinnostavia, voisin palata alkuun myöhemmin. Jos eivät, mitään vahinkoa ei pääsisi käymään. Tuskin kaksi edellistä osaa siinä tapauksessa olisivat sellaisia helmiä, joiden lukematta jääminen olisi merkittävä tappio.

Lukupäätökseeni vaikuttivat ratkaisevasti miljöö eli Islanti ja päähenkilö eli naispoliisi, jota takaliepeessä kehaistaan ’mainioksi poikkeukseksi yleensä kovin maskuliinisessa tutkinnanjohtajakatraassa’ (Pertti Vuorinen, Ruumiin kulttuuri). Tuttuun poliisidekkarisarjan tyyliin Jäätävää tietoa -kirjassa Gunnhildurin eli Gunnan perhe-elämää ja työpaikkakuvioita kuvaillaan jonkin verran, mutta ei niin paljoa, että se olisi este lukea sarjaa myös epäkronologisesti. Pääpaino on tutkinnassa ja sen käänteissä.

Tutkittavana oleva tapaus onkin monisyinen ja hankala monessa mielessä, oikea vyyhti! Alkuun lähdetään tilanteesta, jossa mies ja nainen kohtaavat hotellin aulassa. Nopeasti käy ilmi, että kyseessä on netissä tehty sopimus maksullisesta hieman tavallisuudesta poikkeavasta seksistä. Mies maksaa dominoitavaksi ’joutumisesta’. Sonjaksi itseään kutsuva nainen sitoo sovitusti alastoman miehen hotellihuoneen sänkyyn, mutta sen jälkeen mikään ei sujukaan sovitusti. Nainen häipyy miehen lompakon ja korttien salasanojen kera paikalta. Sitten jokin menee Sonjan kannalta pahasti vikaan. Mies löytyykin sängyltä kuolleena, ja poliisi kiinnostuu tapahtuneesta.

Mitä Reykjavikin paremmissa hotelleissa oikein puuhataan? Kuinka monta uhria Sonjalla on ollut? Kuka Sonja oikeasti on? Etsiessään vastauksia näihin kysymyksiin Gunna työryhmineen huomaa pian, että joku muukin taho seurailee samoja jälkiä poliisin kanssa. Samaan aikaan ulkoministeriöltä tulee pyyntö selvittää, mihin on joutunut entisen pankkiirin ja nykyisen ministeriön virkamiehen kannettava tietokone. Jostain syystä mies ei halua paljastaa totuutta siitä, miten kadotti tietokoneensa ja miksi sen takaisin saaminen on elintärkeää.

Lukija tietää koko ajan huomattavasti enemmän kuin poliisit. Baltiasta palautetaan pahamaineinen Baddó, kahdeksan vuotta vankilassa istunut rikollinen. Kaidalla tiellä pysyminen ei ole helppoa kiivasluontoiselle miehelle. Sattumalta Baddó saa tehtäväkseen selvittää Sonjan henkilöyttä nimettömän toimeksiantajan laskuun. Mutta kuka varjostaa ulkoministeriön tietokoneensa kadottanutta Jóel Ingiä?

Kaiken tämän ylle pimeä, märkä, kylmä ja tuulinen sää luo oman synkän tunnelmansa, jota korostaa vielä Islantia koetellut talouskurimus. Mieliala on lievästi sanoen kurja. Baddókin ällistyy vajaassa kymmenessä vuodessa tapahtunutta jyrkkää muutosta. Islanti ei Batesin käsissä ehkä näytä parhaita kasvojaan, mutta on yhtä kaikki omanlaisensa kiehtova miljöö.

Tarina etenee lyhyiden eri näkökulmia avaavien kappaleiden vuorotteluna vauhdikkaasti, vaikka varsinaista edistymistä ei välttämättä kovin nopeasti tapahdu. Muutama ruumiskin syntyy tapahtumien sivutuotteena, mutta pääjuoni liittyy lopulta vähän yllättäenkin kadonneen tietokoneen metsästykseen.

Jäätävää tietoa on mukava makupala brittityylisten poliisidekkareiden ystäville. Gunna on mukavan tuntuinen päähenkilö, jota eivät turhat traumat rasita, vaikkei perhe-elämä mitään pelkkää ruusunpunaista utua olekaan. Päänvaivaa aiheuttaa tällä kertaa jo aikuistunut poika perheenlisäysuutisineen. Mielellään Gunnasta ja Reykjavikin poliisin rikostutkinnasta lukee lisääkin.

Quentin Bates: Jäätävää tietoa (Chilled to the Bone)
Suom. Raimo Salokangas. Blue Moon 2017. 297 s.

Arvostelukappale.

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu

Islantilaisen Arnaldur Indriðasonin Erlendur-sarjasta olen esitellyt jo useamman osa blogissani. Alkupään kirjat olen lukenut jo ennen blogiaikaa, mutta neljä viimeisintä ovat ehtineet jo tännekin: Hyytäväkylmyys, Sameissa vesissä, Jyrkänteen reunalla ja Menneetja kadonneet. Näistä viimeinen loppui varsin lohduttomiin ja arvoituksellisiin tunnelmiin, jotka saivat lukijan tosissaan pohtimaan, miten sarja vielä tästä voi jatkua. Lisää oli kuitenkin jo tuolloin lukuhetkellä ilmestynyt islanniksi, ja nyt Mestaruusottelu eli Einvígið on luettuna minullakin. Wikipedia tietää kertoa, että vielä ainakin kaksi osaa on ilmestynyt vielä tämän jälkeen, joten jään niitä odottelemaan, samoin kuin sarjan alun kahta edelleen suomentamatonta osaa.

Mestaruusottelu sijoittuukin yllättäen vuoden 1972 syksyyn ja Reykjavikiin, josta on hieman yllättäen tullut koko silloisen mediamaailman keskus kaupungissa pelattavan shakin maailmanmestaruusottelun vuoksi. Legendaariseksi muodostuvassa pelissä ovat vastakkain shakin todelliset maailmantähdet, jotka samalla edustavat kylmän sodan osapuolia. Pelissä on siis paljon muutakin kuin vain mainetta ja kunniaa (sekä mittava rahapalkinto). Pelijärjestelyt sitovat myös Islannin poliisivoimien resursseja, mutta henkivartijoiksi ja järjestyksenvalvojiksi pääsystä suorastaan kilpaillaan.

Mestaruusottelun päähenkilö on Marion Briem, Erlendurin esikuva ja ystävä, joka muutama kirja aikaisemmin menehtyi sairauteensa ja jota Erlendur ei ole lakannut kaipaamasta neuvonantajakseen. Tarina sijoittuu siis aikaan ennen kuin Erlendurista tuli rikostutkija.

Jo aloitus on hyytävä. Seitsemäntoistavuotias poika puukotetaan kuoliaaksi elokuvateatterin iltapäivänäytöksessä. Teossa ei tunnu olevan mitään mieltä. Miksi joku olisi halunnut pahaa nuorelle, hieman yksinkertaiselle elokuvafriikille, joka ei häirinnyt ketään? Poliisi alkaa haravoida johtolankoja yhä tiheämmällä kammalla, ja kaikki näytöksessä olleet koetetaan tavoittaa. Menetelmät ovat liikuttavan yksinkertaisia. Sormenjälkiä otetaan ja valokuvataan, sitten tuloksia vertaillaan silmämääräisesti. Juuri muuta teknistä näyttöä ei sitten olekaan käytössä. Savukeaski tai tupakantumppi ovat kullanarvoisia poliisin näkökulmasta.

Hidas ja hankala selvitystyö alkaa vääjäämättä viedä kohti kaupungissa käytävää shakkiottelua ja sen mukana maahan tulleita ihmisiä. Lisäksi Marion saa vihjeen, joka muuttaa yllättäen koko kuvion. Murhaaja on vähällä livistää kokonaan ilman rangaistusta, mutta se tulee kyllä, vaikkakin melko epäsovinnaisella tavalla. Menneisyydellä on jälleen ratkaiseva osuutensa tapahtumien kulussa.

Samaan aikaan rikostutkinnan kanssa Marion käy läpi myös omaa elämäänsä. Rauhallista ja yksitoikkoiselta vaikuttavaa arkea katkovat epämieluisat puhelut mutta myös odotettu sähke. Kummatkin vievät hänet takaisin omaan menneisyyteen ja lapsuuteen, johon löivät leimansa paitsi orpous myös tuberkuloosi tuskallisine hoitojaksoineen. Lapsi joutui näkemään kuoleman läheltä ja tosissaan miettimään myös oman kuolemansa mahdollisuutta. Marionin oma historia ja rikostutkinta muodostavat mielenkiintoisen ja kiehtovan kudelman ja monitasoisen aikamatkan.

Todella hämärästi muistan muistavani itsekin tuon mestaruusottelun tai lähinnä siitä aiheutuneen kohun. Tosin saatan sekoittaa sen mielessäni joihinkin myöhempiin tapahtumiin. Mutta joka tapauksessa Arnaldur on oivallisesti kutonut yhteen faktan ja fiktion tässä tarinassa. Erlendur-fanikin piti, vaikka idoli vain vilahtaa koko kirjassa.

Onko jollakulla tietoa, mitä nuo kaksi seuraavaa, toistaiseksi suomentamatonta teosta mahtavat pitää sisällään? Oma kielitaitoni ei riitä asian selvittämiseen. Mutta kuten sanottu, lisäsuomennoksia odotellaan!

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu (Einvígið, 2011)

Suom. Seija Holopainen. Blue Moon 2013. 295 s.

Lainattu kirjastosta.

Arnaldur Indriđasonin Erlendur-sarja:

Räme (Mýrin), 2003

Haudanhiljaista (Grafarþögn), 2004

Ääni kuin enkelin (Röddin), 2006

Mies järvessä (Kleifarvatn), 2007

Talvikaupunki (Vetrarborgin), 2008

Hyytävä kylmyys (Harðskafi), 2009

Sameissa vesissä(Mýrka), 2010

Jyrkänteen reunalla (Svörtuloft), 2011

Menneet ja kadonneet (Furðustrandir), 2012

Kirjat on kustantanut Blue Moon ja suomentanut Seija Holopainen.

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä

Vuodenvaihteen tienoilla päätin, että on aika lukea Arnaldur Indriðasonin Erlendur-sarja loppuun. Olen nimittäin vuosien varrella lukenut useita sarjan osia ja jossain vaiheessa sain ”kiinni” suomentamistahdistakin, eli luin kirjat sitä mukaa kun ne ilmestyivät. Mutta sitten jostain syystä putosin vauhdista ja yhtäkkiä huomasin, että minulla oli kolme viimeksi ilmestynyttä rästissä. Koska kirjahyllyni repeilee täyteyttään, päätin turvautua kirjaston palveluihin. Kirjastossa on nimittäin se loistava etuus, että sinne saa ja jopa pitää viedä kirja aikanaan takaisin…

Joululomalla luin lähes yhteen menoon näistä kirjoista kaksi, Jyrkänteen reunalla ja Menneet ja kadonneet. Vähän liian myöhään huomasin, että vieläkin kirjat menivät epäjärjestyksessä, sillä Sameissa vesissä oli ilmestynyt jo ennen näitä. Menneet ja kadonneet kertoo pelkästään Erlendurista, joka on palannut traumaattisen lapsuutensa maisemiin. Samaan aikaan Reykjavikissa hänen alaisensa jatkavat normaalia poliisityötä, ja teoksessa Jyrkänteen reunalla päähenkilönä onkin Sigurđur Óli, joka ratkoo samaan aikaan kahta hitaasti etenevää tapausta, joista toinen liittyy löyhästi aiempaan sarjan osaan Talvikaupunkiin.

Vasta nyt sain sopivasta tunnelmasta kiinni ja sain tartuttua viimeiseen puuttuvaan renkaaseen eli Sameissa vesissä -kirjaan. Nopeasti huomasin, että epäjärjestyksessä lukemisesta ei ollut mitään haittaa, sillä tämä kirja asettuu samaan kuvioon kahden seuraavan kanssa. Erlendur on jossakin lomalla (minä siis tiesin, missä, kirjan poliisit eivät), Sigurđur Óli tekee omia tutkimuksiaan ja auttelee hieman tämän kirjan päähenkilöä eli Elínborgia.

Tässäkin kirjassa ovat mukana kaikki ne ainekset, joiden takia olen sarjasta pitänyt. Yleistunnelma on tiettyyn alakuloisuuteen vahvasti vivahtava. Haluaisin tulkita sen islantilaisen mielenmaiseman heijastukseksi. Poliisintyö on kaukana CSI-maisesta nokkelasta sanailusta ja erikoismenetelmien avulla toteutettavasta hokkuspokkuksesta. Rikolliset napataan uuvuttavan sitkeällä jalkatyöllä. On vain jaksettava puhuttaa ihmisiä uudelleen ja uudelleen, kuunneltava heitä herkällä korvalla. Aina sieltä jostakin löytyy jokin pieni vinkki, jonka avulla tutkinta saattaa liikahtaa aavistuksen eteenpäin.

Henkilökuvaus on jälleen huolellista. Tähän asti sivussa ollut Elínborg tulee kirjan mittaan lukijalle tutuksi. On helppo samastua työn ja kodin ristipaineissa elävään keski-ikäiseen naiseen, joka huomaa vieraantuneensa tahtomattaan vanhimmasta pojastaan. Pojan elämästä pääsee jyvälle vain seuraamalla salaa tämän blogia.

Rikosjuonesta sen verran, että kirja alkaa kohtauksella, jossa mies valmistautuu kotonaan baari-iltaan varaamalla mukaansa tyrmäystippoja. Sopiva nainen löytyykin nopeasti ja pari lähtee kohti miehen asuntoa. Parin päivän päästä poliisi saa ilmoituksen ruumiista. Lukijalle on melkoinen yllätys, että tapettu onkin alussa baariin lähtenyt mies. Poliisi saa asunnosta selville, että paikalla on ollut myös nainen. Kuka, onkin sitten jo visaisempi kysymys. Dna-näytteet saadaan lakanoista, mutta mihin verrata? Johtolankana on vain tandoorimausteelta tuoksuva huivi.

Arnaldur Indriðasonin Erlendur-sarjasta on vielä suomentamatta toistaiseksi viimeinen osa, Islannissa vuonna 2011 ilmestynyt Einvígið. Sitä odotan aika malttamattomana, sillä haluaisin totisesti tietää, mikä Erlendurin kohtalo on. Jos olen ymmärtänyt oikein, myös sarjan kaksi ensimmäistä osaa on vielä suomentamatta. Toivottavasti nämäkin vielä suomeksi saadaan.

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä (Mýrka)
Suom. Seija Holopainen.

Blue Moon 2010. 265 s.

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla ja Menneet ja kadonneet

Islantilainen kirjailija Arnaldur Indriðason on jo pitkään ollut suosikkidekkaristejani. En enää muista, mistä alkuaan olen saanut vinkin hänen kirjoistaan, mutta muistiinpanojeni mukaan olen lukenut ensimmäisen teoksen vuonna 2005. Arnaldur Indriðasonin suomennetut teokset kuuluvat kaikki ns. Erlendur-sarjaan, jonka päähenkilönä on Erlendur-niminen komisario Reykjavikista. Sarjassa on kaikkiaan jo kaksitoista osaa. Hämmentävästi suomentaminen on aloitettu kolmannesta osasta Räme, eikä kahta ensimmäistä osaa ole vieläkään käännetty. Itse taas aloitin, sekaantumisen lisäämiseksi näemmä, toiseksi suomennetusta sarjan neljännestä osasta Haudanhiljaista.

Räme ilmestyi suomeksi jo vuonna 2003, joten kovin ajoissa en sarjaan herännyt. Kaikissa sarjan kirjoissa melko suuri paino on Erlendurin yksityiselämällä, joka on suoraan sanoen ankeudessaan vailla vertaa. Erlendurin elämää on aina varjostanut lapsuuden tragedia. Kun Erlendur oli lapsi, perhe asui Itä-Islannin ylängöllä pienellä maatilalla. Eräänä päivänä isä otti poikansa Erlendurin ja tämän pari vuotta nuoremman, kahdeksanvuotiaan  Bergurin eli Beggin mukaansa etsimään lammaslaumaa, joka ei ymmärtänyt omin voimin palata kotiin ennen talven todellista tulemista. Kolmikko joutuu yllättäen lumimyrskyyn. Erlendur ja isä pelastuvat, mutta Beggi katoaa lopullisesti. Hänestä ei koskaan löydetä jälkeäkään. Erlendur ei pääse eroon tästä tapahtumasta ja muistosta, jossa hän myrskyn raivotessa huomaa, ettei enää pitelekään veljeään kädestä.

Aikuisena Erlendur siis työskentelee Reykjavikissa poliisina. Hän on ollut aikoinaan naimisissa. Eron jälkeenkään suhde entiseen vaimoon ei ole muuttunut asialliseksi, vaan välit ovat huonot. Myös välit aikuisiin lapsiin ovat etäiset. Sarjan aikana Erlendur tutustuu sekä poikaansa että tyttäreensä vähitellen uudelleen, vaikka helppoa se ei ole. Tytär on entinen narkomaani, joka palaa välillä huonoihin tapoihinsa. Vapaa-aikansa Erlendur käyttää lähinnä islantilaisiin katoamistapauksiin perehtymiseen. Ankara luonto on ottanut osansa usein.

Monissa sarjan kirjoissa selvitellään rikoksia, jotka ovat tapahtuneet kaukana menneisyydessä, kuten toisen maailmansodan vuosina. Nykyajan tapahtumat saattavat juontaa juurensa hyvinkin kaukaa menneisyydestä, ja poliisi joutuu tekemään sitkeää ja hitaasti etenevää selvitystyötä. Kirjoissa on harvoin mitään varsinaista toimintaa, kuten takaa-ajoja tms. Jännite ja tunnelma syntyvät paljon hienovaraisemmin keinoin, tyylikkäämmin. Huumoria teoksissa ei ole lainkaan.

Arnaldur Indriðason kuvaa kirjoissaan hienosti myös kotimaataan Islantia, sen ankaria luonnonoloja ja poikkeuksellista luonnetta, joka syntyy väestön pienuudesta. Sukulaisuus- ja tuttavuussuhteet sitovat miltei kaikki yhteen. Salassa tuntuu olevan mahdoton tehdä mitään, mutta silti kammottavatkin teot on voitu kätkeä kymmeniksi vuosiksi. Loppupään kirjoissa alkaa näkyä myös yhteiskuntakritiikkiä, kun voimakas nousukausi vain tuntuu jatkuvan. Lainarahalla tehtävä mieletön rakentaminen ja luonnon tuhoaminen herättävät asukkaissa raivoa ja surua.

Luin sarjan kaksi viimeisintä suomennosta peräkkäin aivan sattumalta. Menetelmä osoittautuikin hyväksi, sillä kirjat Jyrkänteen reunalla ja Menneet ja kadonneet ovat eräänlainen pari. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat samaan aikaan mutta eri paikkoihin. Jyrkänteen reunalla

-kirjassa ei poikkeuksellisesti kerrota Erlendurista muuta kuin että mies on lomalla ja viettää sen jälleen kerran kotiseudullaan entisen kotitalonsa raunioissa majaillen ja veljensä katoamisseudulla vaeltaen. Kukaan ei saa häneen yhteyttä. Päähenkilöksi nousee Erlendurin alainen Sigurður Óli, jonka liitto on hiljattain päättynyt eroon.

Kirjassa seuraillaan jälleen kahta eri tapausta. Toiseen lukija pääsee sisälle poliisia enemmän. Laitapuolenkulkija Andréas on alkanut menettää otteen todellisuudesta törmättyään yllättäen elämänsä painajaiseen, pedofiiliin, joka aikoinaan oli joitakin vuosia hänen äitinsä miesystävä ja asuinkumppani. Andréas koettaa saada apua Sigurðurilta, mutta yhteyden saaminen on vaikeaa.

Toisaalla Sigurður Óli sotkeutuu ystävänsä kautta merkilliseen kiristysjuttuun. Ystävän vaimon sisko on miehensä kanssa osallistunut parinvaihtoon. Kun yksi osapuolista sitten alkaa nousta poliittisella uralla, pariskunta saa kiristyskirjeen. Ystävä pyytää Sigurður Ólia painostamaan kiristäjiä luopumaan ajatuksesta. Kun Sigurður menee tapaamaan kiristäjäpariskuntaa, hän löytää naisen pahasti pahoinpideltynä ja saa itsekin tekijältä pesäpallomailasta. Sitkeiden tutkimusten jälkeen Siguruðr Óli alkaa päästä tekijöiden jäljille. Jäljet johtavat yllättäviin suuntiin.

Tätä osaa lukiessani vasta oikeastaan tajusin, että pidän näistä melankolisista, jopa synkistä ja paikoin ahdistavistakin kirjoista osin niin paljon siksi, että Arnaldur on loistava henkilökuvaaja. Sigurður Ólin persoonallisuus valottuu monipuolisesti ja hänen kylmä ja etäinen käyttäytymisensä saa perustelunsa. Mies myös tuntuu kasvavan kirjan tapahtumien mittaan. Erlendurista on monen kirjan aikana ehtinyt tulla melkein läheinen lukijalle, ja niinpä hänen murheensa tuntuvat tosilta.

Menneet ja kadonneet paljastaakin sitten, mitä Erlendurille kuuluu. Veljen katoaminen ei jätä häntä vieläkään rauhaan, ja niinpä hän talvea uhmaten viettää jälleen lomansa leiriytyneenä kotitalonsa raunioihin. Häntä käy jututtamassa paikallinen asukas, joka muiden puuhiensa ohella harrastaa ketunmetsästystä. Miehet juttelevat muistakin paikkakunnalla sattuneista katoamisista. Mielenkiintoisin on tammikuussa 1942 sattunut tapahtumasarja, jossa joukko brittisotilaita joutui rajun myrskyn kouriin. Kaikki löydettiin paikallisten asukkaitten ripeän toiminnan ansiosta, osa tosin kuolleina. Samaan aikaan solaa toiseen suuntaan kulkenut kalastajan vaimo Matthildur sen sijaan ei koskaan löytynyt. Matthildur alkaa kiehtoa Erlendurin mieltä, ja hän alkaa tehdä tiedusteluja, jututtaa ihmisiä, jotka vielä muistavat kauan sitten tapahtuneen. Matthildurin mies on saanut surmansa melko pian vaimonsa jälkeen veneturmassa, joten häneltä ei voi enää kysellä. Mutta löytyy vähitellen muita, jotka muistavat ja paljastavat aina palasen lisää.

Samalla kun pohtii Matthildurin kohtaloa Erlendur käy läpi veljensä menettämistä. Tapahtumat ja elämä ennen tragediaa alkavat palata mieleen pala kerrallaan, ja lopulta lukijallekin paljastuu koko hyytävä tapahtumaketju yksityiskohtineen.

Kirjan tapahtumat etenevät todella verkkaan, mutta mitä pitemmälle tutkimukset ja muistot etenevät, sitä vaikuttavammaksi tarina muuttuu. Syyllisyys on kirjan vahva teema. Auttaako, vaikka lopulta saakin vastaukset kaipaamiinsa kysymyksiin? Kirjan loppu on arvoituksellinen ja saa miettimään, miten sarjan on tarkoitus jatkua. Kuitenkin tämä on vasta sarjan yhdestoista osa, ja islanniksi on jo ilmestynyt kahdestoista eli Einvígið vuonna 2011. Sen suomennosta jään odottelemaan. Tosin olen tainnut jättää epähuomiossa väliin osan nimeltä Sameissa vesissä, joka on ilmestynyt vuonna 2010 suomeksi. Odotellessa on hyvä palata Islantiin sen parissa.

Oman haasteensa lukemiseen tuo islannin kielen jokseenkin metka oikeinkirjoitus. Myös nimistö on omintakeista. Jonkin verran sain alkuun pinnistellä muistaakseni, ketkä kirjojen henkilöistä ovat miehiä, ketkä naisia. Paikannimistä näytteeksi vaikka tällainen vekkuli virke:

"Ehkä hän lähti Hrævarsköðin solan kautta Reyðarfjöðuriin tai kulki jäätikköpoluksi kutsuttua muinaista reittiä, joka kulki Harðskafin pohjoispuolta Seyðisfjörðuriin."

Arnaldur Indriđasonin Erlendur-sarja:

Räme (Mýrin), 2003

Haudanhiljaista (Grafarþögn), 2004

Ääni kuin enkelin (Röddin), 2006

Mies järvessä (Kleifarvatn), 2007

Talvikaupunki (Vetrarborgin), 2008

Hyytävä kylmyys (Harðskafi), 2009

Sameissa vesissä (Mýrka), 2010

Jyrkänteen reunalla (Svörtuloft), 2011

Menneet ja kadonneet (Furðustrandir), 2012

Kirjat on kustantanut Blue Moon ja suomentanut Seija Holopainen.

Hyytävän kylmää pahuutta Suomessa ja Islannissa

Olen ennenkin huomannut, että samoihin aikoihin luetuissa kirjoissa esiintyy samoja aiheita. Näin kävi tällä kertaa kahden dekkarin kanssa. Kuuntelin äänirjana Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja pahan pappi ja samaan aikaan luin Arnaldur Indridasonin dekkarin Hyytävä kylmyys. Äänikirjaa on koukuttava hyödyke, joka saa työmatkat tuntumaan liian lyhyiltä.

Kirjoilla ei ole oikeastaan muuta yhteistä kuin se, että ne ovat lajityypiltään dekkareita, poliísiromaaneja. Silti kummassakin, sattumalta, kuvataan kuoleman hetkeä, sitä rajatilaa, jossa sielu vielä on lähellä ruumista mutta jo näkee rajan taakse. Harjunpäässä tämä kohtaus on aivan lopussa eikä liity varsinaisesti juoneen, mutta se kuvataan hämmästyttävän samanlaiseksi kuin Arnaldurin romaanissa.
Huumoria ei ole häivääkään kummassakaan teoksessa.

Rikospoliisi Erlendur alkaa selvitellä kesämökillä tapahtuneen itsemurhan taustoja. Poliisi ei havaitse mitään rikokseen viittaavaa, mutta tapaus ei jätä sulkeutunutta Erlenduria rauhaan. Mitä enemmän hän saa selville itsemurhan tehneestä Mariasta, sitä oudommalta tapaus alkaa näyttää, vaikka konkreettisia todisteita ei olekaan. Maria on menettänyt jo lapsena isänsä, ja kun äiti on pari vuotta aiemmin kuollut syöpään, on Maria alkanut kiinnostua kuoleman jälkeisestä elämästä tosissaan. Hän on kiihkeästi odottanut sovittua merkkiä kuolleelta äidiltään. Äärimmäisen hitaasti Erlendur kokoaa tarinan puuttuvia palasia yhteen.

Samaan aikaan Marian jutun kanssa Erlendur penkoo kolmekymmentä vuotta vanhoja katoamistapauksia. Vanha mies on sairaalassa hiekossa kunnossa ja haluaísi vielä saada tietää kadonneen poikansa kohtalon. Katoamistapaukset riivaavat muutenkin Erlenduria, joka lopultakin saa kerrottua veljensä katoamisesta tyttärelleen. Arnaldurin teokset lumoavat paitsi synkkien, arvoituksellisten rikosten takia, myös islantilaisuudella, joka tuntuu kolahtavan suomalaiseen mielenlaatuun.
.

Harjunpää ja pahan pappi on varmasti tuttu tarina monille, mutta minulta se jöi aikanaan lukematta, vaikka sen hyllyyn miestäkin ajatellen hankin. Kirjahan ilmestyi jo vuonna 2003, mutta on nyt ajankohtainen elokuvaversion ansiosta. Siksi kai Otava julkaisi kirjan nyt äänikirjanakin. Sattumalta kuuntelin jo aiemmin syksyllä Joensuun aiemmasta tuotannosta Harjunpää ja rakkauden nälkä -dekkarin, joka sekin oli jäänyt lukematta. Joensuu ei oikein ole aiemmin sytyttänyt, mutta Rakkauden nälkä oli loistava. Niinpä varasin oikein Pahan papin kirjastosta, kun huomasin sen olevan hankintakistalla.

Harjunpää ja pahan pappi kovin synkkäsävyinen tarina. Paha olo ja ilkeys, suoranainen pahuus tihkuu kaikista henkilöistä Harjunpään kotiväkeä ja lähintä työtoveria Onervaa lukuun ottamatta. Kirjan alussa Harjunpää joutuu selvittämään seonneen miehen tilannetta. Miehen äiti on maannut asunnossa kuolleena kuukausia, ja mies on ilmeisesti yrittänyt hoitaa ja syöttääkin kuollutta. Ison koiran mies on sulkenut vaatehuoneeseen. Kun naapurit lopulta hälyttävät apua, mies yrittää itsemurhaa parvekkeelta hyppäämällä ja on vähällä viedä Harjunpäänkin mennessään.

Pahan pappi on outo hahmo, joka asuu hylätyssä metrotunneliverkoston huoltokäytävässä. Mies on kehittänyt oman Maammoa palvovan uskonnon, jossa metrojunilla on apostolien rooli. Harhanäyt ohjaavat miestä, joka välillä tuntee saaneensa Maammolta uhrauskäskyn. Käytännössä se tarkoittaa jonkun viattoman sivullisen työntämistä metron alle. Joensuu vaihtelee näkökulmaa tiheään, joten lukija pysyy mainiosti sekä poliisien että papin jäljillä. Lisäksi mukana on vielä Mikko, kiusattu kirjailija, joka yrittää selvitä vuosia kestäneestä kirjoittamattomasta kaudesta. Avioero psykopaattivaimosta on käynyt henkisesti ja taloudellisesti ylivoimaisen kalliiksi, eikä Mikko pysty kokoamaan itseään. Vaimo myös piinaa parin yhteisiä lapsia, erityisesti herkkää Mattia, jota kiusataan myös koulussa. Matin, Mikon ja papin tiet risteävät kohtalokkaasti.

Joensuu kietoo lukijan tiiviisti tarinan verkkoon, ja äänikirjan kuunteleminen ajaessa alkoi loppupuolella tuntua jo vaaralliseltakin, niin jännittävä loppuhuipennus on. Tyylilleen uskollisena Joensuu jättää tarinan osittain auki, eikä loppu ole kovinkaan "onnellinen", mikä lisää uskottavuutta.

Arnaldur Indridason

Suom. Seija Holopainen

Blue Moon 

2009, s. 279
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
Otava 2003.
Äänikirjan lukija Riku J. Korhonen, kesto 9 h 36 min.