Maija Haavisto: Perhonen vatsassa #nuortenkirjatorstai

Hän näkee tulevaisuuteni valuvan vessanpöntöstä alas, niin kuin minä itsekin. Sinne menevät poikaystävät, hyvät päättötodistukset, ylioppilaskirjoitukset ja ties mitkä. Häät ja vauvat, plöts vaan.

Tiedätkö, mikä ja millainen sairaus on Crohnin tauti? Minä en tiennyt ennen kuin luin tämän Maija Haaviston nuortenromaanin Perhonen vatsassa. Ei tiennyt kirjan minäkertoja Tuuliakaan ennen kuin sairastui siihen kasiluokkalaisena. Tuulian oireet olivat toistuva ankara ripuli ja kovat vatsakivut. Vaivat ovat niin noloja, että Tuulia salaa ne pitkään myös vanhemmiltaan. Lopulta on kuitenkin pakko tunnustaa ja mennä lääkäriin. Diagnoosi on tyly: parantumaton suolistotulehdus, jonka hoitoon on kyllä lääkkeitä, mutta niiden teho on vaihteleva.

Oireet jatkuvat lääkityksen aloittamisesta huolimatta ankarina, ja kasvuikäinen tyttö alkaa laihtua silmissä. Koko ajan on huolehdittava, että vessa on jossakin lähellä ihan kaiken varalta. Ei ihme, että Tuuliasta tuntuu koko elämä olevan pilalla. Tilannetta ei paranna, että hänen parhaat ystävänsä Sirja ja Helmi ovat jo ysillä. Kesän jälkeen koulussa ei enää olisi ketään hänen kavereitaan.

Tuulia päättää muuttaa Espoosta isänsä luokse Helsinkiin ja vaihtaa koulua aloittaakseen puhtaalta pöydältä. Uudessa koulussa hänet otetaankin yllättävän hyvin vastaan. Samalla luokalla Tuulian kanssa on jonkinlainen tubettajatähti Emmiina, joka ottaa tulokkaan siipiensä suojaan, ja rinnakkaisluokan söpö mutta ärsyttävä Janne vaikuttaa kiinnostuneelta Tuuliasta myös. Isän luo asettuminen sen sijaan ei suju aivan kuten Tuulia on odottanut, sillä isä kertoo tavanneensa vihdoinkin jonkun uuden. Pian Tuulia saa tutustua isän uuden rakkauden lisäksi komeaan velipuoliehdokkaaseensa Ilmoon.

Crohn vain kiristää otettaan jo valmiiksi riutuvasta tytöstä, ja pian edessä on leikkaus. Paniikissa Tuulia tulee kertoneeksi luokkakavereilleen, että sairastaa melanoomaa. Se tuntuu paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin nolo totuus. Leikkaus pelottaa, eikä syyttä, sillä kaikki ei mene aivan kuin pitäisi. Kivut ovat infernaaliset. Kun Tuulia lopulta pääsee takaisin kouluun, on vastaanotto yllättävä. Tieto melanoomasta on kiirinyt hätkähdyttävän laajalle, ja Tuulia huomaa uppoavansa yhä syvemmälle itse aiheuttamaansa valheen suohon.

Haaviston henkilöt ovat eläviä ja heidän tarinaansa tempautuu kuin huomaamatta mukaan. Viisitoistavuotiaan tytön sairastuminen parantumattomasti koskettaa, ja Tuulian mielenliikkeet on helppo tunnistaa. Uskoisin, että Tuulian tarinasta saavat paljon irti monet lukijat, joilla on jokin vastaava kokemus joko itsellään tai läheisellään. Haavisto ei kaunistele eikä kerjää Tuulialle sääliä. Tilanne on paha, eikä sitä ole nuoren helppo hyväksyä. Toisaalta mitään ihmeparanemistakaan ei ole luvassa, vaikka Tuulian tilanne kääntyykin onneksi parempaan suuntaan (tosin minulle jäi epäselväksi, mikä tilanteen lopulta käänsi: virallinen hoito, leikkaus, Anitta-tädin antamat vaihtoehtoiset lääkkeet, tuuri?).

Hyvin kirjassa käsitellään myös muiden ihmisten reaktioita. Jotkut kauhistuvat, toiset ovat peittelemättömän uteliaita. Tyrmäävin kommentti taisi tulla äidiltä, joka kiukutteli joutuvansa opettelemaan tyttären sairauden takia uusia kokkaustapoja! Toisaalta Tuulia huomaa itsekin kaipaavansa lohdutusta, vaikka samalla hän toivoisi, ettei kukaan kiinnittäisi häneen ja Crohniin mitään huomiota.

Sairaus on romaanin pääasia ja tärkein teema, mutta kyllä Tuuliankin elämään mahtuu myös normaaleja teinijuttuja, kuten kimurantteja perhesuhteita, koulua, numeroista huolestumista, kaverimurheita ja seurustelukuvioita, joista kaksi viimeksi mainittua saavat tietysti Crohnista omaa lisäväriään. Hieman tarina itse asiassa pirstaloituukin, kun Haavisto tuo mukaan monenlaista kiinnostavaa eri henkilöiden kautta, kuten Anitta-tädin reuman ja intohimoisen larppausharrastuksen. Rakenne myös hieman löystyy teoksen loppupuolella, koska parantumaton mutta onneksi harvoin tappava sairaus on hankalahko draaman kaaren kannalta.   

Perhonen vatsassa tarjoaa siis kosolti pureksittavaa vaikkapa koulukäytössä. Oletettu kohderyhmä olisi mielestäni yläkouluikäiset lukemaan tottuneehkot lukijat ja myös sitä vanhemmat aiheesta kiinnostuneet.

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa
Nordbooks 2018. 244 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

 

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Tulossa:

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 31.5.2018

Aura Koivisto: Sivusaalista

Yllättävän monen dekkarin resepti tuntuu olevan:

1. Keksitään murhajuoni, jota lukijan on mahdotonta ratkaista (ja lähestulkoon kirjoittajankaan, ainakaan uskottavasti).

2. Koska juoni on liian yksioikoinen täyttämään kokonaisen romaanin sivut (mieluusti ainakin kolmesataa sivua!), täytetään murhien välit jollakin kirjoittajaa itseään kiinnostavalla mutta asiaan mitenkään liittymättömällä kuten koirien ulkoiluttamisella, kanojen ruokkimisella, kasvimaan kuopsutuksella ja kahvittelulla.

3. Lisätään ’jännitystä’ lainaamalla aina välillä nimettömänä pysyttelevän syyllisen (usein sekavia) ajatuksia.

4. Pistetään poliisi käyttäytymään ylimielisesti päähenkilöä kohtaan ja jopa epäilemään tätä tehdyistä rikoksista.

5. Annetaan dekkarin päähenkilön törmätä syylliseen sattumalta ratkaisevalla hetkellä ja syyllisen vapaaehtoisesti vuodattaa kaikki selitykset, joita juonen aukkojen paikkailu vaatii.

Aura Koivisto on kirjassaan Sivusaalista noudattanut tätä kaavaa puuduttavan uskollisesti, vain sivumäärävaatimuksesta on maltettu sentään tinkiä. Lisänä on vielä koko joukko epäuskottavuuksia poliisin ja muiden viranomaisten toiminnassa. Murhaajakin on mahdoton tohelo, koska ei tunnu saavan tarkoitettua maalia hengiltä sitten millään. Eikä saakaan. Mahdollisesti tarina on tarkoitettu humoristiseksi, mutta onko väkivaltainen kuolema huumoria? Ei minusta.

Lukuisia erilaisia teoksia pitkän uransa mittaan julkaissut Koivisto kirjoittaa kyllä sujuvasti, mutta rikosromaaniksi tämä ei ole oikein kummoinen. Ehkä porkkanoita ja kanoja kasvattavan kirjastonhoitajan elämästä itäsuomalaisessa pikkukylässä olisi voinut kertoa muutenkin kuin murhilla höystettynä?

Aura Koivisto: Sivusaalista
Nordbooks 2016. 191 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Kirjavinkkien Tuija on pitänyt kirjasta huomattavasti minua enemmän: "Kirjan kieli on moitteetonta ja sujuvaa, ja huumoriakin on saatu mukaan. Tätä kirjaa voisi siis hyvinkin suositella niille, joille nykyaikaiset väkivalta- ja terrorismidekkarit ovat liikaa."

"Kaikessa selkeydessään ja yksinkertaisuudessaan positiivinen esikoinen, jota kirjoittaessaan Koivisto on tiennyt mitä tekee", suitsutetaan Mummo matkalla -blogissa.

Ruumiin kulttuurin 2/2016 Kirjakäräjillä Eeva Vuortama päätyy kanssani samoille linjoille: "Mutta varsinainen rikostarina valitettavasti tökkii, jännitystä ei synny ja arvoituskin paljastetaan liian aikaisin." 

Arto Luukkanen: Pasilan nainen

Huumori on totta vieköön vaikea laji. Jos kirjoittajan ja lukijan käsitys hauskuudesta eivät kohtaa, ne eivät kohtaa, ja lukukokemus on silkkaa kidutusta. Valitettavasti näin kävi minun ja kirjailija ja venäläisen kulttuurin tuntija Arto Luukkasen huumorikäsitysten kohdalla. Luukkasen ’jännitysromaani’ Pasilan nainen on kuulemma hieno satiiri Venäjän nykypolitiikasta ja Suomen poliisin tilasta ynnä muusta ajankohtaisesta. Minua vain ei naurattanut, ei edes hymyilyttänyt. Hyberbola on toki tunnustettu kaunokirjallisuuden tyylikeino, mutta Luukkasen liioittelu, niin yliampuvaa kuin onkin, ei iskenyt minuun tippaakaan. Valitettavasti. Mutta tunnustan siis, että puutteita on myös lukijassa.

Aivan viaton ei tosin ole tekijäkään. Pasilan nainen rönsyää joka suuntaan, henkilöt ovat kömpelön koomisia yritelmiä kaavamaisuuksineen, kieli on ontuvaa ja tarina, no niin, yliampuva kaikin puolin. Hieman malttia ja hiontaa, niin tästäkin olisi voinut tulla ainakin kelvollinen, mutta tällaisenaan kaikesta paistaa hätäily ja katteeton itsetyytyväisyys. Ne saavat ainakin minun niskakarvani pörhölleen pahemman kerran.

Merja asteli keskukseen. Hän oli opetellut arabiaa ja puheli VOK:n naisille reippaita tervehdyksiä. ”Ählän-wäh-sählän – hamdulillah…Jumalan terve teille kaikille. Nice to see you all…”

Pasilan nainen on ylikonstaapeli Merja Virkki, joka on joutunut esimiestensä epäsuosioon ja elinikäiseen karkotukseen Pasilan poliisitalon kellareiden uumeniin epäviralliseen todistevarastoon. Merja ei ole kuitenkaan mikä tahansa poliisi, vaan nuori ja kuvankaunis sekä monin tavoin lahjakas. Kieliä hän osaa monia (kuten yllä lainauksessa arabiaa kuin vettä vain) ja on muun muassa mestari taekwondossa. Reservin luutnanttikin nainen on kaiken hyvän päälle. Ainoa, mikä puuttuu, on mies, jonka kanssa lisääntyä.

Kellarikarkotus kuitenkin katkeaa, kun Merja lähetetään Saksaan tutkimaan pariskunnan epäilyttävää itsemurhaa. Nainen on ollut suomalainen, ja Saksan poliisi tarvitsee avukseen jonkun suomenkielentaitoisen tutkijan. Koska Merja osaa saksaa, hänet lähetetään paikalle. Kaksoisitsemurhasta ei selviä sen kummempia, mutta Merja poimii mukaansa kauniin muovisydämen. Lisäksi hän saa tietämättään hännilleen huipputason talousrikolliset, jotka jahtaavat kadonneita rahansiirrossa tarvittavia tunnuksia.

Työmatka jatkuu Tallinnaan, missä Merjaa lähestyy yllättäen tunnettu suomenruotsalainen liikemies Bengt Rosberg, Suitian kartanon omistaja. Rosberg muistuttaa erehdyttävästi Björn Wahlroosia, ja hänen ökysyntymäpäivilleenkin tulee Ruotsin kuningaspari kunniavieraiksi. Merja ja Bengt alkavat seurustella, ja kaikki on kuin unelmaa. Mutta jostain syystä monet Bengtin ystävät puhuttelevat häntä Kaarinaksi, myös Suomen presidentti Niinistön nuori vaimo Sanni, jonka kanssa Merja ystävystyy Sotšin olympialaisissa.

Tarina on kuten sanottu, monipolvinen. Tapahtumien juuret ulottuvat Merjan salattuun lapsuuteen ja toisaalta Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä tehtyyn jättiomaisuuden ulkomaille piilottamiseen. Sivujuonteena on muun muassa selvitys siitä, miten ja miksi Jari Aarnio oikein lavastettiin syylliseksi. Samaten selviää, mikä yhteys Venäjän jääkiekon olympiakullan menetyksellä oli Krimin niemimaan miehittämiselle (tulokset eivät tainneet mennä ihan realistisesti kirjassa, mutta kuitenkin).

Merja Virkki selvittelee omaa uraansa, perheensä historiaa, kuulostelee sydämensä ääntä ja ratkoo siinä sivussa muun muassa Suomen pakolaisongelmaa ja Viipurin jälleenrakentamista. Niin, Pasilan naisessa geopolitiikan suhdanteet ovatkin yllättäen Suomelle hyvin suotuisat, ja ennen lopullista ratkaisua Venäjä luovuttaa Viipurin takaisin Suomelle. Mutta sitten Merja löytää jotain, jonka avulla hän kääntää maailmanhistorian suunnan totaalisesti…

Kyllä, tarinassa on kuin onkin itua, mutta Luukkaisen omaperäinen tyyli ja minun korviini kovin kömpelö kieli saavat kokonaisuuden tuntumaan pelkästään vaivaannuttavalta.

”Minusta tuntuu nyt sangen siltä, että meidän pitäisi enemmän ystävystyä enemmän…”, Kauha huusi kovalla äänellä. Sitten hän nauroi ja kaikki nauroivat hänen kanssaan kolme minuuttia – ihan täysillä. Sen jälkeen alkoi uudelleen orgastinen kakunsyönti. Kaiken keskellä siheräolkapäiset poliisit taputtelivat häntä kuin juuri ostettua markkinahevosta.”

Arto Luukkanen: Pasilan nainen
Nordbooks 2016. 254 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Timo Vihavainen päätyy blogikirjoituksessaan aivan päinvastaiseen arvioon kanssani:

”Tämä kirja ei siis nyt ehkä ihan ole Gogolia, mutta itse puolestani joudun toteamaan, ettei näin hauskaa lukukokemusta ole tielleni sattunut herran aikoihin.”

Jukka Niskanen: … kuin lintu langalla

Kotimaiset dekkarinovellit tuntuvat olevan harvinaista herkkua, sillä vaikka luin miltei täydet kahdeksankymmentä kappaletta vuonna 2016 ilmestyneistä kotimaisista dekkariuutuuksista, vain yksi niistä oli novellikokoelma. Tämä harvinaisuus oli Jukka Niskasen kokoelma … kuin lintu langalla.

En ollut aiemmin Niskasen tuotantoa lukenutkaan, vaikka tuottelias kirjailija on tällä vuosituhannella julkaissut kymmenkunta teosta eri kustantamojen kautta. Mielenkiintoinen nimi kannattaa painaa mieleen, ehdottomasti.

Muhkea, yli kolmesataasivuinen teos on jaettu kolmeen osaan. Niistä keskimmäinen erottuu muista siten, että sen kolme novellia liittyvät yhteen. Tarinat sijoittuvat kronologisesti peräkkäin, mutta näkökulma on jokaisessa eri. Ammatin valinta -novellissa tavataan huumeista eroon päässyt Lissu, jolla on tekemistä ärhäkän luonteensa ja huumeiden käytöstä johtuvan levottomuutensa kanssa. Työ marketin kassalla ei ota onnistuakseen, koska seksikkään provosoivasti pukeutuva ja käyttäytyvä nainen tuntuu kerjäävän vaikeuksia sekä asiakkailta että pomoilta. Ja vaikeuksiin Lissu tosiaan joutuu.

Toisessa novellissa eli Naulakossa Lissu on sivuhenkilönä ja päähenkilö on hänen avomiehensä Riku. Kunnollinen ja pidetty varastomies on korviaan myöden rakastunut tuittuilevaan Lissuun, joka totisesti osaa ottaa miehestä mehut. Lissun mielenterveys kuitenkin horjuu pahasti, ja Riku huomaa pian olevansa korviaan myöden todella pahassa liemessä.

Mustasukkaisuusteema jatkuu vielä kolmannessa tarinassa Lehtijutun ainekset, jossa päähenkilönä on Rikua töissä häiriköivä Tarmio. Naisasioissa auttamattoman onneton mies kadehtii raamikasta alaistaan, jolla tuntuu vientiä riittävän. Turhautuminen purkautuu yllättävänä väkivaltana, mutta kaikki ei mene aivan Tarmion kaavailemalla tavalla.

Tämä kolmen novellin muodostama kokonaisuus on kokoelman ydin, ja viisaasti se onkin sijoitettu kokoelman keskelle. Sekä aloitus- että lopetusosassa on vielä hyviä ja mielenkiintoisia novelleja, kuten veret seisauttava kokoelman toinen novelli Brasserie Aux Trois Maillets. Tarinoissa on rosoa ja rankkuutta. Kaikissa novelleissa ei tule ruumiita, mutta rikosteemaa Niskanen tutkiskelee monelta kantilta. Heikoin lenkki kokonaisuudessa on mielestäni pitkä ja jaaritteleva Komero.

Erityiskiitos pitää vielä antaa Niskasen terävistä ja osuvista työelämäkuvauksista. Miljöinä ovat niin vanhainkoti kuin ammattioppilaitoksen kanslia ja juomapullojen pesula, muutamia mainitakseni, ja kaikki Niskanen saa toimimaan ja vaikuttamaan kiinnostavilta.

Jukka Niskanen: … kuin lintu langalla
Nordbooks 2016. 317 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Harri Tuomela: Näännytetyt

Ihastuin joltisestikin Harri Tuomelan vuonna 2015 ilmestyneeseen romaaniin Eräänä syksynä. Kehuin sitä hiotuksi helmeksi, ja edelleen olen samaa mieltä. Tartuin kohtalaisin odotuksin Tuomelan vuoden 2016 dekkariin Näännytetyt lukukokemukseni perusteella ja petyin karvaasti.

Pohjoissuomalaisen pikkukunnan poliisin miehistön muodostavat rikoskomisario Nikolai Halttunen ja tämän kollega Leevi Keskitalo. Sisäilmaongelmista kärsivä poliisiasema sijaitsee vanhassa talonmiehen asunnossa, eikä jossain muualla työskentelevä esimies vaikuta kiinnostuneelta tilan kunnon selvittämisestä.

Nelikymppinen Nikolai asustaa autioituvalla syrjäkylällä äitinsä kanssa. Äiti elättelee edelleen toivetta, että Nikolai luopuisi poliisin työstään ja alkaisi viljellä perheen maatilaa. Kunhan ensin ’hankkisi’ itselleen vaimon. Nikolai tajuaa itsekin olevansa kuin peräkamaripojan perikuva masturboidessaan nettipornosivujen äärellä omassa huoneessaan. Ainoa erottava tekijä on, että hänellä on sentään työpaikka.

Sitten poliisien harmaaseen arkeen rävähtää ihan oikea murhatutkinta. Yksinään asustellut ja eristäytynyt eläkkeellä oleva postivirkailija löytyy kotoaan kammottavalla tavalla murhattuna. Nainen on riisuttu alasti ja sidottu lattialle vierellään vesikanisteri, josta ei kuitenkaan ole ylettynyt juomaan. Vanha nainen on nääntynyt janoon. Teko on selvästikin suunniteltu ja harkittu huolellisesti. Mutta kuka on voinut vihata vaatimattomasti elellyttä ikäneitoa niin mielettömästi?

Nikolain ja Leevin tutkimukset etenevät verkkaisesti kylän vähiä asukkaita puhuttaessa. Koska varsinaisessa juonessa on hyvin ohuelti asiaa, on Tuomela kirjoittanut kuin tilkkeeksi kuvauksia Nikolain ja tämän äidin nihkeästä kotielämästä ja Nikolain yrityksistä saada itselleen ehkä sittenkin elävää naisseuraa ja kenties vaikka joskus lapsiakin.

Sitten tilanne sähköistyy hetkeksi uudelleen, kun löytyy toinen näännytetty uhri. Vähitellen arvoitus alkaa avautua, mutta kummallisen vaikeaa on suomalaisessa valvontayhteiskunnassa jäljittää ihmisiä… Lopulta rikos ratkeaa erittäin kyseenalaisen onnenkantamoissattuman avulla, ja pisteeksi i:n päälle syyllinen tunnustaa avomielisesti kaiken.

Murhat ovat nerokkaita ja vertaansa vailla kammottavuudessaan, mutta ne eivät ollenkaan istu muuhun Näännytettyjen sisältöön. Idea olisi vaatinut rutkasti jatkojalostamista ennen julkaisua.

Harri Tuomela: Näännytetyt
Nordbooks. 206 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Google ei antanut yhtään linkkiä Näännytettyjen arvioihin, mutta teos on arvioitu Ruumiin kulttuurin Kirjakäräjillä (4/2016). Leena Korsumäki päättää arvionsa:

"Kiitän siis päähenkilöstä ja hänen viemisestään maaseudulle. Moitin epäuskottavan poliisiorganisaation kuvauksen lisäksi köykäistä juonta, joka ei jaksa innostaa. Kielipoliisi ei tällä kertaa moiti oikeakielisyysvirheistä, koska virkkeet ovat suurimmaksi osaksi yksinkertaisia päälauseita eikä siitä kovin omaperäistä kieltä synny. Lyhytsanaista, tyhjänpäiväistä dialogia on aivan liikaa."

Harri Tuomela: Eräänä syksynä

Olen sen verran kokenut karvaita kokemuksia Nordbooks-kustantamon kirjojen parissa, että ennakko-odotukseni tarttuessani Harri Tuomelan Eräänä syksynä -teokseen olivat reippaasti miinuksella. Turhaan, kuten sain nopeasti todeta. Hiottu romaani yllätti todella positiivisesti. Hieman Googlea selattuani saatoin todeta, että kyseessä on Tuomelan viides julkaistu kirja ja että se todennäköisesti yllättää myös hänen aikaisempaan tuotantoonsa tutustuneet lukijat.

Takakansi lupaa lievää mystisyyttä, rakkauden kaipuuta, rikosta ja rohkeutta. Aika hyvin kuvaus lopulta osuukin maaliinsa, tosin lukijan on maltettava mielensä loppuun asti, mikäli odottaa rikosta ja rohkeutta. Etukansi ei lupaa paljoa. Valokuva risukosta ja kirjan epämääräinen nimi jättäisivät ainakin minut kylmäksi kirjakaupassa tai kirjastossa. Koska kansiliepeitäkään ei ole, ei kirjailijaa esitellä ollenkaan. Ihan uuden tuttavuuden kohdalla jotain lisätietoa kaipailee. Ainakin olisi ollut hyvä tietää, että Tuomela on jo kokenut kirjoittaja.

Tapahtumat sijoittuvat 70-luvun alkuun pohjalaiseen maalaiskylään tai oikeammin vielä sen liepeille, Murhakorpeen. Pahaenteinen nimi juontuu ison vihan aikaisesta veriteosta. Tarinan mukaan paikalla tapettiin koko joukko suomalaisia, ja ruumiit pinottiin hautausta odottamaan vanhaan riiheen, joka edelleen kököttää Murha-arolla. Syksyn alussa paikalle pölähtää kirkonkylältä pari rakennusmiestä, jotka museoviraston käskystä alkavat kunnostaa ikivanhaa riihtä.

Murhakorven maat kuuluvat Isomäen tilaan, jota pitää rautaisessa otteessaan leskiemäntä Laina. Väistölän mökissä elelee nuori leski Meeri, Lainan miniä. Lainan suosikkipoika Eino on vuotta aikaisemmin kuollut. Toisessa Isomäen sivumökissä koettaa Einon veli Heino toipua masennuksestaan. Heinon suuri rakkaus Kaarina on lähtenyt tiehensä. Laina-äiti ei pidä kommunismin aatteeseen ja humanismiin hurahtanutta vanhinta poikaansa missään arvossa. Kovin paljoa Laina ei arvostanut omaa miestään Iisakkiakaan, joka oli vanhaa tietäjien sukua, kuten Niilo häntä Meerille kuvailee.

Komea remonttimies Markku alkaa vierailla Meerin mökillä. Samaan aikaan toisen ison tilan vastenmielinen isäntä Leviä koettaa houkutella Meeriä nuorikokseen. Heinokin tuntuu olevan Meeristä kiinnostunut omalla tavallaan. Ahkera, vaatimaton ja ujo Meeri koettaa luovia miesten huomion keskitse ja pitää päänsä alhaalla anopin määräilevässä otteessa.

Tuomela kuvaa Meerin yksinkertaista ja vaatimatonta maalaiselämää kauniisti ja eleettömästi. Komu-Iita käy tuomassa propagandalehtiään ja leikattavia matonkuteita, navetassa on kaksi lehmää ja Isomäen Niilo-rengin kanssa riittää puuhattavaa. Mutta voiko nuori nainen hautautua lopuksi ikäänsä maaseudulle?

Vähitellen Isomäen suvun tarinat avautuvat Meerille ja lukijalle. Nykyhetkessä ei näytä paljoakaan tapahtuvan, mutta kun Meeri tekee loppusivuilla kammottavan löydön, koko tarina avautuu aivan uudessa valossa. Loppuhäivytys tapahtuu parin kirjeen ja kahden lyhyen epilogin kautta turhia selittelemättä.

Pidin Tuomelan kuulaasta kerronnasta ja näennäisen vähäeleisestä tarinasta. Kertomus on myös aikahyppy lähihistoriaan. Myös Tuomelan kaunis, hiottu kieli viehätti. Ensin pidin yksinkertaista lausetta jotenkin töksähtelevänä, mutta nopeasti aloin pitää siitä. Myös dialogi on poikkeuksellisen luontevaa niukkuudessaan.

Harri Tuomela: Eräänä syksynä

Nordbooks 2015. 192 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Pauli Taskinen: Katiskalla hukutettu

Kun hanttapuli Esapekka Koljonen löytyy savolaisen pikkukylän laivalaiturin kupeesta pahoinpideltynä ja ylävartalo omatekoiseen, pitkänmalliseen katiskaan tungettuna sekä hukkuneena, iloitsee moni kesähuvilan omistaja ainakin salaa. Koljonen on nimittäin vuosia piinannut mökkiläisiä murtautumalla yhä uudelleen tyhjillään oleviin kiinteistöihin ja viettämällä niissä leppoisaa elämäänsä vastentahtoisen isäntäväkensä kustannuksella. Jo oli aikakin, että jonkun pinna paloi kunnolla ja toilailulle saatiin kertakaikkinen piste. Kaiken lisäksi yksi mökkiläisistä eli Lauri Laitanen on vielä ennustanut Koljosen kokeman lopun vain pari kuukautta aikaisemmin ilmestyneessä sanomalehtikolumnissaan.

Lähtötilanne Pauli Taskisen Katiskalla hukutettu -rikosromaanissa on siis oivallisen omintakeinen ja kiinnostava. Valitettavasti siihen kaikki kirjan oivallisuus sitten jääkin. Kantava idea hukkaantuu jo alkusivuilla rönsyilevään ja pitkäveteiseen jaaritteluun. Taskinen ei malta olla kertomatta kaikenlaisia anekdootteja fiktiivisistä ja joistakin ihan oikean elämän henkilöistäkin, joita kirjassa vilisee väsyksiin asti. On jos jonkinlaista kylähullua ja originellia. Lisäksi täytteeksi on pakattu selostuksia niin Vammalan vanhan kirjallisuuden päivistä, parin ulkorakennuksen rakennuspuuhista kuin omaperäisten kesäjuhlien järjestämisestäkin.

Jo päähenkilö itsessään on varsinainen mielikuvituksen huippu: ”Kirjailija Lauri Laitanen on monilahjakas kuuluisuus. Paitsi kallispalkkainen kolumnisti, hän on kriitikko ja kuvataitelija, sekä tv-juontaja. Kulttuurin sarkaa hän on kyntänyt pitkin ja poikin, kokeillen myös politiikkaa kansanedustajana.” (Pilkkuvirheet kirjailijan.) Kaikki tarinaan tavalla tai toisella liittyvä nuoret naiset vonkaavat Laitaselta seksiä ja ainakin yksi onnistuukin, kuten lopussa paljastuu. Vaimolle siitä taitaa olla turha puhua mitään. Huumorin pilke silmäkulmassa kirjoitetut pehmopornokohtaukset ovat juuri sellaisia miltä kuulostavatkin eli kiusallisia.

Fiktio suorastaan ryöstäytyy valloilleen siinä kohdassa, kun tapausta tutkiva poliisi kertoo jäävänsä kesälomalle ja pyytää Laitasta tekemään tiedusteluja paikkakuntalaisten keskuudessa, jotta kuolemantapaus saataisiin selvitetyksi!

Katiskalla hukutetun läpi kahlaaminen saa jälleen kerran miettimään kustantamista ja kirjoittamista. Miksi tämä kirja on julkaistu? Miksi se on haluttu julkaista? Kirja on viimeistelemätön aihio, joka olisi kaivannut ainakin pari kunnon muokkauskierrosta ennen painamista. Nyt lukukokemuksesta nousee lähinnä ajatus, että kukaan ei ole lukenut käsikirjoitusta läpi ennen sen lähettämistä painoon. Tämä toivottavasti ei sentään ole mahdollista! Mutta jos kustannetaan, eikö myös kustannustoimiteta? On rikollista julkaista täysin keskeneräistä, ainakin, jos tekijälle on annettu mielikuva, että kirja on ollut sellaisenaan valmis.

Pauli Taskinen: Katiskalla hukutettu

Nordbooks 2015. 238 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Jonna Mononen: Hiljaa pimeässä

Tämän kirjan jälkeen on mahdotonta mennä tippukiviluolaan. En kauheasti ennenkään ole pitänyt pimeistä ja kylmänkosteista luolista, mutta nyt tilanne on selvä: niihin ei mennä. Jonna Monosen psykologinen trilleri Hiljaa pimeässä on niin painajaismainen ja brutaalin vastenmielinen, ettei tulisi mieleenkään ottaa riskiä loukkuun jäämisestä. Jotain erilaista ja hyytävää osasin odottaakin, sillä Mononen on aktiivinen Facebookin Dekkariryhmän jäsen ja hän kirjoitti ryhmään silloin tällöin kirjoitusprojektissaan eteen tulleista kysymyksistä. Niitä ryhmäläiset myös innokkaasti yhdessä ratkoivat.

Saksalaisen tippukiviluolan suuaukko romahtaa tuhoisin seurauksin. Joukko turisteja jää loukkuun pimeään luolastoon. Kymmenkunta toisilleen vierasta ihmistä teinipojasta eläkeläiseen joutuu kamppailemaan hengestään äärimmäisissä olosuhteissa. Joukossa on miehiä ja naisia, yksi tuntee työnsä puolesta geologiaa, toinen on toimittaja ja kolmas ummikko ruotsalainen. Mausteena joukossa on vielä labradorinnoutaja Rixi, opaskoira.

Monosta ei voi ainakaan syyttää liian pitkitetystä alusta. Katastrofi iskee heti kärkeen, tosin useaan kertaan, kun tapahtuma kuvataan muutaman päähenkilön kautta. Kunnon rytinä on parempi tapa aloittaa kuin puuduttava kitinä, sitä mieltä olen. Kun luola romahtaa, jälki on rumaa. Osa henkiin jääneistä on kuolettavasti loukkaantuneita, ja parempikuntoiset joutuvat voimattomina seuraamaan useampaakin kammottavaa kuolinkamppailua. Saadaan siis esimakua omasta tulevaisuudesta?

Katastrofi ei nosta Monosen henkilöissä esiin sankaruutta tai muitakaan jaloja ominaisuuksia, vaan välittömästi alkavat juonittelut, häikäilemätön oman edun valvonta ja suoranainen riitely. Vähiä ruokavaroja pimitetään minkä kyetään. Tosin niillä ei pitkälle pötkitä. Säkkipimeys, pelko uusista romahduksista, kylmyys ja nälkä riivaavat ja ajavat ihmiset äärirajoille monella tapaa. Jokaisella tuntuu myös olevan salaisuuksia menneisyydessään, eikä kukaan toivo tulevansa paljastetuksi.

Alkuun ryhmä elättelee toiveita nopeasta pelastumisesta, mutta toivo alkaa pian hiipua. Maaperä ei kestä pelastustöitä. Entä mikä lopulta aiheutti onnettomuuden? Onko jollakulla luolassa asiasta enemmän tietoa kuin muilla? Ajantaju katoaa nopeasti pimeydessä. Tilan hahmottaminenkin ottaa aikansa.

Kun tilanne pitkittyy, se myös pahenee. Ihmisten todellinen raadollisuus nousee pintaan. Hengissä säilyminen on ainoa päämäärä, ja sen saavuttamiseksi ihminen on lopulta valmis tekemään äärimmäisiä tekoja, jotka eivät todellakaan kestä päivänvaloa. Kaiken tämän lisäksi luolassa tuntuu piileskelevän vielä joku tai jokin muukin, joka saalistaa armottomasti ja salakavalasti…

Mononen on näkövammainen, joten hänelle pimeys on luonteva elementti. Kun ei näe, on turvauduttava muihin aisteihin. Erityisesti maku- ja hajuaistimukset korostuvat kirjassa, ja lukija joutuu mukaan vastenmielisiin, jopa etoviin kohtauksiin kaikkine aistimuksineen. Ainakin minä voin paikoin miltei pahoin! Sen sijaan hieman jäin kaipaamaan juuri näön äkillisen menettämisen tuoman tuskan kuvausta.

Kaikkinaisesta epämiellyttävyydestään huolimatta Hiljaa pimeässä vangitsi jotenkin minut. Oli pakko lukea kirja loppuun! Tosin lopun lähestyessä aloin jo epäillä, miten kirjailija aikoo kaikesta punomastaan selvitä kuiville. Mononen ei turhia häikäile, ja loppu on alun veroinen. Kirjan kannet suljettuani olin hämmentynyt. Kirja oli inhottava ja pelottava, vaikka ei ehkä pintatasoltaan mutta syvemmältä. Tällaisia ihmiset taitavat oikeasti olla: raakoja, ilkeitä, ahneita, itsekkäitä. Jos joutuu pulaan, on turha odottaa apua muilta. Aika pessimistinen ihmiskuva. Vai realistinen?

Hiljaa pimeässä on hankalasti lokeroitavissa. Perinteiseen dekkarigenreen se ei solahda millään, eikä oikein modernimpaankaan. Rikoksia juoneen on toki punottu, useitakin, mutta ne ovat kuitenkin lopulta sivuseikka. Oikeastaan pohdin, oliko sittenkään tarpeen selvitellä lukijalle onnettomuuden taustoja. Luola romahtaa ja käynnistää tapahtumaketjun, jossa jo sinällään on melkoisesti aineksia kirjaan.

Vielä enemmän mietin kauhuelementin lisäämisen tarpeellisuutta. Luolassa siis tuntuu elävän kaiken kukkuraksi jokin tuntematon vaarallinen olio, jonka osuus tapahtumiin lisääntyy jonkin verran loppua kohti. Tämä jää kuitenkin irralliseksi ja turhan viitteelliseksi. Ilman olisi voinut olla parempi? Makuasioita varmaankin.

Henkilöitä kirjassa on myös paljon. Luolaan jää vangiksi kymmenkunta, ja henkilögalleria laajenee, kun jokaisen tarinaa valotetaan luolan ulkopuolelta ja menneisyydestä. Keskeiseksi nousevat nuori Dirk ja opaskoira Rixi, mutta varsinaisista päähenkilöistä ei oikein voi heidänkään kohdallaan puhua. Kollektiiviromaani on kunnianhimoinen muoto.

Koska olen sivusilmällä seurannut jonkin verran kirjan valmistumisprosessia ja tiedän, kuinka vaikeaa sille oli ylipäätään löytää sopivaa kustantajaa, tuntuu pahalta sanoa, että kenties vielä yksi kunnon hiontakierros hyvän kustannustoimittajan kanssa olisi tehnyt sille terää. Olin sitä mieltä myös esimerkiksi Jussi Valtosen Finlandia-voittajasta, joten tästä ei kannata mieltä sen pahemmin pahoittaa. Mietityttääpä vain jälleen kerran, miten kustannusmekanismi oikein toimii.

Jonna Mononen: Hiljaa pimeässä

Nordbooks 2015. 335 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Seppo Kämäräinen: Synnöve - tappajamoottorikelkka

Huumori on tunnetusti vaikea laji. Hauskaksi tarkoitettu kirja joko naurattaa tai sitten ei. Jos ei naurata, lukukokemus on lähinnä tuskallinen. Mutta vaikka yksi kärsii, voi toinen toki nauttia aivan aidosti. Pidä tämä seikka mielessäsi, kun luet alla olevan esittelyni Seppo Kämäräisen teoksesta Synnöve - tappajamoottorikelkka.

Seppo Kämäräinen on kustantajan sivujen mukaan kuhmolainen eläkkeellä oleva opettaja, joka on julkaissut ennen tätä lukemaani teosta jo useita kirjoja, muun muassa Tarkastaja Bryger Brysselistä -teoksen (Nordbooks 2013) ja rikosromaanin Tungettelija (Nordbooks 2104). Kumpaakin edellä mainittua yhdistää ainakin kuvausten perusteella huumori. Huumoripitoiseksi teokseksi arvaa käsillä olevankin jo nimen perusteella, ja takakansi antaa lisää vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää:

Seppo Kämäräisen huumoria ja kauhua yhdistelevä tarina sekoittaa turhia arkailematta sekä 70-luvun suomalaisten maaseutukuvausten että tuon ajan amerikkalaisen kauhutarinan kuvastoa omaperäiseksi keitokseksi, josta ei totta vie makuja puutu.

Jos jo kustantaja kutsuu teosta omaperäiseksi keitokseksi, voi vain ihmetellä… ja ihmettely jatkuu kyllä varsinaisen tekstinkin parissa. Prologissa lapinmies Kuisma vaani vihamiehensä Oivon hirvasporoa aikeenaan kuohita se kostoksi ja perinteisin menoin. On täysikuu, kireä pakkanen, mutta samaan aikaan nousee raju ukonilma, jonka suojissa poron omistaja päräyttää paikalle punaisella moottorikelkallaan. Oivo muuttuu vihassaan ihmissudeksi ja käy kelkkansa Synnöven kanssa Kuisman kimppuun.

Varsinaisessa tarinassa Karri on opettajana kolmiopettajaisella kyläkoululla jossain mahdollisesti Kuhmon suunnalla joskus 70-luvulla tai niillä main. Poikamiesopettaja viettää kesälomaansa kaverinsa Vesan kanssa ja tapaa kalastusreissullaan kummallisen miehen, metsässä korsussa asustelevan Oivon. Mies ennustaa kaveruksille ja tekee samalla kummalliset moottorikelkkakaupat Karrin kanssa. Näin Karrista tulee Synnöve-nimisen moottorikelkan uusi omistaja. Sitä ennen miehet kuitenkin joutuvat pelottavan ukkosmyrskyn silmään.

Kelkka alkaa oitis käyttäytyä kummallisesti ja Vesa joutuu ensimmäiseksi uhriksi. Kelkkaan ei parane muiden kuin omistajan koskea! Kun Karri sitten ihastuu kirkonkylän simpsakkaan englanninopettajaan, näyttää Synnöve todellisen luontonsa. Karrin omakaan henki ei ole oikuttelevan kelkan kanssa turvassa. Loppuhuipennuksessa vielä veri virtaa oikein kunnolla. Saadaanko ihmissusi ja tappajakelkka kesytettyä?

Kuten sanottu, joihinkin tämä huumori (toivottavasti) puree aiotulla tavalla, mutta minut kirja sai lähinnä kiemurtelemaan vaivaantuneesti. Kerronta on löysää ja tarinaa on lihotettu monenlaisella ylimääräisellä sälällä, kuten kalastus- ja lemmenleikkihöpinöillä, jotka eivät vie oletettua juonta mihinkään suuntaan. Vuoropuhelu on myös kömpelöä ja teennäistä. Juoni - no, ei siitä sen enempää. 

Kustantaja on oikeassa. Synnöve - tappajamoottorikelkka on tosiaan omaperäinen keitos, eikä se valitettavasti ole omassa sanastossani kiittävä määritelmä.

Seppo Kämäräinen: Synnöve - tappajamoottorikelkka

Nordbooks 2015. 224 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Juha Mäntylä: Älä ryhdy vieraan leikkiin

”On perjantai 13. päivä ja yksityisetsivä Jahnukainen viettää vapaapäivää porilaisessa

vaatetusliikkeessä. Kun hän poistuu liikkeestä, soi takin taskussa puhelin. Soittoääni on outo, ja pian Jahnukaiselle selviää, että hänellä on vieras takki päällään.

Kun matkan varrella mukaan liittäytyy toinen porilainen yksityisetsivä, Teemu Jurkka,

on varma, ettei elämästä tule helppoa - tai ainakaan yksinkertaista.

Kahden yksityisetsivän omaperäiset seikkailut tuovat porilaiselle rikospoliisille Raimo Rautiolle harmaita hiuksia. Loppujen lopuksi ei voi olla varma, kehen voi enää luottaa.

Mutta koskaan ei saisi ryhtyä vieraan leikkiin tai ainakaan jäädä häviölle siinä.

Älä ryhdy vieraan leikkiin on itsenäinen jatko-osa yksityisetsivä Teemu Jurkan

tutkimuksissa.”

Näin kuvataan Juha Mäntylän rikosromaanin sisältöä kirjan takakannessa. Kuvaus on oikeaan osuva, ei siinä mitään. Muutenkin kirja on ulkoasultaan moitteeton. Kovakantisen niteen peittävät piirroksin kuvitetut ylivetokannet. Väritys on selkeää, ja kuvat vievät ajatukset jonnekin kauhuelementtien suuntaan. Ammattimaisesti toteutetut kannet ovat Iines Partasen käsialaa.

Sain kirjan lahjaksi ja blogissa esiteltäväksi suoraan kirjailijalta itseltään, ja siksi olen nyt enemmän kuin kiusallisessa asemassa. Blogini olemassaoloaikana olen aina silloin tällöin saanut yhteydenottoja kirjoittajilta sähköpostiini tai blogin Facebook-sivun viestilaatikon kautta. Sitä varten yhteystiedot olen esille laittanut, että yhteyttä saa ottaa, joten en nyt yhtään purnaa, totean vain asianlaidan. Monille kirjojaan tarjoaville vastaan kieltävästi, jos vähänkin tuntuu siltä, että tarjotun teoksen aihepiiri tai käsittelytapa ei ole juuri minua kiinnostava.

Usein blogiin tarjotaan omakustanteita, enkä halua turhaan kuluttaa ihmisten rahoja siihen, että he toiveikkaina (?) postittavat omilla rahoillaan minulle teoksensa, jonka painatuskulut ovat jo itse maksaneet. Erityisen turhalta tämä tuntuisi silloin, jos en sitten kuitenkaan kirjasta niin paljoa kiinnostuisi, että lukisin ja esittelisin sen blogissani. Mutta aina välillä vastaan toki kiitosten kera myöntävästi. Näin tein Mäntylän kirjan kohdallakin, koska pidän kovasti dekkareista ja aina on mukava tutustua uusiin, erityisesti kotimaisiin tekijöihin. Koetan pitää kiinni siitä linjasta, että pyytämistäni tai luvallani minulle lähetetyistä kirjoista jossain vaiheessa tulee juttua blogiini. Olisi kivaa kehua kaikkia saamiani kirjoja, mutta aina en vain voi niin tehdä.

Valitettavasti Älä ryhdy vieraan leikkiin ei kolahtanut sitten yhtään. Väärä kohderyhmä vai missä mätti? Oikeastaan mätti aika monessakin kohtaa. Pidän monenlaisesta dekkariksi luokiteltavasta kirjallisuudesta, enkä pistä pahakseni rankempaakaan menoa tai roisia huumoria. Dekkarissa pitää olla vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kiinnostavia henkilöitä. Kielen pitää toimia ja mielellään tyyli saisi olla persoonallinen. Juoni on keskeinen ainesosa, mutta hyvä huumori, taitava miljöökuvaus ja omintakeisuus noin ylipäätään pelastavat usein paljon.

Mäntylän kirja alkaa kehyskertomuksen palasella, joka ajoittuu viitisen vuotta myöhemmäksi kuin itse tarina. Minäkertoja on vetäytynyt piilopirttiin nuolemaan haavojaan, kun saa yllätysvieraaksi ystävänsä ja kollegansa Teemu Jurkan. Kaverukset alkavat muistella kesää, joka ’muutti heidän elämänsä’, toisin sanoen sai minäkertojan vetäytymään yksityisetsivän uralta jonkinlaiselle eläkkeelle ja Jurkan vakavasti miettimään samaa ratkaisua.

Sitten palataan ajassa taaksepäin vuosituhannen vaihteen tuntumaan, kesäkuun 13. päivään ja perjantaihin. Minäkertoja, porilainen yksityisetsivä Matti-Juhani Jahnukainen käy vaateostoksilla, ihastuu sirpakkaan myyjättäreen ja vetää pukukopissa huomaamattaan päälleen vieraan takin, jonka taskussa on kännykkä. Kun puhelin soi, Jahnukainen vastaa ja joutuu mukaan vieraan leikkiin.

Mikä tuo leikki sitten oikein on, ei oikein minulle auennut. Menneisyydestä tunkee pintaan tavaraa, joka jää ilman kunnon selitystä. Jahnukainen tekee vastentahtoisesti yhteistyötä paikallisen rikospoliisi Raution kanssa. Rautio on merkillisen ristiriitainen hahmo ja käyttäytyy epäloogisesti. Jahnukainen ei ole sen loogisempi, eikä tilannetta paranna, että ainakin kolmesti Jahnukaiselta menee totaalisesti muisti kirjan tarinan mittaan. Myös puolivälissä mukaan tulevalla toisella yksityisetsivällä Teemu Jurkalla on ongelmia muistin kanssa. Tähän menetelmään turvaudutaan kirjassa luvattoman usein, sillä kertakin on minusta yleensä liikaa. Ensimmäisen muistinmenetyksensä aikana Jahnukainen on ehkä sekaantunut murhaan ja tuhopolttoon. Ainakin hän saa niistä tuntemattomaksi jäävältä taholta maksun selvinä seteleinä, jotka kaveri surutta pistää samoin tein sileäksi porilaisissa liikkeissä.

Menneisyydestä putkahtaa myös Ruotsalaiseksi nimitetty vaarallinen rikollinen, joka vankilasta päästyään alkaa vainota Jahnukaista ja uhota kostavansa vankilaan joutumisensa. Tässä touhussa ei ole sen kummempaa logiikkaa. Tilaisuuksia kostoon on vaikka kuinka, mutta oikein mitään ei kuitenkaan tapahdu. Lisää ruumiita tulee tiuhaan tahtiin, mutta mitään tutkimuksia Jahnukainen, Jurkka tai oikein poliisikaan ei saa aikaiseksi, ei vaikka oikein Helsingistä lähetetään vahvistustakin virkavallan joukkoihin.

Aineksia juonessa on siis kosolti: pari yksityisetsivää, poliiseja eri lajeja, kansainvälisiä (?) roistoja, murhia, tuhopolttoja, huumeita, seksiä, väärennöksiä. Punainen lanka vain tuntuu ainakin lukijalta katoavan pahan kerran, enkä lopussakaan oikein ollut kärryillä, mistä oli kyse. Mentaalinen punakynä heilui myös lukiessani aika lailla. Jos olisin kirjoittajan kustannustoimittaja, antaisin hänelle ohjeeksi lukea kosolti hyvää kotimaista kirjallisuutta kielen notkistamiseksi sekä osallistua jollekin kirjoittamiskurssille, jolla hiotaan erityisesti tyyliä ja dialogia, tuota monen kirjoittajan kompastuskiveä.

Kustannustoimittaminen ja kustantaminen ylipäätään alkoi jälleen tätä dekkaria lukiessani toden teolla mietityttää. Olen avautunut aiheesta muutaman kerran aiemminkin, ja yllättäen (tai sitten ei) ensimmäisen avautumiseni aiheutti juuri Nordbooks-kustantamo, joka on Mäntylän kirjan kustantanut. Olen huomannut, että monella ihmisellä on kiihkeä halu olla kirjailija. Kustannuskynnyksen korkeutta manaillaan monesti, mutta asialla tuntuu olevan myös kääntöpuolensa. Jotkut (pienehköt?) kustantamot julkaisevat selvästi keskeneräisiä teoksia. Minusta tämä on arveluttavaa puuhaa.

On vaarallista heittää keskeneräinen teos ’susille’, kriitikoiden ja lukijoiden ’raadeltavaksi’. Edellisestä Mäntylän romaanista Punatukkaiselle tytölleni toteaa Pertti Vuorela Ruumiin kulttuurissa (2/2013): ”Dekkarissa on liikaa yritystä ja juonikin on melko kökkö.” Olisin toivonut, että voisin sanoa, että kehitystä näyttäisi tapahtuneen toisen rikosromaanin kohdalla. Mäntylä ei kuitenkaan näytä masentuneen negatiivisesta kritiikistä, sillä olen hänen Facebook-sivunsa perusteella ymmärtänyt kolmannen käsikirjoituksen olevan loppusilausta vailla. Toivottavasti kolmannen kohdalla kustantamo tekee lopulta oman osuutensa ja käy läpi kirjan rakenteen ja tyylin huolella! Tosin kovin toiveikas en ole sen perusteella, mitä kustantamon nettisivujen perusteella on firmalla tarjota kirjailijoilleen.

Vilpittömästi toivotan onnea Juha Mäntylälle dekkarikirjailijan kivikkoisella uralla. Sitkeys toivottavasti palkitaan. Lämpimät kiitokset myös kirjasta!

Juha Mäntylä: Älä ryhdy vieraan leikkiin

Nordbooks 2013. 301 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle!

Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset

Jokseenkin vuosi sitten kirjoitin Piia Kaikkosen esikoisdekkarista Kuoleman varjo. Ison lääkefirman markkina-analyytikko Hessu Laine selvitteli työkaverinsa äkkikuoleman taustoja ja joutui hurjien tapahtumien vyöryyn niin Suomessa kuin Espanjassakin.

Nyt hyppysissäni on Kaikkosen toinen dekkari Rakkaat lapset, jonka päähenkilönä seikkailee samainen Hessu Laine. Olen seurannut kirjan kiivastahtista syntyprosessia kirjailijan Facebook-sivun kautta. On mielenkiintoista tarkastella, miten kirjailija ja Hessu ovat matkan varrella muuttuneet.

Jo alkuvaikutelma on rohkaiseva. Rakkaat lapset on kaunis kovakantinen romaani, joka houkuttelee tarttumaan itseensä. Kiiltokuva-arkkiaihe saattaa hieman hämätä, mutta mukava vinkki sisällöstä on yhden kiiltokuvan puuttuminen. Jäljelle on jäänyt vain hailea varjokuva. Kustantaja Nordbooks on siis ainakin ulkoasuun panostanut tällä kertaa enemmän. Ilokseni huomasin lukiessani, että myös oikolukuun ja taittoon on satsattu esikoista enemmän. Vieläkin tekstiin on päässyt livahtamaan välimerkitysvirheitä ja muita lähinnä painovirheiksi laskettavia yksityiskohtia (kuten ihan viime sivuilla, joissa nostetaan maja maljan sijaan), mutta kokonaisuus on siedettävän viimeistelty esikoiseen verrattuna.

Kuoleman varjosta kirjoittaessani olen kiitellyt kirjan vauhdikkuutta ja napakkaa pituutta. Saman voi sanoa myös Rakkaista lapsista. Kahteensataan sivuun mahtuu vauhtia ja jännitystä, dramaattisia käänteitä ja ripaus eroottis-romanttista sutinaa. Hieman tarina hajoaa Hessun yksityiselämän nopeatempoisten käänteiden takia, mutta pitkästymään ei pääse.

Kuoleman varjosta totesin, että paikoin lukija joutuu kyllä katsomaan joitakin ratkaisuja läpi sormiensa, ja tätä joutuu Rakkaissa lapsissa tekemään ehkä vieläkin enemmän. Hessu kuulee serkkunsa viisitoistavuotiaan tyttären kadonneen Oulussa ja päättää ryhtyä selvittämään asiaa. Pikaisella googlailulla Hessu saa selville, että vastaavia teinityttöjen katoamisia on hiljattain Suomessa tapahtunut kaikkiaan viisitoista. Kumma kyllä poliisi ei ole tätä tajunnut… Sattumalta juuri Hessu saa nopsaan selville, että sukulaistyttö Lissu on alkanut seurustella vanhemman miehen kanssa, ja saa vielä kaupan päälle tästä kuvan haltuunsa. Ja kukas onkaan ensimmäinen ihminen, johon Hessu lähes törmää palattuaan Helsinkiin? Ja niin edelleen.

Myös tosielämän yksityiskohdissa Kaikkonen ottaa runsaita taiteellisia vapauksia. Hessu on edellisen seikkailunsa jälkeen hylännyt kaupallisen uran ja hänen on onnistunut saada toimittajan pesti maan suurimmasta päivälehdestä Pääkaupungin Sanomista (!). Esimies on kovin ymmärtäväinen, vaikka toimittaja säntäilee ympäri Suomea juttuvinkkinsä perässä. Hessun urakehitystä miettiessäni ajattelin, olisiko kannattanut kokonaan jättää Hessu Laine Kuoleman varjoon ja luoda saman tien kokonaan uusi sankari. Vanhasta kun ei ole oikeastaan jäljellä muuta kuin nimi. Ainakin uskottavuudessa olisi tässä kohtaa voitettu näin toimimalla. Pienempiä silmiini osuneita epäjohdonmukaisuuksia tai kummallisuuksia oli esimerkiksi se, että pikavuoro Helsingistä Imatralle lähtee Rautatientorilta Helsingistä. Tietääkseni pikavuorot liikennöivät Kampin terminaalista, missä on toki hankalampi ikään kuin vahingossa livahtaa bussin kyytiin.

Vauhdilla kulkeva toimintajuoni myös kostautuu siten, että kovin monia juonenkäänteitä joudutaan avaamaan vielä loppuhäivytyksessä. Kun siis roistot on jo napattu, joudutaan vielä parinkymmenen sivun verran selittämään, miten niin onnistuttiin tekemään ja mistä kaikessa oikein olikaan kyse. Varsinainen motiivi rikosten takana on hyytävä, ja mielikuvituksellisuudessaan omalla tavallaan kauhea, koska sen voi mielessään uskoa mahdolliseksi. Niin hullu tämä maailma on, ja niin raakoja ihmiset tosiaan ovat!

Parhaimmillaan Kaikkonen on toimintakohtauksissa, joissa melkein hiki kohoaa lukijankin otsalle jännityksen tihentyessä. Mielikuvitus toimii myös hyvin, ja juonen peruskuvio on hyvin keksitty. Henkilökuvaus ei ole valitettavasti juurikaan edennyt esikoisesta. Kaikkonen käyttää varsin kaavamaisia ja karikatyyrimäisiä sivuhenkilöitä: juopotteleva mummeli, tyhmä ja paksukalloinen lihaskimppu, kurvikas vamppi, ilkeän näköinen venäläisroisto.

Juonenkuljettelu uskomattomasta sattumasta seuraavaan onnenkantamoiseen syö tarinan perususkottavuutta aika rankasti. Jotenkin jää sellainen tuntu kirjasta, että jälleen on kiirehditty hieman turhaan. Syventyminen ja ratkaisuvaihtoehtojen punnitseminen olisi tehnyt kirjalle terää. Olisiko sittenkin kannattanut kirjoittaa se vielä kertaalleen uusiksi? Miten on sen kuuluisan kustannustoimittamisen laita? Onko kirjailijalla ollut tukenaan ammattilainen, joka on auttanut esimerkiksi juonenkäänteiden hiomisessa?

Vieläköhän Hessu Laine jatkaa seikkailujaan?

Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset

Nordbooks 2013. 200 s. 

Kansi Sampo Kaikkonen.

Lahja kirjailijalta. Kiitos!

Piia Kaikkonen: Kuoleman varjo

Kuoleman varjo on ylikiiminkiläisen Piia Kaikkosen esikoisromaani. Nimestäkin jo voi päätellä, että kirja sujahtaa dekkarigenreen. Päähenkilö Hessu Laine työskentelee parhaan ystävänsä Kari Kallion kanssa suuressa suomalaisessa lääkealan yrityksessä markkina-analyytikkona, ja hänellä on suhde yrityksen toimitusjohtajan vaimon kanssa. Tapahtumat alkavat päivästä, jonka kuluessa Kari kuolee työpöytänsä ääreen äkilliseen sydänkohtaukseen. (Karmaisevaa kyllä luin juuri tätä alkuosaa, kun tuli tieto erään suomalaisen kulttuurivaikuttajan kuolemasta.)

Hessu on tietysti järkyttynyt ja surullinen kuolemantapauksesta, mutta hyvin pian hän alkaa ihmetellä muutamia siihen liittyviä tapahtumia. Ensinnäkin hän ihmettelee, miksi johtaja samana aamuna kyseli häneltä Mark Johnsonista, toisesta firman työntekijästä, jonka kanssa sekä Kari että Hessu olivat tutustuneet urheilukentillä vapaa-aikanaan. Entä miksi Karin kalenterissa luki punaisella Markin nimi ja termi Shadow? Hyvin epämääräisten vihjeiden perusteella Hessu alkaa selvitellä omin päin Karin kuolemaan liittyviä kysymyksiä, vaikka poliisin mielestä tapaus on selvä ja loppuun käsitelty.

Sattuma johdattaa Hessun myös Espanjaan, ja siellä tapahtumat alkavatkin yllättäen saada aivan uusia kierroksia. Salaperäinen Shadow paljastuu espanjalaiseksi peitefirmaksi, jonka suojissa puuhataan isoja kansainvälisiä rikoksia. Miten suomalainen PharMax liittyy kaikkeen? Sen Hessu haluaa selvittää ja saada samalla rikolliset käpälälautaan. Kovin helppoa saati vaaratonta se ei suinkaan ole. Hessu uusine ystävineen joutuu jo Espanjassa pariin otteeseen todelliseen kiipeliin ja hengenvaaraan, eikä tilanne suinkaan helpotu, vaikka hänen onnistuu palata Suomeen.

Kuten jo tästä ylimalkaisesta kuvauksesta voi päätellä, Kuoleman varjo on hyvin juonivetoinen dekkari. Kaikkonen on hienosti onnistunut väistämään monia dekkareita vaivaavan keskikohdan junnaavuuden. Toisaalta tässä auttanee sekin, että kirjaa ei ole väkisin venytetty 300–400-sivuiseksi, vaan napakat 224 sivua ovat riittäneet. Toimintaa ja ihan aitoa jännitystäkin siis riittää, vaikka paikoin lukija joutuu kyllä katsomaan joitakin ratkaisuja läpi sormiensa. Miten esimerkiksi kansainväliset ammattirikolliset voivat olla niin huolimattomia, että ensin kalauttavat epäilyttävän tunkeilijan tajuttomaksi, mutta jättävät sitten hänelle kännykän käden ulottuville? Myös aimo ripaus romantiikkaa tarinasta löytyy sitä kaipaaville. Henkilökuvauksen saralla kirjoittajalla vielä on varaa kehittyä, sillä Hessukin jää kaikesta taustoituksesta huolimatta melko ohueksi kaveriksi, joka ei herättänyt ainakaan minussa kovin suurta myötätuntoa tai samastumisen kokemusta.

Kuoleman varjo on siis ihan kelpo esikoisdekkari, joka antaa aihetta odottaa kirjoittajan seuraavalta kirjalta vielä enemmänkin. Kirjoittajan puolesta ottaakin sitten todella raskaasti päähän kustantajan suorastaan luokaton panostus tähän teokseen. Nordbooksin eräs aiempi julkaisu antoi minulle aikoinaan innoituksen melkoiseen vuodatukseen kustannusalan toimintatavoista.

Kyseinen pohjoissuomalainen keskikokoiseksi kai luokiteltava kustantamo julkaisee oman otantani perusteella raakileita, jotka olisivat kaivanneet kunnon kustannustoimittamista. Vaikkapa tämä Kaikkosen kirja olisi hyötynyt ensinnäkin kunnon oikoluvusta. Jos kielenhuollon perusasiat taitava henkilö olisi kerran lukenut ja korjannut käsikirjoituksen ennen painoon lähettämistä, se olisi huomattavasti lukukelpoisempi. Nordbooksissa nähtävästi ajatellaan, että käsikirjoitukset kelpaavat ainakin kielensä puolesta sellaisenaan ja olettavat, että niitä tarjoavat henkilöt osaavat kirjoittaa kirjakielen normien mukaan. Valitettavasti niin ei ole. Voisin luetella tässä pitkän listan Kaikkosen kirjasta etsimättä löytämiäni oikeakielisyyspuutteita, mutta mainitsen nyt vain muutamia. Shadow-sanaa taivutetaan normin mukaan heittomerkillä (Shadow’n), mutta kaunokirjallisuudessa suvaitaan myös heittomerkitön muoto (Shadown), jota Kaikkonenkin paikoin käyttää. Sen sijaan kaksoispistettä taivutuksessa ei käytetä (Shadow:n). Kuoleman varjossa saattaa olla samalla sivullakin vuoroin kumpaakin jälkimmäistä versiota. Lauseenvastikkeet on pääsääntöisesti erotettu pilkulla päälauseista, vaikka niin ei tule tehdä. Pahempaa kuitenkin on, että paikoin lauseenvastikerakenteet ovat muutenkin aivan omituisia: ”Noustessaan matkalaukkunsa kanssa lentokenttäbussiin, Hessun puhelin pärähti soimaan – Minna!” Puhelin siis nousee matkalaukkunsa kanssa lentokenttäbussiin. Jos käsikirjoitusta tarjoava kirjoittaja ei ole kirjoittamisen ammattilainen, hän mitä todennäköisimmin kaipaa apua juuri tällaisten seikkojen kanssa. Pidän kustantajan velvollisuutena huolehtia, että käsikirjoitus nyt ainakin pintatasolla huolehditaan julkaisukuntoon kunnolla!

Myös juonta olisi voinut kustannustoimittajan kanssa vielä hioa, samaten henkilökuvausta.

Kansikin voisi olla houkuttelevampi. Kuvan on tehnyt Sampo Kaikkonen. Mieshahmoisen varjon takaa häämöttää sanomalehden otsikkosivu, mikä kyllä saa selityksensä kirjassa, vaikka ei kovin keskeinen minusta olekaan.

Piia Kaikkonen: Kuoleman varjo

Nordbooks 2012. 224 sivua.