Sami Lopakka: Marras

Tammikuussa alkoi kirjablogiympyröissä kuulua ihastunutta huokailua ja naurunkiherrystä. Sentenced-yhtyeestä tuttu Sami Lopakka oli julkaissut romaanin Marras. Kirja oli kuulemma todella hauska, joskin loppua kohden vakavoituva ja surullinenkin. Kyseessä oli joka tapauksessa heviyhtyeen Euroopan-kiertuekuvaus. Olin lievästi kiinnostunut, mutta ajattelin, ettei kirja ole sellainen, johon itse tarttuisin. Minulla ei ole mitään rankempaakaan soitantaa vastaan, mutta Sentenced oli minulle täysin tuntematon nimi, samaten Lopakka. Äijäily tienpäällä ei oikein jaksanut sytyttää.

Sitten ostin uuden Grantan. Granta 2 eli Outo pitää edeltäjänsä tavoin sisällään sekä koti- että ulkomaisten tekijöiden tekstejä. Luin ensin yhteen menoon kaikki kotimaisten kirjoittajien novellit. Ihastuin Sami Lopakka -nimisen kirjoittajan tarinaan Uudet lasit. Se oli juuri sellaisella oikealla tavalla nyrjähtäneen hauska, josta itse pidän. Sitten tajusin, että tämä Lopakkahan on juuri se sama Lopakka, josta olin jo kuullutkin. Olisi sittenkin luettava Marras.

Uudet lasit -novellissa muhoslainen Putaala-niminen miekkonen on menettänyt perheensä toiselle miehelle ja sitä menoa myös itsehillintänsä. Muun materian lisäksi hermojen menetys on tuntunut silmälaseissa, jotka ovat nyt päreinä. Putaala on elvyttänyt lasit kuminauhaviritelmän avulla jotenkuten, mutta saa nyt maksaa siitä kuittailuna. Jopa spurgut uskaltavat kutsua Ritsaksi ja Pilotiksi. Putaala päättää lähteä ostamaan uudet lasit Oulusta. Junamatkat eivät suju välikohtauksitta, ja uudet lasitkin ovat hieman erikoiset.

Onnistuin saamaan Martaan pikalainahyllystä kirjastosta, joten se kiilasi heti lukujononi kärkeen. Suoraan asiaan menee myös Lopakka tekstissään. Kirja alkaa Oulun lentokentältä, missä viisihenkinen suomalainen hevibändi odottaa pääsyä Tukholman-lennolle. Tukholmassa odottaa Euroopan-kiertueelle lämppäriksi tuleva ruotsalaisyhtye sekä hieman erikoisen saksalaiskuljettajan ohjastama keikkabussi. On alkamassa miesten ensimmäinen iso kiertue varsinaisena pääesiintyjänä. Kiertuevuosia on takana jo kymmenkunta, eikä tunnelma ole kovin korkealla, oikeastaan päinvastoin.

Minäkertoja kitaristi Hautamaan tunnelmat ainakaan eivät ole kovin kaksiset. Kotiin jää viimeisillään raskaana oleva vaimo, ja alkava kiertue lähinnä pelottaa. Hautamaa ei pidä esiintymisestä eikä uusista ihmisistä, joten ei ihme, että miestä ahdistaa. Kuolema ja itsemurha nousevatkin tämän tästä mieleen matkan kuluessa. Joukko vaeltaa marraskuun aikana ympäri Eurooppaa nopeaan tahtiin, ja paikkakunnat alkavat vilistä lukijankin silmissä.

Lopakka kuvaa menon miesten keikkabussissa juuri niin infernaaliseksi kuin sen vain voi kuvitella. On ahdasta ja epämukavaa kaikin tavoin. Ruotsalaisten kanssa tullaan toimeen, mutta heidän reipas elämänmyönteisyytensä ärsyttää suomalaisia väliin mahdottomasti, ja lyöminen on lähellä. Kielitaidoton bussikuski huvittaa mutta toisaalta myös ärsyttää. Ärsytyskynnys on kaikilla todella matalalla, eikä tilannetta suinkaan helpota hillitön ryyppääminen, jolla koetetaan taittaa koti-ikävää, pitkästymistä ja esiintymisjännitystä sekä sitä, että toisten naamat alkavat todella käydä hermoille. Lisäksi ryyppääminen tuntuu kuuluvan rokkareitten imagoon, kuten huumeetkin, joita myös mukana pyörii. Harmi vain, että kaikkien mielenterveys ei kestä tällaista viinamäärää, ei ainakaan Hautamaan.

Äijäporukan huumori on räävitöntä. Mieleen tulee yläastepoikajoukko, joka saa vapaasti läträtä viinaksilla ja touhuta keskenään ilman vanhempien komentoa. Ruotsalaiset haastetaan kansainväliseen viinanjuontikilpailuun ynnä muuta mukavaa. Suurta hupia on myös arvostella paikalla olevia ihmisiä isoon ääneen suomeksi, muut kun eivät suomea ymmärrä eivätkä voi tietää, mitä heistä puhutaan. Yllättävän moni tuntuu kuitenkin Euroopassa suomea osaavan. Eivät kuitenkaan ruotsalaiset kiertuekaverit, joiden homoudesta ynnä muusta ’vitsaillaan’ alituiseen. Lopakka kuvaa myös ällöttävän inhorealistisesti vaikkapa Hautamaan kammottavaa ripulitautia ja sen aiheuttamaa sotkua linja-auton wc:ssä, jossa ei ole pesumahdollisuuksia. Lopputulos episodista on eritepussi perässä ajaneen henkilöauton tuulilasissa…

Suhtautumiseni kuulostaa nyt nuivalta kukkahattutäteilyltä. On vaikea kuvata selkeästi, miltä kirjan lukeminen tuntui. En nauranut kertaakaan ääneen, vaikka hymyilytti kyllä. Toisaalta harvanpa kirjan äärellä ääneen naurankaan, eikä se ole lukemisen tavoite eikä ainakaan mikään hyvän kirjallisuuden mittari. Lopakalla on kuitenkin mainio tilannetaju, ja monessa kohdassa hauskuus syntyy oivaltavasta replikoinnista. Monet humoristiset ja varmasti monia naurattaneet jutut ovat minusta samalla traagisia tai ainakin surullisia. Koko kirjan läpi kulkee suruvoittoisuus niin selvästi, että ei pahemmin naurattanut.

Juuri tässä onkin minusta Lopakan vahvuus: ristiriitojen vankassa käytössä. Huumorin ja räikeän äijäilyn vastapainona on miesten salattu herkkyys. Hautamaa ikävöi vaimoaan niin, että tuntee fyysistä kipua. Ajatukset ovat alinomaa kotona vaimon ja syntymässä olevan lapsen luona. Kiertue alkaa tuntua yhä enemmän virheeltä, mitä pitemmälle se etenee. Alkaa myös muotoutua päätös lopettamisesta. Imbesillin koheltamisen ja ryyppäämisen vastapainona vilahtaa usein vankka ajankohtainen yleistieto ja sivistyneisyys, junttimaisuus kohtaa maailmankansalaisen samassa ihmisessä. Hautamaa pohdiskelee historiaa ja nykypäivää kiertuepaikkakuntien herättämien mielleyhtymien innoittamana.

Meno yltyy kiertueen edetessä hengenvaaralliseksi, kun Hautamaa sairastuu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Yhtenä palasena kuitenkin tullaan lopulta kotiin, tosin ei ihan yhtenä joukkona. Tarina päättyy Oulun lentokentälle ja kenties yhteen kauneimmista lopetuslauseista, mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Kun valittelin, etten mitään ole Lopakan jo lopettaneesta bändistä koskaan kuullutkaan, sain bloggaajaystävältäni linkkivinkin. Levyn aloituskappaleeseen viitataan kirjassakin, siinähän kurjet pellolta nousevat. Oikeastaan tässä ollaan nyt jo levyn hankintaakin harkitsemassa. Parempi kai myöhään kuin ei koskaan? Lopakka on näillä kirjallisilla näytöillään varannut paikan tarkasti seurattavien kirjailijoiden listallani, joten lisää kirjoja odottelen!

Sami Lopakka: Marras

Like 2014. 345 s.

Lainattu kirjastosta. Granta 2 Outo ostettu itselle.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (romaani) ja Afrikkalaistyttöjen seksielämä (novelli)

Kiinnostuin Taiye Selasista syksyllä luettuani Helsingin Sanomista pitkän kirjailijaa käsittelevän artikkelin. Poikkeuksellisen lahjakkaan nuoren naisen esittely jäi mieleen. Jo tuota juttua lukiessani ajattelin, että kirjailijan tausta vaikuttaa aika paljon samantapaiselta kuin vanhemman suosikkikirjailijani Chimamanda Ngozi Adichien. Nigerian ja Ghanan historiat lomittuvat ja liittyvät yhteen, ja kummankin kirjailijan tuotannossa nuo maat ja niiden kansat ovat vahvasti mukana. Mutta niin ovat mukana myös länsimaat, Yhdysvallat ja Eurooppa.

Selasin menestys kirjailijana vaikuttaa satumaiselta. Esikoisromaani myytiin useisiin maihin jo sen käsikirjoitusvaiheessa. Novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä pääsi vuonna 2011 Britannian Grantaan ja syksyllä 2013 Suomen ensimmäiseen Grantaan. Grantan kautta minunkin tuttavuuteni Selasiin pääsi syvenemään, kun luin tuon novellin ennen arviotavakseni saamani romaaniin tarttumista.

Laajahko novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä on taitavasti kirjoitettu. Yhden päivän novelli avaa kokonaisen perheen historian yksitoistavuotiaan tytön Edemin kautta. Ei ihme, että kustantaja pyysi Selasia laajentamaan novellia romaaniksi. Hienoa, että niin ei kuitenkaan tapahtunut. Liika asioiden avaaminen olisi voinut viedä tekstistä sen viehätyksen. Nyt paljon jää lukijan oman päättelyn ja mielikuvituksen varaan. Luin novellin nyt parin kuukauden jälkeen uudelleen, mikä ei ainakaan tehnyt tekstille vahinkoa.

Edem on joutunut eroon äidistään, kun eno on hakenut hänet luokseen Nigeriasta Ghanaan. Rikkaan enon perhe ei vaikuta kovin onnelliselta. Täti on kylmä ja kireä, serkku Comfort opiskelee huippuyliopistoissa ulkomailla mutta keikistelee kotona käydessään bikineissään palvelusväestä piittaamatta tai sitä viekoitellakseen. Tädin eno Mahmood vaikuttaa turhankin kiinnostuneelta pienestä ja äitinsä tavoin kauniista Edemistä.

Talossa valmistellaan hienoja juhlia, joiden illasta novelli alkaa ja päättyy. Päivän aikana Edem sattuu epäsopivasti enon työhuoneeseen ja näkee jotain, joka palauttaa mieleen lähes samantapaisen näyn lapsuudesta, kun hän yllätti äitinsä ja hotellinjohtajan intiimillä hetkellä. Perheen keskinäiset suhteet keikahtavat päivän tapahtumien takia uusiin asentoihin. Miten tapahtumat tekstin loputtua jatkuvat, jää lukijan pääteltäväksi.

Varsin kuvaava on kahteen kertaan tekstissä toistettu lause: ”Afrikkalaisten kotien oudossa arvojärjestyksessä äiditöntä lasta alempana on ainoastaan lapseton äiti.” Yllättävän moni talon väestä näyttää lopulta kuuluvan näihin kahteen alimpaan kastiin.

Mielenkiintoista on sekin, että Selasi käyttää novellissaan harvinaista toisen persoonan kertojaa. Päähenkilö on Edem ja näkökulma on hänen, mutta kerronnan persoona on sinä: ”Siinä sinä olet, yksitoistavuotiaana, yksin työhuoneen pimeässä, kuunvalon viileässä läikässä ikkunan äärellä.” Sinä on siis Edem. En muista lukeneeni aiemmin kuin yhden vastaavaa kerrontatekniikkaa käyttämällä kirjoitetun tekstin, ja se on novelli Chimamanda Ngozi Adichien kokoelmassa Huominen on liian kaukana.

Tartuin siis suurin odotuksin ja innokkaana romaaniin Ghana ikuisesti, joka ilmestyi suomeksi syksyllä. En joutunut hiukkaakaan pettymään. Romaani on kerrassaan upea. Kirjoitin siitä arviossani muun muassa näin:

Ghana ikuisesti alkaa Ghanaan palanneen perheenisän ja erityislaatuisen lahjakkaan kirurgi Kweku Sain kuolemasta. Yllättävä kuolema aamunkoitteessa tapahtuu nopeasti, mutta sen aikana Kweku ehtii palata ajassa taaksepäin moneen otteeseen. Lukija voi ryhtyä keräämään tarinan palasia Kwekun tehdessä lähtöä.

Kweku on tehnyt sen, mistä moni vain haaveilee. Hän on omiin kykyihinsä nojaten lähtenyt savimajasta ja muuttanut perheineen yhdysvaltalaiseen hienostolähiöön. Hinta on ollut kuitenkin kova. Vähintään yhtä lahjakas vaimo on luopunut yliopistostipendistään, ja perheen neljä lahjakasta lasta jäävät isälleen vieraiksi. On keskityttävä suorittamaan menestymistä.

Tieto isän kuolemasta saavuttaa täysin hajalle lyödyn perheen. Aikuiset sisarukset eivät kaikki edes tiedä toistensa asuinmaata saati puhelinnumeroa. Yllätys on monelle myös, että äitikin on muuttanut Ghanaan, jossa hänellä on oma salattu menneisyytensä.

Juurettomuus ja historiattomuus ovat Ghana ikuisesti -teoksen teemoja. Voiko pirstaleiksi lyöty perhe vielä eheytyä? Puhumattomuus ja hylkäämisen traditio kalvavat aikuisia lapsia. Heidän pahan olonsa edessä äiti Fola tuntee raskasta syyllisyyttä ratkaisuista, joita on tehnyt vain lastensa parasta ajatellen.

Selasin tapa käyttää kieltä on omintakeinen. Paikoin kielikuvat ovat runollisen kauniita ja raikkaita. Seuraavassa lauseessa voi kuitenkin olla lyhenteitä tai muita lähinnä asiakirjoittamiseen, kuten raportteihin, liittyviä typografisia keinoja. Suomentaja Marianna Kurtto on tehnyt hienon käännöksen, vaikka aikataulu lienee ollut kireä.

Myös rakenteeltaan romaani on taitavasti sommiteltu. Näkökulmien vaihtelut avaavat tapahtumien kulkua mielenkiintoisesti. Ghana ikuisesti on upea sukupolviromaani afrikkalaisen unelman toteutumisen vaikeudesta mutta myös afrikkalaisuuden perusolemuksesta: ”Lyömätön äly, muttei lainkaan moraalista selkärankaa. Sen vuoksi teillä on lapsisotilaita, raiskauksia. Kuinka voisitte arvostaa toisen miehen tytärtä, tai poikaa, kun ette arvosta edes omianne?”

Nyt vain on odoteltava Selasin seuraavaa teosta. On hauskaa, että kaltaiseni suomeksi lukevatkin pääsevät seuraamaan todella lupaavasti alkanutta kirjailijanuraa kronologisessa järjestyksessä ja lähes samaa tahtia muun maailman kanssa. Odotellessa voi vaikka lukea keväällä ilmestyvää Jhumpa Lahirin uutuutta Tulvaniitty. Lahiri on nimittäin kolmas kirjailija, jonka teemat lyövät hyvin yksiin näiden afrikkalaistaustaisten kirjailijoiden kanssa.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana Must Go)

Otava 2013. Suom. Marianna Kurtto. 400 s.

Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä

Novelli. Suom. Marianna Kurtto. Ilm. Suomen Granta 1:ssä 2013 syksyllä.

Ghana ikuisesti arvostelukappale lehteä varten, Granta 1 ostettu.

Ensimmäinen Suomen Granta on minulla edelleen kesken, mutta aion siitä vielä ainakin muutaman novellin lukea ennen seuraavan ilmestymistä.