Samuel Burr: Täydellinen arvoitus

 

Vuonna 1979 varakas mutta ennen kaikkea älykäs neiti Pippa Allsbrook perustaa Arvuuttajien klubin, johon hän on kutsunut nimekkäimmät sanaristikoiden ja muiden älypelien laatijat ja kehittelijät. Kun klubin toiminta on ehtinyt vakiintua, Pippa ottaa seuraavaan rohkean askeleen ja tekee mullistavan ehdotuksen. Useat klubin jäsenet muuttavat Pippan kanssa Bedfordshireen Creighton Halliin, Pippan sukulaisten aikoinaan omistamaan komeaan taloon.

Vuonna 1991 Pippa löytää Creighton Hallin rappusilta hatturasian, jonka sisällä on äänekkäästi itkevä poikavauva. Pojasta tulee Pippan kasvattilapsi ja koko Arvuuttajien klubin yhteinen silmäterä Clayton Stamper.

Vuonna 2016 Clayton Stamper on murtunut. Rakas Pippa, jota hän on aina pitänyt äitinään, vaikka onkin tiennyt asian oikean laidan, on kuollut. Clayton ei vieläkään tiedä, ketkä olivat hänen biologiset vanhempansa ja miksi he päättivät jättää hänet Arvuuttajien klubin ulkoportaille. Pippa ei koskaan halunnut puhua asiasta, eikä Clayton saanut kunnolla kysytyksi. Käy kuitenkin ilmi, että Pippa on jättänyt Claytonille perinnöksi monimutkaisen arvoitustehtävän, jonka osat ratkaisemalla Clayton saisi tietää totuuden menneisyydestään mutta myös jotain tärkeää tulevaisuudestaan.

Monia kirjoja on tullut aikojen kuluessa kehaistua ihaniksi, välillä vähän turhankin löyhin perustein, mutta tätä brittiläisen Samuel Burrin romaania Täydellinen arvoitus ei voi oikein millään muulla adjektiivilla kuvailla. Se on täydellisen ihana! Ainakin, jos on vähänkin viehtynyt sellaiseen romantisoituun vanhahtavaan brittimenoon, jossa on tunnelmallisia pubeja, ränsistynyttä kartanoromantiikkaa, eksentrisiä älykköjä, hillittyjä romansseja, kissoja, kirjastohuoneita ja paljon teetä ja keksejä sateisina iltoina. Niin, ja asuntoveneitä!

Lisäksi lukija tempaistaan sisään erilaisten arvoitusten, pelien, sanaleikkien ja palapelien kiehtovaan maailmaan. Täydellinen arvoitus on saatavana myös äänikirjana, ja itsekin kuuntelin osia kirjasta, mutta parhaimmillaan tämä on kyllä ihan painettuna, katsokaa vaikka:

 

Tarina etenee kolmessa aikatasossa. Lukija saa tietää, miten Arvuuttajien klubi syntyi, keitä siihen liittyi ja miten toiminta alkoi muotoutua. Samaten päästään selville siitä, millaiseen tilanteeseen hatturasia vauvoineen aikanaan putkahti. Mutta ennen kaikkea seurataan Claytonia, kun hän ratkaisee täydellistä arvoitusta eli omaa alkuperäänsä. Samalla hän tutustuu Lontoossa komeaan Neiliin, joka asuu Little Venicessä upeassa asuntoveneessä muhkean kissansa kanssa. Voisiko Neil mahdollisesti pitää Claytonista?

Jos kaipaa tarinaa, jossa on vain onnellisia loppuja, Täydellinen arvoitus on täydellinen valinta. Romaanissa ei ole yhtään ilkeää tai pahaa ihmistä. Vaikka vastoinkäymisiäkin välillä kohdataan, niistä kuitenkin selvitään, jos ei muuten, niin yhteistyöllä ja yhdessä. Claytonin ratkontaurakkakaan ei lopulta ole niin mahdoton, kuin ensin tuntuu. Pippa on ottanut kaiken huomioon ja ohjailee poikaansa lempeästi vielä rajan toiselta puoleltakin.

Täydelliseen arvoitukseen kannattaa heittäytyä ja antautua sen maailman vietäväksi. Vähäinenkin kyynisyyden hippunen todennäköisesti pilaa koko jutun, ja kokonaisuus alkaa maistua liian imelältä. Mutta ihan täydellinen lohturomaani tämä on!

Samuel Burr: Täydellinen arvoitus (The Fellowship of Puzzlemakers)
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi.
Otava, 2024. 443 s.
Kansi Elina Warsta.
Äänikirjan lukija Anssi Niemi.

 

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

 

Jessica May on tehnyt upean uran Voguen mallina, kun ura katkeaa kuin seinään sen jälkeen, kun valokuvaaja-avopuoliso Emile on myynyt hänen kuvansa kuukautissuojafirman mainokseen. Jumalaisen kaunis ja upeavartaloinen Jess heittää Emilen ulos asunnostaan ja elämästään.

On aika kääntää uusi lehti elämässä ja urassa. Lapsesta saakka valokuvannut ja mallinuran ohessa lehtiartikkeleja kirjoittanut Jess päättää hakeutua Eurooppaan, jonka sotaan Yhdysvallatkin on juuri liittynyt. Voguen julkaisija Condé Nast, päätoimittaja Belinda Bower ja Jessin ystävä journalisti Martha Gellhorn kannustavat nuorta naista uhkarohkealtakin kuulostavan suunnitelman toteuttamisessa.

Jess saa kuitenkin huomata, että sodasta ja miestyövoiman puutteesta huolimatta ennakkoluulot ja suoranainen naisten työskentelyn vastustaminen jylläävät myös lehtialalla. Tunnettuna mallina hänellä on riesanaan vielä sitkeä kevytkenkäisen naisen ja tyhjäpäisen kaunottaren maine. Kovin harvan Jessin kohtaaman miehen mielestä tällä voisi olla sotatantereella mielessään jokin muukin asia kuin sopivan petiseuran etsiminen. Erityisen hankalaksi heittäytyy PR-upseeri Warren Stone, jonka käsissä Jessin ja muiden naistoimittajien työtilaisuudet pitkälti ovat.

Sattuma kuitenkin tupsauttaa Jessin heti kärkeen samaan italialaiseen taisteluhautaan kapteeni Dan Hallworthin kanssa. Dan on poikkeus miesten joukossa, sillä hän on ihan oikeasti mukava sekä kaikin puolin esikuvallisen rehti, korkeamoraalinen ja oikeamielinen. Sen lisäksi tietysti myös armottoman komea. Danin kautta Jess tutustuu pieneen Victorine-tyttöön, joka hänen kauhistuksekseen asuu kenttäsairaalassa ja on Danin johtaman pataljoonan orpo maskotti.

Vuonna 2005 australialainen taidekuriiri D’Arcy Hallworth saa poikkeuksellisen tehtävän. Hänen yhteistyökumppaninsa Australiassa on saanut harvinaislaatuisen oikeuden järjestää ranskalaisen valokuvaajan näyttelyn, ja yksityisyydestään huipputarkka salaperäinen valokuvaaja on edellyttänyt, että nimenomaan juuri D’Arcy matkustaa Ranskaan pakkaamaan kallisarvoiset valokuvat lähetyskuntoon.

D’Arcy saapuu lumoavaan ja satumaiseen ranskalaiseen linnaan, jossa hän tapaa valokuvaajan agentin Josh Vaughnin. Lukija ei ylläty, että Josh on häikäisevän komea ilmestys, johon D’Arcy heti tuntee kummaa vetoa. Pariskunnan suhde ei kuitenkaan etene aivan hänen toivomallaan tavalla. Valokuvaajan henkilöys kutkuttelee D’Arcyn uteliasta mieltä, ja sitten hän tekee yllättävän löydön. Miksi valokuvaajalla on varastossaan hänen äitinsä Victorinen ja Dan Hallworth -nimisen miehen alkuperäinen sodanaikainen valokuva?

Australialainen bestsellerkirjailija Natasha Lester kuljettaa romaanissaan Ranskalainen valokuvaaja näitä kahta aikatasoa vuoron perään. Lukija arvaa hyvin nopeasti (jo takakansitekstin perusteella), että Jessica Mayn ja D’Arcy Hallworthin tarinat liittyvät tiiviisti yhteen, mutta kaikista runsaskätisesti viskellyistä vihjeistä ja ennakoinneista huolimatta matkan varrelle mahtuu monia yllätyskäänteitä. Tosin useimmilta hankaluuksilta olisi vältytty, jos henkilöt olisivat puhuneet toisilleen hieman enemmän, minkä seikan D’Arcykin huomaa loppuselvittelyjen tuoksinassa.

Ranskalainen valokuvaaja on siis romanttista (historiallista) (nais)viihdettä, jolla on kirjallisuuuskentässä huonohko maine. En itsekään kuulu genren ahkerimpiin kuluttajiin, vaan viihdyn enemmän viihdekentän jännitysosastolla. Mutta onhan tällä ehdottomasti puolensa! Kukapa ei nauttisi kauniiden ja menestyvien ihmisten seurasta ja heidän monimutkaisista ihmissuhdekuvioistaan? Itse uppouduin tarinaan niin, että luin kirjan yhdessä (korona-ajan tapahtumattomassa) viikonlopussa.

Lester paneutuu kiitettävällä innolla eroottisiin kohtauksiin, joihin kummankin aikatason sankaritar ennen pitkää oman komistuksensa kanssa päätyy. Suudelmien intensiteettitasoja on useita, ja ylävartalot hyväillään millimetrin tarkkuudella moneen kertaan. Sen sijaan se, mitä tapahtuu vyötärölinjan alapuolella, jätetään joko kokonaan mainitsematta tai siihen viitataan vain hyvin korrektein sanakääntein: ”Lopulta hänen kätensä puristuivat miehen ympärille ja pitelivät kiinni...”

Mutta Ranskalainen valokuva ei ole pelkästään taitavasti genren kaavoja noudattaen kirjoitettu viihderomaani. Sillä lienee syynsä, että suomennoksen ilmestymispäivä on juuri 8.3. eli kansainvälinen naistenpäivä. Romaanin päähenkilöllä Jessica Maylla on historiallisena esikuvanaan malli ja kuvajournalisti Lee Miller. Jessin naisjournalistitoverit Martha Gillhorn, Catherine Coyne, Lee Carson ja Iris Carpentier ovat kaikki todellisia henkilöitä, jotka tekivät työtään toisen maailmansodan aikaan Euroopassa ja kuvasivat ja kirjoittivat aiheista ja tapahtumista, joista Jess Lesterin romaanissa kirjoittaa. He myös kohtasivat saman avoimen ja järjestelmällisen naisvihamielisen työilmapiirin kuin romaanin kuvitteellinen Jess.

Jess järkyttyy, kun käy ilmeiseksi, kuinka järjestelmällisesti raiskaukset kuuluvat sotatoimiin. Vielä järkyttävämpää on, että miehitettyjen alueiden naiset joutuvat lisäksi kokemaan vapauttavan armeijan joukkojen taholta saman alistavan väkivallan kuin vihollisenkin. Miten kirjoittaa omien miesten, palvottujen sotasankarien, alhaisista ja iljettävistä teoista? Miten saada tekstinsä koskaan läpi sensuurista? Onko oikein olla kirjoittamatta?

Jess on myös esikuvansa tavoin mukana, kun yhdysvaltalaisjoukot vapauttavat ensimmäiset keskitysleirit. Lester ei onnistu tai ehkä haluakaan kuvata yhtä antaumuksella sodan julmimpia kasvoja kuin tuntemuksia, joita Danin peukalon hively ristiselällä Jessille aiheuttaa. Keskitysleirin kuvottavat epäinhimillisyydet jäävät lopulta ohuesti näytetyiksi. Ei sitä muuta sekään, että kirjailija toistelee kammottavien kuvien syöpyneen sankarittaren verkkokalvoille niin, ettei runsas viskinjuontikaan pysty niitä sieltä liuottamaan.

Naisjournalistien ja ylipäätään naisten osuus sotaponnisteluissa on todella kiinnostava aihe, josta lukisin mielelläni lisääkin (ja olen toki vuosien varrella lukenutkin). Lester mainitsee jälkisanoissaan koko joukon mielenkiintoisia elämäkertoja ja muistelmia, jotka tosin eivät ole ilmestyneet suomeksi.

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja (The French Photographer)
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi.
Gummerus 2021. 473 s.

Ennakkokappale.

***

Voi tietysti kysyä, miksi kannattaa lukea Ranskalaisen valokuvaajan kaltaista viihdekirjallisuutta, jonka taiteellinen anti jää lopulta ohueksi ja käteen jää vain mukavasti vetävän tarinan parissa hurahtanut talvinen viikonloppu. Se jo itsessään on minusta ihan riittävä syy, mutta yllättäen tämä sattumalta luettavakseni osunut romaani avasikin jonkin todella mielenkiintoisen kurkistusluukun uskomattoman kiehtovaan ja puhuttelevaan tosielämän tarinaan.

Kirjan jälkisanoissa Natasha Lester siis kertoo, että romaanin Jessicalla on ollut historiallinen esikuva, malli ja valokuvaaja Lee Miller. ”Millerin tarina vangitsi minut välittömästi: tämä kuuluisa malli ja Man Rayn rakastajatar kirjoitti ja kuvasi erikoislaatuisia lehtijuttuja Vogueen toisen maailmansodan aikana, mutta sittemmin hänen työnsä vaipui unholaan.---Tiesin kuitenkin, etten voisi kirjoittaa Lee Millerin elämäntarinaa. Hänelle tapahtui kammottavia asioita, joista pahimpia oli joutua seitsenvuotiaana perhetutun raiskaamaksi, minkä seurauksena hän sai tippurin. En ollut varma, olisinko kykenevä kirjoittamaan tuosta tragediasta – miten voisin mitenkään tietää, millainen vaikutus tapahtumalla oli hänen elämäänsä?”

Lesterillä oli idea aivan toisenlaiseen kirjaan, joka sai sitten Ranskalaisen valokuvaajan muodon. Mutta kuka tämä Lee Miller sitten oli? Kun jaoin tämän blogijuttuni Facebookin kirjallisuusryhmissä, sain vinkin, että Yle Areenassa on katsottavissa dokumenttifilmi Lähikuvassa Lee Miller. Katsoin sen, ja vaikutuin, suorastaan lumouduin! Aivan uskomaton tarina! Kaivoin myös YouTubesta muutaman klipin, joissa Millerin ikonisia valokuvia esitellään.

Yritin etsiä Lee Milleristä kertovia kirjoja, mutta kirjastojen tarjonta on ohutta. Millerin poika Antony Penrose on kirjoittanut äitinsä elämäkerran The Lives of Lee Miller, joka on julkaistu vuonna 1988. Yllätyksekseni huomasin, että siitä on piakkoin ilmestymässä pokkariversio, koska tänä keväänä ovat alkamassa elokuvan Lee filmaukset! Elokuva perustuu Penrosen kirjoittamaan elämäkertaan, ja sen pääosassa näyttelee Kate Winslet. Jospa nyt saataisiin myös tuo elämäkerta suomeksi? Ja jospa Millerin valokuvista koottu näyttelykin saataisiin jonnekin lähitienoille katsottavaksi! 

Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja

Vuonna 2002 jäin koukkuun. Kuuluin silloin Suureen Suomalaiseen Kirjakerhoon, jonka yhtenä vuoden kuukaudenkirjana oli amerikkalaisen Diana Gabaldonin bestseller Muukalainen. Muistan todella huonosti, oliko minulla ylipäätään minkäänlaista odotushorisonttia, kun kirjaan tartuin. Muistiinpanot jälkikäteen ovat karut, vain neljä lyhyttä riviä, jotka paljastavat minun kyllä viihtyneen kirjan parissa. Mutta mitään kovin painavaa sanottavaa siitä ei ole siis mieleen jäänyt. Silti sain eilen illalla loppuun sarjan seitsemännen osan, Luiden kaiun. Olen kymmenen vuoden aikana kahlannut 7524 sivua! Välillä pohdin ihan vakavissani, onko tässä mitään järkeä, mutta sitten jatkan ahmimista. Jokin jippo Gabaldonin tekstissä siis täytyy olla.

Gabaldon on koulutukseltaan luonnontieteilijä, mutta hän liittyi internetin keksimisen jälkeen CompuServe-nimiseen kirjoittajaryhmään ja sai ryhmäläisiltä innostunutta palautetta Skotlantiin sijoittuvasta tarinastaan ja kirjoitti sille jatkoa. Muukalainen ilmestyi vuonna 1991 (mikä oli minulle yllätys, sillä luulin, että kirja olisi suomennettu tuoreempana). Nettisivuillaan Gabaldon itse kertoo, että esikoisromaani oli tavallaan vahinko. Hän kirjoitti sen oppiakseen, millaista romaanin kirjoittaminen on ja haluaisiko hän kirjoittaa sellaisia. Tuloksena oli siis bestseller, ja Gabaldon jätti pian entisen ammattinsa ryhtyäkseen kirjailijaksi. Melkoinen tuhkimotarina siis, tai ainakin amerikkalaisen unelman toteutuminen. Kirjoja on nimittäin myyty reippaat 19 miljoonaa kappaletta…

Parhaillaan Gabaldon kirjoittaa sarjan kahdeksatta osaa Written In My Own Heart’s Blood, jonka pitäisi ilmestyä vuoden 2013 alussa. Suomennos valmistunee saman vuoden lopulla tai seuraavan keväällä. Gabaldon antaa myös ymmärtää, että kyseessä on sarjan päätösosa. Tulossa on kuitenkin myös vielä toistaiseksi nimeämätön prequel, eli ”mitä ennen tapahtui” -osa. Sarjaan liittyy myös oma spin offinsa, eli toistaiseksi kolmiosainen lordi Grey -sarja: Lordin yksityisasia, Lordi John ja veitsenterän veljeskunta ja Lordi John ja paholaisen korttipakka. Tätä spin off -sarjaa en ole lukenut. Lordi John Grey on siis Muukalais-sarjan sivuhenkilö.

Olen kirjoihin koukussa myös siinä mielessä, että pakkomielteenäni on hankkia ne kaikki. Niinpä hyllyssäni on lähes 35 senttimetriä tummanruskeita kirjanselkämyksiä G-kirjaimen kohdalla. Gummerus on julkaissut teoksia myös isokokoisina pokkareina. Omat kovakantiset versioni painavatkin useimmat toista kiloa kappaleelta. Ensimmäinen kirjakerhon kautta tullut on todella ohutsivuinen, joten se hieman hoikentaa rivistöä.

Mutta asiaan. Sarjan jujuna on aikamatkustus. Wikipediassa todetaan, että aikamatkailu yhdistetään yleensä tieteiskirjallisuuteen. Gabaldonin sarja ei kuitenkaan mielestäni ole millään lailla scifiä, vaan luokitteluksi sopii parhaiten historiallinen romantiikka, naisviihde, puhdas hömppä. Mausteena on ripaus fantasiaa tuon aikamatkailun muodossa. Juoni on rönsyilyssään vertaansa vailla, eikä mikään kustannustoimittaja tunnu asettavan Gabaldonille minkäänlaisia rajoja, päinvastoin. Hurjia seikkailuja, käsittämättömiä yhteensattumia, ja aina välillä estotonta seksiä. Siinä resepti, noin pääpiirteissään.

Muukalaisen alussa minäkertoja, lähes kolmikymppinen Claire on lomamatkalla Skotlannissa Invernessissä aviomiehensä historioitsija Frank Randallin kanssa vuoden 1945 kesäkuussa. Pari on ollut naimisissa seitsemän vuotta, mutta maailmansodan aikana he ovat tavanneet vain kolmesti. Frank etsii myös omia sukujuuriaan, ja saa selville, että hänen esi-isänsä on ollut Musta-Jaskaksi kutsuttu pahamaineinen kapteeni Jonathan Randall 1740-luvulla. Musta-Jaska on kohdellut kovalla kädellä kapinallisia skotteja. Tässä yhteydessä Claire tapaa ensi kerran Roger MacKenzien, josta myöhemmin tulee hänen vävynsä.

Juhannuksena Claire, joka on jättänyt sairaanhoitajan työnsä ja etsii aikansa kuluksi tietoja lääkekasveista, lähtee keräämään kasveja Craigh na Dunilta, muinaiselta kivikehältä. Kauhukseen hän siirtyy ajassa kaksisataa vuotta taaksepäin ja törmää ensi töikseen Mustaan-Jaskaan. Skottikapinalliset kuitenkin nappaavat hänet, ja hänet vihitään pakolla nuoren James Fraserin kanssa. Vaikka kyseessä on todellinen pakkoavioliitto, James ja Clare rakastuvat toisiinsa intohimoisesti. Seuraa monenlaisia kauheita juonenkäänteitä ja sankaripari on lähes jatkuvasti kuolemanvaarassa. James joutuu mm. Musta-Jaska Randallin vangiksi ja kiduttamaksi. Kirja päättyy onnellisiin hetkiin Ranskassa, johon pariskunta on kirjavien vaiheiden jälkeen päätynyt. James alkaa toipua kokemuksistaan, ja Clare kertoo olevansa raskaana.

Jo ensimmäisessä osassa Clare hyödyntää sairaanhoitajan ammattiaan. Kokemukset sodan ajalta ovat muutenkin eduksi. Ehkä kiehtovinta tässä aloitusosassa olikin, miten 1900-luvun ihminen selviytyy 1700-luvun maailmassa, ja miten Clare pystyy hyödyntämään tietojaan historian kulusta (tiedot ovat aika ylimalkaiset) sekä tieteen edistysaskelista. Muistan, että minua jäi kaivelemaan erityisesti, miksi kirjassa ei kerrottu mitään siitä, miten Frank Randall selviytyi vaimonsa katoamisesta. Siihen sain vastauksen seuraavassa osassa. Myöskään aikamatkan syytä tai tapaa ei tässä osassa muistikuvieni mukaan vielä paljoakaan ehditty pohdiskella.

Sudenkorento alkaa jaksolla, joka sijoittuu vuoteen 1968. Clare on palannut Skotlantiin kauniin punatukkaisen tyttärensä Briannan kanssa (James on pitkä ja komea, punatukkainen skotti, Frank lyhyempi ja tumma). Clare etsii tietoja Cullodenin taistelussa kuolleista. Hautausmaalta löytyy Jonathan Randallin hautakivi, mutta Claren kauhuksi myös Jamien (Jamesin). Clare kertoo Briannalle, että James eikä Frank oli tämän oikea isä. Myös Roger saa kuulla tästä ja Clairen uskomattomasta aikamatkasta. Sitten siirrytään takaisin 1700-luvun Ranskaan, jossa Claire ja James yrittävät estää Kaarle Stuartia nostattamasta kapinaa Skotlannissa. Historian kulun muuttaminen on kuitenkin mahdotonta, ja Cullodenin tuhoisa taistelu lähenee vääjäämättä. Claire on raskaana ja pariskunta tekee ratkaisunsa. Clairen on parasta pyrkiä takaisin 1900-luvulle, turvaan. Toinen osa päättyy 1960-luvun loppuun, jolloin Claire saa selville, että Jamie onkin elossa 1700-luvulla.

Kolmas osa Matkantekijä kertoo Clairen uudesta matkasta 1700-luvulle Jamien luo. Claire ja Roger ovat päätelleet, että tietyillä ihmisillä on kyky siirtyä ajassa kivikehien kautta tiettyinä vuoden hetkinä, kuten juhannuksena. Tällä kertaa Claire on varustautunut paremmin. Nykyajassa hän on opiskellut kirurgiksi, mistä onkin menneisyydessä paljon etua. Claire löytää Jamien, mutta hankaluuksia tuottaa se seikka, että Jamie on avioitunut luultuaan, ettei Claire voisi koskaan palata hänen luokseen. Jamie joutuu lähtemään Amerikkaan Pohjois-Carolinaan, jossa suvulla on maaomaisuutta. Claire seuraa häntä, mutta matkalla sattuu monen moista, mm. hurrikaani iskee.

Syysrummuissa nykyajassa Brianna ja Roger saavat käsiinsä lehtileikkeen, jossa kerrotaan James ja Claire Fraserin kuolleen tulipalossa vuonna 1776. Brianna lähtee kivikehän kautta etsimään vanhempiaan ja estämään katastrofin. Roger, joka myös on sukuaan aikamatkaaja, seuraa häntä. Brianna raiskataan ennen kuin Roger löytää hänet. Perheen yhdistymistä ja erilaisia vaikeuksia siinä käsitellään vielä pitkään. Mielenkiintoisimpia kohtia ovat uudisasutuksen kuvaus. Jamie ja klaanin muut jäsenet rakentavat umpimetsään, erämaahan, lopulta melko kukoistavan tilan. Claire koettaa hoitaa lääkärin tointa alkeellisissa oloissa. Hän esimerkiksi koettaa valmistaa penisilliiniä homehduttamalla leipiä sekä rakentaa kalkkarokäärmeen hampaista injektioruiskun. Intiaaneihin sekä muihin aikamatkustajiinkin törmätään. Tuliristi sekä Lumen ja tuhkan maa eivät kovinkaan paljon vie juonta eteenpäin, vaikka hurjia seikkailuja koetaankin. Sisällissota levottomuuksineen lähestyy ja Frasereitten asema käy vähitellen tukalaksi. James Fraser tuntee olevansa luonnostaan kapinallisten eli amerikkalaisten puolella. Sotiminen kuitenkin kauhistuttaa häntä, sillä hänen avioton poikansa William on brittiupseeri. William uskoo, että hänen isänsä on lordi John Grey.

Koska olen lukenut kirjoja kymmenen vuoden mittaan harvakseltaan, en millään ole tahtonut pysyä kaikissa juonenkoukeroissa mukana. Näihin kirjoihin todellakin olisin toivonut henkilöluetteloita, sukupuita ja karttoja lukemisen avuksi. Niitä ei kuitenkaan ole ollut tarjolla. Kirjailijan nettisivuilla tosin esitellään teokset The Outlandish Companion Vol 1 ja Vol 2, joissa on juuri näitä kaivattuja tietoja. Jälkimmäinen osa on vielä teon alla, mutta ensimmäisessä osassa olisi henkilöluetteloita, horoskooppeja, sukupuita jne., jotka liittyvät sarjan neljään ensimmäiseen osaan.

Kahden vuoden tauko lukemisessa taakkani lähdin kahlaamaan osaa seitsemän, Luiden kaikua. Sen muistin, että edellisessä osassa Brianna, Roger ja lapset Jem ja Mandy lähetettiin kivikehän kautta nykyaikaan, vuoteen 1980. Syynä oli Mandy-tytön synnynnäinen sydänvika, jota ei voitu hoitaa edes Clairen avuilla 1770-luvulla. Clairen ja Jamien koti tuhoutui tulipalossa kirjan lopussa, mutta kukaan ei menehtynyt.

Sisällissota on vihdoin alkamassa, ja Jamie ja Claire päättävät lähteä Skotlantiin, jotta James ei joutuisi sotaan vapausarmeijan joukkoihin. Samalla seurataan mm. Williamin vaiheita Pohjois-Amerikassa brittisotilaana. Nykyajassa Brianna ja Roger ovat asettuneet Jamesin entiselle kotitilalle Lallybrochiin. Roger saa käsiinsä lippaan, jonka sisällä on Clairen ja Jamesin heille kirjoittamia kirjeitä. Niiden avulla Brianna ja Roger voivat seurata menneisyyden tapahtumia. Epärealistisuuden huippu on minusta se, että he eivät lue kirjeitä heti, vaan säästelevät niitä avaamattomina kuukausia! Pariskunnan elämän seuraaminen nykyajassa on kirjan parasta antia. Yllättävä vieras menneisyydestä pistää lisää kierroksia tarinaan. Lopussa tapahtuu tragedia, ja kaikki jää kesken niin nykyajassa kuin menneisyydessäkin.

Sallalta poimin vuosi sitten Kaari Utrion kirjojen yhteydestä termin rouvasporno, joka sopii näihin kirjoihin mainiosti. Kumpikin pariskunta, niin Claire ja James kuin Brianna ja Rogerkin, ovat suorastaan harvinaisen aktiivisia seksin alueella (tai ainakin minä ajattelen niin). Kunnon petipuuhat auttavat aina, onpa sitten millainen murhe tai huoli painamassa. Ikäkään ei haittaa, eikä liiton kesto. Seksi on aina yhtä tajunnanräjäyttävää, ollaanpa sitten juurakoiden päällä havulaavulla tai untuvapatjalla kartanossa. Claire on keski-iässäkin vielä hehkeä ja Jamien mieskunnossa ei ole toivomisen varaa. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä päälle liimatummilta seksikohtaukset alkavat tuntua.

Samoin alkaa tökkiä kielimuoto, jonka kääntäjä Anuirmeli Sallamo-Lavi on valinnut markkeeraamaan ylämaalaisten murteellista englantia. Muistaakseni Salla totesikin jossakin kommentissaan omassa blogissaan, että tämä mää ja sää -kieli hyydytti hänet jo alkumetreillä. Minä olen yrittänyt kestää, ja määt ja säät menevätkin vielä ihan kepoisesti, mutta vanhahtavat ja ylätyyliset konsat ja ollos-muodot alkavat jo olla liikaa. Sitä paitsi ehken on yhdistelmä sanoista ehkä ja en, siis kielteinen muoto! Alkuperäinen teos on todella jaaritteleva, eikä suomennettaessa ole karsittu edes selkeästi tahatonta toistoa. Varaa kyllä olisi ollut. Juonta täysin kuljettamattomia jaksojakin olisi voinut huoleti karsia. Tosin ymmärrän, että kustannussopimuksia tehdessä tämänkaltaisesta lyhentämisestä pitäisi erikseen sopia, eivätkä oikeuksien myyjät välttämättä niihin suostu.

Muukalais-sarjalla on oma keskustelupalsta, joka tosin ei ole ihan hiljattain päivittynyt. Samoin sarjalla on suomenkielinen Facebook-sivu, vaikka hiljaiselta vaikuttaa sekin.

Diana Gabaldon: Muukalainen (Outlander)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, elokuu 2002, 825 sivua

Sudenkorento (Dragonfly in Amber)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, kesäkuu 2004,763 sivua

Matkantekijä  (Voyager)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, tammikuu 2005,928 sivua

Syysrummut  (Drums of Autumn)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, heinäkuu 2005, 1140 sivua

Tuliristi  (The Fiery Cross)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis

Gummerus Kustannus, elokuu 2006, 1320 sivua

Lumen ja tuhkan maa (A Breath of Snow and Ashes)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, elokuu 2007, 1411 sivua

Luiden kaiku (An Echo in the Bone)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Mika Launis
Gummerus Kustannus, elokuu 2010, 1189 sivua


HUOMIO! 9.10.2015 Gummerus tiedottaa Facebook-sivuillaan:

Suuren kysynnän vuoksi tiedotamme, että Diana Gabaldonin kirjoja on saatavana näin:

MATKANTEKIJÄ-SARJA
Muukalainen (löytyy pokkarina)
Sudenkorento (löytyy pokkarina)
Matkantekijä (löytyy pokkarina)
Syysrummut (tulossa pokkarina joulukuussa 2015)
Tuliristi (tulossa pokkarina helmikuussa 2016)
Lumen ja tuhkan maa (toistaiseksi loppuunmyyty)
Luiden kaiku (löytyy kovakantisena)
Sydänverelläni kirjoitettu (löytyy kovakantisena)

Tulivana – Neljä Matkantekijä-kertomusta (löytyy kovakantisena ja pokkarina)

LORDI JOHN -sarjasta on saatavana kovakantisena:
Lordi John ja paholaisen korttipakka
Skottilainen vanki

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

En ihmettele, että monet kirjabloggaajat mainitsevat tämän lohtukirjakseen. Nimensä mukaisesti kirja on lempeä ja pehmeä, vaikka se kertoo kahden hyvin erilaisen naisen elämäntarinat, joihin on mahtunut paljon traagisia ja surullisia tapahtumia.

Linda Olssonin kotisivuilta käy ilmi, että hän on juuri viime viikolla postittanut kolmannen kirjansa käsikirjoitukset kustantajilleen. Lisää luettavaa on siis tiedossa. Olsson on ruotsalainen juristi, joka muutti miehensä työn takia Uuteen-Seelantiin vuonna 1985. Kotirouvana olo alkoi pian turhauttaa, joten hän kiinnostui luovasta kirjoittamisesta. Tuloksena oli Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, joka ilmestyi vuonna 2005. Tie kirjailijaksi ei siis tainnut olla Olssonillekaan helppo, mutta esikoisromaanista tuli nopeasti ”globaali hitti”, kuten suomennoksen kansiliepeessä kerrotaan. Nettisivuilla luetellaan maita, joihin kirjan oikeudet on myyty. Suomea tosin ei mainita. Toinen romaani Sonaatti Miriamille ilmestyi suomeksi viime syksynä, ja monet ovat jo siitäkin tehneet blogikirjoituksia.

Itse kiinnostuin tästä esikoisesta heti sen ilmestyttyä suomeksi, kirjastahan kirjoitettiin ja sitä mainostettiin aika näkyvästi. En kuitenkaan raaskinut sitä pihiyttäni uutena ostaa, ja kirjastostakin se jäi lainaamatta. Tämän talven kirja-alennusmyynnistä sitten nappasin sen lopulta mukaani ja päätin lukea pikimmiten. Sitten kuitenkin onnistuin saamaan kirjan kirjastosta äänikirjana. Lukijana on ihana ja taitava Seela Sella, joka sopii tämän kirjan tunnelmiin hienosti.

Eniten kirjassa viehättää tunnelma. Tapahtumat etenevät verkkaisesti, viipyillen. Nykyhetkessä tapahtuu hyvin vähän. Katse on pääosin käännetty kipeään menneisyyteen. Kaksi naista ystävystyy ja parantaa toinen toisensa ystävyyden ja rakkauden, kuuntelemisen voimalla. Myös maisemalla on merkittävä osansa kirjassa. Ruotsalainen maaseutu peltoineen metsineen ja järvineen sekä jylhät Uuden-Seelannin merenrannat luovat jylhän kauniin taustan kirjalle. Ajatus täydellisestä vetäytymisestä omaan rauhaan on kirjan toinen viehättävä ominaisuus. Veronika ei tunne ketään kylästä eikä lähiseudulta. Hän pitää puhelintaan ladattuna mutta äänettömänä yöpöytänsä laatikossa eikä vastaa saamiinsa viesteihin. Tietokone on vain kirjoittamista ja musiikin kuuntelua varten. Ei nettiä, radiota, televisiota, sanomalehtiä kummallakaan naisella. Vain omat ajatukset ja kirjat sekä satunnaisesti toinen toistensa seura, muistot ja tarinat. Maistuisi kyllä!

Romaanin aika kiertää täyden ympyrän. Tapahtumat alkavat eräänä lopputalven iltana, kun Veronika saapuu vuokraamansa maalaistalon pihaan. Aamulla hän katsoo pellon yli naapuritaloa, joka vaikuttaa autiolta. Veronika asettuu hiljalleen aloilleen. Hänen on tarkoitus kirjoittaa talossa kirja. Alkuun pääseminen on kuitenkin vaikeata. Jossain vaiheessa hän huomaa, että naapuritalo on kuin onkin asuttu. Talossa asuu erakoitunut vanha nainen, Astrid, jota kylässä pidetään omituisena. Hitaasti mutta varmasti naiset tutustuvat toisiinsa ja alkavat vierailla toistensa luona ja tehdä yhteisiä kävelyretkiä. He kertovat toisilleen omat tarinansa, salaisuutensa, joita eivät ole vielä koskaan kertoneet kenellekään toiselle. Olsson jättää onneksi tarinoihin aukkojakin, jotka jäävät askarruttamaan lukijaa. Veronika viettää talossaan lähes koko vuoden, mutta marraskuussa aika on kypsä, kirja on lähes valmis ja hän palaa isänsä luokse. Kirjan lopussa on taas maaliskuu, kun Veronika palaa Astridin talolle.

Naiset ovat monella tavalla toistensa vastakohtia. Astrid on hyvin iäkäs eikä ole yhtä lapsena tehtyä Tukholman-matkaa lukuun ottamatta koskaan poistunut kylästä. Veronika täyttää kesän kuluessa 31 vuotta. Hän on koko ikänsä kiertänyt eri puolilla maailmaa isänsä työn vaatimusten mukaan. Silti he viihtyvät erinomaisesti toistensa seurassa, lohduttavat toisiaan olemassaolollaan.

Olsson kuvailee paitsi maisemia myös naisten syömiä aterioita. Ruualla ja viinillä on kieltämättä ansionsa. Kansikuvassa on kourallinen metsämansikoita, joilla on tarinassa osansa. Muistan lukeneeni ihan hiljattain jostakin, että metsämansikoita ei kannata laittaa esim. mustikoitten joukkoon, jos aikoo tehdä hilloa, sillä ne muuttuvat kuumennettaessa kitkeriksi. Ihan tarua se ei taida olla, sillä myös Wikipedia vahvistaa tämän. Kirjassa kuitenkin Astrid tarjoaa Veronikalle metsämansikoista valmistettua hilloa lettujen kera. Ihmettelin myös, miksi taalainmaalaiset pystyttivät juhannuksena pihoilleen kevätsalkoja ja miksi he peittivät keittiön pöydän öljykankaalla. Kenties nämä asiat ovat juuri niin kuin ovat, vaikka olen luullut, että on juhannussalkoja ja vahakankaita…

Tästä pienestä nipotuksesta huolimatta siis pidin kirjasta kovasti, vaikka ei tämä mikään maailmaa mullistava klassikko varmaan olekaan, miellyttävää viihdettä kylläkin.  Lukujen aluissa olevat runositaatit ja mietteet menivät kuunneltuina hieman hukkaan, mutta onneksi omistan painetun version, josta voin ne tarkistaa.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let me sing gentle songs)

Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi. Alkuteos ilm. v. 2005, suomennos 2009. Gummerus, 344 s. Äänikirjan lukija Seela Sella, 7 CD:tä.