My Fair Lady ja Canth - viikonlopun kulttuuririennot

Marraskuu saatiin onnellisesti selätettyä, ja joulukuu käynnistyi kunnon kulttuuripläjäyksellä. Sattumalta nimittäin kaksi ennakolta sovittua teatterikäyntiä ajoittui peräkkäisille illoille. Alkuun lähdettiin Lohjan teatterin komealla My Fair Lady -musikaalilla. Kaupungin puoliammattilaisteatteri pistää tässä suurponnistuksessa totisesti parastaan!

Mikään yllätys ei ollut, että musiikkipuoli tulisi toimimaan kuin ammattiteatterissa ainakin. Siihen on Lohjalla saanut tottua, ettei katsomossa tarvitse tuntea myötähäpeää, kun näyttelijät ryhtyvät laulamaan. Pääroolissa Eliza Doolittlena säteilee Annina Alanen, jonka meriittilistalla on muun muassa Tangokuningatar-finaalissa laulaminen. 

Pikkuisella parvekkeella soittaa suppea elävä orkesteri tukenaan Länsi-Uudenmaan musiikkiopiston nauhalle soittama musiikki. 

Tomi Tuominen, Annina Alanen ja Joni Pitkonen jännittävät laukkakisoissa.

Yhtään ainakaan heikommaksi ei jää hänen vastanäyttelijänsä Joni Pitkonen professori. Higginsinä. Mukava yllätys oli myös paikallinen vetonaula eli Tomi Tuominen Freddyn roolissa. Sekä laulu että näytteleminen sujuivat tv:stä tutulta toimittajalta aivan mukiinmenevästi.

Teatterin ohjaaja ja johtaja Sari Niinikoski iloitsee vilpittömästi upean harrastajajoukon intoa ja paloa tehdä teatteria, ja syystä, sillä juuri tuo innostus välittyy katsomoon ja saa katsojan heittäytymään romanttisen komedian pauloihin täysin rinnoin. Vähällä eivät ole päässeet teatterin palkallinen osasto eli lavastaja Jyrki Kakko ja puvustaja Kati Heikkinen. Entisen elokuvateatterin tiloissa toimivan teatterin ammattilaisilta vaaditaan kekseliäsyyttä ja taitoa. Kiva idea ovat käännettävät lavasteet, joiden avulla saadaan aikaan nopeat vaihdokset sisä- ja ulkotilojen avulla. Pukuloisto taas on jälleen kerran häikäisevä!

Suosittelen lämpimästi Lohjan teatterin musikaalia. Lisätietoa lipuista, esitysajoista ja muusta tarpeellisesta täältä. 

Roolit:

Eliza - Annina Alanen 

Henry Higgins - Joni Pitkonen

Eversti Pickering - Seppo Lehtelä

Rva Pearce - Sanna Nuutinen

Sisäkkö 1 - Taika Tenhunen

Sisäkkö 2 - Saana-Maaria Tenkanen

Alfred P. Doolittle - Petri Puttonen

Rva Higgins - Merja Hukkanen

Freddy Eynsford-Hill - Tomi Tuominen

Transylvanian kuningatar – Ulla Lehtelä

Zoltan Karpathy – Timo Holma

Lisäksi mukana kuorossa ja tanssijoina:

Hoppe Sinervä, Topi Hintukainen, Iida Koskinen, Timo Taipale, Taika Tenhunen, Saana-Maaria Tenkanen, Nea Grönmark, Mirja Heino, Riikka Kajander.

Jutun kuvat julkaistu teatterin luvalla, paitsi alin lavastekuva, joka on omani.

Lauantaina olikin vuorossa perinteinen teatteriretki ystävien kanssa pääkaupunkiin. Liput Canth-näytelmään oli ostettu jo keväällä. Kaikki neljän naisen seurueen jäsenet ovat innokkaita kotimaisen kirjallisuuden harrastajia ja tietyllä tavalla myös ammattilaisia, joten odotukset olivat korkealla. Minna Canth on klassikoittemme kulmakiviä ja oma suosikkini jo vuosikymmenten ajan sekä henkilönä että kirjailijana. 

Cécile Orblin Minna Canthina.

Käsikirjoittaja Seppo Parkkinen on halunnut paitsi kertoa Minna Canthin poikkeuksellisen elämäntarinan myös näyttää hänen tuotantonsa keskeiset osat. Tavoite on kunnianhimoinen ja lopputulos kärsii liiasta ahtamisesta. Mukana on nimittäin erimittaisia näytteitä noin kymmenestä näytelmästä. Kolmituntinen näytelmä ei millään riitä tähän, ja intensiteetti pääsee paikoin katoamaan.

Pihla Maalismaa Anna Liisana.

Mutta on näytelmällä hetkensä. Vaikuttavimpiin lukeutuu toisen näytöksen Anna Liisan kohtaus, jossa Anna Liisa (Pihla Maalismaa) tunnustaa rikoksensa kihlajaisiin saapuneiden vieraiden edessä. Hetki on riipaiseva tälläkin kertaa ja osoittaa, miksi Canthin tuotanto on klassikon aseman ansainnut. Tekstit puhuttelevat tänäänkin. 

Jussi Lehtonen ja Jukka Puotila
eli näyttelijä Niilo Sala ja teatterinjohtaja tohtori Bergbom.

Koska näytelmäkatkelmat syövät paljon aikaa ja tilaa, jää Minnan elämästä paljon kiinnostavaa kokonaan sivuun tai vain ohuen maininnan varaan. Esimerkiksi Juhani Ahon merkitys sivuutetaan lähes kokonaan, samoin Järnefeltien. Toisaalta suhteet Bergbomin sisaruksiin ja teatteriväkeen, kuten Ida Ahlbergiin (vaikuttava Kristiina Halttu), tulevat mielenkiintoisesti näkyviksi, ja esimerkiksi näyttelijä Niilo Salasta olisi hauska lukea lisääkin. 

Kieltämättä oli melkoisesti etua, että tunsi kohtalaisen hyvin sekä Minna Canthin elämäkerran että hänen tuotantonsakin jo katsomoon istahtaessaan. On vaikea kuvitella, millainen kokemus olisi ollut ilman kontekstien tuntemista. Nyt nautin kovasti esityksen tarjoamista tunnistettavista aineksista, vaikka siis jotain olennaista mielestäni jäi puuttumaankin. Erityisen hämmentyneeksi jätti näytelmän loppu, jossa ensin on ylipitkä venäjänkielinen ote Tshehovin Lokista ja sitten aivan lopuksi näyte vuonna 1911 filmatusta Sylvistä. Kaiken lisäksi näyte ei edes ole alkuperäinen vaan tehty näytelmää varten. Miksi?

Eniten jälkipuinnissamme harmittelimme sitä, että kaikesta huolimatta itse Minnan hahmo jäi katsojalle etäiseksi. Syynä ei ollut Cécile Orblinin työskentely, mutta jostain syystä ohjaaja tai käsikirjoittaja on tehnyt tällaisen valinnan. 


Rooleissa:
Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen

Jutun kuvat Kansallisteatterin media-aineistosta.

Liput kumpaankin esitykseen ostettu itse. 

Kissa kuumalla katolla Turun kaupunginteatterissa

On se…on se vaikeaa – puhuminen.

Tämä Big Daddy Pollittin (Taneli Mäkelä) toteamus kertoo minusta olennaisen Tennessee Williamsin ikiklassikosta Kissa kuumalla katolla. Kuusikymmentä vuotta vanha näytelmäteksti on herätetty oivallisesti eloon Turun kaupunginteatterissa Sini Pesosen ohjauksessa.

Taustalla sirittävät sirkat, vieno teatterisavun luoma hämärä, katossa humisten pyörivä tuuletin. Vaikutelma syvän etelän hikisenraskaasta sametintummasta illasta välittyy loistavasti katsomoon, joka henkeään pidättäen seuraa näyttämön tapahtumia lähes kolme tuntia. Jotkut ystäväni kuvasivat tunnelmaa ahdistavaksi, mutta itse en kokenut niin. Vereslihainen ja raadollinen teksti paikoin jopa nauratti yleisöä, minuakin, mutta mistään riehakkaasta riemusta ei ollut kyse, pikemminkin tunnistamisen ilosta. Tuollaista, juuri tuollaistahan ihmissuhdeviidakossa, jota perheeksi kutsutaan, pahimmillaan on!

Pidin lavastaja Jani Uljaan tavasta toteuttaa plantaasin päärakennuksen olemus näyttämölle. Etualalla on Brickin (Pyry Nikkilä) ja Maggien (Niina Koponen) makuuhuone vuoteineen ja divaaneineen, sivulla parveke. Väliseinät ovat pleksiä, joten huoneen läpi kirjaimellisesti näkee takana olevaan kylpyhuoneeseen ja sen läpi terassille. Läpinäkyvyys ja täydellinen yksityisyyden puute kertovat olennaisen Pollittien perheestä: kaikki tietävät kaiken. Mutta mistään ei puhuta, ainakaan suoraan.

Williams on kirjoittanut näytelmäänsä lähestulkoon kaikki perheen ja suvun keskiset julmuudet. Brick on menettänyt urheilu-uransa ja pelkää siten tuottaneensa pettymyksen isälleen Big Daddylle, jonka lellikki hän on ikänsä ollut. Avioliitto Maggien kanssa on ajautunut umpikujaan Brickin parhaan ystävän Skipperin kuolemaan liittyvien yksityiskohtien takia. Mitkä ne ovat, selviää vähitellen näytelmän aikana. Kaikkia näitä murheitaan Brick koettaa hukuttaa viinaan. Maggie ei aio hellittää Brickistä ja avioliitosta, sillä paluuta köyhyyteen ei siedä ajatellakaan.

Vereslihalla oleva haava on myös Maggien ja Brickin lapsettomuus, josta kuudetta lastaan odottava toinen miniä Mae jaksaa heitä ja kaikkia muitakin muistuttaa. Isoveli Gooper on aina mielestään jäänyt veljensä varjoon, mutta ei aio jäädä toiseksi, kun perintöä aikanaan jaetaan. Itse asiassa sen jakamisen aika saattaa olla nopeastikin, Big Daddy kun on vakavasti sairas. Totuutta vain ei haluta paljastaa syntymäpäiväsankarille ja tämän vaimolle.

Perheenjäsenet siis kohtelevat toisiaan lähinnä julmasti. Kaikkein julmimmaksi heittäytyy Big Daddy kuvitellessaan selviytyneensä syövästä. Hän musertaa vaimonsa (Eila Halonen) täydellisesti repimällä parin nelikymmenvuotisen avioliiton palasiksi. Vaimo on vain välttämätön paha, jota on ollut pakko sietää.

Ei siis mitään kevyttä hyvänmielen teatteria, mutta hyvä niin. Kun sain karistettua mielestäni sinne väkisin tunkevat Paul Newmanin ja Elizabeth Taylorin, nautin täysin siemauksin näytelmän intensiivisestä latauksesta. Pyry Nikkilä on mielestäni oikein oivallinen alkoholisti-Brick, mutta on myönnettävä, että Taneli Mäkelän jalat alta pyyhkäisevään karismaan hänellä on vielä matkaa.

Kissa kuumalla katolla

Teksti: Tennessee Williams
Suomennos: Juha Siltanen
Ohjaus: Sini Pesonen
Lavastus: Jani Uljas, lavastajan assistentti Mari Sipilä-Viitala
Puvustus: Henna-Riikka Taskinen
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Videosuunnittelu: Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu: Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu: Heli Lindholm

Rooleissa: Pyry Nikkilä (Brick), Niina Koponen (Margaret), Taneli Mäkelä (Big Daddy), Eila Halonen (Big Mama), Stefan Karlsson (Gooper), Riitta Salminen (Mae), Ulla Koivuranta (tohtori Baugh), Kimmo Rasila (pastori Tooker). Lisäksi lapsirooleissa vuorottelevat Amelie Chaabouni, Lilli Toivanen, Kasper Kouvonen, Melvin Tavakoli, Sarita Timsina, Vincent Niemi, Maria Salonen ja Helmi Laurinen.

Turun kaupunginteatteri, Logomo

Medialiput. 

Jutun kuvat Turun kaupunginteatteri, Otto-Ville Väätäinen.

Komisario Palmun erehdys Helsingin kaupunginteatterissa

Komisario Palmun erehdys teatterin lavalla on sellainen tapaus, että kaltaiseni Waltari- ja dekkarifani EI voi jättää sitä kokematta. Niinpä koetin onneani, ja sain kuin sainkin pressiliput kahdelle keskiviikkoillan (31.8.) näytökseen! Työpäivän jälkeen siis suuntasimme ystäväni kanssa kohti Helsinkiä ja Arena-näyttämöä, missä Helsingin kaupunginteatteri on evakossa teatterirakennuksen peruskorjauksen ajan.

On tunnustettava, että hieman pelonsekaisin tuntein asetuin tuolilleni täyden katsomon keskivaiheilla. Olisiko tulossa ikimuistoinen ilta vai pettymyspannukakku? Vai jotain siltä väliltä? Helsingin Sanomien arvio viime viikolta antoi ymmärtää, että lähinnä jotain siltä väliltä.

Elokuvatoteutus Mika Waltarin salapoliisiromaanista lienee kuvittanut monen muunkin mieleen pysyvät versiot Komisario Palmun erehdyksen henkilöistä ja miljöistä. Itselleni elokuva on tuttuakin tutumpi, ja väitän osaavani juonen sen perusteella lähes ulkoa. Parhaat kohtaukset ovat suorastaan legendaarisia, kuten Leo Jokelan laulama Silimät tummat Kämpissä ja rouva Alli Rygseckin kuolema, ja niiden näytelmäversioita odotin erityisen jännittyneenä.

Vuorokautta myöhemmin voin hyvillä mielin todeta, että kaltaiseni Komisario Palmun erehdyksen elokuvaversion fanittaja voi vain huokailla tyytyväisenä: Helsingin kaupunginteatterin näytelmäversio tekee hienosti kunniaa elokuvalle mutta ei kuitenkaan noudattele esikuvaansa liian tiukasti. Katsojalle on jätetty mukavasti tilaa tehdä mielessään vertailuja ja kokea oivaltamisen iloa. Jos elokuva jollain vielä jostain syystä on näkemättä, voi sen mainiosti katsoa näytelmän jälkeenkin.

Arena-näyttämö on kieltämättä pieni, mutta se on hyödynnetty tehokkaasti. Etualalle pystytetään milloin poliisilaitoksen työtila, milloin Kämpin kabinetti tai Bruno Rygseckin kylpyhuone. Toinen sivuille sijoitetuista ovista on karmeineen irrotettavaa mallia, ja sen avulla havainnollistetaan useaan otteeseen, miten Brunon kylpyhuoneeseen oikein tultiin ja mentiinkään. Kuuluisa ja ratkaisevan tärkeä sähkönappulakin on ovenpielessä paikoillaan.

Liikuteltavien ja tarvittaessa läpikuultavien sermien takaa paljastuu Bruno Rygseckin kaupunkikartanon sali. Sen takaseinälle on työnnetty Brunon työpöytä lukittavine laatikoineen ja nurkkaan piano. Etualalla on portaikon alla leveä sohva, ja tarjoiluvaunu on käden ulottuvilla sivukulissien suojassa. Näppärästi tällä varustuksella saadaan hyvinkin  riittävästi luotua erilaisia interiöörejä kohtauksille, joissa ratkotaan, kuka murhasi Rygseckin suvun mustanlampaan Brunon.

Joel Rinne säilynee ikuisesti ainoana oikeana komisario Palmuna, mutta on kyllä sanottava, ettei Mikko Kivinen ole roolissa lainkaan hullumpi (ja kannattaa nyt muistaa, että olen ytimiäni myöden varsinaissuomalainen!). Raamikkuutta Kivisellä on roimasti, ja charmiakin riittävästi.

Leo Jokela on heti kakkosena Palmu-elokuvien näyttelijäsuosikkilistallani, ja olinkin iloinen, että Risto Kaskilahti vei hahmoa vahvasti omaan suuntaansa. Kämpin laulukohtauskin on dramatisoitu niin oivallisesti, että katsomo puhkesi spontaaneihin aplodeihin juuri ennen ensimmäisen näytöksen päättävää pysäyttävää uutista rouva Alli Rygseckin kuolemasta.

Pidin myös ohjaajan ratkaisusta korostaa sivuroolien komediallista ulottuvuutta, kuten insinööri Erik Vaaran (Pekka Huotari) ja konstaapeli Virran (Iikka Forss) osalta. 

Suosikkihahmokseni nousi kuitenkin Eero Saarisen mainio hovimestari Veijonen alias Batler, tuo lipevä nöyristelijä. Saarisen Veijonen saa suuremman roolin näytelmässä kuin mitä hahmolla oli elokuvassa. Myös ikisuosikkini Leena Uotila on mainio vanhana neiti Rygseckinä kissanpääsateenvarjoineen. Hauska idea on ollut ujuttaa tekstiin ja Uotilan suuhun erilaisia muunnoksia Palmun sukunimestä: Pulmu, Pulma, Palme ja mitä niitä olikaan.

Teksti siis noudattelee pääosin uskollisesti alkuperäistä tarinaa ja sen elokuvasovitusta, paikoin sopivasti flirttaillen. Kelpo idea on myös käyttää takaumakohtauksia ja pysäytyskuvia. Ne tuovat mukaan vivahduksen sarjakuvamaisesta toteutuksesta. Samaa vaikutelmaa tulee myös osin sähäkästäkin puvustuksesta ja vahvasta maskeerauksesta. Esimerkiksi neiti Vanteen (Vuokko Hovatta) puvut ovat näyttäviä ja korostavat hahmon yritystä olla rohkeampi kuin onkaan.

Mitään ei haitannut, vaikka TO-DEL-LA-KIN muistin murhaajan ja kaikki koukerot etukäteen. Ystävääni taas ei haitannut, vaikka hän ei niitä muistanut. Yhtälailla nautimme kovasti molemmat hauskasta, jännittävästä ja huolella toteutetusta näytelmästä. Toki tekstin äärellä voi pohdiskella syvällisiä rikkauksien degeneroivasta vaikutuksesta, mutta me jätimme ne suosiolla tällä kertaa omaan arvoonsa. 

Lämmin suositus Suomen parhaan dekkarin näytelmäversiolle!

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

Helsingin kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Rooleissa: Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti, Iikka Forss, Pekka Huotari, Vuokko Hovatta, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Antti Peltola, Kalle Pylvänäinen, Eero Saarinen, Aino Seppo, Leena Uotila, Tom Wentzel

Alkuperäissovitus ja ohjaus: Joel Elstelä

Dramaturgia: Raila Leppäkoski

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Puvut: Sari Salmela

Valosuunnittelu: Kari Leppänen

Äänisuunnittelu: Mauri Siirala

Naamiointi ja kampaukset: Henri Karjalainen ja Taina Tervo

Pressiliput.

Jutun kuvat Helsingin kaupunginteatterin sivuilta, Tapio Vanhatalo, Henrik Schütt

Vetää kaikista ovista Sammatin Vaahterateatterissa

Yksi ikisuosikkini kotimaisista kirjailijoista on ehdottomasti Eeva Joenpelto. Olen vuosia sitten jo lukenut suurimman osan hänen tuotannostaan, ja Lohja-sarjasta tein aikoinaan jonkin seminaarityönkin. Elämän rouva, rouva Glad oli pääsykoekirjana, kun muinoin hain opiskelemaan Turun yliopistoon. Kirjoja nököttää rivi hyllyssänikin, ja osa on lainassa ystävillä. Työelämän muutokset ovat sittemmin kuljettaneet minut aivan Lohja-sarjan maisemien ytimeen, Lohjan keskustaan, sinne kalkin ja puun hajuiseen kaupunkiin.

Jos Eeva Joenpelto eläisi, hän täyttäisi tänään 95 vuotta. Syntymäpäivän kunniaksi Tuijata-blogin Tuija järjesti kirjablogeissa teemapäivän, jonka mittaan eri blogeissa on julkaistu juttuja Joenpellon teoksista. Itse lupauduin mukaan kesäteatterijutulla.

Joenpellon syntymäpäivä on luonnollisesti huomioitu hänen kotiseudullaan Lohjalla ja Sammatissa monin tavoin. Paikallinen harrastajateatteri, sammattilainen Vaahterateatteri on juhlan kunniaksi valinnut kesän näytelmäkseen Joenpellon romaanista Vetää kaikista ovista Jaakko Kivistön dramatisoiman tekstin. Esityspaikka jo itsessään on kokemisen arvoinen, sillä Sammatin Sampomäki sijaitsee Paikkarin torpan välittömässä läheisyydessä. Väliajalla voi käydä vilkaisemassa Elias Lönnrotin näköispatsasta, joka hieman absurdisti tönöttää torpan pihaniityn kupeessa.

Puitteet olivat siis kunnossa erinomaista säätä myöten (14.6.). Eikä näytelmä tuottanut pettymystä, päinvastoin. Koko pieni työporukkamme nautti täysin siemauksin illasta, ja me naisihmiset pyyhkäisimme salaa pari kyyneltäkin silmäkulmistamme.

Kivistö on tehnyt hyvää työtä tiivistäessään Joenpellon romaanista olennaisen. Romaani on toki omalla tavallaan aulis kääntymään näytelmäksi, koska siinä on runsaasti nasakkaa joenpeltomaista dialogia, jonka voi ja jota kannattaa hyödyntää sellaisenaan. Tosin tässä on sitten oma lisäkierteensä, koska Joenpelto on kirjoittanut dialoginsa pieteetillä paikallista murretta käyttäen. Harrastajanäyttelijälle haaste voi olla kova, ja siitä ainakin yksi seurueestamme antoikin pari kriittistä kommenttia. Lohjalainen ei sano ’Gröönruus’ vaan reilusti ’Röönruus’.

Muhevinta kieltä ja juurevinta murretta romaanissa ja näytelmässä käyttää Tilta Grönroos, suutarin punaleski ja kauppias Hännisen Salme-vaimon serkku. Tiltan rooliin on saatu mainio Marja Koski, jonka hoikka olemus ja räväkkä ulosanti sopivat kaikin puolin hienosti osaan. Salmen, jota näytelmässä esittää Tuija Latvakangas-Koivisto, ja Tiltan ystävyys on keskeinen näytelmän teema. Sota on heittänyt serkukset vastakkaisille puolille, mutta naisten ystävyys kantaa poliittisten kuohujen yli. Avioliitot, haaveet rakkaudesta ja lapset yhdistävät naisia.

Hännisen kaunis Anja-tytär (Taika Tenhunen) kihlautuu Lauri Julinin (Jyri Saatsi) kanssa. Lauri on Oskari Hännisen (Seppo Lehtelä) toivevävy, sitoohan avioliitto Hänniset tiukasti Julineihin, mikä parantaa Hännisen bisnesnäkymiä. Hänninen saa karvaasti kokea nahoissaan länsiuusmaalaisen sisäänpäinlämpiävyyden: vuosikymmentenkään asuminen paikkakunnalla ei tee muualta tulleesta samanarvoista syntyperäisten kanssa. Kun taustalla vielä on epämääräinen konkurssi, ei luotettavan miehen mainetta voi ansaita millään, ei edes kirkkoväärtinä.

Liian myöhään Anja tajuaa, ettei kunnollinen ja siloinen Lauri sittenkään ole hänelle se oikea. Punavankileiriltä juuri ja juuri hengissä selvinnyt Grönroosin Vieno (Arttu Keisala) sen sijaan tuntuu kummallisen voimakkaasti vetävän ylioppilasneitoa puoleensa. Tätä en muuten parikymppisenä lukijana voinut lainkaan ymmärtää!

Näytelmä siis seuraa uskollisesti romaanin tarinaa, mikä ainakin minusta on pelkästään hyvä asia. Kovin rohkeita poikkeamia tai tulkintoja en olisi toivonutkaan. Perinteinen toteutustapa sopii tähän tekstiin ja ympäristöön oikein hyvin. Vaahterateatterissa ei myöskään ole sorruttu liialliseen kuvittamiseen, kuten toisinaan harrastajateattereissa näkee. Lavastus on toteutettu huolella, ja tarpeistokin on koottu pääosin virheittä. Muutamia anakronistisia yksityiskohtia toki tarkkasilmäinen seurueemme esityksestä poimi.

Pidin kovasti siis Marja Kosken Tiltasta. Samaten minuun vetosi Mikko Jaakkolan esittämä kaupparatsu Matti Reima, ja Inkerin roolissa Mia Hakalakin on oikein luonteva. Seppo Lehtelä kauppias Hännisenä on myös oivallinen.

Sampomäelle suuntaaville vinkiksi, että ihan ensimmäiset penkkirivit eivät ole parhaat paikat, koska näytelmä tapahtuu myös katsomon sivuilla. Kannattaa siis kavuta hieman ylemmäs. Äänentoiston ansiosta kaikki kyllä kuuluu hyvin koko katsomoon. Muut vinkit kesäteatteriin kannattaa kurkata edellisestä jutustani!

***

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista
Dramatisointi Jaakko Kivistö, ohjaus Anna Rimpinen.


Lippu ostettu itse.

Kurkkaa myös juttuni Vetää kaikista ovista -äänikirjasta.

Käytännön vinkit kesäteatterikävijöille

Rakkaat blogiystäväni Katja Jalkanen Lumiomena-blogista ja Aino-Maria Savolainen Amman lukuhetki -blogista julkaisivat keväällä aivan mainion Korot kopisten – Käytännön opas kulttuuriviidakkoon -teoksen. Kirjaa en ole vielä kokonaan lukenut, ja se soveltuukin oikeastaan parhaiten kepeään selailuun ja satunnaisten makupalojen poimintaan. Sen pariin on mukava palata eri yhteyksissä, ja erityisesti takaosan Omat kulttuuriystäväni -osion haluan täyttää yhdessä ystävieni kanssa.

Korot kopisten -kirjassa on kuitenkin paha kulttuuriaukko. Siinä ei nimittäin lainkaan opasteta kesäteatteriyleisöä! Tätä aukkoa lähden nyt urhoollisesti paikkaamaan, alkaahan kesän teatterisesonki pian olla kukkeimmillaan. Innostuksen juttuuni sain, kun kävimme eilen työkaveriporukalla avaamassa kauden Vaahterateatterin esityksessä Sammatin Sampomäen kesäteatterissa. Itse näytelmästä lisää perjantaina, kun kirjablogeissa vietetään Eeva Joenpelto -teemapäivää.

Jos talvikaudet ovat kovin kiireisiä, teattereiden pukeutumiskulttuurit tuntuvat nykyisestä väljyydestään huolimatta ahdistavilta eikä kukkarokaan ole aivan pulleimmasta päästä, kannattaa ehdottomasti panostaa Suomen kesän mainion persoonalliseen kulttuuri-ilmiöön eli kesäteatteriin. Tarjonta on runsas ja monipuolinen, ja jokaiselle takuulla löytyy jotakin.

Olen yli viisitoista vuotta kiertänyt ahkerasti Salon alueen kesäteattereita Salon Seudun Sanomien avustajana. Kesä on ollut toimitukselle hankalaa aikaa, koska oma vakituinen väki pitää lomiaan ja toisaalta alueen yli kymmenen kesäteatteria puskee ensi-iltansa parin viikon sisällä ulos. Avustajallekin on siis ollut kysyntää, ja parhaimpina kesinä olen kesä-heinäkuun vaihteessa käynyt kolmessa ensi-illassa peräkkäisinä päivinä ja muutamana hajapäivänä vielä lisäksi. Sekään ei vielä yleensä ole riittänyt, vaan miehen, lasten (nyt jo aikuisten) ja ystävien kanssa olen käynyt ja käyn edelleen paljon eri kesäteattereissa.

Hanki liput ajoissa!

Jotkut seudun kesäteattereista ovat puoliammattimaisia, kuten Salon teatterin Vuohensaaren kesäteatterissa pyörittämä kesänäytelmä ja Teatteri Provinssin nykyään Mathildedalissa toimiva kesänäyttämö. Osa taas täysin harrastajavoimin tapahtuvaa toimintaa, joka jakautuu vielä useampaan alalajiin. Jotkut esittävät näytelmiä myös talvisin, kun taas toiset panostavat koko vuoden ponnistelut kesäkauteen. Taso vaihtelee myös hurjasti. Lippujen hintahaitari vaikuttaisi tänä kesänä venyvän 15 eurosta noin 25 euroon.

Kesäteatteriinkin haluavan kannattaa olla tarkkana, sillä monet pienet teatterit esittävät näytelmiään vain lyhyen aikaa, ja esimerkiksi Perniön Kirakan kesäteatterin näytökset ovat perinteisesti pyörineet vain yhden viikon ajan. Lippuja kannattaa ainakin pieniin teattereihin varata etukäteen. Ilahduttavan monilla alkaa olla jo nettivaraus tai -ostomahdollisuus.

Tarpeeksi vaatetta!

Pukeutumiskoodi kesäteattereissa on aivan toinen kuin tavallisessa sisäteatterissa. Koska kaikki tapahtuu ulkona, pukeudutaan ennen kaikkea sään mukaan. Tyylikkyydestä tingitään surutta. Kerrospukeutuminen on kovaa valuuttaa. Liikoja kerroksia voi kuoria pois, jos sattuu olemaan odottamattoman lämmintä (mikä on harvinaista!) ja lisäkerroksia pitää olla varuiksi mukana – tarpeeksi.

Hurjimpien kokemuksien joukkoon palelemisen saralta on muistiin jäänyt pari vuotta sitten samaiselta Sampomäeltä, kun päivällä kotoa lähtiessä ensin heitti räntäkuuron ja sitten auringon taas paistaessa lämpötila kohosi vaivoin + 6 asteeseen. Pitkät kalsarit, talvitakki, pipo, hansikkaat ja matkahuopa olivat tarpeen, ja silti oli loppuillasta todella kylmä. Selkään puhaltava pohjoistuuli kruunasi kokemuksen. Mutta näytelmä oli loistava!

Maalaiskesäteatteriin ei kannata lähteä korkokengillä, koska monet katsomot sijaitsevat vaikeakulkuisessa maastossa. Kivet, kannot ja kävyt ovat teatteripoluilla arkipäivää, ja sateisena kesänä lisänä saattaa olla kuraa ja liejuakin.

Suojaudu auringolta!

Kyllä kesäteatterissa on hikoiltukin. Muutamat paikalliset teatterit sijaitsevat sellaisessa paikassa, että hellesäällä yleisö sulaa muovituoleihinsa. Näin on ollut ainakin Perniön Kirakassa ja Somerniemen musiikkiteatterissa. Kummassakin aurinkolasit ja lippalakki ovat aurinkorasvan ohella tärkeitä varusteita ainakin iltapäivänäytöksissä, koska aurinko paistaa näyttämön takaa suoraan katsomoon.

Sadeviitta hakkaa sadetakin

Sade on kesäteatterin vihollinen. Monet pienet teatterit toimivat ilman katsomon ja näyttämön katosta. Siispä varustevalikoimaan kuuluu kunnollinen, hupullinen sadeviitta. Sateenvarjoahan teatteriyleisön seassa ei voi käyttää. Kertakäyttösadeviitta menettelee äärimmäisessä hädässä, mutta kestoversiota suosittelen. Viitta on takkia parempi, koska istuessa polvet pysyvät kuivina ja repunkin saa helman alle suojaan. Yleisö siis voi suojautua sateelta, mutta olenpa nähnyt esityksiä, joissa ukkoskuuro yllättää kesken laulukohtauksen ja näyttelijät jatkavat muina miehinä suut ja silmät sadevettä täynnä!

Hiivatin hyttyset!

Jos ei sada tai tuule (tai molempia), kesäteatteriyleisöä piinaavat itikat, erityisesti hyttyset ja päiväaikaan myös paarmat. Viisas varautuu hyttyskarkotteella, mikäli koko kehoa ei ole peitetty vaatteilla. Siltikin itikat vainoavat erityisesti nilkkoja. Kovin heinikkoisilla kesäteatterialueilla saattaa olla myös punkkeja. Karkotteista kannattaa valita tuoksuton vaihtoehto kanssaihmisten takia, jos sattuu luottamaan sellaisten tehoon.

Eniten hyttysiä on ollut Vaskion Teatteri Puutaivaan esityksissä, joiden ensi-ilta on usein ollut jo kesäkuun puolivälin paikkeilla. Paikkakin on otollisen metsäinen.

Oheispalvelut

Isoissa kaupunkikesäteatterissa oheispalvelut ovat lähes talviteatteritasoa. Maalla on yleensä toisin. Kesäteatterin tunnelmaan kuuluu ehdottomasti kaasugrillissä tirisevä makkara ja pumpputermarista valutettu kahvi. Kylkeen saa tavallisesti kotona leivottua kahvileipää. Antimet nautitaan pystybaarissa koivun juuressa. Alkoholitarjoilua ei yleensä ole.

WC-käynnit kannattaa minimoida, sillä saniteettitilat ovat usein rajalliset ja alkeellisetkin, ja monesti pääsee verestämään puucee-muistojaan. Naulakkomaksua ei ole, koska teatterissa istutaan niissä vaatteissa kuin on paikalle tultu. Hyvin palvelevissa teattereissa tarjotaan yleisölle ilmaiseksi lainattavia istuinalusia, mutta konkareilla on yleensä oma solumuovinen istuinalusta mukanaan. Se lämmittää mukavasti, eikä penkin kosteuskaan haittaa.

Pittoreskit miljööt

Monet maalaiskesäteatterit sijaitsevat persoonallisissa ja kokemisen arvoisissa ympäristöissä. Samalla kun miljöö antaa mahdollisuuksia erilaisiin ratkaisuihin itse esityksessä, se voi tuoda omat haasteensa katsojille.

Mathildedalissa ja Vuohensaaressa ollaan meren tuntumassa vaikkei ihan rannassa. Kauniilla säällä maisemat ovat upeat, mutta kylmänä päivänä mereltä puhaltaa kostea ja kylmä puhuri suoraan katsojien ytimiin. Suomusjärvellä SuoNäppien näyttämön kupeessa on vanha louhoslampi, jossa on soudeltu ja uitu lukuisissa näytelmissä. Perniössä näyttämön takana on kaunis patolampi. 

Seudun sympaattisin teatteri taitaa olla Kiikalan KiPiNät-teatteri, jonka näyttämö sijaitsee vanhassa hiekkakuopassa keskellä metsää. Ensimmäistä kertaa teatteriin matkaavilta vaaditaan lujaa uskoa: siellä se teatteri on, aja vain eteenpäin (ja muutaman talon pihan läpi). Teatterin lisäksi hiekkakuopassa pitää majaa metsästysseurojen ampumarata. Teatterin miljöö on varmasti Suomen rumimpia (ks. kuva alla). Toisaalta kuopan kaltevaan reunaan on saanut rakennettua nousevan katsomon. Mitä siitä, että kuivina kesäpäivinä hiekka pöllyää näyttelijöiden jaloissa iloisesti.

Kiikalan ampumaradan kupeessa on Kiikalan KiPiNät -teatterin näyttämö.
Kuva viime kesältä (2015).
Taustalla näkyy katsomo, etualalla lavasteiden taustaa.

Muistilista:

• etukäteen hankitut liput tai käteistä rahaa lippujen ostoon kassalta
• navigaattoriin tarkistettu teatterin osoite
• käteistä rahaa väliaikatarjoiluun ja käsiohjelmaan
• nenäliinoja
• sadeviitta
• hyttyskarkote
• aurinkolasit ja lippalakki
• aurinkovoidetta
• istuinalusta
• retkihuopa
• riittävästi lämmintä vaatetta, tarvittaessa pipo ja hanskat, eikä toppatakkikaan ole aina liioittelua
• wc-käynti kotona ennen lähtöä
• avoin mieli uusille elämyksille

Näillä eväillä kokemattomampikin selviytyy kesäteatterikokemuksestaan, myös maalaiskesäteatterissa. 

Lisätietoa kesän kesäteatteritarjonnasta.

Mitkä ovat Sinun kesäteatteritärppisi tänä vuonna?


***

Katja Jalkanen & Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten – Käytännön opas kulttuuriviidakkoon
Avain 2016. 168 s. 

Ostettu.

Neljäntienristeys Turun kaupunginteatterissa

Kun itselle tärkeästä kirjasta, lempikirjasta, tehdään näytelmä (tai elokuva), ovat etukäteistunnelmat usein ristiriitaiset. Ensinnäkin on innostunut ja iloinen: muutkin ovat ymmärtäneet kirjan hienouden ja sen mahdollisuudet. On mahtavaa, että teksti muuntuu toiseen taiteenlajiin ja on mielenkiintoista nähdä, millainen siitä on tullut. Miten muut ovat tulkinneet itselle rakasta tekstiä? Lukeminenhan on hyvin intiimiä kaksinoloa tekstin kanssa. Toiseksi on hieman pelokas tai ainakin varuillaan. Mitäköhän on odotettavissa? Onko osattu tai haluttu ottaa tekstistä ne asiat, jotka minua puhuttelivat? Ei kai vain ole tehty mitään kummallista tai outoa? Meneekö lukukokemukseni pilalle?

Kun syksyllä alkoi tihkua tietoa, että Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä on tulossa kantaesitys Turun kaupunginteatteriin, olivat tunteeni juuri yllä kuvatun kaltaiset. Nyt, puolitoista vuorokautta perjantain ensi-illan jälkeen, olo on edelleen hieman kaksijakoinen, mutta voittopuolisesti positiivinen. Näytelmä on vaikuttava ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Heti seuraavana aamuna en pystynyt kirjoittamaan tunnelmiani auki, koska mielen päällä oli ja on edelleenkin niin paljon. Olo oli pakahtunut.

Koska olen kirjoittanut kirjasta mielestäni perusteellisen esittelyn aiemmin, en aio tässä enää kerrata juonta tai tapahtumia sen kummemmin. Tosin vertailen häpeämättä kirjaa ja näytelmää, koska niin tein katsomossa istuessanikin. Mielenkiintoista on sekin, että kirjan lukeneelle (jopa kahdesti) näytelmän tapahtumat aukenivat kohtalaisen helposti, mutta sitä lukemattomalle tuotti hieman vaikeuksia seurata juonta. Seuralaiseni yhteenveto olikin tiukka: synkkää ja sekavaa.

Neljäntienristeys on kirjanakin epäkronologinen ja aukkoinen, ja se jättää paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Näistä piirteistä erityisesti pidän Kinnusen kerronnassa. Näytelmän dramaturgi Paula Salminen on luonnollisesti halunnut säilyttää epäkronologisuuden ja on rakentanut hienosti ajan kerroksellisuuden näyttämölle. Eri aikakaudet ja sukupolvet risteävät ja rinnastuvat kohtauksissa tiheään, ja vaikka taustalla oleva romaani on tuttu, joutuu katsoja keskittymään huolellisesti pysyäkseen mukana. Tämä ei missään nimessä ole moite. En odota enkä haluakaan teatterin olevan (aina) kevyttä ja helppoa.

Surullisuus ja jopa synkkyys ovat tunnelmat, jotka minullekin jäivät näytelmästä päällimmäisiksi. Kirjan olen kokenut toisin. Tarinassa on raskaita tapahtumia ja synkkiä kohtaloita, mutta kaikesta huolimatta kirja ei ole ollut raskas, surullinen saati synkkä lukukokemus. Kirjoitettuna siinä on tiettyä ilmavuutta ja keveyttä ja myös toiveikkuutta siitä, että parempaa kohti kuitenkin ollaan menossa.

Näytelmässä jostain syystä korostuvat synkemmät sävyt. Syynä saattaa olla tummasävyinen yleisvaikutelma lavastuksessa, valaistuksessa, puvustuksessa ja taustalla soivassa äänimaailmassa, mutta eniten ehkä siinä, että kirjasta on haluttu tuoda näyttämölle kaikki ne kohtaukset, joissa elämä pahimmin henkilöitä runtelee. Ilolle on jäänyt liian vähän tilaa.

Yllätyin siitä, kuinka uskollisesti näytelmä seuraa kirjan juonta ja paikoin valitettavasti tyytyy kuvittamaan sen tapahtumia. Rohkeamminkin olisi voinut alkuperäistekstistä irtautua, sillä nyt lopputulos on jollain tavoin tukkoinen, täyteen ahdetun makuinen. Vähemmän olisi kenties voinut olla sittenkin enemmän?

Kuulostanpa nyt nuivalta. Se ei ole tarkoitus, sillä olin ja olen edelleen kokemastani vaikuttunut. Liikutuinkin illan aikana, mikä osaltaan todistaa, että näytelmässä on onnistuttu tavoittamaan tarinan ydintä. Näyttelijäsuoritukset olivat hienoja: Kirsi Tarvainen rohkeana ja omapäisenä Mariana vaikuttava, Riitta Salminen avioliitossaan katkeroituvana Lahjana riipaiseva ja paikoin ilkeänä, kostonhimoisena anoppina kylmäävä, Joonas Saartamo syyllisyyden kanssa painivana Onnina koskettava ja uskottava.

Joonas Saartamo Onnina.
Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.

Jo etukäteen kuhistiin ratkaisusta sijoittaa näyttämö kahden katsomon väliin. Ratkaisu ei liene kovin yleinen, joskaan ei ainutlaatuinenkaan. Varsinaisesta katsomosta katsottuna näyttämön taakse on rakennettu toinen, pienempi (ja kuulemma jalkatiloiltaan ahtaampi) katsomo, joten yleisöt voivat katsoa toisiaan näyttämön yli. Tämä vaikutelma tosin unohtuu nopeasti näytelmän alettua. Ratkaisu vaikutti kyllä toimivalta ja mielenkiintoiselta, mutta meille ei lopulta avautunut, mitä lisäarvoa sillä saatiin. Katsoja voi kuitenkin olla vain yhdellä puolella näyttämöä kerrallaan. Hieman oudoksutti myös se, että tämän ratkaisun vuoksi näyttelijöiden rintamasuunta on pääasiassa sivuille, ei eteen.

Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.

Osa puvuista on myös hämmentävästi toispuoleisia. Esimerkiksi Onnin vihkipuvun takista puuttuu toinen hiha, eli riippuen kummasta katsomosta hänet näkee, hän on paitahihasillaan ja takki päällä. Mitä tällä haluttiin kertoa? Hieman hämmentävää, mutta ei häiritsevää. Pieni hämmennys on toki teatterissa eduksi! Lavastus kurkottaa samanaikaisesti korkealle (ja huojuvat rakennelmat välillä huolestuttivatkin) ja maan alle. Vesi roiskuu ja tuli loimottaa. Pyrotekniikka on vaikuttavaa, ja sitä olen Turussa nähnyt aiemminkin. Erityisesti ensimmäisen näytöksen päätteeksi tapahtuva kylän polttaminen on visualisoitu vavahduttavasti. Tässä kohtaa kyllä kaipasin esirippua, sillä teho latistuu, kun katsomovalot sytytetään ja yleisö ryntää lämpiöön.

Kokonaisuutena Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeyksestä voi huoleti sanoa, että se on kunnianhimoisesti toteutettu näytelmä, joka puhuttelee ja koskettaa syvältä. Toteutukseen on panostettu tinkimättä ja siihen on paneuduttu kaikin puolin huolella. Lopputulos on komeaa teatteria.

Olisi enemmän kuin mielenkiintoista päästä katsomaan Kotkan kaupunginteatterin versio Neljäntienristeyksestä. Kotkassa näytelmän ensi-ilta on lauantaina 6.2.2016. Kuvista päätellen tulkinta on hieman toisenlainen.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Turun kaupunginteatteri, ensi-ilta 29.1.2016.

Dramatisointi Paula Salminen, ohjaus Susanna Airaksinen, lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, äänisuunnittelu ja sävellys Johanna Puuperä, valosuunnittelu Tero Aalto, naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa: Joonas Saartamo, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Mika Kujala, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila.

Lasten rooleissa vuorottelevat Aamu Ahola, Ella Cancara, Sofia Cancara, Kelly Draffan, Elmeri Karlsson, Toivo Kouki, Lilian Salmi

Medialiput.

Ensi-illassa olivat myös Kirjallisia-blogin Taina ja Tomi. Kannattaa käydä lukemassa Tomin hieman erilainen juttu teatterikokemuksesta. Pilkkuun asti -blogin Isa ei säästele ylisanoja: "Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeys-esitys tekee kunniaa Kinnusen kirjalle, ja toimii myös hienosti itsenäisenä taideteoksena. Matka on ollut työryhmälle pitkä ja epäilemättä mutkainen, mutta lopputulos on upea. Jo tässä vaiheessa vuotta voidaankin varmuudella puhua yhdestä teatterivuoden 2016 merkkitapauksista."

Odotan kovasti jo Tommi Kinnusen seuraavaa kirjaa Lopotti, joka julkaistaan ihan lähiaikoina. Näytelmän avulla oli hienoa päästä kertaamaan Neljäntienristeyksen tapahtumia, sillä kirjat liittyvät käsittääkseni toisiinsa.

Luonnon laki Helsingin kaupunginteatterissa

Luonnon laki.
Kuva HKT.

On aloitettava tunnustuksella. Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki (Siltala, 2013) on edelleen hyllyssäni lukemattomana. En siis voi tehdä omakohtaisia vertailuja kirjan ja siihen pohjautuvan näytelmän välillä. Jouduin tai sain, miten vain, heittäytymään näytelmän vietäväksi ilman kummoisiakaan ennakkotietoja, -odotuksia tai -luuloja. On oikeasti vaikea sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Kirjan kannalta huono sikäli, että se ei ainakaan noussut loputtomalla luettavien kirjojen listallani kovin korkealle. Mutta näytelmän kannalta tämä ehkä oli hyvä järjestys. Toisaalta, väliäkö sillä. Teokset ovat lopulta itsenäisiä ja niiden tulisi pärjätä omillaan, kummankin.

Maalämpöyrittäjä Rautala joutuu pahaan kolariin ja loukkaantuu vakavasti. Urakalla veroja kiertänyt mies joutuu leikkauspöydälle kokoon kursittavaksi. Alkaa hidas toipuminen, jonka kuluessa mies käy läpi monenkirjavan tunneskaalan: nöyrä kiitollisuus, katumus, avuttomuus, nöyryytys, tuskastuminen, raivo, hämmennys ja ihmetys ja monia muita. Kuoleman edessä ollaan tasa-arvoisia, ja sairaalassa hoidetaan kaikkia. Niitäkin, jotka ovat laistaneet oman osuutensa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidossa. Hoitopäivä maksaa 1600 euroa yhteiskunnalle ja 60 euroa potilaalle.

Sairaalan kuntoutusosastolla kuluvien viikkojen aikana Rautala tutustuu huonetoveriinsa maahanmuuttaja Baduun, jota käy outo huppumies etsimässä. Tutuiksi tulevat myös osaston hoitajat ja fysioterapeutit sekä muut jumpparit. Kuviolla on myös kääntöpuolensa. Sairaalan putket vuotavat kuin seula ja budjettia leikataan alituiseen. Hoitohenkilökunta työskentelee äärirajoilla koettaessaan täyttää yhä mahdottomammiksi muuttuvia vaatimuksia. Potilaat kaipaavat eniten hoitajien aikaa, mutta juuri sitä he pystyvät yhä vähemmän antamaan. Koska pinna katkeaa, ja mitä silloin tapahtuu? Kuka kantaa vastuun?

Rautalaa käy katsomassa viimeisillään raskaana oleva tytär, mutta isän ja tyttären yhteiskunnalliset näkemykset eroavat niin jyrkästi, että välit tulehtuvat jo ensimmäisestä sanasta. Lisänäkökulmaa tuodaan vielä väläyksistä Rautalan vanhemmista. Äiti on päätoimisesti sairas aivoverenvuodon seurausten takia ja isä päätoiminen omaishoitaja.

Marjut Toivanen ja Matti Rasila.
Kuva HKT,

Näytelmä ainakin siis pärjää itsenäisenä teoksena mainiosti. Helsingin kaupunginteatterin Luonnon lain kantaesityksen perusteella näin ainakin uskaltaa sanoa. Olin ensi-illassa pitkään hoitoalan töitä tehneen ystäväni kanssa, ja pidimme molemmat näkemästämme. Esimerkiksi alun auto-onnettomuuskohtaus on toteutettu Pengerkadun näyttämön karut olosuhteet huomioon ottaen todella vaikuttavasti, ja jälkeenpäin totesimme molemmat, että vaikutelma oli pelottava ja ahdistava realistisuudessaan.

Kari Hotakainen joutui itse pari vuotta sitten vakavaan auto-onnettomuuteen, joten on syytä olettaa, että ainakin osa sairaalaelämän terävistä huomioista on tehty autenttisissa oloissa. Muuten omaelämäkerrallisuudella ei ole merkitystä. Rautala voisi olla kuka tahansa, samoin muut näytelmän henkilöt. Karuja huomioita yhteiskuntamme tilasta on istutettu myös etäännyttävien Leikkaajan ja Kuoleman suihin. Hotakaismaiseen tapaan repliikit on hiottu teräviksi ja mukana on viiltävää huumoria, mutta komediasta ollaan kaukana.

Koska en ole kirjaa ehtinyt itse lukea, hyödynnän häpeämättä Sallan kirjoitusta. Sallan mielestä romaanin tekee hajanaiseksi lukuisten näkökulmahenkilöiden käyttö. Tämä on näytelmätekstinkin ongelma, vaikka siinä selvästi on pyritty selkeyttämään ja eheyttämään tarinaa. Kirjassa Badu on käsittääkseni Rautalan kehitysmaakummilapsi, joka on kasvanut aikuiseksi ja tullut Suomeen. Näytelmässä tällaista sidettä henkilöiden välillä ei ole, vaan miehet tutustuvat sattumalta sairaalassa. Mutta siitä huolimatta näytelmäkin lähtee rönsyämään vähän turhan moneen suuntaan erityisesti väliajan jälkeen. Sopivia lopetuskohtia tuntui olevan useita, mutta aina vain tarina jatkui.

Salla toteaa, ettei kirjassa ei synny kunnollista draamaan kaarta, ja valitettavasti tämäkin ongelma ainakin jossain määrin on siirtynyt myös näytelmään. Alku on dramaattinen ja shokeeraavakin, ja muutamia muitakin huippukohtia matkan varrelle on sijoitettu, kuten Lauran käynti sairaalan johtajan luona sen jälkeen, kun kontrolli on hoitotilanteessa totaalisesti pettänyt.

Näistä ongelmista huolimatta Luonnon laki on vaikuttava ja ajatteluttava teatterielämys. Lähes kolmituntisen tiheätunnelmaisen illan jälkeen olo oli miltei huumaantunut. Ystäväni totesi, että Sipilän ja kumppaneiden kannattaisi käydä näytelmä katsomassa, ja tästä on enemmän kuin helppo olla samaa mieltä.

Pertti Sveholm.
Kuva HKT,

Pertti Sveholm tekee upean roolisuorituksen Rautalana (iso sydän tähän!). Näyttelijä voi tosiaan olla karismaattinen ja vakuuttava, vaikkei kiiltokuvamaisella tavalla komea olisikaan. Sveholmin Rautala on samaan aikaan sympaattinen ja ärsyttävä juuri oikealla tavalla. Pidimme myös Matti Leinosta, joka on kaksoisroolissa Baduna ja Kuolemana. Naisista riipaisevan hyvä on Ursula Salo Lauran osassa ja Sanna-June Hyden Nadja on hykerryttävästi karrikoitu.

Ursula Salo ja Leena Rapola (taustalla).
Kuva HKT.

Viimeksi Pengerkadulla roiskuteltiin piha-altaan vettä Mestarissa, nyt vesi roiskui putkistosta useaan otteeseen. Miten mahtaa käydä? Onko Pengerkadulla kohta hometeatteri? 

Pertti Sveholm ja Sanna-June Hyde.
Kuva HKT.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys, Pengerkatu 11. Ensi-ilta 26.1.2016.

Rooleissa Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Ursula Salo, Marjut Toivanen.

Dramatisointi Sami Keski-Vähälä 

Ohjaus Milko Lehto 

Lavastus Janne Siltavuori 

Puvut Riitta Röpelinen 

Koreografia Sari Haapamäki

Valosuunnittelu Mika Ijäs 

Äänisuunnittelu Maura Korhonen 

Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Medialiput.

Ensi-illassa oli myös Pilkkuun asti -blogin Isa.