”Vaimoni, jonka kanssa olin ollut naimisissa yli neljäkymmentäviisi vuotta, ampui itsensä eilen iltapäivällä.”
Richard Masonin Meren huoneissa on maannut luettavien pinossani varmaan jo vuoden. Pokkari on äitini omaisuutta. Sain sen luettavaksi lämpimien suositusten kera, mutta lukeminen on vain jäänyt. Osittain syynä ovat kirjan kannet ja nimi. Jotenkin olin luonut niistä itselleni kuvan, että kirjassa kerrotaan jotain purjehdukseen liittyvää ja historiaan sijoittuvaa tarinaa. Enpä olisi voinut olla enempää väärässä.
Odotushorisontissani ei siis ollut kovin suuria toiveita, mutta sen verran lujasti luotan äidin suosituksiin, että ostin jo viime talvena Masonilta toisenkin kirjan pokkariversiona, kun halvalla sai. Muistojen huoneet odottelee edelleen hyllyssä vuoroaan. Miksiköhän suomennosten nimissä on jämähdetty huoneisiin? Meren huoneet on englanniksi ilmestynyt nimellä The Drowning People.
Masonista minulla ei ollut sen enempää tietoa, kuin että mies on kyseessä ja todennäköisesti britti. Jos olisin tutkinut esimerkiksi Wikipediaan hieman tarkemmin jo ennen lukemista, olisin ehkä suhtautunut kirjan ilmiselviin puutteisiin hieman ymmärtäväisemmin. Yllätys oli, että Mason on niin nuori, syntynyt vuonna 1977, ja Meren huoneissa, joka on Masonin esikoisromaani, ilmestyi vuonna 1999. Gummeruksen sivuilla kerrotaan, että Masonin perhe on hyvin kirjarakas. Mason päätti 18-vuotiaana Oxfordin opiskelijana kirjoittaa romaanin. Sanoista tekoihin. Esikoiskirjasta tuli maailmanmenestys.
Menestyksen kyllä ymmärtää. Meren huoneissa on viihdyttävästi kirjoitettu, jännittävä ja romanttinen tarina, jossa kauniit nuoret menestyvät, rakastavat ja tuhoutuvat. Tapahtumat liikkuvat Lontoon seurapiireissä, romanttisen pelottavassa Setonin linnassa Englannin rannikolla, Prahassa ja Ranskan maaseudulla.
Kirja alkaa tuonne ylälaitaan lainaamallani hyvin tehokkaalla lauseella. Hieman alempana kirjan ensimmäisellä sivulla valaistaan asiaa lisää: ”Minä hänet tapoin.” Tästä sitten kirjan minäkertoja, seitsemänkymppinen Setonin linnanherra James Farrell, alkaa kertoa tapahtumia alusta alkaen. Ideana on jonkinlainen tunnustuspuheenvuoro, jonka kuulijana on lukija. Farrell haluaa saada lukijan ymmärtämään, miksi hän on ampunut vaimonsa ja miksi hän aikoo antaa poliisin ja oikeudenkin uskoa, että kyseessä oli onnettomuus tai oikeammin itsemurha.
Palataan siis James Farrellin nuoruuteen, aikaan, jolloin hän parikymppisenä oli vastoin vanhempiensa tahtoa päättänyt keskeyttää yliopisto-opintonsa ja ryhtyä vakavissaan opiskelemaan ammattiviulistiksi. Paikka huippukoulussa on varmistumassa, mutta vanhempien mielestä ratkaisu on edelleen edesvastuuton. Erään riidan jälkeen James hölkkää yksin Hyde Parkissa varhain aamulla, kun hän tapaa kauniin ja surullisen Ellan. James rakastuu. Pian kohtalo heittää Ellan taas hänen eteensä, mutta Ella onkin kihlautumassa toisen kanssa. Ella kertoo kuitenkin Jamesille sukunsa kirouksesta. Suvulle kuuluu upea aateliskartano, Setonin linna Etelä-Englannissa. Isoisän onnistunut naimakauppa on aikoinaan pelastanut linnan perikadolta, mutta isoäiti on kuitenkin päätynyt dramaattiseen itsemurhaan. Monimutkaisten ja traagisten vaiheiden jälkeen ollaan tilanteessa, jossa Ella on linnan perijätär, vaikka hänen serkkunsa Sarah on saanut kasvatuksen, joka tehtävään vaaditaan.
Jamesin kohtaloon liittyy myös ystävyys pianisti Ericiin. Ystävykset matkustavat pariksi kuukaudeksi Prahaan opiskelemaan ja huolehtimaan Ericin sukulaistädin, kuuluisan taidemaalarin jäämistön myynnistä. Aika Prahassa on kuvattu kirjassa taianomaiseksi unelmaksi. Ellan, Ericin ja Jamesin kohtalot alkavat kuitenkin kietoutua yhä tuhoisammaksi kimpuksi.
Kirjassa on siis mielenkiintoinen ja viihdyttävä juoni. Sen kuitenkin osittain pilaa se, että tarinaansa vuodattava vanha James ei malta olla jatkuvasti tiputtelematta ilmiselviä vinkkejä tulevasta. Aika monet dramaattiset käänteet on lapsellisen helppoa arvata jo kauan etukäteen, jolloin tuskastuu hitaisiin henkilöihin, jotka tarpovat kohti päämääräänsä kuin syvässä lumihangessa. Tätä juuri pidän kokemattoman kirjailijan puutteena. Taitavampi, ammattitaitoisempi kirjoittaja olisi osannut hillitä paremmin vihjailunhalunsa. Kaikki juonenkäänteet eivät kestä kovin kriittistä tarkastelua realistisuuden suhteen.
Erikoinen ratkaisu on myös tapahtuma-ajan valinta. Kirjan nykyhetki, jossa vanha James Farrell kertoo tarinaansa, sijoittuu 2040-luvulle. Henkilöiden nuoruus, jossa kaikki olennainen tapahtuu, sijoittuu siis 1990-luvun alkupuolelle ja puoliväliin.
Jos siis kaipaa kevyttä viihdykettä vaikkapa lomalle, lentokoneeseen tai junamatkan ratoksi, Meren huoneissa on oikein hyvä valinta. Ainakin minulla tämä toimi erinomaisesti tässä tehtävässä. Jos odottaa jotakin korkeakirjallisempaa, todennäköisesti pettyy.
Richard Mason: Meren huoneissa (The Drowning People)
Suom. Mika Tiirinen. Gummerus.
