Matti Laine: Pelon liekit

Kun viimeksi erosimme Elias Vitikan kanssa, tunnelmat olivat surumieliset. Olin vähän itkenytkin. Ei ollut lainkaan sanottu, että tapaisimme enää koskaan. Elias oli muuttanut perheensä kanssa Tallinnaan, luovuttanut Suomen puolen bisneksensä nuorille alaisilleen ja ryhtynyt koti-isäksi. Alamaailman luksusvenekauppaa pyörittävän bisnespomon ura näytti olevan ainakin pitkällä tauolla, jos ei lopullisesti telakalla.

Ilokseni tapasin Eliaksen ja kumppanit kuitenkin jälleen työn parista Matti Laineen viidennessä Elias Vitikka -dekkarissa Pelon liekit. Koti-isävaihe on jäänyt lopulta lyhyehköksi, mutta jakso on ollut välttämätön, jotta Elias on pystynyt edes jotenkuten toipumaan kokemastaan raskaasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

Palatessaan taas aktiivitehtäviin Elias huomaa, että bisnekset ovat hänen poissa ollessaan liukuneet huolestuttavan kehnoon kuntoon. Kaiken lisäksi ruotsalaiset liikekumppanit alkavat periä kohtuutonta velkasummaa, joka upottaisi Eliaksen yritystoiminnan kerralla. On käärittävä hihat ja ratkottava ongelmat. Nopeasti Eliaksella ja kumppaneilla onkin hiottuna melkoinen keikka, joka onnistuessaan pyyhkäisisi kaikki taloushuolet ainakin hetkeksi sivuun.

Mutta juuri kun viritetty ansa on laukeamassa Taalintehtaan tienoilla, pyyhältävät rajavartioston partioveneet paikalle. Onko joku Eliaksen lähipiiristä vuotanut suunnitelman virkavallalle? Kuka ja miksi? Vai liittyikö rajavartiolaitoksen aktiivisuus sittenkin Helsingissä sattuneeseen palopommi-iskuun, jossa vaarassa oli myös tunnettu populistinen kansanedustaja?

Jotta huolet eivät loppuisi, käy ilmi, että Eliaksen entinen jääkiekkojoukkuekaveri ja lempinimensä mukainen vaarallinen alamaailman toimija Hullu-Rami Seiro on siirretty avovankilaan. Kaksikon kohtaaminen ei ole Eliakselle mikään ilo, mutta Hullu-Ramilla on Eliakselle melkoisen yllättäviä uutisia sekä pyyntö. Hullu-Rami haluaa palkata Eliaksen etsimään hänen toimittajatyttärensä, joka on kummallisesti kadonnut maisemista.

Rikosromaanigenren konventioiden mukaisesti lopulta kaikki irrallisiltakin tuntuvat juonet kietoutuvat yhteen siistiksi nipuksi. Sitä ennen Elias joutuu kuitenkin sukeltamaan hyvinkin syviin vesiin ja luotaamaan elämänsä perustuksia monessa mielessä, eikä hengenlähtökään ole kaukana. Kehen Elias voi lopulta tiukan paikan tullen luottaa?

Hullu-Ramin kadonneen toimittajatyttären tapaus näyttää linkittyvän pommi-iskun kohteeksi joutuneeseen kansanedustajaan ja tämän puuhiin. Poliitikko on maalittanut toimittajan, ja puolueen rakkikoirat ovat käyneet raa’asti uhrin kimppuun. Onko joku mennyt liian pitkälle? Laine kirjoittaa siis mitä ajankohtaisimmasta yhteiskunnallisesta aiheesta.

Kun loppurähinät vielä rymistellään Lohjansaaressa, onkin oivallinen paketti koossa. Olen jo useamman aiemman Elias Vitikka -dekkarin äärellä huokaillut, että Matti Laine on ehdotonta kotimaista dekkaristikermaamme. Miehen monipuolinen lahjakkuus ei rajoitu suinkaan tähän, mistä on erinomaisena esimerkkinä juuri Yle Areenassa julkaistu kansainvälinen rikosdraamasarja Paratiisi, jonka pääkäsikirjoittaja Laine on.

Kaksi jaksoa Paratiisin kahdeksasta jaksosta nyt katsoneena tykkään kyllä. Vähän riskillä sarjan ensimmäinen jakso käynnistyy hieman liiankin suomalaisittain eli synkistelevän vähäpuheisesti ja hitaasti. Mutta kun Riitta Havukaisen esittämä Oulun rikospoliisin vanhempi tutkija Hilkka Mäntymäki on saatu Fuengirolaan, alkaa juttu käynnistyä ja toinen osa on jo oikein hyvä. Loput jaksot tulee varmasti katsottua kohtuullisen pikaisesti.

Mutta entä Elias Vitikka? Vieläkö me tapaamme? Toivottavasti.

Matti Laine: Pelon liekit
Bazar 2020.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 8 h 39 min.

Storytelin mediakuunteluoikeus.
Elias Vitikka -sarja:

Pahojen miesten seura
Merkitty mies
Pahuuden hinta
Tappajan vaisto
Pelon liekit

J. M. Ilves: Sorjonen. Nukkekoti

Tätä kirjoittaessani (16.10.2016) TV1 on jo toista kuukautta kiihtyvällä tahdilla mainostanut syksyn suurta kotimaista dekkarisarjahittiään Sorjonen. Se alkaa tänään. Kuin pisteeksi i:n päälle postilaatikossani oli kaksi päivää sitten uunituore kirja, jonka kannessa komeilee suurella Sorjonen.  Kirjoittajasta eli J. M. Ilveksestä kerrotaan takaliepeessä, että kyseessä on kahden nimettömänä pysyttelevän ammattikirjoittajan yhteinen kirjailijanimi. Teoksen nimikin on hieman hankala: Sorjonen Nukkekoti. Miksei Sorjonen ja Nukkekoti tai pelkkä Nukkekoti tai Sorjonen tai Lappeenrannan Nukkemestari? Tulossa on siis myös kirjasarja, mutta kai sen olisi voinut jotenkin sulavammin kertoa nimessä tai kannessa.

Vaikka kansikuvassa onkin jonkun minulle tuntemattoman miehen kuva, on voimallinen tv-mainonta saanut aikaan sen, että lukiessani päässäni puhui ja seikkaili Ville Virtanen Kari Sorjosena.

Sarjan päähenkilö on siis KRP:n huippututkijaksi takakannessa esiteltävä Sorjonen, nelikymppinen mies, jolla on erityistaitoja mutta myös erityispuutteita. Sorjosella on poikkeuksellinen, valokuvan tarkka muisti, jota hän on vielä kehittänyt erilaisilla muistitekniikoilla. Myös keskittymiskyky on erityisen hyvä, joskin paikoin hallitsemattomalta tuntuva. Näiden vahvuuksien vastapainoksi Sorjoselta tuntuvat puuttuvan sosiaaliset taidot lähes kokonaan. Tunnekylmä hän ei ole, mutta tunteet eivät aina näy mitenkään miehen käytöksessä. Tästä seuraa hankaluuksia niin työssä kuin kotonakin.

Ammatin kannalta hankalaa on, että vuosien poliisityö on aiheuttanut Sorjoselle allergian väkivallan uhrien näkemiselle. Ruumiiden haju ja ulkonäkö saa kokeneessa poliisissa aikaan paniikkikohtauksen oireita, joiden peittely työtovereilta on hankalaa. Uhkaava työuupumus ja perheen tilanne muutenkin ovat ajaneet Sorjoset uuteen asetelmaan: kolmihenkinen perhe muuttaa Helsingistä Lappeenrantaan.

Ulkoministeriössä uraa tehnyt vaimo toipuu aivokasvainleikkauksesta ja tytär aloittaa lukion Lappeenrannassa. Sorjonen itse on nimitetty upouuteen EU:n hankkeeseen eli vakavien rikosten yksikköön vetämään pientä kolmihenkistä tutkijaryhmää. Pomona hänellä itsellään on kokenut virkanainen. Hyvien ihmisten kaupungiksi itseään reteästi mainostava Lappeenranta on Sorjosen odotuksissa paratiisin kaltainen, mutta valitettavasti totuus on toinen.

Heti parina ensimmäisenä päivänä Lappeenrannassa Sorjosen uusi tutkintaryhmä saa kaksi tehtävää. Ensimmäinen on nuoren naisen, oikeastaan tytön alaston ruumis, joka huuhtoutuu Saimaan rantahietikolle. Toinen on käytettyjen autojen kauppias Esa Kuparinen, joka on ammuttu oman autokauppansa takahuoneeseen. Johtolankoja tuntuu kummassakin tapauksessa olevan tuskallisen vähän, mutta Sorjosen tarkan huomiokyvyn ansiosta poliisikin saa lopulta selville, että ruumiit liittyvät samaan tapahtumaketjuun. Mutta mitä oikein on kaiken takana?

Lukija on paljon poliiseja edellä, koska tapahtumia kuvataan myös toisista näkökulmista. Autokauppias Esa Kuparinen on tehnyt Venäjän-reissuillaan jotain hämärähommia, joihin liittyy nuorien tyttöjen kuljettamista Saimaan rannalla sijaitsevaan mökkikylään. Suomalaisen äidin Katia-tytär on hänen viimeiseksi jäävä kuljetettavansa. Katian äiti ei olekaan ihan kuka tahansa, joten häntä Kuparisen ei ehkä olisi kannattanut saada kannoilleen…

Kierrokset kiihtyvät, kun mukaan kuvioihin tuntuvat kiertyvän myös Lappeenrannan kaupungin ylimmät viranhaltijat ja muut kaupungin silmäätekevät. Ketkä viattoman kuuloisen Karelia-killan jäsenet ovat sotkeutuneet Nukkekodiksi kutsuttuun nettirinkiin? Sorjonen törmää jatkuvasti ’kaikki tuntevat kaikki’ -sanontaan, ja lopulta se osuu myös hänen omaan perhepiiriinsä. Entä onko tutkintaryhmässäkin joku myyrä? Entä kuka on salaperäinen, pahamainen Nukkemestari, joka vetelee lankoja kaiken takana?

Sorjonen on lukusukkulamainen dekkari, jonka lukeminen sujuu vaivattomasti mutta jonka todennäköisesti unohtaa todella nopeasti. Oikein mikään ei nimeä lukuun ottamatta teoksessa ärsytä saati töki. Juoni etenee jouhevasti, leikkaukset ovat nopeita ja tv-sarjamaisen kerronnan mieleen tuovia eikä kielessäkään ole moitittavaa, jollei kliinistä persoonattomuutta sellaiseksi lasketa. Varsinaista jännitystä ei kirjan tarinassa selvästä yrittämisestä huolimatta oikein synny, joten on mielenkiintoista verrata, millainen on tv-version tunnelma.

Kansainvälinen rikoskuvio ratkeaa kotoisin voimin poliisityön tuloksena, eikä mitään kovin yltiöpäistä erikoisuutta ole tavoiteltu. Tuttuja aineksia pohjoismaisesta dekkarigenrestä ja huippusuosituista tv-dekkarisarjoista on hyödynnetty häikäilemättä (Kari Sorjonen on esimerkiksi lievennetty ja miehistetty versio Sillan Sagasta), mutta samalla suomalaiseen ympäristöön sovittaen. Lappeenranta dekkarin miljöönä on myös raikas ja tervetullut, eikä muutenkaan huono idea itäyhteyksineen.

J. M. Ilves: Sorjonen. Nukkekoti
Gummerus 2016. 283 s.

Vuoden 2017 johtolanka -ehdokas

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

En kyllä lakkaa ihmettelemästä sitä, miten kummallisesti kirjat vievät toisten kirjojen äärelle. Lukusuunnitelmia voin kyllä laatia ja laadinkin jatkuvasti, mutta todellisuudessa sattuma usein johdattaa seuraavan kirjan äärelle. Niin kävi nytkin. Muutaman viikon ajan takkusin maailman parhaaksi (tai jotain) kuulemma valitun dekkarin eli Josephine Teyn Ajan tyttären parissa. Kirja ei vain ottanut edetäkseen, mutta runnoin sen sitten väsyttämällä loppuun. Teyn Alan Grant -sarjasta kirjoitan myöhemmin lisää, mutta dekkarin idea on lyhyesti se, että komisario makaa sairaalassa ja alkaa aikaa tappaakseen tutkia, oliko kuningas Richard III murhaaja vai ei. Historian oppikirjoissa kerrotaan, että Richard murhasi tai ainakin murhautti nuoret veljenpoikansa Towerissa ja ruumiit kätkettiin. Grant vakuuttuu vähitellen siitä, että Richard taisikin olla syytön.

Tuskailin kirjan kanssa, koska ongelma ei tuntunut kiinnostavan minua tipan vertaa. Lisäksi historian juonittelut ja samannimiset henkilöt menivät iloisesti sekaisin mielessäni. Ajattelin, että kunhan pääsen loppuun, en enää halua kuulla sanaakaan ruusujen sodasta tai Englannin keskiaikaisesta historiasta. Toisin kävi.

Kirjaa lopetellessani törmäsin jossakin, kenties Facebookissa, mainokseen, että televisiossa alkaa vielä toukokuussa brittisarja Valkoinen kuningatar, jossa kerrotaan Richard III:n ajasta. Sarja perustuu Philippa Gregoryn kirjasarjaan. Nimet soittivat jotakin kelloa muistissani, ja kappas, Gregoryn Valkoinen kuningatar löytyikin omasta kirjahyllystäni. Olen sen jostain joskus kotiuttanut parempaa lukuaikaa odottelemaan. Mikäpä olisi oivallisempi hetki tutustua uuteen kirjailijaan? Siispä toimeen.

Varsin nopeasti kirjan käsiini otettuani tajusin, että sen päähenkilö Elisabet Woodville oli juuri kyseisten Towerin prinssien äiti. Enpä siis päässyt eroon aiheista, joihin tunsin jo perin pohjin kyllästyneeni! Gregorylla on kuitenkin täysin erilainen lähestymistapa aiheeseen kuin Teylla, ja arvoituksen ratkaisukin, kuten aikanaan romaanin lopussa selviää, on toisenlainen. Yllätyksiä on siis luvassa historian hyvinkin tuntevalle lukijalle, vaikka henkilöt ovat oikeita historian henkilöitä. Fakta ja fiktio lomittuvat Gregoryn käsissä yhteen varsin kutkuttavasti.

Vaikka Valkoisen kuningattaren kansien välissä on tuhti annos politiikkaa, sotahistoriaa ja ajankuvausta, se on silti selkeästi fiktiota. Elisabetin äiti on kotoisin Burgundin maakunnasta ja polveutuu seudun vanhasta aatelista, joka taas uskoo, että vedenjumalatar Melusina on heidän esiäitinsä. Melusina oli puoliksi nainen, puoliksi kala (kuten merenneidot). Myytti on varmaan kaikille tuttu eri muunnelmina. Suvun naiset perivät esiäidiltään ennalta näkemisen lahjan. Elisabetin äidillä on hallussaan muitakin yliluonnollisia taitoja, joita hän opettaa myös tyttärelleen. Tätä kautta koko tarinaan tulee mukaan fantasian piirteitä.

Elisabetin isä kuuluu Lancasterien sukuun ja on taistellut ruusujen sodassa Yorkin sukua vastaan. Tämä ei kuitenkaan estä sotaleskeksi jäänyttä Elisabetia, lady Greyta, rakastumasta intohimoisesti komeaan kuningas Edvardiin. Tunnemyrsky ja liekehtivä intohimo ovat molemminpuolisia ikäerosta (Elisabet on muutaman vuoden vanhempi) ja säätyerosta huolimatta. Koska Elisabet pelaa korttinsa taiten, ts. ei antaudu hurmurikuninkaalle ilman avioliittoa, pari vihitään salaa perheen maaseutukappelissa. Edes morsiamen isä ei tiedä avioliitosta sen ensi kuukausina.

Kun lopulta paljastuu, että Edvard on vastoin neuvonantajiensa ja kannattajiensa ohjeita nainut mitättömästä Riversien suvusta (ja vastustajien joukosta!) kuvankauniin vaimon, alkavat juonittelut ja avoin vastarinta. Seuraa salaliittojen, sotien, avioliittojen, kapinoiden, murhien ja mestausten sekä juonien ja muiden kiemuroiden vuosikymmeniä. Elisabet sukuineen osoittautuu varsin vallanhimoiseksi myös, joten joukkoon Riversit sopivat vallan mainiosti. Elisabet ja Edvard kohtaavat keväällä 1464, ja kirja päättyy huhtikuuhun 1485, jolloin punotaan leskeksi jääneen ja syrjäytetyn kuningattaren esikoistyttären Elisabetin avioliittosuunnitelmia.

Paksu, lähes 500-sivuinen lukuromaani viihdyttää kyllä, vaikka juonittelujen runsaus sekä väistämätön samannimisten henkilöiden paljous välillä puuduttavatkin. On mielenkiintoista nähdä, miten tarina on siirretty tv-sarjaksi. Vaikuttaisi siltä, että kymmenosaisessa sarjassa on käytetty muitakin Greogoryn ruusujen sodan ympärille kirjoitetun kirjasarjan osia kuin vain tätä aloitusosaa. Kirjoja on tähän asti ilmestynyt viisi, ja niistä on suomennettu kolme. Tv-sarjan roolitus vaikuttaa googlettamieni kuvien perusteella hieman vaisulta. Päähenkilöitä esittävät nuoret ja kauniit näyttelijät, mutta onko heillä sitten tarpeeksi karismaa nostaa sarja lentoon? Se jää nähtäväksi. 

Gregorykaan ei varsinaisesti kunnostaudu henkilökuvauksessa, vaan keskeisimmätkin, jopa minäkertoja Elisabet, jäävät aika ohuiksi. Mielenkiintoiseksi kirjan kuitenkin tekee juuri valittu naisnäkökulma. Elisabet ja hänen äitinsä ovat vahvoja ja taipumattomia naisia, jotka osaavat pelata valtapelejä siinä missä miehetkin. Keinot vain saattavat olla erilaiset. Gregory myös puhuu paljon leiskuvasta intohimosta, mutta mitään eroottisia kohtauksia tästä kirjasta ei löydy, vaan kovin on kesyä meno sen suhteen!

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen)

Suom. Natasha Vilokkinen. Bazar 2011. 476 s. 

Ostettu omaan hyllyyn.

Philippa Gregoryn Serkusten sota -sarja (ruusujen sota):

1. The White Queen (2009) – The story of Elizabeth Woodville, the queen consort of King Edward IV of England and mother of Edward V. Suom. 2011, Valkoinen kuningatar. Bazar. 
2. The Red Queen (2010) – The story of Lady Margaret Beaufort and her quest to place her son Henry Tudor on the English throne. Suom. 2012, Punainen kuningatar. Bazar.
3. The Lady of the Rivers (2011) – The story of Jacquetta of Luxembourg, the mother of Elizabeth Woodville. Suom. 2014, Sininen herttuatar. Bazar.
4. The Kingmaker's Daughter (2012) – The story of Anne Neville, daughter of Warwick "the Kingmaker" and wife of Edward of Westminster, Prince of Wales, and later of Richard III of England, and of Anne's elder sister Isabel Neville, wife of George Duke of Clarence
5. The White Princess (2013) – The story of Elizabeth of York, daughter of Elizabeth Woodville and Edward IV. Wife of Henry VII and mother of Henry VIII of England.

(Also, The King's Curse, formerly known as The Last Rose (TBA) – Margaret Pole, Countess of Salisbury) Kirja ei ole vielä ilmestynyt.

Kirjojen kronologinen järjestys:

• The Lady of the Rivers
• The White Queen
• The Red Queen
• The Kingmaker's Daughter
• The White Princess
• The King's Curse
  
  Tv-sarja Valkoinen kuningatar alkaa Yle1:llä torstaina 29.5. klo 21.05. Sarjan alkamista juhlistaakseni julistan myös pienen arvonnan. Arvon omistamani ja itse kirjakaupasta ostamani, kerran lukemani kovakantisen kappaleen Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar -romaania tätä juttua helatorstaina 29.5. klo 12.00 mennessä kommentoineiden kesken. Ilmoita kommentissasi, oletko mukana arvonnassa. Koska anonyymit kommentit on estetty, voi arvontaan osallistua myös Kirsin kirjanurkan FB-sivulla samoilla ehdoilla.
  
  ***
  
  Arvonta-aika on päättynyt. Kirjasta kiinnostui kaikkiaan seitsemän henkilöä, kuusi täällä blogikommenteissa ja yksi FB:n puolella. Random.org-menetelmällä voittajaksi arpoutui Jonna Kirjalaapin kummitus -blogista! Onnittelut! Laitapa minulle osoitteesi sähköpostilla tulemaan, niin saat mukavan lukupaketin kesän alkua piristämään!

Lars Saabye Christensenin Velipuoli tv:ssä

Kiireisen päivän tuoksinassa ehdin sanomalehtien ääreen vasta näin illansuussa. Ilokseni huomasin Helsingin Sanomista, että tanskalais-norjalaisen kirjailija Lars Saabye Christensenin pääteokseen perustuva tv-sarja Velipuoli alkaa tänään Yle Femillä. Hesari oli panostanut paitsi laajaan sarjan esittelyyn tv-sivulla myös Saabye Christensenin haastatteluun kulttuurisivujen pääjuttuna.

Leena Virtanen käy varsin perusteellisesti läpi sarjan vahvuudet ja heikkoudet ja juonenkin pääpiirteittäin, mutta silti taidan sarjan katsoa. Kurkkasin myös sarjan trailerin, ja sen perusteella vaikuttaa kyllä ihan suosionsa veroiselta draamalta. Virtanen kehottaa suomalaisiakin panostamaan sarjojen käsikirjoitukseen. Tähän on helppo yhtyä, ja mallia voisi ottaa vaikkapa Norjasta: kun pohjalla on vakuuttava romaani, ainakin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon napannut, saattaa sarjakin onnistua. Tosin rahaa tarvitaan silti toteutukseen.

Täytyy tunnustaa, että Velipuoli on minulta vielä lukematta. Harmi, sillä pidän yleensä enemmän siitä järjestyksestä, että luen kirjan ensin. Syy on tosiaankin vain omani, sillä kirja on nököttänyt hyllyssäni jo vuosia. Olen sen jostain joskus käytettynä haalinut odottamaan sopivaa hetkeä. Se olisi siis ollut viime viikolla viimeistään.

Kirjan hankintaan on vaikuttanut se, että olen lukenut Saabye Christensenin toisen suomennetun romaanin Malli vuonna 2008, siis ennen blogiani. Silloin olen merkinnyt asiat harmillisen suppeasti muistiin, mutta jotain sentään löytyi:

”Yllättäen norjalainen kirjallisuus on ollut itselläni käsittelyssä viime aikoina. Herbjørg Wassmon Lasi maitoa, kiitos sijoittuu Norjaan (kirjoittajakin norjalainen). Norjalainen on myös Siri Hustvedt, jonka romaanin Kaikki mitä rakastin luin viimeksi. Lars Saabye Christensenin Malli sivuaa molempia, sekä Wassmon että Hustvedtin, kirjoja. Päähenkilö on norjalainen taidemaalari Peter Wihl, joka on aikanaan herättänyt suurta huomiota taidepiireissä debyyttinäyttelyllään Amputaatioita. Nyt Peterin loiste on jo hiipumassa, eikä uuden näyttelyn tekeminen ota sujuakseen. Sitten Peter saa yllättäen kohtauksen, jonka aikana hän menettää tajuntansa ja näkönsä. Sokeutuminen olisi pahinta, mitä hänelle voisi tapahtua. Säilyttääkseen näkönsä Peter turvautuu äärimmäisiin keinoihin.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa Peter antaa haastattelua uusimman näyttelynsä avajaisten aikaan. Kohtaus päättyy pahaenteisen arvoituksellisesti. Koko romaanin ajan lukija saa vihjeitä siitä, että kaikki ei pääty hyvin. Vasta loppuneljänneksessä kuitenkin vasta paljastuu, miksi.

Christensen kirjoittaa hyvin. Peterin luonne ja tarina paljastuvat paloina. Mukana on myös Peterin perhe ja ystäviä.”

Kiinnostus siis on herännyt vahvasti vuonna 2008, mutta sitten ovat toiset kirjat kiilanneet eteen. Sarjaa voisi kyllä kurkata. Aiotko katsoa? Onko syksyn tv-tarjonnassa jotain muuta kiinnostavaa myös tällaiselle tv-pudokkaalle?

Lars Saabye Christensen: Velipuoli (Halvbroren)

Suom. Katriina Savolainen. Otava 2003. 895 s.

(Lukematta, ostettu kirjaston poistomyynnistä.)

Lars Saabye Christensen: Malli (Modellen)

SUom. Katriina Savolainen. Otava 2006. 316 s. 

(Luettu, lainattu kirjastosta.)

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

Jennifer Worth teki saman kätilöille kuin James Herriot eläinlääkäreille: kirjoitti heistä koskettavasti ja arvostavasti, hauskasti ja lämpimästi. Hakekaa kätilö! on omaelämäkerrallinen romaani, jossa Worth kertoo omista kokemuksistaan kätilöharjoittelijana Lontoon East Endin satama-alueen slummissa 1950-luvun lopulla, jolloin Nonnatus Housen kätilöt auttoivat noin sataa synnyttäjää kuukaudessa kotisynnytyksissä. Kodit olivat ahtaita ja usein likaisia ja perheet suuria minkä mittapuun mukaan tahansa.

Luin juuri suomeksi ilmestyneen kirjan viime viikolla, ja katsoin tänään (22.2.2013) kirjaan perustuvan samannimisen tv-sarjan aloitusosan. Kirja teki vaikutuksen. Ensinnäkin on melko käsittämätöntä, että Worthin kuvaamat olosuhteet sijoittuvat vain kuudenkymmenen vuoden taakse ja vielä Lontooseen, yhden merkittävimmän eurooppalaisen sivistysvaltion pääkaupunkiin. Olosuhteet ovat kammottavat. Tv antoi maisemasta paljon armollisemman kuvan kuin Worthin teksti kirjassa, jonka mukaan monet korttelit olivat pahoin kärsineet pommituksista. Rauniot oli yleensä aidattu ja niihin meneminen oli kiellettyä, mutta sen paremmin lapset kuin roistotkaan eivät kielloista piitanneet. Pommitettuja alueita myös käytettiin häikäilemättä yleisinä kaatopaikkoina. Monet talot oli aikoja sitten määrätty purettaviksi, mutta ihmiset koettivat kuitenkin viimeiseen asti sinnitellä kodeissaan, vaikka esimerkiksi kunnallinen jätehuolto oli aikaa sitten lopetettu.

Kirjassa Worth käyttää paljonkin aikaa selostamalla kätilön ammatin historiaa ja uutta koulutusta ja ylipäätään lääketieteen lähes olematonta kehitystä synnytysten alueella 1950-luvulla. Tv-sarjasta nämä ovat pääosin jääneet pois, kuten luonnollista onkin. Kirjassa on jonkin verran toistoa näissä kohdissa, joten tietty opettavuus paistaa läpi. Toisaalta ymmärtää hyvin Worthin syystä tunteman syvän ammattiylpeyden. Dokumentaarisuutta korostaa kirjan loppuun sijoitettu laajahko lääketieteen ja anatomian sanasto, josta kiinnostuneet voivat tarkistaa faktoja. Mikään välttämättömyys se tosin ei ole, sillä Worth selittää synnytykset ja niiden mahdolliset komplikaatiot tarkasti ja huolellisesti itse tekstissä. Lopussa on myös laaja selitysosa siitä, millaisia vaikeuksia kirjoittajalla on ollut kirjoittaessaan slummien asukkaiden puhetta kirjaansa. Lontoon esikaupungeissa alaluokka puhui omaa kieltään, cockneyta, josta ylempi luokka ei välttämättä ymmärtänyt mitään. Käännöksessä tämä automaattisesti ohittuu, sillä suomen kielen murteet tai slangit eivät eroa kovin jyrkästi yleiskielestä. No, slangi nyt ehkä, mutta sitä ei ole käännöksessä käytetty, vaan on turvauduttu puhekieleen. Tv-sarjan hahmot tuntuivat ainakin pääosin puhuvan tunnistettavaa englantia, joten tässäkin on varmaan jouduttu oikaisemaan.

Worth on kirjoittanut kaikkiaan kolme muistelmateosta East Endissä toimimistaan vuosista: Hakekaa kätilö! eli Call the Midwife, Shadows of the Workhouse ja Farewell to East End. Tv-sarja perustuu käsittääkseni koko trilogialle, josta siis on toistaiseksi suomennettu aloitusosa. Tv-sarja on ollut Britanniassa todellinen menestys, mutta niin ovat olleet kaikki kolme kirjaakin, joita on yksin Briteissä myyty yhteensä yli miljoona kappaletta. En ihmettele sitä, sillä Worth kirjoittaa sydämeenkäyvästi. Peri-inhimillinen aihe on tietysti jo sinänsä kaikille läheinen, mutta lähihistoriakin kiinnostaa. Dramatiikkaa ei tapahtumista puutu, mutta Worth osaa myös keventää. Välillä juhlitaan ystävien kanssa ja koetaan kommelluksia. Nonnatus Housen nunnat ovat kaikki mainioita persoonia, kuten myös talon palkkatyöntekijät. Jenny on opiskellut ja työskennellyt ennen luostariin tuloaan sairaalassa, ja hän yllättyy nunnien yhteisön vapaamielisyydestä ja joustavuudesta. Sairaalan hierarkiassa ei voinut neuvotella. Huumori ei tosin vielä kovin paljoa vilahtele katsomassani aloitusosassa.

Worth todella tuntuu rakastavan työtään. Ainakin hän muistelee kokemiaan vaikeitakin asioita lämmöllä. Tv-sarjan aloitusjaksossa korostetaan sitä, miten Jenny arvostaa ja kunnioittaa slummien äitejä, jotka vain jaksavat jatkaa vaikeista, välillä mahdottomistakin olosuhteista välittämättä. Tämä käy ilmi monessa kohtaa myös kirjassa. Samaten nuoren kätilön kunnioitus ahkeria ja pyyteettömästi työskenteleviä nunnia kohtaan kasvaa.

Kirjan mieleenpainuvimpia tarinoita on tv-sarjan aloitusosaan mukaan otettu englantilais-espanjalaisen perheen tapaus. Concita on raskaana odottaen 25. lastaan. Kirjassa tarina on vielä paljon dramaattisempi kuin televisioversiossa. Ensinnäkin savusumu oli paljon tiheämpi ja vaarallisempi kuin miltä se näytti tv:ssä. Lapsi syntyi paljon pienempänä, sillä Worth kuvaa sen päätäkin vain pingispallon kokoiseksi. Concitan henki oli todella vaarassa. Tällaiset yksityiskohdat ovat tietysti mahdottomia kuvata. Toisaalta Concitan ja perheen osuus on kirjassa laajempi, eikä Jenny suinkaan ollut aivan kokematon kätilönä synnytystä hoitaessaan. Jenny myös ystävystyy perheen kanssa läheisesti, ja osa lapsista on jo aikuisia.

Tv-sarjan roolitus on mainio. Mukana on melkoinen joukko brittikonkareita, etunenässä tietysti Pam Ferris, joka näyttelee värikästä nunna Evangelinaa. Mukavaa on kuitenkin, että nuorten rooleissa ja erityisesti pääroolissa on vähemmän kuluneita kasvoja. Kannattaa tutustua sarjan nettisivuihin.

On mielenkiintoista vertailla, miten kirja ja tv-sarjan toteutus eroavat toisistaan, mutta kummastakin voi varmasti nauttia ilman toista. Aion katsoa kaikki sarjan 15 osaa, vaikka kirjoista olenkin lukenut vain suomennetun ykkösosan.

Jennifer Worthin elämä oli varsin kiehtova muutenkin. Sairaanhoitajan ja kätilön uran jälkeen hän siirtyi musiikin ammattilaiseksi vuonna 1973 ja loi uuden uran. Kirjan alussa ollut lausahdus mahdollisuudesta ryhtyä konserttipianistiksi ei siis ollut pelkkä heitto.  Kirjoittamisen hän aloitti 2000-luvun alussa.

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! (Call the Midwife)

Suom. Eija Tervonen. Otava 2013. 415 s.

Hakekaa kätilö! Yle 1 pe klo 19.00

Michel Faber: Veripunainen, lumivalkoinen

Aamun lehden (HS 9.10.)  televisio-osiosta osui silmiin juttu tänään Yle1:llä alkavasta brittisarjasta Veripunainen, lumivalkoinen, jota kehutaan loisteliaaksi toteutukseksi. Jännittävää todellakin nähdä, miten vaikuttava mutta himolukijalta jo melkein unohduksiin vaipunut kirja on kuviksi muutettu. Luin aikoinaan kirjan tuoreeltaan ja kirjoitin siitä arvion, jonka nyt liitän tänne blogiin tuon televisiosarjan Suomen-ensi-illan kunniaksi. Dickensmäisten tarinoiden ystäville tätä tosiaankin voi suositella lämpimästi.

Michel Faberin tiiliskiviromaanin Veripunainen, lumivalkoinen mukana sukelletaan viktoriaaniseen Englantiin. 1870-luvun puoliväliin sijoittuva väkevä kolmiodraama räväyttää lukijan eteen Lontoon niin haisevat sivukadut ja slummit kuin yläluokkaisen Notting Hillin uutuuttaan kiiltävät huvilat ja vihreät puistikot. Faber piirtää ajankuvan pikkutarkasti kaikkine yksityiskohtineen. Myös suomennoksen kieli on pikantin vanhahtavaa.

Runsaan ja värikylläisen tarinan ytimessä on kolme henkilöä, joiden elämät kietoutuvat kohtalokkaasti yhteen. Hajuvesitehtailija Rackhamin hulttiopoika William suunnittelee vielä kolmikymppisenäkin kirjailijan ja kriitikon uraa, vaikka lahjoja ei todellisuudessa ole. Aatelissukuinen vaimo Agnes sairastelee, eikä yhä köyhemmäksi käyvä elämä muutenkaan tyydytä Williamia. Ajan tavan mukaan mies hakee huvia ja lohtua ryyppyjuhlista ja prostituoiduilta.

Eräällä tällaisella retkellään William kohtaa poikkeuksellisen naisen, neiti Sugarin, joka paitsi tyydyttää kaikki miehen fyysiset tarpeet, myös keskustelee älykkäästi niin kirjallisuudesta kuin liikeasioistakin. Kohtaaminen muuttaa perusteellisesti Williamin elämän. Saadakseen Sugarin kokonaan omakseen hänen on ryhdyttävä työhön. Nopeasti William saa vanhan yhtiön uuteen kukoistukseen, ja hetken kaikki näyttää valoisalta: vaimo piristyy rahan avulla ja Sugarista tulee Williamin yksityinen rakastajatar. Agnesin sairaus kuitenkin pahenee, ja Sugar alkaa tavoitella suurempaa palaa Rackhamien elämästä.

Agnes ja Sugar edustavat ajan naiskäsitysten ääripäitä. Agnes on kasvatettu ihanteellisen viattomaksi naiseksi, mikä osaltaan vie hänet tuhoon. Koruompelua ja pianonsoittoa sisältäneeseen opetukseen ei ole kuulunut sanaakaan ihmisen biologiasta, eikä äidin kuoleman jälkeen ole ketään, joka kertoisi Agnesille mitään. Niinpä tyttö luulee kuukautisvuotoa tappavaksi sairaudeksi ja raskauttaan demonien työksi. Synnytys käy yli heikkohermoisen naisen ymmärryksen, eikä Agnes koskaan tiedä tulleensa äidiksi.

Sugarin kohtalo ei ole parempi. Äiti on ilotalon emäntä, joka myy 13-vuotiaan tyttärensä omassa talossaan. Siitä lähtien Sugar joutuu ansaitsemaan elantonsa siinä kuin muutkin talon naiset. Williamin avulla Sugar kuitenkin yrittää pinnistellä kohti toisenlaista elämää.

Naisten, lasten, työntekijöiden ja köyhien elämä näyttäytyy Faberin romaanissa lohduttomana. Miehet hallitsevat maailmaa ehdoitta ja sokeina. Prostituutio tuomitaan moraalittomana, mutta kukaan ei tunnu näkevän, että riettaus ja himo eivät aja naisia tähän halveksittuun ammattiin, vaan nälkä. Williamkin uskoo loppuun asti naiivisti, että Sugar saa aitoa nautintoa heidän intiimistä kanssakäymisestään. Räikeät vääryydet saavat lukijan kiristelemään hampaitaan, varsinkin kun samanlaiset kohtalot ovat totta tänäkin päivänä.

Michel Faber: Veripunainen, lumivalkoinen (The Crimson Petal and the White). Suomentanut Hilkka Pekkanen. 857 s. WSOY 2004. 

Michel Faberin tuotannosta lisää Taikakirjaimet-blogista.

Missä kuljimme kerran kirjana ja tv-sarjana

Jacob Öhrman Eccuna.
Kuva Ylen sivuilta.

Suhteeni Kjell Westön romaaniin Missä kuljimme kerran on pitkä ja lämmin. Luin kirjan ahmien melko tuoreeltaan vuoden 2007 alussa. Sehän ilmestyi vuonna 2006 ja voitti Finlandian. Aiemmin olin lukenut Westöltä vain romaanin Leijat Helsingin yllä, mutta kirjoja oli karttunut silti hyllyyn. Aikomus siis oli ollut lukea enemmänkin, aikaa vain ei ollut löytynyt. Tilanne on lähes sama edelleen. Nyt luettuna on lisäksi vain Älä käy yöhön yksin, jonka ahmin nauttien.

Muistiinpanoistani löysin seuraavan merkinnän Missä kuljimme kerran -romaanista, joka on päivätty 29.1.2007:

Kirjassa kerrotaan katkelmallisesti tapahtumista pääkaupungissa 1900-luvun alkuvuosikymmenillä aina maailmansodan puhkeamisen kynnykselle asti suomenruotsalaisten näkökulmasta. Mukana on ylempää keskiluokkaa, mutta myös ihan työläisiä, joiden äidinkieli on ruotsi. Ruotsinkielisyyttä korostetaan selvästi, ja juopa suomenkielisiin on syvä, edes juorut eivät ylitä kuilua kovin helposti.

Mukana on suuri joukko ihmisiä, joiden tiet risteävät ennemmin tai myöhemmin tarinan edetessä. Alussa ihmisten muistaminen ja yksilöiminen tuottaa vaikeuksia. Esim. Henning, joka on loppupuolella kirjaa keskeisessä roolissa, on alussa vain törkeästi käyttäytyvä nuorukainen, ja on vaikea muistaa, että kyseessä tosiaan on sama henkilö.

Mielenkiintoista on se, miten kirjassa käy ilmi, kuinka kansainvälinen kaupunki Helsinki oli vuosisadan alussa. Mukana on saksalaisia, venäläisiä jne., eikä kukaan pidä sitä erityisenä. Myös juutalaisilla oli kaupungissa oma luonnollinen paikkansa. Tähän sekamelskaan suomenruotsalainen väestö sujahtaa kuin huomaamatta.

Kirjan juoni on oikeastaan Suomen historia kyseisenä aikana. Westö vain kertoo, miten hänen henkilönsä ajan kokivat ja elivät. Keskeinen tapahtuma oli tietysti sisällissota, joka ei voinut jättää ketään ulkopuoliseksi, halusipa tai ei. Esimerkiksi itsenäistymiseen ei kiinnitetä juurikaan huomiota, koska se ei vaikuttanut tavallisiin ihmisiin niin syvästi kuin sodan tapahtumat.

Kirjan henkilöt selviytyvät sodasta vaihtelevalla menestyksellä. Eccu joutuu kokemaan liian kauheita asioita, joita hänen herkkää mielensä ei kestä. Kaikki hänelle sen jälkeen tapahtuva heijastuu sodan raakuuksista. Cedric taas saa sodasta lisää pontta muutenkin kieroon kasvaneelle sielulleen ja hänestä tulee lähes läpikotaisin paha ihminen. Merkillepantavaa on, että hän on mukana muiluttamassa ystäväänsä Ivaria, joka ei voi koskaan antaa tapahtumaa anteeksi. Cedricille tapaus kuitenkin merkitsee käännettä.

Kirjan vaikuttavimpia henkilöitä ovat kuitenkin Lucy ja Allan, jotka jossakin vaiheessa ovat myös epäsuhtainen pari. Lucyn elämän tuntuu suistavan raiteiltaan mitättömän pieni tapaus Henningin kanssa. Henning lörpöttelee tapauksesta ja Lucyn maine on mennyttä. Hän kuitenkin elää varsin itsenäistä elämää sen ajan naiseksi. Rahasta on tietysti hyötyä.

Allanin kanssa eletty suhde lähentelee hyväksikäyttöä. Tarina päättyy Allanin kannalta kovin onnettomasti, kuten epilogista käy ilmi.

Kirjassa miellyttää sen eeppisyys, pitkä kaari, jossa seurataan kiinnostavia elämänkohtaloita pitkään. Koko ajan läsnä on myös muuttuva Helsinki, jota on kuvattu rakastavasti ja palvoen. Westö on onnistuneesti lisännyt kirjan kiinnostavuutta perehtymällä mielenkiintoisiin ajan ilmiöihin henkilöidensä kautta: tennis, jalkapallo, autot, valokuvaus, opettamien ja toimitustyö, jazzmusiikki, kieltolaki, kartanoelämä jne. on kuvattu yksityiskohtaisesti mutta samalla vetävästi.

Lopussa Westö ottaa kantaa myös kirjojen henkilönimien valintaan. On terveellistä muistuttaa, että kirjan henkilöt ovat kuvitteellisia, koska mukana vilahtelee myös oikeita, historiallisia henkilöitä.

Olen siis ollut aika varauksettoman ihastunut, vaikka tiedän, että monet lukijat ovat olleet toistakin mieltä. Henkilöitä on liikaa, samoin teemoja ja aiheita. Mutta ei siis minun mielestäni.

Olin myös katsomassa kirjaan perustuvan näytelmän Helsingin kaupunginteatterissa. Muistikuvani teatterikokemuksesta ovat valitettavan hatarat. Pidin, sen muistan. Mukana oli koko joukko hyviä näyttelijöitä, kuten Pekka Valkeejärvi ja Leena Uotila. Näytelmän hankaluutena oli ainakin se, että lähes kaikilla näyttelijöillä oli lukuisia rooleja, joten aika tarkkana sai katsomossa olla. Varmasti kirjan tarinan tuntemisestakin oli iloa. Vaikka näytelmä on ajat sitten poistunut ohjelmistosta, siitä voi vielä lukea teatterin nettisivuilta. Siellä on mm. lyhyt Kari Heiskasen (ohjaaja) ja Kjell Westön haastattelu näytelmän tekemisestä ja linkkejä lehtiarvioihin.

Suhde kirjaan lämpeni uudelleen keväällä 2011, kun kuuntelin kirjan äänikirjaversiona. Vaikka henkilöitä on edelleen paljon ja aikajänne pitkä, perustarinan tuttuus auttoi niin paljon, että kuuntelu sujui kitkatta. En tiedä, kannattaako kirjaan tutustua ensimmäistä kertaa äänikirjamuodossa. Ainakin pitää olla aikaa, jotta voi kuunnella pitkähköjä jaksoja kerrallaan. Vasta tällä kierroksella minulle oikeastaan aukeni, kuinka peruuttamattomasti kansalaissodan kauheudet vaikuttivat esimerkiksi Eccuun, Ivariin ja Cediin. Oman äänikirjani lainasin kirjastosta cd-versiona, jota voi ostaa mm. Otavan sivuilta. Äänikirjan voi myös edelleen kuunnella ilmaiseksi Kotilieden nettisivuilta. Lukijana äänikirjassa on miellyttävä-ääninen Eero Saarinen.

Vuoden 2011 syksyllä kirja sai taas runsaasti huomiota, kun Helsinki-filmi teki sen pohjalta elokuvan ja tv-sarjan. Elokuva ei mitään kovin mairittelevia arvioita saanut, enkä sitä ehtinyt käydä katsomassa. Hesarin Leena Virtanen kuvailee elokuvaa litteäksi. Ei kovin mairittelevaa.

Vuodenvaihteen molemmin puolin FST5 kuitenkin esitti samasta materiaalista kootun kuusiosaisen, yhteensä viisituntisen sarjan. Sitä kehuttiinkin muistaakseni jossain, eikä mielestäni ihan syyttä. Esitystahti oli melkoinen, kaksi osaa viikossa, joten jouduin turvautumaan tallentamiseen. Sitten jotenkin vielä sössin ja unohdin tallentaa viimeisen osan. Onneksi Ylen Areenassa sarjan jaksojen katseluaika on 30 päivää, joten vielä ehtii katsoa vaikka kaikki. Ongelmia tosin oli ainakin minulla. Yhteys pätki toivottomasti, enkä löytänyt mistään suomenkielistä tekstitystä. Taas sai huomata, että edes vähäisestä ruotsin kielen taidosta ei ainakaan haittaa ole.

Sarjan äärellä nautiskellessa mieleen tuli monenlaista. Ensinnäkin kohtuupaksun romaanin siirtäminen filmille on melkoinen urakka. Viisituntinenkin versio on melkoista laukkaa, ja monia tärkeitäkin yksityiskohtia on ymmärrettävästi jätetty pois. Sen siis hyväksyn mukisematta. Mutta en anna anteeksi sitä, että alkuperäisen tarinan tärkeitä yksityiskohtia on muutettu. Koko idea katoaa! Esimerkiksi kirjassa Lucyn elämä saa oman tumman reunuksensa täysin viattomassa kohtauksessa, jossa hän Henningin kanssa treffeillä suudellessaan vahingossa koskettaa tämän housunetumusta. Sikamaisesti Henning juoruaa tästä ja mm. Cedric saa kuulla sen. Cedi alkaa halveksua sisartaan, jonka maine tämän välikohtauksen vuoksi menee pilalle pienissä helsinkiläisissä piireissä. Tv-sarjassa kosketus tapahtuu Eccun kanssa!! Kääk. Olisi kannattanut karsia, koska sen seurauksiakaan ei sarjassa ole mitenkään käsitelty.

Hieman myös hymyilytti se, että nyky-Suomesta ei löydy edes avustajiksi nälkiintyneitä tai siltä näyttäviä ihmisiä. Alkujaksossa Allu varastaa koulutoverinsa eväsleivät (kirjassa tämä muuten ei muistaakseni ollut Allu, muistanko oikein?) nälkäisille siskoilleen. Television lapsoset olivat kovin pyöreäposkisia ja sieviä. Vankileiriltä on tuskin koskaan tullut yhtä terveen näköistä joukkoa kuin tuli Suomenlinnasta… Keuhkotautiin kuoleva Saimikin on hyvässä lihassa, samoin työväen jalkapallojoukkuen Woiman pelaajat, jotka Westö kirjassaan kuvaa laihoiksi ja kuivakoiksi, ravinnon puutteen takia ja kovan työn. Jossakin lehtijutussakin ihailtiin hyvähampaisia punaisia. Ei käy kateeksi epookin tekijöitä!

Sarjaa oli mukava katsoa, koska keskeiset näyttelijät olivat tuoreita kasvoja, eivät tv:ssä valmiiksi kuluneita. Lucyn vaativassa roolissa näyttelee Jessica Grabowsky, jonka työskentelystä aloin pitää sarjan edetessä yhä enemmän. Aluksi pidin häntä turhan karkeatekoisena säteileväksi Lucyksi, mutta siis totuin. Näinhän usein käy, kun omassa päässä on toisenlainen kuva kirjan henkilöistä. Oskar Pöysti sopi mainiosti epämiellyttävään Cedricin rooliin. Myös Ivar Grandellia näytelevä Niklas Grundstroem on valittu hyvin. Miehen humaani, lempeä katse toimii ruudun läpikin ja käy sydämeen. Andreas af Enehielm Allan Kajanderina on hieman turhan hintelä ja kilttikin. Allu on paljon tulisempi hahmo. Tarinakin katkeaa Allun kohdalla ihan kesken. Lopussa näytetään vain idyllinen perhekohtaus, jossa Allu ja Mandi ovat lapsensa kanssa rannalla. Mandikaan ei oikein täyttänyt odotuksiani. Mutta eniten pidin Jacob Öhrmanista Eccuna. Mies ON Eccu, ei näyttele häntä. Loistavaa. Kiitos.

Lopuksi vielä pikkuinen yksityiskohta sarjan katsoneille tai katsoville. Bongasitteko Kirjailijan? (Vinkki: viides jakso.)

Dame Agatha ja minä

Sain juuri kuunneltua Agatha Christien dekkarin Kuolema Niilillä äänikirjaversion. Kirja oli mainiota sienestys- ja marjametsäseuraa. WSOY on näemmä panostanut Christien tuotannon julkaisuun äänikirjamuodossa, sillä kesäkuussa kuuntelin Ruumiin kirjastossa, ja eilen lainasin kirjastosta juuri tulleen Neiti Marplen viimeisen jutun. Muistelen myös vuoden sisällä kuunnelleeni Idän pikajunan. Kaikissa lukijana on ihanan tummaääninen Lars Svedberg.

Kirjaa kuunnellessani jäin miettimään tarkemminkin suhdettani Dame Agathaan ja hänen tuotantoonsa. Se nimittäin on ollut varsin intensiivinen jossakin vaiheessa. Tarkistin ja laskin luotettavista muistiinpanoistani, että vuosien 1983 ja 1990 välillä olen lukenut yhteensä 74 eri nimekettä murharouvan tuotannosta. Lisäksi kirjanpito kertoo, että edellä mainituista 11 on tullut luettua kahdesti. Bonuksena ovat vielä Christien salanimellä Mary Westmacott kirjoittamat romanttiset kirjat Ruusun aika ja Kuin muuttolintu. Noiden vuosien väliin mahtuu niin lukio- kuin yliopisto-opiskeluja, ja Christie on sopinut mitä mainioimmin koe- ja tenttikirjojen väliin. Ne ovat älykästä, tasavarmaa ja harmitonta viihdettä. Lisäksi tuotanto on niin laaja, että loppumisesta ei ole ollut pelkoa. Kirjastossa on voinut aina luottavaisena suunnata dekkarihyllylle. Eivätkä juonet ole mieleen jäävää sorttia, joten aika lyhyelläkin aikavälillä kirjan saattoi lukaista uudelleen ja viihtyä taas.

Ensimmäinen lukemani Christie oli Kuolleen miehen huvimaja ja seuraava Neiti Marplen viimeinen juttu. Neiti Marplea ajatellen lähdin siis vähän takaperoisesti liikkeelle, mutta ei se haitannut, sillä kirjathan ovat täysin itsenäisiä. Yksittäisistä kirjoista ehdoton suosikkini on Eikä yksikään pelastunut, joka on juonenrakentelun mestarinäyte! Kirja myös kestää ihmeen hyvin aikaa.

Vaikka vuoden 1990 jälkeen en ole yhtään Christietä tainnut ihan kirjana lukea, ei suhde hänen tuotantoonsa kuitenkaan ole ollut jäähyllä. TV:n Christie-tarjonta on ollut kiitettävää jo pitkään. Brittiläisellä laadulla tehdyt sarjat ja tv-elokuvat ovat viihdyttäneet perhettämme jo pitkään. ITV:n tuottamassa Hercule Poirot -sarjassa tärkeintä on pääosan esittäjä David Suchet, joka vastaa prikulleen Christien kuvausta salapoliisistaan, aina munanmuotoista päätään myöden. Useimmat jaksot olemme katsoneet useaan kertaan, tosin tänä kesänä jälleen uusitut Poirotit jäivät jo katsomatta. Niin hyvin olen sarjan jo oppinut, että Kuolema Niilillä -kirjan murhaajankin muistin, poikkeuksellisesti.

Samaten neiti Marplea olemme seuranneet ahkerasti. Marplea on vuosien saatossa esittänyt useampikin hyvä näyttelijä. Oma ehdoton ykkössuosikkini on kuitenkin yliveto Margaret Rutherford, joka esiintyy neljässä vanhassa, 1960-luvun alkuvuosina filmatussa kokoillan elokuvassa. Niissä alkuperäistekstejä on vapaamielisesti muuteltu, ja neiti Marplesta on tehty melkoisen ronski ja räväkkä hahmo, jolla on kaapissaan kunnioitettava palkintosaalis eri urheilulajeista, taisi olla ainakin golfia ja ratsastusta peräti olympiatasolta.

Berliininpoppelit-tv-sarja alkaa uusintana tänään!

Huomio nyt kaikki, jotka vielä ette ole nähneet aivan upeaa tv-sarjaa Berliininpoppelit!

Sarjan uusintakierros alkaa tänään YLEn FST5-kanavalla klo 21.30. Kannattaa ehdottomasti katsoa. En ole lukenut Anne B. Ragden trilogiaa, johon tv-sarja perustuu, mutta pidin sarjasta kovasti, kun se esitettiin vuoden 2010 keväällä. Sarjaa tosin mainostettiin humoristiseksi, mitä se mielestäni ei ole. Se on lähinnä traaginen tarina perheestä ja suvusta, vaikenemisesta, salaisuuksien painosta, välittämisen vaikeudesta.

Iltalehden Jenni Uotinen esittelee sarjaa lyhyesti täällä. Tosin esittely sopii mielestäni vain aloitusosaan. Sarja on aika pitkä, kaikkiaan kahdeksan osaa, joten monenlaista ehtii tapahtua. Ragde syventää keskeisten henkilöiden persoonia vähitellen. Kaikki pyörii oikeastaan vanhan rappeutuvan sukutilan ympärillä. Myös maisemat ovat huikeat.

Oi ihana toukokuu alkaa tänään!

Nyt kaikki H. E. Batesin fanit huomio! YLE aloittaa Oi ihana toukokuu -sarjan uusinnat tänään ykkösellä klo 17.08. Jos sarja on jostain syystä mennyt aiemmin ohi, kannattaa puute ehdottomasti nyt paikata. Sarjasta on esittely täällä. Pääroolien esittäjät David Jason ja Pam Ferris ovat loistoluokan näyttelijöitä, jotka eivät kulu edes lukuisista tv-rooleistaan huolimatta. Nautinnollisia hetkiä upeiden, vehreiden maisemien ja yltäkylläisten ruoka- ja juomatarjoilujen äärellä!

Kuva kopsittu Ylen sivuilta.