U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli

 

Koska tästä jutustani nyt vain väkisinkin tulee pääosin kitkerä purnaus, sanottakoon nyt jo heti alkuun keskeisin fakta: pidin erittäin paljon U. M. Susimetsän historiallisesta romaanista Hämeen linnan Kerttuli. Suorastaan ahmin sen! Suosittelen sitä kuumasti kaikille romanttiseroottisten historiallisten (seikkailu)romaanien ystäville.

U. M. Susimetsä on kirjailijanimi, jonka taakse ’kätkeytyvät’ kirjailijat Ulla ja Marko Susimetsä. Heidän Kuninkaan rakuunat -nimisen historiallisen seikkailuromaanisarjansa ensimmäinen osa Upseerin miekka ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 2018. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kolme osaa eli esikoisromaanin jatkoksi on julkaistu romaanit Kuriirin viitta (2019) ja Salamurhaajan merkki (2020).

Ihastuin ikihyviksi Upseerin miekkaan. Kirjoitin siitä marraskuussa 2018 pitkän innoittuneen blogijutun, jossa totesin muun muassa:

”Upseerin miekka on kunnianhimoisesti kirjoitettua viihdettä. Yksityiskohtia on hiottu tarkasti, ja romanttisesta perinteestä poiketen sota kuvataan ainakin suhteellisen realistisesti. Äänet, hajut ja löyhkät, kivut ja tuskat, nälkä, jano ja vilu vyöryvät lukijan silmien eteen, eikä taudeissa, haavoissa tai kuolemassa ole mitään erityisen ylevää. Myös sotatapahtumien suhteen tekijät ovat olleet tarkkoja.”

Koska kirjailijat olivat minulle entuudestaan täysin tuntemattomia nimiä, rohkenin lähestyä heitä pienen sähköpostihaastattelun merkeissä. Ilokseni kirjailijat vastasivat kysymyksiini vuolaasti. Koko haastattelun voi lukea tuon Upseerin miekka -juttuni lopusta.

Olennaista kuitenkin on, että jo vuonna 2018 Susimetsät kertoivat kirjoittavansa sarjan neljättäkin osaa:

”Millainen ajatus teillä on sarjan laajuudesta? Onko tulossa trilogiaa vai jotain vielä massiivisempaa?

Sarjan laajuuden määrittää varmaankin pääasiassa se, miten hyvin lukijat sen löytävät ja toivovatko he jatkoa. Kustannustoimittajamme yllätti meidät ensimmäisessä neuvottelussamme visioimalla aiheesta pitkää sarjaa, ja olemmekin jo pohtineet tarinankäänteitä hyvinkin pitkälle eteenpäin. Koetamme kuitenkin olla varovaisia suunnitelmissamme ja edetä kirja kerrallaan. Toki sen voi tässä paljastaa, että kolmas osa on jo aika pitkällä ja neljännenkin kirjoittaminen on aloitettu.”

Valitettavasti tähän päivään mennessä tuota neljättä osaa ja sen seuraajia ei kuitenkaan ole julkaistu. Se harmittaa minua aivan vietävästi! Syistä en tiedä muuta kuin sen, mitä olen itse asiasta päätellyt. Jossakin somekeskustelussa tiedustelin Susimetsiltä, miksi Kuninkaan rakuunoihin ei ole tullut jatkoa. He kertoivat vain, että kustannussopimusta ei ollut jatko-osille saatu. Mitäpä siinä sitten.

Loput päätelmät ovat todellakin vain ihan omiani. Jostain syystä sarja ei lähtenyt sellaiseen lentoon kuin olisi toivonut ja mitä se todellakin olisi ansainnut. Sain aloitusosasta kustantajalta ennakkokappaleen, mikä käsittääkseni tarkoittaa, että ainakin siinä vaiheessa kustantamossa on uskottu kirjan mahdollisuuksiin. Ennakkokappaleita ymmärtääkseni jaetaan laajahkosti medialle siinä toivossa, että kirjasta ilmestyisi lehtiarvioita ja -juttuja ja se saisi somenäkyvyyttä.

Ennakkokappaleeseen siis ainakin panostettiin, mutta tulos jäi surullisen laihaksi. Google-haulla löydän ainoastaan oman blogiarvioni romaanista, mutta totisesti toivon, että muitakin sentään ilmestyi.

Jatko-osista sain kovakantiset arvostelukappaleet käyttööni, luin innoissani ja kirjoitin pitkät esittelyt blogiini. Jotain ainakin sarjan saamasta somenäkyvyydestä kertoo, että kakkos- ja kolmososien kansiin on painettu lainaukset kirjoittamistani blogijutuista. Kolmososassa on sen lisäksi sentään lainaus Hämeen Sanomien arviosta.

Miksi ihmeessä tämä loistava tuote ei sitten saanut tuulta purjeisiinsa? Paketti kun oli aivan mainiosti kasassa. Kirjailijaparit ovat jo itsessään trendikkäitä, ja Susimetsillä oli jo esikoisromaanin ilmestyessä takanaan runsaasti meriittejä niin ammatillisella kuin kaunokirjallisellakin kirjoittamisen kentällä. Asiantuntemusta ja taitoa on vaikka muille jakaa. Jälki on kaikin puolin erinomaista.

Kirjasarja on tyyliltään enemmän seikkailulliseen toimintaan painottuvaa kuin romanttista historiallista viihdettä, joten lukijakunnan voisi olettaa olevan laaja. Näihin teoksiin voivat myös maskuliinisempaa viihdettä kaipaavat lukijat huoleti tarttua, jos tällainen luutunut stereotyyppinen luokittelu ja ajattelu sallitaan. Oliko vika juuri tässä? Ei osattu suunnata tuotetta oikealle yleisölle? Vai eikö sellaista yleisöä enää Suomessa ole? Lukevatko vain naisoletetut lukijat (romanttista) historiallista viihdettä?

On vaikea arvioida täältä työhuoneesta käsin, kuinka paljon markkinointia sarjan hyväksi tehtiin. Oliko esiintymisiä, haastatteluja, kirjasto- ja kirjakauppakiertueita, lehtimainoksia, somekampanjoita?

Sen kuitenkin tiedän, että toisen osan ilmestyessä Helsingin Aleksanterinkadun Suomalaisessa kirjakaupassa, joka on jonkinlainen Otavan lippulaiva, Susimetsien kirjaa sai etsiä hyllystä, eli sitä ei ollut asetettu mitenkään tyrkylle myyntipöydille. S-kirjain on aakkosten loppupäässä, ja kyseisessä seinänlevyisessä ja -korkuisessa hyllyssä Susimetsien kirjat olivat alhaalla takakulmassa. Piti siis osata niitä sieltä varta vasten etsiä ja polvistua, jos halusi kirjan ostaa. Ymmärrän mainiosti aakkostusjärjestyksen käytännön edut, mutta reilulta se ei aina tunnu.

Kuninkaan rakuunat -sarja kertoo fiktiivisestä Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfin rakuunakomppaniasta 30-vuotisen sodan melskeissä Euroopan sotakentillä. Komppaniaa johtaa alaistensa rakastama ja kunnioittama vapaaherra Karl Ulvhufvud. Kuten sanottu, olen kaikista julkaistuista osista kirjoittanut pitkästi, joten en enää tässä ryhdy niiden sisältöä kertaamaan.

Olin jo miltei kokonaan luovuttanut toivoni sen suhteen, että enää saisin käsiini Ulla ja Marko Susimetsän kirjoittamaa uutta luettavaa. Niinpä ilahduin valtavasti, kun huomasin sekä kirjailijoiden sometileiltä että Otava-konsernin syksyn 2025 kirjaluettelosta, että uusi kirja on kuin onkin tulossa. Nimellä U. M. Susimetsä ilmestyi kesäkuussa, tarkemmin sanoen 10.6.2025, uusi romaani ja samalla uuden sarjan aloitusosa Hämeen linnan Kerttuli.

Toivon todella sydämeni pohjasta, että tämä uusi aloitus nyt saisi kaipaamaansa vauhtia. Hieman vatsanpohjassani tuntuvat ikävät väristykset, jotka liittyvät jälleen kerran kustantamon tekemiin ratkaisuihin. Ensinnäkin julkaisuajankohta on oman näppituntumani mukaan hieman riskialtis. Kesäkuu ei ole otollisin aika julkaista käytännössä uusien tekijöiden uuden sarjan aloitusosaa. Teos on tosiaan mukana kustantamon syksyn katalogissa, joten se jäi pois esimerkiksi omasta Kevään 2025 historiallisia romaaneja -postauksestani. Lisäsin sen toki sinne heti, kun tiedon sen ilmestymisestä huomasin.

Uusi kirja ja kirjasarja tarvitsisivat avukseen jonkinlaista kampanjointia ja ihan jalkatyötäkin esiintymisineen, mutta Suomi lähtee juhannuksesta lomille. Toivottavasti elokuussa sitten lävähtää Hämeen linnan Kerttulin osalta oikein kunnolla. Eikä tilanne toki ole toivoton. Satu Rämön Hildur-dekkarikin ilmestyi 10.6.2022, ja loppu onkin sitten ollut historiaa.

Toinen kismityksen aihe on, ettei tällä Hämeen linnan Kerttulin aloittamalla sarjalla näytä olevan nimeä. Katalogi paljastaa, että sarja on alkamassa. Tiedän myös tätä kirjoittaessani, että Susimetsät ovat jo allekirjoittaneet kahden seuraavan kirjan kustannussopimukset. Se on valtavan hienoa. Mutta millä nimellä sarjaa kutsutaan? Kuninkaan rakuunat on vallan mainio nimi aiemmalle sarjalle. Se on tiivis ja kuvaava sekä kätevä käyttää. Mutta mikä on tämän uuden sarjan nimi? Sellainen kannattaisi varmuuden vuoksi miettiä valmiiksi jo kirjoitustyön alkuvaiheessa.

Jospa kaksi ja puoli liuskaa purnattuani pääsisin lopulta itse asiaan.

Hämeen linnan Kerttuli on historiallinen viihderomaani, joka sijoittuu nimensä mukaisesti Hämeen linnaan ja vuoteen 1614. Päähenkilöitä on käytännössä kaksi. Ensinnäkin romaanin nimihenkilö eli Kerttuli, mutta sen lisäksi keskeisessä osassa on vapaaherra Karl Ulvhufvud. Kyllä vain, juuri se sama vapaaherra, joka parikymmentä vuotta myöhemmin johtaa kuninkaan rakuunakomppaniaa! Kyseessä on siis Kuninkaan rakuunoiden esiosasarja!

Nyt ei kannata missään nimessä säikähtää tätä tietoa, sillä Hämeen linnan Kerttulin lukeminen ei millään tavalla edellytä, että lukija tuntisi Kuninkaan rakuunat -sarjaa. Mutta jos jo on Kuninkaan rakuunoihin tutustunut, tuo se kieltämättä pienen lisämausteen tähän romaaniin.

Teoksen perusasetelma on perin tuttu romanttisten historiallisten romaanien lukijoille. Kerttuli Martintytär elelee perheensä hoivissa pienellä tilalla Hämeessä, kunnes pihaan saapuu muutama häijy kuninkaan asemies. Nuori Kerttuli jää yksin ja vaille turvaa, mutta muutaman onnekkaan käänteen jälkeen hän päätyy osaksi Hämeen linnan palvelusväkeä eli hänet pestataan fatabuuripiiaksi. Linnan fatabuuri vastasi liinavaatteista ja muista linnan tekstiileistä. Onnekseen Kerttuli on taitava kutoja.

Kerttulin jotenkuten uomiinsa asettunut elämä järkkyy, kun tulee tieto, että linnaan on tulossa kuninkaan edustajia. Vapaaherra Karl Ulvhufvud on kuninkaan lähettämänä tulossa seurueineen tarkastamaan linnassa meneillään olevia kunnostustöitä. Ajatus kuninkaan asemiehistä kauhistuttaa Kerttulia, mutta kuten lukija on aivan oikein aavistanutkin, komea vapaaherra kuitenkin miellyttää Kerttulin silmää. Näiden kahden välillä kipinöi alusta alkaen oikein kunnolla.

Kuumasti kuohuva veri siis vetää fatabuuripiika Kerttulia ja vapaaherra Karlia puoleensa vastustamattomalla voimalla, mutta parin hehkuvan rakkauden tieltä ei totisesti esteitä puutu. Ensinnäkin on tietysti tiukka säätyjärjestelmä. Karlilla on velvollisuutensa perhettään ja sukuaan kohtaan eli hänen odotetaan solmivan avioliiton, joka pönkittää suvun asemaa. Rutiköyhän ja miltei pakanauskoisen piikatytön naiminen ei siis tule missään nimessä kysymykseenkään.

Lisäkierteitä aiheutuu seurueeseen kuuluvasta ratsutilallisen rouva Agneta Larsdotterista, joka on päättänyt saada Karlista itselleen seuraavan aviomiehen keinoja kaihtamatta, siis siitä huolimatta, että nykyinen aviomies Arvid Granhjelm on edelleen varsin hyvissä voimissa ja ystävystynyt Karl Ulvhufvudin kanssa venähtäneen tarkastusmatkan aikana. Karlin ja Agneta-rouvan palveluskunnillakin on omat osuutensa juonittelukuvioissa.

Hämeen linnan Kerttuli on vanhaa tuttua Susimetsää huolella kuvattuine epookkeineen, historiallisine faktoineen, kimurantteine juonitteluineen ja elävine henkilöineen. Samalla se on hyvinkin uudenlaista Susimetsää, koska keskiöön nousevat toimivat naiset toiveineen, tarpeineen ja haluineen.

Sapelinkalistelu jää pääosin harjoitteluksi linnanpihalla, vaikka loppupuolella sentään päästään ihan tositoimiinkin. Sen sijaan keskitytään pieteetillä makuukamaripuuhiin, joiden kuvauksissa Susimetsät osoittavat olevansa yhtä taitavia kuin vauhdikkaiden miekkailukohtaustenkin. Vapaaherra Ulvhufvud osoittautuu varsin taitavaksi rakastajaksi, vaikka hänellä on tuskastuttavan rasittavia käsityksiä moraalista. Kerttulikaan ei ole liiallisen kaino neito, vaan totisesti kuohuvaa verta ja halukasta lihaa. Hämeen linnan Kerttuli saa tulisuusasteikossa vähintään kolme tuhtia chilipalkoa, jos ei enemmänkin!

Suosittelen Hämeen linnan Kerttulia kaikille, jotka pitävät hyvin kirjoitetusta historiallisesta viihteestä tai hyvin kirjoitetusta viihteestä ylipäätään. Itse jään iloiten odottelemaan tulossa olevia jatko-osia Kerttulin ja Karlin tarinaan. Lisäksi pidän peukkua sille, että Kuninkaan rakuunatkin vielä jonakin päivänä jatkuu. Kenties olisi myös aika ottaa kolmesta ensimmäisestä osasta uudet painokset? Lukekaa ja nauttikaa!

U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli
Karisto 2025. 446 s.

Ennakkokappale.

Kuninkaan rakuunat -sarja:

M. ja U. Susimetsä: Upseerin miekka
M. & U. Susimetsä: Kuriirin viitta
M. & U. Susimetsä: Salamurhaajan merkki

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja

 

Englannin kielen sana ’busybody’ tarkoittaa tuohuajaa, tungettelevaa ja toisten asioihin sekaantujaa ja pahimmillaan kyylää. Termi tuli etsimättä mieleeni uudesta suomalaisesta dekkarisankarittaresta Helvi Helvestä, joka on Hauhon Alvettulassa asuva hiljattain eläköitynyt kirjastonhoitaja. Toki Helvin busybody-ominaisuudet painottuvat määritelmän herttaisempaan suuntaan, mutta kieltämättä hänessä on myös hienoisia kyläkyylän piirteitä.

Helvi on Hanni Maulan esikoisdekkarin Vintagea ja veritekoja päähenkilö. Dekkari asemoituu suosittuun cozy crime - eli pehmodekkarikategoriaan, vaikka ruumiita tuleekin lopulta melkoinen määrä.

Helvi alkaa ihmetellä, miksi tarkkana miehenä tunnettu ei-niin-mukava naapuri Ari Paatero on jo viikon verran pitänyt talossaan miltei täysvalaistusta, mutta pihatielle ei tule lumeen uusia jälkiä. Onko naapurilla kaikki kunnossa? Pian käy ilmi, että Paatero on ollut kuolleena olohuoneensa sohvalla jo useamman päivän. Kotihoitokaan ei ole käynyt entiseen malliin miehen luona. Helvin hienoiseksi pettymykseksi kuolinsyy vaikuttaa kuitenkin luonnolliselta.

Tapaus tietenkin puhuttaa kylillä ja tuo Helvin ja tämän uuden naapurin, sisustustoimittajan tehtävistä eläkkeelle siirretyn Riitta Rantasen lopulta paremmin yhteen. Helvi on suhtautunut uusiin naapureihinsa hillityn epäluuloisesti. Pitääkö pääkaupunkilaisten tunkea joka paikkaan vanhoja taloja pelastamaan, eikö Hanko enää riitä?

Kylän keskuksena toimivan kyläkaupan vastaava työntekijä Hannu Kallio näkee ja kuulee myös yhtä ja toista työpisteellään.

Kun Paateron tontilla sitten tapahtuu rikos ja samalla paljastuu toinen, myös poliisi alkaa väkisinkin kiinnostua tapauksesta. Erityisesti se kiinnostaa Hämeenlinnan poliisilaitoksen vanhempaa konstaapelia Anna Järvistä, joka pian huomaa ystävystyvänsä hauholaisten harrastajaetsivien kanssa. Se tuntuu mukavalta, koska välit entiseen aviomieheen ja Hämeenlinnan poliisilaitoksen kollegoihin eivät ole ihan parhaalla tolalla.

Ari Paatero on ollut tunnettu vintageharrastaja. Erityisesti Paavo Tynellin suunnittelemat messinkivalaisimet ovat olleet hänen kiinnostuksensa kohteena. Mutta mitä on tapahtunut hänen vintillään olleelle merkittävälle valaisinkokoelmalle? Pian Helvi uusine ystävineen suuntaa kohti Fiskarsia, missä pidetään kevättalvella suositut vintagepäivät. Yleisössä vilahtelee tuttuja kasvoja, ja pian löytyykin jo seuraava ruumis. Mistä oikein on kysymys?!

Maula pyörittelee rikosjuonta kiitettävästi harhautuksineen ja sivupolkuineen. Poliisin tutkintamenetelmiä ei orjallisesti seurata, vaan jonkin verran oiotaan mutkia tarinan sujuvoittamiseksi. Leppoisan pehmodekkarin tyylille uskollisesti aika paljon juodaan kahvia ja syödään Hannun paistamia ihania munkkeja arvoitusten ratkonnan kyytipoikana.

Anna vaikuttaa mukavalta persoonalta, eivätkä Riitta ja Hannukaan ole ollenkaan hullumpia tyyppejä. Jos siis pystyy sulattamaan busybody-Helvin ja ennen kaikkea hänen verrattoman ärsyttävän suhtautumisensa omaan mussukkaansa eli täysin kouluttamattomaan valkoiseen puudeliinsa, Vintagea ja veritekoja on ihan mukiinmenevä esikoisdekkari. Itse annan pisteitä erityisesti pitkähköstä Fiskars-osuudesta.  On aina mukavaa, kun dekkarissa liikutaan omilla kulmilla.

Kannen Helvi Helve tutkii -merkinnästä ymmärsin, että kyseessä on myös uuden dekkarisarjan aloitus, joten Helvistä ja kumppaneista kuultaisiin vielä jatkossakin. En kuitenkaan löytänyt mistään varmistusta tähän, mutta en lainkaan pahastu, jos niin on.

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja
Karisto 2025. 365 s.
Äänikirjan lukija Annu Valonen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Joel Kangas: Kaamos

 

Aion tänäkin vuonna lukea dekkareita. Erityisen kiinnostunut olen uusista kotimaisista dekkaristeista ja jo tuttujen dekkaristien uusista sarja-avauksista. Niinpä olen iloinen, että alkuvuodesta ilmestyvistä uutuuksista olen saanut mukavasti ennakko- ja arvostelukappaleita.

Ensimmäisenä nappasin lukuun Joel Kankaan esikoisdekkarin Kaamos, joka aloittaa saamelaistaustaisesta helsinkiläispoliisi Mikkal Moilasesta kertovan sarjan. Saamassani ennakkokappaleessa esitellään nelikymppinen kirjailija ja kasvatustieteiden maisteri Joel Kangas lyhyesti inarilaistaustaiseksi pankkialalla toimivaksi kehitysjohtajaksi, joka on lisäksi muusikko ja nyt siis myös esikoiskirjailija.

Suomalaiselle dekkarikentälle on kovaa tunkua. Kenttä on viimeisten kymmenen vuoden aikana laajentunut ja monipuolistunut kiitettävästi, ja samalla taso on noussut. Erottumiseen ja oman nurkan kentältä raivaamiseen tarvitaan lahjakkuutta ja hyvää onnea, mutta myös jokin omaperäinen tarina. Lukija pitäisi saada viihtymään ja koukuttumaan, eikä yllättäminen olisi lainkaan pahasta.

Erilaisia poliisidekkareita meillä julkaistaan tätä nykyä runsaasti. Siitä huolimatta Joel Kangas on päättänyt lähteä valloittamaan dekkarikenttää juuri poliisidekkarisarjalla. Päähenkilö Mikkal Moilanen on siis kotoisin Lapista ja taustaltaan ainakin osittain saamelainen. Etunimi Mikkal on Mikaelin saamenkielinen variaatio, kuten hän joutuu pariinkin otteeseen kysyjille selittämään. Mikkal kärsii kroonisesta unettomuudesta, joka terapeutin tulkinnan mukaan johtuu hänen lapsuuteensa liittyvistä traumoista. Niitä availlaan lukijalle varsinaisen tarinan lomassa, kuten niin monissa muissakin dekkareissa.

Itse rikosjuoni alkaa valitettavan tavallisella kuviolla, eli koiranulkoiluttaja löytää raa’asti murhatun nuoren naisen Helsingin Vattuniemestä. Nuoren naisen palleasta törröttää vielä veitsi. Varsin nopeasti poliisi selvittää naisen henkilöyden ja sen, että hänet on surmattu toisaalla kuristamalla, ruumiin vatsaan on viillelty spiraalin muotoa jäljittelevät viillot ja sitten ruumis on tuotu löytöpaikalleen.

Tämän jälkeen homma alkaakin enemmän tai vähemmän polkea paikallaan. Tutkinnan jatkuessa toistensa kanssa jotenkin oudosti risteävien mutta vesiperiksi osoittautuvien tutkintalinjojen selvittelyllä alkaa tutkintaryhmä kohdata siviilielämässään outoja vastuksia. Yhden poliisin kotiin murtaudutaan, toinen sairastelee ja kolmas kolkataan miltei hengenvaarallisesti. Onko mahdollista, että poliisin työtä tahallisesti sabotoidaan ja poliisien henkiä uhataan?

Kangas onnistuu kuitenkin yllättämään lukijan (ainakin minut) melkoisella käänteellä ihan dekkarinsa loppupuolella. Murhaaja paljastuu lukijalle aivan odottamatta kesken rutiiniasian. Vinkkejä kyllä on annettu, mutta ainakin minä tajusin ne vasta jälkikäteen. Lisäksi Kangas on saanut murhan vielä liitettyä Mikkalin henkilökohtaisiin traumoihinkin, vaikka hieman ohuella jäällä siinä kyllä luistellaan. Dekkarin tyrmäävästä loppukohtauksesta myös pisteet kirjailijalle.

Juoni ja juonenkuljetus siis sujuvat, vaikka alkupuoliskolla ruumiin löytymisen jälkeen kestääkin jonkin aikaa, ennen kuin alkaa hahmottua oikein mitään kuviota. Loppupuolen yllätys ja tiukka lopetus auttavat.

Sen sijaan kummastelen, miksi dekkarista on pitänyt venyttää kolmesataasivuinen, kun parisatainen olisi toiminut huomattavasti paremmin. Nyt mukana on minun makuuni luvattoman paljon tyhjäkäyntiä, kokonaisia lukuja, jotka eivät tuo tarinaan varsinaisesti mitään uutta. Yksityiskohtaista kuvailua kulloistenkin kahvimukien värejä myöten on mukana runsaasti ikään kuin tarkoituksella hidastamassa kerrontaa. Lisäksi monin paikoin vaivutaan kainaloita myöden jonkinlaisiin kielikuvarämeikköihin:

”Ihmisen tekemä keinovalo yrittää puukottaa sitä sortavaa luontoäidin pimeyttä. Katuvalot heijastavat keltaista valoa sumuvaipan läpi niin kuin Manaaja-elokuvan julisteessa.”

Vanha ohje rakkaiden tappamisesta olisi ollut ehkä käyttökelpoinen työkalu? Runoratsun suitset vain tiukemmalle, niin hyvä tulee.

Joel Kangas: Kaamos
Karisto 2025. 319 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Ennakkokappale.

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle

 

12.11.2001 tapahtui Yhdysvaltojen kaikkien aikojen toisiksi vakavin lento-onnettomuus, kun Dominikaaniseen tasavaltaan matkalla ollut American Airlinesin kone putosi pian nousun jälkeen New Yorkin asuinalueelle. Kaikki koneessa olleet 260 henkilöä menehtyivät, ja lisäksi kuoli viisi maassa ollutta ihmistä. Aluksi onnettomuutta epäiltiin terrori-iskuksi, koska se tapahtui vain kaksi kuukautta WTC-iskujen jälkeen. Kyse oli kuitenkin inhimillisestä virheestä johtuneesta onnettomuudesta.

Suurin osa matkustajista oli kotoisin Dominikaanisesta tasavallasta. Tapahtuma järkytti pahasti New Yorkin dominikaanilaistaustaisten yhteisöä ja tietysti myös Dominikaanisen tasavallan asukkaita. Moni perhe kohtasi läheisen ihmisen menetyksen.

Yhdysvaltalainen runoilija ja prosaisti Elizabeth Acevedo kertoo teoksensa Maata jalkojen alle jälkisanoissa olleensa 13-vuotias traagisen lento-onnettomuuden sattuessa. Hän muistaa selvästi järkytyksen ja epätietoisuuden, jonka suuronnettomuus niin pian terrori-iskun jälkeen aiheutti. Hän muistaa myös, miten nopeasti aihe lakkasi kiinnostamasta mediaa, kun kävi ilmi, että se tosiaan oli ’vain’ onnettomuus.

Aihe ei jättänyt Acevedoa rauhaan, ja lopulta siitä oli kirjoitettava romaani. Hän halusi näyttää, miltä uutisotsikoihin nouseva järkyttävä tragedia tuntuu tavallisten ihmisten tasalta ja miten se vaikuttaa uhrien omaisiin. Niin moni koki korvaamattoman menetyksen. Miten palaset kootaan kasaan ja jatketaan elämää? Kirjailija kertoo myös törmänneensä tutkimustyötä tehdessään tarinoihin kaksoiselämää eläneistä ihmisistä, joilla oli perhe kummassakin maassa.

Maata jalkojen alla -säeromaanilla on siis kohtuullisen paljonkin totuuspohjaa, mutta se on silti puhtaasti fiktiivinen teos. Tarinalla on kaksi noin 16-vuotiasta minäkertojaa, Dominikaanisen tasavallan Sosúassa asuva Camino ja New Yorkissa asuva Yahaira. Tytöt ovat saman isän lapsia, mutta he eivät tiedä toisistaan mitään. Yahaira tosin on jo vuoden ajan tiennyt, että Papilla on myös toinen vaimo, joka asuu Dominikaanisessa tasavallassa. Se on oikea syy isän pitkiin poissaoloihin, ja se myös rikkoi isän ja tyttären välit.

Kummankin tytön elämä järkkyy perustuksiltaan, kun New Yorkista Sosúaan matkalla olleen isän kone syöksyy mereen New Yorkin edustalla. Caminosta tulee täysorpo, sillä äiti on kuollut jo vuosia sitten. Jäljelle jää vain parantajana työskentelevä äidin isosisko, joka on pitänyt Caminosta huolta isän talossa. Yahairan äidistä tulee leski.

Puoliväliin asti romaanissa seurataan tyttöjen kamppailua surun ja järkytyksen keskellä. Caminon tilanne on huomattavasti tukalampi, sillä rahat loppuvat nopeasti ja ilman isän suojelua naiset ovat myös akuutissa vaarassa. Paikallinen parittaja on iskenyt silmänsä Caminoon jo vuosia sitten ja katsoo nyt oikeudekseen vaatia tyttöä itselleen. Miten maksaa koulumaksut, miten suojautua väkivaltaa vastaan?

Tieto kaukaisesta siskosta ja isän elämänmittaisesta petoksesta tulee kummallekin tytölle järkytyksenä. Yahairan äiti Zoila ei halua olla Caminon kanssa missään tekemisissä. Mutta kuten lukija on alusta asti arvellutkin, tytöt kyllä lopulta löytävät toistensa luo niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Maata jalkojen alla on teemoiltaan melko rankka nuortenromaani, joka avaa mukavasti tuoreita näkökulmia muun muassa maahan- ja maastamuuttokysymyksiin, naisten ja lasten asemaan, koulutusmahdollisuuksiin ja valinnanvapauden todellisuuteen. Jos perheellä ei ole rahaa, ovat lasten tulevaisuudennäkymät huomattavasti kapeammat kuin hyväosaisilla. Teos ei kuitenkaan ole liian raskas ja synkkä, vaan lopussa on paljonkin toivonpilkahduksia ja valoa tunneleiden päissä. Nuortenromaanille sallittakoon vähintään onnellisehko loppu. Kukapa ei kaipaisi välillä ripausta lohtua.

Kuuntelin Maata jalkojen alle -säeromaanin äänikirjana. Jonkin verran on hyvä tietää teoksen rakenteesta ja tarinastakin päästäkseen alkuun. Luvut on nimetty kulloisenkin kertojan mukaan, joten tarkkana saa olla pysyäkseen kärryillä. Lopussa kertojat vaihtuvat myös lukujen sisällä ilman mitään varoitusta.

Acevedo käyttää tuhlailevasti &-merkkiä, joka äänikirjassa on korvattu yleensä ja-sanalla. Muutkin typografiset keinot katoavat äänikirjaversiossa. Tekstissä on myös runsaasti espanjankielisiä sanoja ja ilmauksia, joita ei kaikkia selitetä sen kummemmin.

Romaani on selkeästi suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille, mutta se sopii erinomaisesti myös vanhemmille lukijoille.

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Clap When You Land)
Suomentanut Leena Ojalatva.
Karisto 2021. 424 s.
Äänikirjan lukija Rebekka Kuukka.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kuuntelin kirjan lukupiirin säeromaani-iltaa varten.

Luin ja kuuntelin nämä säeromaanit:

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Otava, 2021)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)

Olen koonnut eri tahoilta löytämiäni ja saamieni vinkkien perusteella listaa suomeksi ilmestyneistä ja vuonna 2025 tulossa olevista säeromaaneista:

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019, suom. Leena Ojalatva)
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021, suom. Leena Ojalatva)
Sarah Crossan: Kuunnousu (S&S, 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Sarah Crossan: Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus)
Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)
Pirjo Kotamäki: Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-yhdistys, 2024)
Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, 2015)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa tokalla (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)osta kesälomalla (Myllylahti, 2025)
Tiia Mattila: Humalan soundtrack (Myllylahti, 2025)
Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta  (Rakkausmyrsky-sarja 1) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta (Rakkausmyrsky-sarja 2) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Myrskyn jälkeen aurinko (Rakkausmyrsky-sarja 3) (Kvaliti, 2024)
J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti, 2020)
J. S. Meresmaa: Khimaira (Myllylahti, 2021)
J. S. Meresmaa: Kerberos (Myllylahti, 2022)
Anne Muohonen: Kuuden kättelyn sääntö (Hertta, 2025)
Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne, 2024)
Sara Norja: Kummajaisten kesä (Nysalor, 2023)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (2021, Otava, suom. Niko Toiskallio)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (Kvaliti, 2022)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023)
Dess Terentjeva: Zeno (WSOY, 2024)
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi (S&S, 2021, suom. Katja Laaksonen)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)
Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (Otava, 2022)

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana (Nummien kutsu 1)

 

Muhkeat, hyvin kirjoitetut viihteelliset historialliset romaanit ja romaanisarjat ovat aina tervetulleita! Niinpä ilahduin kovasti, kun huomasin Kaisa Viitalan Klaanin vieraana -romaanin esittelyn kirjailijan omilla Facebook-sivuilla ja kustantamon kevään 2024 luettelossa:

”Kun arvostetun lontoolaisperheen tytär Agnes kohtaa tanssiaisissa ylämaalaispäällikkö Fingal MacTorrianin, hän päättää, että tapaaminen saa jäädä viimeiseksi. Agnesin on vaikea ymmärtää, mitä muut röyhkeässä vuoriston villissä näkevät – mieshän on jakobiittikapinallisia eli maanpetturi! Sitä paitsi Agnes on raajarikko, joten tuskin kukaan mies hänestä kiinnostuukaan.

Kohtalokkaan valheen vuoksi Agnes päätyy kuitenkin viettämään talvea Fingalin suvun linnassa, kaukana kotoa, ja huomaa olevansa keskellä mutkikasta valtataistelua klaanin herruudesta.”

Luvassa on siis kiehtova miljöö eli 1700-luvun alun Englanti ja erityisesti Skotlannin Ylämaa, seikkailua ja riipivää romantiikkaa. Romanttisen juonen peruskuvio on selvä jo takakansitekstin perusteella, mutta sehän ei tämän genren faneja haittaa hitustakaan, jos vain kaikki muu sen ympärillä toimii ja juoneen on saatu jotain omintakeista maustettakin.

Kaisa Viitala on historioitsija ja viestinnän ammattilainen sekä todella pitkän linjan kirjailija, joten lukija voi huolettomin mielin avata kirjan kannet ja antautua vetävän tarinan vietäväksi.

Agnes on virkistävän erilainen romanttisen viihteen sankaritar synnynnäisen vammansa takia. Jalkojen jonkinlaisen epämuodostuman seurauksena hänen on vaikea kävellä ja moni muukin terveelle ihmiselle itsestään selvä toiminto aiheuttaa paitsi päänvaivaa myös kovaa kipua ja särkyä. Tukevan kävelykepin avulla hän pääsee hyvinä päivinä ihan kohtuullisesti kävelemään, mutta arki edellyttää monenlaisia apuvälineitä ja apulaisia sujuakseen edes kohtuullisesti.

Agnes on perheensä ainoa, kaivattu lapsi, ja vanhemmat ovat aina olleet hänen tukenaan ja turvanaan sekä kannustaneet aktiiviseen elämään. Se ei ollut 1700-luvulla säätyläispiireissäkään tavallista, ja Agnesin ilmestymistä esimerkiksi tanssiaisiin pidetäänkin pöyristyttävänä, röyhkeänä ja nolostuttavana sen mukaan, kenen näkökulmasta asiaa katsotaan.

Vanhemmat ovat kuitenkin purjehtineet Amerikkaan ja lähettäneet tyttärensä isän veljen ja tämän perheen hoiviin Edinburghiin. Omahyväiset ja ylemmyydentuntoiset Colin-setä ja Lily-serkku kohtelevat Agnesta pöyristyttävästi, mutta onneksi Emily-täti ja erityisesti talon palveluskuntaan kuuluva räväkkäotteinen Millie ovat toista maata. Agnes on älykäs, kaunis ja varakas, mutta koska hän on rampa raajarikko, hänen mahdollisuutensa ovat kovin kapeat, jos kauniisti sanotaan.

Mutta kuten sanottu, tanssiaisiin Agneskin lähtee. Kaikkien yllätykseksi ja nuorten naisten suureksi kiihtymykseksi sinne tupsahtaa myös rikollisen komea ja käytöksellään yleistä paheksuntaa herättävä skotti Fingal MacTorrian. Sitten onkin vain loppuromaanin verran jännitettävä, miten heistä oikein tulee pari. Kaikki mahdolliset esteet, hankaluudet, ennakkoluulot ja väärinkäsitykset on totisesti vedetty peliin, jotta niin ei kävisi. Riittääkö Agnesin päättäväisyys? Onko rakkaus lopulta suurin voima?

Koska Agnes joutuu koko ajan ja kaikissa tilanteissa miettimään omaa liikkumistaan, selviytymistään sekä terveyttään, miljöö avautuu lukijalle ihan uudenlaisesta kulmasta. Vanha vetoinen kivilinna keskellä joulukuista nummimaisemaa 1700-luvun mukavuuksilla varustettuna ei varmasti olisi ollut kaikkein helpoin asuinpaikka terveillekään, mutta Agnes joutuu kohtaamaan hankaluudet alituisilla ekstrakierteillä.

Onneksi Agnes ei ole sen paremmin itsesäälissä rypevä raukka kuin mikään yliluonnollisen vahva pyhimyskään, vaan ihan normaali nuori nainen. Kivut ja hankaluudet kuluttavat, väsyttävät, harmittavat ja välillä itkettävätkin. Mutta hän ei jää säälimään itseään liian pitkäksi aikaa, vaan tarttuu taas uuteen toimeen päättäväisenä realistina. Hän toteaa itsekin, että hänen ei tule koskaan kokemaan mitään ihmeparantumista, joten on elettävä ja kelvattava sellaisena kuin on. Hän tekee myös virheitä ja vääriä päätöksiä ja joutuu kärsimään monista niistä nahoissaan ja ainakin sielussaan. Perin inhimillistä siis!

Agnes on romaanin ehdoton päähenkilö, joten on mainiota, että hänestä piirtyy mukavan moniulotteinen kuva. Vähintäänkin yhtä paljon ihastuin myös tomeraan ja sanavalmiiseen Millieen, joka jo alkusivuilla ottaa Agnes-neidin suojelukseensa ja matkustaa tämän mukana kauas pohjoiseen. Millie ei masennu kielivaikeuksista eikä turhaan kumartele kuvia. Jos joku uskaltaa pahoittaa hänen Agnes-neitinsä mielen, saa tämä kyllä totisesti tuta!

Klaanin vieraana aloittaa Nummien kutsu -trilogian, jonka toinen osa Klaanin suojeluksessa ilmestyy näillä näkymin keväällä 2025. Se on vallan mainio uutinen, sillä Agnesin ja Millien tarinalle (ja joo, totta kai myös Fingalin!) odotan jo kovasti jatkoa.

Klaanin vieraana -romaania on markkinoitu vetoamalla Diana Gabaldonin ja Outlander-sarjan faneihin, mutta en oikein sille näe sen kummempaa perustetta. Skotteja, Ylämaa ja verenhimoisia punatakkeja on molemmissa, mutta ihan omilla ansioillaan Viitalan teos pärjää mainiosti. Mikään ei tietenkään estä pitämästä molemmista.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana
Karisto 2024. 460 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori.
Kansi Timo Numminen.

Ennakkokappale kustantajalta. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää

 

En ole toistaiseksi lukenut Kirsi Pehkosen suosittua Jylhäsalmi-sarjaa, mutta sain hänen uudesta Etsivä löytää -kirjastaan arvostelukappaleen alkukesästä. Se ei ole osa Jylhäsalmi-sarjaa, vaan uuden Siru Valpas -sarjan aloitusosa.

Kustantaja vinkkaa, että luvassa on ”kesäisen hilpeää chick litiä täynnä vauhtia, vaaroja ja upeita miehiä.” Itse luokittelisin tämän ennemminkin hyvän mielen romaaneihin tai vaihtoehtoisesti superpehmoihin dekkareihin kuin varsinaiseksi chic lit -kirjallisuudeksi, vaikka rajat ovat tietysti häilyviä ja luokittelut tällä tarkkuudella lähinnä makuasioita.

Alkuun lähdetään tutulla kuviolla vauhdikkaasti, sillä ensimmäisillä sivuilla vastaanottovirkailija Siru saa tietää, että samalla lääkäriasemalla työskentelevällä avomies Jarkolla on suhde heidän yhteisen työkaverinsa kanssa. Siru poistuu työpaikalta raivoissaan ja kirjaimellisesti kompastuu tulevaisuuteensa kadulla.

Kadulla on nimittäin kiinteistönvälittäjän kyltti, jossa myydään sekä yritystä että siihen kuuluvia vuokrattuja tiloja kohdalla olevan kerrostalon alakerrasta. Kompastumisestaan tokeneva Siru hoippuu ukkoskuuroa pakoon sisälle ja tulee ostaneeksi Etsintätoimisto Vitosen. Asiakkaat ovat valmiina, joten Siru voi aloittaa työt halutessaan vaikka heti. Työ- ja asuntokuviot siis ratkeavat kuin ihmeen kaupalla sivulle 17 mennessä.

Etsivä- ja etsintätoimiston eroa kirjassa selvitetään useampaan otteeseen, sillä se askarruttaa niin Sirua kuin muitakin kohdalle osuvia. Etsintää voi tehdä kuka tahansa, mutta yksityisetsivä tarvitsee luvan. Siinä asia pähkinänkuoressa.

Siru saakin pari keikkaa, joista ensimmäisen hän ratkoo helposti internetin avulla. Etsintätoimiston pyörittäminen ei taidakaan olla hullumpaa hommaa! Toinen keikka vaatiikin sitten jo koko Sirun suhdeverkoston tiukkaa hyödyntämistä, mutta onneksi nuorella reippaalla naisella on sekä uusia että vanhoja ystäviä, jotka heittäytyvät etsinnän pyörteisiin täysin rinnoin.

Tummemman varjon Sirun uuden uran ylle heittää mieskaksikko, joka ilmaantuu toimistolle kyselemään toimiston entisen omistajan yhteystietoja. Kun toimistoa ja asuntoa sitten käydään penkomassa, alkaa etsintäyrittäjästä tuntua hieman haljulta.

Miesrintamalla on vauhtia työn ohessa. Jarkko käy asiaankuuluvasti houkuttelemassa Sirua takaisin, ja lisäksi Sirun pulssia kiihdyttävät niin Sakupoliisi kuin eräs komea roistokin. Kumman kaksikosta Siru lopulta valitsee? Lopussa moni asia jää lupaavasti auki seuraavaa osaa varten.

Idea etsintätoimistosta on toimiva. Siru ratkoo ihmisten pulmia, mutta ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ei ole kovin vakavia ongelmia saati rikoksia tutkittavana. Jos siis kaipaa dekkarimaista menoa mutta kammoaa murhatutkimuksia, tässä on hyvä vaihtoehto tarjolla. Pehkonen on taitava kertoja, joten lukija tulee takuuvarmasti viihdytetyksi. Turhia suvantokohtia tai vatvontaa ei ole, eikä huumori lipsu tippaakaan ilkeäksi. Sirun Jarkolle tekemät kostojäynätkin lähinnä hymyilyttävät. Siitäpä niljake saa ansionsa mukaan!

Pehkonen ei ole sijoittanut Sirua ja Etsintätoimisto Vitosta mihinkään nimettyyn kaupunkiin, enkä ainakaan minä tunnistanut kuvattua pikkukaupunkia.

Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää
Karisto 2023. 181 s.
Äänikirjan lukija Anni Kajos.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät

 

Kirjoja saa vapaasti lukea kuka haluaa ilman sen kummempia ikä-, sukupuoli- tai muita rajauksia. Lienee kuitenkin kiistatonta, että monella genrellä on oma kohderyhmänsä, joille ne on jo suunnittelu- ja kirjoittamisvaiheessa suunnattu.

#naistenviikko2023-teema jatkuu nyt täällä Kirsin kirjanurkassa viiden kotimaisen tuoreen hyvän mielen romaanin esittelyllä. Hyvän mielen romaaneiksi kutsutaan naisille suunnattuja teoksia, jotka sijoittuvat jonnekin räväkähköjen chic lit -romaanien ja perinteisten rakkausromaanien välimaastoon. Kirjoittajat ja mitä ilmeisimmin myös lukijat ovat pääsääntöisesti naisia, samoin teosten päähenkilöt.

Hyvän mielen romaaneista on niiden nimityksen mukaisesti tarkoitus nauttia, saada itselleen leppoisa olo ja hyvä mieli kepeästä, harmittomasta viihteestä. Niissä on mukana yleensä hyväntahtoista ja lempeää huumoria, eikä sankaritar juuri sorru kovin matalamielisiin kostotoimenpiteisiin kuin korkeintaan erokuvion ollessa kaikkein kipeimmillään ja hänen oma mielentilansa epävakaa. Sormi pystyssä ei opeteta, vaikka kepeää tendenssiäkin on sivuilta välillä aistittavissa. Onnemme ei ole pelkästään miehistä kiinni, siskot!

Juonikuvio menee suurin piirtein niin, että alussa naisen pitkähkö ja vakiintunut parisuhde ajautuu kohinalla ja rytinällä karille, mistä seuraa eriasteista tyrmistystä, sydänsurua, itkua ja kiukkua. Nainen usein menettää samaan syssyyn myös asuntonsa ja aika usein myös työpaikkansa, joskus ystäväpiirinsäkin. Ollaan tyhjän päällä ja suuntaa vailla, mutta sitten jostain suunnasta ojentuu kuin ihmeen kaupalla auttava käsi tai muu pelastava oljenkorsi.

Erosta alkaa kehkeytyä elämänmuutos. Moni päähenkilö alkaa huomata entisen elämänsä ontoksi suorituskeskeiseksi oravanpyörässä juoksemiseksi ja instaliidoksi, jota ei oikeastaan tunnista edes omakseen. Seuraa muutto maalle tai ainakin omiin lapsuusympyröihin tai ylipäätään pois (pää)kaupungin keskustan melskeistä. Työurakin suuntautuu usein vähän pehmeämpiin suuntiin, ja perustetaan pullantuoksuinen kahvila tai kierrätyssisustusliike.

Miehiä alkaa myös putkahdella kuvioihin, yleensä useampiakin. Kuvioon kuuluu usein katumusta ainakin esittävä eksä (ainakin, jos tämän uusi kuvio onkin mennyt puihin), mutta myös uusista ympyröistä alkaa löytyä kiinnostavia yksilöitä. Lopulta sankaritar on tilanteessa, jossa valittavaa on tarjolla enemmän kuin voi ottaa. Nykyromaanit kuitenkin äärimmäisen harvoin päättyvät ainakaan sankarittaren hääkellojen kuminaan, vaan hän saattaa päätyä jopa sinkkuna pysyttelyyn. Joka tapauksessa lopussa meillä on erostaan entistä ehompana selviytynyt ja itsensä kanssa sinuiksi tullut nainen.

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Kuuntelin Minna Haapasalon esikoisromaanin Tilkkuterapiaa melko tuoreeltaan viime vuonna ja viihdyin temperamenttisen Riinan, jonka avopuoliso Jarkko p**kamaisesti lemppaa pihalle parisuhteesta ja asunnosta, kanssa mainiosti. Erorytinöissä Riina menettää myös elantonsa, sillä hän on suosittuna sisustusbloggaajana käyttänyt lähinnä Jarkon ja hänen hulppeaa omakotitaloa juttujensa pohjana. Riina romahtaa täysin, mutta vähitellen elämä alkaa voittaa muun muassa kansalaisopiston tilkkutyökurssin ja sitä kautta tavattujen ihmisten avulla.

Kierrätyshäät on itsenäinen jatko-osa Tilkkuterapialle. Nimikin jo sanoo, että häävalmisteluilla on keskeinen osuutensa romaanissa. Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kaksi vuotta. Riina pyörittää kohtalaisella menestyksellä pientä kierrätysteemaista sisustustavaraputiikkia Turussa ja tekee sivussa myös erilaisia sisustusprojekteja tilauksesta.

Yksi tärkeimmistä projekteista olisi omien häiden suunnittelu. Avopuoliso Markku on kosinut, ja Riina vastannut myöntävästi. Jokin kuitenkin tökkii. Riina ei tunnu innostuvan hääprojektistaan millään, mutta sisko Salla sitäkin enemmän. Riinan ja Markun häistä pitää tulla upeat!

Riina ei kuitenkaan taida sisimmässään olla ihan varma, mitä lopulta haluaa. Markku on ihana, mutta jokin naimisiin menemisessä tuntuu hankalalta. Tilannetta eivät lainkaan helpota muut miehet, jotka alkavat tunkea liian lähelle. Jarkko tuntuu katuvan eroa Riinasta ja haluaisi hänet kenties sittenkin takaisin. Vielä hämmentävämpää on, että Riinan taannoinen ihastus tilkkutyökurssilta suutelee häntä omissa häissään kiihkeästi. Mitä ihmettä miesten päissä oikein liikkuu?

Huolta aiheuttavat myös perhe- ja ystäväkuviot. Miten suhtautua siskonmieheen, joka ihan oikeasti käyttää foliohattua? Ja mikä ihme äitiä oikein vaivaa? Tämä ei tunnu olevan enää koskaan Riinan käytettävissä, kuten hän on tottunut. Edesmennyttä isääkään ei ole ehtinyt kunnolla surra. Entä montako kertaa Markku onkaan ollut aiemmin naimisissa?

Erilaisia ihmissuhdekuvioita siis riittää setvittäväksi. Siinä ohessa Riina tukijoukkoineen käyttää antaumuksella luovuuttaan sisustusliikkeessään ja -projekteissaan. Kaikenlainen roina tuntuu hänen käsissään muuttuvan aarteeksi. Kun kädet askaroivat mukavissa puuhissa, mielen ja sydämen sotkutkin vähitellen selkenevät. Kaiken ei tarvitse olla naistenlehtien ja Instagramin mittapuiden mukaan täydellistä, vaan tavallinen onni riittää sittenkin, lienee Kierrätyshäiden viesti.

Haapasalo kirjoittaa mukavan leppeästi eikä yritä vääntää väkisin vitsejä. Varsinaisia kommelluksia tarinassa ei minun mielestäni ole, mutta huumoria kylläkin. Joihinkin suuntiin singahtaa hieman terävämpiäkin nuolia, kuten ylenpalttisen kaupallisen häähössötyksen.

Viihdyin Kierrätyshäiden kanssa oikein mukavasti, vaikka on myönnettävä, ettei nyt ihan päästy samaan vimmaisuuteen kuin Tilkkuterapiassa. Siinä Riinan selviytymistarinassa oli enemmän puhtia kuin näissä vähän seesteisemmän elämänvaiheen kuvioissa. Tarinat ovat niin itsenäisiä, että Tilkkuterapian lukeminen onnistuu haluttaessa Kierrätyshäiden jälkeenkin.

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät
Karisto 2023. 272 s.
Äänikirjan lukija Armi Toivanen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet & Nanofaarao

 

Olen seurannut kirjailija Joonas Riekkolaa Twitterissä pitkään. Profiilissaan hän määrittelee itsensä vielä esikoiskirjailijaksi ja edelleen (kirja)tubettajaksi. Youtube-kanavallaan Joonas Riekkola julkaisee Luova Ruho -nimellä kirjamaailmaa yleisesti ja omaa kirjoittamistaan käsitteleviä vloggauksia sekä kirjafilee-nimellä kulkevia arvioita lasten- ja nuortenkirjoista.

Siivoojana työskentelevä Riekkola osallistui scifi-romaanikäsikirjoituksellaan Kariston ja Lastenkirjainstituutin kirjoituskilpailuun, jossa etsittiin erityisesti pojille sopivia kiinnostavia tekstejä. Karisto julkaisi hänen kilpailuun lähettämänsä käsikirjoituksen Silkkomaahan kadonneet vuonna 2021. Riekkolalla oli tarjota kustantamolle myös kirjan jatko-osaa, mutta Karisto ei ollut siitä kiinnostunut, ja hän julkaisi lopulta Nanofaarao-nimisen romaaninsa omakustanteena tänä keväänä.

Riekkola on kertonut kirjoittamisesta ja julkaisemisesta hyvin avoimesti vlogissaan. Hänen kertomansa perusteella suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoiminta näyttäytyy jokseenkin karuna toimintaympäristönä.

Silkkomaahan kadonneet sijoittuu kauas (?) tulevaisuuteen, jossa nykyään tuntemamme maailma ja teknologia ovat muinaista historiaa. Kaikki mahdolliset ympäristökatastrofiuhkakuvat ovat toteutuneet tuhoisin seurauksin.

Päähenkilö on Ilves-niminen poika, joka on riitautunut kotikylänsä päällikön ja koko väen kanssa ja päättänyt kadota. Vuoden verran hän on asustanut lähellä sijaitsevan pyhän tammen latvuksessa. Ilman ystävänsä Västäräkin apua hän olisi joutunut luovuttamaan jo aikoja sitten. Tarinan alussa Ilves löytää yhden mummonsa ystävän kuolleena polulta lähellä kylää. Iäkkään naisen selässä on kaksi omituisesti savuavaa reikää. Ilveksen on palattava kylään hakemaan apua.

Yhdessä Västäräkin kanssa Ilves kohtaa metsässä tytön, joka sanoo nimekseen Aino. Tytöllä on yllään erikoinen punainen mekko, ja hänen hiuksensa ovat omituisen hopeanhohtoiset. Häijy rosvojoukko ajaa Ainoa takaa, ja nuoret päättävät lyöttäytyä yhteen ja paeta joen yli pelottavaan Silkkomaahan. Sinne Ilves on aikonut lähteä jo pitkään, sillä hän haluaa selvittää, mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Äiti ja isä ovat aikanaan lähteneet retkikunnan mukana tutkimaan Silkkomaata, eikä heistä ole sen koommin kuulunut.

Nopeasti käy ilmi, että tarinat Silkkomaan vaaroista eivät ole olleet tyhjää pelottelua. Nuoret kohtaavat mitä hirvittävimpiä mutaatioiden seurauksena syntyneitä petoja, ja sen lisäksi Ainon perässä olevat rosvot saavuttavat heitä savuavilla moottoriajoneuvoillaan kammottavan nopeasti. Mitä rosvot oikein Ainosta haluavat?

Ilves ja Västäräkkikin huomaavat, että Aino ei tosiaankaan ole ihan tavallinen nuori nainen. Lukija tajuaa nopeasti, että Aino on jonkinlainen androidi, mutta Ilves ja Västäräkki eivät osaa sellaista kuvitellakaan. Ainon taidoista ja kyvyistä on kuitenkin korvaamatonta apua, kun he törmäävät barbaarisiin susilaisiin ja näiden tarkoin vartioimaan salaisuuteen, jota myös rosvojoukko kiivaasti havittelee.

Silkkomaahan kadonneet on juuri sellainen vauhdikas ja toiminnantäyteinen seikkailuromaani, jota poikien lukemattomuudesta huolestuneet tahot jatkuvasti peräänkuuluttavat. Sävy on tumma, jopa synkeä, mutta ei kuitenkaan aivan toivoton. Riekkola ujuttaa opetukset taitavasti kerronnan lomaan, eikä saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista ole. Lukija saa tehdä johtopäätöksensä itse. Loppu jää samalla tavalla avoimeksi kuin alkukin: elämä jatkuu, kenties tarinakin. Riekkola ei tosiaankaan harrasta selittämistä, mitä pidän erinomaisena ansiona.

Vasta Nanofaaraota aloitellessani tajusin, että Aino on oikeastaan Silkkomaahan kadonneiden päähenkilö. Ainakin juuri hänen tarinansa jatkuu Nanofaaraossa. Jos Silkkomaahan kadonneet oli mielestäni nopeatempoinen, Nanofaaraossa kierrokset vain kohoavat. Ehkä jo aavistuksen liikaakin, sillä henkilö- ja miljöökuvaus ja samalla tärkeät tunnelman luominen ja jännityksen tiivistäminen jäävät paikoin turhan ohuiksi.

Mutta ei Riekkolalta ainakaan mielikuvitusta puutu! Nanofaarao on aivan uskomaton seikkailu tulevaisuuden Suomen alueella ja Uusi Kemi -nimisessä kaupungissa. Uutta Kemiä johtaa karismaattinen johtaja faarao Sinuhe, joka on vakuuttunut ja vakuuttanut kansalaisensakin, että suomalaisilla on takanaan kerrassaan loistava menneisyys. Nyt on aika rakentaa uudelleen menetetty valtakunta ja palauttaa sen mahti.

Tarina käynnistyy, kun Nuukso saapuu Uuteen Kemiin. Hän etsii siskoaan Uulaa, joka on lähtenyt kotoa. Uula on aina ollut hyvä kaikenlaisessa tekniikkaa vaativassa, ja hän on tehnyt lukuisia enemmän ja vähemmän toimivia keksintöjä. Sitä ei kuitenkaan katsota hyvällä, sillä hän on tyttö. Pitkiin aikoihin Uulasta ei kuulunut mitään, mutta sitten hän lähetti kotiin kirjeen ja kultakolikon. Uuden Kemin katujen huhutaan olevan kullalla silattuja, ja ilmeisesti huhu pitääkin paikkaansa.

Nuukso joutuu heti Uuden Kemin porteista astuttuaan pahoihin vaikeuksiin ja päätyy vankityrmään. Sieltä hänet pelastaa erikoinen hopeahiuksinen tyttö, joka kertoo nimekseen Aino. Hän kehottaa Nuuksoa häipymään pikaisesti kaupungista, sillä kansan keskuudessa kytee tyytymättömyys faarao Sinuhea ja hänen epäpätevää hallintoaan kohtaan. Nuukso ei kuitenkaan suostu lähtemään ennen kuin on tavannut Uulan ja saanut kerrottua tälle asiansa.

Ällistyksekseen Nuukso tajuaa, että Sinuhen pääinsinööri Nefernefernefer on oikeasti hänen isosiskonsa Uula, joka ei muuten lainkaan ilahdu Nuukson näkemisestä. Kaupungin ytimessä rakennetaan valtavaa hirsiversiota pyramidista, ja työmaa suorastaan nielee kaikenlaista työvoimaa. Sinne Nuuksokin päätyy Uulan alaiseksi.

Mutta mitä sisko oikein puuhaa rakennustyömaan uumenissa? Myös Ainoa kiinnostavat Uulan puuhailut sekä Sinuhen yhä kummallisemmaksi muuttuva käytös. Ei kai kyseessä vain ole jokin Nuukson kotikylässä ankarasti kielletty muinaisteknologia? Kun salaisuudet alkavat paljastua, kaiken tuho on vain hiuskarvan päässä toteutumistaan.

Nanofaaraossa on paljon riemukkaita oivalluksia, ja Riekkola yhdistelee rehvakkaasti erilaisia aineksia tarinaansa. En voinut olla hykertelemättä faarao Sinuhelle ja hänen kalleimmalle aarteelleen eli muinaiselle painetulle kirjalle, jonka jäännöksistä pystyy hädin tuskin päättelemään otsikon Sinuhe, egyptiläinen. Toinen Sinuhen aarteista on virheettömänä säilynyt punainen muoviämpäri. Kumpaakin aarretta säilytetään tarkasti vitriineissään faaraon palatsin yksityisissä tiloissa.

Nuukso ja Uula joutuvat omituisessa kaupungissa yhä uusiin vaikeuksiin ja vaaroihin, joten Ainon kyvyistä ja taidoista on jälleen korvaamatonta apua. Lopussa Aino paljastaa uuden mielenkiintoisen hitusen menneisyydestään, joten lukija jää odottamaan hänen seuraavaa seikkailuaan.

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet
Karisto 2021. 202 s.
Kansi Karin Niemi.

Ostettu.

Joonas Riekkola: Nanofaarao
BoD/Omakustanne 2023. 213 s.
Kansi Karin Niemi.

Lainattu kirjastosta.

Bloggausjonon purkua, osa 2.

 

Edellisessä jutussani kerroin lyhyesti, miten minulle pääsi kertymään mittava bloggausjono ja miten päädyin purkamaan sen lopulta kahden jononpurkubloggauksen avulla. Alun perin minulla ei ollut sen kummempaa suunnitelmaa kuin purkaa blogiin ne vähäiset muistikuvat, mitä kuukausia sitten luetuista kirjoista on mieleen jäänyt. Pian kuitenkin huomasin, että ensimmäiseen juttuun valikoituivat ulkomaisten kirjailijoiden teokset. Niiden joukossa on pari dekkaria, mutta pääosin ne ovat jotain muuta: historiallista viihdettä, YA-spefiä, vakavampaa historiallista kaunokirjallisuutta.

Toiseen juttuun tuntuivat kuin tarkoituksella jäävän kotimaisten tekijöiden jännitysromaanit ja dekkarit. Yksi teoksista on esikoisromaani ja yksi edustaa niin sanottua yksittäistä teosta sen sijaan, että olisi osa sarjaa. Loput kuusi ovat erimittaisten dekkarisarjojen jatko-osia.

Tähän viimeisen joukon ’syytä’ osittain onkin, että bloggausjono alkoi venyä hallitsemattomaksi. Olen pitänyt tätä kirjablogiani yli kaksitoista vuotta. Sinä aikana olen kirjoittanut lukuisista dekkareista. Niille taas on luonteenomaista olla sarjamaisia. Tuntuu, että nykyään esikoisdekkarin julkistamisen yhteydessä jo heti kerrotaan, että se on samalla myös uuden dekkarisarjan aloitusosa.

Kuten olen aiemminkin kertonut, luen monia pitkienkin sarjojen jatko-osia mielelläni. Mutta miten ihmeessä kirjoittaa niistä aina uudelleen raikas ja tuore blogijuttu?! Ainakaan minulla ei vain yksinkertaisesti puhti riitä, vaikka vilpitöntä halua olisi kahmaloittain. Monet dekkarit on tarkoitettukin käyttöviihteeksi, joten ne eivät välttämättä jätä kovin vahvoja muistijälkiä, vaikka ne eivät millään muotoa mitenkään huonoja alalajinsa edustajia olisikaan.

Pahoittelen siis tätä nippujuttuani niin arvostelukappaleita lähettäneille kustantamoille kuin kirjailijoillekin, jotka ehkä ovat odottaneet myös uusimman kirjansa esittelyä blogiini. Kaikki kirjat olisivat ansainneet oman paneutuneen esittelyjuttunsa, mutta tällä kertaa ne saavat vain tätä.

 

Jenni Multisilta: Kuinka tähdet kuolevat
Like 2022. 339 s.
Äänikirjan lukija Iisa Pajula.
Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

En hirmuisesti innostunut Jenni Multisillan esikoisjännäristä Yksi teistä kuolee (Like, 2020), joten seuraava Mitä tapahtui merenneidoille on jäänyt lukematta ja tuskin olisin tarttunut tähän kolmanteen eli Kuinka tähdet kuolevat -teokseenkaan ilman Likeltä tupsahtanutta ennakkokappaletta. Kun kirja oli ilmestynyt, se sai viihdyttää minua marjametsässä äänikirjaversiona. Ja hyvin viihdyttikin! Ennakkokappaleen kansitarran mainosslogan ’vangitseva psykologinen trilleri’ pitää hienosti kutinsa.

Tarinassa yläkoulun musiikkiluokka kokoontuu viisitoista vuotta myöhemmin viikonlopuksi luokkakokoukseen. Ysiluokka on aikanaan päättynyt traagisesti, mutta miten, se selviää vähitellen ja kunnolla vasta ihan lopussa. Mitä oikeasti tapahtui tuona keväänä, kun luokka harjoitteli musikaalia Chicago? Miesopettaja on kiehtonut vähän turhan paljon teinityttöjen mieliä. Oliko joku heistä Tähti, josta opettaja piti liian paljon ja kenties väärällä tavalla? Nyt joku on selvästikin päättänyt selvittää totuuden, mutta ovatko luokkakokouksessa kaikki niitä, joita väittävät olevansa?

Koukutuin tähän tarinaan, vaikka sen seuraaminen äänikirjana ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Oli myös pakko katsoa Chicago-musikaalista tehty elokuvaversio perään.

Multisilta poikkeaa jännityskirjallisuuden valtavirrasta, sillä hänen tähänastiset teoksensa ovat itsenäisiä yksittäisteoksia, eivät sarja.

 

Miska Karhu: Nimeni on Alex
Karisto 2021. 183 s.
Äänikirjan lukija Emil Johansson.
Kansi Sanna-Leena Meilahti.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Seurasin Miska Karhua Twitterissä niihin aikoihin, kun hän työsti Kariston kirjoituskilpailun voittanutta käsikirjoitustaan julkaistavaksi romaaniksi. Niinpä ilahduin, kun sain hänen trillerimäiseksi kuvatun esikoisromaaninsa Nimeni on Alex kustantajalta arvosteltavaksi.

Mikään jännitysromaani, trilleri tai dekkari Nimeni on Alex ei kuitenkaan ole, vaikka sen nimihenkilö katoaakin. Katoamiseen liittyvä arvoitus ratkeaa lopussa, mutta sitä ennen pureudutaan katoamisen ympärillä velloviin kipeisiin ihmissuhteisiin.

Alex on Anssin rakastettu. Hän on aiemmin ollut Anu, ja prosessi on vielä sen verran vaiheessa, että Alexilla on edelleen naisen henkilötunnus. Kun Anssi päätyy tekemään Alexista katoamisilmoitusta poliisilaitokselle, tilanteesta kehittyvä keskustelu saa lukijankin otsalle nousemaan hikihelmet. Ja se on vasta tukalien tilanteiden alku!

Anssi on syystä hädissään, sillä Alex on ollut jossain vaiheessa itsetuhoinen. Hän on tosin luvannut, ettei enää koskaan satuta itseään. Ja Alex on aina pitänyt lupauksensa. Mutta nyt hän ei ole palannut kotiin Tampereen-reissultaan eikä puhelimeenkaan saa yhteyttä.

Anssin on pakko ilmoittaa Alexin katoamisesta tämän vanhemmille Marjutille ja Petrille, jotka tulevat oitis miesten asunnolle. Sinne saapuu myös Anssin äiti Kerttu. Tilanne on monin tavoin hankala, sillä erityisesti Marjut ei hyväksy lainkaan, että hänen Anu-tyttärensä on nyt Alex-niminen mies.

Karhu antaa äänen Anssille, Marjutille ja Petrille, mutta myös Alex kertoo omaa tarinaansa muiden lomassa. Pieneen kirjaan tässä on runsaasti näkökulmia, mutta ne kyllä valottavat tilannetta mielenkiintoisista kulmista. Itselleni tässä oli vielä sattumalta sellainen lisäkierre, että lähipiirissäni on pariskunta, joka on täyskaima Alexin vanhempien kanssa.

Marjut ei varsinaisesti ole kirjan mukavin henkilö, mutta hänen asemaansa minun oli tietysti samanikäisenä äitinä helpoin asettua. Ymmärsin Marjutia, vaikka en pitänytkään siitä, mitä hän teki.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia (ja tunteita) herättävä teos. Kannattaa ottaa lukuun.

 

Hanne Dahl: Ryöstetty elämä
Myllylahti 2021. 299 s.
Äänikirjan lukija Jutta Järvinen (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Espoolaisella Hanne Dahlilla on kesäasunto Hauholla, jonne hän on sijoittanut jo yhdeksänosaiseksi hujahtaneen leppoisahkon dekkarisarjansa. Jostain syystä en ole tullut lukeneeksi sarjaa aiemmin, vaikka aika laajasti olen mielestäni kotimaiseen dekkarikenttään vuosien varrella tutustunut. Päätin ottaa tietoisen riskin ja aloittaa sarjaan tutustumisen kahdeksannesta osasta Ryöstetty elämä.

Ihan hyvin mielestäni pääsin kärryille näinkin, vaikka mitä ilmeisimmin useimmat kirjan sivuilla tapaamani sympaattiset poliisit ja arkiset hauholaiset ovat sarjaa seuranneille tuttuakin tutumpia. Lukija on otettu hienosti huomioon alkulehdille sijoitetulla mittavalla henkilöluettelolla, josta selviävät keskinäiset suhteet, sekä karttapiirroksella keskeisestä miljööstä eli Pyhäjärven rannalla sijaitsevasta Hellevin Hovi -nimisestä majoitusyrityksestä. Hellevin Hovi on tapahtumien keskipisteessä ilmeisesti koko sarjassa.

Hauho ja mökkikylä Pyhäjärven rannalla antavat kovin leppeän miljöön ainakin tällä kertaa raa’alle kansainväliselle rikosvyyhdille. Hämeenlinnan keskussairaalan pihalla ryöstetään elinsiirtoyksikön juuri irrottama maksa. Elimen lisäksi aseistetut miehet kaappaavat sairaalan pihalta mukaansa myös hauholaisen sisätautilääkäri Mauri Yli-Virangon. Oliko elinluovutukseen johtanut onnettomuus puhdas sattuma vai liittyykö sekin itse asiassa samaan rikosvyyhtiin? Minne Yli-Virankoa ja maksaa ollaan viemässä? Uhataanko hauholaislääkärin henkeä?

Juonikuvio on kutkuttava, ja siitä saisi rakenneltua hyytävän trillerin, mutta Dahl kirjoittaa toisella tyylillä. Jännitystä ei juuri tihennetä, vaan kiperistä ja todella uhkaavistakin tilanteista selviydytään sutjakkaasti eteenpäin. Tätä kirjaa siis uskaltaa heikkohermoisempikin dekkarinystävä lueskella yksin syksyisenä iltana. Hellevin Hovissa juodaan poliisien ja henkilökunnan kesken useammatkin hyvät pullakahvit, ennen kuin koko paketti on kasassa.

Kuten sanottu, leppoisien Midsomerin murhat -sarjan tyyppisten dekkarien ystäville. Jos luettavia kirjoja ei ole jonossa hirmuisia määriä, tämä sarja kannattanee aloittaa alusta. Koko sarja on saatavana myös äänikirjoina.

Hauho-sarjan teokset:

Vaara vierailee kylässä (Mediapinta 2013)
Kuka olisi uskonut (Myllylahti 2015)
Vaiettu velka (Myllylahti 2016)
Selvästi syyllinen (Myllylahti 2017)
Hiljainen tahto (Myllylahti 2018)
Usvassa uinuu uhka (Myllylahti 2019)
Viimeiset vuorosanat (Myllylahti 2020)
Ryöstetty elämä (Myllylahti 2021)
Kun kukaan ei kaipaa (Myllylahti 2022)

Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien
Myllylahti 2022. 350 s.
Äänikirjan lukija Jussi Puhakka.
Arvostelukappale.

Ihastuin kovasti Ruotsissa asuvan Milka Hakkaraisen esikoisdekkariin Ei verta rantaa rakkaampaa, ja ilokseni sille myönnettiin Suomen dekkariseuran kunniakirja vuoden parhaasta esikoisdekkarista. Siksi odotukset toisinkoista ja Skutskär-sarjan kakkososaa Maa kauhein isien olivat korkealla. Valitettavasti odotukset eivät aivan täyttyneet, vaan lukukokemus oli pienoinen pettymys.

Tämä harmitti melkoisesti, sillä jotenkin tekstistä paistoi, että ideoita kyllä oli, mutta jostain syystä tuntui, että kirja oli päätetty pistää painoon aavistuksen hätäisesti. Monet herkulliset tilanteet juostiin läpi kunnolla paneutumatta, vaikka tilaisuus trillerimäiseen jännityksen tihentämiseen olisivat olleet ihan käden ulottuvilla.

Lukija tapaa esikoisesta tutut henkilöt eli suomalaisuuttaan aiemmin piilotelleen mutta sen sittemmin osaksi identiteettiään hyväksyneen poliisi Jani Perannon sekä true crime -kirjailijaksi heittäytyneen suomalaisen toimittaja Rosa Riemusen. Jani on huolissaan kaveristaan Jukasta, ja näkee sitten tämän menevän tukholmalaiseen ravintolaan juuri ennen kuin siellä räjähtää pommi. Pian Jani huomaa olevansa ystävyyssuhteensa takia itsekin Säpon tarkkailun kohteena.

Henkilökohtaisen elämän vastukset vievät Janin takaisin lapsuudenmaisemiin Skutskäriin, missä myös Rosa pyörii tutkimassa suomalaismafian toimia. Rikollisjärjestöä johtaa pelätty Marsalkka kaksospoikiensa tukemana, eikä sen toimintaan nenän työntäminen ole ihan vaaratonta.

Hakkaraisen esikoiskirjassa minua viehätti erityisesti ruotsinsuomalaisuuden kipukohtien terävä tutkailu. Tässä kakkososassa samoja aineksia on mukana, mutta valitettavasti kirjoittaja ei ole nyt saavuttanut samaa terävyyttä sanansäiläänsä, joka muuten kyllä toimii vähintäänkin kohtalaisesti.

Toivon, että kolmososaa maltetaan kypsytellä paremmin, sillä Skutskär-sarjassa ja Hakkaraisella on mahdollisuuksia vaikka mihin.

 

Tuula Ranta: Jotka varjoissa kulkevat
Myllylahti 2021. 315 s.
Äänikirjan lukija Marjo Wilska (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Olen toivonut Tuula Rannan esikoisdekkarin Totuus on vaihtuva maisema jälkeen tapaavani sen kuusikymppisen päähenkilön Aira Karhun uudelleenkin. Toiveeni toteutui, sillä vuotta myöhemmin Rannalta ilmestyi kakkososa Aira Karhu -sarjaan eli Jotka varjoissa kulkevat.

Aira on ammatiltaan kriminaalipsykologi, mutta on jo jättäytynyt varsinaisen työelämän ulkopuolelle. Rikoskomisario Tapani Mikkonen kuitenkin mielellään konsultoi Airaa kimuranttien rikostapausten yhteydessä. Kaksikon välillä on vahvaa kemiaa, mistä kiittelin jo aloitusosan yhteydessä, sillä ei ole mitenkään tavanomaista, että dekkareissa tai jännityskirjoissa kuusikymppinen nainen kiinnostaa nelikymppistä miestä. Aira ei muutenkaan ole mikään mummeli, jollaisiksi meidät ikääntyneet naiset usein genressä kuvataan, vaan virkistävän itsetietoinen ja pärjäävä elämän tarjoilemista vaikeuksista huolimatta.

Laaksalalaisen Vaarala Oy:n toimistonhoitaja Silja saa surmansa kotinsa tulipalon yhteydessä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin rikos, ja Mikkosen tutkinta suuntautuu heti Siljan työpaikkaan. Miksi joku on halunnut vaientaa pitkäaikaisen ja uskollisen perheyhtiön työntekijän?

Sitten kuolee elantonsa jonkinlaisena freelance-ATK-asiantuntijana tienannut Vili ”Börje” Sund, joka on pyörinyt vähän epämääräisissä laitapuolen piireissä. Opettajansijaisuuksia Helsingissä tehnyt sisko Inka perii veljensä asunnon ja itselleenkin yllätykseksi päättää tulla Laaksalaan kenties jäädäkseen, vaikka veljeä ei enää olekaan. Börjen entiset kaverit käyttäytyvät Inkan mielestä kummallisesti. Ovatko veljen puuhat olleet täysin valonkestäviä? Onko hän törmännyt johonkin, mikä on maksanut hänelle kalliin hinnan?

Sitten Vaarala-yhtiöiden perustajan iäkäs leski Lisbet Vaarala ottaa yhteyttä Airaan ja pyytää tätä luokseen keskustelemaan petoksesta, jonka uhriksi on joutunut. Rouvan aikanaan mieheltään saamat upeat mustat helmet on vaihdettu jäljennöksiksi. Asiaa ei voi viedä poliisille, sillä likapyykki pestään kotona.

Lukijan tyydytykseksi kaikki juonilinjat lopulta yhdistyvät. Ranta kirjoittaa sujuvaa ja otteessaan pitävää psykologista jännitystä, eikä kirjoissa turhaan mässäillä väkivallalla. Pääpaino on ihmissuhteissa, salaisuuksissa ja erilaisissa pinnan alla kytevissä jännitteissä. Ilokseni huomasin, että Rannalta on huhtikuussa ilmestymässä seuraava teos Helle hautoo kalmansaarta.

JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen
CrimeTime 2022. 298 s.
Äänikirjan lukija Panu Kangas.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kun yhdeksän vuotta sitten (!) kuulin, että JP Koskinen on tehnyt kustannussopimuksen kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta, en oikein tiennyt, mitä ajatella. Ainakaan minä en ollut aiemmin kuullut moisesta yltiöpäiseltä kuulostavasta projektista! Nyt odotellaan, saako sarjan kahdeksas osa Elokuun viimeinen ehtoollinen Vuoden johtolanka 2023 -palkinnon, sillä se on Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadin joulukuun alussa julkistamalla lyhytlistalla.

Tunnustan avoimesti olevani JP Koskisen tuotannon uskollinen fani. Olen nauttinut suuresti muun muassa hänen historiallisista romaaneistaan, eikä muukaan tuotanto ole huonoksi osoittautunut, kaikkea muuta. Monipuolinen ja tuottelias kirjailija on ehdottomasti nykykirjallisuutemme isoja nimiä.

Murhan vuosi -sarja ei ole erityisen kovaksikeitettyä dekkarimenoa, mutta vaikea sitä on oikeastaan cozy mystery -tyylisenäkään pitää. Hämeenlinnaan sijoittuvana ja sen kuntapolitiikan kiemuroihin aina säännöllisin välein sotkeutuvana sarjaa voinee huumorin pilke silmäkulmassa kutsua vaikka Hampton Noiriksi. Pidän kovasti Koskisen teoksiinsa kirjoittamasta ironisesta huumorista, se puree minuun aina, kun vain sen huomaan.

Tällä kertaa entisen poliisin Kalevi Arosuon pieni yksityisetsivätoimisto saa toimeksiannon, joka ällistyttää veljenpoika Juho Tulikoskea. Totuuden veljeskunta -nimisen järjestön perustajat Konrad ja Edvard Julin ovat saaneet sydänkohtauksen samana päivänä, ja kaksosista toinen eli Edvard menehtyi. Nyt Konradin poika Lauri Julin (en voi mitään, mutta minua tämä Joenpellon Lohja-sarjan henkilön täyskaima kyllä kaihersi koko kirjan ajan!) epäilee, että serkku Viola on jotenkin aiheuttanut veljesten sydänkohtaukset ja oman isänsä kuoleman. Ennen kuin huomaakaan, Juho tajuaa olevansa peitetehtävissä soluttautuneena Totuuden veljeskuntaan!

Juhon aiemmin saama isku päähän aiheuttaa edelleen kummallisen todentuntuisia unia, joten lukija pääsee seikkailemaan myös vuoden 1793 Hämeenlinnan kovin toisenlaisille toreille ja kaduille ja vähän lähitienoillekin lensmanni Carolus Mussen nihdin Johannes Eldforssin matkassa.

Näiden juonitteluiden ohessa setvitään edelleen Arosuon suvun sisäisiä sotkuja. Setvintä etenee kovin verkkaan, ja on pakko tunnustaa, että kahdeksan kirjan verran ja vuoden mittaan tätä seurattuani olen iloisesti jo pudonnut kärryiltäkin. Juho on edelleen yhtä tyhjätasku kuin ennenkin, eikä muutosta ilmeisesti ole ihan lähietäisyydellä luvassa. Mutta kirjojakin on tulossa vielä neljä, joten odotellaan!

Murhan vuosi -sarjan kirjat:

Tammikuun pimeä syli
Helmikuun kylmä kosketus
Maaliskuun mustat varjot
Huhtikuun hiipuva rakkaus
Toukokuun tuonen kukat
Kesäkuun kalmantanssi
Heinäkuun hurmeiset niityt
Elokuun viimeinen ehtoollinen

Jarkko Sipilä: Pelontekijät
CrimeTime 2021. 329 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.

Jarkko Sipilä: Kahdesti tapettu
CrimeTime 2022. 319 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.

Arvostelukappaleita. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

”Jarkko Sipilä, tämä on 21. Takamäki-dekkari. Montako vielä tulee?
- En tiedä. Nautin juonten kehittämisestä ja kirjoittamisesta. Yksi kerrallaan jatketaan.”

Näin alkaa Pelontekijät-nimisen Takamäki-dekkarin kansipaperin takaliepeeseen painettu pienoishaastattelu. Kun kesällä 2022 tartuin tähän kirjaan, tiesin, että vielä yksi Takamäki Jarkko Sipilän näppäimistöltä melkein tuli. Rakastettu toimittaja ja kirjailija menehtyi maaliskuussa 2022, kun viimeiseksi jäänyt Kahdesti tapettu oli miltei viimeistelyä vaille valmis. Viimeistelyn teki sitten kirjailijan tytär, jotta kirja saatiin painoon.  

Sipilä kirjoitti tätä sarjaansa kirja vuodessa -tahdissa, ja ensimmäinen osa Kosketuslaukaus ilmestyi vuonna 2001. Siinä ajassa henkilöiden yksityiselämässä ehti tapahtua paljon, vaikka Sipilä piti visusti huolta, että poliisien yksityiselämä kulki vain lankana sarjan taustalla. Mutta myös maailma ja poliisin työ muuttuivat, ja nämä muutokset näkyivät Takamäki-sarjassa. Sipilä kuvasi hyvin realistisesti poliisin työtä.

Takamäet ovat nimenomaan poliisidekkareita. Sipilä ei rasittanut lukijaa turhilla kerronnallisilla kikkailuilla, mutta näkökulma siirtyi aina välillä rikollisten puolelle. Poliisin työstä on näissä kirjoissa hohdokkuus kaukana, mutta ei Sipilä myöskään ihannoinut rikoksia tai rikollisia, vaikka myötätuntoa saattoi osoittaakin.

Olen mielestäni lukenut koko sarjan, mutta kuten sanottu, aikaakin tässä on kulunut rutkasti. Kahdesti tapetun sulkiessani nieleskelin kyyneleitä, koska myös kirjan loppusivuilla hyvästeltiin yksi tutuksi käyneistä henkilöistä. Itse hyvästelin tavallaan heidät kaikki, vaikka voinkin milloin tahansa palata Takamäen ja ryhmän pariin, jos niin haluan. Uusia rikoksia he eivät enää ratkaise.

Takamäki-sarjan kirjat:

Kosketuslaukaus
Tappokäsky
Karu keikka
Todennäköisin syin
Likainen kaupunki
Mitään salaamatta
Kylmä jälki
Seinää vasten
Prikaatin kosto
Katumurha
Muru
Suljetuin ovin
Valepoliisi
Luupuisto
Mies kuumasta
Valheen kasvot
Syvälle haudattu
Häikäilemätön
Uhripeli
Syy tappaa
Pelontekijät
Kahdesti tapettu