Lauri Mäkinen: 50/50

Olen täällä blogissani vuodattanut useassa yhteydessä ajoittaista tuskastumistani ja turhautumistani parivuotiseen Johtolanka-raatipestiini (2015 – 2016). Kaiken vaivan ja valituksen voi kuitenkin jo vähitellen työntää hyvillä mielin syrjään, sillä on myönnettävä, että myös monta loistavaa ja hienoa (dekkari)lukukokemusta olisin todennäköisesti jäänyt ilman koitosta vaille. Se vasta olisi sääli ollutkin!

 Vuoden 2015 keväällä olen ollut myyty luettuani Lauri Mäkisen esikoisromaanin Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala, 2015). 1800-luvun lopun ja 1920-luvun väliseen aikaan Länsi-Afrikkaan sijoittuva historiallinen romaani kertoo suomalaisista lähetyssaarnaajista, heidän idealistisesta kutsumuksestaan ja sen törmäämisestä ankariin realiteetteihin maailmanpolitiikan pärskeissä. Luonnollisesti teoksessa selvitetään myös rikosta, saihan se Vuoden esikoisdekkari 2016 -kunniakirjan. Dekkariseuran raati ei ollut ainoa taho, joka havaitsi romaanin erinomaisuuden. Se oli ehdolla vuoden 2015 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolle, ja se sai hienoja lehtikritiikkejä ja innostuneen vastaanoton kirjablogeissa.

Olen päättänyt 12.2.2016 julkaisemani jutun Mäkisen esikoisromaanista kliseisesti: ” Latteaa sanoakin, että seuraavaa kirjaa jo kovasti odottelen.” Latteaa tai ei, totta kuitenkin. Odotukseni palkittiin viimein tänä syksynä, kun Siltala julkaisi Mäkisen toisen romaanin 50/50. (Jostain syystä Mäkisen teosten nimet ovat poikkeuksellisen hankalia!) Helsingin kirjamessujen ohjelmalehtiseen ruksasin Mäkisen esiintymisen Dekkarilauantaissa, mutta muut messukiireet valitettavasti jyräsivät sen alleen. Kiilasin kuitenkin paikalle, kun kirjailija signeerasi teostaan Siltalan messuosastolla, mutta keskustelu valitettavasti jäi muutamaan vaivaiseen sanaan. Mitäpä olisin osannut sanoakaan, uunituore kirja kun oli vielä aloittamatta.

Romaanin kiitoksissa Mäkinen avaa lyhyesti teoksensa taustoja. Lähtökohtana on ollut Suomeen sijoittuva rikosromaani, jossa syyllistytään rikokseen, josta on ollut mahdollista tuomita kuolemaan. Tämä taas johti siihen, että tarina ajoittui jatkosodan aikaan, koska silloin viimeksi on Suomessa ollut voimassa kuolemanrangaistus. Mäkinen kertoo näin ollen joutuneensa pyörtämään päätöksensä olla kirjoittamatta sodasta.

50/50 on laadukas sotaromaani, historiallinen romaani ja jännitysromaani. Lukija saa ratkaista, mikä osuus lukukokemuksesta jää päällimmäiseksi. Minulle 50/50 avautui ennen kaikkea lähihistoriaan sijoittuvana puhuttelevana ja väkevänä romaanina, joka vertautui mielessäni muun muassa Sirpa Kähkösen Graniittimieheen ja Katja Ketun Yöperhoseen.

En kuitenkaan väheksy teoksen sota- ja jännitysulottuvuuksia. Päinvastoin, kokonaisuus on poikkeuksellisen toimiva. Teoksen nimi 50/50, ’Fifti-fifti’, viittaa keskeiseen ongelmaan, jota teoksessa ratkotaan. Syksyllä 1942 Kiestingin tuntumassa ammutaan alas vihollisen lentokone. Hylystä käy ilmi, että metsään on paennut todennäköisesti neljä henkilöä, venäläisten desanttiryhmä. Kiinniottotilanteessa ammutaan kolme miestä ja kiinni otetaan pahasti haavoittunut nainen joesta ja ilkialaston, aseeton tatuoitu mies metsästä. Kumpi on desanttiryhmän jäsen, kumpi se, joka kertoo olevansa? Mitä enemmän tapausta pengotaan, sitä tasaväkisemmiksi tarinat esiin kaivetun todistusaineiston perusteella osoittautuvat.

Kimurantiksi tilanteen tekee vakoilusta seuraava kuolemantuomio, joka pääsääntöisesti pantiin toimeen välittömästi. Romaanin alkusivuilla on karu kuvaus kahden vakoilusta tuomitun naisen kenttäteloitustilanteesta, eikä se jää kirjan ainoaksi. Syyllistä koettavat etisiä valvontaupseeri, luutnantti Norja ja sotapoliisin etsivä, kersantti Härmä. Oma osuutensa on myös lääkintäluutnantti Nurkalla ja sotilaspappi Savolaisella. Härmä on siviilissä porilainen poliisi ja hänellä on selvästi kokemusta ja näkemystä rikosten ratkaisemisesta, todistusaineistosta ja kuulustelumenetelmistä. Epäillyn hakkaamista tunnustuksen saamiseksi Härmä ei pidä kovin korkeassa arvossa, vaikka menetelmä on kenttäoloissa ahkerassa käytössä.

Tarina laajenee kuitenkin nopeasti ajallisesti ja paikallisesti kauas varsinaisesta polttopisteestä eri näkökulmia käyttäen. Ilkka Eräkoski on lähtenyt 1920-luvun puolivälissä nuorena miehenä merille ja ylennyt vähitellen kipinäksi, sähköttäjäksi. Lopulta Ilkka kuitenkin päätyy kadonnutta veljeään etsiessään Kanadaan, mistä erinäisten vaiheiden jälkeen päätyy veljensä Olavin, tämän pienen tyttären sekä oman perheensä kanssa Neuvostoliittoon 1930-luvun puolivälissä. Eräkoskia ei houkuttele kommunismi ja työläisten onnela, vaan mahdollisuus tehdä työtä ja päästä karkuun Kanadassa ilmenneitä ongelmia. Valinta osoittautuu kuitenkin katkeraksi virheeksi, mutta Eräkosket tajuavat sen liian myöhään.

50/50:n ainoa minäkertoja on nainen. Silja Aho on helsinkiläinen kemiaopiskelija ja Naisylioppilaiden Karjala-Seuran innokas jäsen. Isoveli Ville on vasemmistoaatteensa ja pasifisminsa takia ankara pettymys pikkusieluiselle virkamiesisälle, eikä tyttären menestys opinnoissa ja lottana tee häneen vaikutusta. Silja haluaa kuitenkin tehdä osansa sodassa siinä kuin miehetkin ja hakeutuu aktiivisesti vaativiin tehtäviin. Jatkosodassa hän päätyy Äänislinnaan sensuroimaan kenttäpostia.

Eräkoskien ja Siljan tarinoiden kautta Mäkinen kuvaa Stalinin Neuvostoliiton kammottavaa vankileirien saaristoa, jonka saaliiksi kaikki kolme tahoillaan päätyvät. Julmuus ja raakuus ovat sanoinkuvaamattomia, ja leirien armottomassa hierarkiassa selviytyvät vain ovelimmat ja häikäilemättömimmät. Systeemin sairaus avautuu peittelemättömänä henkilöiden kohtaloiden ja tekojen kautta. Ville Aho perustelee rintamalla ennen kuolemaansa aseistakieltäytymistään toteamalla, ettei ihmisiä syödä, joten heitä ei pidä teurastaakaan. Vähänpä Ville tiesi.

50/50 on siis sotakirja, mutta ei missään nimessä mikään seikkailurymistely. Mäkisen tekstissä sodasta on riisuttu kaikki seikkailu ja hohto. Ihanteita ja aatteen paloa joillakin vielä saattoi sodan alussa olla, mutta asemasotavaiheen alettua ne ovat viimeistään karisseet.  

Lukija tietysti oivaltaa varsin nopeasti, että Eräkosket ja Silja Aho liittyvät jollain tavoin desanttidilemmaan. Miksi ja millaisten vaiheiden kautta tilanteeseen oikein on päädytty, selviää pala palalta niin tutkintaa tekeville kuin lukijallekin. Kenet lopulta passitetaan teloitusryhmän eteen ja miksi?

Jo lukiessani (ahmiessani) mietin, että 50/50 on vaatinut kirjoittajalta valtavan taustatyön. Oletukseni saa vahvistukseni teoksen lopusta löytyvästä lähdemateriaaliluettelosta, joka on vaikuttava. Kaikki omaksuttu tieto on kuitenkin sulatettu saumattomaksi osaksi tarinaa, eikä mitään vaivaannuttavaa selostamista saati luennointia ole. 50/50 osoittaa vahvasti, ettei Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset ollut mikään onnenkantamoinen. Lauri Mäkinen on selkeästi näyttänyt kuuluvansa nykykirjailijoittemme kärkikaartiin tuotantonsa vahvalla kansainväliset mitat täyttävällä laadulla.

Lauri Mäkinen: 50/50
Siltala 2017. 320 s.

Vaikuttavan kannen on tehnyt Elina Warsta.

Ostettu.

Osallistun myös tällä jutulla Tuijata-blogin Marrasjännitystä-teemaviikkoon.

***

Aamulehden Jussi Aurén avaa 50/50 teemoja ja toteaa: ”Selviytyminen ja se mitä kaikkea ihminen voi ja saa selviytyäkseen tehdä onkin yksi romaanin keskeisiä teemoja. Miten romaani teemansa kantaa, tekee siitä sitten yhden syksyn huikaisevimmista lukukokemuksista.”

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu on myös ehtinyt lukea 50/50:n: "Kun edelliseen lisätään Mäkisen psykologisesti oivaltava henkilökuvaus on tuloksena romaani, josta olisin halunnut nauttia pidempään, mutta jota en malttanut olla lukematta nopeasti."

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

”Elämässä on tärkeää erottaa, missä kulkee raja intohimon ja pakkomielteen välillä.”

Paljon olen ehtinyt lukea, mutta koskaan ennen en ole lukenut teosta, jossa rikosta ratkoo suomalainen lähetyssaarnaaja vuonna 1924 Ambomaalla Lounais-Afrikassa. Haluaisin todella tietää, mistä Lauri Mäkinen on saanut idean ja pohjatietonsa esikoisromaaniinsa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Teoksessa siis ratkotaan rikosta, murhia itse asiassa, mutta se on paljon enemmän kuin ’vain’ dekkari - jos tämä ilmaus sallitaan edes lainausmerkeillä.

Kirjan nykyhetki on siis vuosi 1924, mutta tapahtumat alkavat jo melkein neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, 1880-luvun lopun Helsingistä. Nuoret miehet opiskelevat lähetyssaarnaajiksi. Kutsumusta ja tiukkaa tahtoa vaaditaan, sillä Afrikan pakanoiden käännyttäminen ei ole helppoa. Sääntönä on ollut, että vaimon saa mukaansa vasta kahden vuoden kenttätyön jälkeen. Jääräpäiselle Tobias Johanssonille tämä ei käy. Hän on rakastunut ja haluaa vaimon mukaansa heti. Muussa tapauksessa saa koko lähetystyö jäädä.

Tapahtumat kuitenkin käynnistyvät vuodesta 1924. Lähetysaseman työntekijä Martta herättää Tobiaksen keskellä yötä: vanha kappeli on tulessa. Palopaikalle rientävä Tobias löytää kappelin pihalta pahoin palaneen tajuttoman naisen, paikallisen kuuluisuuden ja arvovaltaisen Inene Kamenjentyttären. Seuraavana aamuna raunioita tarkastellessaan Tobias näkee, että kappelin sisällä on pahoin palanut ruumis. Kappelin seinä kuitenkin romahtaa ruumiin päälle, eikä siitä jää jäljelle mitään tutkittavaa.

Tobias koettaa saada brittihallintoa edustavan upseerin kiinnostumaan tapauksesta. Oliko raunioihin jäänyt ihminen Inene Kamenjentyttären aviomies? Kukaan muu ei vaikuta olevaan kadoksissa. Vaikeuksia kuitenkin ilmenee, kun paikallisten asukkaiden tietäjä haistaa Martan, Tobiaksen suojatin, noidaksi ja murhaajaksi. Tämä merkitsee kuolemantuomiota, mutta Tobias tekee kaikkensa pelastaakseen Martan.

Tarina etenee vuoroin nykyhetkessä ja menneisyydessä siten, että mennyt vähitellen saavuttaa nykyhetken. Väliin on vielä punottu katkelmia Tobiaksen päiväkirjamerkinnöistä. Rakenne ei ole uusi ja ihmeellinen, mutta Mäkinen saa sen toimimaan täydellisesti. Nykyhetken ihmisten taustat ja motiivit avautuvat pala kerrallaan, ja kuva alkaa hahmottua lukijan päässä vähitellen. Samalla saavat selityksensä Tobiaksen murhatutkimuksen kiemurat. Selvennettäköön, että Tobias ei ole mikään näsäviisas salapoliisihahmo, vaan totinen lähetyssaarnaaja, joka haluaa totuuden esiin suojellakseen omiaan.

Kirjassa tapahtuu useita rikoksia, jotka liittyvät yhteen ja jotka lopussa ratkaistaan. Syyllinen siis selviää. Mutta kuten jo alussa mainitsin, ÄKK, VKK on enemmän kuin lähihistoriallinen rikosromaani. Se kertoo suomalaisten lähetyssaarnaajien mahdottomalta näyttävästä työstä luterilaisuuden levittämiseksi. Suomalaisten oppi on ankaraa ja idealismi erityisesti Tobiaksella korkealla tasolla. Kastetun pitää jättää kaikki vanhaan pakanakulttuuriin liittyvä taakseen ja irtisanoutua täysin vanhoista tavoista ja perinteistä. Tobias saa kuitenkin rankalla tavalla huomata, että ihanteellisuudella on kova hintansa. Oppi voi kääntyä myös opettajaansa vastaan. Mäkinen kuvaa hienovireisesti Tobiaksen ja muiden lähetyssaarnaajien muuttumista ja kasvua, pettymyksiäkin. Arki ja ideat eivät todellakaan aina kohtaa.

Lähetystyö vaikuttaa toivottomalta, sillä heimojen jäsenet eivät näe etua valkoisten uskontoon vaihtamisessa. Usko horjuu monesti, mutta sisulla miehet ja vaimot jatkavat osakseen langennutta tehtäväänsä. Työtä hankaloittavat vielä reviirille tunkevat kilpailijat eli anglikaanit ja erityisesti katoliset. Suomalaiset joutuvat turvautumaan ovelaan politiikkaan taatakseen valtaamansa etupiirin omalle kirkolleen. Uskonto, siirtomaa- ja maailmanpolitiikka sekoittuvat monin tavoin, eikä aina ole ihan selvää, kuka lankoja pitelee.

Kun taustalla vielä on menneen ajan Afrikka tarkasti ja uskottavasti, romantisoimatta kuvattuna, on lopputulos melkoinen lukupaketti. Hyytävimpiä kohtauksia teoksessa on Tobiaksen matka saksalaisten keskitysleirille, jossa on tarkoitus tuhota täydellisesti harmeja aiheuttanut afrikkalaisheimo. Rotusotaa käyvät saksalaiset näyttävät harjoittelevan tulevaa varten… ”Ei ole viisasta lähettää neekeriä asioille sellaiselle alueelle, jossa käydään rotusotaa. Ei siinä ehdi kukaan selvittää sattuuko joku olemaan herero vai ambo. Tappamisen alkuun päässeet sotilaat eivät ole aina niin tarkkoja nyanssien suhteen, kuten varmasti myös ymmärrätte.”

Kansiliepeen perusteella Lauri Mäkinen on ammatiltaan yhteiskuntasuhdekonsultti. Miehellä on takanaan kaksi korkeakoulututkintoa ja työsuhteita ulkomailla. Mikään ei tunnu selittävän, miksi Mäkinen on kirjoittanut tällaisen kirjan. Aamun kirja -ohjelman haastattelussa Mäkinen kertoo, että alkuperäinen idea oli kirjoittaa vaihtoehtohistoria, jossa Suomen oli onnistunut hankkia itselleen oma siirtomaa. Sitten kuitenkin oikea historia alkoi kiinnostaa enemmän. Mielenkiitoinen teos, kerta kaikkiaan!

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Siltala 2015. 437 s.

Arvostelukappale. 

***
Näin olen hehkuttanut Lauri Mäkisen esikoisromaania vuoden 2015 toukokuussa, tuoreeltaan kirjan luettuani. Intoni Mäkisen teoksen hienoudesta ei ole hiipunut, ja olen todella iloinen, että samaa mieltä kanssani olivat myös toiset Vuoden johtolanka 2016 -raatilaiset. Valitsimme Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyykyset Vuoden esikoisdekkari 2016 -kunniakirjan saajaksi. Tässä perustelumme:

Lauri Mäkisen teos Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on miellyttävä yllätys niin aihepiiriltään kuin käsittelytavaltaan. Tuskin koskaan on kirjoitettu dekkaria, joka sijoittuu lähetyssaarnaajien pariin Afrikassa Ambomaaksi nimetyn Pohjois-Namibian alueelle. Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta Mäkinen ei tingi kirjallisesta laadusta eikä jännityksestä. Hän kuvaa taidokkaasti ja paneutuneesti suomalaisten 1900-luvun alun lähetyssaarnaajien tavoitteiden ja todellisuuden ristiriitoja, keskinäistä kilvoittelua, afrikkalaisyhteisöjä sekä kristinuskon eri suuntien valtataistelun kaavussa harjoitettua kolonialismia Afrikassa.

Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset uhmaa genrerajoja. Se on yhtä aikaa taidokas rakkauskertomus, jännittävä murhamysteeri ja yhden maailman kattava laajojen mittojen lukuromaani – esikoiseksi täysin ja poikkeuksellisen kypsä teos. 

Lauri Mäkinen ja kunniakirja.
Kuva Suomen dekkariseura, Olli Turunen.

Latteaa sanoakin, että seuraavaa kirjaa jo kovasti odottelen. 

Vuosi kakkua takana eli Johtolanka-raatilaisen tunnustuksia

Koska hyvin usein olen ajatellut erilaisten kirjapalkintoraatien valintoja seuraillessani, että ne valitsevat yleensä väärin, ei minua ollut kovinkaan vaikea houkutella Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkintoraadin jäseneksi. Ajattelin, että tällä kertaa saisin syyttää ainakin osittain itseäni, mikäli valinnoissa olisi jotain purnattavaa!

Suomen dekkariseuran sivuilla todetaan Johtolanka-palkinnosta näin:

Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinto myönnetään vuosittain edellisen vuoden merkittävästä kotimaisesta dekkariteosta. Aluetta ei ole rajattu tarkasti; palkituksi voi tulla esimerkiksi romaani, novellikokoelma, elokuva, kuunnelma, tv-sarja, tutkielma tai muu alaan liittyvä merkkiteko. Palkinnon tarkoituksena on kiinnittää huomiota kotimaiseen jännityskirjallisuuteen ja muuhun alan piirissä tehtävään työhön. Ensimmäinen palkinto jaettiin vuonna 1985.

Palkinnon myöntää Dekkariseuran vuosikokouksen nimittämä kolmihenkinen asiantuntijaraati, joka työskentelee kaksi kautta peräkkäin. Tämänhetkiseen raatiin kuuluvat Kirsi Hietanen, Kai Hirvasnoro ja Jonna Lehtinen.

Raatilaisuus on ollut mielenkiintoinen, jonkin verran työllistävä ja samalla miellyttävä velvoite. Miellyttävyyden kannalta ei suinkaan ole ollut vähäpätöinen seikka, että muut raatilaiset ovat todellisia asiantuntijoita ja että heidän kanssaan työskentely on sujunut saumattomasti. Jonnan sattuman oikusta tunsin jo entuudestaan, koska olemme olleet pienen hetken kollegoja. Jonna on seuran hallituksen jäsen, joten hän toimi raatimme puheenjohtajana eli käytännössä sihteerinä lähetellen sähköposteja kustantajille ja milloin mihinkin. Kai taas on Kansan Uutisten päätoimittaja ja innokas Päätalo-fani. Hän on esimerkiksi pitänyt Päätalon matkassa -nimistä blogia lehden verkkosivuilla. 

Johtolanka-palkinnon lisäksi raadin harteilla on myös vuoden esikoisdekkaristin valitseminen:

Suomen dekkariseuran 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi 2014 jaettiin ensimmäisen kerran uusi tunnustus, Vuoden esikoisdekkari -kunniakirja. Palkinto myönnetään edellisen vuoden parhaasta esikoisdekkarista, ja valinnan tekee edellä mainittu raati.

Vaikka palkintoa ei ole pakko myöntää kirjalle, kuuluu raadin velvoitteisiin kuitenkin lukea kaikki kisaan ilmoitetut teokset. Ilmoittaminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää raadin jäsenille ne kirjat, jotka se katsoo dekkarigenreen laskettaviksi ja jotka se haluaa lähettää. Jotkut kustantajat valitsevat mielestään vahvimmat ehdokkaansa eivätkä lähetä kaikkia genreen luokiteltavissa olevia uutuusteoksiaan, ja kaikki kustantajat eivät lähetä kirjoja lainkaan. Lopputuloksena oli, että luimme viime vuoden aikana 71 uutuusdekkaria! Jokainen raatilainen luki kaikki kirjat.

Muistakin vaihtoehdoista kuin kirjan valitsemisesta palkinnon saajaksi keskustelimme, mutta päädyimme kuitenkin varsin nopeasti jo tavaksi muuttuneeseen kirjan palkitsemiseen. Vuoden mittaan tapasimme pariin otteeseen ihan kasvokkain, muun muassa kevättalvesta aloitellessamme urakkaamme ja sopiessamme työskentelytavoista. Pääasiassa olemme kuitenkin olleet yhteydessä verkon välityksellä. Se onkin mainio apu, koska työkiireet ja välimatkat hankaloittavat kummasti ihmisen harrastusrientoja. Keskeinen peruste muuten valinnalleni raatiin oli, että asun selvästi Helsingin ulkopuolella…

Kun sovin raadin jäsenyyden vastaan ottamisesta seuran puheenjohtajan Leena Korsumäen kanssa, sovimme myös, että en julkaise kilpailuun osallistuvista kirjoista kirjoituksia blogissani ennen kuin palkinnon ja kunniakirjan saajat on julkistettu. Tämä hieman kirvelsi mieltäni, vaikka hyvin ymmärsin ja ymmärrän edelleen, että se on viisas ratkaisu. Päätös tarkoitti kuitenkin väistämättä, että blogini kärsi ajoittain kuivista kausista viime vuonna, vaikka luettujen kirjojen lista olikin muhkea. Siitä huolimatta lukijat eivät onneksi ole kokonaan hylänneet blogiani, kiitos siitä kaikille kävijöille ja kommentoijille!

Päätin kuitenkin jo urakan alkumetreillä, että hyödynnän tulokset myös täällä blogissa. Niinpä minulla on nyt valmiiksi kirjoitettuna 71 kappaletta blogitekstejä vuonna 2015 ilmestyneistä kotimaisista dekkareista. Julkaisen ne tämän vuoden kuluessa yksi tai kaksi viikossa -tahdilla tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Poikkeuksen tekevät voittajat. Johtolanka-palkitusta Pauliina Suden Takaikkunasta julkaisen juttuni huomenna ja esikoiskunniakirjan saaneesta Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset perjantaina. Toinen raadin jäsen Kai Hirvasnoro on julkaissut oman katsauksensa dekkarivuodesta.

Jutut on siis kirjoitettu heti sen jälkeen, kun olen kulloisenkin kirjan lukenut. Lukemisjärjestys taas vaihteli aika paljon mielialan mukaan. Kustantamot pitivät kiitettävästi huolen, ettei kirjapino päässyt missään vaiheessa vajenemaan, ja loppuvuodesta alkoi tulla hieman kiirekin.

Koska raatilaisena minulla oli velvollisuus lukea kaikki kilpailuun lähetetyt kirjat, ovat niistä kirjoittamani jututkin jonkin verran erilaisia kuin mitä lukijat ovat ehkä tottuneet täällä lukemaan. En enää lukenutkaan kirjoja pelkästään omaksi huvikseni, vaan tarkoitus oli oikeasti punnita niiden laatua ja tehdä myös vertailuja. Siksi joidenkin kirjojen kohdalla sanat voivat olla tämän vuoden kuluessa kovempia kuin ennen. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole edelleenkään loukata ketään, vaan koettaa tarkastella teosten vahvuuksia ja heikkouksia rakentavasti. Joissakin teksteissä saattaa tietty turhautuminen kuitenkin paistaa aika selvästikin läpi. Mutta lukekaa itse kaikki vuoden dekkarit!

Koska meitä oli kolme lukijaa erilaisine taustoinemme ja mieltymyksinemme, ei yhden lukijan mielipide päässyt dominoimaan valintojamme. Palkituista kirjoista pääsimme yllättävän helposti yksimielisyyteen. Valintojemme takana on helppo seistä iloisena ja ylpeänä. Upeat romaanit nousivat kärkeen! Onnea, Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen!

Palkintojuhlassa tarjoilut kunnossa!

Täytyy tunnustaa, että vaikeimpia asioita raatilaisuudessa on ollut suun kiinni pitäminen! Kumpikin parhaiksi nousseista kirjoistahan julkaistiin jo keväällä, joten on ollut todella tylsää vain nyökkäillä hyväksyvästi, kun niistä on kuullut puhuttavan jossakin. Mieli olisi tehnyt tavalliseen tapaan julistaa isoon ääneen: lukekaa nämä loistavat kirjat! Tietenkään emme heti kirjat luettuamme tienneet, että ne olisivat lopulta voittajat, mutta vahva tunne niiden kuulumisesta kärkijoukkoihin oli kyllä olemassa. Tunne sai vahvistusta muun muassa, kun Mäkisen kirja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolle.

Oli erittäin jännittävää päästä ensimmäistä kertaa mukaan legendaariseen palkitsemistilaisuuteen, jossa voittajien sormenjälki painetaan kunniakirjaan. Perinteisesti tämän tehtävän hoitaa aito ja oikea virkavallan edustaja eli tällä kertaa vanhempi konstaapeli Jukka Hätönen, joka kuvassa ottaa sormenjäljen esikoiskirjastaan kunniakirjan napanneelta Lauri Mäkiseltä. Tehtävä oli mieluinen kummankin osapuolen näkökulmasta, mikä lienee poikkeuksellista!

Kuva Sari Rainio, Siltala. 
Kustantamon lupa kuvan käyttöön.

Voittajan kustantamo kuulemma yleensä järjestää palkitsemistilaisuuden, joten tällä kertaa se oli Tammen (Bonnierin) tiloissa. Kustantaja oli kutsunut paikalle median edustajia, meidät raatilaiset ja puheenjohtajan ja muitakin dekkariseuralaisia. Siltala-kustantamosta oli tietysti myös edustusta paikalla. Tunnelma oli lämmin, aluksi hieman jännitystäkin oli ilmassa, mutta virallisen osuuden jälkeen ilmapiiri oli rento kaikkien iloisten kirjaihmisten rupatellessa kilpaa kirjoista ja kiitellessä raatia hyvistä valinnoista.

Tammen johtaja Outi Mäkinen on innokas dekkari-ihminen itsekin ja oli kutsunut paikalle lausuntataiteilija Minna-Maria Mattilan, joka luki pari otetta Takaikkunasta. Lukunäytteet muuten sopivat kirjatilaisuuksiin loistavasti, ja niitä soisi käytettävän paljon enemmänkin. Ensi kerralla palkintotilaisuudessa olisi kiva kuulla näyte myös esikoiskirjasta ja ulkomaisen kirjailijan tuotannosta.

Todella mukavalta tuntui ja tuntuu edelleenkin, että kustantamojen väki on aivan aidosti innoissaan omien kirjailijoidensa menestyksestä Vuoden johtolanka -kilpailussa. Kirjailijat eivät myöskään pidä tunnustusta vähäpätöisenä,vaikka kyseessä ei ole rahapalkinto.

Tässä vaiheessa on hyvä kiittää Suomen dekkariseuraa luottamuksesta ja kaikkia eiliseen palkintojuhlaan osallisia. Hieno vuosi sai arvoisensa huipennuksen! 

Pauliina Susi palkintojen kera.

Kiitokseksi siitä, että olet jaksanut lukea tänne asti pitkää vuodatustani, pääset osallistumaan ainutlaatuiseen kirja-arvontaan. Kustantaja Tammi lahjoitti blogiini arvottavaksi yhden kappaleen Pauliina Suden tuoretta Vuoden johtolanka 2016 -palkittua romaania Takaikkuna. Kirjailija signeerasi sen paikan päällä nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Kyseessä on siis hieno uniikkipalkinto ja taattu lukunautinto. 

Jokainen alle kommentin jättänyt on mukana tämän kirjan arvonnassa, jollei erikseen muuta mainitse. Arvon kirjan ystävänpäivänä ja lukurauhan päivänä eli sunnuntaina 14.2. klo 19 mennessä osallistuneiden kesken. Jos en saa voittajaan yhteyttä viimeistään tiistaina 16.2. osoitetietojen saamiseksi, arvon kirjan uudelleen. Onnea arvontaan!

Ystävänpäivän ja lukurauhan päivän päätteeksi oli mukavaa suorittaa kirja-arvonta. Todella moni innokas ilmaisi kiinnostuksensa hienoa kirjapalkintoa kohtaan, kiitos siitä!

Lahjomaton Onnetar (random.org) valikoi suosikikseen tällä kertaa Kristiinan Täysin arkista -blogista. Sydämelliset onnittelut Kristiinalle ja oikein jännittäviä hetkiä laatukirjan parissa! Olen laittanut Kristiinalle sähköpostia blogista löytämääni osoitteeseen.