NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

On oikeastaan harmi, että kirjoja lukiessaan tulee aina väistämättä peilanneeksi uutta kirjaa ja kirjailijaa aiemmin lukemaansa. Tämä on kuitenkin väistämätöntä, tiedän, mutta tuntuu silti välillä epäreilulta. Tällainen ajatus nousi jälleen mieleen, kun luin zimbabwelaissyntyisen, Yhdysvalloissa asuvan korkeastikouluttautuneen nuoren naiskirjailijan NoViolet Bulawayon esikoisromaania Me tarvitaan uudet nimet. Bulawayon romaani on ollut menestys, ja se on kerännyt joukon arvokkaita palkintoehdokkuuksia.

Ehdokkuudet ovat toki ansaittuja. Kirjailija on taitava, ja aihepiiri on kiinnostava. Ei ole Bulawayon syy, että minun mieleeni jatkuvasti nousivat Chimanda Ngozi Adichien ja Taiye Selasin teokset, joiden perusasetelma ja teemat ovat väistämättä samat kuin Me tarvitaan uudet nimet -kirjassa. On heti myös todettava, ettei Bulawayo mitenkään jää näiden mestareiden varjoon, vaan on selkeästi omaääninen kirjailija.

                                                                                                            

Teoksen tapahtumat sijoittuvat Zimbabween ja Yhdysvaltoihin. Päähenkilö on Kulta-niminen tyttö. Kirjan alussa Kulta on noin kymmenvuotias. Bulawayo on loistava lapsen ajatusmaailman kuvaaja. Kulta ystävineen etsii syötävää rikkaitten muurein eristetyistä puutarhoista. Nälkä kalvaa sisuksia, mutta yksipuolinen hedelmäruokavalio aiheuttaa omat ongelmansa. Huolta on myös Chiposta, yksitoistavuotiaasta tytöstä, joka on raskaana. Miten saada vauva pois tytön mahasta? Lapset ovat kuulleet, että synnytykseen voi kuolla, joten olisi toimittava ennen sitä.

Vähitellen miljöö alkaa hahmottua lukijalle. Lapset asuvat perheineen slummissa, peltihökkeleissä, jotka on hätäisesti kursittu kokoon. Aina ei ole ollut niin. Kulta muistaa vielä hyvin ajan, jolloin vanhemmilla oli työpaikat ja heillä oikea talo, jossa oli suihkukin. Sitten tulivat raivaustraktorit, ja kaikki menetettiin. Isä muuttui ja lähti lopulta Etelä-Afrikkaan. Luvattua rahaa ei ole kuulunut sen koommin.

Levottomassa maassa kaikki lapsia myöden haaveilevat Amerikasta. Ennen kaiken romahtamista maasta lähteneisiin kohdistetaan kaikki toivo. Kultakin odottaa, milloin äidin sisko tulee häntä noutamaan luokseen Amerikkaan. Silloin kaikki on toisin, hyvin.

Yllättävää kyllä Fostalina-täti hakee Kullan Amerikkaan. Murrosikäisen tytön koko elämä mullistuu täysin. Vuosien tauon jälkeen hän aloittaa taas koulun. Opiskelu on lastenleikkiä, ällistyttävän helppoa, mutta ystävien löytäminen on vaikeampaa. Oudon näköinen, oudosti puhuva ja käyttäytyvä lapsi joutuu eläimellisen kiusaamisen kohteeksi. Onneksi helpottaa, kun luokalle tulee uusi kiusattava. Tämä tekee pian itsemurhan. Amerikka näyttää muutenkin tulokkaille nurjat puolensa.

MTUN on katkelmallinen romaani. Amerikan vuodet kuluvat nopeasti. Bulawayo ei malta olla kuvaamatta siirtolaisten ongelmia laajemminkin kuin vain Kullan kokemusten kautta. Fostalina-täti tekee kolmea työtä voidakseen lähettää rahaa kotimaahan sitä pyytäville. Pyynnöt näyttäytyvät oudossa valossa, kun tarve koskee vaikkapa satelliittiantennia. Kotimaan ongelmien parissa kamppailevat ihmiset eivät ymmärrä, että Amerikkaan ’päässeet’ eivät olekaan automaattisesti upporikkaita. Paperittomuus tekee monista lainsuojattomia. Kultakaan ei voi matkustaa käymään kotona, koska hänen viisuminsa on mennyt umpeen. Sama kohtalo on tuhansilla eri maista tulleilla. Zimbabwelaiset vanhemmat pitävät Amerikkaa toisaalta kuolemaakin pahempana: he eivät enää koskaan näe lapsiaan, mutta heillä ei myöskään ole hautaa, jolla käydä suremassa.

Tältä osin Bulawayo valottaa siirtolaisuutta toisesta näkökulmasta kuin Adichie ja Selasi. Zimbabwessa asiat ovat niin huonosti, että kaikki kynnelle kykenevät jättävät maansa hinnalla millä hyvänsä (ihan kirjaimellisesti). Useimmat eivät pysty koskaan palaamaan, ja kotimaa alkaa häipyä vain uutisaiheeksi. Uutiset ovat lisäksi aina huonoja. Monien lähteneiden osa uudessa kotimaassa, missä se sitten sijaitseekin, ei ole kaksinen. Ei opiskella yliopistossa lääkäreiksi ja lakimiehiksi. Juurettomuuden tunne on muutakin kuin akateemista sieluntuskaa ja vierautta uudessa sekä vanhassa maassa.

Bulawayo kertoo hyvin viitteellisesti Zimbabwesta, joten oli ihan pakko hieman lukea taustoja. Maa on onnettomassa tilassa kaikin puolin. Suomessa aihe ei tunnu olevan kovin kiinnostava uutisaihe, mutta muistelisin vuosi pari sitten lukeneeni laajahkon artikkelin aiheesta, olisiko ollut HS:n Kuukausiliitteestä. Useimmat Wikipedian suppean artikkelin mainitsemista ongelmista koskettavat suoraan Kultaa ja hänen perhettään.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names)

Suom. Sari Karhulahti. Gummerus 2013. 288 s.

Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Kirjailija Chimamanda Ngozi Adichien tuotanto

Monilukuisten suosikkikirjailijoitteni kärkikaartiin kuuluu ehdottomasti nigerialais-yhdysvaltalainen, vuonna 1977 syntynyt huippulahjakas Chimamanda Ngozi Adichie. Adichie on niitä parempien tähtien alla syntyneitä ihmisiä, joilta tuntuu onnistuvan kaikki, mihin he ikinä päättävätkin ryhtyä. Akateemisen, kuusilapsisen perheen viides lapsi aloitti lääketieteen opinnoit Nigeriassa, mutta muutti sitten Yhdysvaltoihin ja jatkoi opintojaan toisilla aloilla. Menestystä tuli niin akateemisessa maailmassa kuin kaunokirjallisessakin. Kaikki hänen julkaisemansa proosateokset ovat olleet palkittuja ja kiitettyjä.

Itse tutustuin tähän kirjailijaan menestysteoksen Puolikas keltaista aurinkoa suomennoksen ilmestyttyä vuonna 2009. Sen jälkeen olen tarkasti pitänyt huolen, että hankin uudet suomennokset tuoreina luettavakseni. Suomennosjärjestys oli epäkronologinen, koska alkuun lähdettiin tällä vuonna 2006 ilmestyneellä läpimurtoteoksella.

Puolikas keltaista aurinkoa -romaanin tapahtumat ajoittuvat 1960-luvulle itsenäistyneen Nigerian alkuvuosiin sekä vuosikymmenen lopulla käytyyn Nigerian ja Biafran sotaan. Pitkä ajanjakso takaa sen, että henkilökuvat ehtivät syventyä kunnolla ja henkilöt käydä lukijalle läheisiksi. Sota myös muuttaa kirjan henkilöitä uskottavasti. Adichieta ei ole turhaan ylistetty henkilökuvauksen taitajaksi.

Varsinaista päähenkilöä kirjassa ei ole, vaan tapahtumia kuvataan viiden hyvin erilaisen ihmisen näkökulmista. Keskiössä ovat ylellistä keskiluokkaista elämää viettäneet kaksossisarukset Olanna ja Kainene, jotka 1960-luvun alussa ovat etääntyneet toisistaan. Kumpikin valitsee itselleen elämänkumppanin, jota heidän nousukasvanhempansa eivät hyväksy. Kaunis Olanna rakastuu radikaaliin yliopiston matematiikanopettajaan, ja Kainene ottaa luokseen valkoisen, englantilaisen kirjailijan Richardin.

Lisäväriä tähän kirjavaan henkilövalikoimaan tuo vielä Olannan miehen palveluspoika Ugwu, joka kymmenvuotiaana näkee ensimmäisen kerran jääkaapin. Älykkäästä Ugwusta tulee Olannan perheelle hyvin läheinen ihminen. Henkilöiden tarinat kietoutuvat yhteen, erkanevat ja taas yhdistyvät. Adichie on lisännyt tarinansa kiehtovuutta hylkäämällä kronologisen kerrontajärjestyksen.

Afrikka kiehtoo lukijaa eksoottisuudellaan. Adichie ei kuitenkaan romantisoi, vaan näyttää mantereen ja Nigerian monet kasvot. Britti-imperiumi on häikäilemättä ajanut niin taloudellisia kuin ulkopoliittisiakin etujaan muodostaessaan Nigerian valtion. Heimorajoista tai maantieteellisistä olosuhteista ei ole piitattu. Korruptio kukoistaa ja huhut heimojen eriarvoisesta kohtelusta leviävät nuoressa valtiossa. Sota tuntuu väistämättömältä.

Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen luokittelu rakkausromaaniksi ei tee sille oikeutta. Henkilöt tuntevat niin rakkautta, vihaa, intohimoa, pelkoa, mustasukkaisuutta, toivoa kuin kaikkia muitakin inhimillisiä tunteita. Sota ja nälänhätä ajavat ihmiset epätoivoisiin tekoihin, joita Adichie kuvaa säästeliäästi mutta tehokkaasti.

Seuraavana suomennettiin vuonna 2003 ilmestynyt Adichien esikoisromaani Purppuranpunainen hibiskus, jonka kertoja on 15-vuotias Kambili-niminen tyttö. Nelihenkinen perhe edustaa 1980-luvun Nigerian yläluokkaa. Isä on arvostettu vapaustaistelija, joka on omin käsin luonut menestyvän yritysryppään, johon kuuluu mm. suorasanainen sanomalehti. Perhe elää yltäkylläisyydessä, vaikka maata koettelevat poliittiset selkkaukset ja muut ongelmat pitävät pääosan kansasta rutiköyhänä.

Ulospäin kaikki näyttää Kambilin perheessä hyvältä. Vanhin lapsi on poika, ja molemmat lapset ovat hienojen koulujensa parhaita oppilaita. Perhe osallistuu aktiivisesti katolisen kirkon toimintaan, ja isä harjoittaa avokätisesti hyväntekeväisyyttä.

Kotona asiat ovat kuitenkin aivan toisin. Isä on väkivaltainen hirmuvaltias, jonka oikkuja muun perheen on toteltava. Isä terrorisoi perhettään äärimmäisellä uskonnollisuudella ja kunnollisuuden tavoittelulla. Ruokarukoukset ovat ikuisuuden mittaisia, eikä messukäyntejä tai ehtoollista tule jättää väliin. Lapsille on laadittu tiukat päiväohjelmat, joiden noudattamista myös tarkasti valvotaan.

Isä on kieltänyt lapsiaan olemasta missään tekemisissä pakanauskontojen harjoittajien kanssa. Pahaksi onneksi isän oma isä ei ole suostunut kääntymään kristinuskoon. Välit ovat katkenneet, ja isoisä elää äärimmäisessä köyhyydessä poikansa kesäpalatsin liepeillä.

Ainoa henkireikä Kambilille ja veljelle Jajalle on isän vapaamielinen ja rohkea sisko, joka ottaa lapset vierailulle luokseen Nsukkaan. Tädin perheen elämä on kuin toiselta planeetalta. Normaalia elämää nähtyään lasten on entistä vaikeampi sopeutua kotona yhä kovenevaan mielivaltaan. Törmäys on väistämätön.

Adichie osoittaa jo esikoisromaanissaan hienot kertojan kykynsä. Erityisesti henkilökuvaus on johdonmukaista ja vakuuttavaa. Romaani on väkevä kuvaus elävästä, oikeasta Afrikasta jyrkkine vastakohtaisuuksineen. Se on myös hieno ja uskottava kertomus nuoren tytön aikuistumisesta vaikeuksista huolimatta.

Kolmantena suomennosvuorossa oli vuonna 2009 ilmestynyt novellikokoelma Huominen on liian kaukana. Olin jo hieman kärsimätön, sillä en edelleenkään osaa arvostaa novelleja romaanien veroisiksi, kun on kysymys lukunautinnosta. Onneksi viimein viime vuoden loppupuolella ilmestyi kauan odotettu romaani, joka täytti kaikki Puolikas keltaista aurinkoa -kirjan asettamat odotukset: Kotiinpalaajat.

Keskiluokkaisia nigerialaisia eivät aja pois kotimaastaan nälkä tai sota, vaan yleinen olojen levottomuus ja näköalattomuus. Korruptoituneet hallitukset eivät saa valtiota toimimaan, ja yliopistojen opetus katkeilee jatkuviin lakkoihin. Vaikka tutkinnon saisi suoritettuakin, mitä sillä voisi tehdä, jollei haluaisi kansainvälisten öljyfirmojen palvelukseen?

Älykäs mutta vähävarainen Ifemelu onnistuu saamaan osittaisen opiskelustipendin ja viisumin Yhdysvaltoihin. Vaikka perillä odottaakin ystäviä ja sukulaisia, on kulttuurishokki tyrmäävä. Nigeriassa Amerikka on häilynyt mielessä unelmien kultamaana, mutta totuus on toinen. Ilman työlupaa maahan tullut musta afrikkalaisnainen on yhteiskunnan pohjasakkaa.

Rotukysymys lyö Ifemelua päin kasvoja, mutta sanavalmis nainen kääntää tilanteen edukseen perustamalla rotua käsittelevän blogin. Menestys ei kuitenkaan auta lopulliseen kotiutumiseen, ja romaanin alussa kerrotaankin, että Ifemelu on jo tehnyt päätöksen: hän palaa kotiin.

Kotona on muutakin kuin vain vieraaksi muuttunut Nigeria. Lagosissa elää Ifemelun suuri rakkaus Obinze, jonka Ifemelu on jättänyt ilman selityksiä ankeimpina Amerikan-aikoinaan. Obinze on myös kotiinpalaaja, vaikka hänen kokemuksensa Lontoosta ovat vielä monin verroin Ifemelun vastoinkäymisiä karummat. Mutta voivatko muualla asuneet enää tuntea oloaan kotoisaksi Nigeriassa?

Kotiinpalaajat on paitsi hyvin yhteiskunnallinen ja inhimillisiä peruskysymyksiä käsittelevä teos myös ja ennen kaikkea rakkauskertomus. Miten Ifemelun ja Obinzen käy, kun takana on kummallakin erilaista elämää ja kokemuksia? Adichie kertoo tarinansa kiehtovasti. Kirjan sivuilla sykkii afrikkalainen elämä värikkäänä ja aitona, koristeellisesta eksotiikasta riisuttuna.

Jos aloittelee nyt Chimamanda Ngozi Adichien tuotantoon tutustumisen suomeksi, voi aloittaa esikoisromaanilla ja edetä järjestyksessä. Voisin kuvitella, että se on paras ratkaisu.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun)

Suom. Sari Karhulahti. Otava. 608 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Purple Hibiscus)

Suom. Kristiina Savikurki. Otava. 334 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americanah)

Suom. Hanna Tarkka. Otava. 528 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaani Puolikas keltaista aurinkoa oli parhaita vuonna 2009 lukemiani kirjoja ja on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. On vaikea yksiselitteisesti määritellä, mikä kirjassa teki niin suuren vaikutuksen. Kieli, tapahtumapaikan eksoottisuus, kuvailu, tarina. Kaikki tämä yhdessä, ja lisäksi vielä se jokin. Olin vaikuttunut, ja olen edelleen. Romaani julkaistiin suomeksi kolme vuotta sen ilmestymisen jälkeen, mutta onneksi julkaistiin edes silloin. Kolme vuotta aiemmin, vuonna 2003 ilmestynyt esikoisteos Purppuranpunainen hibiskus käännettiin seuraavaksi. Myös siitä pidin kovasti, vaikka yhtä suurta vaikutusta se ei enää tehnyt kuin Puolikas. Syitä on monia. Hibiskuksesta jotenkin näkyy, että se on esikoiskirja. Kirjailija on kehittynyt huimasti kirjoittaessaan toista romaaniaan. Vaikka kliseisesti usein juuri toinen kirja on vaikea ja lukijoille pettymyskin, kuvio ei siis toistunut tässä tapauksessa.

Odotin kovasti, milloin suomeksi ilmestyisi Adichien kolmas teos, vuonna 2009 ilmestynyt novellikokoelma Huominen on liian kaukana. Vihdoin sain sen käsiini tällä viikolla. Olen enemmän romaanien kuin novellien ystävä, joten suhtauduin kirjaan pienellä varauksella. Olin myös jostain syystä kuvitellut, että novellit olisivat varhaisempaa tuotantoa, mutta se siis ei pidä aivan paikkaansa. Lopussa on luettelo novelleista, jotka ovat ilmestyneet aiemmin lehdissä. Valitettavasti niihin ei ole liitetty vuosilukua. Ainakin yksi novelleista, Yhdysvaltojen lähetystö, on ilmestynyt novelliantologiassa jo vuonna 2003. Kokoelma ei ollut missään nimessä pettymys, mutta ei myöskään mikään huikea elämys.

Teos käsittää kaksitoista novellia. Aiheet ja teemat ovat osittain tuttuja Adichien romaaneista. Levoton Nigeria, jossa väkivaltaisuudet voivat puhjeta milloin tahansa ja jossa korruptio ja mielivalta ovat arkipäivää, sykkii elämää hajuineen ja makuineen. Etniset ryhmät, hausat ja igbot sekä lukuisat muut kansat vilahtelevat tarinoissa. Uskonnolla on myös vahva sijansa, niin kristinuskolla kuin alkuperäisemmilläkin. Uutta on Yhdysvaltoihin sijoittuva osuus. Monet novellien henkilöistä joko jo ovat Amerikassa tai ainakin pyrkivät sinne. Ihmeellinen uusi maailma avautuu opiskelu- tai työluvan saaneille, mutta samalla koetaan vierautta ja kaivataan kotiin. Kotona taas kaivataan takaisin Yhdysvaltoihin. Tämä asetelma on tuttua mm. Jhumpa Lahirin novelleista.

Mikään novelleista ei jäänyt aivan erityisesti mieleen. Kokonaisuudessa painottuu eräänlainen feministinen ote. Adichie kirjoittaa paljon siitä, kuinka hankala on afrikkalaisen naisen asema, vaikka olisi parempiosainen ja älykäskin. Miesten ylivalta tuntuu murtumattomalta järjestettyjen avioliittojen ja järjestelmällisen hyväksikäytön maailmassa. Rakennelmaa pitävät miesten lisäksi pystyssä myös naiset, ainakin vanhemmat naiset, jotka ovat itse joutuneet aikanaan systeemin uhreiksi ja samalla sen sisälle. Niminovellissa päähenkilö, nuori nainen, muistelee veljensä kuolemaa. Isoäiti palvoi Nonsea, koska tämä oli hänen ainoa pojanpoikansa ja jatkaisi siten hänen sukunsa nimeä. Isoäitikään ei tajua, että nimi on hänen miehensä suvun, ei hänen. Pojantytär ja tyttärenpoika ovat Nonsen rinnalla mitättömyyksiä. Kun Nonse sitten tapaturmaisesti kuolee, poika pettää isoäitinsä. Kertoja tai päähenkilö on kaikissa novelleissa nainen. Kahdessa tekstissä Adichie käyttää erikoista ja hämmentävää kerrontatekniikkaa, jossa päähenkilöä puhutellaan koko ajan toisessa persoonassa: ”Se oli viimeinen kesä, jonka vietit Nigeriassa; sen kesän jälkeen vanhempasi erosivat ja äitisi vannoi, ettet ikinä enää pääsisi Nigeriaan katsomaan isäsi sukulaisia, et etenkään mummia.”

Hyväosaiset nigerialaiset elävät kuin länsimaalaiset, vaikka välimatka niin paikallisesti kuin ajallisestikin alkeellisiin ja köyhiin oloihin on ällistyttävän lyhyt. Kaupunkien slummit, yhden huoneen perheasunnot ja maaseudun savimajat ovat edelleen arkipäivää. Loikkaus amerikkalaiseen hyvinvointiin on nopea ja hämmentävä.

Koska hän todella kuului tähän maahan – tähän maahan, missä oli sekä ihasteltavaa että päiviteltävää, tähän maahan, missä saattoi ajaa yöllä pelkäämättä aseistettuja ryöstäjiä ja missä yhden hengen ravintola-annoksissa oli ruokaa kolmelle. Nkem kuitenkin kaipaa kovasti kotia, ystäviään ja igbon, joruban ja pidginenglannin sorinaa ympärillään. Kun keltainen paloposti nököttää kadulla lumen peitossa, hän kaipaa Lagosin aurinkoa, joka paahtaa hellittämättä jopa sateella.

Moni asia on Yhdysvalloissa merkillisesti päinvastoin kuin Nigeriassa. Puoliverisiä, etuoikeutettuja vaaleaihoisia kadehdittiin kotona, mutta Amerikassa juuri he olivat halveksituimpia. Amerikassa rikkaat olivat laihoja ja köyhät lihavia. Brittipohjalta opittu englantikin on jotenkin väärää. On sopeuduttava, jos haluaa pärjätä.

Afrikka-aiheisten ja ylipäätään vieraisiin kulttuureihin ja maihin sijoittuvien kirjojen lukeminen on valaisevaa. Erityisesti ne valaisevat sen tosiasian, kuinka vähän mistään mitään tietää. Esimerkiksi Nigeriasta en tiedä oikeastaan mitään. Summittaisesti osaisin sijoittaa sen kartalle, ja tiedän, että yksi sen naapurivaltioista on hämmentävästi nimeltään Niger. Lisäksi olisin osannut yhdistää Shellin öljy-yhtiön kyseenalaisen toiminnan tämän valtion alueelle. Adichien romaanien lukeminen on lisännyt kiinnostusta aiheeseen, mutta aika vähän esimerkiksi Suomen lehdissä alueesta kirjoitetaan. Novellissa Se, mikä kuristi kurkkuani päähenkilö, joka voittaa viisumiarvonnassa ja pääsee matkustamaan sukulaisten luo Yhdysvaltoihin, kuvailee amerikkalaisten suhtautumista Afrikkaan. ”Afrikasta liian paljon pitävät valkoiset ja Afrikasta liian vähän pitävät valkoiset olivat samanlaisia – alentuvia.” Niinpä.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (The Thing Around Your Neck)

Suom. Sari Karhulahti. Otava 2011 (2009). 265 s.

Kirjan on arvioinut myös Ilse ja alkukielisen version Miia.