Ville Similä: Kani nimeltä Paisti

 

Pommit putoilivat ja koti oli kaukana. Ei ollut varmaa, pääsivätkö he koskaan takaisin Katajanokalle. Jotta ahdistavat ajat tuntuisivat siedettävämmiltä, isä toi Mirjalle säkissä pienen lemmikkikanin.
Jotta aikojen ahdistavuus ei täysin unohtuisi, kanille annettiin nimeksi Paisti. Jonain päivänä se kantaisi kortensa yhteiseen kekoon, tai pataan. Poikkeusaikoina yksilön on oltava valmis uhraamaan itsensä yhteisen hyvän eteen.

”Ville Similä (s. 1977) on Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja, tietokirjailija ja basisti”, kertoo Kirjasampo-sivusto. Similä on julkaissut yhdessä Mervi Vuorelan kanssa musiikkitietokirjat Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985–2015 (Like, 2015) ja Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY, 2018). Kani nimeltä Paisti on Similän esikoisromaani.

Romaanin takakannessa luvataan, että ”riemastuttavan ja haikean romaanin kertoja lennättää lukijan sukunsa matkassa poikki vuosisadan”, ja juuri niin myös tapahtuu. Romaanin minäkertoja on 1970-luvulla syntyvä poika, jonka lapsuutta kuvataan muiden sukupolvien tarinoiden lomassa ja erityisesti romaanin lopussa. Tarina päättyy 1990-luvun alkuun, kun poika on 13-vuotias ja perhe hajoaa.

Romaanissa seurataan sekä pojan isän- että äidinpuoleisten sukulaisten vaiheita 1800-luvun lopulta romaanin nykyhetkeen asti. Väkeä on siis runsaasti, minkä lisäksi tarinat eivät noudata kronologiaa, joten lukijaa kyllä viedään melkoista kyytiä. Se ei kuitenkaan varsinaisesti haittaa, sillä kyyti on paitsi pomppuista myös luvatusti riemastuttavaa.

Ankeista ja synkistäkin tapahtumista kerrotaan hauskan napakasti ja hieman erikoisiin yksityiskohtiin huomiota kiinnittäen sekä hersyvästi ja samalla lakonisen oivaltavasti suomen kieltä käyttäen.

Myyrät olivat aina syöneet kaiken. Emme keksineet mitään lajiketta minkä ne olisivat jättäneet meille. Nyt me katsoimme riemuissamme, kun ensimmäiset kesäkurpitsat nousivat maasta eivätkä myyrät olleet syöneet niitä.  ---
Mutta mikään ei auttanut.
Mirja otti jäljelle jääneet kesäkurpitsat ja viskasi ne suureen sammioon ja teki niistä viiniä.

Suomen historia tulee siis kerrattua melkoista pikavauhtia sukujen tarinoiden kautta. Pohjalla on kuitenkin haikean surumielinen pohjavire ja kysymys elämän ja kaiken muunkin järjettömyydestä nousee tuon tuosta lukijan mieleen.

Kirjailija Ville Similän suvussa on monia nimekkäitä henkilöitä, kuten veljekset Aapo ja Martti Similä. Kumpikin mies esiintyy myös tässä Similän esikoisromaanissa, tosin vain etunimillään. Romaanissa kuvatut ällistyttävät elämänpolut pohjautuvat siis pitkälti tosiasioihin, minkä pystyy helposti nettiä vain kevyesti kaivelemalla toteamaan. Tämä seikka kieltämättä tuo teokseen oman lisäsävynsä. On myös tässä tunnustettava, että en kyseisistä aikanaan ilmeisen tunnetuista ja merkittävän uran tehneistä miehistä tiennyt mitään ennen tämän romaanin lukemista.

Kani nimeltä Paisti on nopea- ja sujuvalukuinen romaani, jossa toisaalta on runsain mitoin miltei aforismeiksi kiteytettyjä oivalluksia ja huomioita ihmisyydestä. Niiden äärelle kannattaa välillä pysähtyä mietiskelemään ja makustelemaan. Runsaan henkilömäärän vuoksi kaipailin kipeästi jonkinlaista henkilöluetteloa tai, mitkä olisivat vielä paremmin toimineet lukukompasseina, sukupuita. Mutta toisaalta juuri tällaistahan se on omien sukujenkin kanssa. Harvalla lienee kirkasta kuvaa edellisten sukupolvien ihmisten keskinäisistä suhteista ja kirjavista elämänvaiheista. Silti pärjäillään.

Loppupuolella romaanin tahti hieman hidastuu, kun fokukseen tulee minäkertojapojan oma perhe. Kun arkkitehti-isän ja lastentarhanopettajaäidin perhe kasvaa, muutetaan Helsingistä Veikkolaan rivitaloon. Onni ei kuitenkaan siellä kestä. Perheen vanhin lapsi aistii tulossa olevan eron ja perheen hajoamisen jo varhain.

Asiat alkoivat mennä pieleen niihin aikoihin kun Rauno-eno myi Nokian osakkeensa ja osti koko rahalla Kansallis-Osake-Pankkia.

1980-luvulla eletty lapsuus ja varhaisteini-ikä on kuvattu herkällä otteella, joten meille aikakauden vielä hyvinkin muistaville tämä osuus romaanista on kaihoisan nostalginen. Kuvaukset nostivat pintaan monia jo unohtuneiksi luulemiani ilmiöitä ja jopa tunteita.

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti
Otava 2025. 235 s.

Arvostelukappale.

Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

 

Nostin Linnea Kuuluvaisen esikoisromaanin Metsän peitto lukupinoni päällimmäiseksi, kun olin ollut kuulemassa häntä Lohjan kirjallisuusseminaarissa kesäkuun alussa. Kirjailija kertoi kirjastaan ja sen taustoista innostuneesti ja innostavasti. Lisäksi saimme kirjailijan lukeman lukunäytteenkin teoksesta.

Linnea Kuuluvainen lukee romaaniaan
Metsän peitto Lohjan kirjallisuusseminaarissa
7.6.2025.

Metsän peitto on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, ja mielestäni varsin synkkä sellainen. Tapahtumia seurataan kahdessa aikatasossa siten, että päätarinan kertoja Ingrid osallistuu Suopursu-projektiin vuoden 2084 seitsemäntenä kuukautena ja toisen aikatason tapahtumat kertoo turvakeskukseen päätynyt Edla vuonna 2060. Lukijalla on luonnollisesti odotus, että tarinat liittyvät yhteen, mutta miten, se selviää vasta aivan romaanin lopussa.

Isoäidin ja äidin kanssa elänyt Ingrid on jäänyt yksin, kun vanha isoäiti on viety muurin ulkopuolelle. Samaan paikkaan on päätynyt myös Ingridin äiti, mutta sentään jo kuolleena. Äidin tutkimuslaitoksen työtoveri Caius ottaa yhteyttä Ingridiin ja tarjoaa tälle paikkaa testiryhmässä, jonka on tarkoitus kartoittaa Valtion muurien ulkopuolella olevaa metsää ja sen mahdollisia muutoksia. Tavoitteena on jossakin vaiheessa laajentaa asutusta muurien ulkopuolelle, kunhan metsää on tarpeeksi lepytetty ihmisruumiilla. Retki on vaarallinen, mutta siitä saa tuntuvan palkkion, joka houkuttelee. Myös metsä itsessään kiinnostaa Ingridiä.

Vuonna 1860 Turussa on menossa pormestarivaalin äänestys, kun metsä hyökkää kaupunginmuurien sisäpuolelle. Perheensä mukana äänestämään menossa ollut Edla herää myöhemmin turvakeskuksen uumenista, jonne hengissä selvinneet turkulaiset on suljettu. Eletään totalitaarisessa Valtiossa, joka on perustettu kaoottisissa oloissa Turun raunioille. Kaikkia valvotaan tarkasti, ja jokaiselle on tarkasti määrätty tehtävänsä. Syntyvyyttä kontrolloidaan erityisen kovin ottein, ja kauhukseen perheensä ja rakastettunsa kadottanut Edla huomaa olevansa raskaana.

Aikatasot vuorottelevat tiheästi, ja kummassakin tarinassa käänteet käyvät yhä ahdistavammiksi. Edla ja hänen syntymätön lapsensa ovat todellisessa vaarassa turvakeskuksen uumenissa. Tyttö tekee kaikkensa salatakseen tilansa, mutta ahtaissa oloissa vihamielisiä silmiä on kaikkialla. Ingridin retkikunta kohtaa ennakoimattomia vaaratilanteita heti kaupunginmuurien kadottua näkyvistä, ja tehtävän suorittaminen tuntuu yhä mahdottomammalta. Metsä tunkee kirjaimellisesti retkikuntalaisten iholle ja sisimpään.

Metsän peitto -romaanin on sanottu olevan harvinaisen kypsä esikoisteos, enkä sitä suinkaan kiistä. Kuuluvainen on rakentanut romaanin pelottavan ja synkeän maailman taitavasti, ja sekä Edla että Ingrid ovat kiinnostavia, elävän oloisia henkilöitä ristiriitaisine tunteineen ja ajatuksineen. Kun valoa ei näy tunnelin päässä ja käsittämättömät vaarat uhkaavat, eivät ihmiset aina toimi loogisesti. Mieli on koetteilla, eikä välttämättä kestä. Tämä käy romaanin tarinassa hienovaraisesti ilmi, ja paljon lasketaan myös lukijan tulkintojen varaan.

Teos on myös melkoinen runsaudensarvi. Analysoitavaa ja pohdittavaa on vaikka kuinka. Ympäristöteema on tietysti ilmeinen, mutta siihen otettu hurja metsän kosto -näkökulma on raikas. Mukana on runsaastikin fantasia- ja mytologia-aineksia yhdistettyinä terävästi kantaa ottaviin yhteiskuntakriittisiin näkemyksiin. Näitä ei kannata mitenkään säikähtää, sillä ne on taiten kudottu tarinaan. Romaani on kohtalaisen helppolukuinen siihen nähden, miten monenlaisia ajatuksia ja tunteita se onnistuu lukijassa herättämään.

Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto
Gummerus 2024. 361 s.

Arvostelukappale.

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

 

Kirjoitettuaan kaksi romaania perin synkistä naiskohtaloista (Margaretan synti, 2021, ja Punainen noita, 2024; Aula & Co) Jenna Kostet on kertonut halunneensa tehdä jotain aivan muuta.

Tuloksena on lähihistoriaan eli 1930-luvulle ja Turkuun sijoittuva romaanitrilogia, jonka keskiössä ovat fiktiivisen Ahlgrenin suvun nuoret naiset. Parikymppiset serkukset kuuluvat vakavaraiseen mutta perin vanhoillisia arvoja kunnioittavaan sukuun.

Sinisiipisten saari aloittaa sarjan. Romaanin keskiössä on 24-vuotias Aina Ahlgren, joka on jäänyt lapsena orvoksi ja kasvanut kahden ikäneitotätinsä hoivissa. Säännöt ovat olleet ankarat mutta kuudennessa kaupunginosassa miltei Puolalanmäen kyljessä sijaitseva koti muuten hyvä ja turvallinen. Aina on saanut käydä koulua ylioppilaaksi asti, mutta nyt tulevaisuus avautuu eteen ankeana ja vaihtoehdottomana. Pian olisi Ainan vuoro huolehtia iäkkäistä tädeistään.

Harmaa, mukautuvainen ja kiltti Aina kuitenkin haaveilee jostakin aivan muusta, kuten matkoista eksoottisiin paikkoihin.

Kuten arvata saattaa, Ainan elämä muuttuu sattuman oikusta. Hän kirjaimellisesti törmää kadulla kiinnostavaan mieheen, joka hieman myöhemmin palkkaa hänet kesäksi assistentikseen. Mies on Turun yliopiston biologisen tiedekunnan tutkija Veikko Honkonen, jonka mielenkiinnon kohteena ovat sittisontiaiset. Niitä tutkitaan yliopiston vaatimattomalla tutkimusasemalla Turun saaristossa.

Kaikkien sukulaisten kauhuksi Aina siis lähtee saaristoon käytännössä tuntemattoman miehen matkaan. Saarella työskentelee kuitenkin muitakin tutkijoita ja heidän apulaisiaan, myös nuoria naisia, joten Ainan pitäisi olla turvassa.

Aina tarttuu työhön rivakasti ja järjestää Honkosen kaoottiset arkistot käden käänteessä. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös piirtää kuvia kerätyistä näytteistä. Työn kuvaus toi mieleen Iida Turpeisen Elolliset-romaanin episodin, joka kertoo kiehtovasti piirtäjä Hilda Olsonista ja tämän hämähäkkipiirroksista.

Valitettavasti Sinisiipisten saari jää melko vaisuksi lukukokemukseksi. 1930-luvun alun poliittisia jännitteitä sivutaan ohuelti Ainan tunteman juutalaisperheen kohtaamien ongelmien kautta, ja herättävätpä radikaalit poliittiset mielipiteet jonkin verran kipinöintiä pienessä saariyhteisössäkin. Sen kummempaa draamaa asiasta ei kuitenkaan rakennu.

Ainan sydämenasiat ovat enemmän framilla, ja romaanin tyylilaji onkin lähinnä lempeä historiallinen romantiikka. Asiat etenevät hitaahkosti ja tutun turvallisesti kohti odotettua päämäärää. Loppuratkaisu on onneksi kuitenkin raikas, ja se lopulta pelastaa koko kirjan.

Trilogian toinen osa Valkoisen linnun kaupunki ilmestyy elokuussa. Sen keskiössä on Ainan serkku Fanny Ahlgren, joka opiskelee Turun piirustuskoulussa.

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari
Aula & Co 2025. 271 s.

Arvostelukappale.

Maisku Myllymäki: Valvoja

 

Lopulta taide on kai olemassa sitä varten,
että voimme sen äärellä tarkkailla ennen kaikkea itseämme.

 

Maisku Myllymäen romaani Valvoja kertoo nimensä mukaisesti naisesta, joka työskentelee taidemuseon salivalvojana. Romaanin minäkertoja Maia on opiskellut taidehistoriaa, mutta toisin kuin saman museon kuraattoriksi päätynyt kurssikaverinsa Maia valvoo näyttelyitä.

Valvoja on yhdenpäivänromaani, mutta samalla se kertoo Maian ja Peterin kahdeksan kuukauden mittaisesta suhteesta. Saman ajanjakson ajan museossa on ollut esillä sama näyttely. Maia hyväksyi Peterin Facebook-kaveripyynnön näyttelyn keväisenä avajaispäivänä, ja hän muistelee suhdettaan työpaikallaan viimeisenä ruuhkaisena näyttelypäivänä joulukuussa.

Siinä, että äkkirakastuu taiteeseen ja siinä, että äkkirakastuu ihmiseen, on paljon samaa. Molemmissa on kyse kuvaan hullaantumisesta.

Maia rakastuu Peteriin, vaikka kaikki varoitusmerkit ovat ilmassa. Hän yksinkertaisesti kieltäytyy huomaamasta niitä. Ironisesti ammattivalvoja Maia kärsii vaikeasta kroonisesta unettomuudesta, mutta kun Peter on hänen kanssaan, hän pystyy nukkumaan. Unettomuus on keskeinen romaanin motiiveista. Mihin kaikkeen Maian univaikeudet lopulta vaikuttavat? Kuinka rationaalisesti ihminen toimii valvottuaan kahdeksan vuorokautta yhteen menoon?

Museo on jo lähtökohtaisesti tila, jossa aistit valpastuvat ja jossa aivan kaikki alkaa kerätä ympärilleen symboliikkaa ja konnotaatioita. Missä tahansa on yhtäkkiä mahdollista nähdä taiteilijan kädenjälki. Moni on jäänyt katsomaan museon seinällä olevaa valokatkaisijaa kuin miettien, onko se todella valokatkaisin vai sittenkin taideteos.

Peterin suhteen Maia vaikuttaa sokealta, mutta taidetta hän osaa katsoa. Romaanissa on paljon puhetta taiteesta ja yksittäisistä taideteoksista. Moni arjen yksityiskohta nostaa Maian mieleen jonkin hänen tuntemansa taideteoksen. Peter, joka on ammatiltaan sairaanhoitaja, ei ole lainkaan kiinnostunut taiteesta. Hän pitää enemmän jalkapallosta.

Kuvasta on tullut kokemusta tärkeämpi, ja yhä harvempi meistä osaa enää tehdä asioita vain itseään varten.

Myös somella on oma keskeinen osuutensa romaanissa. Maia seuraa miltei pakkomielteisesti kaikkea, mitä Peter ja tämän ystävät postaavat someen. Hän kommentoi museovieraiden kuvaamisintoa ja lyhytjännitteisyyttä. Miksi ihmiset oikeastaan tulevat museoon?

Museovalvojan näkökulma on herkullinen. Kalustoon sulautuvat valvojat tarkkailevat ihmisiä työkseen. He näkevät, mutta nähdäänkö heidät? Ensi kerralla taidemuseossa tai ylipäätään museossa katson valvojia aivan toisin silmin. Lämpimiä terveisiä sille kansallismuseon valvojalle, joka kuorsasi keisareiden muotokuvien äärellä…

Romaanin rakenne on suunniteltu ja toteutettu taiten. Aikatasot kirivät lopulta toisensa kiinni, ja sitä odotellessa myös jännite alkaa uhkaavasti kiristyä. ’Jonkinlaiseen katastrofiin tämä vielä päättyy’ -ajatus pyörii lukijan mielessä – ja se myös toteutuu.

Maisku Myllymäki: Valvoja
WSOY 2024. 302.

Arvostelukappale.

Tiina Salmi: Matilda

 

Matilda on Mäntsälän Soukkion kylän Salmen talon tytär. 1800-luvun lopulla hän on vielä 25-vuotiaana naimaton, mutta Pietalan talon Jannen kanssa tanssiessa on tuntunut siltä, että heidän välillään voisi olla jotain enemmänkin. Mitä siitä, että Matilda on muutaman vuoden Jannea vanhempi?

Unelmat avioliitosta ja emännyydestä valuvat kuitenkin hiekkaan. Vielä pahempi järkytys on, kun äidin kuoltua veli vaimoineen ajaa Matildan tylysti pois kotitalosta.

Matildan kohtalo ei kuitenkaan ole kaikkein ankein mahdollinen. Ystävien avulla hän saa hankittua kortteerin Helsingistä, ja onnekkaat sattumat johdattavat häntä myös elannon hankkimisessa. Käsityötaitoisena hän pystyy elättämään itsensä.

Sattuma johdattaa Matildan tielle myös rakkauden. Kangaskauppaa pitävä Ismael palkkaa Matildan ompelijaksi liikkeeseensä. Pian he huomaavat rakastuneensa ja Matilda muuttaa Ismaelin asuntoon.

Yhteiselo ei ole ongelmatonta. Ismael on tataari ja muslimi, joten avioliitto ei heidän välillään 1900-luvun alun Suomen suuriruhtinaskunnassa ole mahdollinen. Viranomaiset valvovat kaupunkilaisten asumisjärjestelyjä ja siveyttä. Kun olot maassa ja maailmalla käyvät yhä levottomammiksi, alkaa Matilda pelätä. Onko Ismael lähdössä pois Helsingistä ja Suomesta? Pyytääkö mies häntä mukaansa?

Matilda on mäntsäläläisen Tiina Salmen esikoisromaani. Salmi kertoo romaanin idean saaneen alkunsa, kun hän sai käsiinsä oman isoisotätinsä ystävälleen kirjoittamia postikortteja. Lihaa tarinan luiden ympärille kertyi sukutarinoista, joita Salmi on kuullut lapsuudestaan saakka.

Matildan kautta päästään kurkistamaan runsaan sadan vuoden takaiseen historiaan ja elämään naisnäkökulmasta. Matilda on talon tytär, mutta hän joutuu lähtemään maailmalle käytännössä tyhjin käsin. On selviydyttävä hengissä niillä keinoin, jotka ovat käytettävissä.

Aseman ja kasvojen menettäminen ovat itsetietoiselle ja tiettyyn itsellisyyteen pyrkineelle aikuiselle naiselle kova kolaus. On haettava oma paikkansa maailmassa uudelleen, eivätkä vähävaraisen yksinäisen naisen valinnanmahdollisuudet ole kaksiset. Muunlaisiakin kohtaloita romaanissa sivutaan.

Matildan onneksi koituvat oikeat ystävät ja hyvät ihmiset, jotka hänen polulleen osuvat. Vaikka kotiväki kääntää hänelle tylysti selkänsä, jäävät lapsuuden ajan ystävät hänen rinnalleen. Lauluharrastus avartaa hänen elinpiiriään Helsingissäkin.

Salmi kuvaa Matildan tarinan avulla, miten ohuiden lankojen varassa ihmisten elämänkohtalot olivat ainakin maaseudulla. Seurustelu kahden talonpoikaissäädyn edustajan kesken oli käytännössä mahdotonta. Jo yhden yhdessä tanssitun tanssin perusteella alettiin ympärillä vetää johtopäätöksiä. Toisaalta taas hyvinkin pitkälle edennyt epäsäätyinen suhde ei voinut johtaa avioliittoon, koska se olisi ollut talolle eli omaisuudelle haitaksi.

Kerrontaa värittää vahva murre, jota soukkiolaiset puhuvat. Salmi käyttää ylipäätään runsaasti dialogia. Se keventää kerrontaa, jota hieman rasittaa ylenpalttinen arkisten yksityiskohtien tarkka ja toisteinenkin kuvailu. Matilda esimerkiksi kärsii rajusta migreenistä, ja musertavat tautikohtaukset toistuvat tiheästi.

Tiina Salmi: Matilda
Docendo 2025. 376 s.
Äänikirjan lukija Miia Nuutila.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen: Kangaskauppa joen varrella

 

Kirjaskene tuntuu suorastaan tulvivan feelgoodia eli suomeksi hyvän mielen kirjallisuutta. Ilahduttavasti kotimaiset tekijät ovat ottaneet genren haltuun, ja uutta luettavaa ilmestyy tiheään tahtiin.

Kustantamo Bazarilla on käytössään oma #hyvänmielenkirjat-tunniste, jonka alla on ilmestynyt myös kevään uutuus Kangaskauppa joen varrella. Teoksen tekijät Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen ovat sisaruksia.

Toivonen on aiemmin kirjoittanut esiteini-ikäisille sopivan (ikäsuositus 12+) vahvasti skandimytologiaan pohjaavan fantasiatrilogian Matka Asgårdiin (Fimbul-talvi, Mimirin lähde, Ginnungagabin riimut), jossa seurataan tallipoika Mavilin hurjia seikkailuja.

Sisarusten yhdessä kirjoittama suosittu lastenkirjasarja Listamestari on tähän mennessä kasvanut neliosaiseksi.

Kangaskauppa joen varrella on Kristofferssonin ja Toivosen ensimmäinen aikuisille tarkoitettu romaani. Haastatteluissa sisarukset ovat kertoneet, että romaanissa kuvatun Turun Aurajoen rantakadulle sijoitetun kivijalkakangaskaupan esikuvana on toiminut heidän vanhempiensa omistama kauppa, joka aikanaan sijaitsi Salossa Horninkadulla torin laidalla. Tilkkula-nimisen kangaskaupan minäkin muistan vielä 1980-luvun alusta, jolloin Salossa oli muutama muukin vastaavanlainen liike.

Romaanin nimi ja kansi antavat siis hyvinkin odottaa totutun tyylistä hyvän mielen tarinaa, jossa sankaritar tekee rajun elämänmuutoksen ja perustaa tai pelastaa pienimuotoisen yrityksen, jossa pääsee toteuttamaan omaa luovuuttaan ja käyttämään kädentaitojaan.

Sisältö ei kuitenkaan tällä kertaa ihan vastaa odotuksia. Alkuasetelmat ovat kyllä perinteiset. Keski-ikää lähestyvä eronnut ekonomi Saimi saa syyttään potkut Turun kaupunginteatterin viestintäpäällikön tehtävästä. Tilille tupsahtaa kuuden kuukauden palkka, mutta uutta työtä ja suuntaa olisi ryhdyttävä pikaisesti etsiskelemään.

Sattumalta Saimi päätyy rantakadun Tilkku & Tikki -kangaskauppaan ja juttusille sen ikääntyvän omistaja Lucian kanssa. Kauppa herättää henkiin Saimin unohtuneet lapsuusmuistot perheen Turun-ajoilta, ja käy ilmi, että Lucia on itse asiassa hänen kummitätinsä. Miksi yhteys on aikanaan katkennut perheiden välillä?

Lucia ja Tilkku & Tikki ovat pahassa pulassa, sillä liike on kannattamaton ja pahaksi onneksi ystävällinen vuokraisäntä on menehtynyt. Nyt Turun elinvoimajohtajana toimiva uusi vuokraisäntä haluaa Tilkun & Tikin mahdollisimman nopeasti pois uusien tuulien tieltä. Saimi teroittaa oitis sapelinsa ja käy taistoon kummitätinsä ja tämän pikku yrityksen pelastamiseksi.

Tähän saakka kuvio siis tuntuu olevan hyvinkin tyypillinen hyvän mielen romaaniksi. Mutta Kristoffersson ja Toivonen eivät lähde fiilistelemään kädentaitojen ja perinteisen kivijalkakaupan joenrantaidyllillä, vaikka kaupan kellarissa pieni käsityöryhmä kokoontuukin ja jopa Saimi ryhtyy innoissaan ompelemaan itselleen vaatetta.

Sen sijaan kirjailijat marssittavat näyttämölle yhä uusia henkilöitä ja juonikuvioita. Selvitellään kadonneen testamentin arvoitusta, sekaannutaan pikamuotibisnekseen ja suomalaiseen megayritykseen, remontoidaan jokilaivaravintolaa, ratkotaan sukuhistorian salaisuuksia ja Saimin värikkään perheen kimurantteja ihmissuhteita. Kaiken lomassa Saimin sydämenasiatkin vaativat osansa.

Hyvän mielen romaaneiden yleisestä linjasta poiketen Kangaskauppa joen varrella -romaanissa on siis hyvinkin runsaasti erilaisia juonikuvioita ja jännitteitä. Se koituu lopulta koko teoksen ongelmaksi. Jännitteitä on niin paljon, että kokonaisuus leviää ja menettää jännitteensä. Koska realismillekin viitataan iloisesti kintaalla, osa ratkaisuista livahtaa fantasian puolella. Onpa mukana jopa meedio! Vähemmilläkin aineksilla olisi selvitty.

Ylenpalttisen runsauden ja nopeiden juonenkäänteiden takia keskiössä oleva Saimi jää jotenkin etäiseksi, enkä päässyt hänen ajatuksenjuoksustaan ihan perille. Kaikkia Saimin valintoja en myöskään pystynyt kakistelematta nielemään. Loppuratkaisuista (niitäkin on useita eri juonihaarojen takia) osa on kuitenkin raikkaita ja ainakin vähemmän ennalta arvattavia.

Kristoffersson ja Toivonen julkaisevat seuraavan yhteisen romaaninsa jo tulevana syksynä. Nämä sanat ovat vain sinulle on ”kahden aikatason romaani tämän päivän kustannusmaailmasta ja rakkauden sitkeästä liekistä toisen maailmansodan kylmimmissä varjoissa”. Esittelytekstin perusteella luvassa on jälleen kosolti aineksia sisältävä teos. Historiallisen aikatasonsa takia se vaikuttaa kiinnostavalta, eikä kustantamomaailmakaan yhtään haittaa!

Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen: Kangaskauppa joen varrella
Bazar 2025. 415 s.
Äänikirjan lukija Anni-Maija Koskinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

 

Minä kirjoitan kirjoja, ja se on naurettavaa, eikä sillä naurettavuudella ole mitään merkitystä.
Kirjoittaminen näivettää elämää.
Elämä pakenee kirjoista, jotka eivät mahda elämälle mitään.

Huomasin vasta kirjaa jo hyvän matkaa luettuani, että ensikosketukseni Harry Salmenniemen tuotantoon alkoi trilogian keskimmäisestä osasta. Sydänhämärää edeltää autofiktiivinen romaani Varjotajunta (Siltala 2023) ja sen jälkeen on jo ehtinyt ilmestyä kolmas osa Valohammas (Siltala 2025). Sarjan muita osia en siis ole lukenut, mutta silti uskallan väittää, että ainakin Sydänhämärä toimii oikein hyvin ilman muiden osien lukemistakin.

Salmenniemi on palkittu runoilija, ja hän on kirjoittanut myös useita novellikokoelmia. Varjotajunta oli hänen ensimmäinen romaaninsa. Kustantamon sivuilla teosta kuvataan autofiktiota ja sen parodiaa yhdisteleväksi romaaniksi.

Ilmeisen vahvaa autofiktiota on myös lukemani Sydänhämärä, jossa Harry-niminen kirjailija ja perheenisä joutuu hurjaan myllyyn. Vaimo Maria on joulun aikaan viimeisillään raskaana. Perheeseen odotetaan toista lasta. Synnytykseen on vain muutamia päiviä, kun esikoispoika Joelilla todetaan diabetes. Joel on vasta kaksi- ja puolivuotias, ja sairaus oireilee niin rajusti, että hän joutuu suoraan kotoa sairaalan teho-osastolle.

Voimassa olevat koronarajoitukset vielä lisäävät tilanteen hankaluutta ja kuormittavuutta perheen kannalta. Teho-osastolle ei saisi lapsen kanssa tulla kuin yksi aikuinen kerrallaan. Kuitenkin hätä on yhtä kova kummallakin vanhemmalla. Lopulta järjestelyksi sovitaan, että isä on Joelin kanssa osastolla niin kauan kuin tarvitaan ja äiti lepäilee viimeiset raskauspäivänsä mahdollisimman paljon kotona.

Lopulta Joel ja Harry viettävät sairaalassa joulun ja välipäivät. Tavallisella osastolla myös huoltaja saa yöpyä, ja Harry toivoo, että voisi viimeinkin nukkua. Toivo on turha. Yöt ovat täynnä keskeytyksiä. On seurattava Joelin verensokerin heilahduksia ja syötettävä vastahakoista lasta mihin vuorokaudenaikaan milloinkin onkaan tarpeen.

Pienen perheen elämä tuntuu suistuvan kertakaikkisesti radaltaan. Silti Harry havahtuu teho-osastolla ja aikanaan lastenosastollakin huomaamaan, että heidän asiansa ovat sittenkin varsin hyvin. Hän ja Maria oppisivat kaiken, mitä Joelin diabeteksen kanssa eläminen vaatisi. Kunhan nyt ensin saisi vähän nukutuksi. Ja vauva syntyisi.

En koe olevani millään tavalla tällaisen kohtalaisen rankan pikkulapsiperhekuvauksen lukijakohderyhmää, joten suhtauduin Sydänhämärään lievästi epäluuloisesti. Pian kuitenkin huomasin pitäväni Salmenniemen kerronnasta kovasti. Kirjailijaa on kehuttu tarkkojen huomioiden tekemisestä, eikä syyttä. Runoilija katsoo maailmaa selvästi hieman toisin silmin kuin moni muu, ja arkiset yksityiskohdat nousevat esille kiinnostavina ja uusina, kaiken traagisen keskellä usein myös jotenkin koomisina.

Perheen isän näkökulma raastavaan ja raskaaseen tilanteeseen on kiinnostava. Romaanin Harry kuvaa tunteitaan avoimesti ja tarkasti, itseään säästelemättä. On sydäntä särkevää kuulla, miten oma pieni suojaton lapsi huutaa kivusta ja pelosta hoitohenkilökunnan tehdessä työtään. Miten kestää tilanne, jossa ei voi tehdä mitään lapsensa auttamiseksi, ainakaan omasta mielestään? Miten olla vahva ja turvallinen isä ja aviomies, kun on itsekin peloissaan ja epävarma?

Hämäryyttä lisää kahden kertojan käyttö: minän ja hänen puheenvuorot vaihtavat paikkaa kuin kertoja ei tietäisi, kuka on. (Harry Salmenniemi: Kertomus. Uraanilamppu ja muita kertomuksia. Siltala 2017.)

En muista aiemmin törmänneeni samanlaiseen kertojaratkaisuun kuin Sydänhämärässä. Salmenniemi käyttää sekä minä- että hän-kertojaa. Ne vuorottelevat tekstissä tiheästi ja täysin ennakoimattomasti. Alkuun tämä tuntui hämmentävältä ja oli oikein pysähdyttävä miettimään, mikä tekstissä niin sanotusti mättää. En päässyt koko romaanin aikana selville, miksi Salmenniemi on tähän ratkaisuun päätynyt. Onko se kenties sitä autofiktion parodisointia, josta oli aiemman teoksen yhteydessä puhetta? Oli tai ei, nopeasti kertojavaihdoksiin kuitenkin tottui.

Ajallisesti romaani ulottuu joulunalusajasta jonnekin tammi-helmikuun taitteeseen. Vauva syntyy ja Joel pääsee pois sairaalasta. Vähitellen elämä alkaa taas sujua, vaikka yöunista Harry edelleen pääosin vain haaveilee. Mutta lopulta yön valvotut tunnit muuttuvat kaivatuksi kirjoitusajaksi. Alkaa hahmottua uusi kirja. Mutta miten kertoa Marialle, että kirjaan tulee kuvausta heidän kokemistaan rankoista viikoista?

Kirjallisuus ei ole mikään kuvaus elämästä. Kirjallisuus on mahdollista. Elämä on välttämätöntä. Elämä on täynnä paikkoja, joita kirjoissa ei ole. Kirjoissa on keskustelua, pitkiä pohdintoja, analyyseja. Maailmassa on katkoksia, säpsähdyksiä, reaktioita.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä
Siltala 2024. 215 s.

Arvostelukappale.

Markus Nummi: Käräjät

 

Mistä aloittaa kirjoittaminen kirjasta, joka on ravistellut sydänjuuria ja ravinnut sielua, toteuttanut kaikki erinomaiselle romaanille asettamani toiveet ja jättänyt mieleen jäytämään ajatuksen, että aika lailla taisi jäädä vielä itsellä tavoittamattakin? Markus Nummen ylistetty Käräjät siis aiheutti jonkinlaisen kirjoitusjumin. Nimenomaan siitä syystä, että se on niin kertakaikkisen mykistävän hieno teos. Itselleni se oli todellinen lukunautinto, jota halusi samaan aikaan sekä ahmia että sulatella. Vaikea on Käräjistä ajatuksiaan tolkullisesti purkaa, mutta yritetään nyt kuitenkin ainakin pintaa raapaista.

Nummi onnistuu mestarillisesti yhdistämään koukuttavan juonen kerronnan monikerroksisuuteen, syväluotaavaan henkilökuvaukseen, oivaltavaan miljöökuvaukseen sekä  nautittavaan kielenkäyttöön. Pinnalla on polveileva, vuosikymmenten mittainen rikosjuoni. Pinnan alla on valtava määrä esimerkiksi moraalisia ja eettisiä, ihmisyyden perustaan liittyviä kysymyksiä, joita lukija ei voi ohittaa, vaikka haluaisikin. Tarina kiehtoo ja kauhistuttaa. Se jää myös mielen pohjalle kytemään.

Keskipisteessä on kesällä 1938 Etelä-Pohjanmaalla Tarvajoen kunnassa Luomanpaikan kylä, jonka keskuksena on kansakoulu. Koulun yläkerran ikkunasta näkyvät kylänraitti ja sen varrella sijaitsevat talot ja mökit, rautatieseisake ja poliisiputka. Vain kivenheiton päässä on varsinainen kirkonkylä kirkkoineen ja muine palveluineen. Koulun yläkerran huoneen ikkunasta kylää tarkkailee herkeämättä Vilja-täti, kansakoulunopettaja Frans Nevan puolijauhoonen sisko.

Viljan mieli suistui raiteiltaan, kun hän oli viisitoistavuotias, juuri ripille päässyt tyttönen. Sitä ennen Vilja oli aina huolehtinut ja puolustanut pikkuveljeään, joten vaikka Vilja on ollut tolaltaan jo neljäkymmentä vuotta, saa tämä edelleen asua veljensä perheen hoivissa.

Keväällä 1938 virkavalta epäilee, että yön hämärissä kylällä liikkuu kommunisteja juonimassa valtiovaltaa vastaan. Vilja-täti tulee paljastaneeksi, että öisillä retkillä liikkuu kuitenkin Karoliina eli Liina, Vilja-tädin lapsuudenystävä. Kun poliisi alkaa penkoa tätä asiaa, paljastuu, että kylällä on vuosien mittaan tehty koko joukko laittomia abortteja, joissa epävirallisena kätilönä on häärinyt juuri Liina.

Päivänvaloon putkahtanutta salaisuutta edelleen selvitettäessä paljastuu myös, että kovin moni kyläläinen on jotenkin ollut edesauttamassa näissä toimituksissa tai vähintään tiennyt niistä. Samalla avautuu toinenkin tutkintalinja, kun aletaan setviä, onko viisitoistavuotias kunnanelätiksi päätynyt Inkeri joutunut sijoituskodissaan isännän väkisinmakaamaksi. Kun asiaa raaputetaan, alkaa paljastua muitakin uhreja. Mutta ovatko heidän kertomuksensa todenperäisiä?

Paikallista poliisia avustamaan ja kuulusteluja pitämään tulee nuori lääninetsivä Juho Iivonen Vaasasta. Toinen romaanin kertojanäänistä onkin juuri Iivonen, joka vuosikymmeniä myöhemmin ikään kuin vastaa kuulustelijan kysymyksiin tapahtumien kulusta. Poliisina Iivonen edustaa hyvin mustavalkoista ajattelua ja suoraviivaista toimintaa. Laittomuuksia tehneet ovat syyllistyneet rikoksiin, heidät pitää paljastaa, heidän tekonsa tutkia ja sitten heidät pitää tuomita voimassa olevan lain mukaan.

Osoittautuu kuitenkin, että rikosvyyhti on niin monihaarainen, ollut niin pitkäkestoinen ja niin monia ihmisiä eri tavoin ja syvästi koskettava, että se haastaa rankasti Iivosenkin suoraviivaisen oikeuskäsityksen. Mies joutuu lopulta viettämään Tarvajoella paljon enemmän aikaa kuin osasi pelätä, ja sillä on arvaamattomat seurauksensa. Kylmä objektiivinen suhtautuminen asioihin ei olekaan niin helppoa, kun osalliset alkavat tuntua tuttavilta. Tosin tämän tunnustaminen edes itselleen tuntuu olevan Iivoselle vähintäänkin vaikeaa.

Toinen romaanin kertojanääni on pitkään ulkopuoliselta vaikuttava hän-kertoja, mutta vähitellen lukija saa riittävän paljon vihjeitä päätelläkseen, kenen äänellä tarina varsinaisesti kerrotaan. Kirjailija siis heittää lukijalle haasteen, eräänlaisen arvoituksen ratkaistavaksi tälläkin tasolla. Silti lukeminen ei tunnu vaikealta tai ratkaisut jotenkin tekemällä tehdyiltä.

Koko kevään ja alkukesän jatkuvat kuulustelut piinaavat kyläläisiä. Keskinäiset välit alkavat kiristyä, kun poliisi kutsuu yhä uusia ihmisiä kuulusteltaviksi. Alkaa ilmetä kyräilyä, syyttelyä ja häpeilyä. Paljastuminen on joillekin osallisille myös helpotus. Teko on tehty pakon edessä, kun muita vaihtoehtoja ei ole pystynyt näkemään, mutta silti ihmiset katuvat ja ovat synnintunnossa. Vain harvat pystyvät kulkemaan kylillä pystypäin salaisuuksien paljastuttua. Moni syyttää tapahtuneesta Vilja-tätiä, joka on mennyt höperehtimään asioista, jotka eivät hänelle kuulu.

Monet aborteista on tehty nuorille naimattomille naisille, joista ainakin osa on pakotettu sukupuoliyhteyteen. Ajan moraalin mukaan häpeä aviottomasta lapsesta on naisen ja syntyvän äpärälapsen niskoilla. Tämä saa nykyajan lukijan kiristelemään hampaitaan, koska asetelma on kertakaikkisen epäoikeudenmukainen. Piikatyttöjään maanneet isännät puolustelevat tekojaan sillä, että himokkaat tytöt ovat viekoitelleet heidät persettään keikuttamalla. Raiskauksista raskaaksi tulleet tytöt, usein käytännössä täysin asioista tietämättömät lapset, joutuivat jättämään palveluspaikkansa, jos asia tuli ilmi. Usein seuraava etappi oli kunnan köyhäintalo.

Yhtä epätoivoisia olivat naimisissa olevat naiset, joiden perheillä ei ollut toimeentulon mahdollisuuksia. Kun mökissä on jo yhdeksän nälkää näkevää lasta, on kymmenennen synnyttäminen mahdoton ajatus. Raastavan surkuhupaisa on kohtaus, jossa rutiköyhän suurperheen äiti tekee itselleen lähes mahdottoman hävettävältä tuntuvan matkan apteekkiin ostaakseen ehkäisyvälineitä. Ne ovat kuitenkin niin kalliita, ettei niiden hankkiminen tule kysymykseenkään. Mikä siis eteen, kun seinä on vastassa joka puolella?

Lähestyvät käräjät ja heinäkuinen tuomiopäivä tuntuvat luovan synkän varjon kaikkien kyläläisten ylle. Ilmapiiri on jännittynyt, uhkaava ja pelokas. Se vaikuttaa lopulta myös omiin maailmoihinsa sulkeutuvaan Vilja-tätiin. Jokin alkaa liikahdella hänen mielensä perukoilla ja pelottavasti puskea pintaan.

Käräjien valmistelun rinnalla avataan Viljan tarinaa pala palalta. Lukija aavistaa varhaisessa vaiheessa, mikä on Viljan mielen järkyttänyt, mutta tarinan verkkainen purkaminen edeten kohti pimeää ydintä on piinaavaa. Lukijaa vaivaa yhä enemmän myös epävarmuus siitä, saadaanko käräjillä lopulta oikeat rikolliset edesvastuuseen vai ei.

Kuten sanottu, Käräjissä valtavasti aineksia analysoitavaksi. Tuomo Parikka on nostanut kanteen kansakoulun vinttikamarin ikkunan, jonka ruudun äärellä Vilja-täti uskollisesti valvoo kylän ja koulun elämää. Lasi eristää hänet muusta yhteisöstä, mutta hän on myös itse näkyvillä. Kyläläiset näkevät Vilja-tädin ikkunassaan. Näkyvillä olo, näkeminen ja silti piilotetut salaisuudet poimuttuvat romaanin tarinaan.

Vilja-täti ei poistu koulun tontilta, mutta yllättävän monet hakeutuvat hänen seuraansa ja avautuvat itsekseen höpisevälle naiselle omista murheistaan.

Myös kannessa näkyvillä appelsiineilla on osuutensa tarinassa, ja ne on nostettu lukujen nimiinkin. Kolmanneksi motiiviksi nostaisin Tarvajoen kunnan kylien läpi virtaavan joen, joka liittyy lopulta moniin keskeisiin tapahtumiin eri tavoin.

Äärimmäisen harvoin luen enää samoja teoksia uudestaan, mutta Käräjät voisin lukea, ja ehkä todella kannattaisikin, koska toisella lukukerralla voisi rauhassa tarkastella erilaisia kerrontaan ja kieleen liittyviä ratkaisuja. Ensimmäisellä lukukerralla pinnalla oli itselläni ehkä liikaakin halu ratkaista arvoitus ja nähdä, mihin kaikki lopulta päättyy. Eteenpäin kiirehtivä lukutapa ei tee täyttä oikeutta teokselle.

Haastatteluissa Nummi on kertonut työstäneensä Käräjiä kahdeksan vuotta. Taustatyö on tehty huolella, mistä kertoo omaa kieltään teoksen lopusta löytyvä luettelo teoksen synnyn kannalta tärkeistä julkaisuista. Hieman kirjailija raottaa teoksen syntyä myös jälkisanoissaan. Kiitän myös teoksen alusta löytyvästä henkilöluettelosta, joka auttaa lukijaa suunnistamaan Luomanpaikan kylässä ja Tarvajoen kirkonkylän raitilla.

Markus Nummi: Käräjät
Otava 2024. 575 s.

Arvostelukappale.

E. L. Silvola-Carter: Sinilintujen kutsu

 

Ekotrilleri Sinilintujen kutsu aloittaa Murroksen äärellä -nimisen romaanitrilogian. Aloitusosan tapahtumat sijoittuvat aikavälille 2027–2030 eli aivan lähitulevaisuuteemme. Ilmastokriisi on viimeistään ylittämässä rajan, jonka jälkeen sen hillitsemiseksi ei enää ole tehtävissä mitään. Ehkä raja on jo ylitettykin. Kyse ei kuitenkaan, valitettavasti, ole dystopiasta, vaan romaanissa kuvattavat katastrofit ovat jo täällä.

Vuonna 2027 tulimyrsky pyyhkäisee yli Yhdysvaltojen Washingtonin osavaltion vuoristoseudulla sijaitsevan South Cle Elumin kylän. Viranomaiset epäonnistuvat evakuointiohjeistuksessa ja metsäpalon hallinnassa, ja Nadian viisihenkinen perhe päätyy tulimeren syövereihin.

Kaksi vuotta myöhemmin Suomessa järjestetyissä eduskuntavaaleissa Kokoomus saa vaalivoiton, joka nostaa puolueen tuoreen puheenjohtaja Noora Holmbergin pääministeriksi. Noora on kokematon poliitikko mutta raudanluja talousammattilainen, jolla on kirkas käsitys siitä, ettei ilmastokriisin hoitamista voi ohittaa Suomen etuja ajettaessa. Mutta miten sovittaa yhteen oman valtion edut ja yhä nopeammin lähestyvän globaalin katastrofin torjunta?

Vuonna 2030 järjestetään kansainvälinen ilmastokokous Filippiinien pääkaupungissa Manilassa. Presidentille tulleen esteen takia Noora edustaa kokouksessa Suomea. Samaan kokoukseen saapuu myös metsäpalosta hengissä selvinnyt ja päällisin puolin toipunut Nadia poikansa Danielin kanssa. Nadia käyttää kokouksessa edustamansa ympäristöjärjestön puheenvuoron.

Tuttuun tapaan kokous on jäämässä tuloksiltaan laihaksi. Kesken Nadian puheen tilanne saa kuitenkin odottamattoman käänteen. Kaikkien ennusteiden vastaisesti taifuuni on pyyhkäisemässä Manilan yli. Kokous keskeytetään ja koko kaupunki yritetään evakuoida. Kuten arvata saattaa, seurauksena on kaaos. Kaikki kokoukseen osallistuneet valtioiden päättäjät päätyvät autioon hotelliin myrskyn keskelle. On aika puristaa kokoon sopimus, joka pelastaa sen, mitä vielä pelastettavissa on.

Ainakin Sinilintujen kutsu sai aikaan aivotoimintaa. Aloitin kirjan kuuntelun lauantaiaamun kotiaskareiden kyytipoikana. Aloitus onkin väkevä, sillä liikkeelle lähdetään Nadian perheen kotoa, jossa kiivaasti pakataan seuraavan päivän lähtöä varten. Perhe on päättänyt lähteä Nadian lapsuudenkotiin Seattleen, varmuuden vuoksi. Aamulla tilanne on kuitenkin paljon pahempi kuin he ovat arvioineet, ja kun lähtö viivästyy, seuraukset ovat katastrofaaliset. Jos on uutisia seuratessaan miettinyt, millaista olisi joutua keskelle hurjana riehuvaa metsäpaloa, voi tämän kirjan avulla siihen eläytyä vähän liiankin hyvin!

Toimintakohtaukset eli sekä metsäpalon että taifuunin kynsiin joutuneiden ihmisten kamppailu äärimmäisiä luonnonilmiöitä vastaan on trillerissä kuvattu suorastaan mestarillisesti. Niille osuuksille olen valmis antamaan täyden kympin.

Romaanissa on kuitenkin myös pitkiä puuduttavia jaksoja. Ensinnäkin Noora Holmbergin päätyminen Suomen pääministeriksi ja vaaleja seuranneet hallituksenmuodostuskuviot eivät jaksaneet sytyttää. Noorassa ainoa kiinnostava seikka on hänen perheensä, mutta ei siinäkään ainakaan vielä tässä sarjan ensimmäisessä osassa ole tarpeeksi kipinää ollakseen osa trilleriä.

Toinen valitettavan pitkäveteinen jakso on taifuunin kurittamassa kaupungissa suojautuvien valtionpäämiesten ja -naisten kokousselostus, joka jatkuu ja jatkuu. Ei juurikaan lohduta, että käsitellyt kysymykset ovat huolella tutkimuksella vahvistettua faktaa ja että keskustelu noudattelee hyvinkin realistista kulkua. Öljyntuottajamaiden edustajat kapinoivat ja köyhien kehittyvien maiden edustajat vaativat oikeudenmukaisuutta ja niin edelleen.

Olen saanut ennenkin silmilleni syytöksiä piittaamattomuudesta, kun olen antanut palautetta opettavuuden ja saarnaavuuden vaikutuksista kaunokirjallisuudessa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö jakaisi huolta maailman tilasta ja tuntisi suurta ahdistusta seuratessani tänäkin päivänä ilmastokriisiin liittyvää uutisointia tai vaikka vain katsoessani ikkunastani ulos lumettomaan talvimaisemaan.

Sisällöllisesti asia on luonnollisesti elintärkeää, mutta sen tuominen osaksi fiktiivistä trilleriä on vähintäänkin pulmallista. Faktat ja visiot pitäisi pystyä nivomaan sujuvaksi osaksi tarinaa, sillä luennot ja tilastotiedot eivät jännitysromaanin osina yksinkertaisesti ole toimivia. Niiden vaikutus on helposti päinvastainen kuin on kirjoittajan tarkoitus. Sinilintujen kutsussa esitetään huolella perusteltu ja toimivalta vaikuttava ratkaisumalli ilmastokriisiin, mutta lukijan kärsivällisyyttä koetellaan luvattoman paljon.

Trillerin nimi ”Sinilintujen kutsu” jäi minulle arvoitukseksi. Jossakin sivulauseessa Nadia toteaa kutsuneensa tyttäriään sinilinnuiksi, mutta miksi se on nostettu romaanin nimeksi, ei auennut (minulle). Nimi ei mielestäni tee romaanin hurjalle ja asiapitoiselle sisällölle oikeutta vaan vie odotukset jonnekin fantasiagenren suuntaan. Kati Halosen suunnittelemaa kanttakin pitää katsoa tarkasti, koska ensivaikutelma on petollisen pastellinen.

Arvoitus on myös kirjailija E. L. Silvola-Carter. Kyse on ymmärtääkseni kirjailijanimestä, jonka taakse kätkeytyy ainakin yksi, ellei kaksikin tekijää. Kustantamon sivuilta ei lisätietoa heru. S&H Kustannus Oy on vuonna 2024 perustettu ”pieni ja ketterä kustannusyhtiö, joka on erikoistunut julkaisemaan tietofiktiota”. Toistaiseksi Sinilintujen kutsu on kustantamon ainoa julkaistu teos. Kustantamon yhteystiedoista ei löydy henkilönimiä, mutta yrityksen tietoja hakemalla selviää, että kustantamossa päätöksiä tekevät psykologit Sanna Hyyhö ja Helena Service, jotka taas yhdistyvät Ilmastorintama-yhteisöön. Sinilintujen kutsun on kustannustoimittanut Saara Henriksson.

Sinilintujen kutsu päätyi omaan luettavien kirjojen pinooni saatuani yhteydenoton Ava Nummiselta, joka tarjosi teosta luettavaksi. Numminen on kirjoittanut teoksesta esittelyn Psykologi-lehden sivuille. Tekstin yhteydessä Numminen esitellään näin: ”Kirjaesittelyn kirjoittaja Ava Numminen-Päiväläinen on ilmastoahdistusta poteva työterveyspsykologi, kognitiivinen psykoterapeutti, laulunopettaja, Myrskyvaroitus ry:n perustajajäsen ja Climate Leadership Coalition -organisaation henkilöjäsen”. 

Kirjailijanimen käyttöön on varmasti yhtä monta syytä kuin on kirjailijanimiäkin, enkä millään muodoin kyseenalaista käytäntöä. Uteliaisuutta ne toki herättävät, mutta tärkein on tietysti aina itse teos. Tässä tapauksessa salaperäisyyden verho tuntuu olevan kovin tiheä ja laaja, koska kustantamokin verhoutuu sen poimuihin. Eniten minua tässä kokonaisuudessa kiinnostaa, kenen näppäimistöltä oikein ovat peräisin nuo erinomaiset katastrofikohtaukset, jotka voisi suoraan filmata. Ovatpa kenen hyvänsä, kyse on kovan luokan toimintakirjoittajasta, se on selvää.

Sinilintujen kutsu siis sai aikaan erilaista pohdintaa ja netin kaivelua, mitkä aina ovat minusta positiivisia juttuja. Koska kyse on trilogian aloitusosasta, kirjassa viritellään jonkin verran jo seuraavan tai seuraavien osien jännitteitä. Miten ilmastokokouksen yllätyspäätös otetaan maailmassa vastaan, jää nähtäväksi. Hankaluuksia lienee luvassa.

E. L. Silvola-Carter: Sinilintujen kutsu (Murroksen äärellä 1)
S&H Kustannus 2024. 288 s.
Äänikirjan lukija Laura Malmivaara.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Heidi Köngäs: Tango Frisk

 

”Joen pinta on kuin mustaa verta, jonka päällä on hopeanvärinen kate, ja minun sydämeni on sen joen pimein pyörre.”

Heidi Könkään romaanin Tango Frisk nimi viittaa Jalmar ja Alina Friskin parisuhteeseen ja avioliittoon, jossa mies vie ja nainen taipuu, ehkä vienosti vikisten, mutta lopulta kuitenkin. Niin Alina kuin pariskunnan lapsetkin aikanaan kuvaavat avioliittoa epätasapainoiseksi. Sen pyörteissä eläminen ja katveessa kasvaminen ei ole helppoa, ja sitten tulee sota.

Jalle Frisk ylittää 1910-luvulla Merenkurkun Ruotsista Vaasaan potkukelkalla. Tavoitteena on päästä töihin suvun omistamaan tehtaaseen, joka sijaitsee Vedenojalla Vaasan lähistöllä. Vaasan lähelle Vähäkyröön on päätynyt myös Alina Kauranen, Saarijärveltä kotoisin oleva karjakkoharjoittelija. Nuoret tapaavat tansseissa. Yhteistä kieltä heillä ei ole, mutta veto yhteen on vahva. Eivät auta Alinan yritykset karkottaa komea kosija mielensä perukoilta.

”Kyllä Saarijärven likan tulee usein Pohjanmaalla äitiä ikävä. Sen verran tunnustan, vaikken koskaan ääneen valita. Nuorena ihminen on sellainen, ettei juuri ajattele nokkaansa pitemmälle. Minä vain otin ja rakastuin Jalleen. Hänet minä halusin ja syöksyin päätä pahkaa avioliittoon. Kauniisti kaikki kävikin alussa, kun olin hänestä niin varma, eikä meidän välillä tarvittu paljon puheita pitää. Me sovimme yhteen ja minussa virtasi niin tummanpunainen veri, etten tiennyt sellaista olevankaan.”

Yhteistä kieltä pariskunnalla ei ole. Jalmar Frisk ei koskaan opi kunnolla suomea, eikä Alina ruotsia. Perheen kesken Jallea aletaan kutsua Faariksi. Faari solkottaa kummallista itse keksimäänsä suomea ruotsin sekaan. Kieltä ymmärtää lopulta parhaiten pariskunnan kuudes lapsi, iltatähtenä syntynyt Maikki, joka on isänsä lemmikki. Muut perheessä yrittävät kommunikoida parhaansa mukaan kiivasluontoisen ja oikukkaan miehen kanssa.

Alina synnyttää 1920-luvulla seitsemän vuoden aikana viisi lasta. Jo ennen kolmannen lapsen syntymää hänelle valkenee, ettei Jalle ole suinkaan yksiavioista tyyppiä. Se särkee Alinan sydämen, mutta avioliitto jatkuu. Muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.

Friskien avioliiton ja perheen tarina kerrotaan Alinan ja kolmen keskimmäisen lapsen Uskon, Kristiinan ja Aatoksen itsensä kertomina. Jalmarin näkökulmasta kerrotaan vain prologi, jossa nuorukainen tekee uhkarohkean potkukelkkamatkan Merenkurkun yli.

Sota särkee Friskin perheen. Usko karkaa uhmakkaasti palvelukseen Saksaan SS-joukkouhin 17-vuotiaana. Kristiina korvaa Faarin tylysti tyrmäämät sairaanhoitajaurahaaveensa värväytymällä Lottiin ja Aatos päätyy lopulta kaikesta huolimatta tositoimiin Lapin sotaan. Heidän henkensä säilyy, mutta sielut saavat korjaamattomia vaurioita.

Romaani on melko lohduton. Alussa Alinan ja Jallen tulevaisuus näyttää väikkyvän edessä valoisana ja kauniina, mutta unelmat särkyvät yksi toisensa jälkeen. Jalle tuntuu porskuttavan omassa omituisessa kuplassaan, eivätkä edes perheen kohtaamat traagisimmat käänteet sitä lopullisesti puhkaise. Lasten kohtalot ovat myös kovia. Millaiset jäljet sota heihin lopulta jättää, jää auki. Elämä kuitenkin jatkuu, tavalla tai toisella.

”Elämä jatkuu, se on sen luonne, ei auta kompastella, vaan on aina otettava uudet, kovat vauhdit ja loikattava eteenpäin.”

Heidi Köngäs: Tango Frisk
Otava 2024. 400 s.

Arvostelukappale.

JP Koskinen: Ukkoslintu

 

”Sodassa on omat lakinsa. Sota on kuin joukko irti päästettyjä verikoiria, jotka voivat käydä kimppuusi tai puolustaa sinua. Et tiedä koskaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.”

Ukkoslintu täydentää JP Koskisen hienon Tulisiipi-trilogian ja sijoittuu sarjan keskelle. Romaanisarja on ilmestynyt vähän nurinkurisessa järjestyksessä. Tulisiipi ilmestyi ensimmäisenä vuonna 2019 mutta sijoittuu kronologisesti sarjan päätösosaksi. Finlandia-ehdokkaana olleen ja Savonia-palkinnon napanneen Tulisiiven julkkareissa kirjailija kertoi, että romaanin yhden juonteen taustalla oli hänen hautaamansa Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvä romaani-idea. Se ei koskaan ilmestyisi.

Vaan kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi Haukansilmä, joka mitä ilmeisimmin oli juuri tuo kirjailijan haudatuksi väittämä teos. Se kertoo Tulisiiven päähenkilö Kaarle Kuuran isoisän Yrjö Kuuran lapsuuden ja nuoruuden tarinan ennen hänen avioitumistaan 1880-luvun puolivälissä. Yrjö tuli vanhempiensa mukana Suomesta Amerikkaan 1860-luvulla. Haukansilmä oli Savonia-ehdokkaana.

Koska Tulisiipi kattaa tapahtumia 1930-luvun alkupuolelta vuoteen 1961, jäi kahden romaanin väliin vielä yhden romaanin ja sukupolven kokoinen aukko. Sen Koskinen täytti julkaisemalla Yrjön pojan Janne Kuuran tarinan romaanissa Ukkoslintu.

Kokonaisuutena Tulisiipi-trilogia on lievästi sanoen huikea! Mietin pitkään, miten tätä historiallista romaanisarjaa parhaiten kuvaisin olematta tahtomattani epäoikeudenmukainen ja vähättelevä. Ehkä sitä parhaiten kuvaisi määritelmä eeppinen kertomakirjallisuus. Olen aiemminkin luonnehtinut Koskista armottomaksi tarinaniskijäksi, ja tässä sarjassa tarina tosiaan kulkee uskomattoman vetävästi ja samalla koskettavasti.

Sarja kuvaa Kuuran perheen kolmen sukupolven uskomattomia kohtaloita maailmanhistorian pyörteissä. Lakotaintiaanit kaappaavat Yrjön mukaansa, kun tämä vielä oli pikkupoika, ja kasvattavat tästä intiaanin. Yrjö näkee sisältä päin intiaanisotien karut seuraukset. Hänen oma kohtalonsa ei kuitenkaan ole jäädä osaksi kuihtuvaa lakotayhteisöä.

Yrjön poika Janne haluaa toimittajaksi. Duluthin paikallislehdestä nuorukainen ponnistaa vaikeuksien kautta The New York Timesin toimittajaksi. Suurkaupungin syke lumoaa Jannen, mutta hän näkee myös sen nurjat puolet läheltä. Voitot ja työn hedelmät eivät jakaudu oikeudenmukaisesti. Mutta kaikesta ei voi lehden sivuille vapaasti kirjoittaa.

Jannea kiehtoo Euroopassa raivoava sota. Sitä pitää päästä katsomaan läheltä. Ihmisten on saatava tietää, mitä oikeasti tapahtuu. Yllättäen hänet lähetetään Ranskaan ja hän saa toverikseen Nopean Hirven, apassin, jonka tehtävä on raportoida sotatapahtumista intiaanien näkökulmasta. Nuoret journalistit tempautuvat sodan pyörteisiin ja ovat useaan otteeseen hilkulla päästä hengestään.

Tapahtumien keskeltä on kuitenkin kovin hankalaa saada käsitystä, mistä sodassa oikein on perimmältään kyse. Jannen tiedonjano ei ota hellittääkseen. Hän haluaisi perehtyä sotaan myös vastapuolen näkökulmasta, mutta Yhdysvaltojen liityttyä sotaan se ei enää onnistu. Mutta itärintamalle hän itsensä kuitenkin järjestää. Kuten arvata saattaa, olot käyvät entistäkin ankeammiksi ja vaarallisemmiksi. Venäjän vallankumouksen kuohut aiheuttavat rintamalla melkoista kaaosta.

Jannen tarina kuitenkin vielä jatkuu sodan jälkeen New Yorkissa. Paluunsa jälkeen hänet nimitetään The New York Timesin rikostoimittajaksi. Pian hän toteaa, että New Yorkin kaduilla ja salakapakoissa on meneillään oma sotansa, jossa ruumiita tulee päivittäin. Ura ja henkilökohtainen elämä tarjoavat siinä määrin vastuksia, että 1930-luvun taitteessa alkavat uudet haasteet väikkyä Jannen silmissä. Olisiko meren takana työläisten paratiisissa sittenkin kaikki paremmin?

Tulisiivessä päähenkilönä on Jannen veljen Timo Kuuran poika Kaarle Kuura, jonka elämässä on lopulta vain yksi päämäärä: päästä lentämään. Yrjö-isoisän ystävä Kolme Arpea nimeää Kaarlen Tulisiiveksi, kun tämä pikkupoikana syöksyy vajan katolta maahan punakeltaiset kangassiivet hehkuen. Kun Kaarle on kymmenen korvilla, Kuuran ja naapurin perheet muuttavat Karjalan Neuvostotasavaltaan rakentamaan työväen valtiota. Myös Janne on aikeissa lähteä Neuvostoliittoon katsomaan, miten työväenvalta käytännössä toimii. Ukkoslintu ja Tulisiipi lomittuvat hienosti, ja kuvio täydentyy.

Tulisiiven julkistamishaastattelussa JP Koskinen kuvasi teostaan kudosmaiseksi tarinaksi, jossa oikeastaan yhdistyy useampi tarina päähenkilön elämänvaiheiden kautta. Sama kudosmaisuus toteutuu kaikissa trilogian osissa. Kaikki päähenkilöt myös pohdiskelevat jossain vaiheessa omaa elämänkulkuaan ja toteavat eläneensä useita elämiä tai ainakin kokeneensa elämänsä varrella monia toisistaan poikkeavia jaksoja. On siis vähän harhaanjohtavaa puhua varsinaisesta juonesta saati juonivetoisuudesta, kun kyse on enemmänkin elämäntarinoista ja niiden monenkirjavista kudelmista.

Se konkretisoituu myös nimissä. Yrjö Kuura saa Amerikkaan muuttaessaan nimen George Frost. Lakotat nimeävät hänet useaan kertaan uusilla nimillä. Kaarle on Amerikassa Charles ja Neuvostoliitossa hänestä tulee vielä Gennadi. Nimet eivät ole vain sanoja, vaan ne ovat myös identiteettejä. Identiteettiä rakentavat myös kielet ja elinympäristöt sekä kokemukset. Yksi ihminen voi olla monta.

Sarjan osien päähenkilöt ovat kaikki Kuuran suvun miehiä, joiden erityispiirteet vaikuttavat heidän kohtaloihinsa. Yrjö ja Janne ovat omilla tavoillaan idealisteja, jotka joutuvat tuon tuosta törmäyskurssille realiteettien kanssa. Kaarlen fanaattinen suhtautuminen lentämiseen sokaisee hänet moneen otteeseen, mutta systeemi pitää kyllä huolen, että hänetkin jo nuoresta pitäen karusti törmäytetään vallitseviin olosuhteisiin.

Koskinen on kuitenkin tuonut jokaisen miehen elämään ainakin yhden määrätietoisen naisen, joka ei alistu perinteiseen muottiin. He tuovat miesten kohtaloihin keskittyviin tarinoihin mukavasti särmää ja ulottuvuuksia.

Tulisiipi-trilogia on poikkeuksellisen hieno kokonaisuus, ja historiasta ja ihmisyydestä kiinnostuneille lukijoille se on ohittamaton teos. Se on samaan aikaan soljuvan tarinavetoista ja ajatuksia herättävää, ihmisyyden peruskysymyksiä luotaavaa kerrontaa. Epiikkaa parhaimmillaan.

Missä järjestyksessä sitten lukea tämä sarja? Itse olen lukenut jokaisen osan sen ilmestyttyä, mutta nyt vielä kuuntelin koko sarjan kronologisessa järjestyksessä. Kumpikin menetelmä toimii oikein hyvin. Jokainen osa on myös itsenäinen teoksensa, joten koko sarjaa ei ole pakko lukea. Tosin mielestäni Ukkoslintu toimii parhaiten juuri sarjan keskimmäisenä teoksena. Oma suosikkini taitaa edelleen olla Haukansilmä. Ehkä. Nyt kaikki kolme kirjaa luettuani ja kuunneltuani tarinakudelma kuitenkin elää mielessäni kokonaisuutena.

JP Koskinen: Ukkoslintu
Like 2024. 399 s.
Äänikirjan lukija Toni Kamula.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tulisiipi-trilogia:

Tulisiipi (Like, 2019)
Haukansilmä (Like, 2021)
Ukkoslintu (Like, 2024)

tai

Haukansilmä
Ukkoslintu
Tulisiipi

Aamos Honka: Punainen verkko

 

”Tämän kirjan luettuasi uutisotsikot eivät enää koskaan näytä samalta”, luvataan Aamos Hongan esikoistrillerin Punainen verkko takakansitekstissä. Niinpä. Eivätkä yöunetkaan ole tämän kirjan jälkeen kovin rauhallisia! Jos olisin vielä joulunajan tapahtumien jäljiltä ajatellut, että ainoa uhka turvallisuudellemme tulee suoraan itärajan takaa, niin viimeistään Punaisen verkon luettuani olisivat suomukset pudonneet silmiltäni. Kiina voi olla kaukana, mutta välissämme ei kuitenkaan ole kuin yksi valtio…

Kirjailijasta löytyy vain hyvin niukka esittely kustantamon sivulta: ”Aamos Honka on maisteri Turun kauppakorkeakoulusta. Hänellä on toistakymmentä vuotta kokemusta tiedustelumaailmasta Suomessa. Tälläkin hetkellä hän työskentelee alalla valtiolle.” Kirjan takaliepeessä kerrotaan, että nykyisen työstatuksensa takia kirjailija julkaisee teoksensa kirjailijanimellä.

Valitettavasti tieto kirjailijan asiantuntemuksen alkuperästä vain pahentaa lukijan tuskaa. Todennäköisesti totuus on siis vielä jotakin paljon karmeampaa kuin mitä hiuksia nostattavassa trillerissä kerrotaan. Punaisen verkon kaltaisia toimintapläjäyksiä luetaan yleensä viihdykkeeksi, mutta maailma ja oma turvallisuusympäristömme on parissa vuodessa muuttunut niin, että vetävän trillerin parissa ei enää olekaan mahdollista turvallisesti nautiskella kauhunväristyksistä tietäessään, että kyse on kuitenkin vain fiktiosta.

Kuten huomaatte, Honka sai esikoisellaan vereni seisahtumaan. Punaisessa verkossa on kysymys Kiinan harjoittamasta hybridisodankäynnistä, jossa yksi kohteista on Suomi. Suurvallan perimmäisenä motiivina on murentaa länsimaiden yhtenäisyyttä ja Yhdysvaltojen johtoasemaa niin, että sille tulisi mahdolliseksi valloittaa Taiwan ilman, että Yhdysvallat liittolaisineen ryhtyy aseellisiin vastatoimiin. Juuri Natoon liittynyt digitaalisesti kehittynyt ja 6G-verkkoa USA:n kanssa kehittelevä Suomi on Kiinan kannalta paitsi otollinen myös kiinnostava kohde.

Tämän globaalin mittakaavan juonen Honka jalkauttaa yksilötasolle. Ihan täysiä pisteitä en siitä anna, sillä näkökulmahenkilöitä on melkoinen liuta eli Suomessa seurataan tapahtumia neljän ja Kiinassa kolmen ihmisen kautta. Kukin heistä työskentelee eri organisaatiossa. Kun vielä alkuun pitää melkoisen pitkään pohjustaa toimintaa, on lukijan kärsivällisyys koetteilla. Itse käynnistelin tätä äänikirjamuodossa, mutta aika pian oli otettava painettu kirja kauniiseen käteen. Kun sain jonkinlaisen käsityksen, keitä kaikkia oikein pitää seurata ja mistä saattaisi olla kyse, pystyin välillä jatkamaan taas äänikirjankin parissa. Tarina siis koukutti alkuun päästyään oikein kunnolla, joten hybridimallilla mentiin aika vauhtia.

Suomen päässä jonkinlaiseksi päähenkilöksi nousee puolustusvoimien sotilastiedustelun komentajakapteeni Janne Peura. Puolustusvoimissa seurataan tiiviisti maailman tapahtumia. Kun alkaa näyttää selvältä, että eri puolille Eurooppaa ja myös Suomeen kohdistuu laajaa tarkoituksellista infrastruktuurin sabotointia ja tietojärjestelmien häirintää, epäilykset kohdistuvat automaattisesti Venäjään. Sotilastiedustelu ei kuitenkaan havaitse itänaapurissa tavallisesta poikkeavaa sotilaallista aktivoitumista.

Janne saa yhteydenoton vanhalta ystävältään Teemulta, joka työskentelee Turun yliopistossa poliittisen historian opettajana ja tutkijana. Teemu sattui olemaan Lontoossa Heathrow’n lentokentällä, kun siellä tapahtui tuhoisa onnettomuus. Jo paikan päällä Teemu alkoi epäillä, että jokin taho saattoi edesauttaa tapahtumaketjun käynnistymistä. Kotiin palattuaan hän ei saa asiaa mielestään. Asiantuntijana hän huomaa, että menossa on myös laaja informaatiovaikuttamisyritys, jonka ilmeisenä tavoitteena on saada yleinen mielipide käännettyä Kiina-myönteiseksi Yhdysvaltojen vahingoksi. Kun samaa alkaa vakuuttaa myös Jannen vanha tuttu verkkotiedustelija Laura Vesterinen Suposta, Jannekin huomaa olleensa vanhojen uhkakuvien vanki.

Helsingissä sijaitsevan Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen virallinen näkemys on kuitenkin, että kaiken takana on sittenkin Venäjä. Lukija tietää, että kyseisessä laitoksessa avainasemassa työskentelevä Kimmo Toivonen on vuosia aiemmin langennut kiinalaisten virittämään hunaja-ansaan. Nyt on tullut aika konkreettisesti kärsiä seurauksista ja toteuttaa kiinalaisten vaatimukset. Panokset ovat todella kovat.

Myös Kiinassa mennään ihan ruohonjuuritasolle. Nuori Hao Goi työskentelee Kiinan Kansan Vapautusarmeijan kyberjoukoissa Wuhanissa. Kun Hao opiskeli aikanaan Yhdysvalloissa, CIA:n värväsi hänet. Nyt Haolla on valtava tehtävä. Hänen on kopioitava tiedot, jotka Kiina on hankkinut Yhdysvaltojen ydinaseista ja niiden laukaisujärjestelmistä. Ilmeisesti Kiina on löytänyt niistä aukon, jonka kautta se pystyy halvaannuttamaan ne. Jos Hao onnistuu kopioimaan aineiston ja toimittamaan sen CIA:lle, hän pääsisi pois maasta aloittamaan uuden elämän. Kansalaisten valvonnan huippuunsa virittäneessä valtiossa tehtävä tuntuu täysin mahdottomalta.

Samalla seurataan Eurooppaan suunnatun hybridihyökkäyksen masinointia niin Kiinan Kansan Vapautusarmeijan everstiluutnantti Xia Mingin kuin MSS:n eli Kiinan tiedustelupalvelun kenraaliluutnantti Cheng Shutongin kautta. Näille huippuvirkoihin edenneille äärimmäisen kunnianhimoisille sotilaille epäonnistuminen ei ole vaihtoehto. Kaikki keinot sabotaaseista häikäilemättömiin salamurhiin ovat hyväksyttyjä ja myös aktiivisesti käytössä. Yksikään vastustaja ei ole liian vähäpätöinen ja turvassa.

Tässä siis alkuasetelma jotenkuten tiivistettynä. Myönnän, että ei tästä varmasti helppoa ole ollut lähteä toimintapainotteista trilleriä rakentelemaan. Kuten sanottu, alku on aika hankalasti avautuva lukuisine henkilöineen ja tapahtumapaikkoineen. Aika paljon pidetään palavereja ja puhutaan asioita auki. Mutta kun sitten lopulta homma käynnistyy, se käynnistyykin niin rivakasti ja ällistyttävästi, että on kyynisemmältäkin lukijalta henki salpautua.

Henkilökaartiin laajuus syö valitettavasti henkilökuvauksen syvyyttä. Janne Peurakin jää yksiulotteiseksi ja aika kiiltokuvamaiseksi, vaikka jotain pientä tahraa jopa hänestä sentään löytyy. Lopulta eniten tunsin myötätuntoa kiinalaisnuorukaista Hao Goita kohtaan. Hänen motiivinsa ei ole aivan tykkänään oman nahan pelastaminen. Jos siinä sivussa tulee estetyksi ydinsota, on se Haonkin mielestä merkittävä plussa. Hao on pieni mutta odottamattoman sitkeä hiekanjyvänen, jonka valtion tunteeton jättiläiskoneisto uhkaa jauhaa olemattomiin.

Punainen verkko aloittaa siis Janne Peurasta kertovan trillerisarjan. Alkuun lähdetään varsin tymäkästi, joten odotukset ovat kovat jatkon suhteen. Vienosti toivon päähenkilön pääsevän vähän enemmän framille ja samalla häneen lisää vivahteita ja inhimillisyyttä.

Aamos Honka: Punainen verkko
Gummerus 2025. 489 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

 

Mitä tiedän Valko-Venäjästä, sen kansasta ja historiasta, kielestä ja kulttuurista, arjesta ja työstä? Entä siitä, millaista on elää autoritaarisessa diktaattorin johtamassa valtiossa, jonka kansan sodat ja ankarat vallanpitäjät ovat jyränneet jalkoihinsa kerta toisensa jälkeen? Tai millaisia ratkaisuja nuoret ihmiset tekevät tilanteessa, jossa toivoa ei näytä olevan, tai jos on, sen hinta tuntuu kohtuuttomalta?

En juuri mitään, mutta kaunokirjallisuuden avulla olen oppinut jälleen paljon. Jotkut romaanit jättävät jälkensä lukijaan. Anna Soudakovan kolmas romaani Haikara levittää siipensä kuuluu ehdottomasti niihin teoksiin.

Haikara levittää siipensä kertoo valkovenäläisestä sisarusparista Andréista ja Svetasta. Andréi on kymmenen vuotta pikkusiskoaan vanhempi ja rakastaa tätä eniten maailmassa. Poika kokee olevansa vastuussa sisarestaan, ja kun tämä aikanaan lähetetään pois kotoa kuihtuvasta Ljubasta pääkaupunki Minskiin heidän enonsa perheeseen, hän kokee epäonnistuneensa siinäkin tehtävässä.

Tehtävä on toki jo lähtökohtaisesti mahdoton. Sveta syntyy vuonna 1995, ja jo uuden tulokkaan kunniaksi järjestetyssä juhlassa isä alkaa juovuspäissään haastaa riitaa ja päätyy vankilaan. Äidistä ei ole pitämään perheestä huolta saati osoittamaan rakkautta lapsilleen. Mummokin ajautuu aika ajoin ryypiskelemään äidin ja tämän ystävien kanssa.

Andréilla olisi halua ja kykyä opiskella, mutta hankalien kotiolojen ja vähävaraisuuden yhdistelmä nostaa lopulta tien pystyyn. Ei edes naapurissa asuva ystävällinen valkovenäjän kielen opettaja Margaríta Serafímovna pysty auttamaan poikaa eteenpäin elämässä kaikista ponnisteluistaan huolimatta. Lopulta Andréin on tehtävä vaikein päätöksensä koskaan. Hän jättää Svetan Valko-Venäjälle ja lähtee itse maasta, todennäköisesti lopullisesti.

Enonsa luona Sveta saa toisenlaisen lähdön elämälleen. Poliittisesti valveutuneen ja pelottavan aktiivisesti oppositiopolitiikkaa harjoittavan enon toimintaa seuraava nuori nainen hakeutuu opiskelemaan journalistiikkaa ja löytää nopeasti opiskelutovereistaan hengenheimolaisiaan. On taisteltava viiksekästä presidenttiä ja tämän valtakoneistoa vastaan, vaikka se on kirjaimellisesti hengenvaarallista. Veli houkuttelee luokseen, mutta Sveta tietää, että hänen on jäätävä.

Romaanin historiallisessa aikatasossa kerrotaan Andréin ja Svetan Stepanída-mummon tarina. Stepanída oli teini-ikäinen toisen maailmansodan aikana, kun natsit miehittivät Valko-Venäjän alueen. Isä oli liittynyt partisaaneihin, ja natsit tulivat hakemaan äidin. Pieni Marjána-sisko, vain vuoden ikäinen pienokainen, jäi Stepanídan huostaan. Paineet olivat kohtuuttomat, kun siskosta huolehtimisen lisäksi piti miehittäjien silmien alla huoltaa myös metsässä piileskelevää isää ja tämän tovereita. Jälkipolville Stepanída ei koskaan kerro mitään sodanaikaisista tapahtumista.

Haikara levittää siipensä on monella tavalla hieno romaani. Se avasi ainakin minulle Valko-Venäjän tapahtumia, historiaa ja kansan elinoloja kokonaan uudella tavalla. On ihan eri asia seurata satunnaisesti uutisoituja tapahtumia sivusilmällä mediasta kuin päästä mukaan niiden pyörteeseen tavallisten ihmisten arjen kautta. Valko-Venäjän tapahtumat ovat ällistyttävän lähellä meitä. Minsk on satoja kilometrejä lähempänä Helsinkiä kuin Utsjoki.

Romaanin nykyajan aikataso ulottuu ihan näihin aikoihin asti. Sveta elää keskellä tavallisten ihmisten muodostaman opposition poliittista heräämistä ja saa tuntea konkreettisesti nahoissaan valtakoneiston vastaiskun. Ihmisiä pahoinpidellään ja pidätetään kaduilla ja aukioilla median katseen alla, heitä kuulustellaan ja pidetään epäinhimillisissä oloissa vangittuina. Lohdutonta on lukea teoksen kiitossanoista, että kesällä 2024 Valko-Venäjällä oli 1396 poliittista vankia. Vaikka romaani on fiktiota, se kertoo silti todellisista tapahtumista ja olosuhteista, joista on kauheaa kääntää katseensa. Helppoa ei ole katsoa kohtikaan.

Soudakova kertoo henkilöidensä ankarat, karut kohtalot kauniisti ja arvostaen. Jää lukijan arvioitavaksi, toimivatko Andréj, Sveta, Margaríta Serafímovna, nuori Stepanída tai vaikkapa arjen nujertama äiti oikein vai väärin. Toisilla toivon kipinä on sitkeämpi kuin toisilla, toiset taas pystyvät keräämään rohkeutensa ja päättäväisyytensä, mitä tarvitaan niin taistelussa kuin lähtemisessäkin. On helppoa ymmärtää myös niitä, jotka haluavat vain olla rauhassa ja jatkaa elämäänsä. Romaanin henkilöt ovat eläviä, hyvin inhimillisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen. Heidän kohtalonsa puristavat lukijan sydäntä.

Kaikki romaanissa kerrotut elämäntarinat ovat omalla tavallaan riipaisevia. Ne myös muistuttavat, miten vähän voimme lopulta tietää toisista ihmisistä, miten helppoa on tehdä virheellisiä johtopäätöksiä ja yleistyksiä. Ulkonäkömme, ikämme tai kansallisuutemme eivät vielä paljasta mitään siitä, mitä olemme ihmisinä ja yksilöinä joutuneet elämässämme kokemaan tai saaneet tuntea. Vain kerrotut tarinat voidaan kuulla.

Haikara levittää siipensä -romaanissa ei ole onnellista loppua. Sen tietää jo kirjaan tarttuessaan jokainen, joka vähänkin seuraa muitakin kuin vain Suomea koskevia uutisia. Silti kauniissa loppukohtauksessa on ripaus toivoa. Romaani on niitä teoksia, jotka kertovat kauheista ja vaikeista asioista, mutta joita siitä huolimatta, tai juuri sen takia, ei voi kuin rakastaa. Juuri tällaisten teosten takia luen.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä
Atena 2024. 335 s.

Arvostelukappale.

Sain haastatella kirjailija Anna Soudakovaa romaanista Haikara levittää siipensä Eeva Joenpelto -seuran ja Lohjan kaupunginkirjaston kirjailijaillassa 2.12.2024. Tilaisuus striimattiin ja tallenne on katsottavissa kahden viikon ajan täällä.

Haastattelua varten luin myös Soudakovan esikoisromaanin Mitä männyt näkevät (Atena, 2020), joka oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Romaani kertoo Soudakovan isoisän vanhempien tarinan. He katosivat 1930-luvulla Stalinin vainoissa. Vasta 1990-luvulla muutettuaan Suomeen isoisä sai varmistuksen vanhempiensa kohtalosta. Heidät oli teloitettu Aunuksen Karjalassa Sandermohissa vuonna 1937. Koskettava teos on siis ainakin osittain biofiktiivinen.

Soudakovan toinen romaani Varjele varjoani (Atena, 2022) kertoo Verasta ja Georgista, jotka rakastuvat 1970-luvun Leningradissa. Pieni perhe elää kommunalkassa, entisessä porvarisasunnossa, jonne on tehty tilat seitsemälle pienelle perheelle ja yksineläjälle. Kun Suomi 1980-luvulla kutsuu inkeriläisiä muuttamaan takaisin kotimaahansa, myös Vera ja Georgi lähtevät pienen Nina-tyttärensä kanssa ja muuttavat Turkuun. Varjele varjoani oli v. 2024 Eeva Joenpelto -palkintoehdokkaana.

Paula Havaste: Luode (Nuijasota 3)

 

Paula Havasten Nuijasota-sarjan romaanit ovat itsenäisiä teoksia, joiden välillä on vain hyvin ohuita yhdistäviä lankoja. Aloitusosan Laahus päähenkilönä on Reeta, joka elämänsä kuohuissa kohtaa itsensä Ilkkaisten Jaskan. Lieka-romaanissa taas on päähenkilönä huovi Kristof Grön, joka hänkin aikanaan kohtaa kuuluisan kapinapäällikön. Myös Reetan ja Kristofin polut risteävät pikaisesti pariin otteeseen.

Kolmas osa Luode sijoittuu jo ajallisesti varsinaisen nuijasodan ajan jälkeisiin vuosikymmeniin ja pitkälti Suomen ulkopuolelle Liivinmaalle Riikaan. Sidelankoja kuitenkin on edelleenkin, sillä romaanin päähenkilö Sule Hannonpojan vanhemmat ovat aiemmat osat lukeneelle tuttuja, samoin Sulen tulevan vaimon Annan vaikutusvaltainen kummisetä Kristof. Mutta ei siis mitenkään haittaa lukemista, vaikka aloittaisi tästä Luoteesta.

Eletään 1600-luvun alkuvuosikymmeniä jossakin päin läntistä Suomea. Sule on pienen talopahasen nuorempi poika ja täysin eriluontoinen kuin vakaa ja vakava Jaska-isoveli. Sulea ei maanviljely kiinnosta, vaan häntä houkuttelevat seikkailut ja uudet paikat. Kauniskasvoinen nuorukainen kuitenkin huomaa, miten naiset alkavat katsella häntä, ja niin Sule tajuaa pian olevansa nuori aviomies, jonka vaimo on jo vihittäessä näkyvästi raskaana. Vaimon ankara kummisetä, pitäjän nimismiehen kirjuri Kristof-herra, pitää huolen, että Sule tietää paikkansa.

Avioliitto on kaikkineen pettymys nuorelle miehelle. Ennen niin iloinen ja kaunis Anna on tyytymätön mieheensä ja käy yhä happamammaksi. Annalla on myös taito harjoittaa näkytaikaa. Kun hän painaa ranteensa sisäsyrjän vastakkain toisen ihmisen kanssa, voi hän nähdä välähdyksen tämän mielestä ja tulevaisuudesta. Annan riemuksi myös Sulella on sama taito. Sule vain tulee näkytaian tekemisestä armottoman huonovointiseksi, ja tulevaisuuteen näkeminen pelottaa häntä muutenkin.

Nopeiden käänteiden jälkeen Sule päätyy pestuumieheksi kuninkaan armeijaan. Varastamansa hevosen ansiosta hänet sijoitetaan miehitysarmeijan ratsumieheksi meren taakse Riikaan. Sule Hannonpojasta tulee Pentti Fyr, ja kaikki entinen jää taakse.

Luode-romaanin juoni polveilee osin ennalta-arvattavasti ja yksioikoisestikin, mutta juoni ei varsinaisesti olekaan teoksen olennaisin anti. Havaste kuljettaa henkilöitään tapahtumiin, joiden kautta voi avata kiinnostavasti 1600-luvun tavallisten ihmisten elämää, uskontoa ja uskomuksia, arkea ja työtä sekä ennen kaikkea sodankäyntiä. Sule on vaatimattomista oloista peräisin oleva tavallinen ratsumies, joka joutuu opettelemaan tarvittavat sotimistaidot miltei suoraan taistelukentällä. Onneksi rinnalla on myös avuliaita aseveljiä, jotka opastavat ja neuvovat.

Sule joutuu tietysti taisteluihin ja sotaretkille. Ensimmäisen vihollisen tappaminen lähitaistelussa jää nuoren miehen mieleen lähtemättömästi. On päivänselvää, että on joko tapettava tai tultava tapetuksi. Selväksi käy sekin, että vihollista vaarallisempia ovat sotajoukoissa armottomasti riehuvat taudit. Sotilaita ja heidän perheitään kaatuu tautivuoteelle kuin heinää, ja harva tervehtyy. Kuka tahansa vahva ja terve voi hetkessä sairastua ja kuolla. Kuolema korjaa satoaan tiheästi myös Sulen lähipiiristä.

Romaanin epookki vaikuttaa vakuuttavalta, vaikka hieman haparoinkin, mistä sodasta oikein on Sulen tapauksessa kysymys. Hyökätessään hän kajauttaa komeasti "Hakkaa päälle!", mikä tietysti antaa vinkkiä. Muutama yksityiskohta jäi minua kuitenkin kaivelemaan. Ensinnäkin juuri loppiaisena vihitty nuori vävy komennetaan muun talonväen kanssa pellolle pelastamaan naurissatoa hallalta. Eletään kuitenkin tammikuuta, joten myöhäistä taisi olla. Toinen seikka liittyy Sulen omasta kuolemastaan liikkeelle laskemaan huhuun. Keväällä jään alta paljastuu ison eläimen ruho, jonka lukija tietää hirveksi mutta jota kirjan henkilöt pitävät talvella jäihin uponneena hevosena. Kovin on vaikea sulattaa, että sorkkaeläintä hevoseksi luultaisiin. Huomaan olevani niitä lukijoita, joiden on välillä kovin vaikea ohittaa näitä yksityiskohtia. Toivoisin, että se olisi minulle helpompaa!

Havaste kuvaa sodankäyntiä monesta kulmasta. Taistelukohtaukset ovat vauhdikkaita ja hurjia, arki kasarmeilla ja niiden liepeillä ankeaa, mutta aina välillä on tarjolla hetki onneakin, ainakin joillekin. Mutta miten käy asiansa peruuttamattomasti sotkeneen Sulen kaiken tämän keskellä?

Paula Havaste: Luode
Gummerus 2024. 420 s.
Äänikirjan lukija Jussi Lehtonen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Meritta Veilleux/Koivisto: Sovinto

Unohdetuksi helmeksi voisi luonnehtia vuonna 2017 ilmestynyttä Meritta Veilleux’n eli Meritta Koiviston historiallista romaania Sovinto. Teos on Koiviston kolmas romaani, mutta Koivisto on urallaan tehnyt paljon muutakin, kuten julkaissut novelleja, toimittanut televisiodokumentteja ja reportaaseja, käsikirjoittanut ja ohjannut lyhytelokuvia, televisiosarjaa sekä luennoinut opettanut kirjoittamisesta ja käsikirjoittamisesta.

Koiviston kaksi aiempaa romaania Lontoolainen rakastaja (Otava, 2006) ja Poissa (Avain, 2011), ovat lähimenneisyyteen sijoittuvia teoksia, joissa on jännityselementtejä, tarkoin varjeltuja salaisuuksia sekä vahva psykologinen ote. Kummassakin on käytetty kerrontateknisiä ja rakenteellisia ratkaisuja, kuten aukkoisuutta ja näkökulmien valintoja, jotka haastavat lukijaa kutkuttavasti.

Historiallisen Sovinto-romaanin jälkeen Koivisto on kääntynyt dekkarigenren suuntaan ja julkaissut ainakin kahta jännitysromaanisarjaa Storytel-palvelussa. Nyt niistäkin ollaan julkaisemassa myös painettuja versioita. Kirjojen tiedot löytyvät tämän jutun lopusta.

Sovinto alkaa keskeltä tapahtumia. Ollaan keväällä 1938 Wienissä. Viipurilaisen Silon perheen Margit-tytär ja wieniläisen apteekkari Waldermannin Januck-poika vihitään. Margitin pikkusisko Ingria on romaanin päähenkilö, joka ystävystyy Januckin suunnilleen samanikäisen Magda-siskon kanssa. Ingria on poikkeuksellisen lahjakas piirtäjä, ja hän pääsee Magdan mukana piirustustunneille kuuluisaan Wienin taideakatemiaan, jonne Adolf Hitlerin kerrotaan hakeneen peräti kahdesti.

Pitkän matkan takaa tulleet Silot jäävät tyttärensä appivanhempien luokse lomailemaan, vaikka tunnelma Euroopassa ja myös Wienissä tuntuu päivä päivältä kiristyvän. Ingria ei tietenkään käsitä kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu, mutta myös aikuiset ovat tuskallisen sinisilmäisiä. Teki mieli huutaa: ’Lähtekää, kun vielä voitte!’ Maaliskuun 12. päivänä Saksa liitti Itävallan itseensä, ja myös Silon perhe on kuuntelemassa Hitlerin puhetta Heldenplatzilla.

Kuten arvata saattaa, Waldermannien ja Silojen perheet tempautuvat kammottavien tapahtumien pyörteeseen. Kuin ihmeen kautta Ingria ja Magda ovat poissa kotoa, kun perheitä tullaan hakemaan. Miten kaksi nuorta tyttöä selviytyy historian musertavassa myllyssä? Kun sota lopulta loppuu, ovat Ingria ja Magda menettäneet kaiken, mutta sekään ei vielä riitä. Mihin voi palata, kun rajat ovat siirtyneet ja perheet hajonneet maailman tuuliin?

Koivisto kuljettaa tarinaa nopeassa tahdissa mutta saa jännitteen säilymään loppuun asti. Tarina kurkottuu aina 2000-luvulle saakka. Löytävätkö sodan ja sen julmuuksien erilleen viskomat ihmiset toisensa? Voiko kaiken tapahtuneen jälkeen vielä kohdata, saati antaa anteeksi?

Koivisto tavoittaa hyvin pienin keinoin uskomattoman paljon siitä, millaisiksi sota voi muuttaa ihmisen. Kun ’vihollinen’ dehumanisoidaan, muuttuu kauhea epäinhimillisyys arkipäiväiseksi ja hyväksytyksi.

Meritta Veilleux: Sovinto
Aviador 2017. 240 s.
Meritta Koivisto: Sovinto
Äänikirjan lukija Eija Ahvo.

Painettu kirja lahja kirjailijalta. Äänikirjapalvelu itse maksettu.

 

Meritta Koiviston tuotanto:

Lontoolainen rakastaja (Otava, 2006)
Poissa (Avain, 2011)
Sovinto (Aviador, 2017, nimellä Meritta Veilleux, äänikirja nimellä Meritta Koivisto, 2022)
Joka tuulta rakastaa (Storytel Original, 2022)

Harriet Jaatinen -sarja, joka alun perin ilmestynyt Storytel Original -äänikirjoina
Sukulainen (Storytel Original -äänikirjana; 2020 Avain, 2023)
Suojelija (Storytel Original -äänikirjana; 2021 Avain, 2024)
Perijä (Storytel Original -äänikirjana; 2023 Avain, 2025)

Kiira Puolakka -pienoisromaanisarja vain äänikirjana, kustantanut Storyside (alun perin Me Naiset -lehden jatkokertomus):

Fabergén jäljillä (2022)
Pikkuveli (2022)
Yksitoista ruusua (2022)