”Hysteerinen lukija taas on kuin tämänvuotinen Finlandia-diktaattori
Tarja Halonen. Hän heittäytyy pidäkkeettä tekstin vietäväksi ja saa
lukunautintonsa tuudittautuessaan tekstin tarjoamaan todellisuusilluusioon. Jää on erinomainen romaani hysteerisille
lukijoille.”
Näin kirjoittaa kirjailija
Tommi Melender Antiaikalainen-blogissaan vaikutelmistaan tämän vuoden
Finlandia-voittajasta ja sen lukijoista. Hieman ehkä tavoistaan poiketen
Melenderkin tunnustaa pitäneensä Jäästä,
vaikka se ei siis edustakaan sitä kirjallisuutta, johon hän itse on eniten
viehtynyt. Minä taas tunnustaudun iloisesti hysteerikoksi.
Jää alkoi
syksyn mittaan kerätä melkoisesti ns. blogisavuja, eli monet kirjabloggaajat
olivat Jään lukeneet, siitä pitäneet
ja sitä blogeissaan kehuneet. Menettelin melko tarkasti omaksumallani tavalla,
eli kun huomasin, että kirjassa on potentiaalia, päätin lukea sen ja visusti
varoin lukemasta enää yhtään esittelyä ja arviota. Halusin säilyttää
lukukokemukseni mahdollisimman puhtaana ja asenteeni ennakkoluulottomana.
Kirjan ulkoasukin miellytti jo etukäteen. Kun sitten onni potkaisi minua
Teoksen Facebook-kisassa ja voitin kirjamessupaketin, päätin ottaa
kirjapalkintoni Jään muodossa.
Paineita kirjan lukemiseksi alkoi kertyä, kun se valittiin Finlandia-kisaan
ehdokkaaksi ja kun Blogistanian Finlandiakin alkaa jo kohta kolkutella ovea.
Oli siis tartuttava toimeen ja taltutettava Jää.
Alkuun pääseminen oli
yllättävän tahmeaa. Syitä oli monia. Takana oli rivakkatahtinen
nuortenkirjateemaviikko. Lisäksi työelämä asetti omat vaatimuksensa juuri
parahultaisesti, eli vietin kaksi päivää bussissa ja tiiviissä koulutuksessa
(matkapahoinvoinnin takia en voi lukea autossa). En päässyt niin sanotusti
kirjan imuun. Ihmettelin jo, mikä juttu siinä oikein on. Enkö tajuakaan kirjan
hienoutta? Sitten sattumalta koulutuksessa yksi mukavista kouluttajistamme
nappasi minua hihasta ja kysyi, eikö minulla olekin se kirjablogi. Tunnustin.
Hän tiedusteli, joko olen lukenut Jään.
Minullahan oli kirja juuri menossa. Liikuttuneena kouluttajamme kertoi
lukeneensa ja itkeneensä viimeiset yhdeksänkymmentä sivua vuolaasti. Ilahduin
ja samalla hämmennyin. Onko kirja niin surullinen? Mitä kummaa siinä oikein
vielä tapahtuukaan?
Vähitellen aloin päästä
kirjan tarinan matkaan. Mitään suurta valaistumista en kokenut vieläkään, mutta
pidin kuitenkin yhä enemmän lukemastani. Tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeisiin
vuosiin Ahvenanmaan ulkosaarille, pikkuruiseen Luotojen seurakuntaan, jota ei
näy edes kartoissa. Luodot muodostuvat itä- ja länsiosasta, joiden ihmiset ovat
tarkoin asettuneet omiin poteroihinsa. Kirkolla ja pappilalla on oma saari.
Vakituista pappia Luodoilla ei ole ollut miesmuistiin. Tapana on ollut, että
saarille on lähetetty pappeja, joilla on pastoraalitutkinto eli lopullinen
valmistuminen vielä edessä. Sen suoritettuaan he ovat poikkeuksetta hakeutuneet
parempipalkkaisiin paikkoihin.
Nyt Luodoille saapuu nuori
pappi vaimonsa ja yksivuotiaan tyttärensä kanssa. Pappi Petter Kummel on avoin
ja iloinen ihminen, joka ihastuu välittömästi saariston ihmisiin ja alkaa
vakuuttaa tulleensa jäädäkseen. Vaimo Mona on ahkera ja rivakka, selväjärkinen
ihminen, koulutukseltaan kansakoulunopettaja. Perheen sopeutumista ankariin
olosuhteisiin seurataan, ja samalla lukijalle väläytetään muidenkin seurakuntalaisten
kohtaloita. Mielenkiintoinen on esimerkiksi tohtori Gyllenin tarina. Nainen
toimii Luodoilla kätilönä, koska Neuvostoliitossa hankittu naistentautien
erikoislääkärin tutkinto ei kelpaa Suomessa. Pappi ja tohtori ystävystyvät, kun
tohtori kertoo hänelle traagisen tarinansa.
Pappi, kuten kertoja
useimmiten häntä kutsuu, on kirjan keskushenkilö. Hänen tarinansa valottuu
monipuolisimmin, ja hänestä aloin nopeasti pitää yhä enemmän. Vähitellen myös
vaimo Monan hahmo tarkentuu ja nousee enemmän keskiöön. Kertoja vaihtelee
näkökulmaa nopeasti. Vaihtelua tulee myös Posti-Antonin lyhyistä minäkertojajaksoista.
Antonilla on kykyjä, joista on korvaamatonta apua vaikeissa jääoloissa
kuljettaessa.
Vähitellen tarinaan alkaa
tulla traagisempia ulottuvuuksia. Jouluna 1947 uppoaa amerikkalainen rahtialus Park Victory. Kymmenen ihmistä paleltuu ja hukkuu. Yksi ruumiista ajautuu
Posti-Antonin reitille ja se haudataan Luodoille. Sitten erään perheen pieni
tytär menehtyy vatsakalvontulehdukseen. Pappi tuntee syvää myötätuntoa ja
tuskaa, onhan hänkin kahden pienen tyttären isä. Miten hän kestäisi oman lapsen
menettämisen? Ahh. Loppua varten kannattaakin sitten varata kunnon paketti
nenäliinoja. Itkin vuolaasti.
Tarja Halonen mainitsi
yhdeksi palkintoperusteeksi Lundbergin kuulaan kielen. Leena Vallisaaren
suomennos ainakin soljuu kuin tunturipuro, kirkkaasti ja vaivattomasti.
Kiinnitin huomiota preesensin käyttöön kerronnassa. Se sopii tähän
romaaniin hienosti, sillä tarina on perimmältään hyvin ajaton.
Saariston karut olosuhteet
ja mennyt aika tuntuvat nykyihmisestä eksoottisilta. Yhteydenpito ulkomaailmaan
oli hidasta. Puhelin toki oli, mutta keskus kuunteli tarkasti joka sanan.
Kirjeet ja sanomalehdet kulkivat, ainakin kerran viikossa, jos ei ollut kelirikon
aika. Radiokin joissakin taloissa oli. Muuten viihdykkeet olivat vähissä.
Luettiin kirjoja, käytiin kyläilemässä. Kun meri saarten välistä jäätyi,
välimatkat lyhenivät.
Kirjan nimellä on
monenlaisia merkityksiä, joita on mukava pohdiskella lukiessaan. Miten
murretaan epäluulon jää ihmisten väliltä? Lähentääkö vai loitontaako
konkreettinen tai abstrakti jää? Kuka tuntee jään ja sen vaarat?
Halosen tapaan minäkin luin tämän ihan fiktiona. Vieläkin koskettavamman siitä tekee se, että se kertoo Lundbergin oman suvun tarinaa.
Halosen tapaan minäkin luin tämän ihan fiktiona. Vieläkin koskettavamman siitä tekee se, että se kertoo Lundbergin oman suvun tarinaa.
Finlandia-palkintoinstituutiosta
voidaan olla monta mieltä, eikä valinta varmaan koskaan miellytä kaikkia. Ei
tietysti saakaan, sillä mikä kirja silloin voisi tulla palkituksi? Tällä kertaa
olin poikkeuksellisesti lukenut kaksi ehdokasta ennen voittajan julistamista,
joista toisen eli Aki Ollikaisen Nälkävuoden jo keväällä ja toisen eli Jään vain kolmisen tuntia ennen H-hetkeä.
Kumpikin olisi voinut saada palkinnon, jos minä olisin ollut Tarjana. Onneksi Nälkävuosi sai jo Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Muista ehdolla olleista saatan lukea vielä Dora, Doran, kenties Maihinnousunkin. Minulle kaksi kuudesta
on kyllä jo poikkeuksellisen hyvä saldo!
Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)
Suom. Leena Vallisaari. Teos ja Schildts&Söderströms 2012. 365 s.