Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vallisaari Leena. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vallisaari Leena. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Ulla-Lena Lundberg: Jää






Hysteerinen lukija taas on kuin tämänvuotinen Finlandia-diktaattori Tarja Halonen. Hän heittäytyy pidäkkeettä tekstin vietäväksi ja saa lukunautintonsa tuudittautuessaan tekstin tarjoamaan todellisuusilluusioon. Jää on erinomainen romaani hysteerisille lukijoille.”

Näin kirjoittaa kirjailija Tommi Melender Antiaikalainen-blogissaan vaikutelmistaan tämän vuoden Finlandia-voittajasta ja sen lukijoista. Hieman ehkä tavoistaan poiketen Melenderkin tunnustaa pitäneensä Jäästä, vaikka se ei siis edustakaan sitä kirjallisuutta, johon hän itse on eniten viehtynyt. Minä taas tunnustaudun iloisesti hysteerikoksi.

Jää alkoi syksyn mittaan kerätä melkoisesti ns. blogisavuja, eli monet kirjabloggaajat olivat Jään lukeneet, siitä pitäneet ja sitä blogeissaan kehuneet. Menettelin melko tarkasti omaksumallani tavalla, eli kun huomasin, että kirjassa on potentiaalia, päätin lukea sen ja visusti varoin lukemasta enää yhtään esittelyä ja arviota. Halusin säilyttää lukukokemukseni mahdollisimman puhtaana ja asenteeni ennakkoluulottomana. Kirjan ulkoasukin miellytti jo etukäteen. Kun sitten onni potkaisi minua Teoksen Facebook-kisassa ja voitin kirjamessupaketin, päätin ottaa kirjapalkintoni Jään muodossa. Paineita kirjan lukemiseksi alkoi kertyä, kun se valittiin Finlandia-kisaan ehdokkaaksi ja kun Blogistanian Finlandiakin alkaa jo kohta kolkutella ovea. Oli siis tartuttava toimeen ja taltutettava Jää.

Alkuun pääseminen oli yllättävän tahmeaa. Syitä oli monia. Takana oli rivakkatahtinen nuortenkirjateemaviikko. Lisäksi työelämä asetti omat vaatimuksensa juuri parahultaisesti, eli vietin kaksi päivää bussissa ja tiiviissä koulutuksessa (matkapahoinvoinnin takia en voi lukea autossa). En päässyt niin sanotusti kirjan imuun. Ihmettelin jo, mikä juttu siinä oikein on. Enkö tajuakaan kirjan hienoutta? Sitten sattumalta koulutuksessa yksi mukavista kouluttajistamme nappasi minua hihasta ja kysyi, eikö minulla olekin se kirjablogi. Tunnustin. Hän tiedusteli, joko olen lukenut Jään. Minullahan oli kirja juuri menossa. Liikuttuneena kouluttajamme kertoi lukeneensa ja itkeneensä viimeiset yhdeksänkymmentä sivua vuolaasti. Ilahduin ja samalla hämmennyin. Onko kirja niin surullinen? Mitä kummaa siinä oikein vielä tapahtuukaan?

Vähitellen aloin päästä kirjan tarinan matkaan. Mitään suurta valaistumista en kokenut vieläkään, mutta pidin kuitenkin yhä enemmän lukemastani. Tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeisiin vuosiin Ahvenanmaan ulkosaarille, pikkuruiseen Luotojen seurakuntaan, jota ei näy edes kartoissa. Luodot muodostuvat itä- ja länsiosasta, joiden ihmiset ovat tarkoin asettuneet omiin poteroihinsa. Kirkolla ja pappilalla on oma saari. Vakituista pappia Luodoilla ei ole ollut miesmuistiin. Tapana on ollut, että saarille on lähetetty pappeja, joilla on pastoraalitutkinto eli lopullinen valmistuminen vielä edessä. Sen suoritettuaan he ovat poikkeuksetta hakeutuneet parempipalkkaisiin paikkoihin.

Nyt Luodoille saapuu nuori pappi vaimonsa ja yksivuotiaan tyttärensä kanssa. Pappi Petter Kummel on avoin ja iloinen ihminen, joka ihastuu välittömästi saariston ihmisiin ja alkaa vakuuttaa tulleensa jäädäkseen. Vaimo Mona on ahkera ja rivakka, selväjärkinen ihminen, koulutukseltaan kansakoulunopettaja. Perheen sopeutumista ankariin olosuhteisiin seurataan, ja samalla lukijalle väläytetään muidenkin seurakuntalaisten kohtaloita. Mielenkiintoinen on esimerkiksi tohtori Gyllenin tarina. Nainen toimii Luodoilla kätilönä, koska Neuvostoliitossa hankittu naistentautien erikoislääkärin tutkinto ei kelpaa Suomessa. Pappi ja tohtori ystävystyvät, kun tohtori kertoo hänelle traagisen tarinansa.

Pappi, kuten kertoja useimmiten häntä kutsuu, on kirjan keskushenkilö. Hänen tarinansa valottuu monipuolisimmin, ja hänestä aloin nopeasti pitää yhä enemmän. Vähitellen myös vaimo Monan hahmo tarkentuu ja nousee enemmän keskiöön. Kertoja vaihtelee näkökulmaa nopeasti. Vaihtelua tulee myös Posti-Antonin lyhyistä minäkertojajaksoista. Antonilla on kykyjä, joista on korvaamatonta apua vaikeissa jääoloissa kuljettaessa.

Vähitellen tarinaan alkaa tulla traagisempia ulottuvuuksia. Jouluna 1947 uppoaa amerikkalainen rahtialus Park Victory. Kymmenen ihmistä paleltuu ja hukkuu. Yksi ruumiista ajautuu Posti-Antonin reitille ja se haudataan Luodoille. Sitten erään perheen pieni tytär menehtyy vatsakalvontulehdukseen. Pappi tuntee syvää myötätuntoa ja tuskaa, onhan hänkin kahden pienen tyttären isä. Miten hän kestäisi oman lapsen menettämisen? Ahh. Loppua varten kannattaakin sitten varata kunnon paketti nenäliinoja. Itkin vuolaasti.

Tarja Halonen mainitsi yhdeksi palkintoperusteeksi Lundbergin kuulaan kielen. Leena Vallisaaren suomennos ainakin soljuu kuin tunturipuro, kirkkaasti ja vaivattomasti. Kiinnitin huomiota preesensin käyttöön kerronnassa. Se sopii tähän romaaniin hienosti, sillä tarina on perimmältään hyvin ajaton.

Saariston karut olosuhteet ja mennyt aika tuntuvat nykyihmisestä eksoottisilta. Yhteydenpito ulkomaailmaan oli hidasta. Puhelin toki oli, mutta keskus kuunteli tarkasti joka sanan. Kirjeet ja sanomalehdet kulkivat, ainakin kerran viikossa, jos ei ollut kelirikon aika. Radiokin joissakin taloissa oli. Muuten viihdykkeet olivat vähissä. Luettiin kirjoja, käytiin kyläilemässä. Kun meri saarten välistä jäätyi, välimatkat lyhenivät.

Kirjan nimellä on monenlaisia merkityksiä, joita on mukava pohdiskella lukiessaan. Miten murretaan epäluulon jää ihmisten väliltä? Lähentääkö vai loitontaako konkreettinen tai abstrakti jää? Kuka tuntee jään ja sen vaarat?

Halosen tapaan minäkin luin tämän ihan fiktiona. Vieläkin koskettavamman siitä tekee se, että se kertoo Lundbergin oman suvun tarinaa. 

Finlandia-palkintoinstituutiosta voidaan olla monta mieltä, eikä valinta varmaan koskaan miellytä kaikkia. Ei tietysti saakaan, sillä mikä kirja silloin voisi tulla palkituksi? Tällä kertaa olin poikkeuksellisesti lukenut kaksi ehdokasta ennen voittajan julistamista, joista toisen eli Aki Ollikaisen Nälkävuoden jo keväällä ja toisen eli Jään vain kolmisen tuntia ennen H-hetkeä. Kumpikin olisi voinut saada palkinnon, jos minä olisin ollut Tarjana. Onneksi Nälkävuosi sai jo Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Muista ehdolla olleista saatan lukea vielä Dora, Doran, kenties Maihinnousunkin. Minulle kaksi kuudesta on kyllä jo poikkeuksellisen hyvä saldo!

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)
Suom. Leena Vallisaari. Teos ja Schildts&Söderströms 2012. 365 s.