Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Arvelin viime vuoden puolella, että Sophie Hannahin Nimikirjainmurhat olisi yksi puhutuimmista uusista dekkareista. Olin väärässä. Aika vähän on puhuttu tästä teoksesta, ja oikeastaan ihan hyvä niin. Kirja on nimittäin todella pitkäveteinen ja alhaisista ennakko-odotuksistakin huolimatta karvas pettymys, ainakin minulle.

Kyseessä on siis upouusi Hercule Poirot -tarina. Ylipäätään vastustan kiivaasti, jos jonkun jo kuolleen kirjailijan tuotantoon kirjoitetaan ’jatkoa’. Täysin käsittämätöntä, mutta toki ymmärrettävää, jos lähtökohtana pidetään pelkästään rahan ansaitsemista. Olen esimerkiksi edelleen pöyristynyt siitä, että Margaret Mitchellin Tuulen viemään kirjoitettiin aikanaan jatko-osa. Häväistys! Alkuperäisen kirjan hienoimpia jujuja oli juuri sen loppu. Mutta sitäpä eivät muka lukijat sulattaneet. Pah.

Nyt on siis lähdetty pistämään rahoiksi Agatha Christien kirjallisella perinnöllä, fanien toiveesta, totta kai. Kirjoittajaksi on valittu ammattijännityskirjailija, jonka tuotantoa on myyty kymmenissä maissa. Kirjan kansikuvissa on kuitenkin murhamamman nimi isommalla kuin varsinaisen kirjoittajan…

Kuten huomaatte, olivat asenteeni kirjaan tarttuessani ’kohdillaan’. Olin oikeastaan päättänyt, että en kyseistä kirjaa edes lue, mutta sitten tartuin Elisa Kirjan äänikirjatarjoukseen. Jospa se menisi kuunneltuna? Menihän se, vaikka täytyy tunnustaa, että edes Lars Svedberg ei pystynyt tätä pelastamaan. Puolivälin jälkeen aloin vain odottaa kirjan loppua, ja sitä taas ei meinannut tulla niin millään. Murhat ’ratkaistiin’ yhä uudelleen ja joka kerralla höysteenä oli loputonta yksityiskohtaista selitystä.

Tarina sijoittuu 1920-luvun lopun Lontooseen. Jostain minulle auki jäävästä syystä Poirot on asettunut täysihoitolaan, ja hänen asuinkumppaninaan on Scotland Yardin etsivä Edward Catchpool, romaanin minäkertoja. Poirot tapaa suosikkikahvilassaan pelokkaan, kummallisesti käyttäytyvän nuoren naisen. Myöhemmin paljastuu, että samaan aikaan on eräässä hienossa hotellissa murhattu kolme henkilöä. Jokaisen murhatun suusta löytyy kalvosinnappi, jossa on nimikirjaimet P. I. J. Alkaa loputtomalta tuntuva selvitystyö. Keitä murhatut olivat, mikä heitä yhdisti, miksi he kuolivat hotellissa, mihin nimikirjaimet viittaavat?

Paljastuu, että kaikki kolme ovat kolmetoista vuotta aiemmin asuneet pikkukylässä, jonka pappi vaimoineen on kuollut epäilyttävissä oloissa yllättäen. Miten murhatut liittyvät tähän tapaukseen, ja kuka haluaisi heidät hengiltä? Entä miten se onnistuisi? Tietysti eniten epäilyksenalaisilla on myös vahvimmilta tuntuvat alibit. Tarvitaan Hercule Poirot'n harmaita aivosoluja ja lyömätöntä tarkkanäköisyyttä sekä päättelykykyä, ennen kuin lopulta oikeat syylliset saadaan tunnustamaan tekonsa.

Kaikki Agatha Christien suomennetut teokset ainakin kertaalleen lukeneena tunnen Hercule Poirot'n mielestäni aika hyvin. Sophie Hannah ei valitettavasti hyvästä yrityksestä huolimatta tavoita tämän itserakkaan neron perimmäistä olemusta. Hannahin tekstistä puuttuu se jokin, joka mielestäni Christiellä on lempeän ironista huumoria, jolla hän sankariaan käsittelee. Sophien Poirot on omahyväinen ja tahallisen ilkeä todella yksinkertaiseksi pölkkypääksi kuvattua rikosetsivä Catchpoolia kohtaan. Kyllähän Christien Poirot’kin nälväisee välillä Hastingsia, mutta kuitenkin ystävyydellä, minusta. Poirot’sta puuttuu Nimikirjainmurhissa myös keikarimaisuus ja pikkutarkka harmonian kaipuu.

Juoni noudattelee hyvin Christien kaavaa. Menneisyydestä kumpuaa pahuutta, joka saa aikaan nykyhetkessä pahaa jälkeä. Kukaan ei ole sitä, miltä päältä näyttää. Henkilöt ovat paperinohuita. Mutta enpä muista, että Christie olisi koskaan kiduttanut lukijaansa ihan näin monimutkaisilla syyllinen-syytön-sittenkin syyllinen -kuvioilla, joihin olin totaalisen tuskastunut kirjan vihdoin loppuessa.

Nimikirjainmurhien kuuntelemisessa oli parasta ehkä se, että nyt tiedän vastaisuudessa olla tarttumatta Sophie Hannahin Christie-dekkareihin!

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (The Monogram Murders)
Suom. Terhi Vartia. WSOY 2014. Äänikirjan lukija Lars Svedberg, kesto 11 h 41 min.

Ostettu äänikirjatiedostona Elisa Kirjasta. 

Aika samankaltaisia ajatuksia kuin minulla Nimikirjainmurhista näyttää olevan ainakin Annamilla. Henna sentään on pitänyt ainakin kohtalaisesti itseäni enemmän tästä, ja Kanervanvarpu-blogissa on ihastuttu. 

Agatha Christie: Herkuleen urotyöt (äänikirja)

Agatha Christien tuotannon kertauskurssi nro X jatkuu äänikirjaversion parissa. Olen muistiinpanojeni mukaan lukenut teininä, myöhemmässä ahmimisiässäni, tämänkin Christien eli Herkuleen urotyöt, mutta mitään muistijälkiä siitä ei ole jäänyt. Varsin tuoreena kuuntelukokemuksena tätä siis ainakin siinä suhteessa voi pitää.

Christien piti kahdentoista Hercule Poirot -novellin kokoelmaansa syystäkin yhtenä tuotantonsa helmenä. Novellit julkaistiin silloiseen tapaan ensin sanomalehdessä ja painettiin vasta sitten kirjaksi. Urotyöt-kokoelma julkaistiin vuonna 1947, mutta aikaisempi julkaisu lehdissä sijoittuu vuosille 1939–1947. Suomeksi kokoelma julkaistiin vasta vuonna 1971, ja sen suomensi Tampereen kieli-instituutin työryhmä. Novellikokoelma sopiikin varmaan tällaiseen työryhmätyöskentelyyn hienosti.

Herkuleen urotöitten lähtökohtana on keskustelu, jonka eläköitymistä suunnitteleva Poirot käy erään ystävänsä kanssa antiikin kirjallisuudesta. Poirot on aina suhtautunut kaunokirjallisuuteen ylenkatsovasti mutta innostuu aiheesta, kun ystävä muistuttaa häntä nimikaimastaan Herkuleksesta ja tämän maineikkaista urotöistä. Poirot lukee myytit ja kauhistuu niiden brutaaliutta. Jokin niissä kuitenkin jää askarruttamaan hänen mieltään, ja hän päättää vielä ennen eläkkeelle jäämistään ja kurpitsaviljelijäksi ryhtymistään ottaa vastaan kaksitoista vaikeaa tehtävää, hänen omat Herkuleen urotyönsä. Pian vaatimukset täyttäviä toimeksiantoja alkaakin putkahdella esiin ja harmaat aivosolut saavat harjoitusta.

Äänikirjaksi dekkarinovellikokoelma taipuu aivan loistavasti. Tarinat ovat sopivan lyhyitä, ja ne jaksoi mukavasti kuunnella työmatkalla. Vain muutamaan kertaan keskittyminen pääsi herpaantumaan niin pahasti, että oli otettava yksi ”kirjanmerkki” taaksepäin ja kuunneltava uudelleen. Lukijana on mahdottoman hurmaavaääninen ja taitava Lars Svedberg, jonka lukemana menisi varmasti melkein mikä vain. Tässä kokoelmassa Svedberg irrottelee kunnolla viimeisessä novellissa Kerberoksen kiinniotto lukiessaan rehevän venäläisen kreivittären repliikkejä. Kyseinen novelli on muutenkin yksi kokoelman kiinnostavimmista, sillä Poirot tuntuu olevan suorastaan rakastunut tähän komeaan ilmestykseen.

Äänikirjan heikkous on jälleen kerran, että sitä ei voi selata lukemisen jälkeen ja virkistää muistiaan, eikä siihen myöskään saa taitettua hiirenkorvia hyvien kohtien merkiksi. Onneksi Wikipediasta löytyy kuitenkin kirjan sisällysluettelo sitä kaipaaville.

Läheskään kaikissa novelleissa ei ole kyseessä niin vakava rikos kuin murha. Poirot selvittelee esimerkiksi siepattujen kiinanpalatsikoirien tapausta, pelastaa poliitikon skandaalilta, paljastaa kiristäjiä ja huumekauppiaita. Poikkeuksellisesti Poirot itsekin on ainakin vähällä joutua vaaraan, ja toimintaa on paikoin enemmän kuin pitkissä Poirot-tapauksissa on ollut tapana. Kaipaamaan jäin oikeastaan vain kapteeni Hastingsia. Neiti Lemon naputtelee tehokkaana kirjoituskonettaan ja laatii nerokasta arkistointijärjestelmäänsä. Uskollinen George on aina yhtä tyyni, tapahtuipa mitä hyvänsä. Samaa ei voi aina sanoa komisario Jappista. Nykylukijan silmään pistävät Christien viljelemät stereotypiat ulkomaalaisista, jotka ovat venäläiseen tapaan riehakkaita tai kopeita kuin amerikkalaiset (ja samalla tietysti tyhmiä). Iäkkäät puolattaret kuvataan rumiksi linnuiksi, jotka ovat tulleet Hertzoslovakiaan (!) lomailemaan. Perienglantilaista arroganssia vai ironiaa?

Agatha Christie: Herkuleen urotyöt (The Labours of Hercules)

WSOY:n äänikirja 2011. 10 cd:tä, kesto 10 h 40 min. Lukija Lars Svedberg.

John Curran: Agatha Christien murhasuunnitelmat

Agatha Christien murhasuunnitelmat – tarinoita ja salaisuuksia kirjailijan arkistoista on suoraa jatkoa John Curranin aiemmalle teokselle Agatha Christiensalaiset muistikirjat, joka on ilmestynyt suomeksi vuonna 2010. Tämä lukemani jatko-osa on suomennettu vuonna 2011 ja molemmat osat ovat dekkarituntija Risto Raition letkeällä otteella kääntämiä.

Curranin teosten taustalla ovat siis Agatha Christien henkilökohtaiset kirjailijan muistiinpanot, joita tuotteliaalta ja kunnioitettavaan ikään ehtineeltä kirjailijalta on jäänyt kaikkiaan 73 kappaletta (tosin yksi on täysin käyttämätön). Curran sai vuonna 2005 Christien tyttärenpojalta luvan tutkia muistikirjat, jotka tämän äiti oli aikoinaan numeroinut satunnaisessa järjestyksessä. Sekalainen pino vihkosia on kieltämättä kiehtova aarre, mutta myös melkoinen haaste tutkijalleen, sillä Christie kirjoitti ne aikoinaan todellakin vain itseään varten käyttäen sähkösanomatyyliä ja erittäin sotkuista käsialaa. Päiväyksistä tai muusta ajoittamisesta kirjailija ei ole piitannut, eivätkä muistiinpanot noudata minkäänlaista loogista järjestystä. Salapoliisin työtä siis tarvitaan kosolti, jotta muistikirjat avautuisivat tavalliselle lukijalle. Kirjojen nimissä turhan sensaationhakuisesti puhutaan ”salaisista” muistikirjoista ja ”salaisuuksista”. Kyse on ihan arkisista työmuistiinpanoista, joiden lomassa on jopa luettavien kirjojen ja esimerkiksi erilaisten myrkkyjen listoja ilman sen kummempaa mystiikkaa.

Curran suhtautuu työhönsä intohimoisen innostuneesti. Hän todella tuntee läpikotaisin Christien laajan tuotannon. Pienetkin huomautukset tai ajatuksenpalaset löytävät paikkansa kirjailijan julkaistuista teksteistä. Myös käyttämättä jääneet ideat Curran on listannut ja pohdiskelee, miksi ne eivät ole johtaneet sen kummempaan.

Olen lukenut aikoinani lähestulkoon kaiken suomennetun Chistien tuotannon läpi ainakin kerran, myöhemmin katsonut tv-sarjat moneen kertaan ja myös useimmat elokuvat. Viime vuosina olen nautiskellut kirjoista taas äänikirjaversioina. Siksipä minua ei haittaa, vaikka Curran paljastaakin kaikkien Christien kirjojen ja näytelmien murhaajat. Jos ei siis halua juonipaljastuksia, ei kannata kirjaan tarttua!

Minua eivät kirjassa niinkään kiehtoneet Curranin suoraan lainaamat palaset Christien muistikirjoista vaan enemmänkin hänen analyysinsa siitä, missä muodossa kukin muistiinpano sitten aikanaan oli varsinaisessa kirjassa. Jotkut kirjat, varsinkin alkuvuosikymmeninä eli 1920- ja 1930-luvun kiihkeinä luomiskausina syntyneet, siirtyivät lähes sellaisinaan muistikirjoihin tehdyistä luonnoksista painettujen kirjojen sivuille. Myöhemmin joitakin kirjoja Christie on suunnitellut hartaasti ja muutellut juonenkäänteitä runsaastikin ennen kuin lopullinen versio on syntynyt. Erityisesti hänellä näyttää olleen tapana vaihtaa henkilöiden ja paikkojen nimiä moneen kertaan, mikä konekirjoitusaikakaudella lienee ollut paikoin hankalaa, etsi-korjaa-toimintoa kun ei ole ollut.

Curran tuo kivasti esille, miten Christie hyödynsi samoja ideoita useita kertoja. Novelleja laajennettiin romaaneiksi, ja sama juonikuvio saattaa toistua lähes samanlaisena useassakin romaanissa. Esimerkiksi näytösluonteinen riita on mukana Stylesin tapauksessa, Kuolemassa Niilillä ja Ikiyössä.

Kirjan alussa Curran vertailee Christien tuotantoa kuuluisiin salapoliisiromaanien sääntöihin; Van Dinen sääntöjä on kaksikymmentä, Ronald Knoxilla kymmenen. Christie on sekä noudattanut että rikkonut useimpia klassisia sääntöjä, ja Curranin mukaan rikkomukset ovat poikkeuksetta tahallisia ja niiden tarkoitus on ollut näyttää, että säännöt onkin tehty rikottaviksi. Riittävän nokkela kirjailija saa juonen toimimaan ja lukijan viihtymään, säännöistä viis. Tähän on helppo yhtyä. Monet Christien parhaista kirjoista, kuten Eikä yksikään pelastunut, rikkovat perinteisiä kaavoja ja ovat juuri siksi loistavia.

Liikuttavaa kirjassa on, kuinka estoitta Curran ihailee Christien neroutta. Toisaalta hän kyllä myöntää, että laajassa tuotannossa on heikkojakin teoksia, ja on helppo olla samaa mieltä, että loppupään kirjoista osa olisi pitänyt yksinkertaisesti jättää julkaisematta. Kustannusmaailman raakuus ja puhdas voitontavoittelu menivät turhan helposti etusijalle. Ehkä ei myöskään tohdittu aateloidulle painosten kuningattarelle sanoa, että kirjasta ei jollakin kerralla ollut mihinkään. Ällistyttävää on myös, että vaikka osa loppupään kirjoista olikin suorastaan kelvottomia, niitä myytiin ennätystahtiin. Jo pelkkä Christien nimi riitti.

Uutta ainakin minulle oli myös, että suurin osa Christien kirjoista on ensin ilmestynyt jatkokertomuksina lehdissä niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin ennen kuin ne on painettu kansien väliin. Myös se oli uutta, että joistakin kirjoista on tehty erilaiset versiot Euroopan ja Amerikan markkinoille.

Jos ei ole kovin innokas Christie-fani, saattaa kirjan anti jäädä laihaksi. Minulle kuitenkin syttyi suoranainen himo lukea uudelleen Christien kirjoja. Teoksen lopussa on luetteloitu Christien tuotanto sekä aakkosittain (suomennosten nimen mukaan) että aikajärjestyksessä. Novellikokoelmista kerrotaan myös yksittäisten novellien nimet. Luonnollisesti kirjassa on vielä teoshakemistokin lopussa, joten sitä voisi käyttää myös hakuteoksena, jos haluaa saada jonkin yksittäisen kirjan synnystä tietoa. Itse ajattelin säilyttää kirjaa hyllyssäni ja palata siihen, kun seuraava Christie sattuu lukulistalle.

Täkynä kirjassa on vielä aikaisemmin julkaisematon versio neiti Marple -novellista Neiti Marple ja talonmiehenrouvan tapaus, joka ei ole kovinkaan kummoinen.

John Curran: Agatha Christien murhasuunnitelmat – tarinoita ja salaisuuksia kirjailijan arkistoista (Agatha Christie’s Murder in the Making)

Suom. Risto Raitio. Paasilinna 2011. 432 s.

Agatha Christie: Syyttävä sormi, Aikataulukon arvoitus ja Dumb Witness

Agatha Christien murhamysteerit ovat mainion ajattomia. Vuonna 1943 ilmestynyt Syyttävä sormi on aivan lukukelpoinen ja nautittava edelleen vuonna 2012. Kaikista kirjoista ei voine sanoa samaa! Kirjan takakannessa kerrotaan, että tapahtumat sijoittuvat sota-aikaan. Tätäkään ei oikeastaan huomaa mistään, vaikka minäkertoja Jerry Burton onkin loukkaantunut lento-onnettomuudessa ja on lääkärin määräyksestä vetäytynyt maaseudun rauhaan toipumaan. Kyseessä lienee siis sotatoimissa tapahtunut onnettomuus.

Olen aikoinani teini-iässä lukenut lähestulkoon kaikki Christiet ainakin kertaalleen ja sittemmin katsonut kaikki kierrokset tv:ssä esitetyistä elokuvista ja sarjoista. Silti en onnistu juuri koskaan muistamaan murhaajaa ennen kuin neiti Marple tai Hercule Poirot pitää loppupuheenvuoronsa. Olen tämän taas huomannut, kun olen kuunnellut Christien dekkareista tehtyjä hienoja äänikirjaversioita. Kiitos niistä WSOY:lle ja kirjastolaitokselle!

Syyttävän sormen takakansitekstissä mainitaan neiti Marple, mutta kyseessä on varsin erilainen Marple-tarina. Neiti ei ole juuri kummoisessakaan roolissa, paitsi ihan viime metreillä, kun rikollinen saadaan kiinni verekseltään. Romaanin minäkertoja on siis kolmikymppinen herrasmies Jerry Burton, joka nuoren ja huikentelevaisen sisarensa Joannan kanssa asettuu puoleksi vuodeksi Lymstockin pikkukaupunkiin tai oikeammin kylään. Sisarukset vuokraavat itselleen pienen mökin iäkkäältä neiti Bartonilta. (Sukunimien samankaltaisuus ei ole aivan merkityksetön seikka!).

Rauhassa uinuva kylä on kuitenkin vain harhaa. Sen Jerry ja Joanna saavat huomata, kun he saavat röyhkeän ja rivon nimettömän kirjeen. Siinä vihjataan, etteivät he olisikaan sisaruksia. Kirje hämmästyttää heitä, mutta sitten he saavat selville, että kirjeitä on lähetelty kylässä jo pidemmän aikaa ja ne ovat kaikki sävyltään ilkeitä ja hävyttömiä. Mitä kunniallisimmatkin ihmiset ovat saaneet niitä, vaikka harva haluaa sitä tunnustaa. Asia saa ikävämmän käänteen, kun eräs rouva tekee itsemurhan. Käy ilmi, että hänelle on vain vähän aiemmin toimitettu nimetön kirje, jossa annetaan ymmärtää, ettei hänen aviomiehensä olisikaan hänen toisen poikansa isä. Koska rouvan terveys on ollut horjuva jo aiemmin, pidetään selvänä, että hänen hermonsa ovat pettäneet.

Kirjeitä tulee yhä lisää. Epäiltyjen joukkoa saadaan supistettua päättelemällä, että kyseessä on nainen. Lisäksi tekstit ja kuoret on kirjoitettu naisyhdistyksen kirjoituskoneella, jota lähes kuka tahansa pääsee käyttämään, mutta naiset tietysti helpommin. Kylällä asuu myös herra Pye, joka kuvataan näin: Herra Pye oli pyylevä, naismainen pieni mies, joka oli kokonaan omistautunut petit-point-tuoleilleen, dresdeniläisille posliinipaimenittarilleen ja muinaisesineiden kokoelmalleen. Seksuaalisen epäilyttävyytensä perusteella myös herra Pye-parka on epäilty.

Romanttinen juonipolku kirjaan tulee erikoisen Megan Hunterin hahmossa. Megan on paikallisen asianajajan tytärpuoli, jo parikymppinen nuori nainen, jota kaikki pitävät lapsellisena ja hieman vajaaälyisenä. Megan asettuu kuuliaisesti ruman ankanpoikasen rooliin, jota hänelle tarjotaan. Viaton luonnonlapsi kulkee missä haluaa ja laukoo totuuksia. Jossakin vaiheessa Jerry havahtuu Meganin piilevään kauneuteen.

Rikosjuoni on kirjassa punottu oivallisesti. Kun jännittävän ratkaisukohdan jälkeen kuullaan neiti Marplen selvitykset tapahtumien kulusta, lukija (tai kuulija) voi vain todeta, että häntä on viety taas kerran kuin kuoriämpäriä.

Sama tunne tulee toisen yhtä mestarillisesti punotun Aikataulukon arvoituksen äärellä. Tämä on puhdasverinen Poirot-tarina, jonka minäkertojana on Argentiinasta Britanniaan saapunut kapteeni Hastings. Poirot on juuri saanut salaperäisen kirjeen, jonka allekirjoituksena ovat vain nimikirjaimet ABC. Poirotia kehotetaan tarkkailemaan Andoverin kaupunkia tiettynä päivänä. Poirot ottaa kirjeen vakavasti, mutta poliisi ei. Mieli kuitenkin muuttuu, kun Andoverissa paljastuu raaka veriteko juuri kirjeessä mainittuna päivänä. Murhattu on rouva Asher, ja hänen vierelleen on asetettu avoin rautatieaikataulukko, jota kutsutaan ABC-taulukoksi.

Tapahtumat lähtevät etenemään kiihkeää vauhtia. Tulee toinen kirje, jossa varoitetaan murhasta Bexhillissä. Kaupungissa murhataan Betty Barnard -niminen tarjoilijatar. Kolmas ja neljäs murha tapahtuvat saman kaavan mukaan. Joku mielipuoli kehuu voivansa jatkaa loputtomiin. Poliisi on avuton, mutta murhattujen omaiset ja Poirot päättävät yhdistää voimansa. Jonkun on täytynyt nähdä murhaaja. Kenties hänet onnistutaan näkemään seuraavalla kerralla. Toivo on heikko, mutta Poirot ei anna periksi.

Lukijalle väläytellään lyhyitä otteita omituisen Alexander Bonaparte Castin vaiheista samaan aikaan. Lopulta Cast napataan. Mies tunnustaa murhatyöt, vaikka ei muistakaan niitä tehneensä. Todisteet ovat kuitenkin kivenkovat. Mutta mikä oli motiivi? Se Poirot’n on vielä keksittävä. Loppupuheenvuoro on tälläkin kertaa musertava.

Syyttävän sormen ja Aikataulukon arvoituksen kuuntelin Lars Svedbergin hienosti lukemina äänikirjoina. Tarinat toimivat tässä muodossa mainiosti, eivätkä paikoittainen hidassoutuisuus ja toistelu haittaa mitään. Hastings tekee jälkimmäisessä kirjassa hienovaraista pilaa Poirot’n turhamaisuudesta ja omahyväisyydestä.

Kolmas juuri nauttimani Christie oli toteutukseltaan toisenlainen. Mykkä todistaja eli Dumb Witness on BBC Radion toteuttama puolitoistatuntinen kuunnelma. Tämä oli hauska kokeilu. Ensin arvelin, että en pysy englanninkielisessä sanailussa kärryillä, mutta huoli oli turha. Äärimmäisen huolella äännetty brittiaksenttia oli helppo seurata. Poirot’na tässä versiossa on John Moffat. Koska kyseessä on kuunnelma, on mukana myös vähän äänitehosteita. Hauskin on terrieri Bob, jonka haukunta, läähätys ja murina on selvästikin ihmisnäyttelijän tekemää!

Juoni menee pääpiirteissään niin, että Poirot saa kirjeen, jossa häntä pyydetään selvittämään hienotunteisesti eräs ongelma. Mikä, se ei käy kirjeestä ilmi. Poirot huomaa heti, että kirje on päivätty jo pari kuukautta aiemmin, pääsiäisen tienoilla. Kun kaksikko matkustaa Market Basingiin tiedustelemaan lähettäjältä, vanhalta ikäneidolta asiaa tarkemmin, he saavat kuulla neidin kuolleen. Neiti on yllättäen testamentannut koko omaisuutensa taloudenhoitajalleen eikä nuorille sukulaisilleen kuten on luvannut. Poirot alkaa haistaa palaneen käryä ja ryhtyy selvittelemään tapahtumia tarkemmin. Murhaaja selviää tässä versiossa varsin nopeasti mutta jälleen tekijä on henkilö, jota vähiten osaa epäillä. Onneksi Hastings on yhtä pihalla!

Agatha Christie: Syyttävä sormi (The Movin Finger)

Suom. Eva Siikarla. Äänikirja WSOY 2010, 7 cd:tä. Lukija Lars Svedberg.

Aikataulukon arvoitus (The ABC Murders)

Suom. Aune Suomalainen. Äänikirja WSOY 2010, 6 cd:tä. Lukija Lars Svedberg.

Hercule Poirot in Dumb Witness. BBC Audiobooks Ltd 2007. 2 cd:tä

Dame Agatha ja minä

Sain juuri kuunneltua Agatha Christien dekkarin Kuolema Niilillä äänikirjaversion. Kirja oli mainiota sienestys- ja marjametsäseuraa. WSOY on näemmä panostanut Christien tuotannon julkaisuun äänikirjamuodossa, sillä kesäkuussa kuuntelin Ruumiin kirjastossa, ja eilen lainasin kirjastosta juuri tulleen Neiti Marplen viimeisen jutun. Muistelen myös vuoden sisällä kuunnelleeni Idän pikajunan. Kaikissa lukijana on ihanan tummaääninen Lars Svedberg.

Kirjaa kuunnellessani jäin miettimään tarkemminkin suhdettani Dame Agathaan ja hänen tuotantoonsa. Se nimittäin on ollut varsin intensiivinen jossakin vaiheessa. Tarkistin ja laskin luotettavista muistiinpanoistani, että vuosien 1983 ja 1990 välillä olen lukenut yhteensä 74 eri nimekettä murharouvan tuotannosta. Lisäksi kirjanpito kertoo, että edellä mainituista 11 on tullut luettua kahdesti. Bonuksena ovat vielä Christien salanimellä Mary Westmacott kirjoittamat romanttiset kirjat Ruusun aika ja Kuin muuttolintu. Noiden vuosien väliin mahtuu niin lukio- kuin yliopisto-opiskeluja, ja Christie on sopinut mitä mainioimmin koe- ja tenttikirjojen väliin. Ne ovat älykästä, tasavarmaa ja harmitonta viihdettä. Lisäksi tuotanto on niin laaja, että loppumisesta ei ole ollut pelkoa. Kirjastossa on voinut aina luottavaisena suunnata dekkarihyllylle. Eivätkä juonet ole mieleen jäävää sorttia, joten aika lyhyelläkin aikavälillä kirjan saattoi lukaista uudelleen ja viihtyä taas.

Ensimmäinen lukemani Christie oli Kuolleen miehen huvimaja ja seuraava Neiti Marplen viimeinen juttu. Neiti Marplea ajatellen lähdin siis vähän takaperoisesti liikkeelle, mutta ei se haitannut, sillä kirjathan ovat täysin itsenäisiä. Yksittäisistä kirjoista ehdoton suosikkini on Eikä yksikään pelastunut, joka on juonenrakentelun mestarinäyte! Kirja myös kestää ihmeen hyvin aikaa.

Vaikka vuoden 1990 jälkeen en ole yhtään Christietä tainnut ihan kirjana lukea, ei suhde hänen tuotantoonsa kuitenkaan ole ollut jäähyllä. TV:n Christie-tarjonta on ollut kiitettävää jo pitkään. Brittiläisellä laadulla tehdyt sarjat ja tv-elokuvat ovat viihdyttäneet perhettämme jo pitkään. ITV:n tuottamassa Hercule Poirot -sarjassa tärkeintä on pääosan esittäjä David Suchet, joka vastaa prikulleen Christien kuvausta salapoliisistaan, aina munanmuotoista päätään myöden. Useimmat jaksot olemme katsoneet useaan kertaan, tosin tänä kesänä jälleen uusitut Poirotit jäivät jo katsomatta. Niin hyvin olen sarjan jo oppinut, että Kuolema Niilillä -kirjan murhaajankin muistin, poikkeuksellisesti.

Samaten neiti Marplea olemme seuranneet ahkerasti. Marplea on vuosien saatossa esittänyt useampikin hyvä näyttelijä. Oma ehdoton ykkössuosikkini on kuitenkin yliveto Margaret Rutherford, joka esiintyy neljässä vanhassa, 1960-luvun alkuvuosina filmatussa kokoillan elokuvassa. Niissä alkuperäistekstejä on vapaamielisesti muuteltu, ja neiti Marplesta on tehty melkoisen ronski ja räväkkä hahmo, jolla on kaapissaan kunnioitettava palkintosaalis eri urheilulajeista, taisi olla ainakin golfia ja ratsastusta peräti olympiatasolta.