Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Suren ihmisiä, joille jatkuva väkivalta on opettanut, ettei heillä ole arvoa. Suren ihmisiä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä. Suren lapsia, jotka leikkivät sotaa oikeilla aseilla. Suren naisia, joilta kukaan ei kysy: ”Mitä sinä haluat?”

Millaista on olla pieni poika ja käydä äidin ja pikkuveljen kanssa katsomassa isää vankilassa? Isää, josta ei ole oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa ja jota ei ainakaan tunnista siitä luurangonlaihasta konkkanokkaisesta miehenkuvatuksesta, joka ei jaksa edes huitaista paljaalla selällään kävelevää torakkaa pois. Vankilassa, joka on pahamaineinen Abu Ghraib, Saddam Husseinin vastustajia pullollaan oleva kidutuskeskus.

Minkälaista on olla pieni poika, joka joutuu pinnistelemään jokaisessa elämänsä tilanteessa, ettei paljastaisi vahingossa perheen salaisuutta? Kukaan ei saa tietää, että isä on Irakin diktaattorin hirmuvallan vastustaja. Tai että perheen keittiön lattiaan on tehty salakuoppa, jonka kannen saa salvattua sisältä päin.

Millaista on olla pieni poika, joka pakenee perheensä ja kymmenien tuhansien muiden kanssa autiomaahan samalla, kun oman maan armeija tulittaa pakolaisia? Millaista on asua vuosia hiekkaerämaassa telttakylässä, käydä parakkikoulua ja kadehtia lapsia, jotka saavat syödä niin paljon suklaata kuin haluavat?

Millaista on olla pieni poika, joka tuodaan ruskeiden hiekka-aavikoiden keskeltä ja polttavan kuuman auringon alta Suomeen, vihreyden, pimeyden ja kylmyyden keskelle, maahan, jonka kielestä ei ymmärrä mitään ja jonka tavat pelottavat ja hämmentävät?

Elina Hirvosen romaanissa Punainen myrsky kerrotaan tällaisista tapahtumista ja niiden herättämistä tuntemuksista ja aiheuttamista seurauksista pienen irakilaisen pojan, myöhemmin miehen näkökulmasta. Nykyhetkessä minäkertojan puoliso on viimeisillään raskaana ja äiti vakavasti sairas. Lapsen syntymän odottaminen on mullistavaa. Mies tuntee myös suurta ylpeyttä siitä, että voi vihdoinkin tarjota äidilleen parasta mahdollista hoitoa. Niin ei ole aina ollut, todellakaan.

Miehen työ rauhanneuvottelutehtävissä vie hänet tapaamaan ihmisiä, joiden kohtaaminen nostaa pintaan muistoja kaukaa lapsuudesta. Niistä piinaavimpia on juuri tuo yllä kuvattu vankilavierailu, joka aiheutti lapselle kammottavia painajaisia. Vankilassa nähty isä piirtyi pojan mieleen niin pelottavana, että hän ei halunnut isän palaavan kotiin. Kun isä sitten palasi, tältä ei juuri huomiota herunut pojalle tai tämän sisaruksille. Harmillisesti isä varasti myös suuren osan pojan palvoman äidin huomiosta.

Kun isä ja äiti olivat yhdessä, heistä säteili jotain saavuttamatonta, voimaa, joka teki heistä enemmän kuin mitä he olivat yksin, niin kuin he olisivat kaksi taivaankappaletta, jotka toisiinsa törmätessään alkoivat säteillä.

Punainen myrsky on riipaiseva, kauhea tarina. Se on kauhea siksi, että se pohjautuu tositapahtumiin. Se ravistelee ja järkyttää. Tällaista on ihan oikeasti tapahtunut ja mikä pahinta, tapahtuu edelleen. Se muistuttaa myös siitä, että koskaan ei voi tietää, millaisia kokemuksia toisella ihmisellä on takanaan, mitä hän on joutunut näkemään, kokemaan ja tekemään. On helppoa tehdä oletuksia ja yleistyksiä, jos ei kysy ja kuuntele, mitä vastataan.

Lapset, jotka kätkevät pommeja vaatteisiinsa ja autoihin, tekevät sen selviytyäkseen, saadakseen aikuisen hyväksyvän katseen: sen katseen takia lapset tekevät mitä tahansa.

Punainen myrsky on myös kaunis ja pikkuisen toiveikaskin tarina. Ainakin jotkut voivat pelastua ja monet heistä selviytyä. Rakkaus ja luottamus korjaavat paljon. Mutta helppoa se ei ole. Osa vaurioista voi olla peruuttamattomia. Ihmistä ei enää saa ehjäksi, vaikka kuinka niin haluaisi.

Olen yksin Irakissa ja Suomessa, olen rikki tavalla, jota en voi kertoa ja mikään, mitä teen, ei riitä.

***

Lukukokemukseen vaikuttaa yllättävän paljon, mitä on lukenut juuri ennen tai ainakin hiljattain. Sattumalta Elina Hirvosen Punaisen myrskyn ennakkokappale löytyi postilaatikostani samana päivänä, kun olin purkanut tuntoni aivan juuri lukemastani Pajtim Statovcin Bollasta. Olin siis hyvin virittyneessä lukutunnelmassa ja teosten yhteiset teemat tuntuivat suorastaan vyöryvän ylitseni.

Kummassakin kirjassa käsitellään kauheuksia, niitä seuraavaa maanpakolaisuutta sekä siitä seuraavaa irrallisuutta. Kummassakin on hienosti sukellettu lapsen ja nuoren ihmisen nahkoihin ja katsotaan tapahtumia osin niistä näkökulmista. Bollan juuri luettuani aloin Punaisen myrskyn puolivälissä olla jo melkoisen vereslihalla. Vaikuttavat romaanit tuntuivat kaivautuvan syvälle sisimpääni jopa siinä määrin, että alkoi ahdistaa. Se ei ole ollenkaan huono asia. Näin kirjallisuuden pitääkin toimia, kun aiheet ja teemat ovat oikeasti vaikeita ja kauheita. Onneksi Punaisen myrskyn lopussa pilkahtaa sentään toivo.

Kummassakin kirjassa vaikuttavaa on paitsi tarinan tasolla lukijassa heräävät kysymykset ja pohdinta, myös taiturillinen kirjoittaminen, sanankäyttö ja kieli. Tätä on muuten todella vaikea sanallistaa. Mikä tekee lukemisesta nautinnon? Minulle tarina on tärkeä osa lukukokemusta, mutta parhaimmillaan teos on kokonaisuus, jossa on kiinnostava ja vaikuttava sisältö ja joka on kieleltään sujuvaa (siis ei kömpelöitä lauserakenteita tms.) ja raikasta (esimerkiksi kielikuvia, jotka eivät vaikuta teennäisiltä mutta ovat silti epätavanomaisia). Hirvonen on suosikkikirjailijoitani, enkä todellakaan joutunut tälläkään kertaa pettymään yhtään, päinvastoin.

Kirjailijan jälkisanoissaan Hirvonen paljastaa seikan, joka kieltämättä askarrutti minuakin melkoisesti jo teoksen alkupuoliskolla. Miten Hirvonen on onnistunut sukeltamaan näin syvälle vieraaseen kulttuuriin ja aikaan, pienen irakilaispojan nahkoihin 1980-luvulle asti? Myönnän, että samaa kysymystä en pohtinut lainkaan yhtä paljon Bollaa lukiessani. Hirvosen teoksen pohjalla on Hussein al-Taeen ja hänen perheensä tarina. Hussein al-Taee oli ottanut kirjailijaan yhteyttä ja pyytänyt tätä kirjoittamaan hänen äitinsä tarinoihin perustuvan romaanin.

Hirvonen kertoo innostuneensa, olihan aihepiiri ollut hänellä mielessä jo aikaisemmin. Mutta epäröinytkin hän oli. Olisiko hän oikea ihminen kertomaan tämän tarinan? Hussein al-Taeen mielestä paras kertoja tarinalle olisi nimenomaan joku, joka on kotoisin hänen uudesta maailmastaan.

Lopputulos on ennen kaikkea fiktiivinen romaani, joka on syntynyt reaalimaailman ihmisten kertomien tarinoiden pohjalta. Se ei ole yksi yhteen al-Taeen ja hänen perheensä tarina. Romaanin kirjoittaminen on ollut vuosien mittainen prosessi, sillä kirjailija tapasi silloin CMI:llä työskennelleen al-Taeen ensimmäisen kerran vuoden 2015 syksyllä. Keväällä 2019 teos oli ollut viimeistelyvaiheessa, kun al-Taee nousi ikävällä tavalla julkisuuteen. Kirja tietysti julkaistiin ja hyvä niin. Toivon todella, että tämä(kin) teos osataan ottaa vastaan ennen kaikkea romaanina, hyvin tärkeänä ja hienona sellaisena.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky
WSOY, 2019. 276 s.

Ennakkokappale.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Yle polkaisi viime viikolla ja tämän viikon alussa näyttävästi vauhtiin komean Kirjojen Suomi -hankkeen, jossa yhtenä palasena on 101 kirjaa -ohjelmasarja. Aloituskirjana oli vuoden 2016 kirja eli Ilkka Remeksen dystooppinen trilleri Kiirastuli. Tämä valinta on herättänyt paljon keskustelua ja huomiota, koska Remeksen trillereitä ei ole pidetty kaunokirjallisesti kovinkaan ansiokkaina vaikka ne ovat olleet vuodesta toiseen kirjamyyntitilastojen kärjessä.

Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen perusteli Kiirastulen valintaa Ylen Kirjojen Suomi -Facebook-sivulla äsken näin:

"Valitettavasti elämme kuitenkin sellaista aikaa, että maailman tapahtumat, uhkatekijät, pelot ja realiteetit vyöryvät eteemme kiihtyvää vauhtia. Valitsimme lähivuosien kirjat siten, että ne katsovat jo osin tulevaisuuteen. Niin tekevät sekä Remes että toisena (huomenna torstaina) esiteltävä Elina Hirvosen Kun aika loppuu. Näillä valinnoillamme haluamme herättää ajatuksia siitä, mihin suuntaan mahdollisesti uusi 100-vuotias Suomi on menossa."

Aloituskirjasta julkaistiin yhteistyöblogeissa kaikkiaan viisi eri kirjoitusta. Voit kurkata ne alla olevista linkeistä:

Kirsin Book Club
Kirjallisia
Kaiken voi lukea
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ja kaikkea muuta 


Kiirastuli osallistui myös Vuoden johtolanka 2017 -kisaan, ja koska kuulun palkintoraatiin, en voi vielä julkaista juttuani kirjasta. Se tulee aikanaan keväämmällä tänne kyllä. Jos Remeksen trillerit kiinnostavat, voit kurkistaa, mitä ajattelin edellisvuotisesta Jäätyvästä helvetistä.

Huomenna 12.1. vuorossa on vuoden 2015 kirja eli Elina Hirvosen Kun aika loppuu. Luin kijan pari vuotta sitten tuoreeltaan ja kirjoitin siitä arvion Salon Seudun Sanomiin. Otan nyt hienoisen varaslähdön ja julkaisen silloisen lehtiarvioni lähes alkuperäisessä muodossa alla. Varsinainen yhteistyöblogin teksti kirjasta julkaistaan aikaisin huomenna Orfeuksen kääntöpiiri -blogissa ja kirjasta keskustellaan AamuTV:ssä kahdeksan jälkeen. Ohjelman voi katsoa etukäteen vaikka heti Yle Areenasta.
***

Elina Hirvonen jatkaa uutuudessaan Kun aika loppuu aiemmista romaaneistaan tuttujen teemojen parissa käsitellessään ihmismielen arvoituksellista ja herkkää tasapainoa sekä länsimaiden Afrikassa harjoittamaa avustustyötä. Teemat nivoutuvat tällä kertaa yhteen dystopiassa, jonka polttopisteenä on tavallinen helsinkiläisperhe. 

Tapahtumat sijoittuvat noin viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Päähenkilö Laura Anttila on arvostettu ilmastonmuutostutkija, joka on vuosikausia puhunut opiskelijoilleen ja päättäjille tekojen välttämättömyydestä. Mitään nopeata katastrofia ei ole tapahtunut, mutta vesi ja ruoka ovat esimerkiksi Afrikasta loppumassa. Tilanne purkautuu hallitsemattomana väkivaltana ja terrorismina.

Suomessa on vähitellen jouduttu tottumaan toistuviin joukkosurmiin, joilla toivottomat yksilöt purkavat pahaa oloaan. Kirja alkaa kohtauksella, jossa nuori mies asettautuu varastamansa aseen kanssa Helsingin Lasipalatsin katolle ja alkaa sieltä ammuskella satunnaisia kadulla kulkijoita.

Nopeasti lukijalle käy selväksi, että katolla on Lauran poika Aslak. Perhe on pitkään tiennyt, että Aslakin tilanne ei ole hyvä. Jo lapsena Aslak joutui erilaisuutensa takia julman kiusaamisen ja eristämisen uhriksi. Sisar Aava on tuntenut samaa tuskaa Aslakin ongelmista kuin vanhemmatkin, mutta apua ei ole ollut saatavissa eikä Aslak sitä ole halunnutkaan. Nyt aika on loppunut Aslakin kohdalla.

Afrikan tapahtumiin tarina linkittyy aikuisen Aavan kautta. Aava toimii lääkärinä Somaliassa ja näkee konkreettisesti, mistä maailman ongelmat kumpuavat. Vaikka Aava työtovereineen koettaa kaikkensa, työ tuntuu toivottomalta. Sitten Aava saa Aslakilta pelottavan viestin.

Kun aika loppuu on pakahduttavan tiheätunnelmainen romaani. Hirvonen käyttää jälleen taidokkaasti näkökulmavaihdoksia ja avaa siten tarinan aikaikkunoita moneen suuntaan. Notkea, luistava kieli tekee raskasaiheisesta teoksesta nopealukuisen. Suppeahkoon sivumäärään nähden kirjan kansien väliin mahtuu uskomattoman paljon.

Mielenkiintoisesti Hirvonen valottaa joukkosurmaajan profiilia tämän läheisten kautta. Millaista on kuulla, että oma lapsi tai sisar on ampumassa viattomia? Miten elää siitä eteenpäin? Millaiset motiivit ja olosuhteet ajavat nuoria ihmisiä näihin epätoivoisiin tekoihin? Miten heitä voisi auttaa ajoissa? Kenen on vastuu?

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015. 251 s.

***
Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Vuokko Hovatta lukee Elina Hirvosta

Alan kohta vaatia sponsorirahaa blogilleni Yleltä. Muistutin kavereitani viikko sitten Oi ihana toukokuu -tv-sarjan uusinnoista, ja sivua on käyty kurkkaamassa ennätysmäärin. Oletettavasti useimmat kävijät ovat pettyneet, sillä en ole lukenut kirjoja, joihin loistava hyvän mielen sarja perustuu.

Tänään on ihan pakko mainostaa Ylen Radio Suomen luentasarjaa, jossa alkaa klo 3.15 ensi yönä uutuus, Vuokko Hovatan lukema Kauimpana kuolemasta. Elina Hirvosen romaani on todella hieno, ja siihen voi tutustua esimerkiksi omassa blogissani. Helsingin Sanomien tv-sivuilla esiteltiin alkava ohjelma tänään pitkäperjantaina lyhyesti. Sampsa Oinaala kritisoi kummallista lähetysaikaa. Tähän on helppo yhtyä, mutta onneksi ohjelma uusitaan sunnuntaiaamuisin, tosin jo klo 8.30. Samaten Oinaala kaipaa kirjaa lukemaan myös miesääntä. Olisi varmasti toiminut paremmin sekin. Joka tapauksessa pidän kovasti sekä Hirvosesta että Hovatasta, joten aion takuulla kuunnella tätä Yle Areenasta. Siellä muuten on vielä kuunneltavana Peter Franzénin lukemana Tumman veden päällä aina 15.5. asti. Kannattaa tutustua!

Upea Hirvonen!

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Avain. 239 s. 2010.

Elina Hirvosesta on puhuttu paljon, eikä turhaan! Syksyllä luin hänen esikoisensa Että hän muistaisi saman, kun en mistään saanut käsiini tätä uudempaa, Kauimpana kuolemasta. Ihastuin Hirvosen vaivattomasti soljuvaan kieleen ja romaanin harkittuun rakenteeseen. Kovin mieleenpainuva teos ei tarinansa puolesta ollut, mutta yleisvaikutelma oli kokonaisuudessaan positiivinen. Paljosta puheesta huolimatta Hirvosen viime vuoden kirja ei ollut Finlandia-ehdokkaana, mutta sai sentään kolmasosan Kalevi Jäntin palkinnosta.

Suomalainen kirjakulttuuri tuntuu välillä kovin nihkeältä. Vain muutamista kirjoista puhutaan, ja vielä harvempia ostetaan. Hirvosellakin tuntuu olevan ”väärä” kustantaja, Avain kun ei ole niitä suurimpia ja näkyvimpiä. Ymmärrän, että pieni kustantamo ei voi kovasti panostaa edes parhaitten kirjojensa markkinointiin, mutta Hirvosen kirjojen kannet olisi kyllä voinut suunnitella hieman paremmin. Esikoisen kansi on suorastaan ruma. Vihreä väri on suoraan 1970-luvulta, eikä kuva-aiheesta saa oikein tolkkua. Kauimpana kuolemasta on aavistuksen parempi (suunnittelu Jarkko Virtanen), mutta äärimmäisen lattea. Kyllä kansien kuuluisi houkutella eikä työntää luotaan, vaikka ei mitään karkkivärejä ja kiiltokuvia olisikaan. Tietysti kansien tulee sopia yhteen myös sisällön kanssa.

Sisältö onkin sitten ihan toista luokkaa. Tarina sijoittuu pääasiassa eteläiseen Afrikkaan, niin kuin kirjassa sanotaan. Päättelin kirjailijan antamista vihjeistä, että kyseessä on Sambia. Asia kyllä sanotaan ihan suoraan kirjan kansiliepeessäkin. Valtiolla nyt ei ole niin suurta merkitystä, sillä on helppo kuvitella, että Hirvosen kuvaamia oloja on Afrikassa aika monessa paikassa. Hirvonen on asunut Lusakassa kaksi vuotta miehensä kanssa, joten paikallisvärin aitouteen voi senkin perusteella luottaa.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä. Suomalainen Paul on eronnut, nelikymppinen mies, joka on elämässään ajautunut umpikujaan. Viimeinen pisara oli oman pojan ajautuminen hankaluuksiin, joista Paul syystäkin kantaa syyllisyyttä. Paul on lapsuudessaan asunut perheensä kanssa Afrikassa. Vaikka siellä tapahtui ikäviäkin asioita, on paikka saanut Paulin muistoissa paratiisimaisia piirteitä. Paul käy perheensä asuinkaupungissa vaimonsa Johannan kanssa, kun tämä odottaa heidän poikaansa. Matka on pettymys ja samalla avioliiton käännekohta. Lapsen syntymän jälkeen Paul pakenee ongelmiaan työhön YK:n palveluksessa. Kun elämä alkaa menettää merkitystään, Paul päättää palata Afrikkaan kuolemaan. Hän siis hautoo itsemurhaa.

Toinen päähenkilö on Esther, sambialainen entinen YK:n työntekijä, joka on adoptoinut katulapsen. Esther on kotoisin syrjäisestä pikkukylästä, josta vain harvat pääsivät opiskelemaan. Estherin suurin tragedia liittyy Bessyyn, joka oli lapsuudessa hänen paras ystävänsä. Bessyn onnettomuus on hänen kauneutensa, joka aiheuttaa naisissa kateutta ja miehissä palavan himon. Leskeksi jäänyt setä ottaa orvon Bessyn vaimokseen, kun tämä on 14-vuotias. Pian aletaan huhuta Bessyn noitavoimista, ja tämä pakenee kylästä henkensä edestä mutta joutuu kaupungissa ihmiskauppiaiden kynsiin. Esther etsii epätoivoissaan Bessyä koko aikuisikänsä.

Esthet ja Paul tietysti kohtaavat Lusakassa, mutta Hirvonen ei tyydy kertomaan mitään tavallista tarinaa. Kumpikin on kovettanut itsensä jo nuorena jouduttuaan kokemaan liian kovia menetyksiä. Kovuudella on hintansa: rakkaudettomuus. Kumpikin katuu sitä tavallaan ja haluaa hyvittää valintojaan. Monien asioiden suhteen se on liian myöhäistä.

Hirvonen kuvaa Afrikkaa romantisoimatta ja kaunistelematta, silti kauneutta unohtamatta. Länsimaiden kehitysyhteistyöhankkeet ja YK:n toiminta saavat osakseen julmaa, mutta varmasti ansaittua kritiikkiä. Tämänkin Hirvonen upottaa taitavasti tarinaan. Tässä toisessakin kirjassa Hirvosen erityisiä vahvuuksia ovat vaivattomasti soljuva mutta silti tehokas kieli ja hienosti sommiteltu rakenne. Aihekin on puhutteleva, eikä päästä lukijaa tunnetasollakaan liian helpolla. Hyvän kirjan merkkinä pidän sitä, että se jää mieleen askartelemaan ja herättää tunteita. Nämä edellytykset täyttyvät kirkkaasti!

Suvi Aholan arvio Että hän muistaisi saman -kirjasta.