Sulevi Manner: Susi

 

Vuonna 1986 Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinto myönnettiin Sulevi Mannerille romaanista Susi. 

Palkintolautakuntaan kuuluivat Kristina Carlson, Timo Kukkola ja Kyösti Salovaara. Palkintolautakunnan perustelut:

Yleisvaikutelma vuoden 1985 kotimaisesta salapoliisi- ja jännityskirjallisuudesta on vaisu ja epämääräinen. Suomalainen dekkarikirjallisuus näyttää kokoelmalta yksittäisiä teoksia, jotka ovat yhtä irrallaan lajinsa perinteistä kuin koko kulttuuritaustastaan. Suomalaisilta salapoliisi- ja jännityskirjailijoilta ilmeisesti puuttuvat ne tyypillisesti suomalaiset esikuvat, joita vasten, joiden perinteestä lähtien he voisivat luoda omaperäistä ja ainutkertaista jännityskirjallisuutta.

Sulevi Mannerin Susi kasvaakin enemmän ulkomaisesta kuin suomalaisesta perinteestä. Mannerin romaani yhdistää taitavasti toiminnallisen poliisiromaanin poliittiseen jännityskertomukseen. Romaanin eteenpäin rynnistävä kerronta hakee vertaistaan suomalaisesta kaunokirjallisuudesta. Tässä suhteessa se myös voittaa monet ulkomaiset kilpailijansa.

Kirjailija käsittelee teemansa Neuvostoliitosta Suomeen loikanneen rikollisen takaa-ajosta melko kiihkottomasti, asenteista vapaana, toisin kuin useimmat meille käännöksinä tulevat anglosaksiset jännitysromaanit. Koska kirjailija rakentaa miljöön kuvan ja tilanteiden jännityksen huolellisesti, kerronta tempaa lukijan matkaansa. Muuten myönteistä kuvaa häiritsee kuitenkin ylenpalttinen väkivalta ja paikoitellan hyytävä kyynisyys.

Sulevi Manner oli kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyivät kirjailijat Juha Numminen ja Eero J. Tikka. Kaksikko oli julkaissut jo kaksi yhteistä kirjaa ennen Sutta eli jännitysromaanit Isä, mitä tapahtui? (WSOY, 1983) ja Ristilukki (WSOY, 1984). Voittajateoksen jälkeen ilmestyi vielä Tervetuloa tuomiolle (WSOY, 1986).

Juha Numminen oli vuoteen 1983 asti työskennellyt toimittajana eri lehdissä, ja Isä, mitä tapahtui? oli hänen esikoisteoksensa kaunokirjallisuuden puolella. Soolouransa dekkarikirjailijana hän aloitti vasta, kun yhteistyö Eero J. Tikan kanssa päättyi Tervetuloa tuomiolle -teokseen.

Eero J. Tikka sen sijaan oli julkaissut jo aikaisemmin kaksi jännitysromaania nimellä Raimo Karhila. Kirjat olivat Pesonen (WSOY, 1981) ja Pesonen ja pankkimiehet (WSOY, 1982). Teoksessa Miten rikoskirjani ovat syntyneet (CrimeTime, 2012) Juha Numminen kertoo korrektein sanakääntein, miten parikirjoittaminen oli alkuun varsin mukavaa mutta sarjan edetessä aina vain vähemmän mukavaa. Tulokset olivat kuitenkin mitä ilmeisimmin vähintäänkin hyviä ainakin nyt lukemani Johtolanka-voittajateoksen perusteella.

Numminen kertoo idean Suteen syntyneen, kun Suomessa 1980-luvun alkuvuosina uutisoitiin neuvostoloikkareista, jotka Suomesta tylysti palautettiin lähtömaahansa. Liettualaistaustainen Hollannin kansalainen Theo Rapp raivaa tiensä läpi itänaapurin tiukan rajavartioinnin. Rankka pako kuitenkin vaatii veronsa, ja mies päätyy suomalaisten rajavartioiden käsiin Ilomantsin korkeuksilla. Suomalaisviranomaisilla ei ole mitään käsitystä, kuinka vaarallisen miehen kanssa ollaan tekemisissä.

Helsingin keskusrikospoliisin komisario Jorma Saarimaa on juuri palannut virantoimitukseen pitkän hyllytyksen jälkeen, kun Korkein oikeus oli kumonnut häntä vastaan nostetut syytteet taannoisessa ampumistapauksessa. Kun Neuvostoliitosta lähetetään Suomeen virka-apupyyntö loikkarin kiinniottamiseksi, esimies katsoo sen sopivan leppoisaksi tehtäväksi Saarimaalle. Samalla esimies saa epämieluisan työntekijän pois silmistään.

Kun loikkari sitten vastoin kaikkien odotuksia jääkin Suomen puolella kiinni, Saarimaa tunnistaa miehen saamiensa tuntomerkkien perusteella oitis. Mies on ollut heillä sumpussa Helsingissä kolmisen vuotta sitten, koska joku oli antanut vinkin miehen valuuttakeinotteluista. Rapp on kuitenkin jouduttu todisteiden puutteessa vapauttamaan, mutta sitä ennen tämä on antanut Saarimaalle näytteen tappajantaidoistaan. Komisario Jarmo Saarimaa tietää, että Suomeen on päässyt valloilleen todellinen peto.

Theo Rapp on ammattilainen, jolla ei ole vähäisintäkään aikomusta joutua vankilaan Suomessa tai vielä vähemmän KGB:n kynsiin. Hänen tavoitteensa on päästä mahdollisimman pian Helsinkiin noutamaan rahavaransa ja sitten häipyä jonnekin Eurooppaan. Matka Suomen itärajalta pääkaupunkiin on kuitenkin vaivalloinen, kun kintereillä ovat sekä suomalaiset että neuvostoliittolaiset viranomaiset, joista ainakaan jälkimmäiset eivät kaihda mitään keinoja.

Komisario Jarmo Saarimaan pahimmat pelot alkavat toteutua pikaisesti, kun Theo Rapp kylvää armotta kuolemaa pakoreittinsä varrelle. Sulevi Manner näyttää, miten sinisilmäisiä ja omahyväisen laiskanpulskeita suomalaiset viranomaiset ja siviilit ovat todellisen kylmän laskelmoivan rikollisen edessä. Manner käyttää toimintatrillereistä tuttua menetelmää väläyttää matkan varrella kohdatuista sivuhenkilöistä myös taustaa, jolloin heidän kohtaamansa loppu tai sen uhka tuntuu lukijasta tuskalliselta. Monesti tekisi mieli huutaa kirjan naiiveille henkilöille varoitus. Mutta turhaa olisi kai sekin.

Susi on yllättävän hyvin säilynyt toimintatrilleri. Toki kirjalle on myös eduksi, että aikaa on kulunut roimasti, sillä 1980-luku alkaa olla vähintään nostalgiaa ellei jo lähihistoriaa, ja Suden parissa on mukava virkistää muistiaan sen aikaisesta maailmasta ja maailmankuvasta. Manner myös käsittelee Neuvostoliiton toimia sekä suomalaista ulkopolitiikkaa varsin suorasukaisesti eikä suinkaan kovin myötäkarvaan silittäen. Pidän tätä siinä mielessä jopa rohkeana teoksena.

Ilahduin myös pienestä humoristisesta pohjavireestä, joka romaanissa on. Saarimaa toteaa itsekin, että Theo Rappin ja hänen jahtaajiensa matkanteossa on tiettyä huvittavuutta, jos pystyy työntämään sivuun sen kaiken inhimillisen kärsimyksen, joka matkan ohessa syntyy.

Sulevi Manner: Susi
WSOY 1985. 340 s.

Kirjasto.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha 

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Juha Numminen: Valta tappaa

Juha Nummisen dekkarien vakiohenkilöt rikostoimittaja Make Sarkala ja Krp:n rikoskomisario Naskali ovat tunnetusti yleensä sotajalalla. Naskalin mielestä toimittajat ylipäätään ovat sakaaleja, jotka janoavat verta lööppeihinsä ja sen ohella tekevät kaikkensa häiritäkseen poliisin työtä. Erityisen ärsyttävä on työssään kieltämättä Naskalinkin mielestä taitava Sarkala, isokokoinen ja ylipainoinen kaveri. Kokoa ja painoa on kertynyt myös Naskalille. Ulkoisesti hyvinkin samankaltaiset alojensa vankat ammattilaiset voisivat teoriassa olla ystäviä, mutta eipä siitä kummoistakaan jännitettä saisi dekkariin.

Sattuman oikusta sekä Sarkala että Naskali ovat jossain vaiheessa tutustuneet rikkaaseen huliviliin Toni Clas Nielseniin, joka yleisesti tunnetaan kutsumanimellä Tonic. Perintörahoillaan leveästi elelevä Tonic on turhautunut. Kiihkeästi rakastettu äiti on edesmennyt, ja siivooja huolehtii tuoreet kukatkin äidin valokuvan viereen viikoittain. Rahaa on niin että ranteita pakottaa, mutta ei oikein mitään tekemistä. Kielellisesti lahjakas mies kääntää ajankulukseen joskus dekkareita suomeksi, mutta ei siitä oikein saa tyydytystä. (Milläköhän kustantamolla on aikaa odotella Tonicin tahdilla syntyviä käännöstekstejä?)

Make Sarkala tekee reportaasia Suomen kuumimmasta julkkiksesta, sikailustaan tunnetusta Mara Lehdosta. Mies on mieltynyt alaikäisiin tyttöihin, viinaan ja huumeisiin. Maran nimi ja päivänvaloa kestämättömät seksisekoilut saavat Tonicin kiinnostuksen heräämään. Ei aikaakaan, kun hän jo näyttävään tyyliin teloittaa sekä Maran että tämän virolaistaustaisen managerin Viki Hurtin moottoritien levähdyspaikalla. Tapauksesta nousee kauhea häly, ja poliisi on neuvoton, koska mitään jälkiä tai johtolankoja ei ole. Lehdistö painostaa, mutta tulokset ovat laihoja.

Lukija tietää syyllisen, koska tarinaa kuljetetaan paitsi Sarkalan ja Naskalin myös Tonicin näkökulmasta. Jännitettäväksi jää, kumpi kissanhännänvetäjistä, Naskali vai Sarkala,  ensin hoksaa totuuden ystävästään. Sitä ennen ehtii vielä tulla lisää ruumiita. Tonicin hermot alkavat pettää, koska tappamisen huumassaan hän myös täysin odottamatta rakastuu mielettömästi. Palavan tunteen kohteena on kuvankaunis ja viileä virolainen toimittaja-kirjeenvaihtaja Lydia Aavik, joka ei Tonicin pauloihin tunnu lankeavan sitten millään. Se jos mikä tunnettua hamesankaria kismittää ja turhauttaa, ja nopeasti Lydiasta tulee miehelle pakkomielle.

Yli-ihmisharhassaan elävä Tonic ei oikein minuun uponnut. Toki Valta tappaa -dekkarin rakenne on ihan näppärä ja tekijän motiivitkin tulevat ainakin jotenkuten psykologisesti perustelluiksi, mutta jotenkin tarina silti jäi kovin teennäisen tuntuiseksi, epäuskottavaksi. Naskali ja Sarkala ovat henkilöinä jotenkin väsähtäneitä eivätkä ainakaan minuun jaksa enää vedota. Kirjassa korostuu, ehkä tahattomasti mutta kuitenkin, vanhanaikainen maskuliinisuus. Naisille on jätetty kahvinkeittäjän ja synnyttäjän roolit. Miehet tekevät oikeat työt. Naskalin hahmon toiminnassa tätä koetetaan jollain tavalla ironisoidakin. Kirjassa ei ollut ainoatakaan henkilöä, josta olisin edes vähän pitänyt tai jonka puolesta olisin tuntenut myötätuntoa.

Juha Numminen: Valta tappaa
CrimeTime 2016. 324 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Juha Numminen: Ystävä sä lapsien

Pitkän uran toimittajana ja kirjailijana tehneellä Juha Nummisella on mittava tuotanto, joka koostuu sekä tietokirjoista että dekkareista. Olen vuosien varrella lukenut molempia lajeja muutamia, ja erityisesti mieleen ovat jääneet äänikirjoina kuuntelemani dekkarit Naskali ja Kyyhkynen. Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon napannutta dekkaria Susi (WSOY, 1985) en ole lukenut, ja on tunnustettava, että en edes muistanut Nummisen olevan palkittujen listalla. Susi on kirjoitettu kirjailijanimen Sulevi Manner suojassa. Itse asiassa nimen taakse kätkeytyy kirjoittajapari, jonka toinen puolisko on Eero J. Tikka. Suomessakin on siis osattu jo vuosikymmeniä sitten ihan nyky-Ruotsin malliin.

Ystävä sä lapsien -dekkarin päähenkilö on rikoskomisario Sulo Naskali, joka hälytetään pieneen varsinaissuomalaiseen Pyhäsaaren kuntaan selvittämään murhapolttotapausta, jossa kaksi paikkakuntalaista pikkuroistoa on menehtynyt. Paikallinen poliisi ei ole yrityksistä huolimatta edennyt tutkimuksissa, joten on pyydettävä KRP:ltä apua.

Tilannetta mutkistaa kummallisesti se, että poltettu rakennus on ollut aikoinaan Naskalin isoisän omistuksessa ja Naskali on viettänyt siellä useammankin kesälomansa. Mies siis tuntee paikkakunnan ja sen asukkaita ennestään. Taloon liittyvät muistot eivät ole valoisia, sillä isoisä on ollut paitsi tunnettu poliisimies myös loppuaikoinaan kiivas uskovainen, joka on pelotellut lapsenlapsiaan ja näiden kavereita helvetin lieskoilla. Nyt kaksi kaveruksista on kokenut isoisän ennustaman kohtalon. Naskalilla itselläänkin on muutaman vuoden takaa ikäviä muistoja eräästä toisesta tulipalosta.

Toisen murhatun miehen teini-ikäinen tytär on kadonnut jäljettömiin viitisen vuotta aikaisemmin, ja vaikka ajatus tuntuukin mielikuvitukselliselta, ei Naskali voi jättää tutkimatta mahdollisuutta, että asiat liittyisivät jotenkin toisiinsa. Kuvioita mutkistaa vielä paikkakunnalle pesiytymässä oleva uusi motoristijengi, jonka tulevalla presidentillä on käytössään runsaasti perittyä rahaa. Uusi kerhotalo on tarkoitus rakentaa poltetun talon tontille. Mikä osuus tällä porukalla on tapahtumiin? Entä kuinka syvällä paikallisen poliisin edustaja on jengikuviossa mukana? Kun uusi murhapoltto vaatii uhrinsa, kierrokset kovenevat.

Näin mehevää rikosvyyhteä seuraa tietysti myös media silmä kovana, eikä siis aikaakaan, kun paikkakunnalle asettuu juttukeikalle myös Naskalin syvästi inhoama Iltalehden rikostoimittaja Make Sarkala. Miehet penkovat paikkoja ja puhuttavat ihmisiä tahoillaan ja joutuvat lopulta tekemään vastentahtoisesti yhteistyötäkin, ennen kuin kaikki kiemurat on tapahtumista selvitetty. Miehillä tuntuu olevan jo pitkä historia takanaan, eikä asetelma ihan aukene lukijalle, joka vasta tässä vaiheessa tapaa kiistakumppanukset. Ihan kuviota eivät tosin ymmärrä myöskään miesten työparit, naisia kumpikin.

Nummisen ansioita ovat tiiviihkö kerronta, jossa ei turhia jaaritella (dekkarissa on armollisesti alle kolmesataa sivua mittaa) ja luonteva dialogi. Henkilöitä ja tapahtumia on runsaasti, mikä tekee mukana pysymisestä paikoin haastavaa. On keskityttävä kunnolla, jotta muistaa, kuka kukin on. Isoisän talon vaiheet jo itsessään ovat niin moninaiset, että niissä perässä pysyminen vaatii oman osuutensa lukijan huomiosta. Kun loppuratkaisuihin päästään, löytyy pieneltä paikkakunnalta pelottavan monia enemmän tai vähemmän rikollisiin puuhiin sortunutta.

Juha Numminen: Ystävä sä lapsien

CrimeTime 2015. 271 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Juha Numminen: Henkipatto (dekkariviikko)

Nykyään Crime Time -kustantamon omistajakirjailijoihin kuuluva toimittaja ja kirjailija Juha Numminen on ollut erittäin tuottelias. Wikipedia luettelee kolmekymmentä julkaistua teosta, ja ainakin uusin, dekkari Ystävä sä lapsien (Crime Time, 2015), näyttää listalta tätä kirjoittaessani (8.6.2015) puuttuvan. Crime Timen kirjailijasivulla luettelo onkin huomattavasti pitempi.

Olen kuunnellut äänikirjoina ilmestyneet Nummisen dekkarit Naskali (WSOY, 2007) ja Kyyhkynen (WSOY, 2008) jo useita kesiä sitten, mutta vieläkin muistan viihtyneeni niiden parissa vallan mainiosti. Olen kaipaillut lisää äänikirjoja Nummisen tuotannosta. Vuonna 2005 olen saanut avustamani lehden toimituksesta luettavakseni Nummisen dekkarin Henkipatto, josta olen kirjoittanut alla olevan arvion lehteen. Julkaisen sen nyt täällä blogissani meneillään olevan dekkariviikon kunniaksi. Murha ei vanhene!

Vaikuttavan uran sekä lehtimiehenä että kirjailijana tehnyt Juha Numminen on julkaissut tänä syksynä 18. rikosromaaninsa Henkipatto, jota voi syystä luonnehtia kovaksikeitetyksi. Aiemmista teoksista tutut hahmot rikoskomisario Kippo Kemppainen ja toimittaja Make Sarkala ovat jälleen mukana tapahtumissa, mutta tällä kertaa lähinnä taustalla.

Tapahtumien keskipisteessä ja kirjan päähenkilönä on helsinkiläinen freelance-toimittaja Henrik Lahtinen, jonka haaveena on tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi dekkarikirjailijaksi. Kirjan juonikin on jo hahmottumassa, mutta sisäpiirin tietoa rikollismaailmasta se vielä kaipaa. Lisää pontta rikastumishaaveisiinsa Henrik saa rakastuttuaan Miaan, hengästyttävän kauniiseen ja rikkaaseen naiseen, joka ei voi sietää köyhiä.

Tapahtumat lähtevät vyörymään kiihtyvällä vauhdilla, kun Henrik tapaa ja sitten tappaa lapsuudenystävänsä Iston, joka kertoo hänelle vartijan työstään. Murha tapahtuu tavallaan vahingossa, tai ainakin niin Henrik selittää itselleen. Juuri Isto on aiheuttanut nuoruudessaan Henrikille aivovamman, joka on muuttanut hänen persoonallisuuttaan ja ilmenee myös pahoina päänsärkykohtauksina, Piinana. Henrik nappaa mukaansa Iston rahakuljetuksen ja matkalaukullisen hämäräperäisiä euroja.

Yllättäen Henrik huomaa olevansa upporikas murhaaja, joka ei voi käyttää rahojaan. Tapahtuma saa yhä irvokkaampia käänteitä, kun Henrikiä pyydetään kirjoittamaan reportaasi Iston murhasta maan myydyimpään viikkolehteen. Jutusta tuleekin paras kautta aikojen, onhan kirjoittaja itse murhaaja. Henrik saa kantapään kautta todeta, että murha todella myy. Pian hänelle myös selviää, että hänen veljensä Rainer on jotenkin sotkeutunut tapaukseen. Yhä uusia ihmisiä Henrikin lähipiiristä kytkeytyy monimutkaiseen juoneen, ja itsevarma toimittajakin tuntee usein kylmän hien nousevan otsalleen.

Nummisen kirjan maailma on kova ja kylmä, miehinen ja huumoriton. Vain raha merkitsee, ja vahvin ja ovelin voittaa. Hän kuvaa suvereenisti rikollismaailman toimintaa ja ironisesti häikäilemätöntä skandaalilehdistöä ja julkisuutta, joka ei armahda ketään eikä mitään. Toimintaa ja yllättäviä käänteitä romaanissa riittää loppuun asti. Vaikka psykopaatti on päähenkilöksi epämiellyttävä valinta, pitää kirja silti lukijan tiukasti otteessaan viimeiselle sivulle asti. Nummisella on muutama yllätys varattuna vielä epilogissakin.

Juha Numminen: Henkipatto

WSOY 2005. 334 s.

Arvioni on ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa 8.12.2005.