Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Yrmy kahdeksankymppinen valittaja vei sydämeni tammikuussa 2011, kun kuuntelin ensimmäisen kerran Mielensäpahoittajan. Sittemmin olen lukenut jatko-osan eli Mielensäpahoittajan ja ruskeankastikkeen sekä eräänlaisen spin-offin eli Miniän. Mielensäpahoittaja-elokuvan kävimme alkusyksystä katsomassa myös. Eipä voinut jättää väliin siis tätä uusintakaan eli Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja, varsinkaan, kun sen sai loistavana messutarjouksena Elisa Kirjasta, ja vielä äänikirjana.

Pohjustukseksi kuuntelin äänikirjoina itselleni hankitut aiemmat Mielensäpahoittajat uudelleen ennen uutukaiseen tarttumista. Hauskuus ei ollut karissut mihinkään, vaikka uutuudenviehätystä ei enää ollutkaan. Osa ansiosta menee edelleen loistavan Antti Litjan piikkiin. On vaikea kuvitella, että kukaan muu voisi olla Mielensäpahoittaja kuin Litja.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on erilainen kuin kaksi aiempaa varsinaista Mielensäpahoittaja-kirjaa. Kertojana on edelleen Mielensäpahoittaja itse, mutta tutusta mielipidekirjoitusmuodosta on luovuttu. Juoni on edelleen erittäin löyhä, mutta sellainen silti on. Mielensäpahoittaja haluaa valmistautua tulevaan kuolemaansa ja myös vaimonsa väistämättömään poislähtöön. Perusteelliseen ja jääräpäiseen tyyliinsä mies aloittaa arkunteolla, käsityötaito kun on hyppysissä. Muiden mielestä oman arkun valmistaminen vain tuntuu makaaberilta. Vai hautooko vaari itsemurhaa?

Omaan poislähtöön valmistautuminen aiheuttaa monenlaisia kommelluksia. Testamentti pitää tietysti kirjoittaa omalta isältä perityllä mustekynällä, mutta perintönä saatu mustepullo on pahus vieköön kuivunut. Mikään ei tunnu nykyään kestävän. Pitää siis lähteä musteenhankintareissuun pojan kanssa. Kun mustetta lopulta on saatu, ei käsi olekaan kirjoituskunnossa, vaan pitää hakea tohtorilta piikki. Tästä taas seuraa lisää ongelmia.

Pidän kovasti Mielensäpahoittajasta, mutta nyt on kyllä sanottava, ettei tämä viimeinen kirja enää tuonut fanille mitään uutta. Osittain kirjassa kierrätetään vanhoja ideoita, jauhetaan jo tuttuja teemoja siitä, että tavallinen riittää ja säästeliäästi pitää elää. Ruuastakin on juttua runsaasti. Lisäksi osa kirjan uusista ideoista taas oli mukana jo elokuvassa, vaikkakin osin muunneltuna. Teos päättyy Mielensäpahoittajan testamenttiin, ja jotenkin tuli mielikuva, että miehen tarina oli nyt sitten tässä. En siitä mieltäni pahoittaisi.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

WSOY 2014. Äänikirjan lukija Antti Litja, kesto 6 h 22 min.

Ostettu tiedostona Elisa Kirjasta.

Tämän 666. blogijuttuni merkeissä haluan toivottaa kaikille teille, rakkaat blogini lukijat, rauhallista ja rentouttavaa joulua. Toivottavasti juhlapyhien aikana on mahdollisuus uppoutua hyviin kirjoihin ja nautiskella lukemisesta oikein perusteellisesti!

Tuomas Kyrö: Miniä

Mielensäpahoittaja vei viime vuonna sydämeni ja ihastuin myös Mielensäpahoittajaan ja ruskeaankastikkeeseen. Miniään suhtauduin aluksi epäillen, mutta sekin onnistui hivuttautumaan suosiooni. Ajattelin, että Miniä on jo hyvän idean ryöstöviljelyä. Ehkä se sitä onkin, mutta silti tykkäsin. Kyrö nyt vain osaa kirjoittaa sydämeenkäyvästi, samalla kertaa humoristisesti ja oivaltavasti, lämpimästi ja ymmärtäen.

                                                                                                    

Miniässä ääneen pääsee sysisuomalaisen appiukon, mielensäpahoittajan, pojan vaimo. Miniä joutuu myrskynsilmään, kun mies lähettää nilkkansa teloneen isänsä taksikyydillä Espooseen ja jää itse järjestelemään tämän asioita kotipuoleen. On käytettävä Eskortti huollossa ja syötettävä äitiä vuodeosastolla. Suur-Helsingissä elämänkatsomukset ja

-tavat törmäävät. Mokkamaasteria ei löydy mistään, kun kukaan ei enää juo tavallista kahvia. Perunatkin appi on tuonut mukanaan, kymmenen kiloa, että riittää.

Liisan hyvin suunniteltu viikonloppu ajautuu hallitsemattomaan kaaokseen, kun työpaikalta ilmoitetaan, että maanantaiksi odotetut venäläisasiakkaat ovatkin jo melkein lentokentällä. On improvisoitava, ja niin Liisa tekee, vaikka hirvittää. Nilkuttava appiukko esitellään paikallistuntevaksi asiantuntijaksi, joka konsultoi firmaa. Yllättäen venäläiset ihastuvat eivätkä vihastu.

Miniän ja apen välit ovat olleet huononlaiset aina, ainakin miniästä niin tuntuu. Mitään ei oikein ole koskaan osannut tehdä appivanhempien silmissä oikein. Ainakaan sitä ei ole myönnetty. Miellyttää silti haluaisi. Halauskampanjaakin miniä on jatkanut kohta parikymmentä vuotta. Melko laihoin tuloksin.

Mielensäpahoittajat lukeneelle kuviot ovat selvät, ja uskoisin, että Miniän voi mainiosti lukea ilman niitäkin. Perusajatus valkenee kyllä. Appi on syntynyt 1920-luvun lopulla, tehnyt melkein kaiken aina itse, elänyt tarkasti ja säästeliäästi. Niin pitää elää. Muu on haihattelua. Puhuminen ei kuulu kommunikointivälineistöön. Yrmyn kuoren alla on kuitenkin piilossa hellä sydän. Lopussa miniä kertoo vierailleen, miten upeasti appi käy syöttämässä vaimoaan kolmesti viikossa.

Appiukko nostaa anopin vilttiä ylemmäs, etsii radiosta sen kanavan jolta tulee hiihtoa ja syöttäessään puhuu hiihdosta poikani kanssa. Miten tänä talvena on suomalaisilla menny ja miksi norjalaisilla menee aina hyvin. Hän kokeilee luontevasti minkä lämpöinen on keitto, minkä kokoiset sinne jätetyt juurekset, pystyykö hampaaton suu syömään. Saisi monta rakkausromaania kirjoittaa, että sen hiihtokisa-syöttämishetken ylittäisi.

Tuomas Kyrön Miniä on ensimmäinen kirjan ja ruusun päivän kirja. Ideana on, että jokainen tänään Kirjakauppaliiton jäsenliikkeistä yli kymmenellä eurolla kirjoja ostanut asiakas on saanut tämän kirjan kaupanpäälle. Kirjaa ei ole ollut myynnissä erikseen, eikä sitä ole tarkoitus myydä tämän päivän jälkeen. Kytkykauppaa siis, mutta minusta ihan kiva idea, joka on tuonut kaivattua vipinää jo hieman kuivahtamassa olleeseen kirjan ja ruusun päivään. Se on myös siten tasapuolinen, että kirjoja on saanut myös tekemällä tämän päivän aikana tilauksia nettikaupasta. Ei ole ollut pakko lähteä Helsinkiin tai muualle suuriin taajamiin Kuka tahansa on siis voinut kirjan hankkia, ainakin noin ylipäätään. Kirjasta voi myös keskustella Facebookin Suomen suurin lukupiiri -sivulla. Toivottavasti tästä tulee perinne!

Tuomas Kyrö: Miniä   

Kirjakauppaliitto 2012. 122 s.

P.S. Kaikillehan tätä ei sitten riittänyt, onneksi ehdin omani saada!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Suhtaudun yleensä varautuneesti menestyskirjojen jatko-osiin, jotka usein tuntuvat puhtaalta rahastukselta ja ovat sen vuoksi väkisintehdyn tuntuisia. Epäluuloa tunsin myös Tuomas Kyrön uutta Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -kirjaa kohtaan. Mutta kun sitten kirja julkaistiin, en enää malttanut, vaan pakko oli tutustua tähänkin. Kyllä en pettynyt!

Olin hieman myöhäisherännäinen Mielensäpahoittajan suhteen, ja kuuntelin sen äänikirjana viime talvena. Ihastuin, ja tunnelmani löytyvät täältä. Nämä ensimmäiset tekstithän on alkuaan kirjoitettu sarjaksi radioon ja Antti Litja lukee ne. Syntytapa selittää tekstien löyhähkön yhteenkuuluvuuden ja paikoittaisen epäloogisuudenkin. Kokoelman tekstit ovat ikään kuin mielipidekirjoituksia, joista koko Mielensäpahoittajan hahmo muuten on alkuaan saanut lähtökipinänsä.

Ruskeakastikkeessa on hieman toisenlainen rakenne. Edelleen tekstit ovat napakoita yksinpuheluja, jotka alkavat sillä Kyllä minä niin mieleni pahoitin -aloituksella ja päättyvät kaikki P.S:ään. Edelleen kahdeksankymppinen ärripurri jupisee maailman menosta, mutta nyt kaikkia tekstejä yhdistää teema eli ruoka ja kokonaisuudessa on jonkinlainen juonirunkokin. Toimii hyvin.

Mielensäpahoittajan luona käynyt ruma ihminen eli kunnan kotipalvelun Raisa on tehnyt liian hyvää työtä ja on siksi siirretty toiselle alueelle. Tilalle lähetetään nuori ilmeetön ja maalattu tyttö, joka ei osaa toimia kuten pitäisi. Päähenkilömme reagoi jäärämäiseen tapaansa, eli lukitsee oven eikä päästä työntekijää enää sisälle. Mutta jotain pitäisi syödäkin. Ruoanlaittotaito vain puuttuu. Tosin hän ensin päättää olla kokonaan syömättä, mutta seuraukset ovat ikävät: ”Useampi päivä ilman lämmintä ruokaa ja nyt rupesi tuntumaan että maailma oli humalassa. Kieppui, heilutti, tömähteli. Televisiosta rupesi tulemaan kummallista puhetta.” Kirjastostakaan ei ole apua, koska saatavana olevat keittokirjat ovat eksoottisia ja etnisiä, vaikka mies haluaa entistä. Onneksi kätköistä löytyy vaimon reseptikansio.

Kahdeksankymppinen mies alkaa opetella kokkaamista. Samalla hän kaihoten muistelee entisaikojen televisiokokkeja, Jaakko Kolmosta ja Teija Sopasta, jotka tekivät kunnon ruokaa rauhallisesti ja hötkyilemättä. ”Teijalle ruuanlaitto ei ollut mikään kilpailu, että kuka silppuaa sipulin nopeammin kuin silmä näkee.” Kokkaustaitojen on kehityttäväkin, ettei joudu huostaan otetuksi, lääkäri Kivinkinen ja poika kun ovat syystä huolissaan vanhan miehen pärjäämisestä ihan omin voimin. Mutta pian ruuan tuoksut houkuttelevat kuutisenkymmentä vuotta vihanpitoa pitäneen naapurinkin pistäytymään.

Jälleen Mielensäpahoittaja jurputtaa ja jupisee monesta nykyajan ilmiöstä, mutta alta pilkahtaa aina kuin huomaamatta ymmärtävä ja lämminsydäminen ihminen. Vaimo on jo huonossa kunnossa vuodeosastolla, mutta uskollisesti mies käy häntä koulutaksikyydillä katsomassa ja syöttämässäkin. Naapurissa on vaimona thainainen, jonka vanhus opastaa vaimonsa vanhoille marja- ja sienipaikoille. Naapurinmiehen suhtautumistapaa voi kuitenkin arvostella: ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Kolehmainen ei poimi marjoja eikä sieniä. Suuttui kamalasti, kun hänen metsiinsä tuli poimijoita Thaimaasta asti. Mutta siinä naapuri ei nähnyt mitään ongelmaa, että haki samasta maasta vaimon.” Muitakin oivalluksia nousee aiheesta: ”Sen verran ymmärsin, ettei marjanpoimiminen ole mitään verrattuna riisipellolla kykkimiseen. Hän myy marjat ja sienet torilla ja lähetti myyntirahat kotimaahan, vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Ihan oli samalla asialla kuin minun isoisoisoäitini Hilma, joka lähetti 1900-luvun vaihteessa Misikanissa ansaitsemansa dollarit kotiin.”

Aika monessa kohtaa Kyrö leikkaa yksityisestä huomiosta yleiseen, kuten tarinassa Kalan kylmäketju. Pihaan ajava kalanmyyjä myy Alaskassa pyydettyä kalaa. Tästäkös Mielensäpahoittaja hermostuu, vieressä kun on kalaisa järvi. Näitä ilmiöitä ihmettelee alla viisikymppinenkin eikä voi muuta kuin nyökytellä samanmielisyyttään.

Kyröllä on mainio kyky lohkaista vitsikkäästi mutta samalla hyvin eleettömästi ja hienovaraisesti. Välillä on pakko naurahtaa ääneenkin tämän kultaisen pässinpäävanhuksen toilailuille ja suorapuheisuudelle. ” Mistä semmoinen tulee, että spakuttia pitää syödä lusikalla ja haarukalla? Kyllä on lusikka kiisselille.”

Luin tämän kakkososan ihan kirjaversiona, vaikka kirjakaupassa oli saatavana äänikirjakin. Sekin pitää kyllä vielä kuunnella, sillä Antti Litjan loistava luenta antaa näihin vielä oman lisäsäväyksensä. Vaikka ei silti, kuulin Litjan lukevan nämä näinkin päässäni, niin vahvasti olen yhdistänyt alitajunnassani Litjan ja Mielensäpahoittajan. Kirjan puutteena on vain sisällysluettelo, jota ei ole. Sen tilalla on lopussa luettelo Tuomas Kyrön julkaisuista ja palkinnoista ja palkintoehdokkuuksista. Kiva sekin, mutta kyllä ei korvaa sisällysluetteloa.

Kiva idea on myös kirjan keskellä oleva kuvaliite, jossa on joukko valokuvia. Niissä kuvataan vanhoja työtapoja, esimerkiksi sian lahtausta, ja vieressä on Mielensäpahoittajan kuvateksti. Mukana on myös esimerkiksi 70-luvulla muodissa olleita reseptikortteja. Muistatteko?

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

WSOY 2012. 130 s.

Muita blogiarvioita: Sanna.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

On pakko myöntää, että loistavan ja ihanan Mielensäpahoittajan jälkeen Urheilukirja oli pieni pettymys. Syy on lähinnä omissa ennakkoasenteissani. Odotin nimittäin romaania, ja sain jonkinlaisen essee- ja kolumnikokoelman välimuodon. Kirjassa kerrotaan kilpaurheilusta, mikä sekään ei oikein minuun kolahda. Näistä vastoinkäymisistä huolimatta luin kirjan läpi ja ihan tykkäsinkin, ei siinä mitään. Kyrön tyyli miellyttää minua näemmä aiheesta riippumatta. Hän tekee teräviä huomioita itseäänkään säästelemättä ja pukee huomionsa kirpakan ironisiksi lauseiksi, joista voi vain nauttia. 

Sattumalta Kyrö on antanut laajan henkilöhaastattelun Kodin Kuvalehden numeroon 8/2011. Sen lukeminen kirjan rinnalla toimi hienosti. Kirjassa nimittäin Kyrö tekee paitsi analyyseja monista suomalaisille tärkeistä lajeista myös urheilun merkityksestä omassa elämässään ja henkisessä kasvussaan. Kolmannelta luokalta lähtien Kyrö oli hankala lapsi ja nuori koulusysteemin kannalta. Yläasteikäisenä hän rötösteli ja kuului uusnatsijengiin. Siinä vaiheessa äiti teki ratkaisevan päätöksen ja muutti murrosikäisen poikansa kanssa Helsingistä Hämeenlinnaan. Kymppiluokalla Kyrö kohtasi opettajan, joka sai hänet valitsemaan toisenlaisen tulevaisuuden. Mies on siis rohkaiseva esimerkki siitä, että huonoille teille eksynyt nuori on pelastettavissa. Tarvitaan välittäviä ja jämäköitä aikuisia. Mutta ei hyviä harrastuksiakaan kannata väheksyä. Kyrö harrasti jo pikkupojasta alkaen intohimoisesti penkkiurheilua. Idoleita olivat oma vaari ja Juha Mieto. Lapsuuden viattomuus jäi taakse, kun Mieto kärsi legendaarisen sadasosasekunnin tappionsa.

Parrakas hiihtäjä ylittää televisiossa maalinjan, ruudussa näkyy kaksi tulosta. En ymmärrä samoilta näyttävien lukujen eroja, olen esikoulussa, kuutonen on yhdeksikkö on kuutonen. Tapahtumaa selostaa kaksi ääntä, toinen kuvaa tapahtumia, toinen huutaa taustalla: ”AI AI AI AI…” Ymmärrän jonkin olevan pahasti vialla. Sitten toinen rauhallisella äänellä: ”Ensin hiihdetään 15 kilometriä ja toinen on sadasosan parempi. Kyllä tämä vetää mielet matalaksi.”

Kyrö käy läpi itselleen rakkaita lajeja pitkältä aikaväliltä, asiantuntevasti. Omat lukunsa saavat yleisurheilu, erityisesti pitkän matkan juoksu, hiihto, jääkiekko, kamppailulajit kuten paini, showpaini ja nyrkkeily. Onpa mukana kokonainen luku dopingistakin. Kyrö on myös aiempia lehtijuttuja varten nimenomaan tutustunut mm. voimanostoon ja moottoriurheiluun kuten jääspeedwayhin ja tractor pullingiin. Kaikesta hän kirjoittaa omakohtaisen innostuneesti ja eläytyvästi.

Jonkin verran siis pitkästyin tällä kertaa Kyrön matkassa. Tämä taitaa olla enemmän miehinen kirja, ja miehenkin pitäisi olla kiinnostunut ja jonkin verran perillä kilpaurheilusta saadakseen tästä kaiken irti. Omassa lähipiirissäni paras kohdeyleisö taitaisi olla 13-vuotias poika, mutta hänkin on aavistuksen nuori, eikä Kyrö kirjoita hänen lempilajistaan jalkapallosta. Kirjaa on analysoinut ansiokkaasti Jori blogissaan. Kannattaa kurkata samalta sivulta myös kommentit.

Pari risua annan myös kustantajalle, sillä lukumatkalla tarttui haaviin turhan monta paino- tai kirjoitusvirhettä.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

Teos 2011. 280 s.

Hyvä mieli Mielensäpahoittajasta

Olen jo pari vuotta kaikissa käänteissä hehkuttanut, kuinka ihana keksintö on cd-äänikirja. Hehkutan jatkossakin. Ajan autolla päivittäin toista tuntia, ja äänikirjoja on tullut kuunneltua jo aika läjä. Lisäksi joitakin vuosia sitten voitin Adlibriksen arvonnassa Helsingin Kirjamessuilta iPod Nanon, joka on ollut uskollinen kaverini niin lenkeillä kuin kotitöissäkin. Jopa inha silittäminen sujuu jotenkuten kirjaa kuunnellessa. Osan parhaista olen hankkinut ihan ikiomiksi, kuten Täällä Pohjantähden alla, jonka muuten lukee legendaarinen Veikko Sinisalo. Hän on tehnyt jokaiselle hahmolle omanlaisensa äänen ja aksentinkin, uskomatonta. Omia ovat myös Sinuhe, egyptiläinen, Tuntematon sotilas ja Seitsemän veljestä, joka sekin yllättävän hyvin taipuu äänikirjaksi.

Työmatkoille parhaiten sopivat kuitenkin dekkarit ja jännärit, sillä kirjaan uppoutuu muuten liiankin kanssa. Tuntematonta kuunnellessa kaasupoljinta tuli painettua hieman liiankin reippaasti ja Pohjantähden kakkososa oli raskasta kuunneltavaa ainakin, kun töissäkin oli kova tahti päällä ja väsytti ja synkisti. Kirjaston valikoimista löytyy monenlaista äänikirjaa, ja nyt olen oppinut myös netin kautta selailemaan kaupunginkirjaston valikoimaa ja tekemään siitä varauksia. Parhaillaan kuuntelen autossa Jari Tervon Myyrää. Menossa on kolmas levy, enkä oikein tiedä, mitä kirjassa tapahtuu. Tervolla on hervottomasti henkilöitä, ja kertoja vaihtuu, samoin aikakausi, niin tiuhaan, ettei mukana tahdo pysyä. Lisäksi levyissä on jonkin verran vikoja, eikä ihan kaikkia raitoja voi kuunnella. Tämä ilmiö rasittaa aina vanhempia kirjaston äänikirjoja ikävästi. Lenkeillä olen kuunnellut Yle Areenasta napattua klassikkoa Rakastunut rampa, jonka on kirjoittanut Joel Lehtonen. Areenassa on muitakin äänikirjoja, kannattaa käydä tutustumassa.

Kirjastosta tarttui Myyrän ohella mukaan Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja, joka on saanut melko paljon huomiota ja myynyt kirjanakin melkoisesti. Alkuaan ideana on ollut kirjoittaa lyhyitä kuunnelmanpätkiä radioon, ja ne on sitten koottu kirjaksi. Kuunnelmat on esittänyt Antti Litja, ja nauhoituksista on sitten koottu äänikirja. Litja sopii esittäjäksi kuin nenä päähän! Mielensäpahoittaja on kahdeksankymppinen maalaismies, joka hoitaa terveyttään valittamalla avoimesti kaikesta itseään ärsyttävästä. Näin eivät verisuonet pääse tukkeutumaan. Valitukset hän kirjoittaa lehteen mielipidepalstalle. Vaimo on huonossa kunnossa kirkonkylän vanhainkodissa, ja ainoa ystävä Yrjänä on jo hautausmaalla. Lapsia pariskunnalla on kuusi, mutta yhteyttä pitää vain yksi pääkaupungissa asuva poika.

Moni nykyajan elämän ilmiö pahoittaa kertojan mielen. Tuhlaileva elämäntapa on niistä yksi keskeinen. Mielensäpahoittaja on sodankäynyt mies, joka on itse aikanaan omin käsin rakentanut talonsa. Niin hänen mielestään pitäisi kaikkien muidenkin tehdä, jos vähänkin jotain jostain ymmärtäisivät. Kaikenlainen säästeliäisyys on tälle vanhalle jäärälle erityisesti mieleen. Se vain ilmenee usein melko koomisesti. Ilmaiset pankin avajaiskahvit houkuttavat kirkolle, mutta taksilla ei raaski millään lähteä, eikä laiska poika suostu ajamaan kolmea sataa kilometriä tullakseen luomaan lumet autotallin edestä! Kiukkuiset jupinat milloin mistäkin saavat kuulijan suun hymyyn. Tämä vetosi jopa 13-vuotiaaseen poikaani!

Yrmyn ja ärtyisän ulkokuoren alla on kuitenkin lämmin sydän. Mies käy vaimoaan katsomassa vanhainkodissa, silittää tämän poskea ja katsoo silmiin. Vaimostaan mies myös puhuu aina arvostavasti, sillä tämä osasi aikanaan pistää sopivasti hanttiin. Myös lastenlapset sulattavat kovan kuoren. Miniällekin tulee laitettua muhkea lahjakortti, vaikka se ymmärtämätön ei osaa edes jouluna laittaa oikeita ruokia. Jotkut omien lasten kanssa sopimattomat asiat kaihertavat mieltä vuosikymmenien jälkeenkin.

Yhteen rytkyyn kuunneltuna annos olisi varmaankin liikaa. Levyllinen vielä menetteli, mutta alkuperäinen annostushan on ollut yksi jupina kerrallaan. Mieleen tulivat Veikko Huovisen ironiset kertomukset. Kyllä ei näillä mieli pahoitu!

Tästä linkistä löytyy ääninäyte.