Milo Manara: Caravaggio - Miekka ja paletti & Armahdus

Tämän jutun teemat ovat tuttuja: ’lukemalla lisää luettavaa’ ja ’haluaisin lukea enemmän sarjakuvia, mutta en oikein osaa’. Olen kirjoittanut näistä teemoista lukuisia kertoja ennenkin, mutta jälleen olen niiden äärellä ja tällä kertaa ikuisuusteemani siis kohtaavat.

Vuosi sitten keväällä kaikki meni kiinni ja mihinkään ei saanut mennä. Muun muassa kirjakaupat ajautuivat entistäkin hankalampaan talousahdinkoon. Päätin sijoittaa lehtijutuillani ansaitsemani lisäroposet kirjahankintoihin. En enää tarkkaan muista, miten hankintalistalleni päätyivät italialaisen sarjakuvataiteilija Milo Manaran teokset Caravaggio – Miekka ja paletti sekä Caravaggio – Armahdus. Niteet muodostavat yhtenäisen taidemaalari Caravaggion elämänvaiheisiin perustuvan tarinan, joka täyttänee sarjakuvaromaanin määritelmän.

Komeat teokset siis saapuivat jo noin vuosi sitten, mutta kuten usein käy, kirjat jäivät odottelemaan parempia lukuaikoja pikaisen selailun jälkeen. Sitten Jyrki Erra voitti Vuoden johtolanka 2021 -palkinnon taidetrillerillään Lyijyvalkoinen. Senkin kirjan olin jo ehtinyt hankkia itselleni, mutta lukurakoa sille ei ollut löytynyt. Palkintouutinen kuitenkin nosti teoksen luettavien pinon päällimmäiseksi. Ihastuin Lyijyvalkoiseen melko lailla. Sen keskiössä on salaperäinen taulu, jota pidetään lähestulkoon varmasti itsensä Caravaggion maalaamana.

Nykyhetkeen sijoittuvan jännittävän tarinatason rinnalla kulkevat vanhan päiväkirjan merkinnät, joissa mestari Caravaggion assistentti Cecco kertoo taiteilijan viimeisten vuosien vaiheista. Trilleriä lukiessani muistin hyllyyn hilloamani sarjakuvaromaanin ja päätin lukea sen heti perään. Se osoittautuikin oivalliseksi ratkaisuksi, sillä Caravaggion elämäkerta ja merkittävimmät teokset tulevat mukavasti ristivalotetuksi Erran ja Manaran teosten kautta.

Manaran kertoma versio alkaa, kun parikymppinen Caravaggio saapuu Roomaan vuonna 1592 ja kiivaalle luonteelleen tyypillisesti ajautuu nopeasti erilaisiin hankaluuksiin niin taidepiirien ankaran kilpailun kuin holtittomien naisasioidenkin takia.

Kuvakerronta on hulppeaa, ja Manara suosii isoja ruutuja, joissa kuvataan upeita maisemia, vauhdikasta liikettä ja ennen kaikkia Caravaggion maalauksia ja niiden syntyä. Koin monia ahaa-elämyksiä Manaran kekseliäiden ja oivaltavien ratkaisujen äärellä.

Kukkahattutädin silmään ottavat teoksen naiset, jotka Manara kuvaa mieluiten vähäpukeisina ja suorastaan pornahtavissa asennoissa ja tilanteissa. Mutta se näemmä Wikipedian mukaan on hänen tavaramerkkinsäkin. Nykymaailmassa ja nykysilmin tämä kyllä tuntuu lähinnä tunkkaiselta.

Harmittelen myös sitä, että vaikka kirjat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, niiden koko ei ole identtinen. Kakkososa Armahdus on noin puoli senttimetriä leveämpi ja korkeampi kuin ykkösosa Miekka ja paletti. Miksi? Ei näytä hyvältä hyllyssä tällainen!

Milo Manara: Caravaggio – Miekka ja paletti (Le Caravage vol 1)
Suom. Jukka Nyman.
Like 2015. 60 s.

Milo Manara: Caravaggio – Armahdus (Caravaggio – La Grazia)
Suom. Jukka Nyman.
Like 2018. 54 s.

Anna Kortelainen: Tulirinta

 

Kun sain tietää, että Anna Kortelaiselta oli ilmestymässä elämäkerrallinen romaani Erik Edelfeltistä, tiesin Tulirinnan kuuluvan ehdottomasti lukulistalleni. Kirjan ilmestyttyä hankinkin sen oitis, mutta tuttuun tapaan lukeminen lykkääntyi muiden lukukiireiden takia. Virtuaalisilla Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopulla Kortelaista haastateltiin Tulirinnan tiimoilta. Sen seurauksena nostin kirjaa ylemmäs luettavien pinossa. Mutta lopulta tartuin Tulirintaan vasta joulun välipäivinä.

Kuuntelin alkuvuodesta 2019 putkeen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuusi ensimmäistä osaa ja hurahdin selvittämään suomalaisten taiteilijoiden, erityisesti Albert Edelfeltin, elämää ja teoksia. Suomen värikkäästä kansallismaalarista on kirjoitettu paljon sekä faktaa että fiktiota. Mitä enemmän aiheeseen paneuduin, sitä kiehtovammalta 1800-luvun lopun suomalainen ja eurooppalainen taidemaailma ja Edelfelt lähipiireineen alkoi tuntua. Lisää luettavaa vaikuttaa löytyvän ja myös ilmestyvän edelleen, eli aihepiiri kiinnostaa ilahduttavasti myös kirjailijoita ja tutkijoita.

Albert Edelfeltin naissuhteista on huhuttu ja kirjoitettu paljon, ja niihin liittyy myös Enni Mustosen romaani Emännöitsijä, josta oma innostukseni aihepiiriin sai alkunsa. Mustosen päähenkilö Ida on Edelfeltin Elisabetinkadun ateljeen emännöitsijänä aikana, jolloin Edelfelt oli naimisissa Ellan de la Chapellen kanssa. Pariskunnan poika Erik vilahtelee romaanissa myös.

Vaikka luin Emännöitsijän jälkeen melkoisen pinon Edelfeltiin liittyvää kirjallisuutta, Erikistä en saanut juuri enempää irti kuin mitä Mustonen tämän pikkupoikavuosista fiktiivisessä romaanissaan väläyttää. Vähän yllätyin, kun luin ja kuulin Anna Kortelaisen haastatteluista, ettei hänkään onnistunut löytämään juuri mitään tietoa Suomen tunnetuimman taidemaalarin ja ylistetyn seurapiirikaunottaren ainoasta jälkeläisestä. Se toki oli minunkin tiedossani, että Erik Edelfelt sairasteli paljon ja kuoli hyvin nuorena, vain 21-vuotiaana, tuberkuloosiin vuonna 1910.

Erik Edelfelt on kutkuttanut niin vahvasti tutkija Kortelaisen mieltä, että tuloksena on fiktiivinen elämäkertaromaani nuoresta miehestä. Kun faktoja on saatavana äärimmäisen vähän, jää kirjailijan mielikuvitukselle tilaa. Tämän tila täyttämisessä Kortelainen onnistuukin vähintään kohtalaisesti, paikoin oikein hyvin.

Se tiedetään, että Erik opiskeli Helsingissä Aleksanterin yliopistossa, mutta erosi kesken opintojen. Vuonna 1908 hän aloitti kokeellisen sielutieteen opinnot Montpellierin yliopistossa Etelä-Ranskassa. Kortelaisen Erik Edelfelt haluaa irtautua ylisuojelevasta äidistään ja tunnetun isänsä raskaasta varjosta. Ulkomaille lähdön takana on myös jotakin, josta Kortelainen vain vihjailee. Erik on jo lyseolaisena ollut innokas osallistumaan radikaaliin poliittiseen toimintaan, joka ei kestä päivänvaloa. Mikä hänen synkkä salaisuutensa on?

Sairaus ei kuitenkaan hellitä otettaan, vaikka opinnot alkukangertelun jälkeen lähtevätkin lupaavasti etenemään. Erik tutustuu nuoreen viininviljelijäperheen poikaan Luc Vidaliin, joka opiskelee maatalouskoulussa insinööriksi tähtäimenään viininviljelyä uhkaavan viinikirvan nitistäminen. Viinikirvan aiheuttamat katastrofaaliset tuhot olivat hävittää koko eurooppalaisen viininviljelyn vuosisadan vaihteessa. Viiniköynnösten kärsimykset ja taudin torjumiseksi kehitetyt menetelmät vertautuvat romaanissa keuhkotautiin ehkä vähän osoitellen mutta kiinnostavasti.

Koska ihmisellä on vain tämä yksi todellisuus, on vaikea sanoa, miten Tulirinta avautuu lukijalle, joka ei ole kaivautunut kohtalaisen syvälle Edelfeltien tarinaan. Olettaisin kuitenkin, ettei se ole millään tavalla välttämätöntä. Itse pidin kirjasta kovasti, mutta myönnän, että keskivahvalla kiinnostuksellani aihepiiriin saattaa olla myös oma vaikutuksensa.

Kirjoitin edellisessä blogijutussani Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet -romaanin yhteydessä elämäkerrallisten romaanien ’ongelmista’. Kortelainen on ollut Soinista kovaotteisempi ja ravistellut rikki myös kronologian. Romaani alkaa kohtauksesta, jossa Erik astuu junasta Montpellierin asemalle. Sen jälkeen palataan useaan otteeseen eri kohtiin menneisyydessä ja rakennetaan kuvaa siitä, miten Erik päätyi Ranskaan opiskelemaan.

Lukijalle romaanin loppu on tiedossa jo ennen kansien avaamista, mikä ei liene aivan helppo asetelma kirjoittajalle. Kortelainen ja Soininen ovat lähteneet hyvin erilaisista asetelmista liikkeelle, koska Wivi Lönn eli pitkän elämän ja hänen tuotantonsa on tunnettua. Kortelaisen päähenkilön elämä oli lyhyt, oletettavasti kiihkeä ja pääosin dokumentoimaton.

Soinisella lienee paikoin ollut runsaudenpulaa, kun taas Kortelaisella faktoihin perustuvia rakennusaineita on ollut todella niukasti. Siksi siis Tulirinnassa korostuu romaanius ja Valosta rakentuvissa huoneissa elämäkerrallisuus, vaikka molemmat ovat elämäkerrallisia romaaneja. Eroa edelleen korostaa Valosta rakentuvien huoneiden lopussa oleva mittava lähdeluettelo, jota ei Tulirinnan takaa löydy.

Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä
Tammi 2020. 306 s.

Ostettu.

Romaanista on julkaistu myös e- ja äänikirjaversiot. Äänikirjan lukija Simo Häkli, kesto 9 h 48 min.

Linkki- ja kirjalista Albert Edelfeltistä kiinnostuneille:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté Otava,1966.
Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto - Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin avioliitosta. Teos, 2022.

Huhtikuussa 2021 ilmestyy Hanna-Reetta Schreckin tietoteos Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia (Like), jossa yksi keskeisistä naisista on Ellan Edelfelt. Ehdottomasti lukulistallani!

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

 

Valo muovaa tiloja. Valo tekee tilat näkyviksi, piirtää seinät esiin. Hän miettii valoa aina, kun piirtää seiniä. Miettii, miten valo tulee huoneeseen, mihin piirtäisi ikkunat, oviaukot, miten saisi valon kuljetettua rakennuksen läpi, miten saisi sen tunkeutumaan mahdollisimman syvälle rakennukseen. Sillä vasta valosta huoneet syntyvät.

Tällaiset romaanit pitäisi kieltää! Tai ainakin minulta pitäisi kieltää niiden lukeminen!

Nämä olivat spontaanit ajatukseni lukiessani Pirkko Soinisen arkkitehti Wivi Lönnistä kertovaa romaania Valosta rakentuvat huoneet. Teos herätti nimittäin aivan valtavan halun lukea lisää, etsiä tietoa ja lähteä matkoille. Täsmälleen samoja himoja herätti taannoin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja ja erityisesti sen Emännöitsijä, jossa fiktiivinen päähenkilö Ida työskentelee taiteilija Albert Edelfeltin ateljeen emännöitsijänä. Halusin lukea lisää, nähdä kuvia ja käydä erilaisissa paikoissa.

Valosta rakentuvien huoneiden parissa halusin ja sen lukemisen jälkeen haluan lukea lisää Wivi Lönnistä, Hanna Parviaisesta, Armas Lindgrenistä ja hänen liikekumppaneistaan sekä suomalaisesta arkkitehtuurista ylipäätään. Kipeästi kaipasin romaanin äärellä sen rinnalle muhkeasti kuvitettua tietoteosta Wivi Lönnin tuotannosta. Olisipa upeaa seurata hänen häikäisevän uransa etenemistä rakennus rakennukselta, katsoa kuvia eri aikakausilta ja tutustua rakennusten vaiheisiin ja nykytilaan. Haluaisin päästä opastetulle arkkitehtuurikierrokselle Lönnin suunnittelemiin rakennuksiin ja alueisiin.

Oivalluksen jälkeen kaikki herää eloon, seinät nousevat taivaita kohti, talo rakentuu tähän silmien eteen. – Mikä muu taide olisi tällaista – että sen voi kokea näin kokonaisvaltaisesti, koko olemuksellaan.

Romaanin parissa tajusin, kuinka surkean vähän tiedän mitään arkkitehtuurista. Olen vuosia ihaillut esimerkiksi Tampereen upeaa keskuspaloasemaa tietämättä tai edes miettimättä, kuka sen on suunnitellut. Aivan huikea tarina liittyy senkin syntyyn. Oli lähes hiuskarvan varassa, että Lönnin suunnittelema versio toteutettiin. Ja millainen helmi se nykyään onkaan!

Erittäin mielenkiintoinen henkilö on myös säynätsalolainen kauppaneuvos Hanna Parviainen, johon Lönn tutustui Jyväskylään muutettuaan ja josta tuli pitkäksi aikaa hänen elämänkumppaninsa. Parviaisen ja hänen johtamansa sahan ja vaneritehtaan tarinat olisivat ihan oman perusteellisen tietoteoksen väärtit ja sopisivat tämän romaanin rinnakkaisluettaviksi mitä parhaiten.

Pirkko Soininen on perehtynyt ihailtavan perusteellisesti Wivi Lönnin elämään ja tuotantoon sekä arkkitehtuuriin ylipäätään (kirja lopussa on mittava lähdeluettelo). Lönn myös herää hänen romaaninsa sivuilla eloon ja hahmottuu kiinnostavaksi henkilöksi. Soininen on päätynyt kertomaan Lönnin elämästä lyhyin, kronologisesti toisiaan seuraavin episodein. Painoa on jokseenkin tasapuolisesti yksityiselämän ja työn alueilla. Ne myös luonnollisesti lomittuvat toisiinsa.

Kerronnassa korostuvat omalla alallaan tienraivaajanaisen kohtaamat vaikeudet. Naisen ei katsottu voivan olla arkkitehdin ammatissa, koska työ vaati sellaista ajattelua ja ymmärrystä, joista naisen aivot eivät kyenneet selviytymään. Jo opiskelupaikan saaminen on hankalaa. Toisaalta Lönn joutui tekemään yksityiselämässään uhrauksia tai ainakin vaikeita päätöksiä voidakseen rakentaa uskottavaa uraa. Romaanin kaari noudattelee Lönnin elämänkulkua, mikä ei ole välttämättä draamallisesti onnistunein ratkaisu, vaikka selkeä onkin.

Kun oikea historiallinen henkilö on kaunokirjallisen teoksen päähenkilö ja hänen elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan kerrotaan fiktion keinon, on lukijoiden suhtautuminen usein moninaista. Osa lukijoista haluaa irtisanoutua tämänkaltaisista kirjoista kokonaan. Heidän mielestään historialliset henkilöt eivät kuulu kaunokirjallisuuteen. Itse en lähtisi kovin kevein perustein rajaamaan, mistä kaikesta ja miten kaunokirjallisuutta saa kirjoittaa.

Eniten huomaan kuitenkin pitäneeni niistä teoksista, joissa kirjailija on rohkeasti irrottautunut historian kehyksestä, kronologiasta, faktoista ja kohdehenkilön koko elämänkaaren mitasta. Loistava esimerkki tällaisesta on Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, samoin Venla Hiidensalon Sinun tähtesi. Ahmin silti Valosta rakentuvat huoneet silmät innosta palaen ja kiivaasti muistiinpanoja tehden. Niin moneen paikkaan haluaisin mennä katsomaan, miten Wivin työ edelleen elää ja hengittää.

Kynä on taikakalu. Sen avulla voi lentää aikojen halki, palauttaa mieliin kauan sitten tapahtuneet asiat, pienet liikahdukset sydänalassa.

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet
Bazar 2021. 381 s.

Ennakkokappale. Kirja ilmestyy 26.1.2021.

Kuunteluvinkki aiheesta kiinnostuneille!
Yle Areenasta löytyy ohjelma Kulttuuriykkönen ja ti 23.2.2021 jakso Yksinhuoltajan tytär Wivi Lönn oli Suomen ensimmäinen menestynyt naisarkkitehti miesten maailmassa, jossa juontaja Pia-Maria Lehtola haastattelee kirjailija Pirkko Soinista ja taidehistorioitsija Anna-Leena Lehtoa Wivi Lönnistä, hänen tuotannostaan ja Soinisen romaanista.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Minulla on elämässäni kaksi tärkeää tehtävää.
Toinen on kirjoittaminen ja toinen kaupunkimme suojeleminen pahan voimilta.
Demoniasia on järjestyksessä. Voin keskittyä kirjoitustyöhön.

Kirjailija Tatu Kokko kertoo romaaninsa Kävelevien patsaiden kaupunki jälkisanoissa, että idea kirjasta syntyi jo vuonna 2013 ilmestyneen romaanin Heinäkuun päivä kirjoittamisen yhteydessä. Heinäkuun päivässä on mukana Minna Canth, ja Kokko ajatteli, että Canth voisi olla myös jonkin tulevan romaanin keskeinen henkilö. Hän ei kuitenkaan halunnut kirjoittaa ’tavanomaista historiallista romaania vaan jotakin aivan muuta’.

Kävelevien patsaiden kaupunki on tosiaan jotakin aivan muuta! Se onnistui tyrmäämään minut melko totaalisesti, positiivisessa mielessä siis. Jälkisanoissaan kirjailija tiivistää teoksensa: ”…kuopiolainen kirjastonhoitaja tutkii Minna Canthia, eläytyy historiaan ja kirjoittaa itsensä sinne mukaan.”

Vilja on kolmekymppinen kuopiolainen kirjastonhoitaja, jolla on vuosia ollut työn alla Minna Canthia käsittelevä käsikirjoitus. Kirjoittaminen kuitenkin tökkii, kuten kaikki muukin, sillä Vilja on pienestä asti sairastanut vakavaa mielialahäiriötä. Vaikeiden ja myrskyisien murrosiän vuosien jälkeen sairautta alettiin hoitaa vahvalla lääkityksellä, joka saa kaiken tuntumaan tasaisen harmaalta. Lääkkeiden avulla ja siskonsa tukemana Vilja on kuitenkin opiskellut ammattiin ja päätynyt töihin Kuopion pääkirjastoon.

Jo ihan pikkutyttönä Vilja on tutustunut kotikaupunkinsa patsaisiin. Siis ihan konkreettisesti tutustunut, sillä Viljalle patsaat heräävät eloon, laskeutuvat jalustoiltaan ja puhuvat Viljan kanssa. Hänen suosikkinsa on kotitalon läheisessä puistossa korkeuksissaan tuimana istuva Pronssirouva, joka toteaa pienelle Viljalle kerran: ”Vilja, olet erityinen. Näet asioita, jotka on muilta salattu.”

Kymmenen vuotta tiukasti lääkittynä ja siskon tarkasti valvomana on siis takana. Nyt kuitenkin Vilja on päättänyt, että kirjoitusprojektiin on saatava vauhtia, joten on salaa vähennettävä lääkkeiden syömistä. Lääkittynä hän ei pysty saamaan tekstiinsä sitä imua ja aitoutta, jota hän siihen toivoo. Parhaimmillaan Vilja nimittäin pystyy halutessaan matkustamaan ajassa ja sujahtamaan Minnan nahkoihin, ajattelemaan tämän ajatuksia ja tuntemaan tämän tunteita. Kulkiessaan kotikaupungissaan Minnan jalanjäljillä Vilja etsii Minna Canthin elämästä kohtia, jotka tuntuvat tärkeiltä.

Viljan kautta lukija kohtaa elävän, aidon tuntuisen Minnan arkensa keskellä. Kokko toteaa jälkisanoissaan kirjoittaneensa Minna Canthista myös seksuaalisesti kiihkeän ihmisen. Se onkin totta. Myös Vilja alkaa havahtuessaan lääkehuuruistaan yllätyksekseen oivaltaa olevansa nainen, joka kaipaa kosketusta ja rakkautta. Sitten hän kohtaa komean ja kiltin museoharjoittelija Kareem Singhin.

Kävelevien patsaiden kaupunki on oikea kirjallisuus- ja kulttuuriharrastajan unelmaromaani. Siinä puhutaan paljon kirjoista ja lukemisesta sekä kirjoittamisesta. Kohtaukset Kuopion kirjastossa ja museossa ovat taianomaisen upeita. Kirjassa kuvataan Kuopion kaupunkia rakastavasti ja lämpimästi niin Viljan kuin Minnankin aikaan.

Maagisen realismin häivähdys tuo romaaniin lisäulottuvuuden, josta nautin kovasti. Lisäksi tarinassa on monenlaista mielenkiintoista ja tärkeääkin pohdittavaa. Miten hoidetaan mielenterveysongelmia, miten määritellään sairaus tai terveys ja kuka ne määrittelee? Mitkä ovat potilaan oikeudet? Paljonko siedetään erilaisuutta? Miten eri kulttuurien kohtaaminen sujuu? Tässä muuten on herkullinen asetelma, kun sekä Vilja että Kareem vievät toisensa tapaamaan vanhempiaan. Maailmat todellakin törmäilevät!

Tempauduin Kokon luomaan tarinaan ja nautin sen yllätyksistä. Pidin sekä Viljasta että Kokon näkemyksestä Minna Canthista. Kummallakaan ei ole helppoa, mutta naiset ovat sitkeitä. Kirjoittaminenkin on heille yhteinen intohimo ja kutsumus, yhdistävä lanka vuosikymmenten halki.

Ihastuin siis Kokon teokseen ja siihen, miten luontevasti Kokko ikään kuin sujahtaa Minna Canthin nahkoihin Viljan avulla. Positiivisten tuntemusten siivittämänä sain myös vihdoin murrettua päästäni esteen, jonka olin tahtomattani rakentanut Minna Rytisalon Rouva C. -romaanin lukemisen eteen.

En osaa järkisyin perustella, miksi en ole kyseistä teosta pystynyt aikaisemmin lukemaan. Rakastin Rytisalon esikoisromaania Lempi, jonka olen lukenut pariinkin kertaan (kirjoitin siitä aikanaan lehtiarvion, ja sitten teos oli mukana Botnia-kirjallisuuspalkinnon lyhytlistalla). Minna Canth taas on ollut opiskeluajoista asti idoleitani. Mutta ehkä odotukset juuri näistä syistä vain kasvoivat liian koviksi? En tiedä.

Joka tapauksessa nyt vihdoin uskalsin avata Rouva C:n kannet. Ja kyllä kannatti uskaltaa! Rytisalon taitava kielenkäyttö ja nautinnollisen sulava tarinankuljetus lumosivat minut miltei heti. Romaani alkaa suurin piirtein siitä, kun Minna Johnson saa vanhempansa lähettämään hänet Jyväskylään opettajaseminaariin, johon on Uno Cygnaeuksen vaatimuksesta alettu ottaa myös naisopiskelijoita. Lopussa hiljattain leskeksi jäänyt rouva Canth muuttaa lapsineen Kuopioon ottaakseen hoitoonsa vanhempiensa kangaskaupan.

Tämä ajanjakso on heikoimmin dokumentoitua aikaa Minna Canthin vaiheista, joten se antaa kirjailijalle liikkumavapautta. Millaista oli olla herrastyttöjen joukossa seminaarissa? Miten Minna suhtautui lehtori Canthin kiinnostukseen ja kosintaan? Miltä tuntui luopua ammattihaaveista ja päätyä lehtorin rouvaksi ja pian ison perheen äidiksi?

Näitä kysymyksiä ratkoessaan Rytisalo on hienosti punonut yhteen Cantheista tiedettyjä faktoja itse luomaansa fiktioon ja tuloksena on hieno ja lämmin kuvaus avioliitosta, aviopuolisoista ja perheestä. Minna Canthin kirjallinen ura ja yhteiskunnallisen vaikuttajan rooli ovat vasta aluillaan, mutta merkkejä on jo vahvana ilmassa. Tätäkin puolta Rouva C:ssä kuvataan.

Kokon ja Rytisalon käytössä on mitä ilmeisimmin ollut ainakin osittain samoja lähteitä, tietenkin, ja niinpä kirjoissa kuvataan muutamia samoja yksityiskohtiakin, kuten Jyväskylän postimestari Robert Kiljanderin osuutta Minnan kirjallisen uran alkumetreillä. Oli hauskaa vertailla, miten eri kirjailijat näitä aiheita olivat käsitelleet. Minna Canthista on heidän näppäimistöillään muotoutunut hieman erisävyinen nainen, mutta lopulta yhtäläisyyksiä lienee enemmän kuin eroja. Sillä ei tosin ole merkitystä, vaan kumpaankin tutustuin ilomielin. Molemmat teokset ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia!

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
Icasos 2019. 370 s.

Arvostelukappale.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018. 367 s.

Ostettu.

Raija Oranen: Ackté!

Minun elämäni oli silloin kun menin Pariisiin, silloin kun taistelin paikastani tähtien eturivissä. Kaikki muu tuntuu jonkun toisen elämältä. Taikka sitten se on toisin päin: tämä jälkeen tullut on minun elämääni, se toinen, se loistokas, kuuluu Acktélle, ja hän ja minä olemme oikeastaan kaksi eri ihmistä.

Itsensä brändääminenkö muka jotain uutta ja nykyaikaista? Kattia kanssa. Vuonna 1894 Emmy Achtélla on kristallinkirkas näkemys siitä, miten hänen lahjakkaan laulajatartyttärensä Ainon tuleva loistelias ura rakennetaan. Kovaa työtä, kieltäymyksiä ja uhrauksia, ahkeraa verkostoitumista ja loistavia suhteita, näyttäviä pukuja ja moitteeton maine. Siinä muutamia keskeisiä neuvoja ja vaatimuksia, joilla Emmy-äiti tytärtään säälimättä piiskasi päivästä toiseen. Sen sijaan avioliitto- ja perhehaaveet tyttären olisi kuopattava syvälle ja lopullisesti. Aviomies ja lapset tarkoittaisivat automaattisesti uran karahtamista kiville. Sitä Emmy ei voisi sallia, olihan hän itse kokenut tuon kohtalon omassa elämässään.

Juhlittu ja lopulta (omasta mielestään) unohdettu laulajatar Aino Ackté muistelee kirjavien käänteiden rytmittämää elämäänsä jatkosodan aikana. Muistoista muodostuu Raija Orasen romaani Ackté! Se alkaa vuodesta 1894, jolloin Aino Achté saapuu äitinsä Emmyn seurassa Pariisiin pyrkimään valtionkonservatorioon professori Edmond Duvernoyn laululuokalle. Duvernoy oli ollut aikanaan myös Emmyn opettaja, ja hän ottaa Ainon siipiensä suojaan, onhan tämä ilmiselvästi tähtiainesta.

Kylmän ja kovan äidin otteessa Aino pyristelee vielä vuosikymmeniä, mutta Pariisista Emmy joutuu lopulta lähtemään. Sen jälkeen Aino Ackté, kuten hän nimensä pian opintonsa aloitettuaan alkoi kirjoittaa, ryhtyi rakentamaan brändiään ihan itse. Vuosia kaikki sujuikin pääpiirteissään Ainon haluamalla tavalla ja tahdilla, mutta lopulta ura kääntyy kohti laskua ikävien juonittelujen ja oopperamaailman armottoman häijyn kilpailun takia.

Oranen on tutkinut taustamateriaalinsa huolella (romaanin lopusta löytyy hyvä lähdeluettelo). Itse luin ennen Ackté!-romaaniin tarttumista Pentti Savolaisen teoksen Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina (2004, Ajatus-kirjat) ja Aino Acktén tyttären Glory Leppäsen teoksen Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté (1966, Otava), joten tiesin jo melkoisesti, miten Aino Acktén ura ja elämä tulisi etenemään. On lopulta vaikea sanoa, oliko se romaanin lukemisen kannalta etu vai haitta. Mukavaa oli poimia romaanista lukuisia kohtia, jotka suoraan perustuvat lähdeaineistoon (paikoin sanasta sanaan), mutta toisaalta yllätyksille jäi kovin vähän sijaa.

Kiintoisimmaksi aiheeksi osoittautui jälleen arvoitus Ainon ja taidemaalari Albert Edelfeltin suhteesta. Siitä on lähdeteoksissa kovin ristiriitaisia päätelmiä, eikä varsinaisia todisteita taida olla kenelläkään. Kirjeenvaihtoa on tiettävästi tarkoituksella tuhottu puolin ja toisin, joten lopultakin ollaan vain huhujen, juorujen ja arvailujen varassa. Fiktiota kirjoittava Oranen on antanut Ainolle ja Albertille kiihkeän romanttisen suhteen, joka saa myös lihallisen täyttymyksensä. Venla Hiidensalo päätyy romaanissa Sinun tähtesi toisenlaiseen ratkaisuun.

Oliko Glory sittenkin Albert Edelfeltin tytär, kuten Helsingissä tytön syntymän jälkeen juoruttiin? Se jää Orasenkin tulkinnassa arvoitukseksi.

Toinen mielenkiintoinen osuus, joka esimerkiksi Glory Leppäsen teoksesta jää kokonaan pois, on Aino Acktén ja Heikki Renvallin avioliiton päättyminen ja Ainon rakastuminen seuraavaan aviomieheensä Bruno Jalanderiin.

Aiheensa puolesta Ackté! kiehtoi minua kovasti, mutta kaunokirjallisena teoksena se oli epätyydyttävä kokemus. Kuten jo totesin, Oranen on lähteensä lukenut. Valitettavasti hän on sitten päätynyt ratkaisuun, että hänen on pitänyt uskollisesti tuoda romaaniin kaikki mahdolliset käänteet, joita Acktén pitkään uraan ja vaiheikkaaseen elämään mahtuu. Lukija puutuu eri esitysten yksityiskohtiin, juonitteluihin ja juhlaillallisiin sekä lopulta luettelomaiseksi muuttuviin kiertuekuvauksiin. Kaunokirjallisesti onnistuneempi ratkaisu olisi ollut muutamiin keskeisiin ajanjaksoihin keskittyminen.

Päätöksestä sisällyttää kaikki mahdollinen romaaniin johtunee myös, että kirjan henkilöt jäävät kovin paperisiksi. Edes Aino itse tai Emmy, Heikki Renvall ja Albert Edelfelt eivät herää kunnolla eloon romaanin sivuilla vaan jäävät kovin ulkokohtaisesti kuvatuiksi. Se on harmi. Tarinassa olisi aineksia vaikka minkälaiseen romaaniin! Parhaimmillaan Oranen on, kun hän antaa Ainon tutkiskella sisintään ja motiivejaan.

Ei ollut minulla tasaisen onnen hetkiä, ei tyytyväisyyttä, ei varmuutta siitä, että tekemäni valinnat olisivat olleet parhaakseni tai kenenkään muunkaan parhaaksi. Minä tein kaiken aikaa niin kuin uskoin että minun täytyy. Tosiasiassa tein mitä halusin. Minä vain en tiennyt, mitä loppujen lopuksi halusin.

Nykynäkökulmasta on surullista, miten vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, oli runsaat sata vuotta sitten yhdistää loisteliasta uraa ja perhe-elämää. Aino Ackté ja Heikki Renvall tuntuivat olevan aidosti luodut toisilleen, mutta ainakaan Orasen tulkinnan mukaan Renvall ei lopulta koskaan hyväksynyt Ainon poissaoloa eikä oikein ymmärtänyt, millaisista ponnisteluista ja uhrauksista kansainvälisen tähtiuran luomisessa oli kysymys.

Suomi ja Helsingin kulttuuripiirit näyttäytyvät myös epämiellyttävinä kaikissa kirjoissa, joista olen Albert Edelfeltistä ja Aino Acktésta lukenut. Menestys ulkomailla oli toki toivottua, mutta sitä ei sitten kuitenkaan arvostettu oikeasti. Taiteilijat eivät saaneet pitää saavutuksiaan itsellään, vaan heiltä vaadittiin jonkinlaista uhrautumista Suomen hyväksi. Kotimaassa arvostus olisi pitänyt ansaita erikseen. Ulkomaiset kritiikit tai palkinnot olivat jollain kummallisella tavalla keveitä. Julkisuuden henkilöistä myös levitettiin mitä ilkeämielisimpiä juoruja, suoranaista panettelua harjoitettiin ahkerasti.

Glory Leppäsen teos Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté oli mielenkiintoinen. Takakansitekstissä mainitaan, että se on romaanimuotoinen, mutta kaunokirjallisia osuuksia siinä on vain murto-osan verran ja ne kaiken lisäksi vaikuttavat irrallisilta ja teennäisiltä. Pääosin teos pitää sisällään tiukasti kirjallisiin lähteisiin perustuvia tietoja ja siinä siteerataan runsaasti alkuperäisiä kirjeitä ja esimerkiksi puheita, joita on painettu sanomalehtiin. Teoksen nykyinen kirjastoluokitus on 99.1 eli elämäkerrat ja muistelmat, mikä onkin mielestäni oikea.

Kuten otsikkokin kertoo, kirjasta runsaat puolet kertoo Heikki Renvallin eli Glory Leppäsen isän suvusta, erityisesti tämän isästä, arkkipiispa Torsten Renvallista. Mielenkiintoisin osuus minusta oli Torsten Renvallin toisen vaimon ja Heikki Renvallin äidin, Amanda Renvallin tarina. Se on niin vaikuttava, että siitä voisi kirjoittaa uskomattoman romaanin! Vanhempiensa osuuden Leppänen päättää vain mainintaan avioliiton päättymisestä eroon. Puuduttavaksi kirjan tekevät runsaat ja monipolviset selostukset historiallisista ja poliittisista käänteistä. Ne oli lopulta tyydyttävä vain silmäilemään. Hieman samaa rasitetta on Orasenkin teoksessa, mutta onneksi huomattavasti vähemmän.

Huomasin myös, että komean teatteri- ja elokuvauran tehnyt Leppänen on kuusikymmenluvulla julkaissut neljä jännitysromaania. Varasin ne kirjastosta lähempää tutkailua varten. Palaan kenties niihin täällä blogissakin vielä myöhemmin.

Raija Oranen: Ackté!
Teos 2016. 443 s.

Ostettu.

Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté
Otava 1966. 209 s.

Kirjasto.

Heidi Köngäs: Hertta

Kylläpä totisesti harmittaa, että en kaikesta huolimatta katsonut Heidi Könkään ohjaamaa ja yhdessä Taina Westin kanssa käsikirjoittamaa Punaista kolmiota televisiosta, en edes Yle Areenasta ajoissa. Ajattelin, että haluan lukea ensin Könkään romaanin Hertta, sitten vasta olisi sarjan aika. On nimittäin ärsyttävää, kun näyttelijöiden olemus on takertunut alitajuntaan äänineen ja eleineen, eikä suostu hevillä irtoamaan vaan häiritsee lukukokemusta sitkeästi. Kiireitä syytän, että en muka ehtinyt Herttaan ajoissa tarttua. En olisi varmasti kirjaa vieläkään lukenut, ellen olisi sattumalta huomannut äänikirjaversion tarjousta ja älynnyt siihen tarttua. Onpa romaani! Ja mikä nainen!

Oikeista historiallisista henkilöistä kirjoittamisessa on omat vaikeutensa. On ratkaistava, missä kulkee faktan ja fiktion raja. Kun kirjoittaa tarpeeksi kauan sitten eläneistä ihmisistä, kuten vaikkapa Milja Kaunisto Olavi Maununpoika -sarjassaan, voi päästää mielikuvituksen melko vapaaseen laukkaan, koska kirjallisia lähteitä on tarjolla vain jonkinlaisiksi löyhiksi kehyksiksi. Mutta kun kirjan päähenkilö on elänyt julkista elämää 1900-luvulla ja ollut ahkera dokumentoija itsekin, on liikkumavaraa huomattavasti vähemmän.

Toinen ongelma tuntuu liittyvän draaman kaareen. Ihmisen elämä on harvoin kauttaaltaan kiinnostavien tapahtumien sävyttämä. Miten siis rajata elämäkerrallisen romaanin kattama alue? Onko aloitettava lapsuudesta, vanhempien taustoista, ja jatkettava hautajaisiin saakka? Voihan se onnistua, ainakin, jos on rohkeutta tarpeeksi rikkoa kronologiaa. Mutta usein kannattaisi kuitenkin tehdä rohkeita rajauksia ja uskaltaa jättää jotain pois. Tässäkin suhteessa Heidi Köngäs on Hertassa on ollut ihailtavan taitava. Kirjassa ei tunnu olevan mitään turhaa. Silti siinä on kaikki.

Historian tunneilta ja luennoilta Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon nimet ja jotkin teotkin olivat tietysti jo tuttuja, samoin romaanissa sivurooleissa olevat Otto-Ville Kuusinen ja Hella Wuolijoki. Könkään romaani sai kuitenkin miltei haukkomaan henkeä lähihistoriamme hurjien käänteiden takia. On vaikea tajuta, millaista elämä Suomessa ja Neuvostoliitossa on ollut 20- ja 30-luvuilla, ei niin kovin kauan sitten. Kaunokirjallisuuden avulla tästä voi päästä jotain kokemaan. Suosittelen. Näkemys asioihin avartuu kirja kirjalta.

Hertta Kuusinen oli siis Suomen vihatuimman kommunistin Otto-Ville Kuusisen tytär, joka loikkasi nuoren veljensä kanssa Neuvostoliittoon lukioikäisenä tyttönä. Isä otti lapsensa vastaan, mutta pisti nämä oitis työhön vallankumouksen hyväksi. Vuonna 1934 Hertta Kuusinen lähetettiin Suomeen tekemään maanalaista vallankumousta, mutta hänet pidätettiin vain kahden viikon kuluttua ja suljettiin viideksi vuodeksi vankilaan. Hertan mieltä raastoi se, että hän oli joutunut jättämään Neuvostoliittoon poikansa Jurin. Miten poika on selviytynyt? Ymmärtääkö tämä, miksi äidin oli lähdettävä ja jätettävä hänet?

Romaani Hertta alkaa keväästä 1939, kun Hertta Kuusinen vapautuu Hämeenlinnan naisvankilasta. Vapaus tuntuu huumaavalta! Mitä siitä, että vankilavuodet ovat kuihduttaneet naisen fyysisesti lähes olemattomiin. Nyt pääsee taas tekemään työtä vallankumouksen ja paremman maailman hyväksi. Uutiset rajan takaa vain ovat niukkoja ja enimmäkseen huonoja. Hertan on vaikea niellä tietoja lähimpien toveriensa katoamisista ja leirituomioista. Mutta Stalin on erehtymätön, eikä syyttömiä rangaista työläisten ihannevaltiossa. Tähän Hertta luottaa kuin kallioon. Kunpa silti saisi yhteyden poikaan ja tämän luokseen Suomeen!

Sitten Hertta kohtaa miehen, Yrjö Leinon. Intohimo leiskahtaa liekkiin, eikä mikään voi estää häntä saamasta miestä. Mitä siitä, että tämä on jo toista kertaa naimisissa. Erotkoon!

Poliittinen amatööriuskin korjaantuisi, kunhan mies pääsisi oppiin Moskovaan. Mikään ei voisi estää Herttaa saamasta Leinoa. Naisella on oikeus samaan seksuaaliseen vapauteen kuin miehelläkin. Näin Hertta uskoo ja elää sen mukaisesti. Paheksukoon äiti tai kuka hyvänsä. Mitä siitä!

Tunnustan, että tässä vaiheessa oli käännyttävä Googlen puoleen ja tarkistettava, mitä Hertan minäkertojille, Hertta Kuusiselle, Yrjö Leinolle ja valtiollisen poliisin Esko Riekille ’oikeasti’ tapahtui. Se ei kuitenkaan vähäisessäkään määrin vähentänyt kirjan vetoa ja vaikuttavuutta. Ihmiskohtalot ovat niin puhuttelevia ja Könkään kerronta niin vetovoimaista, että kirjaa oli suorastaan ahmittava (vaikka äänikirjassa on se hyvä puoli, että silmäilevä lukeminen, juonen ’ahnehtiminen’, ei ole mahdollista). Oli myös muistutettava itseään useaan otteeseen, että kaikesta huolimatta kyse on fiktiosta. Kuitenkin.

Kirjan kuunneltuani vasta katsoin Heidi Könkään haastattelun Aamun kirja -ohjelmassa. Kylläpä kirjan syntykin kuulostaa kiehtovalta! TV-käsikirjoitusta työstettiin perusteellisesti vuosia, ja romaani syntyi Könkään mukaan jonkinlaisena sivutuotteena, kun hän joutui pysähtymään solmuun menneen käsikirjoituksen työstämisen kanssa. ”Romaani halusi tulla”, kuten kirjailija sanoo. Hertta Kuusisen ääni on niin voimakas, ettei se jättänyt rauhaan?

Köngäs korostaa, että Hertta on ennen kaikkea rakkausromaani. Niin se onkin, mutta kuunnellessani ajattelin kyllä monesti, että Hertan todellinen rakkaus ja intohimo oli sittenkin aate. Miehet ja jopa lapsi olivat sittenkin lopulta toissijaisia. Köngäs näyttää Hertan ja Leinon eron tässä suhteessa melko jyrkkänä. Hertta asetti aatteen ja puolueen aina kaikessa kaiken edelle. Köngäs käyttää hänestä luonnehdintaa ’kommunismin pyhimys’, joka joutuu sitten aatteen uhriksi. Leinolla ei tällaista aatteen paloa koskaan ollut, vaan hänen vaikuttimensa olivat Hertassa selvästi henkilökohtaisempia.

Heidi Köngäs kuvaa Hertta Kuusisen äärimmäisen voimakkaaksi ja aikaansa reilusti edellä olevaksi epäsovinnaiseksi naiseksi. Elämä kolhi Herttaa armotta, ja kohtalon keinu vei vuoroin pohjalle, vuoroin huipulle. Uskomaton nainen, uskomaton elämä ja ura. Hertta herättää kovan janon lukea lisää suomalaisista kohtaloista ja Suomen lähihistoriasta. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän haluaa vielä lukea! Toivon myös kiihkeästi, että Punainen kolmio jossain vaiheessa uusitaan televisiossa tai tulee muuten nähtäville. Nyt olisin siihen valmis.

Äänikirjan lukee hienosti Elsa Saisio, jonka luennasta olen oppinut kirja kirjalta pitämään yhä enemmän. En kuitenkaan voinut olla jälleen toivomatta, että kirjassa, jossa on eri minäkertojia, olisi useampi lukija. Tässä heitä olisi tarvittu Saision lisäksi vielä kaksi, mieluiten miehiä. Jos toivoa saisi, kaikki lukijat olisivat olleet Punaisen kolmion näyttelijöitä…

Heidi Köngäs: Hertta

Otava 2015. Äänikirjan lukija Elsa Saisio, kesto 8 h 11 min.

Sekä painettu kirja että äänikirja ostettu 

Jari Tervo: Pyrstötähti

Pyrstötähti on Jari Tervon omaelämäkerrallisen romaanisarjan kolmas osa. Se on edellisiä osiaan suppeampi (sivuja painetussa kirjassa 176) ja muodoltaan enemmän anekdoottikokoelmaa muistuttava. Kuuntelin teoksen Aku Hirviniemen lukemana äänikirjaversiona, ja viihdyin kyllä vallan mainiosti.

Edellisien osien tapaan kertojana on rovaniemeläinen Jari, nyt 14-vuotias. Jari on päättänyt kirjoittaa muistelmansa ja saa äidiltä ohjeen aloittaa kirjoittamalla pienistä asioista. Uskollisesti äidin neuvoa noudattaen kirja muotoutuukin Jarin tekemistä tarkoista mutta osin naiiveista huomioista ja päätelmistä. Keskiössä ovat Jarin perhe ja sukulaiset talvena, jona odotetaan pyrstötähteä Lapin taivaalle. Jari tulee epähuomiossa luvanneeksi hieman liikaa pikkuveljelleen, joten luvassa on pettymys.

Jari siis kertoilee arkisista sattumuksista perheessä ja koulussa. Kerrontatapa ja käytetty oivaltava kieli tekevät näistä hauskoja. Isoäiti esimerkiksi osoittautuu bingoriippuvaiseksi joulun alla, ja seurauksena on kinkkujen ylitarjonta suvussa. Joulukuusen hankinta osoittautuu kimurantiksi, koska isä ei haluaisi maksaa kyseisestä hyödykkeestä mieluiten lainkaan tai ainakin hyvin vähän. Kuten arvata saattaa, kalliiksi käy. Entä kannattaako vaimolle hankkia lepytyslahjaksi kattila?

Tarina etenee jälleen puolisen vuotta, jos nyt tarinasta voi puhua. Kuten sanottu, romaani koostuu lähinnä irrallisista sattumuksista, joita yhdistää kertoja. 14-vuotiaaksi pojaksi Jari vaikuttaa viattomalta ja naiiviltakin, ja välillä tuntui, että hänen suuhunsa on kirjoitettu paljon nuoremman lapsen ajatuksia ja sanoja. Mutta ehkä en enää osaa palata omaan teini-ikääni riittävän aidosti. Ehkä 1970-luvulla oltiin viattomampia kuin nyt. Tai ehkä vieläkin ollaan?

Aku Hirviniemi on siis valittu äänikirjan lukijaksi. Hirviniemi lukee loistavasti, ammattilainen kun on. Esikoisen luki Jarmo Mäkinen, mistä pidin kovasti myös. Hieman mietityttää, onko lukijavalinnalla tarkoitus nostaa äänikirjan myyntiä. Tuskin on ainakaan haitaksi. Hirviniemi ja Tervo ovat myös yhdessä markkinoineet teosta. Kaikki, mikä lisää (ääni)kirjamyyntiä, on tietysti hyvä juttu.

Jari Tervo: Pyrstötähti

WSOY 2015. Äänikirjan lukija Aku Hirviniemi, kesto 3 h 30 min.

Lainattu kirjastosta.

Eeva Kilpi: Muistojen aika

Sota ja sotiminen ovat viime aikoina tunkeutuneet uniinikin. Levoton maailmantilanne yhdistettynä realistiseen sotakokemuskuvaukseen on selvästikin tehnyt tehtävänsä. Olen ennenkin huomannut, että vapaasti valitut luettavat kirjat tuntuvat muodostavan jonkinlaisen kuvion. Niin tälläkin kertaa, kun kirjastosta poimin mukaani Eeva Kilven Talvisodan ajan äänikirjamuodossa. Ajattelin vain kokeeksi tutustua, mutta tarina veikin mukaansa vuosikymmenten taa vastustamattomalla voimalla. Varasin hetimiten loputkin Kilven sota-aikamuistelmat kirjastosta, sillä halusin kuunnella ne yhtäjaksoisesti. Kun sitten vielä samanaikaisesti luin paperikirjana erästä hyvinkin sotaisaa teosta, ei ihme, että myös unissani käytiin taisteluja.

Eeva Kilven nimi oli tietysti minulle entuudestaan tuttu, mutta hänen tuotannostaan olin aiemmin lukenut vain esikoisteoksen eli novellikokoelman Noidanlukko (WSOY 1959), kun siitä joitakin vuosia sitten otettiin uusintapainos. Karjalaan sijoittuvat lapsuuskuvat sopivatkin hyvin tämän sota-aikamuistelutrilogian edellä luettavaksi. 

Eeva Kilpi, tyttönimeltään Salo, oli talvisodan syttyessä 11-vuotias kaksilapsisen perheen esikoinen. Perhe asui Karjalassa Hiitolassa, Kannaksella Laatokan rannalla sijainneessa pitäjässä. Talvisodan syttyminen katkaisi Kilven viattoman lapsuuden. Isänäidin asemaravintola tuhoutui pommituksissa ja koko perhe evakuoitiin nykyisen rajan tälle puolelle. Isä oli luonnollisesti rintamalla. Lapsen näkökulmasta kuvatut tapahtumat välittyvät tekstistä elävinä ja kiinnostavina. Kilpi käyttää paljon tilaa myös itse muistamis- ja muistelutapahtuman pohdintaan. Hän on myös selvittänyt faktatietoja tapahtumista, kuten pommituksista, ja vertailee niitä omiin ja läheistensä muistikuviin. On kiinnostavaa seurata, millaiset asiat ovat jääneet lapsen mieleen sekasortoisesta tilanteesta. 

Häveliäästi Kilpi jättää nimeämättä jopa perheenjäsenensä ja lähisukulaisensakin, ja esimerkiksi tärkeästä isän sisaresta puhutaan koko sarjan läpi nimellä Nuoritäti. Nuorentädin mies taas on Pastori, ja hänen osuutensa korostuu trilogian viimeisessä osassa. Pastori nimittäin katoaa heti jatkosodan alkupäivinä, eikä kirjan ilmestymisaikaan mennessä hänestä ollut saatu oikeastaan mitään tietoja. Katoaminen varjostaa koko perheen ja suvun elämää vuosikymmeniä.

Häveliäisyys on ymmärrettävää, sillä Kilpi kertoo perheensä elämästä hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Hän tekee terävää analyysia vanhempiensa keskinäisistä väleistä, niiden muutoksista ja vaikutuksista koko perheeseen. Vanhempien luonteista paljastuu myös negatiivisia asioita, tai ainakin sellaisia yksityiskohtia, joista ei välttämättä haluaisi itsestään kirjoitettavan. Myös lastenkasvatusmenetelmät, erityisesti äidin jonkinlainen kylmyys ja vaativuus, nousevat monessa kohdassa esille. Kilpi ei juurikaan saanut äidiltään hellyyttä tai hyväksyntää, vaan kasvatus keskittyi pääasiassa moitteisiin ja ohjeisiin. Luonnetta koetettiin kiivaasti kasvattaa. 

Välirauha, ikävöinnin aika kuvaa perusteellisesti perheen asettumista uudelle pientilalle lähelle uutta rajaa. Itse asiassa rajalinjalle ja menetettyyn kotipitäjään on uudesta kodista matkaa linnuntietä vain muutamia kilometrejä. Eeva Kilpi aloittaa välirauhan syksyllä koulunkäynnin kaupungissa sukulaistensa hoivissa ja ikävöi suunnattomasti kotiväkeään. 12-vuotias on nuori erotettavaksi perheestään, vaikka huolta pitämässä olisikin tuttuja ihmisiä. Kollektiivinen ikävä on tietysti menetettyyn Karjalaan. Ajat ovat monin tavoin ankarat, mutta toisaalta arkikin jatkuu askareineen. 

Jatkosodan aika on kirjakolmikosta laajin, koska sen käsittelemä aikakin on pisin. Lisäksi Kilpi venyttää aikaa jonkin verran lopussa kertoakseen sodan välittömistä vaikutuksista perheen sodanjälkeisessä  elämässä. Jos talvisota riisti Kilveltä lapsuuden, vei jatkosota leijonanosan nuoruudesta. Sodan päättyessä Kilpi oli jo lukiossa, viittä vaille ylioppilas. 

Tässä viimeisessä osassa perheelle myös tapahtuu eniten. Palataan jossain vaiheessa takaisin Hiitolaan ja nähdään, mitä sota ja uudet omistajat ovat kotiseudulle ja varsinaiselle kodille tehneet. Asettuminen ei ole täysin ongelmatonta, ja välirauhan aika onkin pääasiassa erilaista liikkeelläoloa. Parhaimmillaan Salon perheellä on omistuksessaan kolme eri kiinteistöä, joiden välillä liikuttiin ja asuttiin vuoroin erilaisissa kokoonpanoissa. Kilpi kuvaa osuvasti myös kotirintaman ponnisteluja sota-aikana ja kaikesta huolimatta viatonta ja hyväuskoista suhtautumista esimerkiksi sotavankeihin. Kilpi myös kertoo uskomattomasta matkastaan asemasodan aikaiselle rintamalle, missä hän kävi tervehtimässä isäänsä. 

Koulua käytiin poikkeusoloissakin ahkerasti. Kilpi toteaakin pariin otteeseen, että kun tilanne alkoi vähänkin normalisoitua, alettiin puuhata lapsille koulua. Hyvä niin. Talvisota pilasi lähes kokonaisen lukuvuoden, ja se otettiin takaisin kahden kuukauden erikoiskurssilla välirauhan syksyllä. Jatkosodan vuosina Kilpi pääsi kunnolla kiinni koulunkäyntiin ja opiskeluun, ja koulukuvaukset vievät suuren osan Jatkosodan aika -teoksesta ja ovat toki mielenkiintoisia vaikkakin paikoin toisteisia. Koulutovereistaan kertoessaan Kilpi toteaa, että tieto myöhemmistä tapahtumista tulee usein aitojen muistojen eteen. Näinhän se on. 

Myös kahdessa viimeisessä kirjassa Kilpi peilaa omia muistikuviaan toisten ihmisten käsityksiin tapahtumista. Samaten mukana on jonkin verran sota-arkistosta ja muista lähteistä etsittyä faktaa, johon hän vertaa omia tuntemuksiaan. Edelleen Kilpi myös pohdiskelee muistojen syntymistä ylipäätään sekä sitä, miten voi koettaa houkutella muistoja esiin. Ne on myös pakko kirjata nopeasti muistiin, muutoin ne saattavat kokonaan karata muistelijan otteesta. 

Koko sarjan läpi kulkee Eeva Kilven rakkaus kirjallisuuteen, luontoon ja kotiseutuun. Kotiseudun merkitystä itselleen kirjailija analysoi vielä erikseen viimeisen osan lopussakin. Perheen nuorin lapsi syntyy vasta sotien jälkeen, eikä hänelle koskaan muodostunut samanlaista suhdetta menetettyyn Karjalaan kuin muilla perheenjäsenillä on. Hän tuntee tämän takia ulkopuolisuutta, jota muiden taas on vaikea ymmärtää. Kilpi ei näissä kirjoissaan mitenkään yli-ihannoi menetettyä Karjalaa. On kuitenkin avartavaa lukea näistä asioista, jotka ovat itselleni olleet vieraita pitkään. Omat lapseni ovat neljänneskarjalaisia, joten senkin takia on hyvä aiheeseen perehtyä. Edes muutama ikäväsävyinen heitto länsisuomalaisten 'kynsiin joutumisesta' ei saanut minua kääntymään tätä sydämeen käyvää teossarjaa vastaan! 


Eeva Kilpi: Talvisodan aika - lapsuusmuistelma
WSOY:n äänikirja. Lukija Liisi Tandefelt. Laajuus 6 cd:tä, kesto 6 h 48 min. 
Kirja ilmestynyt vuonna 1989.

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika
WSOY:n äänikirja. Lukija Liisi Tandefelt. Laajuus 6 cd:tä, kesto 6 h.
Kirja ilmestynyt vuonna 1990.

Eeva Kilpi: Jatkosodan aika
WSOY:n äänikirja. Lukija Liisi Tandefelt. Laajuus 10 cd:tä, kesto 12 h 52 min.
Kirja ilmestynyt vuonna 1993.

Kirjat ovat ilmestyneet WSOY:n julkaisemana yhteisniteenä vuonna 1998 nimellä Muistojen aika.

Lainattu kirjastosta.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Suomessa jaetaan vuosittain varmasti kymmenittäin erilaisia kirjallisuuspalkintoja, mutta yksi on ehdottomasti ylitse muiden, jopa siinä määrin, että isolla F:llä on myös kritisoijansa niin kirjailijoiden kuin lukijoidenkin keskuudessa. Muut kirjapalkinnot jäävät väistämättä Finlandian varjoon, mikä on todella sääli. Maassamme kun julkaistaan todella runsaasti hyvää ja laadukasta kirjallisuutta, jolle soisi runsaasti näkyvyyttä, ostajia ja ennen kaikkea lukijoita. Tätä kaikkea koettavat varmasti kaikki kirjallisuuspalkinnot ja -tunnustukset omalta osaltaan tukea.

Finlandia-palkinnon jakotavassa usein ärsyttää diktaattorimaisuus. Kolmen hengen esiraati lukee kilpailuun lähetetyt romaanit, valitsee korkeintaan kuusi ehdokasta ja niiden keskuudesta sitten yksi ihminen yksinään valitsee mieleisensä voittajan. Palkintosumma on suomalaisessa mittakaavassa tuntuva, ja palkinnon imussa myös kirjan myynti pomppaa melkoisiin lukemiin. Finlandia-palkinnon yksi keskeinen tarkoituskin on juuri myynnin edistäminen, ja siinä se onnistuu loistavasti. Kirjallisuus saa mukavasti näkyvyyttä ja joulumyynti kaipaamaansa potkua.

Mutta muitakin merkittäviä kirjallisuuspalkintoja Suomessa siis jaetaan. Yksi merkittävimmistä ja nimekkäimmistä lienee Runeberg-palkinto, joka jaetaan tietysti 5.2. Ehdokkaat tosin julkistetaan jo joulukuun alussa eli myös joulusesongin alkaessa. Valitettavasti tämä ei ainakaan oman kokemukseni perusteella juuri kirjakaupoissa näy.

Runeberg-palkinnon takana ovat Porvoon kaupungin lisäksi sanomalehti Uusimaa, Suomen Kirjailijaliitto, Suomen arvostelijain liitto sekä Finlands svenska författareförening. Ehdokkaita voidaan asettaa mistä kaunokirjallisuuden lajista hyvänsä yhteensä vähintään viisi ja enintään kahdeksan kappaletta. Ehdokkaat valitsee esiraati, ja varsinainen valitsijaraati tekee lopullisen valinnan voittajasta. Käsittääkseni raadeissa on kummassakin yleensä kolme jäsentä. Palkintosummakaan ei ole ihan mitätön: 10 000 euroa.

Runeberg-palkinto on jaettu vuodesta 1987 alkaen, ja kaikki ehdokkaat ja voittajat voi tarkistaa täältä. Tänä vuonna ehdokkaina olivat seuraavat teokset:

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
Merete Mazzarella: Själens nattsida. Om Mary Shelley och hennes Frankenstein
Tanja Pohjola: Lintu pieni
Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri
Susanne Ringell: Tärnornas station – en drömbok
Helena Sinervo: Avaruusruusuja

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Ilahduttavasti raati valitsi ehdokkaiksi kirjoja, jotka eivät olleet ehdokkaina Finlandian saajiksi tai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaina. Näin eri kirjailijat saivat näkyvyyttä, minkä he olivat teoksillaan ansainneet.

Omaksi häpeäkseni huomasin, että en ollut vuoden mittaan avannut ainoatakaan Runeberg-palkintoehdokasta. Päätin korjata asian ainakin voittajan osalta. Voitonhan vei Joni Skiftesvik omaelämäkerrallisella romaanillaan Valkoinen Toyota vei vaimoni. Heti voittajan julkistamisen jälkeen tarkistin kirjan saatavuuden kahden kaupungin kirjastoista, mutta jouduin vetämään vesiperän. Kaikki kirjastojen kappaleet olivat lainassa. Onni potki sentään paikkakuntamme ainoassa kirjakaupassa, jonka hyllystä löytyi yksi kappale kirjaa. Hinta tuntui rasvaiselta (32,95 euroa), varsinkin, kun tiesin, että e-kirjaversio oli saatavana alle kymmenellä eurolla. Päätin kuitenkin edistää sekä paino- että kirjakauppa-alaa ja sijoitin painettuun versioon.

Joni Skiftesvik on ammatiltaan toimittaja ja hän on toiminut vapaana kirjailijana jo vuosikymmeniä. Tuotanto on laaja ja monipuolinen. Kirjailijan ura sai loistavan lähdön, kun esikoiskirja novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja voitti J. H. Erkon esikoiskirjapalkinnon vuonna 1983. Sen muistelisin itsekin lukeneeni, mutta muu tuotanto on jäänyt sitten sivuun omalta osaltani.

Valkoinen Toyota vei vaimoni (tunnustan, että luulin teoksen kertovan aviokriisistä!) on siis omaelämäkerrallinen romaani. Kirjassa Skiftesvik kertoo itsestään, suvustaan ja omasta urastaan ja perheestään hyvin avoimesti ja oikeilla nimillä. Nykyhetkessä perhe elää dramaattisia vaiheita, kun kirjailijan vaimo on Helsingissä sydämensiirrossa ja kirjailija itse joutuu Oulussa tehohoitoon. Menneisyyttä taas varjostaa perheen Kim-pojan traaginen hukkumiskuolema. Omakohtaisten menetysten eleetön kuvaus toi mieleeni Veikko Huovisen omaelämäkerrallisen romaanin Pojan kuolema, vaikka Skiftesvikin teos on huomattavasti valoisampi kokonaisuus.

Skiftesvik keventää raskaita aiheitaan kertomalla muistelonomaisesti anekdootteja omasta ja sukunsakin vaiheista. Lehtimies- ja kirjailijanuran varrelta on jäänyt mieleen monenlaista mielenkiintoista ja hauskaa tarinoitavaa. Sairauskertomukset siis rytmittyvät menneen kertauksella, ja mielestäni rakenne toimii oivallisesti. Nautin rehellisentuntuisen teoksen tunnelmasta, ja liikutuin syvästi pikkupoikansa menettäneen perheen tuskan äärellä. On tärkeää, että näistä asioista voidaan kirjoittaa rehellisesti ja kaunistelematta, sillä vertaistukea ei varmasti koskaan ole liikaa. Vaikeimmistakin vastoinkäymisistä voidaan kuitenkin selviytyä. Tämä tuntuu olevan Skiftesvikin teoksen keskeisin teema.

Skiftesvik kirjoittaa kauniisti myös muusta perheestään, lapsistaan ja ennen kaikkea vaimostaan. Pari on kohdannut yhdessä vaikeita aikoja, eivätkä ne ole kirjan nykyhetkessä suinkaan takanapäin. mutta kaikesta huokuu aito, lämmin välittäminen ja rakkaus puolisoa kohtaan.

Mietin kirjaa lukiessani myös, mitä tarkoitetaan elämäkerrallisella fiktiolla. Skiftesvikin kirjasta jää hyvin avoin vaikutelma, mutta ainahan on kyse valinnasta ja muistista. Mitä ihminen muistaa, mitä unohtaa? Entä mitä halutaan kertoa ja mitä jättää kirjan sivujen ulkopuolelle? Tästä muodostuu teoksen fiktiivisyys. 

Ahmaisin kirjan nopeassa tahdissa, sillä teksti on hiottua ja tuntuu leppoisalta tarinoinnilta. On kuin joku, siis Skiftesvik, kertoisi tarinaa juuri minulle. Lukukokemus on intiimi ja kaunis. Iloitsen myös, että tulin kirjan hankkineeksi, sillä se tuntuu juuri sellaiselta kirjalta, josta isäni pitää. Sähkökirjaa en olisi voinut hänelle lainata.

Päätimme muutaman muun innokkaan kirjabloggaajan kanssa julkaista juttumme Runeberg-voittajateoksesta samanaikaisesti. Kannattaa siis kurkata, mitä mieltä kirjasta ovat Erja, Minna, Linnea ja Jonna. Myös Maria ja Sara lukevat kirjaa ja julkaissevat juttunsa piakkoin. Jo aikaisemmin kirjan on lukenut muun muassa Jaana, ja juttua löytyy myös täältä.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

WSOY 2014. 246 s.

Ostettu.

Seija Vilén: Mangopuun alla

Omaa kirjablogiani aloitellessani vuoden 2010 lopulla ja seuraavan vuoden alussa vierailin ahkerasti muissa löytämissäni kirjablogeissa. Vieläkin koetan toki niin tehdä, mutta uusia blogeja on syntynyt hurjaa vauhtia ja samalla oma aikani tuntuu olevan yhä enemmän kortilla tai ainakin tuhraantuvan johonkin muuhun. Mutta joka tapauksessa tuolloin minulle juuri avautumassa olevassa kirjablogimaailmassa kirjoiteltiin paljon Seija Vilénin esikoisromaanista Mangopuun alla. Kätevästi voin todistaa, että ihan oikeasti runsaasti kirjasta kirjoiteltiin, sillä Vilénin kirjailijablogin sivupalkissa on edelleen linkkilista blogeista, joissa on kyseisestä kirjasta kirjoitettu ja linkkejä on yli kaksikymmentä. Kyseessä ei siis ole tältä osin mutuhutusta.

Jostain syystä kirja ei kuitenkaan herättänyt kiinnostustani ja tulkitsin, että se on kirjoitettu vaikeasti ja että sen käsittelemät asiat eivät olisi mielenkiintoisia. Tästä käsityksestä saan syyttää vain itseäni. Onneksi vahinko kuitenkin nyt korjaantui, kun huomasin Mangopuun alla -kirjan äänikirjaversion kirjastossa. Tuttuun tapaan ajattelin, että kirjamakuni rajoille sijoittuva teos varmasti menisi tässä muodossa ainakin paremman puutteessa.

Ennakko-odotukseni olivat siis aivan pielessä. Kirjahan on mielenkiintoinen kuin mikä, eikä ollenkaan ’vaikea’ tai ’korkealentoinen’. Vilén kirjoittaa kyllä kunnianhimoisesti, ja koska kyseessä on mitä suurimmassa määrin omaelämäkerrallinen romaani, on etäännyttämiskeinoja pitänyt miettiä tarkoin. Minusta siinä on onnistuttu hyvin. Aikatasot vaihtuvat nopeina leikkauksina. Toisaalta minäkertoja kertoo tarinaansa, joka alkaa seitsemäntoistavuotiaan lukiolaistytön liittymisestä Krishna-liikkeeseen. Toisaalta taas sama minäkertoja muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan kronologisemmin etenevän tarinan lomassa. Sekaan liitetään vielä Krishna-liikkeeseen liittyvää mytologiaa ja opinkappaleita. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta ei ole sitä. Kuuntelemallakin pysyin mainiosti mukana kerronnassa.

Ja millainen onkaan kertojan tarina! Tavallisen suomalaisen keskiluokkaisen perheen tytär päättää 18-vuotissyntymäpäivänsä alla karata ja liittyä Krishna-liikkeeseen, jättää lukion kesken ja muuttaa asumaan Helsingissä sijaitsevaan temppeliin. Yhteys entiseen katkeaa. Virallisten oppien mukaan liikkeen jäsenten elämä on tarkoin säädeltyä ja kurinalaista. Ruokavalio on tiukan laktovegaani, puhtaussäännöistä pidetään tarkkaa lukua ja temppelissä osallistutaan sääntöjen mukaisiin palvontamenoihin. Sukupuoliasioissa suositaan selibaattia. Päämääränä on valaistuminen ja sielun rauha.

Vähitellen alkaa kuitenkin toisenlainen todellisuus avautua lukijalle ja kertojallekin. Synti ja sen tekeminen tuntuu vaanivan liikkeen jäseniä mitä arkisimmissa asioissa. Sääntöjen noudattaminen on hankalaa, ja temppelielämän vaatimukset armottomia. Liike on kansainvälinen, ja sen hierarkiassa ylenevät joutuvat viettämään liikkuvaa elämää. Kun kertoja solmii avioliiton intialaisen papin kanssa, hänen juurensa katkaistaan. Alkaa jatkuva muuttaminen Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Naisen asema liikkeessä ei näyttäydy mitenkään ruusuisena. Se muistuttaa pelottavasti monia muita liikkeitä, lahkoja ja kulttuureja, joissa nainen on alistettu, miehen omaisuutta, eikä hänellä ole oikeutta itsenäiseen ajatteluun saati toimintaan. Intiassa tyttöjen kouluttaminen ei ole keskiluokallekaan itsestäänselvyys, eikä lasten koulunkäynti ota onnistuakseen pappisperheen liikkuvassa elämäntavassa. Lisäksi liikkeen toimintaan osallistuvien jäsenten toimeentulo tulee kokonaan liikkeeltä. Riippuvuussuhde on tiukka.

Vilén vietti itse liikkeessä seitsemäntoista vuotta, ja suurin piirtein saman verran kulunee romaanin minäkertojalla. Murtautuminen ulos alkaa vähitellen. Älykäs nainen alkaa janota jotain muutakin kuin vain temppelipalvelusta ja kodinhoitoa. Aviomies ei hyväksy vaimon yrityksiä älyllisempiin tehtäviin pääsystä, vaan osoittautuu jopa väkivaltaiseksi tyranniksi. Monet avioelämän käänteet kuvataan kirjassa hienovaraisesti, ja lukija tai kuuntelija joutuu itse vetämään johtopäätöksiä. Liike on myös hyvin suljettu. Ulkopuolisten tapoihin suhtaudutaan vihamielisen halveksuvasti. Esimerkiksi lihaa syövien naapureiden kanssa ei haluta olla missään tekemisissä, koska tapa on iljettävä. Tämä johtaa eristymiseen, joka ahdistaa minäkertojaa vähitellen yhä enemmän. Väistämätön ratkaisu on edessä.

Tiukasti ohjaillusta ja liikkeen kaikin tavoin hallitsemasta elämästä luopuminen ei ole helppoa, ja vapaus on paitsi huumaavan ihanaa myös pelottavaa. Onneksi voi palata Suomeen, jossa on sukulaisia ja ystäviä sekä yhteiskunta, joka tukee apua tarvitsevia. Lapset pääsevät kouluun ja kertoja itse aloittaa uudelleen kesken jääneet opintonsa. Sairaanhoitajaksi kouluttautuminen tuntuu uudestisyntymiseltä. On oma ammatti ja omaa rahaa! Myös oma seksuaalinen identiteetti tuntuu vähitellen avautuvan. Ihana oli esimerkiksi kuvaus siitä, kuinka minäkertoja käy ensimmäisiä kertoja kirjastossa yli kymmenen vuoden jälkeen ja ahmii pinoittain romaaneja. Uusi maailma tuntuu avautuvan rytisten, kun on vuosia lukenut vain liikkeen sallimia hengellisiä teoksia.

Mangopuun alla tarjosi minulle mukavan kaunokirjallisen elämyksen, mutta ennen kaikkea se oli hyvin opettava ja avartava lukukokemus. Krishna-liike ja sen kaltaiset uskonnolliset tai hengelliset liikkeet ja tiiviit yhteisöt ovat kiehtovia. On kiinnostavaa koettaa pohtia, miksi ihmiset viehättyvät tämänkaltaisista, tiukkoja käyttäytymissääntöjä ja hierarkkisia rakenteita suosivista opeista. Mistä johtuu, että taustaltaan hyvinkin erilaiset aatteet toteuttavat niin samankaltaisia oppeja arjessaan? Tarkoitan tällä esimerkiksi naisten järjestelmällistä alistamista tai seksuaalisuuden säätelyä. Miksi naisen pitää kantaa niin usein vastuu miesten sielun puhtaudesta?

Vilén kirjoittaa liikkeestä ja sen elämästä suoraan ja kaunistelematta mutta samalla kauhistelematta. Pidän myös hänen tavastaan kohdella lempeästi päähenkilöään. Hän koettaa avata lukijalle sitä, miksi kertoja lähti liikkeeseen mukaan, mitä se hänelle antoi ja miksi siitä oli aikanaan luovuttava. Avioliiton kariutuminenkin kuvataan kirjassa taitavasti, syitä etsien mutta liikoja syyttelemättä tai syyllistämättä. Kirja on kirjoitettu niin, että sen voinevat Vilénin lapset ja muutkin läheiset lukea mutta silti niin, että se on täysin ulkopuoliselle mielenkiintoinen lukukokemus. Näin ainakin olettaisin. Pitääpä laittaa Pohjan akkakin lukulistalle.

Seija Vilén: Mangopuun alla

Avain 2010. BTJ:n äänikirja. Lukija Leena Pöysti. Laajuus 7 cd:tä, kesto 8 h 19 min.

Lainattu kirjastosta.

P.S: Suuri synttäriarvonta on edelleen menossa. Muista osallistua viimeistään su 23.11.14 klo 12.

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

Jennifer Worth teki saman kätilöille kuin James Herriot eläinlääkäreille: kirjoitti heistä koskettavasti ja arvostavasti, hauskasti ja lämpimästi. Hakekaa kätilö! on omaelämäkerrallinen romaani, jossa Worth kertoo omista kokemuksistaan kätilöharjoittelijana Lontoon East Endin satama-alueen slummissa 1950-luvun lopulla, jolloin Nonnatus Housen kätilöt auttoivat noin sataa synnyttäjää kuukaudessa kotisynnytyksissä. Kodit olivat ahtaita ja usein likaisia ja perheet suuria minkä mittapuun mukaan tahansa.

Luin juuri suomeksi ilmestyneen kirjan viime viikolla, ja katsoin tänään (22.2.2013) kirjaan perustuvan samannimisen tv-sarjan aloitusosan. Kirja teki vaikutuksen. Ensinnäkin on melko käsittämätöntä, että Worthin kuvaamat olosuhteet sijoittuvat vain kuudenkymmenen vuoden taakse ja vielä Lontooseen, yhden merkittävimmän eurooppalaisen sivistysvaltion pääkaupunkiin. Olosuhteet ovat kammottavat. Tv antoi maisemasta paljon armollisemman kuvan kuin Worthin teksti kirjassa, jonka mukaan monet korttelit olivat pahoin kärsineet pommituksista. Rauniot oli yleensä aidattu ja niihin meneminen oli kiellettyä, mutta sen paremmin lapset kuin roistotkaan eivät kielloista piitanneet. Pommitettuja alueita myös käytettiin häikäilemättä yleisinä kaatopaikkoina. Monet talot oli aikoja sitten määrätty purettaviksi, mutta ihmiset koettivat kuitenkin viimeiseen asti sinnitellä kodeissaan, vaikka esimerkiksi kunnallinen jätehuolto oli aikaa sitten lopetettu.

Kirjassa Worth käyttää paljonkin aikaa selostamalla kätilön ammatin historiaa ja uutta koulutusta ja ylipäätään lääketieteen lähes olematonta kehitystä synnytysten alueella 1950-luvulla. Tv-sarjasta nämä ovat pääosin jääneet pois, kuten luonnollista onkin. Kirjassa on jonkin verran toistoa näissä kohdissa, joten tietty opettavuus paistaa läpi. Toisaalta ymmärtää hyvin Worthin syystä tunteman syvän ammattiylpeyden. Dokumentaarisuutta korostaa kirjan loppuun sijoitettu laajahko lääketieteen ja anatomian sanasto, josta kiinnostuneet voivat tarkistaa faktoja. Mikään välttämättömyys se tosin ei ole, sillä Worth selittää synnytykset ja niiden mahdolliset komplikaatiot tarkasti ja huolellisesti itse tekstissä. Lopussa on myös laaja selitysosa siitä, millaisia vaikeuksia kirjoittajalla on ollut kirjoittaessaan slummien asukkaiden puhetta kirjaansa. Lontoon esikaupungeissa alaluokka puhui omaa kieltään, cockneyta, josta ylempi luokka ei välttämättä ymmärtänyt mitään. Käännöksessä tämä automaattisesti ohittuu, sillä suomen kielen murteet tai slangit eivät eroa kovin jyrkästi yleiskielestä. No, slangi nyt ehkä, mutta sitä ei ole käännöksessä käytetty, vaan on turvauduttu puhekieleen. Tv-sarjan hahmot tuntuivat ainakin pääosin puhuvan tunnistettavaa englantia, joten tässäkin on varmaan jouduttu oikaisemaan.

Worth on kirjoittanut kaikkiaan kolme muistelmateosta East Endissä toimimistaan vuosista: Hakekaa kätilö! eli Call the Midwife, Shadows of the Workhouse ja Farewell to East End. Tv-sarja perustuu käsittääkseni koko trilogialle, josta siis on toistaiseksi suomennettu aloitusosa. Tv-sarja on ollut Britanniassa todellinen menestys, mutta niin ovat olleet kaikki kolme kirjaakin, joita on yksin Briteissä myyty yhteensä yli miljoona kappaletta. En ihmettele sitä, sillä Worth kirjoittaa sydämeenkäyvästi. Peri-inhimillinen aihe on tietysti jo sinänsä kaikille läheinen, mutta lähihistoriakin kiinnostaa. Dramatiikkaa ei tapahtumista puutu, mutta Worth osaa myös keventää. Välillä juhlitaan ystävien kanssa ja koetaan kommelluksia. Nonnatus Housen nunnat ovat kaikki mainioita persoonia, kuten myös talon palkkatyöntekijät. Jenny on opiskellut ja työskennellyt ennen luostariin tuloaan sairaalassa, ja hän yllättyy nunnien yhteisön vapaamielisyydestä ja joustavuudesta. Sairaalan hierarkiassa ei voinut neuvotella. Huumori ei tosin vielä kovin paljoa vilahtele katsomassani aloitusosassa.

Worth todella tuntuu rakastavan työtään. Ainakin hän muistelee kokemiaan vaikeitakin asioita lämmöllä. Tv-sarjan aloitusjaksossa korostetaan sitä, miten Jenny arvostaa ja kunnioittaa slummien äitejä, jotka vain jaksavat jatkaa vaikeista, välillä mahdottomistakin olosuhteista välittämättä. Tämä käy ilmi monessa kohtaa myös kirjassa. Samaten nuoren kätilön kunnioitus ahkeria ja pyyteettömästi työskenteleviä nunnia kohtaan kasvaa.

Kirjan mieleenpainuvimpia tarinoita on tv-sarjan aloitusosaan mukaan otettu englantilais-espanjalaisen perheen tapaus. Concita on raskaana odottaen 25. lastaan. Kirjassa tarina on vielä paljon dramaattisempi kuin televisioversiossa. Ensinnäkin savusumu oli paljon tiheämpi ja vaarallisempi kuin miltä se näytti tv:ssä. Lapsi syntyi paljon pienempänä, sillä Worth kuvaa sen päätäkin vain pingispallon kokoiseksi. Concitan henki oli todella vaarassa. Tällaiset yksityiskohdat ovat tietysti mahdottomia kuvata. Toisaalta Concitan ja perheen osuus on kirjassa laajempi, eikä Jenny suinkaan ollut aivan kokematon kätilönä synnytystä hoitaessaan. Jenny myös ystävystyy perheen kanssa läheisesti, ja osa lapsista on jo aikuisia.

Tv-sarjan roolitus on mainio. Mukana on melkoinen joukko brittikonkareita, etunenässä tietysti Pam Ferris, joka näyttelee värikästä nunna Evangelinaa. Mukavaa on kuitenkin, että nuorten rooleissa ja erityisesti pääroolissa on vähemmän kuluneita kasvoja. Kannattaa tutustua sarjan nettisivuihin.

On mielenkiintoista vertailla, miten kirja ja tv-sarjan toteutus eroavat toisistaan, mutta kummastakin voi varmasti nauttia ilman toista. Aion katsoa kaikki sarjan 15 osaa, vaikka kirjoista olenkin lukenut vain suomennetun ykkösosan.

Jennifer Worthin elämä oli varsin kiehtova muutenkin. Sairaanhoitajan ja kätilön uran jälkeen hän siirtyi musiikin ammattilaiseksi vuonna 1973 ja loi uuden uran. Kirjan alussa ollut lausahdus mahdollisuudesta ryhtyä konserttipianistiksi ei siis ollut pelkkä heitto.  Kirjoittamisen hän aloitti 2000-luvun alussa.

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! (Call the Midwife)

Suom. Eija Tervonen. Otava 2013. 415 s.

Hakekaa kätilö! Yle 1 pe klo 19.00