Reijo Mäki: Hot dog

Olen lukuisia kertoja avautunut suhteestani Reijo Mäen tuotantoon. Pari vuotta sitten tein jo vakaan päätöksen, että suhteemme on ohi, lopullisesti. En enää käyttäisi aikaani ja tuhlaisi energiaani Jussi Vareksen tai muidenkaan hänen henkilöidensä toilailujen ja kehnon huumorin parissa kärvistellen. Vaan sitten sanoin kyllä Dekkariseuran puheenjohtajalle… seurauksena neljän Reijo Mäen teoksen pakkolukeminen. Kaikella on totisesti hintansa.

Minulla on siis ollut paikoin tuskaisaa Mäen (muka)vitsailevan kirjoitustyylin kyydissä. Uusimman teoksen  (2016) eli Hot Dogin motossa Mäki sitten paljastaa itsensä: kyseessä on kuin onkin ihmiskoe! Mäki aivan tahallaan kirjoittaa mahdollisimman kauheaa p**kaa ja kokeilee, vieläkö menee läpi. Ja aina menee! Lisäksi vielä ihmiset ostavat kuin heikkopäiset. Tätä kirjoittaessani (4.7.2016) Hot Dog on viimeisimmän eli toukokuun Mitä Suomi lukee -listan ykkösenä, heti ilmestyttyään.

Kahdeskymmenesseitsemäs Jussi Vares -dekkari on tuttua perus-Mäkeä. Juttu käynnistyy todella hitaasti, ja ensimmäiset sata sivua luettuani aloin olla aika hapoilla. Sitten kuitenkin alkaa vähitellen tapahtua, ja loppumetreillä Vares ja Mäki pääsevät vauhtiin, joka muistuttaa entisistä hyvistä ajoista noin kaksikymmentä dekkaria sitten.

Alkuosa on pääosin vanhaa tuttua huttua. Turussa on menossa DBTL-festarit, ja Vareskin mietiskelee, monettako kertaa on menossa mukana. Hieman väsähtäneeltä vaikuttaa miehen meno, mutta vanhat kännikaverit saavat kuitenkin taas tuulta siipiensä alle. Jopa niin paljon, että eräänä aamuna herätessään Vares ei muista edellisestä illasta muuta kuin sen, että on vuosien tauon jälkeen kohdannut ystävänsä Eero Prännin. Turun poliisivoimista eronnut ex-komisario on muuttunut ulkoiselta olemukseltaan täysin.

Vares ei muista miehen kanssa käymästään keskustelusta kuin yhden lauseen, jossa Pränni kertoo tietävänsä, kuka kolme vuotta sitten ampui alamaailman kunkun Hermanni Hessundin turkulaisessa kaljakuppilassa. Muisti ei palaudu myöhemminkään kaikesta pinnistelystä huolimatta. Monesko kerta lienee, kun tätä temppua Vares-dekkareissa käytetään?

Hessundin kylmäverinen teloitus on jäänyt ratkaisematta, ja nyt Vareksella on melkein vihje tappajasta! Sitten Prännin invalidisoitunut sisar Pohjanmaalta ottaa yhteyttä Varekseen. Pränni on Turun-reissullaan kadonnut jäljettömiin, ja sisko uskoo vahvasti veljensä kuolleen. Nyt hän haluaisi vain haudata Eeron kotipitäjän multiin. Sisko palkkaa Vareksen etsimään Prännin.

Vares käy Pohjanmaalla Prännin kotipaikassa, tutustuu tämän uusiin kummallisiin kavereihin ja saa kuin saakin jonkinlaisen vihjeen, jonka parissa voi Turussa jatkaa Prännin etsintää. Jotenkin kaikki tuntuu liittyvän Hermanni Hessundin surmaan. On pengottava lisää ja syvemmältä kuin muut.

Samaan aikaan lukija saa seurata kummallisten rikollisten toilailuja. Pahamaineinen tekijä on vapautumassa pääkaupungin keskusvankilasta. Vapaus jää kuitenkin lyhytaikaiseksi iloksi, kun mies alkaa vokotella väärää tipusta. Tämäkin hurja sivujuoni kutoutuu lopulta yhteen kaiken muun kanssa.

Sattumalla on jälleen osuutensa siinä, että Vares ratkaisee tapauksen, mutta tällä kertaa hän itsekin tekee sentään jotain asian eteen. Loppu on oikeastaan poikkeuksellisen yllättävä, positiivisessa mielessä!

Reijo Mäki: Hot Dog
Otava. 464 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Reijo Mäki: Slussen

Muistini ja pettämättömien muistiinpanojeni mukaan olen lukenut koko joukon Reijo Mäen kirjoja vuosina 1994 ja 1995. Törmäsin hänen teoksiinsa pienessä lähikirjastossamme, ja tyypilliseen tapaani luin nopeaan tahtiin kaikki sieltä löytämäni kirjat. Ilmestymisjärjestyksestä tai sarjoista en niin piitannut, vaan luin kirjat sitä mukaa kuin niitä käsiini sain.

Muistiinpanoistani käy ilmi, että Tukholmaan sijoittuvat Sakari Roivas -kirjat Liian kaunis tyttö (Otava, 1993) ja Kruunun vasikka (Otava, 1994) olen lukenut melko tuoreeltaan juuri edellä mainittuna ajanjaksona. Sen kummempaa muistijälkeä kirjat eivät ole jättäneet, mutta luettu ne yhtäkaikki aikanaan on. 1990-luvun alussa Mäki kirjoitti siis muutakin kuin Vares-sarjaansa, joka on alkanut jo vuonna 1986 Moukanpeli-nimisellä kirjalla. Viime vuosina olen useasti uuden Vareksen äärellä ajatellut, kuinka virkistävää olisi, jos Mäki kirjoittaisi vaihteeksi jotain aivan muuta.

Nähtävästi pitäisi ajatella tarkemmin, mitä toivoo, koska se saattaa toteutua. Vuoden 2015 kevättalvella ilmestyi kummallinen pienoisteos Siivellä eläjä, jossa novellikirjailija Luusalmi toimii minäkertojana ja koettaa väsätä parisuhdeopasta. Kirjaa myytiin oletettavasti kanteen painetun Reijo Mäen nimen perusteella huikeat 14 000 kappaletta ilmestymisvuonnaan. 

Lukema on sellainen, että suuri enemmistö suomalaisista kirjailijoista näkee siitä vain toiveunta koko uransa ajan. Slussenin myynti vuonna 2016 oli 15 200 kappaletta.

Tapaus siis osoittaa, että mitä tahansa Reijo Mäki julkaiseekin, se myy kuin häkä. On hienoa, että kirjat myyvät, mutta on äärimmäisen turhauttavaa, että ihan vääriä kirjoja ostetaan! Tätä mieltä olen, anteeksi nyt vain.

Kuvio on niin hieno, että on itsestään selvää, että se toistetaan: julkaistaan taas heti joulun jälkeen jotain Reijo Mäki -kirjallisuutta ja tehdään tiliä. Tällä kertaa on elvytetty vanha ja kohtuulliseksi osoittautunut Sakari Roivas -sarja 90-luvun puolivälistä. Tukholmassa työskentelevästä suomalaistaustaisesta rikosylikonstaapelista pyyhkäistään vähän pölyä pinnasta ja sutaistaan pikkuisen sarjamurhaajajuonta sinne suuntaan, niin homma on paketissa.

Slussen-teoksen esipuheessa Mäki kertoo, että jo aikoinaan oli olemassa luonnos kolmannestakin Sakari Roivas -kirjasta, mutta se ei koskaan valmistunut. Kyseiset vuodet näyttävät jälkikäteen kiireisiltä kirjailijan elämässä, sillä vuonna 1994 ilmestyi Kruunun vasikan lisäksi romaani Rahan kääntöpiiri (Otava) ja seuraavana vuonna Vares-sarjan kahdeksas osa Enkelit kanssasi. Seuraava eli yhdeksäs osa Pimeyden tango (Otava 1997) olikin sitten lopulta läpimurto.

Slussen on siis Sakari Roivas -trilogian päätösosa. Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1995 kesäiseen Tukholmaan. Kaupungissa riehuu sarjamurhaaja, joka tuntuu valitsevan uhrinsa sattumanvaraisesti. Tapettavaksi valikoituu vaaleatukkaisia naisia, joilla on kauniit hymykuopat. Ikähaarukka on laaja, parikymppisistä nelikymppisiin. Murhia on valmisteltu huolella, eikä poliisilla tunnu olevan oikein mitään, mihin tarttua. Tukholma on kauhuissaan ja media vaatii poliisilta toimia.

Kun yksi uhreista on suomalainen kesätyöntekijä, Tukholman poliisin väkivaltaryhmä ottaa Sakari Roivaksen vahvistuksekseen. Roivas on AA-kerholainen, jonka avoliitto on päättynyt eroon. Välit ex-avopuolisoon ovat nihkeähköt mutta sitäkin lämpimämmät naisen teini-ikäisen tyttären kanssa. Roivas tuntee puhtaasti isällisiä tunteita entistä avotytärtään kohtaan. Tyttö on sattumoisin kaunis, hymykuoppaposkinen vaaleaverikkö…

Summamutikassa uhrinsa valitseva sarjamurhaaja kesäisessä Tukholmassa on oikeasti hyvä dekkarin perusjuoni, mutta Mäki ei ole nähnyt tarpeelliseksi mitenkään syventää jännitystä. Lukija arvaa murhaajan taustan jo parikymmentä sivua luettuaan, ja jännitettäväksi jää pitkäksi aikaa se, kuinka kauan poliisilta menee päästä samaan ilmeiseen lopputulokseen. Kauan.

Onneksi sentään viimeinen uhri herättää Roivaksessa jonkinlaista eloa. Uhri tuntuu kiusallisesti poikkeavan edellisistä, eikä murhatapakaan ole täsmällisesti sama. Roivas penkoo sitkeästi tapausta, vaikka ruotsalaispoliisit pitävät juttua jo kokonaan ratkaistuna. Ratkaisevan palasen Roivas saa pakinjohtajatuttavaltaan, mutta vuonna 1995 siihen kuluu järkyttävän pitkä aika.

Slussen vaikuttaa valitettavan välinpitämättömästi kokoon kyhäistyltä välityöltä. Poliisitiimissä ovat koossa kliseiset tyypit, kuten rasistisia ja seksistisiä vitsejä laukova törkyturpa ja keskimääräistä poliisia huomattavasti älykkäämpi ja taitavampi naispoliisi, jota ei kuitenkaan pidetä juuri arvossa. Roivas solahtaa sakkiin vaivatta jurona suomalaisena. Suomalaisuudesta on vain vähän etua tapauksen tutkinnassa.

Reijo Mäki: Slussen
Otava 2016. 269 s.

Vuoden johtolankaa 2017 -ehdokas.

Ruumiin kulttuurin (1/2016) Kirjakäräjillä Riitta Lindeman päätyy aivan päinvastaiseen arvioon kuin minä:

”Reijo Mäen kirjoitustyyli on hauskaa ja sujuvaa. Nimet on valittu makeasti kieli poskessa, --- Salaovela teksti on parasta Mäkeä. --- Oli ilo ahmia jännittävä tarina, jossa syyllinen ei todellakaan ole ennalta arvattavissa.”

Turun Sanomien Erkki Kanerva sen sijaan on enemmän samoilla linjoilla kanssani;

”Ongelma on monitahoisempi: kupletin juoni on kokonaisuudessaan epäuskottava, sarjamurhaajan motiivi alun murhiin jää selvittämättä ja loppuratkaisu ei vakuuta. ---
Kyllä tätäkin ostetaan, mutta myynti perustuu kirjailijan nimeen eikä esimerkiksi siihen, että Slussen olisi kelpo dekkari. Se nimittäin ei ole.”

Reijo Mäki: Tulivuori

Juuri kun olin saanut kuuntelu-urakkani Reijo Mäen Tulivuoresta päätökseen, julkaistiin kesän 2015 Mitä Suomi lukee -tilastot. Mikäpä muu siellä piti kärkipaikkaa kuin kyseinen opus! Kyllä jumankekka harmitti! Kirjojen myynti ja lukeminen ovat kaikesta kirja-alan ihmisten uurastuksesta piittaamatta vääjäämättömässä laskussa. Ne ihmiset, jotka vielä ostavat kirjoja, ostavat Tulivuoren kaltaista …no, roskaa. Voi vain toivoa, että ostaja saa mitä on toivonutkin eikä pety pahemman kerran. Jos nimittäin ostaa ja lukee vain muutaman kirjan vuodessa, on todella sääli, jos se vähä on huonoa. Kehno lukukokemus ei kannustane ostamaan ainakaan lisää kirjoja.

Pahoin vain pelkään, että vannoutuneimmatkin Mäki-fanit alkavat tavallani ryytyä. Kirjoittajan paras terä kun tuntuu kadonneen jo vuosia ja lukuisia kirjoja sitten, eikä toivoa paremmasta näy. Tutulla kaavalla mennään tälläkin kertaa: puuduttavaa kännihorinaa, naimista ja ripaus väkivaltaa. Kovin ennalta arvattavaa ja ikävä kyllä erittäin pitkäveteistä. Edes reipas irtiotto tutuista ympyröistä ei tuo Varekseen kaivattua puhtia.

Prologissa vuorottelevat kohtaukset syyskuisessa Turussa ja Teneriffalla. Vares tuntee omituista kaiherrusta, ja on muutamaa kuukautta myöhemmin muistavinaan tuntemuksensa. Samaan aikaan saarella murhaaja suunnittelee ja toteuttaa tekonsa. Leikkaukset paikkojen välillä ovat tv-sarjamaisen nopeita, mutta ne onnahtelevat pahemman kerran, koska Turun suunnalla ei tapahdu mitään ja Teneriffallakin asiaan päästään hitaanlaisesti.

Seuraavana talvena Vares saa yllättävän yhteydenoton. Taannoisen tyttöystävän Ainon espanjalainen aviomies soittaa Varekselle, kertoo, että Aino on murhattu, ja pyytää Varesta tulemaan ja selvittämään rikoksen. Paikallinen poliisi on luovuttanut ja haudannut tapauksen selvittämättömänä. Vares järkyttyy, koska ei ollut tiennyt edes Ainon avioliitosta saati murhasta. Räntäsateinen Turku saa jäädä ja yksityisetsivä Jussi Vares lennähtää lomaparatiisiin.

Kieliongelmista ei ole tietoakaan, vaan Vares solahtaa kuin kala veteen paikalliseen suomalaisyhteisöön, jonka kulmakivenä on hotelli Vantaa isäntineen. Hotellin suojista on hyvä tehdä yksityiskytän hommia. Tai olisi, sillä eipä Vares tälläkään kertaa juuri tee aktiivisia tutkimuksia, kaikki vain tuntuu sopivasti tapahtuvan hänelle tai hänestä riippumatta. Hotellin kanta-asiakkaisiin kuuluu tunnettu suomalainen yhdistetyn nelinkertainen maailmanmestari Wellu Komppa, jonka touhut tuovat etsimättä mieleen erään tunnetun suomalaisen mäkikotkan. Säännöllisesti lounastamassa pistäytyy myös suomalainen rekkamies, ja bungaloweissa asustavat lisäksi kauniit Anni ja Anni-Helena, tytär ja äiti.

Olin kuunnellut ainakin neljä ensimmäistä cd-levyä, ennen kuin kirjassa päästiin minkäänlaiseen vauhtiin. Sitten hetki rymistelläänkin ihan kohtalaiseen malliin, ja jo hetken toivoin, että loppu mentäisiinkin samaan tahtiin. Mutta turhaan. Meno alkaa uudelleen pahasti yskähdellä, ja kaiken huipuksi inhokkihahmoni Luusalmi pölähtää paikalle! Ei siis pärjätä ilman väsähtäneitä vitsejä tälläkään kertaa. 

Mäki saa poljettua koneeseen vauhtia vielä parin kohtalaisen toimintakohtauksen ja pienen yllätysmomentinkin verran ennen kuin Vareksen on aika palata koti-Turkuun. Loppu on dekkarigenressä jotakuinkin poikkeuksellinen, sillä rikollista ei suinkaan anneta viranomaisten käsiin vaan oikeutta jaellaan ihan omin luvin. Loppu hieman lörpsähtää tämän juonikuvion takia.

Uransa alkuvaiheessa Reijo Mäki kirjoitti ihan kelvollisia dekkareita ilman Jussi Varesta. Myös parodinen scifi-romaani Tatuoitu taivas oli mielenkiintoinen kokeilu ja osoitus, että ilman Varestakin syntyy luettavaa tekstiä. Olisiko aika jättää Vares lopultakin jos ei nyt eläkkeelle niin ainakin vuorotteluvapaalle?

Reijo Mäki: Tulivuori

Otava 2015. Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 13 h 23 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja lainattu kirjastosta.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Reijo Mäen novellikirjailija Luusalmi: Siivellä eläjä. Kohtaamisia enkeleiden kanssa.

Olen jo vuosia toivonut, että Reijo Mäki jättäisi Jussi Vareksen hyllylle ja kirjoittaisi välillä jotain ihan muuta. Uransa alkuvuosina Mäki nimittäin kirjoitti muistakin sankareista kuin Vareksesta, eivätkä ne kirjat olleet lainkaan huonoja, mikäli mitään muistan. Mutta pitäisi muistaa varoa, mitä toivoo, sillä sen voi saada.

Sanottakoon nyt tässä vielä julkisesti, että olen lukenut lähestulkoon koko Mäen tuotannon ja osan kirjoista vielä kuunnellut äänikirjoinakin sekä katsonut useimmat hänen Vareksistaan tehdyt elokuvat. Pääosin kyseessä on harmitonta viihdettä huolella kuvatussa turkulaismiljöössä, enkä jaksa kiihtyä edes Vareksen kieltämättä löperöstä sukupuolimoraalista ja kirjojen antamasta naiskuvasta. Pidän sitä lähinnä huvittavana. Sen sijaan vähemmistöihin kohdistuvat herjat alkavat vähitellen kiristää kukkahattuani.

Olen viime vuosina alkanut yhä enemmän väsyä Mäen tyyliin. Kirjat tuntuvat jotenkin laiskasti kokoon kyhäistyiltä. Paras veto on aikaa sitten hiipunut. Jussi Vares hahmona on ihan siedettävä edelleenkin, mutta erityisen vastenmieliseltä on alkanut tuntua sivuhenkilögalleria ja erityisesti sen inha novellikirjailija Luusalmi rasittavine jaanailuineen. Ja eikö Mäki sitten kirjoitakin spin off -tyyppisen ’pienoisromaanin’ juuri Luusalmesta!

Ainoa rikos, joka Siivellä eläjään liittyy, on sen julkaiseminen. Se EI siis ole dekkari missään mielessä, vaikka kansi antaakin Mäen faneille vähän muuta ymmärtää. Kysymyksessä on jonkinlainen kirjan kirjoittamisesta kertova parodia, jossa pilkataan erilaisia elämäntapaoppaita ja kaikenlaiseen rajatietoon ja muuhun sellaiseen uskovia ihmisiä. Elämäntapaoppaat ja rajatieto eivät ole mitenkään suosiossani, joten sen suhteen minulla ei ole valittamista.

Novellikirjailija Luusalmi on siis Siivellä eläjän minäkertoja. Hän haluaa avautua lukijalle siitä, miten on kohdannut enkeleitä. Takana on polveileva juttu, kuinka iso pääkaupunkilaiskustantamo tilaa mieheltä parisuhdeoppaan, tämä kun on naisten kaatamisen asiantuntija. Tuttuun tyyliin kirjoittaminen ei ota sujuakseen ja projekti kestää vuosia. Viinaa kuluu, ja sitten on niitä enkelikokemuksia. Luusalmi kohtaa Metatronin, Pitkäkorvan, Domen ja Leijonankidan, jotka kukin viitoittavat häntä viisauden tiellä. Syntyy kuolemattomia parisuhdeneuvoja ja aforismeja: ”Lukusuhteiden tavoin myös kaikista ihmissuhteista voidaan muodostaa jakoyhtälö.”

Kuten huomaatte, en kauheasti innostunut. Mielenkiintoisia olivat vain muutamat sivulauseviittaukset Jussi Vareksen seikkailuihin. Niistä Luusalmella on usein hieman toisenlainen käsitys kuin mitä on dekkareissa annettu ymmärtää.

Onneksi Siivellä eläjässä on vain 191 väljästi taitettua sivua. Suosittelen kiihkeille Reijo Mäki - tai Jussi Vares -faneille (tai novellikirjailija Luusalmi -faneille, mikäli sellaisia on). Kyytipojaksi vähintään pullo Jallua.

Reijo Mäki tai oikeastaan Reijo Mäen novellikirjailija Luusalmi: Siivellä eläjä. Kohtaamisia enkeleiden kanssa.

Otava 2015. 191 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Lisättäköön vielä tieto, että kyseistä teosta myytiin vuonna 2015 kaikkiaan 14 000 kappaletta Suomen Kustannusyhdistyksen bestseller-luettelon mukaan. Onko nöyrryttävä massan edessä ja myönnettävä olevansa väärässä? Vai menivätkö ostajat lankaan?

Lisäys juttuun 29.6.2025 

Siivellä eläjän takakannessa sanotaan näin:

“Minä en tule ikinä kertomaan tämän kirjan tekijän nimeä - en rippituolissa, en raipparangaistuksen uhan alla enkä edes parabellumin piippu ohimolla. Mutta voin helpottaa arvuutteluja poistamalla epäiltyjen listalta yhden nimen. Tätä kirjaa ei ole kirjoittanut R. Mäki.” - Reijo Mäki

Tunnustan, että en aikanaan korvaani lotkauttanut tälle kommentille, vaan ajattelin sen olevan sitä samaa huumoria, jota Mäki niin mielellään muutenkin viljelee. Ilmeisesti olin kuitenkin tässä kohtaa täysin väärässä ja novellikirjailija Luusalmi onkin ihan oikeasti joku muu kuin Reijo Mäki. Asia nousee esille Uusi Juttu -verkkolehden artikkelissa Puuttuva johtolanka. Mikä selittää tähtidekkaristin tyylin vaihtelua?, jonka on kirjoittanut Vaula Helin. Juttu on ilmestynyt 27.6.2025. 

Artikkelissa kerrotaan Turun yliopiston tutkijoiden Reima Välimäen ja Tuomas Mattilan tutkimusprojektista, jossa he stylometrisen analyysin avulla tarkastelivat neljän suomalaisen dekkaristin tuotantoja. Ideana on ilmeisesti syöttää tietokoneohjelman analysoitavaksi kokonaisia teoksia ja pyytää sitä tekemään niistä tyylianalyysi, josta sitten voidaan tehdä päätelmiä. 

Analyysin tulos oli, että kolmen muun tunnetun dekkaristin tyyli pysyy hyvinkin samankaltaisena läpi tuotannon (tutkimuskohteina olivat Reijo Mäen lisäksi Leena Lehtolainen, Matti Yrjänä Joensuu ja Ilkka Remes). Mäen tyylissä sen sijaan näkyy muutama taitekohta, joissa se lähtee osittain uusille urille. Lisäksi vielä Siivellä eläjä, joka myös syötettiin ohjelmaan, poikkeaa niin selvästi Mäen tyylistä, että se mitä ilmeisimmin on jonkun muun kirjoittama. Mutta kenen, sitä ohjelma ei kerro, koska otos on niin suppea. 

On siis pakko muuttaa tätä kymmenen vuotta vanhaa arviota sen verran, että päästää kirjailija Reijo Mäen vastuusta. Tämän surkean tekeleen kirjoittamisesta on vastuussa joku muu. Pyydän anteeksi, että en uskonut takakansitekstiä. Muilta osin olen edelleen kaiken yllä sanomani takana. Jokken kirjanurkan Jokke on on ollut minua huomattavasti tarkkanäköisempi lukija: "Mäen itsensä tekemäksi teos on liian laimea, liian kiltti ja velloo lutuisasti luuseri Luusalmen arjessa."

Vaula Helinin artikkeli on erittäin mielenkiintoinen ja avaa hienosti paitsi kustannustoimittamista myös kustantamista muutenkin ja erityisesti kustantamojen markkinointia. Mikko Aarne, joka on kustantamoalan todellinen moniosaaja, on aikoinaan ollut Reijo Mäen kustannustoimittaja. Hän kertoo varsin avoimesti kustannustoimittamisesta Helinin artikkelissa. Tuomas Mattilan Haamukirjoittajat-tietokirjan (Gaudeamus, 2025) olen jo ehtinyt aloittaakin, ja sillekin lämmin suositus. 

Reijo Mäki: Pimeyden tango (selkokirja)

Turkulainen yksityisetsivä Jussi Vares saa
selvitettäväkseen kiperän tapauksen,
tangokuningas Harry Koivikon murhan.
Koivikko puukotettiin kuoliaaksi
kuusi vuotta sitten.

Tapaus jäi silloin ratkaisematta,
murhaaja on edelleen vapaana. 
Toimittaja Jaska Teikari tietää jotain murhaajasta,
mutta mies katoaa, ennen kuin hän ehtii kertoa tietonsa.

Jussi Varesta työllistää myös
insinööri Erkki Vehmanen,
joka haluaa tietää enemmän
vaimonsa puuhista.

Saamaan aikaan Jussi Vareksen
vanha vihollinen Veikko Hopea
pääsee lomalle vankilasta ja
päättää käydä tervehtimässä Varesta.

Näin esitellään Reijo Mäen vuonna 1997 Otavan julkaisemana ilmestyneen Pimeyden tango -dekkarin juoni teoksen selkoversiossa, joka julkaistaan virallisesti Helsingin kirjamessuilla tämän viikon lopulla. Oppimateriaalikeskus Opike on perustettu vuonna 1988 kehittämään ja tuottamaan materiaaleja opetuksen, kasvatuksen ja kuntoutuksen tueksi. Opike on osa Kehitysvammaliittoa, ja Raha-automaattiyhdistys tukee sen toimintaa.

Reijo Mäki on Selkokeskuksen selkokirjakummi. Kirjakummi on tunnettu suomalainen kirjailija, jonka myöntää oikeuden mukauttaa yhden kirjoistaan selkokielelle. Kun selkoteos on valmis, kummi haastaa uuden selkokirjakummin. Edellinen kirjakummi Anna-Leena Härkönen haastoi Mäen kummiksi vuonna 2013, ja Härkösen kirjoista selkomukautus tehtiin Häräntappoaseesta. Pimeyden tango on ensimmäinen selkokielinen Jussi Vares -dekkari, ja sen selkomukautuksen on tehnyt Ari Sainio.

Sain Pimeydentangon selkoversion etukäteen tutustuttavakseni. Selkokieliset kirjat ovat olleet minulle ennestäänkin tuttuja, mutta nyt oli hyvä tilaisuus perehtyä aiheeseen hieman tarkemmin. Tietoa löytyy kätevästi esimerkiksi Selkokeskuksen sivuilta.

Selkokieli määritellään näin: Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä. Koulussa selkokielistä materiaalia on käytetty sellaisten oppijoiden apuna, joilla on oppimisvaikeuksia. Myös maahanmuuttajaoppijat ovat hyötyneet materiaalista siinä vaiheessa, kun kielen omaksuminen on ollut vielä keskeneräistä. Selkokirjan kanssa saa elämyksen ihan oikean, kokonaisen kirjan lukemisesta, vaikka tavallisen kaunokirjallisen tekstin lukeminen vielä olisikin vaikeaa. Selkokielellä julkaistaan myös oppikirjoja ja muita tieteoksia.

Pimeyden tangon kannessa mainitaan siis selkomukauttajan nimi. Termi on vieras, mutta taas löytyy apua Selkokeskuksen nettisivuilta (jatkossa kursiivilla painetut kohdat on kopioitu sieltä): Selkomukautus on alkuperäisen kaunokirjallisen teoksen aineksista koottu uusi, omilla jaloillaan seisova kaunokirjallinen kokonaisuus. Kaunokirjallisuudesta tehtyjä selkomukautuksia on tuotettu vuodesta 1990 alkaen. Silloin ilmestyi Pertti Rajalan mukautus Arto Paasilinnan romaanista Isoisää etsimässä. 

Kun tekstiä mukautetaan selkokielelle, sitä lyhennetään ja muokataan selkokieliseksi. Ensin pitää kuitenkin valita, mitä aineksia otetaan mukaan alkuperäisestä tekstistä. Mukauttajan on pidettävä mielessä selkokielen periaatteet ja huolehdittava, että alkuperäisen kirjan tunnelma, tunneviesti ja sisällön pääkohdat välittyvät lukijalle.

Ohjeita mukautuksen tekijälle:

1. Rajoita henkilöiden määrää.
2. Esitä ajan ja tilan muutokset selkeästi.
3. Esittele henkilöt hyvin ja tee heidän tunnistamisensa tekstin keskellä helpoksi.
4. Vältä liikaa abstraktisuutta esteettisessä tunneviestissä.
5. Käytä kuvitusta, joka tukee tekstiä.

En osaa sanoa, paljonko Ari Sainio on joutunut karsimaan Pimeyden tangosta henkilöitä, koska alkuperäisen tekstin lukemisesta on jokunen vuosi vierähtänyt. Näppituntuma on, että jonkin verran karsintaa on tehty, mutta silti selkoversioon on vielä jäänyt muhkeahko joukko väkeä. Lukijaa helpottamaan on kirjan alkuun lisätty seikkaperäinen henkilöluettelo, joka on vielä jaoteltu juonilinjoittain. Kirjan lukujen aluissa on sama juonilinjoittamisen periaate käytössä, mikä sekin on omiaan helpottamaan tekstin hahmottamista. Kuvia dekkarissa ei ole.

Selkomukautukset ovat paljon ohuempia kirjoja kuin lähtöteokset, ja tekstiä on huomattavasti vähemmän. Eroa lisää selkomukautuksissa käytetty ilmava taitto ja tekstin asetteleminen lyhyille riveille.

Nämä ominaisuudet Pimeyden tangon selkoversioon on otettu sellaisenaan. Alkuperäisen romaanin laajuus on 303 sivua, mutta selkoversiossa on vain 126 väljästi taitettua sivua lyhyine riveineen. Ulkoasu antaa runokirjamaisen vaikutelman.

Selkomukautuksessa lähtöteoksen pääjuoni esitetään yleensä melko yhtäpitävästi. Sen sijaan karsitaan sivujuonia ja juonipoikkeamia. Tarina kerrotaan usein samassa järjestyksessä kuin lähtöteoksessa. Vaihtelua saattaa olla siinäkin.

Romaanin kokoisessa teoksessa pääjuonikin saattaa olla monipolvinen, ja mukauttaja joutuu oikomaan mutkia. Mukauttajan on harkittava erilaisia painotuksia; hänen on valittava, mitä lähtöteoksen piirteitä hän korostaa.

Pimeyden tangon selkoversiossa on pääjuonena tangolaulaja Harry Koivikon tapaus ja lisäksi kaksi sivujuonta: Veikko Hopean tapaus ja Erkki Vehmasen tapaus. Kaikki kolme juonta yhdistyvät myös selkoversion loppuhuipennuksessa.

Selkomukautus ei ole millään muotoa sama kirja kuin alkuperäinen teos. Selkomukautusta ei ole turhaan verrattu kaunokirjallisuudesta tehtyihin teatteri- tai elokuvasovituksiin. Mukauttajan suhtautuminen lähtöteokseen on kaksitahoinen. Toisaalta lähtöteos on kirjailijan luoma ainutkertainen taideteos. Sitä on lähestyttävä herkästi kuunnellen, analysoiden ja kunnioittaen. Toisaalta lähtöteos on tarina, jonka mukauttaja kertoo uudelleen erilaiselle lukijakunnalle kuin lähtöteoksella on. Se vaatii rohkeutta ja kovapintaisuutta, jopa eräänlaista härskiyttä tehdä rankkoja ratkaisuja. Mukauttajan paras ystävä on tietokoneen delete-näppäin. Mukauttaminen vaatii myös luottamista oman tehtävän ja valintojen oikeutukseen. Lähtötekstiä ei saa jäädä tuijottamaan liian tiiviisti, vaan asioita on välillä kerrottava rennosti täysin omin sanoin. Se vaatii usein lähtötekstin syvällistä sisäistämistä.

Niin sanotun tavallisen lukijan kokemus selkomukautetusta dekkarista on erikoinen. Jäljellä tuntuu olevan jonkinlainen luuranko alkuperäistekstistä. Reijo Mäen tyylin tunnusmerkit eli paikoin rasittavaksi kokemani jonninjoutava jaarittelu, väkinäinen vitsinvääntö sekä seksikohtaukset loistavat poissaolollaan. Edes Luusalmi ei vaikuta selkoversiossa vastenmieliseltä! Kovin monimutkaisilta eivät rikosjuonet tämän karsinnan ja lievän oikomisen jälkeen enää vaikuta. Toisaalta on todettava, että olennaiset asiat on Sainio saanut kuitenkin näppärästi mukaan tarinaan ja että loppuhuipennus on onnistunut selkeytettynäkin.

”Tavoitteena on, että myös selkolukijat pääsevät lukemaan samoja tunnettujen ja suosittujen suomalaisten kirjailijoiden teoksia kuin muutkin lukevat”, sanoo Oppimaterialikeskus Opiken suunnittelija Henna Kara sähköpostiviestissään, jossa hän kysyi, olisinko kiinnostunut aiheesta. Tavoite on mahtava, ja uskon, että se myös toteutuu kummikirjailijaohjelman avulla ainakin pienen palasen verran. On hienoa, että tärkeistä klassikoista on saatavana selkomukautuksia, mutta ainakin opetustyötä tekevät osaavat arvostaa viihteellisemmänkin materiaalin julkaisemista.

Reijo Mäki: Pimeyden tango

Selkomukautus Ari Sainio. Opike 2015. 126 sivua.

Arvostelukappale.

Kirja julkaistaan Helsingin kirjamessuilla. Reijo Mäki ja kirjan mukauttaja Ari Sainio haastattelussa Kirjakahvila-lavalla lauantaina 24.10. kello 16.30. Kirja on myynnissä Selkokeskuksen osastolla 6h71.

Reijo Mäki: Cowboy

”Perkele! Jonen ajatukset ailahtivat taas näihin tuoreempiin murheisiin. Tämä koko vitun joulu. Ja paskakaan ei ottanut irrotakseen, ei pudonnut itkemälläkään.”

Enpä tiedä, kuka tässä on pahemmin väsähtänyt: lukija eli minä, kirjailija Reijo Mäki vai hänen sankarinsa yksityiskyttä Jussi Vares. Joka tapauksessa tämä allekirjoittanut uskollinen lukija on nyt vakaasti päättänyt olla enää lukematta tai kuuntelematta seuraavaa eli 26. Jussi Vares -dekkaria. Ainakaan, jollei ala kuulua vakuuttavia väitteitä siitä, että kirjailijan ja yksityisetsivän terä on jälleen löytynyt.

Kesällä ilmestynyt 25. Jussi Vares -dekkari Cowboy on nimittäin todella väsähtänyt. Mäki kertoi kolme vuotta sitten päättäneensä uudistaa Vares-sarjaansa ja aloitti sarjan sisällä trilogian, jonka osat olisivat ’erilaisia’ Vareksia. Kaikki Mäen teokset uskollisesti lukeneena (ja osan uudelleen äänikirjoina vielä kuunnelleena) en osaa vieläkään sanoa, mikä näissä kolmikon teoksissa on sitten se ’erilaisuus’. Paitsi ehkä komealta kalskahtavat nimet: Sheriffi, Intiaani ja Cowboy.

Sheriffin parissa olen blogimerkintöjen mukaan viihtynyt mukavasti ja vaikka mitään sen kummempaa uudistumista en ollutkaan huomannut, kirjailija tuntui olevan terässä. Viimekesäinen Intiaani oli sitten pettymys ja tämä uusin Cowboy on kyllä melkoinen pannukakku, anteeksi vain.

Cowboyn ’juoni’ rakentuu Mäen kirjoista tutuksi tulleella tavalla (ja käyttävät ideaa toki monet muutkin, Mäki vain vie tyylin melko äärimmilleen). Kaksi irrallisilta vaikuttavaa juonta kulkevat kirjassa rinnakkain ja risteävät sitten joissakin kohdin. Alku on tehokas, ja loppuun on saatu dramatiikkaakin. Keskellä on muutama toimintakohtaus ja sekaan on heitetty par eroottisesti latautunutta hetkosta. Loppu on täytetty kapakkajorinoilla, puujalkavitseillä ja surkeitten pikkurikollisten töppäilyillä. Valitettavasti tätä täyteainesta on Cowboyssa aivan luvattoman paljon ja vitsit ovat jos mahdollista menneet yhä mauttomampaan suuntaan. Vessatouhuja ja pöntön sisä- ja ulkopuolen kuvailua on useassa kohdassa, kuten alun sitaatistakin käynee ilmi. Mielestäni en ole kaikkein herkkänahkaisimpia kukkahattutätejä, mutta nyt eivät jutut jaksaneet edes hymähdyttää.

Alku on lupaava. Wannabe-roisto Jone Lehmijoki alias Cowboy odottelee jouluaattona vieraakseen kaunokaista, jonka on ajatellut vihdoinkin houkutella myös lakanoiden väliin. Kesken jouluaterian soi kuitenkin ovikello ja oven takana odottaa joulupukki ase ojossa. Palattuaan tajuihinsa kassaholvinsa vierestä Cowboy alkaa vähitellen kelata joutuneensa ovelan huijauksen kohteeksi. Mutta kenelle reklamoida, kun ryöstetty omaisuus ei ihan kestä päivänvaloa? Sitten samaan kapakkapöytään osuu turkulainen yksityisetsivä.

Jussi Vares on viettänyt joulunalusaikaa vaisuna sydänsurujen kourissa. Jälleen yksi lupaavasti alkanut parisuhde on ajautunut kiville. Maanvaiva Luusalmi saa pastori Alasen kanssa kuitenkin houkutelluksi Jussin kapakkaan. Siellä miehet törmäävät erääseen turkulaiseen julkkikseen, standup-koomikko Andy Ahmavaaraan, joka houkuttelee miehet mukaansa hulppean kattohuoneistonsa seurapiiribileisiin. Juhlissa ovat mukana myös Ahmavaaran parhaat ystävät tv-kokki Miro Maasilta ja telkkaritähtilaulaja Kalle Tikka. Myös Ahmavaara ilmaisee olevansa kiinnostunut Jussin ammatillisista palveluksista. Pian juhlien jälkeen julkkiskolmikkojoukko alkaa dramaattisesti harveta.

Mukana tarinassa hääräilevät vielä romaniserkukset Alvar ja Rainer sekä heidän tyttöystävättärensä sisarukset Ellu ja Marga. Romaniheimojen sukuvihat purkautuvat melkoisina väkivallantekoina Turun alamaailmassa, eikä Jussi Vareskaan välty sotkeutumasta tämän nelikon touhuihin.

Väkeä ja tavaraa on siis mukana kosolti. Kirja on lähellä puoltaväliä, ennen kuin mitään juonien kannalta olennaista lopulta tapahtuu, ja senkin jälkeen mennään vielä kolmannes kirjasta eteenpäin ilman varsinaista juonenkehittelyä. Andy Ahmavaaran hahmon kautta Mäki on antanut itselleen luvan vain lisätä kirjan tyhjäkäyntiä ja ontuvien ’vitsien’ latelua. Huippusuosittu koomikko suoltaa esimerkiksi tällaista huumoria:

”Kohta on taas kesä. Jokaisessa kunnassa on pakko olla joku oma kulttuuriviikko. Onkohan Mäntässä jo omansa? Ellei ole, niin ehdottaisin sellaista kuin Mäntän Männäviikot: kesäfestari niille, jotka eivät pidä yllätyksistä. Tervetuloa Mänttään! Männäviikot on festari, joka on jo nähty, viitenä vuonna peräkkäin kaikissa muissa valtakunnan pitäjissä. Samat metrilakut ja kuorolaulut ja haapapölkkyinstallaatiot. Lopuksi tanssia. Eli Finlanders!”

Vaikka tätä pitäisi ironianakin, niin silti on loukkaus proteesia käyttäviä kohtaan nimittää tällaista jauhantaa edes puujalkavitsiksi.

Kun kaiken moskan raaputtaa varsinaisen juonikuvion päältä, se paljastuu ihan näppärästi suunnitelluksi ja mielenkiintoiseksikin. Mutta koko kuvio lässähtää pahasti tämän kaiken muun hörhellyksen alle. En vähääkään epäile, etteikö se olisi tarkoituksellista. Mutta ihmettelen kovasti, miksi tällaiseen ratkaisuun on kirjailija päätynyt. Onko tarkoitus mitata jotenkin, kuinka surkeasti voi kirjoittaa ja vielä takoa suuria myyntilukuja? Eikö tästä kaavasta pääse muuten eroon? Odotan nimittäin ihan tosissani, että Mäki irrottautuisi vaihteeksi edes Jussi Vareksesta ja kirjoittaisi ihan uuden sankarin seikkailuista.

Jos en olisi sattunut saamaan vahingossa käsiini Cowboyta äänikirjana, olisin todennäköisesti jättänyt kirjan kesken.

Reijo Mäki: Cowboy

Otava 2014. Äänikirjan lukija Ville Tiihonen. Laajuus 11 cd-levyä, kesto 12 h 39 min.

Äänikirja lainattu kirjastosta, paperikirja ystävältä.

Helsingin Sanomissa Keijo Kettunen sanoo kirjasta samat asiat kuin minäkin, mutta paljon kiltimmin. Turun Sanomien Mari Viertola silittää Turun omaa poikaa selvästi myötäkarvaan. Kirjavinkkien Irjakaan ei löytänyt tästä merkkejä uudistumisesta.

Reijo Mäki: Intiaani

”Reijo Mäen Vares-sarjan puhuttelevuus perustuu paitsi Turun mystifointiin, perussuomalaisiin arvoihin ja myyttisiin renttutyyppeihin, myös epäloogiseen ja kaoottiseen juonenkehittelyyn.” Tätä rehtori Mauri Ylä-Kotolan lausahdusta olen näemmä lainannut viimekesäisessä Reijo Mäki -postauksessani kirjoittaessani Sheriffistä. Kyseinen teos aloitti ”uudistuneen” Vares-trilogian, jonka kakkososa Intiaani ilmestyi jo vakiintuneeseen tapaan kesäkuussa eli hyvissä ajoin kesän dekkarisesonkia silmällä pitäen. Vares on seikkaillut nyt siis jo 24 romaanissa. Lisäksi on vielä joukko Vares-novelleja. Kaveri alkaa olla varsin tuttu tyyppi uskollisille lukijoille, joihin itsekin lukeudun. Valitettavasti on sanottava, ettei tämä viimeisin seikkailu oikein sytyttänyt.

Mäellä on ollut loistava idea Intiaanin perusjuonen pohjalle: sumuisena heinäkuun aamuna Turun saaristossa yhteysalus M/S Västernin kaikki matkustajat ja henkilökunta ammutaan. Tekijät katoavat sumuun kuin tuhka tuuleen. Kuinka ollakaan juuri Jussi Vares on ensimmäinen alukselle nouseva henkilö joukkosurman jälkeen. Hänen naisystävänsä entisen miniän piti olla mukana aluksella, mutta tämä on kadonnut jäljettömiin.

Alkuasetelma saa siis melkein niskakarvat nousemaan odottavasti pystyyn: nyt seuraa jotakin oikeasti pelottavaa. Mutta ei. Valitettavasti Mäki tällä kertaa hukkaa hyvän ideansa parinsadan sivun ajaksi. Kun lopulta palataan itse asiaan, arvoitus ratkeaakin sitten varsin vaivattomasti. Harmittaa.

Mietin lukiessani jälleen, onko Mäki sellaisessa asemassa, että hänen teoksiaan ei sen kummemmin toimiteta. Nimittäin kunnon kustannustoimitus olisi taas kerran pelastanut paljon. Pois olisi kannattanut ainakin jättää alusta takauma, jossa paljastetaan, miten Jussi Vares törmäsi puumanaiseensa Petraan. Aivan silkkaa sivujen täytettä. Samaten loppupuolelta olisi kannattanut jättää pois kliseiset nimeämättömän henkilön ajatukset jostakin pahasta paikasta. Ne kun paljastivat ihan liian ajoissa keskeisen juonenkäänteen, joka muutenkin lässähtää pahasti. Vares ei joudu edes kunnon vaaraan kertaakaan. Ainoa jännittävä episodi sijoittuu jo kirjan alkupuoliskolle, kun sankari hiippailee kaarinalaisen puutarhaviljelmän tienoilla.

Eniten kuitenkin ihmettelin, miksi puolet kirjasta on sijoitettu Montanaan Yhdysvaltoihin. Tarinan kannalta keskeisten kahden henkilön Montanaan sijoittuvia seikkailuja seurataan tiiviisti, vaikka ne eivät sen kummemmin sitten liity mihinkään. Takakannessa jo paljastetaan, että kyseiset mies ja nainen lopulta kumpikin tulevat Turkuun, jolloin asiat alkavat lopulta rullata. Siihen asti Vares puuhastelee enemmän tai vähemmän väärien johtolankojen parissa. Turhauttavaa.

Tutut ainekset ovat jälleen sopassa mukana. Panokohtauksia on pari kappaletta, joten ei huolta. Vares vaikuttaa addiktoituneen itseään selvästi vanhempaan tuliseen naiseen, mutta sivupolkujakin matkan varrelle sattuu. Yhtä vähän juoneen liittyvät tälläkin kertaa inhan novellikirjailija Luusalmen äklöt kapakkajorinat. Luusalmi saisi kevyesti vastenmielisimmän romaanihenkilön arvonimen, jos sellaisia jaettaisiin. Kuvittelisin, että Mäki on Luusalmen hahmoon yhdistellyt useammankin todellisen kapakkafilosofin piirteitä. Ainakaan kukaan ei voi oikeasti yksin keksiä kaikkia niitä väsyneitä juttuja, joita Luusalmen suuhun on kirjoitettu. Turku on keskeinen osa kirjaa, ja siinä Mäki jälleen korjaa pisteet. Kaupunki tuntuu tutulta ja elävältä, ja on mukava kirjan sivuilla sen kaduilla ja jokilaivoilla seilailla.

Sheriffistä viime kesänä kirjoittaessani olen ollut selvästikin myönteisemmissä tunnelmissa. Intiaani saa kovemman kohtelun, mutta mielestäni syystä. Kirjassa on aika selvä pakkopullan tai välityön maku, valitettavasti. Kannattaisikohan Vares päästää pienelle paussille välillä? Ensi vuodeksi kai on jo tekeillä trilogian kolmas osa Cowboy. Ehkä sen jälkeen saamme lukea ihan jotain muuta.

Reijo Mäki: Intiaani

Otava 2013. 461 s.

Lainattu ystävältä.

P.S: Piti vielä tehdä googlauskierros, joka taas paljastaa, kuinka väärässä olenkaan.

Aamulehden Jussi Aurén suorastaan hehkuttaa: Nyt uusimmassa Vares-romaanissa Intiaani Reijo Mäki nimittäin jatkaa sitä nousukiitoaan, joka on tuonut maamme tunnetuimman yksityisetsivänkin uraan aivan uutta puhtia. 

Turun Sanomien Mari Viertolakin on pitänyt kovasti: Myös Intiaanin rakenteelliset ratkaisut toimivat hienosti. Samaan aikaan tapahtuu molemmin puolin Atlanttia, ja kerronta vuorottelee Turun ja Montanan välillä. Langat pysyvät kauan erillään, mutta juoni pitää otteessaan ehkä juuri siksi, että Mäki on arvomaailmaltaan selkeä: hyvät ovat hyviä ja pahat todella pahoja joka puolella maailmaa. 

Hmm.

P.S. Lisään tähän vielä Vares-sarjan kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Lista on peräisin Wikipediasta, joka yllättävän hyvin palvelee näitä kirjojen järjestyspulmia pohtivia lukuhaluisia. Vareksia ei ole mikään pakko lukea järjestyksessä, sillä juonet ovat täysin itsenäisiä eikä Vareksen elämäkään mitenkään kehity sarjan aikana. 

Moukanpeli. Hämeenlinna: Karisto, 1986. 

Satakieli lauloi yöllä. Espoo: Weilin+Göös, 1987. 

Marraskuu on musta hauta. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus, 1988. 

Sukkanauhakäärme. Helsinki: Otava, 1989. 

Jäätynyt enkeli. Helsinki: Otava, 1990. 

Kuoleman kapellimestari. Helsinki: Otava, 1991. 

Vares ja kaidan tien kulkijat. Hyvinkää: Book Studio, 1992. 

Enkelit kanssasi. Helsinki: Otava, 1995. 

Pimeyden tango. Helsinki: Otava, 1997.

Pahan suudelma. Helsinki: Otava, 1998. 

Keltainen leski. Helsinki: Otava, 1999. 

Mullan maku. Helsinki: Otava, 2000. 

Kolmastoista yö. Helsinki: Otava, 2001. 

Black Jack. Helsinki: Otava, 2003. 

Huhtikuun tytöt. Helsinki: Otava, 2004. 

Nuoruustango. Helsinki: Otava, 2005. 

Hard luck cafe. Helsinki: Otava, 2006. 

Uhkapelimerkki. Helsinki: Otava, 2007. 

Lännen mies. Helsinki: Otava, 2008. 

Valkovenäläinen. Helsinki: Otava, 2009. 

Kolmijalkainen mies. Helsinki: Otava, 2010. 

Mustasiipi. Helsinki: Otava, 2011. 

Sheriffi. Helsinki: Otava, 2012. 

Intiaani. Helsinki: Otava, 2013. 

Reijo Mäki: Sheriffi

Turun Pajamäen rauhallisella omakotitaloalueella tapahtuu raaka kaksoismurha. Rauhanturvatehtävissä ansioitunut mutta parhaillaan sairauslomalla ollut poliisi löytyy omasta pihakeinustaan alasti, silvottuna, silmät puhkottuna ja äitinsä ja vaimonsa morsiushuntu päässään. Myös poliisin entinen naisystävä on surmattu, mutta vähemmän dramaattisesti.

Tämä asetelma on taustalla, kun yksityisetsivä Jussi Vares saa keväällä toimeksiannon. Koko talven täydellisenä mysteerinä säilynyt kaksoismurha on edelleen selvittämättä poliisin kaikista ponnisteluista huolimatta. Poliisin naisystävän äiti pyytää Jussia selvittämään, miksi hänen tyttärensä tapettiin. Vastahakoisesti Jussi ottaa tehtävän, vaikka ei usko voivansa asian hyväksi paljoakaan tehdä. Yllättävältä taholta tulee kuitenkin toinenkin toimeksianto samasta jutusta. Paikallisen alamaailman kerma on kyllästynyt tehostettuun poliisitoimintaan Turussa ja haluaa työrauhansa takaisin. Vares on entistä varautuneempi, mutta suostuu, koska palkkio on suolainen ja sama juttu jo muutenkin työn alla.

Raatimiehiksi kutsuttu rikollispomonelikko pyörittää muiden bisnestensä lisäksi Satamasaluunaa, jossa on monenlaista toimintaa laillisesta vähemmän lailliseen. Mielenkiintoisin toimintamuoto taitaa olla säännöllisesti pidettävä runoilta, joka onkin todellinen menestyskonsepti. Paikalliset tunnetut nykyrunoilijat lausuvat runojaan ja kesämekkoiset keski-ikäiset naiset kirkuvat lavan reunalla ja viskovat esiintyjille nimettömiään. Seuraa häslinkiä, kun Jussin pitkäaikainen ystävä novellikirjailija Luusalmi saa itsensä puhuttua yhdeksi kesän runoillan esiintyjäksi.

Tutkimukset eivät etene kovinkaan rivakkaan tai loogisesti. Tapansa mukaan Jussi Vares kaljoittelee ja kuuntelee, mitä ympärillä puhutaan, ja yleensä vahingossa tai ainakin puolivahingossa kaiken puheen keskeltä alkaa hahmottua jotain, josta voi napata jo vähän kiinnikin. Tälläkin kertaa mukana on varsin dramaattisia käänteitä, ennen kuin totuuden siemen alkaa pilkottaa kaiken muun sälän keskeltä ja Jussikin sen huomaa. Raatimiehet ovat tasa-arvoinen nelikko. Kuka oikein on pomo eli Sheriffi kaiken taustalla? Vastaus on moninkertainen yllätys niin Jussille kuin lukijallekin. Loppuratkaisu on lievästi sanoen onnistunut, vanhojen dekkariperinteiden mukaan toteutettu kaksoishämäys. Kaikki todisteet ovat koko ajan lukijankin silmien alla, ne vain pitäisi osata yhdistellä. Vaan osasinko? No en.

Reijo Mäki on siis kirjoittanut 23. Vares-dekkarin. Sheriffi on miehen omien sanojen mukaan aloitusosa kolmen sarjaan, jonka muut osat ainakin työnimiltään ovat muistaakseni Cowboy ja Intiaani. Miten pitää tällainen ikuisuussarja tuoreena? Siinä kysymys, jota Mäkikin on varmasti monesti pohtinut. Välillä on poikettu Turusta Pohjanmaalle, sitten on tehty aikahyppy tulevaisuuteen. Mutta suurin osa kirjoista sijoittuu nykyhetkeen ja tiukasti Turun kaduille ja kujille. Jotain uutta pitäisi saada mukaan, jotta ei ihan puudu ainakaan kirjailija. Lukijat tuntuvat varsin mielikuvituksettomilta ja odottavat aina sitä samaa.

Sheriffi ei ole mikään rohkea hyppy uudenlaiseen tyyliin, vaikka monista edeltäjistään paikoin edukseen poikkeaakin. Uudistaminen on siis tehty huolellisen varovasti, etteivät uskolliset Vares-fanit ota nokkaansa. Ei ole pelkoa. Vares on entisellään; viihteelle helposti eksyvä, viinan takia muistinsa menettävä, naisia puoleensa vetävä miekkonen, jolla on työssään yleensä enemmän sitä hyvää tuuria kuin rautaista ammattitaitoa tai ahkeruutta. Renttumainen charmi puree siis edelleen niin elähtäneempiin kapakkaruusuihin kuin tarinan hehkeimpään neitoonkin. Samaten Uuden Apteekin tiskillä filosofoidaan ja Mantun grillillä vedetään rasvakeitoksia yöpalaksi. Luusalmi pitää huolen, että rasvaa ei puutu myöskään vitseistä. Tällä kertaa Vares kuitenkin lopussa tietää, kuka oli roisto ja millaisen rangaistuksen hän saa. Välillä kun mies on tullut pelastaneeksi ihan maailmankin, mutta ei vielä tänäkään päivänä sitä itse tiedä.

Salonseutulaista lukijaa ilahdutti, että mukana on ripaus tuttuja maisemia täältäkin. Erään kartanonisännän elkeisiin on taidettu lainata hippunen yhden halikkolaisen kartanon omistajan habitusta, vaikka huolella onkin rajat häivytetty. Tällaisen virneen olin rivien välistä lukevinani. Harmi, että kirjassa kovasti kehuttu huumevieroitusklinikka Kiskon peräkorvesta on jo lakkautettu, muuten olisi sekin saanut mukavaa ja asiantuntevaa mainosta.

Ehkäpä Mäen useiden kirjojen siirtäminen elokuvamuotoon on vaikuttanut myös kirjoittamiseen? Onko alitajunta jo valmiiksi miettinyt, miten tarinan saisi vaivatta muunnettua leffaksi? Kenties, eikä siitä ainakaan haittaa ole ollut. Mahdottoman pitkät ja juonta minnekään viemättömät jaarittelu- ja jauhantajaksot on nyt siistitty napakammiksi ja osa karsittu kokonaan pois. Kaikki kirjassa kuvattu liittyy pääjuoneen tavalla tai toisella. Kyseessä on siis varsin ryhdikäs Vares tällä kertaa, ja viihdyinkin herran matkassa taas oikein mukavasti.

Reijo Mäki: Sheriffi

Otava 2012. 412 s.

Hesarin Veli-Pekka Leppänen on omassa arviossaan täysin vastakkaista mieltä kuin minä lähes kaikesta. Aamulehden Jorma Pokkinen on pitänyt pääasiassa, vaikka moittiikin. Tosin olemme pitäneet ihan eri asioista…Turun Sanomien Matti Komulainen esittelee kirjan varsin perusteellisesti ja ylistävään sävyyn, ainakin pääosin. Mielenkiintoinen tieto muuten, että runoillan muut esiintyjät ovat ihan oikeita turkulaisia runoilijoita! Kummasti lehtiarviot ovat kaikki miesten kirjoittamia. Kyllä Mäkeä lukevat naisetkin, veikkaisin, että jopa yli puolet lukijoista on naisia. 

P.S. Onpa tämän epäloogisen ja epätodennäköisen sankarin suosiota pohdiskellut ihan professorikin:

Rikos saattaa perustua sattumaan, jolloin loogiset päättelyketjut osoittautuvat katteettomiksi. Reijo Mäen Vares-sarjan puhuttelevuus perustuu paitsi Turun mystifointiin, perussuomalaisiin arvoihin ja myyttisiin renttutyyppeihin, myös epäloogiseen ja kaoottiseen juonenkehittelyyn.

Kuka saa arvostella Reijo Mäen kirjoja?

Otava

Aah, kirjallisuuskinastelua! Tätä harvinaista herkkua olisi tarjolla, ja vieläpä kirjasta, jonka olen lukenut. Kyseessä on Reijo Mäen Mustasiipi. Täällä on siitä omat tunnelmani.

Kriitikko Tommi Aitio kirjoittaa tämän päivän (23.10.) Salon Seudun Sanomien kolumnissaan Kirjailija pahoitti mielensä mm. seuraavasti: Saako kirjailija kommentoida julkisesti kirjojensa kritiikkejä? Kyllä saa. Entä kannattaako moiseen puuhaan ryhtyä? Ei takuulla. Aition kolumnin taustalla on Reijo Mäen kirjoitus Ruumiin kulttuuri -lehden uusimmassa numerossa (3/2011). Onneksi olen kaukonäköisesti lehden tilaaja, ja voin siis samalta istumalta tarkistaa, mitä Mäki on kirjoittanut. Mäen sivun mittaisen tekstin otsikkona on Erään arvostelun anatomia. Siinä hän ruotii Juri Nummelinin arviota Mustasiivestä Helsingin Sanomissa. Nummelin kyllä pistää Mustasiiven pakettiin aika kovin ottein, sitä ei voi kieltää:

Vareksen kyllästyminen voi olla Reijo Mäen omaa kyllästymistä hahmoonsa ja maailmaansa. Sen verran tylsää ja innotonta suurin osa Mustasiivestä nimittäin on. Aiemmista Vares-teoksista tuttu leukailu loistaa poissaolollaan ja kirjassa on luvaton määrä turhia lukuja, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin.

Mäen dialogi on aina ollut pitkää ja jaarittelevaa, mutta Mustasiivessä se on vielä pidempää ja jaarittelevampaa. Missään vaiheessa ei synny vaikutelmaa, että näin nämä ihmiset todella puhuvat - eikä kyse ole mistään tarkemman Turun-murteen kirjaamisesta, vaan siitä, että dialogin sävyjen pitäisi paljastaa puhujastaan yhtä paljon kuin käytetyt sanat. Henkilöistä ei loppujen lopuksi tule uskottavia.

Omassa arviossani olin samoilla linjoilla niiltä osin, että tarina junnaa paikoillaan ainakin kirjan alkuosassa. Tämähän ei ole Mäen teoksissa mitään uutta. Vares-romaaneista suurimmassa osassa on paljon löysää turinointia ja baarikierroskuvauksia, jotka vain satunnaisesti kuljettavat tarinaa eteenpäin. Leukailu ei loista minusta poissaolollaan, kuten Nummelin sanoo, vaan on vain entistäkin, no, lapsellisempaa. Dialogin jaarittelevuuskaan ei ole mitään uutta. Muistan monesti ihmetelleeni, kuinka teennäisiä Mäen mm. Vareksen suuhun kirjoittamat repliikit oikein voivatkaan olla. Henkilöiden ei kai ole tarkoituskaan olla kovin uskottavia? Olen aina kuvitellut, että Mäki kirjoittaa kieli poskessa näitä kirjoja.

Kyllä Nummelin kehuukin: Loppupuolella kirjaan tulee ryhtiä, kun Vares viimeinkin rupeaa tutkimuksiin. Paikoitellen Mustasiipi tuntuu oikealta dekkarilta. Sääli vain, että pääpahikset vaikuttavat epäuskottavilta, kuin vanhentuneelta satanististereotypialta.

Pääpahikset, kuten sivupahiksetkin, ovat Mäen teoksissa aina naurettavia. Se oikeastaan tekee Mäen kirjoista oikeutettuja. Vaikka ne ovat humoristisia (jos sattuu sellaisesta huumorista pitämään, kuten minä enimmäkseen) ja viihdyttäviä, ne kuitenkin osoittavat, että hyvä voittaa ja ettei rikos kannata, ainakaan väkivaltarikos. 

Nummelinin arvostelu oli siis kuitenkin saanut herneen juuttumaan Mäen nenään niin, että kirjailija oli ryhtynyt vastatoimiin. Ruumiin kulttuurin kirjoituksessaan Mäki toteaa itse näin: ”Arvostelun arvostelu ei ole hedelmällistä. Se on pohjaton aapa.” Sitä aapaa hän kuitenkin lähtee tarpomaan, ja kuten Tommi Aitio toteaa, omaksi vahingokseen. Mäki kertoo soittaneensa HS:n toimitukseen arvostelun ilmestymisen jälkeen ja tiedustelleensa, miksi arvostelua oli pyydetty henkilöltä, joka on jo pitkään asennoitunut häneen vihamielisesti. Nummelinkin on turkulainen vaikuttaja, mutta Mäki korostaa pariinkin kertaan, ettei ole ainakaan tietääkseen koskaan tätä tavannut saati hänen kanssaan keskustellut. Tosin tekstistä käy ilmi, että herrat ovat ainakin Facebook-kavereita…

Joka tapauksessa HS:n mukaan Nummelin oli itse ilmoittanut, että hänen ja Mäen välillä ei ole mitään siteitä, jotka estäisivät arvostelun. Mäen mukaan Nummelin ei ole voinut vastustaa tarjottua kiusausta. Kerrankin kun pääsee oikein valtalehdessä lyttäämään Mäen teoksen. En ole ollut tietoinen Nummelinin Mäki-vastaisesta nettikampanjasta, jonka olemassa olosta Mäki kirjoituksessaan vihjaa.

Mäki kuitenkin jatkaa: ”---esimerkiksi Kritiikkiportin kaikki muut arvostelut olivat kiittäviä, eräissä lehdissä urani parhaita. Eli kysymys kuuluukin: petettiinkö tässä nyt Hesarin ohella myös sen lukijoita?” Mäki on oikeassa. Turun Sanomien Matti Komulainen ylistää Mustasiipeä:

Parissa kohtaa Mäki avaa juonen solmuja sivaltamalla ja paljastaa vähän liikaakin, liekö tullut hinku kiriä kerrontaa ja pitää sivumäärä kurissa.

Muuten Mäki kirjoittaa tiukkaa tekstiä. Lause on ekonomista, kuvat tarkkoja ja tunnelmat kohdallaan. Esimerkiksi alun saaristomaiseman valoineen, tuulenvireineen ja aamu-uinteineen voi tuntea iholla.

Turussa kun liikutaan, myös kaupunkikuva tukee kerronnan uskottavuutta. Mäellä on silmää niin ruutukaava-alueen vilinälle kuin grynderien harjoittamalle kehitystoiminnalle rupuisilla teollisuusalueilla – entinen pankkimies nivoo tarinaan kiinnostavia taloudellisia kytköksiä.

Mustanpuhuvaa juonta höystetään aiemmista kirjoista tutulla huumorilla. Etenkin Luusalmi yltää jälleen uusiin sfääreihin – elämäntapataiteilijan ajatuksenjuoksusta välittyy nousuhumalaisen baarikärpäsen kaikkivoipaisuus hykerryttävästi.

Kovin ovat näkemykset erilaisia. Minua Luusalmen uudet sfäärit lähinnä etoivat.

Näin taas Marko Korkalo ylistää Savon Sanomissa: Reijo Mäen uusin teos Mustasiipi vaikuttaa tekijänsä kunnianhimoisimmalta sitten Hard Luck Cafen. Se on laajuudeltaan liki 400 sivun useaosainen järkäle. Teosten ympäristön, Turku ympäristöineen, hyvä kuvaus, lainehtiva verbaliikka ja teoksen rytminen sujuvuus on sitä, mitä Mäeltä sopii odottaakin. Mustasiipi on juuri tätä ja hiukkasen enemmänkin.

Kirjan tapahtumat ovat perususkottavia, ja Mäki on sittemmin hiukan leventänyt leukailevien osallistujiensa määrää ja repertuaaria. Esimerkiksi poliisit saavat suunsa auki paikassaan. Rosvopuolella esiintyy jopa tajunnanvirtaa juonen kulkua edesauttamaan. Se tosin vaikuttaa aika keinotekoiselta tavalta tuoda monimutkaisia juonenkäänteitä esille, mutta eihän kaikkea voi saada.

Kehuja siis on tullut. Silti yksi tyrmäys jää painamaan kirjailijaa niin kovasti, että hän kirjoittaa ikäväsävyisen kirjoituksen arvostelijasta lehteen. Mäki nimittäin sortuu oman vuodatuksensa loppupuolella rumaan henkilökohtaisuuteen. Hän tekee Nummelinin etunimestä ja syntymäajankohdasta päätelmän, että tämän isä on ollut ”yleisdemokraatti, joka on uskonut vallankumouksen pikavoittoon.” Mäki taas on kirjoissaan tuonut esiin vastakkaisen järjestelmän kannatuksensa. Mäkikin toteaa, että tulkinta on vares-päättelyä, mutta silti se on mielestäni ala-arvoista. Loppukaneetin lainaan tähän suoraan:

”Vai onkohan Juria alkanut syödä eräs toinen mato, semmoinen joka liittyy kunnianhimoon ja saavutusten ristiriitaan? Nelikymppinen mies, jolla edelleen ne suuret kirjalliset saavutukset antavat odottaa. Huonohkolle paperille painettuja pamfletteja ja muita vastaavia läpysköitä. Ei voi olla ikävämpää kohtaloa kuin marinoitua liemissään, kun lahjat eivät yllä lähellekään sitä tasoa, jonne on itsensä asemoinut. Otan osaa. Se ei ole kivaa elämää. Se syö miestä.”

Juri Nummelin on tietokirjailija, joka on julkaissut minusta ihan kunnioitettavan listan kirjoja ja ollut toimittamassa esimerkiksi novellikokoelmia.

Palataan Aition tämänpäiväiseen kolumniin. Hän toteaa, että Mäen olisi kannattanut pysyä hiljaa ja tyytyä asemaansa yhtenä Suomen myyvimmistä kirjailijoista. ”Luen varmaan Varekset jatkossakin, mutta tästä eteenpäin lukemisessa on eltaantunut sivumaku. Vares-dekkarien perusteella olen nimittäin luullut Reijo Mäkeä huumorintajuiseksi ja rempseäksi kaveriksi, mutta hänen purkautumisensa Ruumiin kulttuurissa sai hänet kuulostamaan nillittävältä mielensäpahoittajalta. Reilu turkulainen muuttui mielikuvien tasolla hetkessä tyypiksi, joka uskoo olevansa väärinymmärretty nero ja ihmettelee miksi muu maailma ei hänen nerouttaan ymmärrä.”

Minulle tämä Mäen herkkänahkaisuus ei tullut yllätyksenä. Ihan sama kuvio on näet toistunut ainakin jo kerran aiemmin. Helsingin Sanomat nimittäin pyysi kymmenen vuotta sitten arvion Mäen romaanista Kolmastoista yö omalta toimittajaltaan Suvi Aholalta. Ahola tykittää arviossaan aika tiukasti ja sanoo suoraan, ettei pitänyt romaanista, vaikka löysi siitä kosolti hyviäkin aineksia. Harmikseni olen jo laittanut paperinkeräykseen silloisen Ruumiin kulttuuriin, jossa julkaistiin Mäen vastine. Kirjoittaja oli kuitenkin raivoissaan siitä, että Hesari antoi ymmärtämättömän naisen arvioida kirjansa. Tämä oli vielä kehdannut tunnustaa, että kyseessä oleva kirja oli ollut kriitikon ensimmäinen Mäen dekkari. Itse suivaannuin Mäen itserakkaasta purkauksesta niin, että kirjoitin Ruumiin kulttuuriin vastineen, jota ei julkaistu eikä muullakaan tavalla huomioitu. Annoin kuitenkin Mäelle anteeksi, tai ainakin olen onnistunut työntämään hänen persoonansa syrjään hänen kirjojaan lukiessani, sillä senkin jälkeen olen ollut uskollinen lukija.

Huijattiinko siis lukijoita, kun Nummelin pääsi sanomaan mielipiteensä Hesarissa? Minusta ei, onhan kritiikki aina vain yhden kirjoittajan näkemys. Kuinka objektiivinen se voi koskaan olla? Mielestäni Nummelin ei sanonut arviossaan mitään, mitä ei voisi kirjan luettuaan hyväksyä, vaikka ei samaa mieltä olisikaan. Mäen tuntuu olevan kovin vaikeata hyväksyä se tosiseikka, että ihan kaikki lukijat ja kriitikot eivät hänen kirjoistaan pidä. Miksi heidän pitäisi? Hesari on huomioinut Mäen uutuudet kiitettävästi. Jos dekkarikirjailijalta tulee joka vuosi uusi, samankaltainen teos, on lehden keksittävä uusia näkökulmia sen esittelyyn.  Kirjat kuitenkin myyvät, niitä luetaan ja lainataan kirjastoista. Mäki saa taas kirjoittaa uutta luettavaa ensi kesäksi. Nobelia ei hänelle koskaan tule. Eikä tarvitsekaan. Ainakaan minusta.

P.S: Tommi Melenderin blogissa kiinnostava näkökulma kritiikkeihin!