Simone Buchholz: Revolverisydän

Syyttäjä Chastity Riley on mielenkiintoinen dekkarisarjan päähenkilö. Niukasti alle nelikymppinen sinkkunainen viihtyy vähän rähjäisessä kerrostaloasunnossaan Hampurin Sankt Paulin Kiezissä, kannattaa kolmosdivarissa pelaavaa jalkapallojoukkue FC St. Paulia ja käy ystävänsä Carlan kanssa katsomassa kaikki kotiottelut vakiopaikaltaan. Jakkupuvun sijaan Chastity viihtyy jokapaikanfarkuissaan.

Itsellinen nainen on piintyneen sitoutumiskammoinen, mutta harmikseen hän joutuu myöntämään naapurissa asuvan 23-vuotiaan komean lukkosepän vetävän häntä puoleensa lähes vastustamattomasti. Toisaalta Carla on järjestänyt hänelle sokkotreffit kahvilaansa charmantin viisikymppisen teatterinjohtajan kanssa.

Saksalainen rikostutkinta eroaa melko lailla pohjoismaisesta tai vaikkapa brittiläisestä siinä, että syyttäjä on alusta asti mukana tutkinnassa ja johtaa sitä. Chastity muun muassa hälytetään rikospaikoille ja hän osallistuu patologin selontekoihin siinä missä tutkivat poliisitkin. Chastityn erityisominaisuutena pidetään erinomaista vaistoa, jonka avulla hän pystyy eläytymään rikollisen mielentiloihin. Tämä taito on ollut suureksi avuksi kaikissa aiemmissa rikostutkinnoissa, mutta tällä kertaa Chastity on liian peloissaan.

Kalseana maaliskuun aamuna Chastity hälytetään rikospaikalle Elben rannalle. Nuoren naisen alaston ruumis on aseteltu rantapenkereen portaille kuin näytteille, löydettäväksi. Naisella on päässään vaaleansininen tekokuituperuukki. Käy ilmi, että peruukin alla on vain verinen kallo. Ruumis on skalpeerattu ja päänahka hiuksineen on todennäköisesti murhaajan hallussa.

Nopeasti käy selväksi, että Sankt Paulissa riehuu sarjamurhaaja, joka valitsee uhreikseen kauniita pitkähiuksisia tanssijattaria. Miten mies onnistuu houkuttelemaan uhrit mukaansa? Miksi hän haluaa heidän hiuksensa? Entä liittyykö Basso-nimisen sutenöörin kuolemaan johtanut raaka pahoinpitely jotenkin tapaukseen? Tai jo eläkkeelle vetäytynyt paikallinen rikollinen Rauta-Sigge? Jos liittyvät, miten?

Syyttäjä Chastity Rileyn johtamasta tutkinnasta kertova Revolverisydän on moninkertaisesti palkitun saksalaisen dekkarikirjailija Simone Buchholzin esikoisdekkari ja se aloittaa Chastityn tutkimuksista kertovan kovaksikeitetyn dekkarisarjan. Alkuteos on ilmestynyt Saksassa jo vuonna 2008, mutta Anne Kilven suomennos on julkaistu tänä vuonna. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt yhdeksän osaa, joista suomeksi on ilmestynyt tämä aloitusosa sekä kuudes osa Krokotiiliyö. Ilmeisesti sarjan suomentaminen jatkuu tästä kuudennesta osasta eteenpäin. Buchholz on saanut Krokotiiliyöstä Saksan parhaan dekkarin eli Deutscher Krimi Preis -palkinnon.

Hampurin Sankt Pauli ja satama-alue ovat mielenkiintoinen ja mukavan rosoinen miljöö tummanpuhuvalle noir-tyylisille dekkarille. Buchholz kuvaa aluetta, sen asukkaita ja siellä työskenteleviä ihmisiä lämpimästi. Revolverisydämessä tapahtuu raakoja, kammottavia rikoksia, mutta niitä ei kuvata tai inhottavuuksilla mässäillä, vaan väkivalta jää pitkälti lukijan mielikuvituksen varaan. Kerronta on jollain tapaa hyvin saksalaista, taloudellista ja vähän lakonista. Buchholzin kieli on silti myös värikästä. Kerronnallisissa ratkaisuissa on mukavaa raikkautta.

Henkilökuvauksesta pidin myös. Parhaiten tutustutaan särmikkääseen Chastityyn, mutta poliiseissa on muitakin mielenkiintoisia tyyppejä, joista mielelläni lukisin lisääkin. Chastitylla on ongelmansa ja menneisyytensä, mutta hän ei ole kuitenkaan liian traumatisoitunut.

Simone Buchholz: Revolverisydän (Revolverherz)
Suom. Anne Kilpi.
Huippu 2019. 307 s.

Kirjasto.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Elämä ei ollut mitään sen hienompaa. Oli parempi tajuta ajoissa.

Kun lukemattomissa nykyajan romaaneissa tuntuu olevan pääsääntöisesti yli viisisataa sivua mittaa, tuntuu alle parisataasivuinen romaani mukavalta poikkeukselta. Voinee puhua pienoisromaanista, jos sivuja on ’vain’ 175, kuten Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (nimen osalta ei sitten olekaan enää tyydytty minimalismiin!).

Ahokumpu on koonnut teoksensa tarinan tutunoloisista aineksista. Lapin sodan aikaiset poikkeusolosuhteet heittävät varjonsa vielä 1980-luvulle, joka on romaanin nykyhetkeä. Puhumattomuus ja vaikeat perhesalaisuudet ovat romaanin käyttövoimaa. Minäkertoja perhostutkija Max Halma kokoaa oman historiansa ja itsensä palapeliä, ja saman puuhan äärellä on myös lukija. Paljon sanotaan rivien välissä. Jokainen ilmi kirjoitettu sana ja lause tuntuu tärkeältä. Silti teoksessa on ilmavuutta. Se hengittää kuin hyvä musiikki.

Max Halma on ollut äitinsä Silvan ainoa lapsi. Isästään Max ei tiedä juuri muuta kuin että tämä on ollut saksalainen sotilas ja kuollut hukkumalla viikkoa ennen Maxin syntymää. Äidin kuolema havahduttaa Maxin huomaamaan, että hyvin vähän hän tiesi äidistäänkään. Välit ovat olleet viileät ja etäiset. Maxin oma avioliitto on päätynyt eroon, eikä suhde omaan murrosikäiseen tyttäreenkään tunnu kovin helpolta tai lämpimältä. Mieluiten Max tutkii perhosiaan.

Äidin piirongin päältä Max yllätyksekseen löytää kuolleen perhosen ja oman ikivanhan määritysoppaansa. Oliko äiti kaikesta huolimatta ollut kiinnostunut perhosista? Max ei tunnista perhosta, ja sen lajimäärityksestä tulee hänelle pakkomielle. Onko äiti tietämättään löytänyt uuden lajikkeen? Voisiko äidin perhonen olla Maxin portti menestykseen ja maineeseen?

Äidin poismeno sysää liikkeelle myös toisen tutkimuksen. Max päättää lopultakin selvittää tiedot isästään. Kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui? Voisiko Saksassa olla sukulaisia, jotka kenties tunsivat hänen isänsä? Max ei ole kovin tarmokas, oikeastaan kaikkea muuta, mutta nämä kaksi asiaa alkavat askarruttaa hänen mieltään niin, että lopulta on toimittava.

Lukijalle (ja osittain Maxillekin) paljastuu katkelmallinen ja intohimoinen rakkaustarina sodan ajalta. Silva Halma tutustuu saksalaisiin veljeksiin Erik ja Viktor Stanislaukseen ja rakastuu. Sekavat ajat ja kohtalo heittelevät nuoria holtittomasti. Kirjavien vaiheiden jälkeen Max kuitenkin päätyy kuuntelemaan erikoislaatuista konserttia Saksaan ja tapaa vanhan miehen, jolla on kerrottavaa hänen isästään.

Kirjassa on kolmetoista lukua eli sinfoniaa kuten on Viktor Stanislauksen merkillisessä jäähyväiskonsertissakin. Ahokumpu on käyttänyt erilaisia tekniikoita ja tekstilajeja, joten luvut ovat keskenään hyvin erilaisia. Mukana on autenttisen vaikutelman antavia haastatteluja valokuvineen, päiväkirjamerkintöjä, uutisia ja kirjeitä tavanomaisen kerronnan rytmittäjänä.

Teoksen nykyhetken sijoittuminen 1980-luvun alkuun on merkillisen nostalgista. Ihmisten on viestiäkseen kirjoitettava kirjeitä ja jos haluaa tutkia vanhoja asiakirjoja, on matkustettava arkistokaupunkiin ja pengottava materiaalia ihan fyysisesti. Eipä siitä tosiaan vielä niin hirveän pitkä aika ole!

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on mielenkiintoinen avaus. Jään seurailemaan, mitä Ahokumpu vielä saakaan aikaan.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018. 275 s.

Arvostelukappale.