Kuka saa arvostella Reijo Mäen kirjoja?

Otava

Aah, kirjallisuuskinastelua! Tätä harvinaista herkkua olisi tarjolla, ja vieläpä kirjasta, jonka olen lukenut. Kyseessä on Reijo Mäen Mustasiipi. Täällä on siitä omat tunnelmani.

Kriitikko Tommi Aitio kirjoittaa tämän päivän (23.10.) Salon Seudun Sanomien kolumnissaan Kirjailija pahoitti mielensä mm. seuraavasti: Saako kirjailija kommentoida julkisesti kirjojensa kritiikkejä? Kyllä saa. Entä kannattaako moiseen puuhaan ryhtyä? Ei takuulla. Aition kolumnin taustalla on Reijo Mäen kirjoitus Ruumiin kulttuuri -lehden uusimmassa numerossa (3/2011). Onneksi olen kaukonäköisesti lehden tilaaja, ja voin siis samalta istumalta tarkistaa, mitä Mäki on kirjoittanut. Mäen sivun mittaisen tekstin otsikkona on Erään arvostelun anatomia. Siinä hän ruotii Juri Nummelinin arviota Mustasiivestä Helsingin Sanomissa. Nummelin kyllä pistää Mustasiiven pakettiin aika kovin ottein, sitä ei voi kieltää:

Vareksen kyllästyminen voi olla Reijo Mäen omaa kyllästymistä hahmoonsa ja maailmaansa. Sen verran tylsää ja innotonta suurin osa Mustasiivestä nimittäin on. Aiemmista Vares-teoksista tuttu leukailu loistaa poissaolollaan ja kirjassa on luvaton määrä turhia lukuja, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin.

Mäen dialogi on aina ollut pitkää ja jaarittelevaa, mutta Mustasiivessä se on vielä pidempää ja jaarittelevampaa. Missään vaiheessa ei synny vaikutelmaa, että näin nämä ihmiset todella puhuvat - eikä kyse ole mistään tarkemman Turun-murteen kirjaamisesta, vaan siitä, että dialogin sävyjen pitäisi paljastaa puhujastaan yhtä paljon kuin käytetyt sanat. Henkilöistä ei loppujen lopuksi tule uskottavia.

Omassa arviossani olin samoilla linjoilla niiltä osin, että tarina junnaa paikoillaan ainakin kirjan alkuosassa. Tämähän ei ole Mäen teoksissa mitään uutta. Vares-romaaneista suurimmassa osassa on paljon löysää turinointia ja baarikierroskuvauksia, jotka vain satunnaisesti kuljettavat tarinaa eteenpäin. Leukailu ei loista minusta poissaolollaan, kuten Nummelin sanoo, vaan on vain entistäkin, no, lapsellisempaa. Dialogin jaarittelevuuskaan ei ole mitään uutta. Muistan monesti ihmetelleeni, kuinka teennäisiä Mäen mm. Vareksen suuhun kirjoittamat repliikit oikein voivatkaan olla. Henkilöiden ei kai ole tarkoituskaan olla kovin uskottavia? Olen aina kuvitellut, että Mäki kirjoittaa kieli poskessa näitä kirjoja.

Kyllä Nummelin kehuukin: Loppupuolella kirjaan tulee ryhtiä, kun Vares viimeinkin rupeaa tutkimuksiin. Paikoitellen Mustasiipi tuntuu oikealta dekkarilta. Sääli vain, että pääpahikset vaikuttavat epäuskottavilta, kuin vanhentuneelta satanististereotypialta.

Pääpahikset, kuten sivupahiksetkin, ovat Mäen teoksissa aina naurettavia. Se oikeastaan tekee Mäen kirjoista oikeutettuja. Vaikka ne ovat humoristisia (jos sattuu sellaisesta huumorista pitämään, kuten minä enimmäkseen) ja viihdyttäviä, ne kuitenkin osoittavat, että hyvä voittaa ja ettei rikos kannata, ainakaan väkivaltarikos. 

Nummelinin arvostelu oli siis kuitenkin saanut herneen juuttumaan Mäen nenään niin, että kirjailija oli ryhtynyt vastatoimiin. Ruumiin kulttuurin kirjoituksessaan Mäki toteaa itse näin: ”Arvostelun arvostelu ei ole hedelmällistä. Se on pohjaton aapa.” Sitä aapaa hän kuitenkin lähtee tarpomaan, ja kuten Tommi Aitio toteaa, omaksi vahingokseen. Mäki kertoo soittaneensa HS:n toimitukseen arvostelun ilmestymisen jälkeen ja tiedustelleensa, miksi arvostelua oli pyydetty henkilöltä, joka on jo pitkään asennoitunut häneen vihamielisesti. Nummelinkin on turkulainen vaikuttaja, mutta Mäki korostaa pariinkin kertaan, ettei ole ainakaan tietääkseen koskaan tätä tavannut saati hänen kanssaan keskustellut. Tosin tekstistä käy ilmi, että herrat ovat ainakin Facebook-kavereita…

Joka tapauksessa HS:n mukaan Nummelin oli itse ilmoittanut, että hänen ja Mäen välillä ei ole mitään siteitä, jotka estäisivät arvostelun. Mäen mukaan Nummelin ei ole voinut vastustaa tarjottua kiusausta. Kerrankin kun pääsee oikein valtalehdessä lyttäämään Mäen teoksen. En ole ollut tietoinen Nummelinin Mäki-vastaisesta nettikampanjasta, jonka olemassa olosta Mäki kirjoituksessaan vihjaa.

Mäki kuitenkin jatkaa: ”---esimerkiksi Kritiikkiportin kaikki muut arvostelut olivat kiittäviä, eräissä lehdissä urani parhaita. Eli kysymys kuuluukin: petettiinkö tässä nyt Hesarin ohella myös sen lukijoita?” Mäki on oikeassa. Turun Sanomien Matti Komulainen ylistää Mustasiipeä:

Parissa kohtaa Mäki avaa juonen solmuja sivaltamalla ja paljastaa vähän liikaakin, liekö tullut hinku kiriä kerrontaa ja pitää sivumäärä kurissa.

Muuten Mäki kirjoittaa tiukkaa tekstiä. Lause on ekonomista, kuvat tarkkoja ja tunnelmat kohdallaan. Esimerkiksi alun saaristomaiseman valoineen, tuulenvireineen ja aamu-uinteineen voi tuntea iholla.

Turussa kun liikutaan, myös kaupunkikuva tukee kerronnan uskottavuutta. Mäellä on silmää niin ruutukaava-alueen vilinälle kuin grynderien harjoittamalle kehitystoiminnalle rupuisilla teollisuusalueilla – entinen pankkimies nivoo tarinaan kiinnostavia taloudellisia kytköksiä.

Mustanpuhuvaa juonta höystetään aiemmista kirjoista tutulla huumorilla. Etenkin Luusalmi yltää jälleen uusiin sfääreihin – elämäntapataiteilijan ajatuksenjuoksusta välittyy nousuhumalaisen baarikärpäsen kaikkivoipaisuus hykerryttävästi.

Kovin ovat näkemykset erilaisia. Minua Luusalmen uudet sfäärit lähinnä etoivat.

Näin taas Marko Korkalo ylistää Savon Sanomissa: Reijo Mäen uusin teos Mustasiipi vaikuttaa tekijänsä kunnianhimoisimmalta sitten Hard Luck Cafen. Se on laajuudeltaan liki 400 sivun useaosainen järkäle. Teosten ympäristön, Turku ympäristöineen, hyvä kuvaus, lainehtiva verbaliikka ja teoksen rytminen sujuvuus on sitä, mitä Mäeltä sopii odottaakin. Mustasiipi on juuri tätä ja hiukkasen enemmänkin.

Kirjan tapahtumat ovat perususkottavia, ja Mäki on sittemmin hiukan leventänyt leukailevien osallistujiensa määrää ja repertuaaria. Esimerkiksi poliisit saavat suunsa auki paikassaan. Rosvopuolella esiintyy jopa tajunnanvirtaa juonen kulkua edesauttamaan. Se tosin vaikuttaa aika keinotekoiselta tavalta tuoda monimutkaisia juonenkäänteitä esille, mutta eihän kaikkea voi saada.

Kehuja siis on tullut. Silti yksi tyrmäys jää painamaan kirjailijaa niin kovasti, että hän kirjoittaa ikäväsävyisen kirjoituksen arvostelijasta lehteen. Mäki nimittäin sortuu oman vuodatuksensa loppupuolella rumaan henkilökohtaisuuteen. Hän tekee Nummelinin etunimestä ja syntymäajankohdasta päätelmän, että tämän isä on ollut ”yleisdemokraatti, joka on uskonut vallankumouksen pikavoittoon.” Mäki taas on kirjoissaan tuonut esiin vastakkaisen järjestelmän kannatuksensa. Mäkikin toteaa, että tulkinta on vares-päättelyä, mutta silti se on mielestäni ala-arvoista. Loppukaneetin lainaan tähän suoraan:

”Vai onkohan Juria alkanut syödä eräs toinen mato, semmoinen joka liittyy kunnianhimoon ja saavutusten ristiriitaan? Nelikymppinen mies, jolla edelleen ne suuret kirjalliset saavutukset antavat odottaa. Huonohkolle paperille painettuja pamfletteja ja muita vastaavia läpysköitä. Ei voi olla ikävämpää kohtaloa kuin marinoitua liemissään, kun lahjat eivät yllä lähellekään sitä tasoa, jonne on itsensä asemoinut. Otan osaa. Se ei ole kivaa elämää. Se syö miestä.”

Juri Nummelin on tietokirjailija, joka on julkaissut minusta ihan kunnioitettavan listan kirjoja ja ollut toimittamassa esimerkiksi novellikokoelmia.

Palataan Aition tämänpäiväiseen kolumniin. Hän toteaa, että Mäen olisi kannattanut pysyä hiljaa ja tyytyä asemaansa yhtenä Suomen myyvimmistä kirjailijoista. ”Luen varmaan Varekset jatkossakin, mutta tästä eteenpäin lukemisessa on eltaantunut sivumaku. Vares-dekkarien perusteella olen nimittäin luullut Reijo Mäkeä huumorintajuiseksi ja rempseäksi kaveriksi, mutta hänen purkautumisensa Ruumiin kulttuurissa sai hänet kuulostamaan nillittävältä mielensäpahoittajalta. Reilu turkulainen muuttui mielikuvien tasolla hetkessä tyypiksi, joka uskoo olevansa väärinymmärretty nero ja ihmettelee miksi muu maailma ei hänen nerouttaan ymmärrä.”

Minulle tämä Mäen herkkänahkaisuus ei tullut yllätyksenä. Ihan sama kuvio on näet toistunut ainakin jo kerran aiemmin. Helsingin Sanomat nimittäin pyysi kymmenen vuotta sitten arvion Mäen romaanista Kolmastoista yö omalta toimittajaltaan Suvi Aholalta. Ahola tykittää arviossaan aika tiukasti ja sanoo suoraan, ettei pitänyt romaanista, vaikka löysi siitä kosolti hyviäkin aineksia. Harmikseni olen jo laittanut paperinkeräykseen silloisen Ruumiin kulttuuriin, jossa julkaistiin Mäen vastine. Kirjoittaja oli kuitenkin raivoissaan siitä, että Hesari antoi ymmärtämättömän naisen arvioida kirjansa. Tämä oli vielä kehdannut tunnustaa, että kyseessä oleva kirja oli ollut kriitikon ensimmäinen Mäen dekkari. Itse suivaannuin Mäen itserakkaasta purkauksesta niin, että kirjoitin Ruumiin kulttuuriin vastineen, jota ei julkaistu eikä muullakaan tavalla huomioitu. Annoin kuitenkin Mäelle anteeksi, tai ainakin olen onnistunut työntämään hänen persoonansa syrjään hänen kirjojaan lukiessani, sillä senkin jälkeen olen ollut uskollinen lukija.

Huijattiinko siis lukijoita, kun Nummelin pääsi sanomaan mielipiteensä Hesarissa? Minusta ei, onhan kritiikki aina vain yhden kirjoittajan näkemys. Kuinka objektiivinen se voi koskaan olla? Mielestäni Nummelin ei sanonut arviossaan mitään, mitä ei voisi kirjan luettuaan hyväksyä, vaikka ei samaa mieltä olisikaan. Mäen tuntuu olevan kovin vaikeata hyväksyä se tosiseikka, että ihan kaikki lukijat ja kriitikot eivät hänen kirjoistaan pidä. Miksi heidän pitäisi? Hesari on huomioinut Mäen uutuudet kiitettävästi. Jos dekkarikirjailijalta tulee joka vuosi uusi, samankaltainen teos, on lehden keksittävä uusia näkökulmia sen esittelyyn.  Kirjat kuitenkin myyvät, niitä luetaan ja lainataan kirjastoista. Mäki saa taas kirjoittaa uutta luettavaa ensi kesäksi. Nobelia ei hänelle koskaan tule. Eikä tarvitsekaan. Ainakaan minusta.

P.S: Tommi Melenderin blogissa kiinnostava näkökulma kritiikkeihin!

Kriitikon valta ja valinta

Tämän aamun Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla on arvio Henna Helmi Heinosen esikoisromaanista Veljen vaimo. Kritiikin on kirjoittanut Raisa Mattila. Arvion voi kokonaisuudessaan lukea myös verkosta ilmaiseksi Hesarin sivuilta. Se on julkaistu Esikoiskirja-sarjassa, jossa lehden kriitikot arvioivat vuoden mittaan ilmestyviä kotimaisia esikoiskirjoja. Loppuvuodesta näiden joukosta valitaan ehdokkaat lehden omaan esikoiskirjapalkinnon saajiksi. Virallisesti palkinto on nimeltään Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto, ja sen arvo on 15 000 euroa. 

HHH nousi jo alkutalvesta mediailmiöksi kirjailijablogillaan, jossa hän kertoi aikeestaan tulla kirjailijaksi ja esikoiskirjansa valmistumisprosessista. HHH:sta oli myös laaja henkilökuva syksyllä Image-lehdessä (jota valitettavasti en ole lukenut). Kun esikoiskirja sitten alkutalvesta, helmikuussa ilmestyi, sitä tarjottiin kirjabloggaajille arvioitavaksi. Itsekin tartuin tilaisuuteen, ja tulokset voi katsoa täältä. Kirjoituksen julkaistuani blogini kävijämäärät nousivat uusiin ennätyksiin. Sivua käytiin ahkerasti kurkkailemassa noin kuukauden ajan, mutta sitten innostus hiipui. Nyt joku eksyy sivulle ehkä kerran viikossa.

Helsingin Sanomat on alkutalven ja kevään aikana kirjoittanut mm. Antti Leikaksen Melomisesta, Helen Mosterin Hylystä ja Katja Kaukosen Odelmasta arviot varsin pian kirjojen ilmestymisen jälkeen, Melomisesta aivan tuoreeltaan niin, että PEKK:kään ei saanut sitä lähettää asiakkailleen ennen arvion ilmestymistä. Niinpä olin jo kuvitellut, että Hesari ohittaa Helmisen kirjan kokonaan. Niin ei siis kuitenkaan käynyt, mutta kirjan ilmestymisestä on vierähtänyt jo kolme kuukautta. Mielenkiintoista olisi saada tietää, miten tämän arvion ilmestyminen juuri nyt vaikuttaa Veljen vaimon myynti- tai lainauslukuihin. Vai vaikuttaako mitenkään. Samaten kiinnostaa, miksi kirja arvioitiin juuri nyt eikä aiemmin. Tai miksi ylipäätään arvioitiin? Mediakohun takiako? Arvion kainalojutussa kohuun nimittäin lyhyesti viitataan.

Raisa Mattila lyttää Heinosen kirjan perusteellisesti. Lehden mittakaavassa laajahkossa arviossa on nähdäkseni yksi positiiviseksi luonnehdittava lause: ”Heinosen kieli on kelvollista.” Kaikki muu onkin sitten negatiivista. Olen samaa mieltä lähes kaikesta, mitä Mattila arviossaan sanoo. Hän myös perustelee näkemyksensä asiallisesti ja pitävästi. Silti hiukan harmittaa, että mitään positiivista sanottavaa ei kirjasta tähän tekstiin löytynyt. Sillä ei romaani niin huono ole, vaikka ei mikään huipputaideteos olekaan. Mutta eihän se sellaiseksi pyrikään. Pohdituttaakin siis se, miksi arvio ylipäätään julkaistiin, myöhään ja näin negatiivisena. Onko kuitenkin niin, että huonokin arvio Helsingin Sanomissa on parempi kuin ei arviota ollenkaan? Ainakin siltä vaikuttaa, kun vilkaisin HHH:n blogia. Tosin en usko, että kirjailija malttaa jättää arvion lukematta väitteestään huolimatta.

Vielä mietityttää sekin, miksi Hesari on kuvittanut jutun Heinosen kuvalla, ei kirjan kannella. Mitään selkeää linjaa tässä ei taida olla, ja viereisellä sivulla olevassa Kazuo Ishiguron Yösoittoja-novellikokoelman arviossa on menetelty aivan samoin, kuten myös Martta Rossin runokirja-arviossa Heinosen arvion alla. Ehkä tässä ei ole mitään piiloviestiä.