Harri Tuomela: Näännytetyt

Ihastuin joltisestikin Harri Tuomelan vuonna 2015 ilmestyneeseen romaaniin Eräänä syksynä. Kehuin sitä hiotuksi helmeksi, ja edelleen olen samaa mieltä. Tartuin kohtalaisin odotuksin Tuomelan vuoden 2016 dekkariin Näännytetyt lukukokemukseni perusteella ja petyin karvaasti.

Pohjoissuomalaisen pikkukunnan poliisin miehistön muodostavat rikoskomisario Nikolai Halttunen ja tämän kollega Leevi Keskitalo. Sisäilmaongelmista kärsivä poliisiasema sijaitsee vanhassa talonmiehen asunnossa, eikä jossain muualla työskentelevä esimies vaikuta kiinnostuneelta tilan kunnon selvittämisestä.

Nelikymppinen Nikolai asustaa autioituvalla syrjäkylällä äitinsä kanssa. Äiti elättelee edelleen toivetta, että Nikolai luopuisi poliisin työstään ja alkaisi viljellä perheen maatilaa. Kunhan ensin ’hankkisi’ itselleen vaimon. Nikolai tajuaa itsekin olevansa kuin peräkamaripojan perikuva masturboidessaan nettipornosivujen äärellä omassa huoneessaan. Ainoa erottava tekijä on, että hänellä on sentään työpaikka.

Sitten poliisien harmaaseen arkeen rävähtää ihan oikea murhatutkinta. Yksinään asustellut ja eristäytynyt eläkkeellä oleva postivirkailija löytyy kotoaan kammottavalla tavalla murhattuna. Nainen on riisuttu alasti ja sidottu lattialle vierellään vesikanisteri, josta ei kuitenkaan ole ylettynyt juomaan. Vanha nainen on nääntynyt janoon. Teko on selvästikin suunniteltu ja harkittu huolellisesti. Mutta kuka on voinut vihata vaatimattomasti elellyttä ikäneitoa niin mielettömästi?

Nikolain ja Leevin tutkimukset etenevät verkkaisesti kylän vähiä asukkaita puhuttaessa. Koska varsinaisessa juonessa on hyvin ohuelti asiaa, on Tuomela kirjoittanut kuin tilkkeeksi kuvauksia Nikolain ja tämän äidin nihkeästä kotielämästä ja Nikolain yrityksistä saada itselleen ehkä sittenkin elävää naisseuraa ja kenties vaikka joskus lapsiakin.

Sitten tilanne sähköistyy hetkeksi uudelleen, kun löytyy toinen näännytetty uhri. Vähitellen arvoitus alkaa avautua, mutta kummallisen vaikeaa on suomalaisessa valvontayhteiskunnassa jäljittää ihmisiä… Lopulta rikos ratkeaa erittäin kyseenalaisen onnenkantamoissattuman avulla, ja pisteeksi i:n päälle syyllinen tunnustaa avomielisesti kaiken.

Murhat ovat nerokkaita ja vertaansa vailla kammottavuudessaan, mutta ne eivät ollenkaan istu muuhun Näännytettyjen sisältöön. Idea olisi vaatinut rutkasti jatkojalostamista ennen julkaisua.

Harri Tuomela: Näännytetyt
Nordbooks. 206 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Google ei antanut yhtään linkkiä Näännytettyjen arvioihin, mutta teos on arvioitu Ruumiin kulttuurin Kirjakäräjillä (4/2016). Leena Korsumäki päättää arvionsa:

"Kiitän siis päähenkilöstä ja hänen viemisestään maaseudulle. Moitin epäuskottavan poliisiorganisaation kuvauksen lisäksi köykäistä juonta, joka ei jaksa innostaa. Kielipoliisi ei tällä kertaa moiti oikeakielisyysvirheistä, koska virkkeet ovat suurimmaksi osaksi yksinkertaisia päälauseita eikä siitä kovin omaperäistä kieltä synny. Lyhytsanaista, tyhjänpäiväistä dialogia on aivan liikaa."

Harri Tuomela: Eräänä syksynä

Olen sen verran kokenut karvaita kokemuksia Nordbooks-kustantamon kirjojen parissa, että ennakko-odotukseni tarttuessani Harri Tuomelan Eräänä syksynä -teokseen olivat reippaasti miinuksella. Turhaan, kuten sain nopeasti todeta. Hiottu romaani yllätti todella positiivisesti. Hieman Googlea selattuani saatoin todeta, että kyseessä on Tuomelan viides julkaistu kirja ja että se todennäköisesti yllättää myös hänen aikaisempaan tuotantoonsa tutustuneet lukijat.

Takakansi lupaa lievää mystisyyttä, rakkauden kaipuuta, rikosta ja rohkeutta. Aika hyvin kuvaus lopulta osuukin maaliinsa, tosin lukijan on maltettava mielensä loppuun asti, mikäli odottaa rikosta ja rohkeutta. Etukansi ei lupaa paljoa. Valokuva risukosta ja kirjan epämääräinen nimi jättäisivät ainakin minut kylmäksi kirjakaupassa tai kirjastossa. Koska kansiliepeitäkään ei ole, ei kirjailijaa esitellä ollenkaan. Ihan uuden tuttavuuden kohdalla jotain lisätietoa kaipailee. Ainakin olisi ollut hyvä tietää, että Tuomela on jo kokenut kirjoittaja.

Tapahtumat sijoittuvat 70-luvun alkuun pohjalaiseen maalaiskylään tai oikeammin vielä sen liepeille, Murhakorpeen. Pahaenteinen nimi juontuu ison vihan aikaisesta veriteosta. Tarinan mukaan paikalla tapettiin koko joukko suomalaisia, ja ruumiit pinottiin hautausta odottamaan vanhaan riiheen, joka edelleen kököttää Murha-arolla. Syksyn alussa paikalle pölähtää kirkonkylältä pari rakennusmiestä, jotka museoviraston käskystä alkavat kunnostaa ikivanhaa riihtä.

Murhakorven maat kuuluvat Isomäen tilaan, jota pitää rautaisessa otteessaan leskiemäntä Laina. Väistölän mökissä elelee nuori leski Meeri, Lainan miniä. Lainan suosikkipoika Eino on vuotta aikaisemmin kuollut. Toisessa Isomäen sivumökissä koettaa Einon veli Heino toipua masennuksestaan. Heinon suuri rakkaus Kaarina on lähtenyt tiehensä. Laina-äiti ei pidä kommunismin aatteeseen ja humanismiin hurahtanutta vanhinta poikaansa missään arvossa. Kovin paljoa Laina ei arvostanut omaa miestään Iisakkiakaan, joka oli vanhaa tietäjien sukua, kuten Niilo häntä Meerille kuvailee.

Komea remonttimies Markku alkaa vierailla Meerin mökillä. Samaan aikaan toisen ison tilan vastenmielinen isäntä Leviä koettaa houkutella Meeriä nuorikokseen. Heinokin tuntuu olevan Meeristä kiinnostunut omalla tavallaan. Ahkera, vaatimaton ja ujo Meeri koettaa luovia miesten huomion keskitse ja pitää päänsä alhaalla anopin määräilevässä otteessa.

Tuomela kuvaa Meerin yksinkertaista ja vaatimatonta maalaiselämää kauniisti ja eleettömästi. Komu-Iita käy tuomassa propagandalehtiään ja leikattavia matonkuteita, navetassa on kaksi lehmää ja Isomäen Niilo-rengin kanssa riittää puuhattavaa. Mutta voiko nuori nainen hautautua lopuksi ikäänsä maaseudulle?

Vähitellen Isomäen suvun tarinat avautuvat Meerille ja lukijalle. Nykyhetkessä ei näytä paljoakaan tapahtuvan, mutta kun Meeri tekee loppusivuilla kammottavan löydön, koko tarina avautuu aivan uudessa valossa. Loppuhäivytys tapahtuu parin kirjeen ja kahden lyhyen epilogin kautta turhia selittelemättä.

Pidin Tuomelan kuulaasta kerronnasta ja näennäisen vähäeleisestä tarinasta. Kertomus on myös aikahyppy lähihistoriaan. Myös Tuomelan kaunis, hiottu kieli viehätti. Ensin pidin yksinkertaista lausetta jotenkin töksähtelevänä, mutta nopeasti aloin pitää siitä. Myös dialogi on poikkeuksellisen luontevaa niukkuudessaan.

Harri Tuomela: Eräänä syksynä

Nordbooks 2015. 192 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.