Tuntuu siis siltä, että aihetta on ainakin riittävästi käsitelty. Silti Elisabet Aho on kirjassaan Sisar löytänyt sotaan aivan uuden ja tuoreen näkökulman. En ole lukenut aiemmin Ahon kirjoja, joita on ilmestynyt ennen tätä jo useita, esikoisteos Sydänkuun aamu jo vuonna 1987. Osa tuotannosta on lastenkirjoja, osa historiallisia romaaneja, jotka kertovat mm. Urajärven kartanosta (Valkea kuin uni, Lilly ja Kartanon tiellä). Kirjailija esittelee itsensä täällä.
Sisar ajoittuu vuosiin 1917–1924 Helsinkiin, pääasiassa Diakonissalaitokselle ja Kallion kaupunginosaan. Tapahtumat alkavat dramaattisesti keväästä 1918, kun Diakonissalaitokselle tulee pahoin ruhjoutunut ja paleltunut naispotilas Ellen, joka ruumiillisesti toivuttuaankaan ei muista mitään kuluneen talven tapahtumista tai siitä, miten ja miksi on joutunut sairaalaan. Samaan aikaan kuvataan myös Kallion kaupunginosan lasten selviytymistä. 13-vuotias Kristiina on jäänyt kahden pikkusiskonsa kanssa pieneen asuntoon. Isä ja äiti ovat molemmat joutuneet valkoisten vangeiksi ja Viaporiin leirille. Sama kohtalo on useimmilla saman talon lapsilla. Isä on naapurin pojilta ammuttu kadulle, äiti vangittu. Järkyttyneet lapset yrittävät selviytyä ja etsiä vanhempiaan. Kaduilla on kuitenkin levotonta ja vaarallista. Nälkä ajaa kaupunginosan lapset hakemaan nokkoskeittoa Diakonissalaitokselta, jossa sisaret yrittävät epätoivoisesti löytää edes jotain syötävää tarvitseville, joita riittää yhä enemmän. Pihalle asettuu myös orpo Niilo.
Ellen jää koko kesäksi toipumaan laitokselle, ja pääsee syksyllä sisaroppilaaksi. Menneen talven tapahtumista hän saa mieleensä vain ahdistavia välähdyksiä, vaikka sisaret yrittävät houkutella häntä puhumaan ja muistamaan. Muisti palautuu kuitenkin kerralla, kun läheisellä katutyömaalla tapahtuu räjähdysonnettomuus. Tässä kohtaa Aho rikkoo romaanin kronologian ja palaa vuoden 1917 syksyyn, jolloin Ellen on muuttanut Porvoosta isänsä kuoltua Helsinkiin. Hän saa töitä Helsingin Puhelinyhdistyksestä ystävättärensä Selman avulla. Selma on tulisieluinen työväenasian ajaja ja on mukana työväenyhdistyksen aktiivipiireissä. Amma on blogissaan kertonut, että hän vaikuttui Ahon kuvaamasta puhelinkeskuksen toiminnasta. Se onkin taitavasti kerrottu kirjassa, ja työstä saa varsin kiehtovan kuvan.
Kun sota syttyy talvella 1918, Selma on mukana toiminnassa koko sielullaan ja ruumiillaan. Ellen ei osallistu vallankumoukseen, vaan pysyttelee syrjässä niin hyvin kuin voi, vaikka puhelinlaitoskin vallataan heti sodan alkumetreillä. Puhelunvälittäjien työ kuitenkin jatkuu. Kun valkoisten ja saksalaisten joukot vyöryvät kaupunkiin, Ellen lähtee epätoivoissaan etsimään Selmaa.
Romaanin ainoa varsinainen miesnäkökulma saadaan kamreeri Hans Hermansenista, joka on Puhelinyhdistyksen virkailija ja Selman pitkäaikainen rakastaja. Hermansenin ja Ellenin tiet risteävät sodan jälkeen Diakonissalaitoksella, ja Hermansen on mukana romaanin loppuhäivytysosassakin, joka sijoittuu vuoteen 1924.
Romaani on taitavasti kirjoitettu, ja se vie lukijan nopeasti menneeseen aikaan. Aho kirjoittaa vaikeasta aiheesta osoittelematta. Sisar Hia Björkenheimin tarinan kautta kirjaan saadaan valkoisten näkökulmaa. Yksi sisarista lähetetään syksyllä 1918 Tammisaaren vankileirille hoitotyöhön, ja hänen järkyttyneet kuvauksensa leiriltä vaikuttavat Hiaankin. Lasten näkökulma tapahtumien mielettömyyteen on vaikuttava. Ellenin ja Selman tarinat saavat paikoin kyyneleen silmäkulmaan. Myös itse Diakonissalaitoksen toiminnan kuvaus ja Helsingin kaupungin muuttuminen olivat kiinnostavia, ja herättivät jälleen kerran halun etsiä aiheista lisätietoa. Aho on kirjan lyhyissä jälkisanoissa esitellyt tärkeimmät lähteensä, joista voi aiheisiin tutustua lisää. Pika-apua tiedonjanoon saa kirjavideosta, jossa Aho kertoo lyhyesti kirjastaan ja esittelee Diakonissalaitoksen rakennuksia. Muitakin Ahon kirjoja luen varmasti lähiaikoina.
Elisabet Aho: Sisar
Otava 2011. 383 s.
