Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Minulla on elämässäni kaksi tärkeää tehtävää.
Toinen on kirjoittaminen ja toinen kaupunkimme suojeleminen pahan voimilta.
Demoniasia on järjestyksessä. Voin keskittyä kirjoitustyöhön.

Kirjailija Tatu Kokko kertoo romaaninsa Kävelevien patsaiden kaupunki jälkisanoissa, että idea kirjasta syntyi jo vuonna 2013 ilmestyneen romaanin Heinäkuun päivä kirjoittamisen yhteydessä. Heinäkuun päivässä on mukana Minna Canth, ja Kokko ajatteli, että Canth voisi olla myös jonkin tulevan romaanin keskeinen henkilö. Hän ei kuitenkaan halunnut kirjoittaa ’tavanomaista historiallista romaania vaan jotakin aivan muuta’.

Kävelevien patsaiden kaupunki on tosiaan jotakin aivan muuta! Se onnistui tyrmäämään minut melko totaalisesti, positiivisessa mielessä siis. Jälkisanoissaan kirjailija tiivistää teoksensa: ”…kuopiolainen kirjastonhoitaja tutkii Minna Canthia, eläytyy historiaan ja kirjoittaa itsensä sinne mukaan.”

Vilja on kolmekymppinen kuopiolainen kirjastonhoitaja, jolla on vuosia ollut työn alla Minna Canthia käsittelevä käsikirjoitus. Kirjoittaminen kuitenkin tökkii, kuten kaikki muukin, sillä Vilja on pienestä asti sairastanut vakavaa mielialahäiriötä. Vaikeiden ja myrskyisien murrosiän vuosien jälkeen sairautta alettiin hoitaa vahvalla lääkityksellä, joka saa kaiken tuntumaan tasaisen harmaalta. Lääkkeiden avulla ja siskonsa tukemana Vilja on kuitenkin opiskellut ammattiin ja päätynyt töihin Kuopion pääkirjastoon.

Jo ihan pikkutyttönä Vilja on tutustunut kotikaupunkinsa patsaisiin. Siis ihan konkreettisesti tutustunut, sillä Viljalle patsaat heräävät eloon, laskeutuvat jalustoiltaan ja puhuvat Viljan kanssa. Hänen suosikkinsa on kotitalon läheisessä puistossa korkeuksissaan tuimana istuva Pronssirouva, joka toteaa pienelle Viljalle kerran: ”Vilja, olet erityinen. Näet asioita, jotka on muilta salattu.”

Kymmenen vuotta tiukasti lääkittynä ja siskon tarkasti valvomana on siis takana. Nyt kuitenkin Vilja on päättänyt, että kirjoitusprojektiin on saatava vauhtia, joten on salaa vähennettävä lääkkeiden syömistä. Lääkittynä hän ei pysty saamaan tekstiinsä sitä imua ja aitoutta, jota hän siihen toivoo. Parhaimmillaan Vilja nimittäin pystyy halutessaan matkustamaan ajassa ja sujahtamaan Minnan nahkoihin, ajattelemaan tämän ajatuksia ja tuntemaan tämän tunteita. Kulkiessaan kotikaupungissaan Minnan jalanjäljillä Vilja etsii Minna Canthin elämästä kohtia, jotka tuntuvat tärkeiltä.

Viljan kautta lukija kohtaa elävän, aidon tuntuisen Minnan arkensa keskellä. Kokko toteaa jälkisanoissaan kirjoittaneensa Minna Canthista myös seksuaalisesti kiihkeän ihmisen. Se onkin totta. Myös Vilja alkaa havahtuessaan lääkehuuruistaan yllätyksekseen oivaltaa olevansa nainen, joka kaipaa kosketusta ja rakkautta. Sitten hän kohtaa komean ja kiltin museoharjoittelija Kareem Singhin.

Kävelevien patsaiden kaupunki on oikea kirjallisuus- ja kulttuuriharrastajan unelmaromaani. Siinä puhutaan paljon kirjoista ja lukemisesta sekä kirjoittamisesta. Kohtaukset Kuopion kirjastossa ja museossa ovat taianomaisen upeita. Kirjassa kuvataan Kuopion kaupunkia rakastavasti ja lämpimästi niin Viljan kuin Minnankin aikaan.

Maagisen realismin häivähdys tuo romaaniin lisäulottuvuuden, josta nautin kovasti. Lisäksi tarinassa on monenlaista mielenkiintoista ja tärkeääkin pohdittavaa. Miten hoidetaan mielenterveysongelmia, miten määritellään sairaus tai terveys ja kuka ne määrittelee? Mitkä ovat potilaan oikeudet? Paljonko siedetään erilaisuutta? Miten eri kulttuurien kohtaaminen sujuu? Tässä muuten on herkullinen asetelma, kun sekä Vilja että Kareem vievät toisensa tapaamaan vanhempiaan. Maailmat todellakin törmäilevät!

Tempauduin Kokon luomaan tarinaan ja nautin sen yllätyksistä. Pidin sekä Viljasta että Kokon näkemyksestä Minna Canthista. Kummallakaan ei ole helppoa, mutta naiset ovat sitkeitä. Kirjoittaminenkin on heille yhteinen intohimo ja kutsumus, yhdistävä lanka vuosikymmenten halki.

Ihastuin siis Kokon teokseen ja siihen, miten luontevasti Kokko ikään kuin sujahtaa Minna Canthin nahkoihin Viljan avulla. Positiivisten tuntemusten siivittämänä sain myös vihdoin murrettua päästäni esteen, jonka olin tahtomattani rakentanut Minna Rytisalon Rouva C. -romaanin lukemisen eteen.

En osaa järkisyin perustella, miksi en ole kyseistä teosta pystynyt aikaisemmin lukemaan. Rakastin Rytisalon esikoisromaania Lempi, jonka olen lukenut pariinkin kertaan (kirjoitin siitä aikanaan lehtiarvion, ja sitten teos oli mukana Botnia-kirjallisuuspalkinnon lyhytlistalla). Minna Canth taas on ollut opiskeluajoista asti idoleitani. Mutta ehkä odotukset juuri näistä syistä vain kasvoivat liian koviksi? En tiedä.

Joka tapauksessa nyt vihdoin uskalsin avata Rouva C:n kannet. Ja kyllä kannatti uskaltaa! Rytisalon taitava kielenkäyttö ja nautinnollisen sulava tarinankuljetus lumosivat minut miltei heti. Romaani alkaa suurin piirtein siitä, kun Minna Johnson saa vanhempansa lähettämään hänet Jyväskylään opettajaseminaariin, johon on Uno Cygnaeuksen vaatimuksesta alettu ottaa myös naisopiskelijoita. Lopussa hiljattain leskeksi jäänyt rouva Canth muuttaa lapsineen Kuopioon ottaakseen hoitoonsa vanhempiensa kangaskaupan.

Tämä ajanjakso on heikoimmin dokumentoitua aikaa Minna Canthin vaiheista, joten se antaa kirjailijalle liikkumavapautta. Millaista oli olla herrastyttöjen joukossa seminaarissa? Miten Minna suhtautui lehtori Canthin kiinnostukseen ja kosintaan? Miltä tuntui luopua ammattihaaveista ja päätyä lehtorin rouvaksi ja pian ison perheen äidiksi?

Näitä kysymyksiä ratkoessaan Rytisalo on hienosti punonut yhteen Cantheista tiedettyjä faktoja itse luomaansa fiktioon ja tuloksena on hieno ja lämmin kuvaus avioliitosta, aviopuolisoista ja perheestä. Minna Canthin kirjallinen ura ja yhteiskunnallisen vaikuttajan rooli ovat vasta aluillaan, mutta merkkejä on jo vahvana ilmassa. Tätäkin puolta Rouva C:ssä kuvataan.

Kokon ja Rytisalon käytössä on mitä ilmeisimmin ollut ainakin osittain samoja lähteitä, tietenkin, ja niinpä kirjoissa kuvataan muutamia samoja yksityiskohtiakin, kuten Jyväskylän postimestari Robert Kiljanderin osuutta Minnan kirjallisen uran alkumetreillä. Oli hauskaa vertailla, miten eri kirjailijat näitä aiheita olivat käsitelleet. Minna Canthista on heidän näppäimistöillään muotoutunut hieman erisävyinen nainen, mutta lopulta yhtäläisyyksiä lienee enemmän kuin eroja. Sillä ei tosin ole merkitystä, vaan kumpaankin tutustuin ilomielin. Molemmat teokset ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia!

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
Icasos 2019. 370 s.

Arvostelukappale.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018. 367 s.

Ostettu.

Tatu Kokko: Rob McCool -sarja 1 ja 2

 

Viisitoistavuotias Rob McCool asuu pohjoisen Fennonian perukoilla Pirunkirnun piiloluolastossa irlantilaisen perheensä ja heimonsa parissa. Rob on McCoolin perheen kaksospareista nuoremman toinen jäsen, salskea nuorukainen, jonka ulkonäössä mielenkiintoisinta ovat silmät – ne ovat eripariset, toinen jäänsininen, toinen kullankeltainen. Kepposia ja kujeita rakastavat veljekset ovat pikkupojista asti treenanneet erilaisten aseiden käyttöä ja leijulautojen käsittelyssä he ovat mestarillisen taitavia.

Pohjoinen Fennonia on Skandien valtakunnan itäistä rajaseutua. Rajan takana on suuri Novgorod, jonka sisäiset valtasuhteet vaikuttavat sekavilta ja epävakailta. Prinssi Vladimirin henkilökohtaisiin valtapyrkimyksiin sota sopisi enemmän kuin hyvin ja hänellä onkin mielessään pirullinen juoni eteläisen Sultanaatin varalle. Valid sultanan pyhä koodinkantaja tietoineen olisi oiva väline tässä pelissä. Nuori neito, jonka mieleen Sultanaatin salaisimmatkin tiedostot on ohjelmoitu, on jo miltei Vladimirin hyppysissä, kun ärsyttävät irlantilaisnulikat sotkeutuvat kuvioihin ja pilaavat kaiken. Mutta huima seikkailu on vasta alussa!

Miten irlantilaiset ovat päätyneet Fennonian erämaihin, ei käy ilmi Tatu Kokon toistaiseksi kaksiosaisen Rob McCool -sarjan seikkailuromaaneista Rob McCool ja Krimin jalokivi ja Rob McCool ja Kirottu metsä. Selitykset on muutenkin karsittu näistä kirjoista minimiin ja satsattu täysillä toimintaan ja yllätyksellisiin juonenkäänteisiin. Lukija saa koota teosten maailman rakennuspalasia melkoisessa vauhdissa!

Vähitellen kuva alkaa hahmottua. Muinaiselta haiskahtava maailmanjärjestys (vai sittenkin jonkinlainen vaihtoehtohistoria?) on miljöön pohjakudoksena. Luonto on turmeltumaton, ja vaikka toisaalta elinpiiri vaikuttaa alkeelliselta, on teknologia joiltakin osin tehnyt mielettömiä loikkia. Sotilaiden vakiovarustuksiin kuuluvat kulkemista helpottavat leijuvyöt, napinpainalluksella aktivoituvat sädehaarniskat, tuhovoimaiset konetuliaseet ja – miekat. Ihmismieltä laajennetaan ja stimuloidaan shamanistisella käärmetervalla tai kytkemällä tietokoneen piuhat korvan taakse sijoitettuun istukkaan.

Juonikuviot ovat siis monipolvisia ja vauhdikkaita, enkä ryhdy niitä tässä sen enempää avaamaan (lukekaa toki itse!). Kirjat on selvästikin tarkoitettu jatkuvajuoniseksi sarjaksi, joten suosittelen julkaisujärjestyksessä lukemista lämpimästi. Arvelisin, että Rob McCoolin seurassa viihtyvät mainiosti lukijat noin kymmenvuotiaista ylöspäin (ottaen huomioon suuret yksilölliset vaihtelut, tietysti). Seikkailut ovat jännittäviä ja henkilöille tapahtuu pelottaviakin asioita. Sodat kuvataan tuhoisiksi ja niissä kuolee ja silpoutuu väkeä pahimmillaan kuin meren mutaa, mutta mitään väkivallalla tai raakuudella mässäilyä kirjoissa ei ole. Sota ja tappaminen eivät siis ole kirjassa pelkkää poikien hurjaa seikkailua vaan vakavampaa aspektia on tarjolla myös.

Pidin myös Kokon tavasta kirjoittaa tasa-arvoista toimintaseikkailua. Rob McCool on teosten nimi- ja päähenkilökin, mutta yhtä tärkeä tarinan kannalta on orjatyttö Kaarne, jonka taidot ja rohkeus peittoavat miehetkin tarpeen tullen. Jonkinlaisina koneesta tipahtelevina jumalina toimivat has’assinit Asha ja Omar, joiden hahmoina ovat niukka-asusteinen kaunotar ja nelikätinen otus mutta joiden todellinen olemus jää toistaiseksi hämärän peittoon. Tarinan maailmassa törmätään ainakin kahteen yhteiskuntamalliin, joissa miehet on täysin alistettu raskaimpiin töihin ja siittämiseen kelpaaviksi orjiksi.

Kokko siis yhdistelee ennakkoluulottomasti erilaisia aineksia kirjallisuusperinteestä ja genreistä. Mukana on myös aimo kauhallinen pelimaailman tunnelmia. Yhtä ennakkoluuloton on ollut myös Kokon kirjoittamistekniikka. Molemmat Rob McCool -kirjat on nimittäin kirjoitettu avoimessa Livekirjailija-blogissa, jossa kuka tahansa seuraaja on voinut kommentoida tekstiä ja ideoida yhdessä kirjailijan ja toisten kommentoijien kanssa juonenkäänteitä ja muita teosten yksityiskohtia. Kaikki materiaali on edelleen blogissa nähtävillä.

***

Kaikki tämä vaikuttaa niin mielenkiintoiselta ja mahtavalta asialle omistautumiselta, että päätin hieman kysellä kirjailija Tatu Kokolta itseltään Rob McCoolin, kirjoittamisprojektin ja videoäänikirjan taustoista. Tällaisen keskustelun kävimme:

Kirjojen maailma on kutkuttava yhdistelmä (vaihtoehto)historiallista, jopa myyttistä seikkailua ja kyberpunkin elementtejä, pelimäisyyttäkin on mukana aimo kauhallinen. Mistä idea tällaiseen yhdistelmään on saanut alkunsa? En edes lähde utelemaan, miten kummassa irlantilaiset oikein eksyivät Savon ja Kainuun rajoille ... 

”On todella hankala saada kiinni, mistä ideat kirjoihin ovat tulleet. Teen koko ajan muistiinpanoja kirjoittaessani, mutta prosessi on niin pitkäkestoinen, laaja ja monipolvinen, että siitäkin huolimatta on vaikea poimia vastauksia ensimmäiseen kysymykseesi.

Olen täyttänyt tähän liittyen kahdeksan muistikirjaa. Aloitin ideoinnin vuonna 2011. Kehittelin jonkin aikaa tarinaa, jossa ystäväporukka löytää portin toiseen ulottuvuuteen, toiseen maailmaan. Siinä hahmotelmassa oli mukana aimo annos magiaa ja fantasiaa. Vähitellen taikuus hiipui pois, samoin toinen ulottuvuus.

Jo varhaisessa vaiheessa olivat mukana lentävät veneet, sitten leijulaudat (poikani esitteli sopivassa kohdassa legoista rakentamaansa ukkelia, joka viiletti leijulaudalla). Pidän historiasta ja minua on aina kiehtonut renessanssin ja barokin aika. Osaksi sen takia vaihtoehtoisen historian ajaksi valikoitui barokkia muistuttava aika. Tiede kiinnostaa myös. Painovoima-aallot, hiukkaset ja painovoiman kumoaminen. Ja tietenkin antiikin myytit ja historia ovat aina olleet lähellä sydäntäni.

Mielikuvitukseni lähtee välittömästi laukkaamaan, kun ajattelen, kuinka kulttuurit, kansat ja uskonnot ovat muotoutuneet vuosituhansien saatossa. Halusin kai tehdä eräänlaisen tarinallistieteellisen kokeen, millainen maailma voisi olla, jos asiat olisivat menneet toisin jossakin kohtaa historiaa. Mitä jos kreikkalaiset olisivat saaneet korkean teoreettisen tietämyksensä käytännön tasolle jo varhaisen antiikin aikana? Mitä jos korkea teknologia olisi kehittynyt vuosisatoja aikaisemmin verrattuna omaan maailmaamme?

Pelimäisyys tuli mukaan ehkä hieman vahingossa. Halusin viedä kännykkäkommunikoinnin astetta pidemmälle. Mukaan tulivat etsimet. Sitten joskus vuonna 2012 olimme laskettelemassa Kolilla. Aloin keksiä tuolloin 8-vuotiaan tyttäreni kanssa hississä istuessamme laseja, joiden kautta voisi nähdä virtuaalisen todellisuuden tämän tavallisen lisäksi. Kuvittelimme, kuinka siistiä olisi leikkiä virtuaalisilla Littlest Pet Shop -hahmoilla, jotka voisivat olla “eläviä” ja jotka näkisi erikoislasien läpi. Tämä siis neljä vuotta ennen Pokemon GO:ta. Kyberpunk tuli mukaan virtuaalisuuden ja tietoverkkojen kautta. Olen toki lukenut Neurovelhoni ja katsonut Matrixini ja myönnän auliisti saaneeni niistä vaikutteita, kuten lukemattomilta muiltakin tekijöiltä aina Burroughsista, Frank Herbertin, Asimovin ja Haruki Murakamin kautta Rick Yanceyhin.

Irlantilaisista vaikutteista en malta olla sanomatta, että ihailen suuresti irlantilaisia kirjailijoita. Myös kansa, kulttuuri ja erityisesti vanhat irlantilaiset tarinat kiinnostavat. Irlannilla ja Suomella on yllättävän paljon yhteistä. En pitkästytä Sinua yksityiskohdilla. Lisäksi Irlantilaisia on kuritettu aikojen saatossa oikein olan takaa. Heitä on orjuutettu, pakotettu omaksumaan vieras kulttuuri ja viety vankeina maailman ääriin. Monet ovat paenneet kotisaareltaan paremman elämän toivossa. Minun tarinassani eräs porukka lähti Fennonian (Suomen) suuntaan ja asettui sinne.”

Olet kirjoittanut molemmat teokset julkisessa blogissa niin, että kuka tahansa on voinut antaa vinkkejä, ideoita ja kommentteja tekstin edetessä. Mistä idea tällaiseen menetelmään? Kuinka paljon vaativampaa tällainen kirjoittaminen on tavallisempiin menetelmiin verrattuna?

”Blogissa kirjoittaminen lähti siitä, että minua itseäni olisi kiinnostanut aikoinaan tietää, kuinka kirja syntyy. Nähdä kirjoittamista reaaliaikaisesti. Ajattelin tarjota muutamille halukkaille seuraajille tuon mahdollisuuden. Ensin oli tarkoituksena, että mukana olisi vain pari koulua Kuopiosta. Kertoisin kirjoista ja kirjoittamisesta. Samalla kysyisin vinkkejä siitä, mitä nuoret haluaisivat kirjan pitävän sisällään. Kun mietin kommentoinnin mahdollisuutta, parhaaksi alustaksi valikoitui blogi.

 Ensi alkuun oli todella jännittävää kirjoittaa avoimesti. Vähitellen siihen turtui. Siihen, että hävettävän kökkö raakateksti oli kaikkien näkyvillä. Positiivinen kannustus rohkaisi. Olin päättänyt, että otan kaiken palautteen vastaan avoimin sydämin ja annoin ideoiden ja vinkkien vaikuttaa tekemiseeni. Siitä oli myös aidosti hyötyä. Tämän tapainen menetelmä ohjaa kirjoittamaan kronologisesti. Ehkä siksi, että sitä olisi helpompi seurata. Ajattelin, että menköön niin, vaikka se kahlitsikin tekemisen vapautta.

Jossakin vaiheessa otin yhteyttä Äidinkielenopettajien liittoon. Liiton jäsenlehdessä julkaistiin artikkeli livekirjoittamisestani. Laitoin myös viestejä eri puolille yläkouluihin ja lukioihin. Kun blogi on helposti kaikkien saavutettavissa, niin miksi rajata kommentointimahdollisuutta vain muutamaan kouluun? Näin sitä asiaa tuumin. Kommentteja sateli loppujen lopuksi vaikka mistä ja olen käynyt vierailemassa kirjoittamisen aikana monella koululla. Kommentteihin vastaaminen ja vierailut ovat vieneet aikaa kirjoittamiselta, mutta ne ovat olleet äärimmäisen hienoja kokemuksia: olla vuorovaikutuksessa nuorten kanssa, viedä heille kirjallisuuden ilosanomaa.”

Ensimmäinen Rob McCool -romaani on luettu ääneen Youtube-videomuodossa. Mukana on melkoinen joukko miesjulkkiksia. Kuinka helppoa tai vaikeaa oli saada vierailijat mukaan projektiin? Minusta idea on aivan loistava ja jos olisin koulussa töissä, hyödyntäisin niitä aivan varmasti opetuksessa. Oletko saanut tästä projektista paljon palautetta ja millaista se on ollut?

”Videoäänikirjan tekeminen oli haastavaa, mutta myös todella mukavaa ja antoisaa. Yksitoista mieslukijaa lähti mukaan mielellään ja täysin talkoohengessä. Muutama kieltäytyi. Ja täytyy sanoa, että vaivatta ei homma hoitunut. Monta mutkaa oli matkassa ennen kuin koko paketti oli kasassa. Kysyin tasapuolisuuden nimissä mukaan useita naisiakin, mutta heitä osallistuminen ei kiinnostanut.

Toivoisin todella, että kouluilla hyödynnettäisiin tämä tarjolla oleva ilmainen materiaali, erilainen tapa “lukea” kirja. Pitäisi saada vain tehokkaammin sana leviämään. Palautetta ei ole tullut kovin paljoa, mutta se on ollut poikkeuksetta positiivista. Eräs viides luokka oli kuunnellut kirjan kuvistuntien yhteydessä. He lähettivät minulle nipun tarinan inspiroimia piirustuksia. Se tuntui todella mukavalta.”

Rob McCool ja Kirottu metsä päättyy minusta niin, että jatkoa on odotettavissa. Olenko oikeassa?

”Rob McCoolin tarina jatkuu vielä muutaman kirjan verran. Aikataulusta en osaa sanoa. Olen tällä hetkellä kokopäivätöissä opettajana ja kirjoitan historiallista romaania Minna Canthista. Sen on määrä ilmestyä vuonna 2019.”

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Icasos, 2015. 284 s. 

Videoäänikirja

Tatu Kokko: Rob McCool ja Kirottu metsä
Icasos, 2017. 331 s.

Lämpimät kiitokset kirjailija Tatu Kokolle paneutuneista haastatteluvastauksista ja kirjasarjan arvostelukappaleista!

Rob McCool ja Krimin jalokivi oli vuoden 2016 Savonia-palkintoehdokkaana. 

***

Nuorten, erityisesti poikien, vähenevästä lukuharrastuksesta on puhuttu paljon ja syystä huolestunein äänenpainoin. Lukutaidon tärkeyttä ja lukuharrastuksen kaikinpuolista hyödyllisyyttä mutta myös ihanuutta ei varmaan voi liikaa korostaa. Samaan aikaan tuntuu, että juuri nuorten- ja nuorten aikuisten kirjat saavat yhä vähemmän tilaa ja huomiota mediassa.

Jokin aika sitten Twitterissä osallistuin keskusteluun, jossa koetettiin vedota lehtiin edes kotimaisen lasten- ja nuortenkirjojen arvostelujen julkaisemiseksi (en valitettavasti muista, kuka aloituksen laittoi). Eikö voitaisi julkaista juttu jokaisesta kirjasta? Hieman myöhemmin kirjailija JP Koskinen jyrähti Twitterissä: ”Älkää taivastelko lehdissä, ettei lapset ja nuoret lue. Esitelkää ja arvostelkaa lasten- ja nuortenkirjoja, jotta ne näkyvät!” Niinpä. Taivastelu on helppoa ja halpaa, mutta toimeen pitäisi oikeasti tarttua.

Päätin, että ainakin minä voin koettaa tehdä jotain. Päätin, että koko vuoden 2018 ajan julkaisen kerran viikossa blogissani jutun, jossa käsitellään uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten (YA-) kirjallisuutta. Välttämättä juttu ei joka kerta ole kirjaesittely, vaan saatan kirjoittaa jonkin toisenlaisenkin jutun niin halutessani, mutta enin osaa tullee olemaan tämän yllä olevan jutun suuntaisia. Haastan mukaan kotimaiset nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuutta julkaisevat kustantamot: lähettäkää minulle kotimaisia uutuusteoksia luettavaksi ja esiteltäviksi! Kohderyhmän ikähaarukka voisi asettua johonkin 12 – 20-vuotiaiden tietämille, mutta hyvä nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuus sopii kaikille. 

Vuoden 2019 alussa lupaan lahjoittaa kaiken saamani materiaalin jonkin valitsemani yläkoulun koulukirjaston täytteeksi (ja saatan olla tässä valinnassa aika puolueellinen, vinkiksi vain!). Haastan mukaan myös kaikki blogini seuraajat. Käykää lukemassa näitä juttujani, kommentoikaa ja jakakaa niitä eteenpäin. Katsotaan, onko projektillani mitään vaikutusta. En myöskään pahastu, jos joku muu bloggaaja lähtee mukaan haasteeseen, vaikka vähän maltillisemminkin. Jos ei tästä muuta hyötyä ole, niin ainakin itse tulen lukeneeksi joukon todella hyviä kirjoja!

En lähde tähän vapaaehtoisurakkaani mitenkään uhrimielellä vaan iloisesti ja innolla. Olen blogissani esitellyt aiemminkin myös nuortenkirjoja ja nuorten aikuisten romaaneja, koska ihan vilpittömästi pidän niiden lukemisesta. Haluaisin, että muutkin keski-ikäiset ja kaikenikäiset lukijat ylipäätään etsiytyisivät kirjakaupoissa ja kirjastoissa myös näiden kategorioiden äärille. Siellä on tarjolla upeita elämyksiä, mahtavia tarinoita ja hienoa kirjallisuutta. Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus ja nuorten aikuisten kirjallisuus ovat korkealaatuisia, maailman huippuja. Niistä voimme olla kaikki ylpeitä. Miksi emme sitten lukisi niitä myös?

Huh. Nyt se on sanottu. Hieman hirvittää, mutta rohkea rokan syö!

Olen ajatellut, että nuortenkirjajuttuni ilmestyisivät vastaisuudessa aina torstaisin, mutta tämä aloitusjuttu ilmestyy poikkeuksellisesti sunnuntaina. Lisäksi otan varaslähdön ja yritän purkaa varastoon kertynyttä aineistoa jo tämän vuoden puolella. Vuodenvaihteeseen asti julkaisutahti tullee olemaan epäsäännöllinen.

Kirjabloggaajien suviajot Kuopiossa

Kuluneella viikolla olen ollut kirjallisella sisäpiknikillä Juhani Ahon kanssa ja iltahämäräisellä hautausmaakävelyllä ihailemassa Minna Canthin kiiltävää hautapaatta. Sade ja viima eivät haitanneet tippaakaan kirjabloggaajien suviajoja Kuopiossa runon ja suven päivän merkeissä. Lämpimät kiitoshalaukset vielä emännille Amman lukuhetki
-blogin Aino-Maria, Tuulevin lukublogin Tuulevi, Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, DesdemOna-blogin Johanna ja Kirjanurkkauksen Satu! Toitte Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan ja minun kesääni aurinkoa ja lämpöä!

En enää edes muista, keneltä idea kesäisestä Kuopio-kokoontumisesta aikoinaan lähti, mutta kirjabloggareiden yhteisön aktiivisuudesta kertonee jotain, että idea ihan oikeasti toteutui. Kuopiolaiset kirjabloggaajat siis toimivat emäntinä ja järjestivät ohjelman meille vieraille. Alkuinnostuksen hieman laannuttua ja elämän realiteettien noustua pintaan paikan päälle Kuopioon siis saapui kokonaista kaksi vierailevaa bloggaajaa, mutta se ei tahtia haitannut.

Kirjavaihtareita tyrkyllä!

Alkulämmittelyksi oli siis tarkoitus kokoontua puistoon nyyttäripiknikille ja vaihtaa kirjoja. Sateisen ja kolean sään takia runon ja suven päivän iltapäiväpiknik oli siirtynyt Snellman kesäyliopiston suosiollisuuden ansiosta sisätiloihin. Levitimme siis kirjat ja eväät lattialle ja pöydille. Lämmittelyvaiheesta tunnelma kuumeni kuitenkin silmänräpäyksessä, kun paikalle asteli kesäpukuinen herrasmies kävelykeppiään heilutellen. Kirjabloggaajat, ainakin minä, hieraisivat silmiään ällistyneinä: keikarihan oli itse Juhani Aho!

Halattuaan ensin tervehdyksien kera läpi naisista koostuneen seurueemme Aho istahti sohvalle tarinoimaan kanssamme Kuopion kirjallisesta elämästä ja omasta hyvään vauhtiin päässeestä kirjailijanurastaan. Jutusteltavaa ja kyseltävää riittikin helposti ainakin tunniksi. Mikä kohtaaminen! Poskisuudelma vielä näin virtuaalisesti välitettynäkin sinne Kallaveden rannoille!

Kirjailijat Kirsi Pehkonen ja Marja-Leena Tiainen
kertoivat kirjoistaan
ja keskustelivat kanssamme kirjallisista aiheista.
Tunnelma oli lämmin ja avoin,
vaikka kuvasta ei sitä ehkä välitykään!

Ahon poistuttua seurueeseemme liittyivät kirjailijat Marja-Leena Tiainen, Kirsi Pehkonen ja Tatu Kokko, joista viimeksi mainittu oli sonnustautunut vaaleaan kesäpukuun… Valitettavasti kiireinen Kokko joutui poistumaan pian toisten saavuttua, mutta Tiainen ja Pehkonen kertoivat meille puolentoista tunnin ajan kirjallisesta tuotannostaan ja kirjoittamisesta sekä kirjojen julkaisemisesta ylipäätään.

Marja-Leena Tiaisen uusinta tuotantoa:
kolme nuorille kirjoitettua selkokirjaa
ja 'tavallinen' nuortenromaani Viestejä Koomasta.

 Aika vierähti kuin siivillä kuunnellen ja keskustellen, ja olikin onni, että kirjailijat liittyivät seuraamme vielä illallisellakin (kyllä, runsaan piknikin jälkeen siirryimme suoraan ravintolaan illalliselle!). Kirjoista ja lukemisesta riitti meillä juttua vaikka kuinka, mutta sitten alkoi illan lähestyvä jalkapallo-ottelu vetää kirjailijoita puoleensa bloggaajia enemmän.

Minna Canth pitää kuopiolaisia tiukasti silmällä.

Ennen yöpuulle vetäytymistä Aino-Maria kierrätti meitä vielä kirjallisella iltakävelyllä. Poikkesimme kurkistamassa Minna Canthin patsasta Minna Canthin tyylikkäässä puistossa. Sieltä vaelsimme vielä todelliseen toiviokohteeseen eli hautausmaalle ja Minna Canthin haudalle. Hautausmaamiljöö olikin todella vaikuttava uhkeassa vehreydessään.

Minna Canthin sohvakalusto!

Yön keräsimme voimia kukin tahoillamme, ja aamulla kello kymmeneltä tapasimme jälleen Kuopion korttelimuseon edustalla. Ohjelmassa oli seuraavaksi tutustuminen Minna Canthille kuuluneeseen esineistöön, jolla on kalustettu salonki museon päärakennuksessa. Mari toimi epävirallisena museo-oppaanamme ja luki esittelyt. Keskustelumme karkasi kovin maallisiin yksityiskohtiin pohtiessamme, miten kirjailija oikein toimi kirjoittaessaan lempipaikassaan eli keinutuolissa. Meistä vaikutti kovin hankalalta. Salongin sohvakalusto taas ei vaikuttanut kovin mukavalta, vaikka se esittelytekstissä sellaiseksi mainittiinkin. Tosin riippuu tietysti vertailukohdasta. Kyllä topattu tyylihuonekalu voittanee puukansisohvan pehmeydessä. 

Keinutuoli, joka kuulemma oli Minna Canthin
lempikirjoituspaikka.
Vaikuttaa epäkäytännölliseltä.

Museokierros jatkui sitten Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan merkeissä. Tuulevi oli etukäteen valikoinut otteita Kähkösen teoksesta Kuopion taivaan alla, jossa Kähkönen muun muassa kertoo Kuopion historiasta ja omista romaaneistaan sitä taustaa vasten. Eläydyimme romaanien tunnelmaan museoon rakennetuissa käsityöläis- ja työläisasunnoissa.

Kiitos kaikille suviajoihin osallisille! Tapaamisiin!

P.S. Kuopio on aivan mainio kirjallisuusturistikohde! Suosittelen lämpimästi ja voisin tehdä itse uudenkin matkan kohteeseen.

Lisätietoa suviajojen kirjailijavieraista ja vierailuun muuten vain liittyneistä kirjailijoista:

Tatu Kokko on kuopiolainen kirjailija ja kustantaja. Kannattaa ehdottomasti tutustua Kokon projektiin, jossa luetaan ääneen jännittävää nuortenkirjaa Rob McCool ja Krimin jalokivi. Myös Kokon Livekirjailija-blogi on seuraamisen väärtti! Tässä vaiheessa myös kiitokset kirjailijalle kirjalahjasta. Saimme nimittäin mukaamme kukin Heinäkuun päivä -nimisen romaanin. Sillekin pitää raivata lukuaikaa!

Monipuolisen kirjailijan Kirsi Pehkosen tuotantoon kannattaa paneutua kirjailijan kotisivujen kautta. Siellä on myös kirjailijan blogi. Itse olen lukenut toistaiseksi Pehkoselta vain hänen esikoisdekkarinsa Karhuvaaran uhri, jonka arvion julkaisen blogissani syksymmällä. Se siis osallistui viime vuonna Johtolanka-kisaan.

Marja-Leena Tiainen ei esittelyjä kaipaa, neljäkymmentäyksi julkaistua teosta kertovat riittävästi. Olen kirjoittanut blogiin Tiaisen teoksesta Khao Lakin sydämet, mutta lukenut olen aiemmin lukuisia muita. Suosittelen lämpimästi hänen Alex-trilogiaansa, joka on ajankohtainen jos mikään. Myös selkonuortenkirjat on tehty todelliseen tarpeeseen.

Sirpa Kähkösen tuotannosta olen vuodattanut pitkän tekstin ja erikseen Hietakehdosta ja Graniittimiehestä. Turha sanoakin, että Kähkönen on kirjailijaidoleitani.