Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo

Tänään 10.10.2019 on oikea kirjallisuuden megapäivä. Koti-Suomessa liputetaan Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi, ja Ruotsissa on ilmoitettu, mitkä kirjailijat saavat vuosien 2018 ja 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnot. Palkinnot menivät puolalaiselle Olga Tokarczukille ja itävaltalaiselle Peter Handkelle.

Juuri eilen avauduin yhdessä Twitter-keskustelussa, että olen jo lopulta tajunnut jättää kaikki Nobel-veikkaukset tekemättä, sillä perinteisesti julkistamispäivä on paljastanut huutavan aukon lukusivistyksessäni, koska tyypillisesti en ole kuullutkaan voittajasta ennen tai jos vaikka olenkin, en ole lukenut yhtään hänen teostaan. Ennusteeni toteutui tällä kertaa puoliksi, sillä yllättäen olen lukenut yhden Olga Tokarczukin romaanin eli ensimmäisen suomennoksen hänen tuotannostaan. Teos on nimeltään Päivän talo, yön talo. Sattumalta sain sen luettavakseni lehtiarvostelua varten. Lainaan tähän nyt vuonna 2004 Salon Seudun Sanomissa julkaistun arvioni siitä. Suonette anteeksi aloittelevan kriitikon haparoivan tyylin.

***
Puolalaista kirjallisuutta käännetään suomeksi harvoin. Olga Tokarczukin romaani Päivän talo, yön talo todistaa, että tämä on selvä epäkohta. Puolalainen kirjallisuus näyttäisi olevan kiinnostavaa ja nykyaikaista, ja Tapani Kärkkäisen suomennos on nautittavaa luettavaa.

Tokarczukin teos on postmoderni eri tekstilajien mosaiikki. Kertojana on kirjailijan oloinen nuori nainen, joka puolisonsa kanssa asuu vanhassa talossa pienessä maalaiskylässä Sleesiassa aivan Tšekinmaan rajan tuntumassa. Kertoja tarkkailee ympäristöään ja kirjaa muistiin naapuriensa edesottamuksia, tarinoita ja jopa unia. Erityisesti unet kiinnostavat häntä niin, että hän etsii Internetistäkin sivut, joille ihmiset eri puolilta maailmaa käyvät kirjaamassa uniaan muistiin ja toisten luettaviksi. Unet tuntuvat olevan ainoa asia, jota kukaan ei oikeasti voi omistaa.

Unien lisäksi romaanissa on mm. keskiaikainen pyhimystarina Kümmernis-nimisestä nunnasta, joka saa Jeesuksen kasvot. Lisäksi kerrotaan legendan muistiinmerkitsijän outo elämäntarina, jossa nuori munkki haluaisi muuttua naiseksi. Raja onkin romaanin keskeinen teema. Mikä erottaa naisen miehestä, entä unen todellisuudesta tai elämän kuolemasta? Mitä on olla rajalla? 

Raja on konkreettisesti läsnä kertojan pihapiirissä, sillä rajavyöhyke hipoo tonttia. Urbaanilta legendalta kuulostaa sattumus, jossa Saksasta kotiseutukäynnille piipahtanut mies kuolee sydänkohtaukseen rajapylvääseen nojaten. Sekä puolalaiset että tšekinmaalaiset rajamiehet siirtelevät ruumista rajan yli, koska eivät jaksaisi ryhtyä monimutkaiseen byrokratiaan, jonka kuolema rajalla aiheuttaa.

Puola ja Sleesia ovat historian aikana kokeneet monia mullistuksia, jotka vaikuttavat nykypäivänäkin puolalaisten elämään. Tokarczuk kertoo koskettavasti kotiseutunsa asuttamisesta toisen maailmansodan jälkeen. Kertojankin kotitalo on saksalaisen rakentama. Kun rajat 1990-luvun alussa aukenivat, alkoivat saksalaiset tehdä matkoja entisille kotiseuduilleen ja käydä katsomassa kotejaan. Tilanne muistuttaa monin tavoin Suomen ja Karjalan vastaavaa, ja tuntuu siksi läheiseltä.

Muun tekstin lomaan Tokarczuk on kirjoittanut muutaman paikallisen ruokaohjeen. Reseptit saavat suorastaan karmivan sävyn, kun yksi kertoo, miten valmistetaan kärpässienimuhennosta. Muhennos surmasi kertojan talon rakentaneen miehen ainoan lapsen sodan aikana, kun äiti oli vahingossa poiminut valkoisia kärpässieniä herkkusienten joukkoon. Kertoja tosin väittää itse syövänsä kaikkia sieniä, myös kärpässieniä!

Päivän talo, yön talo on uskomattoman rikas teos. Se kertoo monta tarinaa eri aika- ja todellisuustasoilla, ja se on samalla sekä hauska, surullinen että syvällinen. Siinä on mukana myös ripaus mystiikkaa, joka paljastuu kuin varkain. Mainio esimerkki on ihan kirjan lopussa, kun kerrotaan naapurin iäkkään Martan todellinen (?) talvehtimistapa.

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo (Dom dzienny, dom nocny)
Suom. Tapani Kärkkäinen.
Otava 2004. 377 s.


***

Itävaltalaisen Peter Handken nimi kyllä soittelee jotain etäistä kelloa päässäni, mutta olen vakuuttunut, etten ole hänen tuotantoaan lukenut.

Toni Morrison: Koti

Olen lahjomattomien muistiinpanojeni mukaan lukenut ensimmäisen Toni Morrisonin teoksen vuonna 1993, Nobel-palkinnon innostamana todennäköisesti. Kirja oli Minun kansani, minun rakkaani, joka ilmestyi suomeksi jo vuonna 1988 Kaarina Sonckin kääntämänä. Valitettavasti minulla ei ole tuolta ajalta sen kummempia muistiinmerkintöjä lukukokemuksesta, mutta vaikutuksen Morrison on tehnyt, koska sittemmin olen useimmat suomennokset lukenut ja monet niistä hankkinut omaan hyllyynikin.

Iäkäs Nobel-kirjailija julkaisee tätä nykyä ymmärrettävästi harvakseltaan, ja edellinen suomennos Armolahja on vuodelta 2009. Sitä en ole tainnut lukeakaan, vaan viimeksi olen lukenut vuonna 2004 suomennetun romaanin Rakkaus. Nyt kuitenkin nappasin kirjaston äänikirjahyllystä lähes uunituoreen pienoisromaanin Koti.

Tähän kirjaan tiivistyy loistavasti kaikki, mistä olen Morrisonin teoksissa pitänyt. Morrison kuvaa äärimmäisen rankkoja asioita saarnaamatta hiukkaakaan. Lukija saa itse vetää johtopäätökset tarinasta. Kerronnassa on aina jokin koukku, joka tekee romaanin lukemisesta ripauksen tavanomaista kimurantimpaa. Lukija saa ratkottavakseen arvoituksen, vaikka mistään dekkarista ei tosiaankaan ole kyse. Lukijan tehtäväksi jää koota hänelle annetuista palasista kokonaiskuva. Silti Morrison ei kikkaile, vaan tekee tämän taiturimaisesti.

Morrison näyttää toisenlaisen Amerikan mustien näkökulmasta. Yleensä hänen teostensa päähenkilöt ovat naisia, mutta Kodissa kertoja on nuori Korean sodan veteraani Frank ’Smart’ Money. Frank kertoo tarinaansa näkymättömälle muistiinmerkitsijälle, mutta minäkerrontaa kirjassa on vain muutamina välähdyksinä. Frankin kautta tarinaan tulevat myös naiset, kuten sisko Isidra ja tyttöystävä Lucy, ja kertoja paljastaa myös heidän tarinansa lukijalle. Erityisesti Isidran kohtalo on riipaiseva.

Frank kertoo omaa tarinaansa epäkronologisesti, vaikka aloittaakin varhaisesta mutta karmivasta lapsuusmuistosta. Tähän episodiin kirja myös päättyy, kun muiston pintaan pulpahtaminen saa Frankin selvittämään, mitä oikein tapahtui. Mutta se on vain pieni sivujuoni tarinassa. Vähitellen kirjan edetessä lukijalle avautuu, miksi Frank kiertelee levottomasti paikasta toiseen. Kammottavat sotakokemukset ovat nujertaa miehen, eikä hän kykene asettumaan paikoilleen tai olemaan selvin päin. Ystävien kuolema rintamalla sekä omat teot eivät anna rauhaa. Mutta kotona Isidra tarvitsisi kipeästi veljensä apua, muita ei perheestä enää ole jäljellä. Kotiin palaaminen vain tuntuu ylivoimaisen vaikealta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Koti on ollut ahtaassa ja ahdistavassa pikkukaupungissa, jossa pahin kyttääjä ja latistaja on Frankin ja Isidran oma isoäiti.

Kirja on pieni mutta armottoman rankka. Morrison ei pilaa tarinaa turhalla selittelyllä, vaan mukana on vain kaikkein tärkein. Silti lukija tuntee saavansa tarinalta paljon. Morrison onnistuu koskettamaan ainakin minun sisintäni.

Toni Morrison: Koti (Home)

Suomennos Seppo Loponen. Tammi 2014. Äänikirjan lukija Erja Manto. Laajuus 4 cd:tä, kesto 4 h 4 min.

Lainattu kirjastosta.

Onnittelut Alice Munrolle!

Ajan riennon huomaa tällaisista maamerkeistä kuin tämä päivä. Tänään nimittäin julkistettiin Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaja, ja huomasin, että on jo kolmas kerta, kun voin onnitella Nobel-voittajaa kirjablogissani (tosin en kuvittele, että kukaan näistä kolmesta vähääkään olisi onnitteluistani kiinnostunut saati niistä tietoinen). 

Vuonna 2011 yllätyin iloisesti, koska varmasti ainoan ja viimeisen kerran universumin historiassa Nobel myönnettiin kirjailijalle, jonka oli ihan lähietäisyydeltä nähnyt ja kuullut. Tomas Tranströmer oli nimittäin ollut taannoin esiintymässä lähes paikallisessa kesätapahtumassa ja minut oli saatu puhuttua sinne juttukeikalle. Esiintyjä oli tavattoman sympaattinen vanha herra, mutta juttukeikka lievähkösti hankala, koska lupauksista huolimatta keskustelu käytiin ja runot luettiin på svenska. Lisää tästä tapauksesta täällä.

Viime vuonna purin turhautumistani sen edessä, että ”aina” Nobel menee kirjailijalle, jota ainakaan minä en tunne edes nimeltä. Lisäksi palkittu on yleensä mies ja yli 80-vuotias.

Mutta nyt siis olen ainakin pääosin tyytyväinen Nobel-raatiin. Olen lukenut kolme (kenties jopa neljä) voittajan teosta ja hän on nainen (13. naisvoittaja). Mutta kitistävääkin on: Alice Munro on 82-vuotias. Vilpittömät onnittelut voitosta! Sen vain olisi suonut Munrollekin vuosikymmen ellei jopa pari aiemmin. Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta olisi siitä kiva ehtiä edes hieman itsekin nauttia. Toivon siis myös pitkää ikää voittajalle!

Suhteestani Munron tuotantoon olen avautunut aiemmin Kerjäläistyttö-novellikokoelmaa käsittelevässä jutussani. Sen taas kirjoitin, koska osallistuin Kirjainten virrassa -blogin Hannan innoittamana Alice Munro -viikonloppuun. Idea on vallan mainio, ja olisi kiva uusia se vaikkapa Margaret Atwoodin parissa joskus.

Olen pitänyt kaikesta lukemastani Munron tekstistä kovasti. Ensimmäisestä (kaiketi) lukemastani novellikokoelmasta eli kirjasta Viha, ystävyys, rakkaus olen kirjoittanut itselleni muistiin näin:

”Kaikissa (novelleissa) on päähenkilönä nainen, mutta viimeisessä näkökulma on aviomiehen, vaikka vaimo siinäkin on tärkein.

Novellit ovat kaikki melko pitkiä, joten tarinat ja henkilöt ehtivät syvetä mukavasti. Tarinat ovat myös kiireettömiä, vaikka useimmat sisältävätkin jonkin merkittävän käänteen. Osa on sellaisia, että ne jäävät kokonaan lukijan oivallettaviksi.”

Mukavaa, että tietää nobelistin tuotannon sopivan omaan kirjalliseen makuunsa ja että on vielä monta teosta lukemattakin. Tosin en voi brassailla sillä, että olisin lyönyt lanttini likoon Munron puolesta. Jossain veikkauskisassa taisin hätäpäissäni tarjota Joyce Carol Oatesia, kun voittajaehdokas piti nimetä. Sopisi Nobel hänellekin. Ensi vuonna sitten?

P.S. Liikuttava juttu kirjailijasta, joka uinailee autuaan tietämättömänä siitä, että suuri unelma toteutuu juuri jossain aivan muualla. Kirjailijat eivät siis odota malttamattomana tietoa voittajasta.

Nobel-yllätys, joka ei yllättänyt

Päivä meni mukavasti mediapimennossa kurssilla istuessa, mukana kun ei ollut läppäriä ja se älypuhelin on edelleen kaupassa. Mutta eipä hätää. Heti autoon istuttuani kuulin radiouutisista, joissa ihan pääuutisena oli tämä asia, että kirjallisuuden Nobel-palkinto on tänä vuonna mennyt Kiinaan. Siltä osin arvaukseni meni jälleen nappiin, että Ruotsin akatemia valitsee aina kirjailijan, jota ei ihan kärkeen ole veikattu ja jota minä en entuudestaan tunne edes nimeltä. Parina viime vuonna tuo jälkimmäinen kriteeri ei ihme kyllä ole täyttynyt, mutta nyt palattiin jälleen normaaliin tilaan.

Jo uutisissa kuvailtiin Mo Yanin (ei siis Yo Manin, kuten meinaan väkisin kääntää) kirjoittavan maagista realismia ja kärsineen sensuurista. Toisaalta taas on kuulemma liikaa myötäillyt puoluetta. Nimi on kirjailijanimi tarkoittaa Hesarin nettiuutisen mukaan ”älä puhu”. Myös se tieto annettiin jo radiossa, että Otava on ostanut käännösoikeudet uuden Nobelistin tuotantoon ja ensimmäinen suomennos ilmestynee vuoden kuluttua. Käsittääkseni suomentajaa jo haastateltiinkin radion uutisessa.

Merkille pantavaa tietysti on, että palkinto meni ensimmäistä kertaa Kiinaan. Aika pitkään tämä kesti, sillä palkinto on jaettu ensimmäisen kerran vuonna 1901. Mutta eipä tullut tällä kertaa naiselle, vaikka sitä kovasti odotettiin. Palkinnon historia kun on ällistyttävän miesvoittoinen: vain kaksitoista naiskirjailijaa on koko palkinnon historiassa voittanut sen. Heistäkin kolme on palkittu 2000-luvulla, viimeisenä Herta Müller vuonna 2009. Olisi siis tosiaankin voinut olettaa, että joku naiskirjailija olisi ollut riittävän ansioitunut. Tästä on kirjoittanut tänään jo esimerkiksi Johanna Ögren varsin purevasti.

En kyllä kadehdi palkintolautakunnan tehtävää, joka oikeastaan on aivan mahdoton. Pitää punnita ja vertailla koko maailman kirjailijoiden tuotantoa! Vuosittain saa jakaa vain yhden palkinnon! Ainahan silloin pakostakin jää järjetön määrä ansiokkaita kirjailijoita tuotantoineen vaille palkintoa.

Kirjallisuuden Nobel tavallaan aloittaa kirjapalkintosyksyn. Pian eli 15.11. julkistetaan Finlandia-ehdokkaatkin! Palkinnon muuten jakaa tällä kertaa presidentti Tarja Halonen, jonka tehtävää en sitäkään kadehdi, vaikka voisin sen joskus hoitaa itsekin J.

Mo Yanin tuotannosta voi lukea pienen maistiaisen englanninnettuna täältä.

P. S. Margitilla oli blogissaan kiva Nobel-veikkauskisa. Ällistykselläni ei ole rajoja! Siellä eräs nimimerkki Neiti Kesäheinä tiesi oikean vastauksen!!!

Onnea sympaattiselle Nobel-voittajalle

Kuva Ylen sivuilta

Uskottava on, että syksy on pitkällä. Siitä ovat varma merkki kirjallisuuspalkintojen voittajista uutisointi. Tällä kertaa voitto siis meni Ruotsiin ja Tomas Tranströmerille. Sydämelliset onnittelut!

Minulla on ollut mahdollisuus ihan oikeasti nähdä tämä herrasmieskirjailija ja kuulla hänen soittoaan. Tranströmer oli nimittäin vuonna 2007 vierailemassa Taalintehtaalla Baltic Jazz -festivaaleilla ja minä olin juttua tekemässä. Laitan tähän siitä tekstistä mielenkiintoisimmat palat teille kaikille luettaviksi.
                                                     
                                                         *  *  *

Kirjallisuudesta kiinnostuneille jazzin ystäville tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus perjantaina Taalintehtaan kirjastossa, kun maailmankuulu ruotsalaisrunoilija Tomas Tranströmer luki runojaan ja soitti pianoa.

Tilaisuus oli monilla tavoin harvinaislaatuinen. 76-vuotias tunnustettu runoilija Tranströmer halvaantui oikealta puolelta vuonna 1990 aivoverenvuodon jälkeen. Seurauksena oli myös afasia. Vakavasta sairaudesta huolimatta Tranströmer on jatkanut sekä korkeatasoisten runojen kirjoittamista että pianon soittoa, tosin enää vain vasemmalla kädellä. Perjantaina hän soitti kirjastoon pakkautuneelle kuulijakunnalle useita vain vasemmalle kädelle sävellettyjä teoksia.

Koska sairaus on vienyt Tranströmeriltä puhekyvyn lähes kokonaan, hänen runojaan lukivat vaimo Monica Tranströmer ja suomentaja Caj Westerberg. Lisäksi kuultiin myös kirjailijan omaa ääntä, sillä hän on ennen sairastumistaan lukenut runojaan nauhalle.

Kirjastonjohtaja Carita Forsman-Rudels kertoi avaussanoissaan idean Tomas Tranströmerin vierailusta tulleen kirjailija Caj Westerbergiltä, joka on ahkera kirjaston asiakas. Ajatusta lähdettiin innostunein mielin toteuttamaan. Suomenkielisen avauspuheen pitäjä kirjailija Taavi Soininvaara nimitti Dragsfjärdiä ja Taalintehdasta Suomen kirjailijapääkaupungiksi, asuuhan siellä eniten päätoimisia kirjailijoita asukaslukuun nähden.

Keskusteluun osallistui aktiivisesti myös runoilija Tua Forsström, jonka tuotantoa Westerberg on suomentanut.

Tomas Tranströmerin runoudessa keskeisiä aiheita ovat Tukholman saaristo ja meri, joten ne puhuttelevat myös suomalaista lukijaa. Vuonna 1974 julkaistu Itämeriä-teos muodostuu yhdestä saaristoaiheisesta kuusiosaisesta runosta, jota Westerberg kuvaili saaristofreskoksi.

Koulutukseltaan ja siviiliammatiltaan Tomas Tranströmer on psykologi. Nuorena hän kuitenkin uskoi, että musiikista olisi tullut hänen toimeentulonsa. Runoilijoita hän ei pitänyt kovinkaan suuressa arvossa, vaikka kirjoitti ensimmäiset runonsa jo 17-vuotiaana. Esikoisteos ilmestyi 1954 ja sai kriitikoilta heti haltioituneen vastaanoton.

Ennen sairastumistaan Tranströmer oli tunnettu pitkistä runoistaan, mutta viime vuosina muoto on tiivistynyt ja viimeisimmät julkaistut tekstit ovatkin olleet haikuja. Hänelle tunnusomaiset metaforat tulevat runoilijan omien sanojen mukaan itsestään. Kirjoittaminen ei ole kuitenkaan helppoa. Mielikuvien muuttaminen sanoiksi on haasteellista, koska sanat helposti muuttavat alkuperäistä mielikuvaa.

                                                             *  *  *

Nobelpalkinnosta voidaan tietysti olla monta mieltä. Minua aina pännii se, että voittajat ovat usein hyvin iäkkäitä, Tranströmerkin yli 80-vuotias. Maineella, kunnialla ja rahalla olisi käyttöä nuoremmillakin.

Ratikalla kuulusteluihin

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni (Heute wär ich mir lieber nicht begegnet)

Suom. Tarja Roinila. Tammi 2010 (alk. 1997 Saksassa). 242 s.

Tämä kirja roikkui pitkään osittain luettuna, keskeneräisenä. Luin ainakin pari kolme kirjaa tämän rinnalla. Tarina on melko synkkä, ja Müllerin kerrontatapa on pikkutarkan realistista. Mutta ei kirja huonokaan ole, hieman vaikeasti lähestyttävä kylläkin.

Müller sai vuoden 2009 kirjallisuuden Nobelin, ja hänen tuotantoaan on suomeksi julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa. Sarjassa on mukana muutamia suosikkikertojiani, kuten John Irving, Toni Morrison ja Alice Munro, mutta tiedän, että joukossa on myös hyvin raskaslukuista ja hidastempoista proosaa, vaikeaselkoistakin. Mistään raskaimmasta päästä ei Müller ainakaan tämän ainoan lukemani perusteella ole. Jo kirjan koko tekee siitä siedettävän.

Kansiliepeessä esitellään kirjoittaja lyhyesti. Hän on syntynyt Romaniassa vuonna 1953 ja muuttanut Länsi-Berliiniin vuonna 1987. Sama tieto löytyy Wikipediastakin, ainoa lisä on, että muuttoa edelsi Romanian poliittisen järjestelmän arvostelu. Karkotettiinko Müller vai pakeniko hän maasta, kuten romaanissa päähenkilön ystävätär tuhoisin seurauksin koetti?

En muista aiemmin lukeneeni mitään romanialaista kirjaa, jos tämäkään nyt voidaan sellaiseksi laskea. Mielestäni kuitenkin ainakin puoliksi, vaikka kirja on ilmestynyt alun perin Saksassa. Se kuitenkin sijoittuu kokonaan Romaniaan.

Minäkertoja on noin nelikymppinen nainen, joka on matkalla kotoaan keskikaupungille valtiollisen poliisin määräämään kuulusteluun. Naisen on määrä olla perillä tasan kymmeneltä. Jotta ei myöhästyisi, hän on lähtenyt ajoissa, jo kahdeksalta, kotoaan kaupungin korkeimmasta ja hieman vinosta kerrostalosta. Kutsu ei ole ensimmäinen. Sama poliisi, Albu, on kuulustellut naista ennenkin. Pelko jäytää naisen sisintä, sillä koskaan ei voi tietää, mitä kuulusteluissa tapahtuu ja pääseekö niiden loputtua kotiin.

Raitiovaunumatkan aikana nainen tekee tarkkoja havaintoja kanssamatkustajistaan ja raitiovaununkuljettajasta. Samalla hän miettii mielessään omaa elämäänsä ja elämäntarinaansa. Kaikkea värittää totalitarismi. Ihmiset tarkkailevat koko ajan ympäristöään epäluuloisesti, sillä kuka tahansa voi olla poliisin ilmiantaja. Nainenkin tarkkailee miehensä Paulin kanssa kotikatuaan kerrostaloasunnon ikkunasta. Kadulla kulkevat ja erityisesti maleksivat ihmiset herättävät epäilyjä ja pelkoa, samoin autot ja niiden sisällä istuvat ihmiset. Epäilyt eivät ole vailla pohjaa, sillä käy ilmi, että esimerkiksi yksi kerrostalorapun naapureista on värvätty tarkkailemaan naisen kulkemisia ja merkitsemään ne ylös muistiinpanovihkoon.

Vähitellen selviää, miksi nainen on joutunut salaisen poliisin kutsumaksi. Hän on töissä tekstiilitehtaassa, joka valmistaa länsieurooppalaisten muotitalojen vaatteita, joihin romanialaisilla ei koskaan ole itsellään varaa. Nainen on keksinyt ujuttaa Italiaan menevän vaate-erän taskuihin lappuja, joissa hän kertoo halukkuutensa päästä naimisiin italialaisen miehen kanssa. Laput kuitenkin löydetään, ja pian löytyy lisää samanlaisia muistakin vaatelähetyksistä. Kun tarina etenee, selviää, miten ja miksi laput ovat löytyneet ja kuka niitä on tehtaillut lisää naisen päänmenoksi.

Naisen ajatusten kautta käydään läpi hänen ja hänen perheensä vaiheita sodan aikana ja sen jälkeen. Vaikka poliittinen järjestelmä jo sinänsä on ahdistava, tukahduttava ja pelottava, vaikeimmaksi systeemin kestämisen tekevät ihmiset. Poliittisten tekojen takana ovat yleensä hyvin raadolliset yksityiset vaikuttimet. Järjestelmän varjolla vahvoilla olevien on helppo toteuttaa henkilökohtaisia kostoja. Kun yksilö on joutunut koneiston hampaisiin, hänet ja hänen läheisensä murennetaan pala palalta. Mutta kirja kuitenkin päättyy monitulkintaiseen lauseeseen: ”Hah hah, hulluksi ei tulla.”