Johanna Sinisalo: Auringon ydin

”Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kauan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. Parasta on kiihdyttää liekki aina uuteen raivoon, jos kamaa on vielä jäljellä; suun kipureseptorit reagoivat pieneenkin uuteen suupalaan kuin se olisi bensiinillä kasteltuun heitetty tulitikku. Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hampaan hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen kaltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä.”

Vuonna 2016 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa kaikki huumaavat aineet on kielletty kahvista alkaen. Kun huomattiin, chilin sisältämä kapsaisiini on voimakas mielihyvän lähde, myös se luokiteltiin kielletyksi nautintoaineeksi. Tiukasti vartioiduilta rajoilta pääsee vielä hieman tihkumaan ainetta läpi, vaikka muut huumeet, kuten alkoholi, on onnistuttu varsin tarkoin maasta kitkemään.

’Nykysuomen sanakirja’ määrittelee eusistokratian seuraavasti: ”Suomessa vallitseva yhteiskuntajärjestys, ”hyvinvointivalta”. Pohjautuu latinan kielen sanoihin eu (hyvä) ja sistere (seistä), kirjaimellisesti siis ”pysyä, pysytellä hyvässä olotilassa”. ”Eusistokraattisessa yhteiskunnassa hallinnon tärkein tehtävä on edistää kansalaisten kaikinpuolista hyvinvointia ja terveyttä.”” Todellisuudessa hyvinvointi on varsin suhteellista. Kansalaiset ovat käytännössä miehiä, sillä vajaan sadan vuoden jalostus- ja kasvatustyöllä naisista on kehitetty ihmisten alalaji eloit. Eloisien tarkoitus on palvella, alistua ja miellyttää kaikessa miehiä. Hyvin kehittynyt eloi on vaalea tyhjäpäinen kaunotar, jonka elämän tarkoitus on palvella aviomiestään. Lopun liikenevän ajan eloit viihdyttävät itseään meikeillä, vaatteilla ja romanttisella hömpällä.

Eloin vastapari on masko, maskuliininen, miehinen mies. Näiden yhdistelmä tuottaa yhteiskunnalle lisää kaltaisiaan. Ainoa sallittu nautintoaine eusistokratiassa onkin seksi, jollei valtion valvomaa Lottoa voi myös sellaiseksi laskea.

Meno muistuttaa joiltain osin irvokkaalla tavalla Pohjois-Korean suljettua diktatuuria. Valtio valvoo kaikkea tiukasti, ja kansalaisten keskinäinen ilmiantojärjestelmä tehostaa valvontaa entisestään. Kansalaisille sallittu tekninen kehitys on pysähtynyt jonnekin 1950-luvulle. Kännyköistä ja tietokoneista on kyllä tihkunut Suomeen huhuja, mutta niiden todenperäisyydestä ei voi olla varma.

Kaiken tämän keskellä elää Espanjassa suomalaisista vanhemmista syntynyt Vanna, alkuperäiseltä nimeltään Vera. Vanna on ulkonäöltään täydellinen eloi kuten hänen pari vuotta nuorempi suloinen pikkusiskonsa Mannakin. Manna on kuitenkin myös mieleltään eloi. Vanna sen sijaan on teräväpäinen ja utelias oppimaan. Vanna on selvästi morlokki, joka valtion lakien mukaan olisi steriloitava ja jonka tarkoitus olisi vain tehdä työtä yhteiskunnan hyväksi. Tyttöjen täti Aulikki on kuitenkin päättänyt salata Vannan oikean luonteen ja kasvattaa tästä älykkään nuoren naisen bimbon valeasussa. Tehtävä on vaarallinen, ja osa naisten ottamista riskeistä laukeaakin myöhemmin.

Nykyhetkessä Vanna opiskelee eloiopistossa Tampereella ja asuu yhdessä kihlattunsa Jaren kanssa. Suhde on kuitenkin platoninen ystävyyssuhde, sillä Jare tietää Vannan salaisuuden ja haluaa auttaa tätä niin kauan kuin voi. Manna on kuollut, tai ainakin niin oletetaan. Vanna ei halua uskoa virallista selitystä sisarensa kohtalosta vaan on päättänyt vielä löytää Mannan elävänä tai kuolleena. Vanna pysyy selväjärkisenä vain kapsaisiinin avulla. Aineen hankkiminen on kuitenkin koko ajan vaikeampaa ja vaarallisempaa. Sitten eräänä päivänä Jare tutustuu gaialaisiin.

Vaikutuin totaalisesti Johanna Sinisalon esikoisromaanista Ennen päivänlaskua ei voi. Se on vieläkin yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista. En ole tainnut Sinisalolta mitään pettymystä tuottavaa koskaan lukea, vaikka ihan kaikkea julkaistua en ole vielä ehtinytkään kokea. Viime vuonna lukemani Enkelten verta palautti Sinisalon mestarinotteet taas elävästi mieleeni, ja kun kuiske Auringon ytimen erinomaisuudesta alkoi kiiriä läpi kirjamaailman, oli siihenkin tartuttava. Luin kirjan pitäen silmällä Blogistanian kirjakisoja, mutta ihan palkintosijalle se ei kuitenkaan yltänyt. Se ei silti missään nimessä ollut pettymys, laimea lukukokemus tai muuta sellaista. Viime vuonna vain taisin lukea kertakaikkisen upeita kotimaisia uutuuksia.

Sinisalon kerrontatavassa on se jokin, oma ääni, kuten tavataan sanoa. Sinisalo luo kirjaan omalakisen maailman hienovaraisesti ja samalla jollain tapaa röyhkeästi. On vain uskottava ja annettava tarinan viedä. Sinisalo ei selittele tai maalaile turhia, vaan tarina alkaa yleensä suoraan ensimmäisestä virkkeestä ja sitten se onkin jo menoa. Kerronnan sekaan hänellä on tapana ripotella erilaisia realistisilta vaikuttavia tekstikatkelmia, kuten sanomalehti-, tietokirja- ja nettitekstipaloja. Tälläkin kertaa mukana on otteista Eusistokraattisen Suomen virallisten julkaisujen ja oppikirjojen katkelmia, otteita poliisikuulustelusta ja niin poispäin. Muuten tarina rakentuu kahden vuorottelevan minäkertojan, Vannan ja Jaren, varaan. Iso rooli on myös Vannan kadonneelle siskolleen kirjoittamilla kirjeillä, joista selviää, mitä aikaisemmin tapahtui eli miten nykyhetken tilanteeseen oikein on päädytty.

Sinisalon vaihtoehtohistorian ja dystopian risteymä on kiehtova ja samalla pelottava. Faktan ja fiktion yhdistely toimii upeasti myös kirjan keskeisen elementin eli chilin ja sen syvimmän olemuksen käsittelyssä. Kapsaisiini ja chili ovat oikeassakin todellisuudessa kiihkeän harrastajajoukon vaalimia intohimon kohteita, ja niiden houkutuksille eivät ole täysin immuuneja kaltaiseni taviksetkaan. Chilinhimo on polttava lukijallakin tässä kyydissä! Sinisalo on kuitenkin lisännyt huimasti kierroksia, ja chilillä on ihan oma tehtävänsä gaialaisten maailmankuvassa. Se on ’pakotie sisäänpäin’, ja Vannan tehtäväksi osuu tämän teorian todistaminen todeksi… Aika huimaa! Joka tapauksessa aina jonkin Sinisalon kirjan lukemisen jälkeen sulkiessani joudun hetken ravistelemaan itseäni ja tosissani pohtimaan, mikä onkaan faktaa, mikä fiktiota. Aina en ole ihan varma, onnistunko tämän kysymyksen ratkaisemaan!

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Teos 2013. 339 s.

Kirjastolaina.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo on niitä kirjailijoita, joista tiedän pitäväni mutta joiden kirjoja olen ehtinyt lukea harmillisen vähän. Finlandian syystä saanut Ennen päivänlaskua ei voi on vieläkin, yli kymmenen vuotta ilmestymisen ja lukemisen jälkeen, hyvin muistissa. Loistava tarina, hienosti koottu rakenne, mielikuvitusta ja fantasiaa yhdistelty realistisiin puitteisiin taitavasti. Esikoisromaaniksi poikkeuksellinen, vaikka olihan Sinisalolla vankka kirjoittamistausta ennen tätä läpimurtoaankin.

Vakaa käsitykseni siitä, että Sinisalo on mielikirjailijoitani, selittänee sen, että hyllyssäni on tuon esikoisen lisäksi kolme muuta teosta: Kädettömät kuninkaat, Sankarit ja Lasisilmä. Valitettavasti ne ovat kaikki lukemattomia. Kädettömät kuninkaat on novellikokoelma, jonka novelleista olen jostakin muualta lukenut Baby Doll -nimisen tarinan, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleen sekin. Viime vuonna ilmestynyttä romaania Enkelten verta en sitten enää ostanut hyllyyni pölyttymään, vaan lainasin sen kesän korvalla kirjastosta. Hyvät aikeet eivät vieläkään riittäneet, ja jouduin kiikuttamaan kirjan lopulta takaisin lukemattomana. Onneksi sitten kirjaston tietokantaa netissä selatessani huomasin, että kirjasta on olemassa myös äänikirjaversio. Laitoin heti varauksen, ja nyt kirja on kuunneltu.

Enkelten verta on oikea dystopia, jonka synkkyyttä vielä alleviivaavat loppusanat, joissa kirjoittaja toteaa lähes kaiken kerrotun olevan totta jo tänä päivänä. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, jossa ruokakatastrofi on raakaa todellisuutta. Toista vuosikymmentä Pohjois-Amerikkaa ja osin muutakin maailmaa on vaivannut outo mehiläiskato. Kokonaiset mehiläisyhdyskunnat häviävät jäljettömiin. Syiksi on epäilty mm. geenimanipuloituja kasveja, liian tehokkaita hyönteismyrkkyjä sekä matkapuhelinmastojen aiheuttamaa säteilyä. Seuraukset ovat kuitenkin selkeämmin havaittavissa. Kun pölyttäjät ovat kadonneet, hedelmä- ym. sadot ovat kutistuneet lähes olemattomiin. Sen johdosta taas lihakarjan kasvattaminen on muuttunut miltei mahdottomaksi. Ruoasta on todellinen pula.

Mehiläiskatoa ei juurikaan ole vielä tavattu Euroopassa, mutta kirjan tarinan ensimmäisenä päivänä päähenkilö Orvo huomaa, että kaksi hänen huolella vaalimaansa mehiläispesää on kummallisesti tyhjentynyt. Vain kuolleet kuningattaret ovat jääneet jäljelle. Kylmä kauhu kuristaa Orvon sydäntä. Samana päivänä tapahtuu viereisellä Orvon isän Arin omistamalla karjankasvattamolla synkkä tragedia.

Mitä tilalla tapahtui, selviää lukijalle pieni pala kerrallaan. Jotakin järkyttävää se kuitenkin on, sillä menestyvää hautaustoimistoa johtava Orvo jää sairauslomalle. Korjatessaan pari päivää myöhemmin rikkoutunutta mehiläispesää Orvo tekee varastorakennuksen vintillä todella merkillisen löydön, joka saattaa jopa olla selitys mehiläiskatoon. Uskomaton teoria alkaa saada vahvistusta, kun Orvo tutkii mehiläisistä kertovia vanhoja tarinoita ja eri kulttuurien mytologioita. Tämä osa tarinaa on tuttua Sinisaloa, joka yhdistää fantasian luontevasti realistiseen nykyaikaan, tässä tapauksessa tulevaisuuteen.

Samalla Orvo tutkii poikansa Eeron vähitellen paljastuvaa Internet-elämää. Eero on pitänyt pariakin blogia, joissa hän puolustaa eläinten oikeuksia. Sinisalo ”lainaa” pitkiäkin blogitekstejä ja niiden kommentteja suoraan romaaniin. Aluksi tämä tuntui keinotekoiselta tavalta, jonka tarkoitus on tuoda saarnamaista faktaa ja jyrkästi eriäviä mielipiteitä eläinten tehokasvatuksen haitoista ja epäeettisyydestä tarinaan. Ajattelin jo, että en välttämättä olisi jaksanutkaan lukea näitä tekstejä kirjana, mutta äänikirjan muodossa ne nyt vielä menettelivät. Mutta vähitellen aloin jopa pitää tästä menetelmästä. Sinisalo kertoo loppusanoissa, että ainakin osa näistä nettiin sijoitetuista osista on ollut olemassa oikeastikin. Helppo uskoa.

Elämää ja kuolemaa kirjassa käsitellään todella monesta näkökulmasta. Hautausurakoitsijana Orvo on eräänlainen kuoleman asiantuntija, mutta mehiläisten parissa puuhailu taas on juuri päinvastaista, elämän perustaa vaalivaa toimintaa. Paikoin tarina lähtee rönsyämään liikaakin. Orvon ja Eeron tiivis isä-poika-suhde saavat rinnalleen Orvon traumaattisen suhteen omaan isäänsä ja äidin menettämisen. Lisäksi puidaan huolella Orvon epäonnistunut avioliitto, joka saa vielä erikoisen käänteen entisen vaimon vierailun aikana. Ilman näitäkin Orvon tarinan rankalle loppuratkaisulle maailmanpalon alla löytyisi riittävästi perusteita.

Enkelten verta oli viihdyttävä mutta samalla erittäin ajatteluttava kuuntelukokemus. Aikamoinen yhdistelmä! Sinisalo sai ainakin minut koukutettua tarinan palasten yhteen keräämiseen hyvin nopeasti. Halusin tietää, mitä oli tapahtunut ja miten lopussa käy. Mehiläistietouteni loikkasi huimasti eteenpäin, ja kutkuttamaan jäi, miten merkillisen paljon näistä hyönteisistä on tiedetty jo vuosituhansia. Samalla lisääntynyt shokeeraava tieto eläinten kohtelusta sai miettimään, jälleen kerran, mitä mieltä tässä maailman menossa oikein on. Onko mitään? Mihin tämä voi johtaa? Kuinka pian meille käy lopullisesti hullusti? Samoja tuntemuksia herättävät mm. Risto Isomäen teokset. Voin myös hyvin kuvitella, että tämän romaanin rinnalle luettavaksi sopisi tämän vuoden Tieto-Finlandian voittanut Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Teos 2011. Äänikirja BTJ; laajuus 6 cd:tä, kesto 7 h 39 min. Lukijana Jukka Peltola.