Ari Wahlsten: Pahan syleily

 

”Ajatukset kuolemasta tunkivat sitkeästi esiin aivojen poimuista, vaikka yritin pitää ne aisoissa miettimällä keinoja, joilla selviäisimme kammottavasta tilanteesta. Tajusin kuitenkin nopeasti, että vaikka olin useasti onnistunut pääsemään pälkähästä, oli tämä tilanne erilainen. Nyt ei ollut köyttä jonka voisi nirhata poikki, ei ovea jonka voisi tiirikoida auki eikä vartijaa jonka voisi lahjomalla tai kaunopuheilla käännyttää puolelleen. Oli vain kylmä rautakammio täynnä epätoivoa, ahdistavaa pimeyttä ja hiljalleen hupenevaa happea - siinä kaikki.”

 

Jääkö kahdeksas Kit Karisma -seikkailu Pahan syleily yksityisetsivän viimeiseksi?! Sen verran tiukkaan paikkaan karismaattinen Kit päätyy tällä kertaa, toki kauniin neidon kera.

Ari Wahlstenin mainio mustahkolla huumorilla höystetty kovaksikeitettyä tyyliä edustava dekkarisarja on tosiaan edennyt jo kahdeksanteen osaan, eikä vauhti ole suinkaan matkan varrella hyytynyt. Päinvastoin oikeastaan. Lukija voi olla rauhallisin mielin ja täysin vakuuttunut, että Kit joutuu jälleen kiperiin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen pudoten kuitenkin aina lopulta jaloilleen kuin kiiltäväturkkinen musta pantteri. Kyllä puutavarakyllästämön valurautaisesta kyllästyskammiostakin vielä ulos kömmitään, vaikka alkuun epätoivoiselta toki näyttää!

Kiemurainen ja monipolvinen tarina lähtee kehkeytymään, kun Kit saa toimeksiannon. Elisa Hietala palkkaa Kitin selvittämään siskonsa Ansan kuolemaa. Sisar on ollut ympäristöaktivistiliike New Green Caren asialla selvittelemässä Etelä-Suomen Kiinteistö ja Tontti Oy:n hämäriltä vaikuttaneita puuhia, kun hänen väitetysti varastamansa auto oli suistunut maantieltä rotkoon. Poliisin mukaan kyse oli selkeästä onnettomuudesta, mutta Elisa ja hänen toimittajaisänsä Sylvester Hietala eivät suostu selitystä uskomaan.

Vihjettä seuraava Kit päätyy nopeasti uudenkarhean kauppakeskus Steniuksen avajaisiin, joihin myös Sylvester Hietala ryntää vaatien ESKT:n toimitusjohtaja Aarno Piispaa tilille tyttärensä kuolemasta. Paikalla ovat myös kansanedustaja Aarne Myllymaa sekä superkuuma somevamppi Iiristiina Rautio, jotka kumpikin vielä putkahtavat esille ennen loppuselvittelyjä.

Käänteet ovat tutun rivakoita, ja ennen pitkää Kit on siis pulassa syrjäisessä Lapissa entisessä puutavarakyllästämössä. Ansa Hietalan kuolema on lopulta ollut vain harmillinen sivujuonne todella hyytävän pirullisessa kuviossa. Murhaajankin Kit lopulta nappaa, mutta ei ihan sen murhan tekijää, jota hänet palkattiin tutkimaan. Supokin ratkoo vähän muutakin kuin sudokuja, Kitin onneksi!

Ari Wahlsten: Pahan syleily
CrimeTime 2024. 262 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kit Karisma -sarjan osat ovat täysin itsenäisiä dekkareita. Ne voi lukea aivan satunnaisessa järjestyksessä, sillä Kitin yksityiselämässä ei tapahdu juuri mitään muutoksia ja rikosjuonet ovat aina puhtaasti itsenäisiä. Suosittelen sarjaa lämpimästi!

Kit Karisma -sarja:

Kuka pelkää mustaa miestä? Kosmos, 2016
Lumimies Kosmos, 2016
Nelisormi Kosmos, 2017
Hyvästi, enkelini! CrimeTime, 2020
Ikiuni CrimeTime, 2021
Kyynelten laakso CrimeTime 2022
Langennut kaupunki, CrimeTime, 2023
Pahan syleily, CrimeTime 2024

5 + 1 suosikkidekkarisarjan jatko-osaa

 

Paljohkosti kotimaisia dekkareita lukevana kirjabloggaajana olen jo aikoja sitten törmännyt sarjojen jatko-osista kirjoittamisen vaikeuteen. Miten keksiä jotain raikasta sanottavaa ja uutta näkökulmaa sarjan 23. osasta, joka on paljolti samantasoinen kuin 22 edellistäkin osaa? Eivät riitä taidot tai jaksaminen, valitettavasti. Silti olisi mukavaa antaa omille suosikkisarjoille ja -tekijöille näkyvyyttä. Kyllä se 23. osakin yleensä sitä kaipaa.

Tarkoitukseni oli tänä vuonna antaa blogissa tilaa erityisesti kotimaisille esikoisdekkareille ja vanhojen tekijöiden uusien sarjojen avauksille. Jonkin verran sellaisia on luettavaksi tarjottukin, vaikka toki tiedän koko joukon jääneen sivuun. En ole erikseen pyytänyt kustantamoilta kyseisiä kirjoja, mutta jos niitä on tarjottu tai pyytämättä lähetetty, olen ottanut iloiten vastaan ja lukulistalle. Jos siis esikoisdekkarisi tai uuden dekkarisarjasi aloitusosaa ei vielä ole Kirsin kirjanurkassa näkynyt eikä sitä löydy myöskään tuolta saamieni kirjojen listalta (ylälaidasta välilehti Kirjat 2023), ota yhteyttä.

Olen pariin otteeseen aiemminkin tehnyt koostejuttuja nimenomaan dekkarisarjojen jatko-osista, vaikka muuten olen erilaisia nippujuttuja yrittänyt vältellä. Koska aion heinäkuun pitää blogitaukoa (#naistenviikko-haastetta lukuun ottamatta), päätin puhdistaa pöytääni kirjoittamalla alkukesän mittaan lukemistani dekkarisarjojen jatko-osista koosteen. Täältä siis pesee!

Koosteeseeni päätyi viisi + yksi kotimaista dekkaria. Kaikkien kirjoittajat ovat sattumalta miehiä. Pisin sarja on Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarja, jonka Sen maksaa minkä tilaa on sarjan 28. osa (!), mutta mukana on myös kaksi kirjaa, jotka ovat sarjojensa kakkososia eli Valtteri Mörttisen Ellei sade lakkaa ja Antti Vihisen Sininen enkeli.

Seppo Jokisen tamperelaisesta komisario Koskisesta ja hänen vähän vänkyrästä mutta tarpeen tullen hyvinkin kyvykkäästä tutkintaryhmästään on tullut jo melkoinen suomalaisen dekkarikentän ikoni. Ei kevättä ilman uutta Koskista. Lisäksi tv:ssä pyörinyt romaaneihin löyhästi mutta sentään tunnistettavasti perustuva sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteensa, joten Koskinen elää samalla tiettyä renessanssia.

Sen maksaa minkä tilaa on ällistyttävänkin hyvätasoinen Koskis-dekkari. Alkuun päästään kiitettävällä intensiteetiltä, kun keväiseltä järven jäältä löytyy vain boksereihin pukeutunut ruumis jääkaira vierellään, ja heti perään sattumalta poliisin haaviin jääneen henkilöauton takakontista kuollut nainen. Kirsikaksi kakun päälle Koskisen vanha armeijakaveri ottaa yhteyttä ja pyytää ystävänpalvelusta. Miehen isä on kuolinvuoteellaan paljastanut tehneensä aikanaan murhan. Voisiko Koskinen jotenkin vaivihkaa selvittää, onko kuolevan miehen puheissa ollut perää?

Rikoksia tutkitaan, Koskinen tuskailee paperi- ja esihenkilötehtävien kanssa (ne eivät edelleenkään ole hänen vahvimpia alueitaan) ja läppä lentää lämpimässä hengessä. Paljon huumoria revitään muun muassa siitä sattumuksesta, että Koskinen saapuu yhdelle rikospaikalle etujoukoissa – ratikalla.

Naisasiat ovat eläkeikää lähestyvällä komisariolla entisellä tolalla eli sievästi sotkussa. Tilanne on oikeasti sen verran paha, että mies on käytännössä asunnoton ja majailee väliaikaisesti Polamkin asuntolassa luentovuokralla. Avoliitto Ullan kanssa on päättynyt ja yhteinen talo myyty. Ex-vaimo Raijan kanssa aika kuluu aina vain rattoisammin.

Lopussa rikokset on ratkottu ja elämä Tampereella palailee entisiin uomiinsa. Lukija jää tyytyväisenä odottamaan 29. Koskista.

Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa
CrimeTime 2023. 399 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, mutta poliisien yksityiselämä etenee jonkin verran kirja kirjalta, joten ilmestymisjärjestyskin hyvä vaihtoehto.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Marko Kilven omintakeinen Undertaker-sarja on edennyt kuudenteen osaansa Kuolemankauppiaiden ilmestymisen myötä. Hautausurakoitsijana toimiva suurrikollinen Jarmo Kivi on kuin ihmeen kautta selvinnyt hengissä Senaatintorilla tapahtuneesta ydinräjähdyksestä (joka tapahtuu sarjan neljännen osan Kuoleman kosketus lopussa), vaikka silminnäkijät todistavat hänen menneen sisään tuomikirkon ovesta vain vähän ennen apokalypsia.

Viranomaiset ovat yhä lähempänä Kiven kannoilla, mutta se on oikeastaan hänen ongelmistaan pienimpiä. Hän on saanut kannoilleen omat koirat, tahon, jonka tiliin hän on itse aiemmin tekojaan tehnyt. Liikkeellä ovat suuret voimat, joiden tavoitteena on, ei enempää eikä vähempää, romahduttaa vallitsevat yhteiskunta- ja maailmanjärjestys. Keinot ovat pelottavan tuttuja: pandemiat, talouskriisit, pakolaistulvat, epämääräiset sodat, salaliittoteoriat, populismi ja ääriliikkeet. Kuka kaiken takana oikein on? Voiko edes Kivi enää pelastaa itseään tältä kasvottomalta viholliselta?

Tämän kirjan lukeminen oli pelottava ja ahdistava kokemus, sillä se tuntuu liian tarkasti kuvaavan maailmaa ympärillämme. Ei voi lohduttaa itseään vetoamalla tarinan fiktiivisyyteen, sillä monet Kilven kuvaamat asiat ovat jo totisinta totta, ja valitettavasti aika monen vielä (tietääkseni) toteutumattoman kohdallakin tuntuu, että ne ovat hyvinkin mahdollisia. Paikoin Kilpi innostuu vähän liikaakin julistamaan tässä kuudennessa osassa, mikä vähän syö tehoa jännitteeltä viedessään tilaa tiukkatahtiselta toiminnalta, joka on ollut sarjan tavaramerkki.

Sarjan edellisen osan Kuolemanpelko juuri ilmestyttyä syksyllä 2021 Kilpi osallistui vetämääni dekkaripaneeliin Turun kirjamessuilla. Siellä hän kertoi, että viides osa oli venahtamassa niin massiiviseksi opukseksi, että kustantajan kanssa tehtiin päätös sen julkaisemisesta tavallaan kahdessa osassa. Alun perin muistelen Kilven kertoneen, että sarjasta olisi tulossa vähintään yhdeksänosainen. Nähtäväksi jää, miten niiden suunnitelmien toteutumisen kanssa sitten käy.

Kävi miten kävi, Undertaker-sarja on kasvanut melkoisiin mittoihin jo nyt, eikä se sovi enää oikein mihinkään genreluokitteluihin. Apokalyptinen dystopia yhdistettynä tiivistahtiseen toimintajännitykseen, jossa on vahvasti mukana yhteiskunnallista ja maailmanpoliittistakin kannanottoa?

Pitkään haudottu ajatus televisiosarjasta on kuitenkin viimein tänä keväänä ottanut tuulta alleen. Sitäkin jään kauhunsekaisin tuntein odottelemaan.

Marko Kilpi: Undertaker – Kuolemankauppiaat
CrimeTime 2023. 511 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Vinkki: Lue ehdottomasti järjestyksessä! Ensimmäiset kolme teosta muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden, joten nelososasta aloittaminenkin saattaa onnistua. Parhaiten tämän sarjan saa haltuun lukemalla sen alusta loppuun kerralla.

 

Kilven sarjassa ei huumorilla juuri ole sijaa, tai se ainakin niin sysimustaa, että en sille pysty nauramaan, en edes vinosti hymyilemään. Valtteri Mörttisen tyyli taas on vahvan parodisironinen. Esikoisdekkari Mutta suurin niistä on raha esitteli railakkaan anarkistisen dekkarisankarin rikosylikonstaapeli Ailon Rajakarin.

Toisessa Rajakari-dekkarissa Ellei sade lakkaa Rajakari on sysätty Helsingin väkivaltarikosyksikköön rikoskomisario Hautajoen riesaksi. Mitä Rajakari yksikössä tekee, on epäselvää kaikille osapuolille. Kun Suojelupoliisi pyytää Hautajoelta apua vasemmistopoliitikon puolen vuoden takaisen yliannostuskuoleman tutkintaan, sysää Hautajoki Supolle Rajakarin. Supon puolelta tapausta tutkii etsivä Oiva Touhonen, joka ei suostu uskomaan, että kansanedustaja Ville Vilonen olisi kuollut tapaturmaisesti ja osin itseaiheutetusti. Joku toteaa kyynisesti, että Vilosen tapausta tutkivat narkkari rikostutkija ja Supon ainoa kommunisti. Mainio, joskin vastentahtoisesti yhdessä työskentelevä pari siis.

Mörttisen romaani on sekin pelottavan ajankohtainen, sillä käy ilmi, että kansanedustajan kuolemaan liittyy sittenkin jotain epäselvää. Sinnikäs totuuden etsijä on päässyt ilmeisesti jonkin vaarallisen jäljille. Onko Rajakarin ja Touhosenkaan ihan turvallista penkoa asiaa? Ehkä ei, mutta sehän ei tätä kaksikkoa estä, ei edes hidasta. Mukana pyörii myös virkaheitto roskalehden freelance-toimittaja Manne Särki, joka on kirjoittanut vetäväotsikkoisen jutun sittemmin kuolleesta vasemmistokansanedustajasta Hämy-lehden erikoisnumeroon.

Kun jäljet alkavat kummasti johtaa äärioikeistolaisen Suomen Puolueen ydinryhmään, alkaa lukijaakin kylmätä. Mörttinen ei sanansäiläänsä säästele, mutta aiheen ajankohtaisuus tuntuu pelottavalta (kirjoitin tämän jutun valmiiksi perjantaina 30.6. iltapäivällä!). Populismin mekanismit ovat liiankin tuttuja. Tarinan vauhti kiihtyy loppua kohti melkoiseksi rymistelyksi, ja viimeiset rivit suorastaan tyrmistyttävät. Mielenkiintoinen sarja, ja ainakin minuun Mörttisen satiiri puree kuin kesäpaarma pahimmillaan. Vieläkö tähän tulee jatkoa?

Valtteri Mörttinen: Ellei sade lakkaa
CrimeTime 2023. 416 s.
Äänikirjan lukija Petri Hanttu.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Ari Wahlstenin charmantin yksityisetsivä Kit Karisman tutkimuksista kertova sarja on edennyt seitsemänteen osaansa. Langenneessa kaupungissa Kit saa toimeksiannon hoivakodissa asuvalta paronitar Elsa von Baumgartenilta, jonka pää toimii edelleen kirkkaasti. Paronitar haluaa järjestellä perintöasiat kuntoon, mutta lurjusmainen poika Hugo juonittelee oman poikansa Robertin eduksi. Tytär Alma on vaarassa jäädä perinnöttömäksi, jollei paronitar saa varoitettua häntä ajoissa. Kitin tehtävä on tuoda Alma tapaamaan isoäitiään.

Helpolta vaikuttava keissi, vaan eipä huolta, ongelmia alkaa kasautua pikavauhtia. Pian Kit on sotkeutunut huippuvaaralliseen rikosvyyhtiin, jossa hääriville rikollisille mustan yksityisetsivän henki ei ole minkään arvoinen. Nokkeluutta, tuuria ja hyvää turpavärkkiä kaivataan jälleen kerran useaan otteeseen, ennen kuin asiat on taas saatu oikeille raiteilleen. Kitillä on taipumusta päätyä kiperänkuumiin paikkoihin, mutta tällä kerralla päädytään suorastaan jäätäviin tunnelmiin.

Olen Kit-fani, tunnustan. Tykkään Wahlstenin omintakeisen letkeästä kerronnasta, jossa on mukavasti oikeasti nokkelaa kielellistä huumoria. Ritarillinen ja oikeudentuntoinen Kit on mainio hahmo suomalaisessa dekkarikentässä, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Ari Wahlsten: Langennut kaupunki
CrimeTime 2023. 255 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.

Vinkki: Sarjan kirjat voi huoleti lukea sekalaisessa järjestyksessä, sillä Kitin yksityiselämää kuvataan niukasti tai ei lainkaan.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Pari vuotta sitten ilmestynyt Antti Vihisen esikoisdekkari Punainen prinsessa aloitti (ilmeisesti trilogiaksi suunnitellun?) Vaaran värit -sarjan ja löi pöytään melkoiset odotukset jatko-osien suhteen. Vihinen yhdisteli vallan mainiosti suomalaista tamperelaisdekkaria runsaalla fiktiolla höystettyyn lähihistorian eurooppalaiseen terrorismiin.

Kakkososa Sininen enkeli on oivallinen sekin, mutta ei ihan lunasta sille asettamiani odotuksia. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Vihiseltä lukemani kirja, olisin perin tyytyväinen, mutta nyt jäi pikkuisen ja kieltämättä vähän epäreilustikin sellainen olo, että ihan parhaimpaansa tekijä ei valitettavasti nyt yltänyt.

Tällä kertaa Tampereen krp:n komisariot Berglund ja Ruokosalmi tutkivat rikosvyyhtiä, jonka lukija alusta asti tietää jotenkin kytkeytyvän Yhdysvaltojen surullisenkuuluisiin syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuihin.

Paikallinen entinen rokkitähti Miki Davidson löytyy kotoaan siniseksi maalattuna ja perin kuolleena, puoli päätä seinälle ammuttuna. Samasta asunnosta löytyy tajuttomana ylikonstaapeli Topparin naisystävä. Onko hän epäilty vai todistaja?

Uhri on siis tamperelaisittain erittäin tunnettu henkilö. Davidsonit ovat menestyvää bisnessukua, ja perheyritys on aikoinaan liittynyt osaksi kansainvälistä suuryritystä. Miki on perheen mustalammas, kuten arvata saattaa. Perheen menneisyyteen liittyy tragedia, jota on tarkoin varjeltu julkisuudelta. Mutta liittyykö itse liiketoimiinkin jotain hämärää?

Kuka kukin lopulta on ja miten mikäkin mihinkin liittyy, selviää aikanaan, mutta kiperä vyyhti on jälleen viranomaisten selvitettävänä. Saksan kontaktejakin joudutaan hyödyntämään, ennen kuin asiat ovat jälleen järjestyksessä.

Kuten sanottu, Sininen enkeli ei ihan vedä vertoja Punaiselle prinsessalle. 1970-luvun verityöt olivat kieltämättä kiehtovampi tausta tamperelaismurhalle kuin New Yorkin kaksoistorneihin tehdyt iskut. Tosin tunnustan mielelläni, että Vihinen on onnistunut kuvaamaan tilanteen pilvenpiirtäjässä iskun aikaan todella kylmäävästi! Lämpötilan nousun ja paniikin aistii tekstin kautta vähän turhankin elävästi.

Antti Vihinen: Sininen enkeli
Into 2023. 350 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia ykkösosasta.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

 

Lupaamani bonusdekkari on Arttu Tuomisen Delta-sarjan viides osa Häväistyt. En pääsääntöisesti kirjoita blogiin juttuja kirjoista, jotka olen ostanut. Olisin todennäköisesti Häväistyistäkin saanut kustantajalta arvostelukappaleen, jos olisin sitä pyytänyt, mutta kuten sanottu, en juurikaan enää pyytele luettavaa kuin aivan poikkeustapauksissa. Olemme kuitenkin tyttäreni kanssa kovia Tuomis-faneja, joten painettu kirja hankintaan aina luettavaksi.

Itsekin luin Häväistyt ihan painetussa muodossa lomamatkalla, mihin tarkoitukseen se sopikin mainiosti: helteisellä kelillä hyytävä luettava on poikaa. Sarjan edellinen osa Vaiettu oli kaikin tavoin superhyvä ja löi lukijasta ilmat pihalle, joten sen perään paluu ehkä sarjan normaalitasolle, mikä sekin on erinomainen, oli vähän armoton Häväistyille.

Pori on Tuomisen tuotannon myötä muuttunut melkoiseksi Suomen Ystadiksi, jossa ihmistä kuolee kuin meren mutaa. Sama meno jatkuu Häväistyissä, tietenkin. Joku sieppaa ja tappaa nuoria, 13-14-vuotiaita tyttöjä. Mitä enemmän asiaa tutkitaan, sitä karmeampia asioita alkaa hahmottua. Kuinka laajasta rikosvyyhdestä oikein on kyse? Miten murhaaja valikoi uhrinsa, miten houkuttelee heidät ansaan? Kuka ihan tavallisilta vaikuttavista miehistä on syyllinen?

Tuominen hallitsee oivallisesti kansainvälisen sarjamurhaajatrillerin rakenteen ja konventiot, ja ne yhdistettynä hänen oivallisiin kertojanlahjoihinsa tuottavat kelpo jännärin. Peruskuviossa vain ei ollut ihan riittävästi yllätyksellisyyttä, jotta se olisi sitä aivan timanttisinta kärkeä.

Sen sijaan nautin todella teoksen siitä puolesta, jossa pureudutaan Porin poliisin yksittäisen työntekijän siviilipuolen ongelmiin. Tällä kertaa fokuksessa on vanhempikonstaapeli Linda Toivonen, jolla on kovin hyvin netin syövereissä viihtyvä 13-vuotias Linnea-tytär… Linda on alkoholisti. Häväistyissä pureudutaan niihin tapahtumiin, jotka ovat juomisen aikanaan laukaisseet. Tutkinta nostaa pahoja asioita sielun syövereistä pintaan, ja juominen jatkuu yhä paheten. Lukuisien muiden alkoholistien tavoin Linda osaa taitavasti peitellä ongelmansa töissä, mutta yksityiselämän puolella homma alkaa lipsua pahasti. Tämän kaiken Tuominen kertoo taitavasti ja realistisesti.

Delta-sarjan seuraava osa Vapahtaja ilmestyy elokuussa.

Arttu Tuominen: Häväistyt
WSOY 2022. 396 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Vinkki: Sarjan voi lukea haluamassaan järjestyksessä, joskin suosittelen ilmestymisjärjestystä. Muista myös Tuomisen aiempi Muistilabyrintti-sarja!

Ostettu.

Ari Wahlsten: Kyynelten laakso

 

”Helsinkiläinen yksityisetsivä Kit Karisma on persoonallinen dekkarihahmo suomalaisessa dekkarigenressä. Miehen isä on afroamerikkalainen ja äiti suomalainen. Musta mies puhuu siis äidinkielenään suomea, mutta on kahden maan kansalainen monessakin mielessä.

Nelikymppinen karheankomea Kit pitää toimistoaan pääkaupungin teollisuusalueen liepeillä tyhjenevässä toimistokolossissa ja usein viskipulloa käden ulottuvilla. Karisma harrastaa intohimoisesti nyrkkeilyä ja suomalaista tangomusiikkia.

Kit Karisman tutkimukset ovat juonenkuljetukseltaan luistavia ja kieleltään vaivattomasti soljuvia napakoita dekkareita. Kovaksikeitettyä tyylikästä noir-henkeä on teosten tunnelmassa ihan mukavasti, ja humoristinen pilke silmäkulmassa -vire on kerronnan pohjalla.”

Näin esittelin Ari Wahlstenin dekkarisankarin Salon Seudun Sanomissa keväällä 2020, kun sain kirjoittaa lehteen arvion neljännestä Kit Karisma -dekkarista Hyvästi, enkelini! Samat sanat kopioin nyt tämän Wahlstenin sarjan uusimman eli jo kuudennen osan Kyynelten laakson esittelyni alkuun. Toisto sallittakoon, sillä Wahlstenin dekkarit ovat ihan oikeasti ’sarjan itsenäisiä osia’, mutta niiden perusrunko eli päähenkilö ja minäkertoja Kit Karisma on vakaa kuin kallio. Kitin aiemmista vaiheista ei tarvitse tietää mitään, kun avaa minkä tahansa osan kannen, eikä siinä varmasti myöskään paljasteta miehen aiempien seikkailujen ratkaisuja.

Olen monesti toistellut mukafiksua väitettäni, että hyvässä dekkarissa on kolme kriittistä kohtaa: alku, keskikohta ja loppu. Alun pitää olla täräyttävä, jotta lukija koukuttuu, keskikohdassa pitää tapahtua muutakin kuin jaanailua, jotta lukijan mielenkiinto ei herpaannu, ja lopun pitää tietysti olla palkitseva, mielellään vähän yllättäväkin.

Kyynelten laakso on malliesimerkki dekkarista, joka täyttää nuo vaatimukseni. Alku on suorastaan räjähtävä, sillä sivulla 18 Helsingin keskustassa räjähtää autopommi, ja Kit Karisma on aivan lähituntumassa tapahtumahetkellä ja saa tarinan ensimmäisen aivotärähdyksensä. Kyynelten laakso on nimittäin Kitin kannalta kahden aivotärähdyksen tarina, joten tuttuun tapaan Kit joutuu todella tukaliin tilanteisiin useaan otteeseen.

Osoittautuu, että tuhoisa räjähdys liittyy kuuden vuoden takaiseen rahankuljetusauton ryöstöön. Ilmeisesti kolme henkilöä on osallistunut kahden miljoonan euron arvoisen saaliin ryöstöön. Kaksi tekijöistä eli Niilo Salovaara ja Johannes Ritala jäi kiinni tuoreeltaan ryöstön jälkeen, mutta he eivät missään vaiheessa suostuneet paljastamaan sen paremmin kolmannen ryöstäjän henkilöyttä kuin rahojen kätköpaikkaakaan. Nyt kaksikko on vapautunut vankilasta kahden viikon välein. Ensin vapautunut Ritala on kadonnut kuin tuhka tuuleen, Salovaara on löytynyt kotoaan hengettömänä ja tapausta tutkinut poliisi on räjäytetty taivaan tuuliin.

Poliisi varoittaa Kitiä ankarasti puuttumasta tapauksen selvittämiseen, mutta se on luonnollisesti kuin kutsu ryhtyä toimeen. Niilo Salovaaran leski Tuija osoittautuu kaikin puolin miellyttäväksi naiseksi, joka pyytää Kitin apua. Joku tuntematon taho ahdistelee naista ja uhkailee tätä ja tämän pientä tytärtä. Ilmeisesti ainakin joku taho olettaa, että leskellä olisi tiedossaan rahakätkön paikka.

Vyyhti osoittautuu poikkeuksellisen sotkuiseksi. Peliin ovat sekaantuneet ainakin ammattirikolliset ja jokin tuntematon tekijä, joka häärii sekoittamassa pakkaa mitä yllättävimmissä tilanteissa. Kaikki Kitin tapaamat ihmiset tuntuvat salailevan jotain tai suoraan valehtelevan. Kun paljastusten hetket sitten koittavat, sekä Kit että lukijakin yllättyvät pariinkin kertaan. Kit tosin ei myönnä yllättyvänsä kuin vain toisella kerralla, mutta kuitenkin.

Minusta on tämän sarjan mittaan tullut melkoinen Kit Karisma -fani, kuten varmaan olette huomanneetkin. Wahlsten on onnistunut luomaan hänestä kovaksikeitetyn dekkarisankarin, joka on kuitenkin inhimillinen ja kiinnostava. Uuden Kit Karisma -dekkarin ilmestyminen alkaa olla jo vakiintunut dekkarikevääni kohokohdaksi. Seuraavaa kimuranttia tapausta jään tyytyväisenä odottelemaan!

Ari Wahlsten: Kyynelten laakso
CrimeTime 2022. 270 s.
Kansi Timo Numminen.

Arvostelu-/ennakkokappale.

 

Kit Karisma -sarja:

Kuka pelkää mustaa miestä? Kosmos, 2016
Lumimies Kosmos, 2016
Nelisormi Kosmos, 2017
Hyvästi, enkelini! CrimeTime, 2020
Ikiuni CrimeTime, 2021
Kyynelten laakso CrimeTime 2022

Ari Wahlsten: Ikiuni

 

”Helsinkiläinen yksityisetsivä Kit Karisma on persoonallinen dekkarihahmo suomalaisessa dekkarigenressä. Miehen isä on afroamerikkalainen ja äiti suomalainen. Musta mies puhuu siis äidinkielenään suomea, mutta on kahden maan kansalainen monessakin mielessä.

Nelikymppinen karheankomea Kit pitää toimistoaan pääkaupungin teollisuusalueen liepeillä tyhjenevässä toimistokolossissa ja usein viskipulloa käden ulottuvilla. Karisma harrastaa intohimoisesti nyrkkeilyä ja suomalaista tangomusiikkia.

Kit Karisman tutkimukset ovat juonenkuljetukseltaan luistavia ja kieleltään vaivattomasti soljuvia napakoita dekkareita. Kovaksikeitettyä tyylikästä noir-henkeä on teosten tunnelmassa ihan mukavasti, ja humoristinen pilke silmäkulmassa -vire on kerronnan pohjalla.”

Näin esittelin Ari Wahlstenin dekkarisankarin Salon Seudun Sanomille viime keväänä, kun sain kirjoittaa lehteen arvion neljännestä Kit Karisma -dekkarista Hyvästi, enkelini!. Sarja on nyt edennyt viidenteen osaansa, kun Ikiuni on ilmestynyt tänä keväänä. Sen kansiliepeessä jo vinkataan seuraavasta eli Kyynelten laaksosta.

Wahlstenin dekkarit ovat ihan oikeasti ’sarjan itsenäisiä osia’, kuten Ikiunen takakannessakin luvataan. Kitin aiemmista vaiheista ei tarvitse tietää mitään, kun avaa Ikiunen kannen, eikä siinä myöskään paljasteta miehen aiempien seikkailujen ratkaisuja.

Tällä kertaa Kit saa toimeksiannon Suomen tunnetuimmalta oopperasopraanodiiva Katriina Viisparralta, joka haluaa Kitin selvittävän, kuka on lähettänyt hänen kolmikymppiselle paparazzipojalleen Jan Viisparralle uhkauskirjeen. Kit ottaa toimeksiannon hoitaakseen ja saa sovittua Janin kanssa tapaamisen tämän kotiin käymään läpi valokuva-arkistoja uhkaajan jäljille pääsemiseksi. Sitten kuitenkin kuolema korjaa satoaan, ja Kitillä on käsissään ruumis.

Kuka halusi rappiolle ajautuneen tunnetun paparazzin hengiltä? Kitillä on muutamakin tutkintalinja mielessään. Ensinnäkin Katriina Viisparran tuorein aviomies, jonka kanssa Jan ei oikein tullut juttuun. Oopperadiivan omaisuus ei ole ihan vaatimaton, mutta mitä vähemmän jakajia, sen parempi.

Mutta Janilla oli hallussaan myös pari hyvinkin kuumaa valokuvaa, joissa esiintyvät ihmiset kenties olisivat valmiita jopa tappamaan saadakseen kiristäjän pois kintereiltään. Toisessa kuvista on nouseva poliittinen tähti suutelemassa uusnatsipomoa, ja toisessa kuvassa on Kitille tuttu nuori kaunotar miehen kädet rinnoillaan. Nainen on Annabella Sutinen, jonka Kit pelasti rikollispomo Armas Leimun kynsistä pari vuotta aikaisemmin. Kenen kädet Annabellan rintoja hyväilevät? Ketä kuvalla on tarkoitus kiristää?

Kun Kit alkaa ravistella oksia eri tahoilla saadakseen piileskelevät voimat liikkeelle, alkaa tapahtua tutun kiivaaseen tahtiin. Wahlstenilla ei ole tapana turhia tunnelmoida, vaan pääpaino on dialogivetoisessa kerronnassa ja napakassa toiminnan kuvauksessa. Kit joutuu jälleen kiperään pulaan jos toiseenkin, mutta lukija voi luottaa siihen, että mies selviää enemmän tai vähemmän hyväkuntoisena milloin oveluutensa ja supliikkinsa, milloin tappelutaitojensa ansiosta.

Ikiuni on jälleen napakka ja sujuva, nopealukuinen dekkari, jonka parissa viihtyy erinomaisesti. Silti sen tarinaan on upotettu myös kylmääviä havaintoja nyky-yhteiskunnasta, vallankäytöstä ja häikäilemättömistä vaikuttamiskeinoista. Kuten vuosi sitten lehdessä julistin, Wahlsten on tosiaan suomalaisten dekkaristien ehdotonta kärkikastia.

Ari Wahlsten: Ikiuni
CrimeTime 2021. 239 s.

Arvostelukappale.

Kit Karisma -sarja:

Kuka pelkää mustaa miestä? Kosmos, 2016
Lumimies Kosmos, 2016
Nelisormi Kosmos, 2017
Hyvästi, enkelini! CrimeTime, 2020
Ikiuni CrimeTime, 2021
Kyynelten laakso CrimeTime

Ari Wahlsten: Lumimies

Selvästikin kaikkeen tottuu, sillä lukiessani Ari Wahlstenin toista Kit Karisma -dekkaria Lumimies en enää ärsyyntynyt karheankomean yksityisetsivän naurettavasta nimestä. Kerrottakoon heti alkuun myös, että tulossa on tosiaankin Kit Karisma tutkii -sarja, sillä kolmas osa Nelisormi ilmestyy vuonna 2017.

Tykästyin Kuka pelkää mustaa miestä?-dekkarissa sen tyylikkäisiin Chandler-viittauksiin, sutjakkaan juonenkuljetukseen ja sujuvaan kieleen. Kaikki tämä on edelleen tallessa toisessa dekkarissa. Tällä kertaa Kit sotkeutuu kaulaansa myöden huumekauppoihin, joita pyörittävät Helsingissä kovan luokan gangsterit.

Juttu lähtee liikkeelle, kun Kit saa toimeksiannon naiselta, jonka yhdeksäntoistavuotias poika on kadonnut. Kitin hälytyskellot alkavat soida, kun paljastuu, että nainen on poliisi. Miksi poikaa ei etsitä virallista tietä? Syynä ovat ainakin päällisin puolin pojan päivänvaloa kestämättömät tuttavuussuhteet Helsingin alamaailman tunnettuihin nimiin. Lisäksi poika on tainnut sotkeutua gangsteripomon naisasioihin. Äiti pelkää, että poikaa ei enää elävänä löydetä.

Kakisteluistaan huolimatta Kit ottaa tehtävän vastaan ja saa huomata heti, että joku muukin on kiinnostunut Hannes Tarvaisesta ja tämän poliisiäidin touhuista. Varsinaiset tunnustelut hän päättää aloittaa vihollisen päämajasta eli suositusta yökerhosta, jota rikolliset pyörittävät. Kohtaus on kuin suoraan vanhasta mustavalkoisesta rikoselokuvasta, jossa komea yksityisetsivä työntää nenänsä vääriin paikkoihin ja vaarallisen lumoava kaunotar leikittelee hänen kohtalollaan.

Wahlsten kuljettaa sankariaan jälleen luistavasti läpi kiperien paikkojen ja ovelien juonittelujen. Kit ei jää niissä suinkaan toiseksi, vaan hän antaa kelpo vastuksen kelmeille, keitä he sitten ovatkin.

Lumimies on mukavan viihdyttävä paketti, vaikka aivan aloitusosan veroista uutuudenviehätystä siinä ei tietenkään enää ole. Juoni on napakka, eikä kirjallakaan ole liikaa mittaa, vaikka jotain rönsyjä kenties olisi voinut vielä leikatakin.

Ari Wahlsten: Lumimies
Kosmos 2016. 252 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä?

Esikoisdekkaristi Ari Wahlstenin Kuka pelkää mustaa miestä? on monin tavoin mielenkiintoinen ja hämmentävä teos. Mukana on piristävän uudelta maistuvia aineksia, mutta perusta nojaa vahvasti perinteeseen, jopa niin, että mieluusti luonnehtisin sitä Chandler-pastissiksi. Oma Chandler-tietämykseni on hävettävän ohut, mutta siitä huolimatta tunnistin yhdistävät tekijät vaivatta, ainakin monet niistä.

Helsinkiläinen yksityisetsivä Kit Karisma (!) ei ole aivan tavallisimpia dekkarihahmoja suomalaisessa dekkarigenressä. Kitin isä on afroamerikkalainen ja äiti suomalainen. Musta mies puhuu siis äidinkielenään suomea, mutta on kahden maan kansalainen monessakin mielessä. Chandlermaisissa tunnelmissa Kit tavataan toimistossaan pääkaupungin teollisuusalueen liepeiltä tyhjenevästä toimistokolossista jalat rennosti pöydänkulmalle ristittyinä ja viskipullo käden ulottuvilla. Toimiston ovilasin läpi kuultaa asiakkaan siluetti.

Nelikymppinen, karhean komea Kit saa toimeksiannon yhdeltä Suomen rikkaimmalta mieheltä, yritysjohtaja Arne Werner Wahlbergilta. Suvun päämies on joutunut parin murhayrityksen kohteeksi ja haluaa Kitin selvittävän, kuka on yritysten takana. Skandaalia välttääkseen Wahlberg kääntyy yksityisetsivän puoleen, vaikka ei kovin luottavaiselta vaikutakaan. Vastahakoisesti Kit ottaa toimeksiannon vastaan.

Tutkintalinjoja avautuukin heti useita, kun Kit alkaa pöyhiä Wahlbergin lähipiiriä. Kulosaaren huvilan henkilökunta ja johtajan perilliset osoittautuvat kaikkea muuta kuin tavanomaisiksi, ja onpa Kit lähellä saada turpaansakin ainakin pari kertaa jo tutkimustensa tunnusteluvaiheessa. Tilanne kiperöityy nopeasti, kun Wahlberg löytyy saunarannasta jalat oikoisenaan.

Kitin tutkimukset eivät kuitenkaan pääty tähän, vaikka Helsingin rikospoliisi ei kovin myötämielisesti kilpailijaan suhtaudu. Sen sijaan yritysjohtajan palveluskuntaan kuuluva Natalia lämpenee senkin edestä Kitin karismalle.

Kuka pelkää mustaa miestä? on juonenkuljetukseltaan näpäkkä ja kieleltään vaivattomasti soljuva dekkari. Noir-henkeä on tunnelmassa ihan mukavasti, ja jonkinlainen humoristinen, pilke silmäkulmassa -vire ainakin minusta on taustalla. Wahlstenin vankka ammattitaito monipuolisena kirjoittajana paljastuu paitsi elokuvallisessa kohtausten rakentamisessa myös poikkeuksellisen sujuvassa dialogissa.

Vaikka teos ei dekkarina räjäytäkään pankkia, oli lukeminen nautinnollista ja tarinan parissa viihtyi mukavasti. Plussaa myös kompaktiudesta: 278 sivua on maltillinen dekkarin sivumäärä nykyään. Miinusta päähenkilön naurettavasta nimestä. Naurattaako vitsi, jos tulossa on Kit Karisma ratkaisee -sarja?

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä?
Kosmos 2016. 278 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas