Kirjailija Chimamanda Ngozi Adichien tuotanto

Monilukuisten suosikkikirjailijoitteni kärkikaartiin kuuluu ehdottomasti nigerialais-yhdysvaltalainen, vuonna 1977 syntynyt huippulahjakas Chimamanda Ngozi Adichie. Adichie on niitä parempien tähtien alla syntyneitä ihmisiä, joilta tuntuu onnistuvan kaikki, mihin he ikinä päättävätkin ryhtyä. Akateemisen, kuusilapsisen perheen viides lapsi aloitti lääketieteen opinnoit Nigeriassa, mutta muutti sitten Yhdysvaltoihin ja jatkoi opintojaan toisilla aloilla. Menestystä tuli niin akateemisessa maailmassa kuin kaunokirjallisessakin. Kaikki hänen julkaisemansa proosateokset ovat olleet palkittuja ja kiitettyjä.

Itse tutustuin tähän kirjailijaan menestysteoksen Puolikas keltaista aurinkoa suomennoksen ilmestyttyä vuonna 2009. Sen jälkeen olen tarkasti pitänyt huolen, että hankin uudet suomennokset tuoreina luettavakseni. Suomennosjärjestys oli epäkronologinen, koska alkuun lähdettiin tällä vuonna 2006 ilmestyneellä läpimurtoteoksella.

Puolikas keltaista aurinkoa -romaanin tapahtumat ajoittuvat 1960-luvulle itsenäistyneen Nigerian alkuvuosiin sekä vuosikymmenen lopulla käytyyn Nigerian ja Biafran sotaan. Pitkä ajanjakso takaa sen, että henkilökuvat ehtivät syventyä kunnolla ja henkilöt käydä lukijalle läheisiksi. Sota myös muuttaa kirjan henkilöitä uskottavasti. Adichieta ei ole turhaan ylistetty henkilökuvauksen taitajaksi.

Varsinaista päähenkilöä kirjassa ei ole, vaan tapahtumia kuvataan viiden hyvin erilaisen ihmisen näkökulmista. Keskiössä ovat ylellistä keskiluokkaista elämää viettäneet kaksossisarukset Olanna ja Kainene, jotka 1960-luvun alussa ovat etääntyneet toisistaan. Kumpikin valitsee itselleen elämänkumppanin, jota heidän nousukasvanhempansa eivät hyväksy. Kaunis Olanna rakastuu radikaaliin yliopiston matematiikanopettajaan, ja Kainene ottaa luokseen valkoisen, englantilaisen kirjailijan Richardin.

Lisäväriä tähän kirjavaan henkilövalikoimaan tuo vielä Olannan miehen palveluspoika Ugwu, joka kymmenvuotiaana näkee ensimmäisen kerran jääkaapin. Älykkäästä Ugwusta tulee Olannan perheelle hyvin läheinen ihminen. Henkilöiden tarinat kietoutuvat yhteen, erkanevat ja taas yhdistyvät. Adichie on lisännyt tarinansa kiehtovuutta hylkäämällä kronologisen kerrontajärjestyksen.

Afrikka kiehtoo lukijaa eksoottisuudellaan. Adichie ei kuitenkaan romantisoi, vaan näyttää mantereen ja Nigerian monet kasvot. Britti-imperiumi on häikäilemättä ajanut niin taloudellisia kuin ulkopoliittisiakin etujaan muodostaessaan Nigerian valtion. Heimorajoista tai maantieteellisistä olosuhteista ei ole piitattu. Korruptio kukoistaa ja huhut heimojen eriarvoisesta kohtelusta leviävät nuoressa valtiossa. Sota tuntuu väistämättömältä.

Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen luokittelu rakkausromaaniksi ei tee sille oikeutta. Henkilöt tuntevat niin rakkautta, vihaa, intohimoa, pelkoa, mustasukkaisuutta, toivoa kuin kaikkia muitakin inhimillisiä tunteita. Sota ja nälänhätä ajavat ihmiset epätoivoisiin tekoihin, joita Adichie kuvaa säästeliäästi mutta tehokkaasti.

Seuraavana suomennettiin vuonna 2003 ilmestynyt Adichien esikoisromaani Purppuranpunainen hibiskus, jonka kertoja on 15-vuotias Kambili-niminen tyttö. Nelihenkinen perhe edustaa 1980-luvun Nigerian yläluokkaa. Isä on arvostettu vapaustaistelija, joka on omin käsin luonut menestyvän yritysryppään, johon kuuluu mm. suorasanainen sanomalehti. Perhe elää yltäkylläisyydessä, vaikka maata koettelevat poliittiset selkkaukset ja muut ongelmat pitävät pääosan kansasta rutiköyhänä.

Ulospäin kaikki näyttää Kambilin perheessä hyvältä. Vanhin lapsi on poika, ja molemmat lapset ovat hienojen koulujensa parhaita oppilaita. Perhe osallistuu aktiivisesti katolisen kirkon toimintaan, ja isä harjoittaa avokätisesti hyväntekeväisyyttä.

Kotona asiat ovat kuitenkin aivan toisin. Isä on väkivaltainen hirmuvaltias, jonka oikkuja muun perheen on toteltava. Isä terrorisoi perhettään äärimmäisellä uskonnollisuudella ja kunnollisuuden tavoittelulla. Ruokarukoukset ovat ikuisuuden mittaisia, eikä messukäyntejä tai ehtoollista tule jättää väliin. Lapsille on laadittu tiukat päiväohjelmat, joiden noudattamista myös tarkasti valvotaan.

Isä on kieltänyt lapsiaan olemasta missään tekemisissä pakanauskontojen harjoittajien kanssa. Pahaksi onneksi isän oma isä ei ole suostunut kääntymään kristinuskoon. Välit ovat katkenneet, ja isoisä elää äärimmäisessä köyhyydessä poikansa kesäpalatsin liepeillä.

Ainoa henkireikä Kambilille ja veljelle Jajalle on isän vapaamielinen ja rohkea sisko, joka ottaa lapset vierailulle luokseen Nsukkaan. Tädin perheen elämä on kuin toiselta planeetalta. Normaalia elämää nähtyään lasten on entistä vaikeampi sopeutua kotona yhä kovenevaan mielivaltaan. Törmäys on väistämätön.

Adichie osoittaa jo esikoisromaanissaan hienot kertojan kykynsä. Erityisesti henkilökuvaus on johdonmukaista ja vakuuttavaa. Romaani on väkevä kuvaus elävästä, oikeasta Afrikasta jyrkkine vastakohtaisuuksineen. Se on myös hieno ja uskottava kertomus nuoren tytön aikuistumisesta vaikeuksista huolimatta.

Kolmantena suomennosvuorossa oli vuonna 2009 ilmestynyt novellikokoelma Huominen on liian kaukana. Olin jo hieman kärsimätön, sillä en edelleenkään osaa arvostaa novelleja romaanien veroisiksi, kun on kysymys lukunautinnosta. Onneksi viimein viime vuoden loppupuolella ilmestyi kauan odotettu romaani, joka täytti kaikki Puolikas keltaista aurinkoa -kirjan asettamat odotukset: Kotiinpalaajat.

Keskiluokkaisia nigerialaisia eivät aja pois kotimaastaan nälkä tai sota, vaan yleinen olojen levottomuus ja näköalattomuus. Korruptoituneet hallitukset eivät saa valtiota toimimaan, ja yliopistojen opetus katkeilee jatkuviin lakkoihin. Vaikka tutkinnon saisi suoritettuakin, mitä sillä voisi tehdä, jollei haluaisi kansainvälisten öljyfirmojen palvelukseen?

Älykäs mutta vähävarainen Ifemelu onnistuu saamaan osittaisen opiskelustipendin ja viisumin Yhdysvaltoihin. Vaikka perillä odottaakin ystäviä ja sukulaisia, on kulttuurishokki tyrmäävä. Nigeriassa Amerikka on häilynyt mielessä unelmien kultamaana, mutta totuus on toinen. Ilman työlupaa maahan tullut musta afrikkalaisnainen on yhteiskunnan pohjasakkaa.

Rotukysymys lyö Ifemelua päin kasvoja, mutta sanavalmis nainen kääntää tilanteen edukseen perustamalla rotua käsittelevän blogin. Menestys ei kuitenkaan auta lopulliseen kotiutumiseen, ja romaanin alussa kerrotaankin, että Ifemelu on jo tehnyt päätöksen: hän palaa kotiin.

Kotona on muutakin kuin vain vieraaksi muuttunut Nigeria. Lagosissa elää Ifemelun suuri rakkaus Obinze, jonka Ifemelu on jättänyt ilman selityksiä ankeimpina Amerikan-aikoinaan. Obinze on myös kotiinpalaaja, vaikka hänen kokemuksensa Lontoosta ovat vielä monin verroin Ifemelun vastoinkäymisiä karummat. Mutta voivatko muualla asuneet enää tuntea oloaan kotoisaksi Nigeriassa?

Kotiinpalaajat on paitsi hyvin yhteiskunnallinen ja inhimillisiä peruskysymyksiä käsittelevä teos myös ja ennen kaikkea rakkauskertomus. Miten Ifemelun ja Obinzen käy, kun takana on kummallakin erilaista elämää ja kokemuksia? Adichie kertoo tarinansa kiehtovasti. Kirjan sivuilla sykkii afrikkalainen elämä värikkäänä ja aitona, koristeellisesta eksotiikasta riisuttuna.

Jos aloittelee nyt Chimamanda Ngozi Adichien tuotantoon tutustumisen suomeksi, voi aloittaa esikoisromaanilla ja edetä järjestyksessä. Voisin kuvitella, että se on paras ratkaisu.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun)

Suom. Sari Karhulahti. Otava. 608 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Purple Hibiscus)

Suom. Kristiina Savikurki. Otava. 334 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americanah)

Suom. Hanna Tarkka. Otava. 528 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

P. D. James: Yksityispotilas

Brittikirjailija P. D. James on syntynyt vuonna 1920, eli on 90-vuotias, todellinen Grand Old Lady siis. Siitä huolimatta Lady James kirjoittaa edelleen, sillä rouvan virallisilla nettisivuilla mainostetaan uutta tietokirjaa Talking about Detective Fiction. James on aloittanut kirjailijanuransa melko myöhään toimittuaan ennen sitä pitkään valtion virkamiehenä. Pitkä ikä ja virkeys ovat kuitenkin mahdollistaneet parinkymmenen laadukkaan dekkarin kirjoittamisen. P. D. James on aateloitukin kirjallisten ansioittensa perusteella. Tuotannon alkupäästä on suomennettu vain satunnaisia teoksia, mutta kirjailijan siirryttyä Suomessa Otavalle on käännetty kaikki loppupään kirjat. Itse en ole niistä kaikkia lukenut, ja ainakin Murhahuone on jäänyt kesken. Edellinen, Majakka, sen sijaan on luettujen listalla. Uusimman eli tämän Yksityispotilaan olen napannut jostakin kirja-alennusmyynnistä.

Aikanaan muistan aloittaneeni Jamesin tuotantoon tutustumisen tv-sarjan myötä. Jamesin kirjoissa rikoksia ratkoo hienostunut rikostarkastaja Adam Dalgliesh, joka siviilielämässä on tunnustettu runoilija. BBC toteutti aikanaan laadukkaan tv-version romaaneista, ja erityisesti muistan pitäneeni nimihenkilön näyttelijästä. Loppupään romaanit ovat jo melkoisia tiiliskiviä, ja tässä Yksityispotilaassakin on lähes 500 sivua. Pakko on tunnustaa, että kirja on myös, anteeksi vain, melko pitkäveteinen. Laadukkaasti kirjoitettu ympäristöineen ja henkilöineen päivineen, mutta jotenkin ponneton. Latteakin on adjektiivi, joka tulee kirjasta mieleen. Tarina muistuttaa kovasti perinteistä arvoitusdekkaria, mutta mukana on myös nykyaikaisemman poliisiromaanin piirteitä.

Takakannessa paljastetaan ensimmäisen murhan uhri, mutta nainen, kuuluisa tutkiva journalisti, saadaan hengiltä vasta sivun 120 paikkeilla. Ennen sitä ei näytä tapahtuvan oikein mitään merkittävää. Tapahtumapaikka on pieni Cheverellin kylä Dorsetissa, jossa sijaitsee yksi saarivaltion kauneimmista kartanoista. Kartanon muotopuutarhan takana sijaitsee muinainen kivikehä. Kirjan tapahtumapaikka on kuitenkin fiktiota, kuten tekijä alkusivuilla huomauttaa. Kivikehä vaikuttaa kiinnostavalta yksityiskohdalta, joka mainitaan kirjan mittaan toistuvasti. Valitettavasti sillä ei kuitenkaan ole juuri minkäänlaista roolia murhajuonen kannalta. Se on siis vain tuomassa jonkinlaista päälle liimattua mystiikkaa murhanäyttämölle.

Kuten sanottu, James rankentaa romaanin henkilöt huolella, olipa sitten kyse sivuhenkilöistä, murhan uhreista tai tapausta tutkivista poliiseista. Dalgliesh on ollut mukana jo pitkään. Tässä kirjassa hänet lopulta vihitään Emmansa kanssa. Samalla mies tuntuu hautovan poliisiuransa lopettamista, mutta varmaa päätöstä ei vielä synny. Se on kenties hienovarainen vihje lukijoille lopettamisesta? Dalglieshin lähin alainen, Kate Miskin, on saamassa ylennyksen. Kate on ollut pitkään toivottomasti rakastunut esimieheensä. Nyt ryhmä siis näyttää olevan hajoamassa.

Journalisti Rhoda Gradwyn murhataan kartanossa sijaitsevassa yksityissairaalassa, jonne hän on tullut poistattamaan kasvojaan rumentaneen vanhan arven. Alkuun näyttää siltä, että kellään ei olisi ollut mitään yhteyksiä Gradwyniin, mutta kun asioita pengotaan riittävästi, alkaa motiiveja putkahdella kuin sieniä sateella. Todella tutkimukset nytkähtävät eteenpäin, kun lopulta löytyy toinen ruumis kartanon alueelta. Lukija tietää verkkaisen alun huolella luettuaan vähän enemmän kuin poliisi, mutta ei kovin ratkaisevia asioita. Lukijan on siis melko mahdoton päätellä murhaajaa sen kummemmin, koska keskeiset tiedot puuttuvat. James ei rasita lukijaa kovinkaan paljoa poliisityön rutiineilla, sillä Dalgliesh johtaa erikoisryhmää, joka keskittyy lähinnä osallisten puhutteluun ja päätelmien tekemiseen. Dekkarissa pohditaan murhan ohella moraalikysymyksiä monelta kantilta. Mikä on lehdistön moraali vai onko sellaista? Entä talouden? Upea kartano on siirtynyt vanhan suvun hallusta 1990-luvun taloussotkujen aikana. Nykyinen omistaja on plastiikkakirurgi, jonka työn oikeutusta myös pohditaan. Kovin syvällisiä pohdinnat eivät kuitenkaan ole.

P. D. James: Yksityispotilas

(The Private Patient) Suom. Kristiina Savikurki.

Otava. 489 s. Suomeksi vuonna 2009.