Anne Manner: Dominoefekti

 

Turri on antropomorfisten eläinhahmojen ympärille muodostunut alakulttuuri tai sen jäsen. Muun muassa tämän opin Anne Mannerin dekkarista Dominoefekti, jossa turrien keskuudessa riehuu sarjamurhaaja. En ollut turrimaailmasta ennen kuullutkaan, joten tartuin Dominoefektiin kiinnostuneena. Kerrankin jotain uutta!

Parasta Dominoefektissä onkin vähän salamyhkäinen turrikulttuuri. Ensimmäinen luku on tyrmäävä. Parikymppinen lähihoitajaopiskelija Anni on liittynyt Facebookin turriyhteisöön nimimerkillä Miukumauku, hänen fursonansa kun on kissa eli hän pukeutuu kissa-asuun. Tikru-niminen henkilö on värvännyt Annin paritusrinkiinsä, ja nyt Anni myy seksiä turriasuunsa pukeutuneena turrimiehille. Viimeiseksi jäävä asiakas on Dragon, joka seksin jälkeen tappaa Annin ja lavastaa teon itsemurhaksi.

Teoksen päähenkilö on Hanna Lammi, joka on saanut kotipaikkakunnaltaan urheilu- ja rikostoimittajanpestin Viikko-Uutiset-nimisestä lehdestä. Hanna sattuu työmatkallaan paikalle, kun Annin ruumista tuodaan ulos kerrostalon alaovesta. Nuoren naisen itsemurha järkyttää Hannaa, mutta jutunaiheeksi surullisesta tapauksesta ei ole. Toisaalta paikkakunnalla ja lähiseuduilla on viime aikoina tapahtunut kummallisen paljon itsemurhia, erityisesti nuorten naisten itsemurhia.

Seuraava Dragonin uhri on nimimerkkiä Bubble käyttävä nuori nainen. Tällä kertaa murhaaja tekee virheen, ja poliisi alkaa epäillä, että kyseessä ei sittenkään ole itsemurha. Entä ovatko kaikki aiemmatkaan nuorten naisten kuolemantapaukset varmasti olleet itsemurhia?

Hanna tapaa baarissa lukiokaverinsa Villen, joka työskentelee poliisina, ja he alkavat seurustella. Kumpikin kiinnostuu itsemurha-aallosta, joka alkaa tuntua yhä epäilyttävämmältä. Molemmat myös saavat esihenkilöiltään tukea asian selvittelyssä, mutta sitten Hannan ura toimittajana saa ikävän käänteen. Hänellä on kuitenkin jo johtolanka, jota voi ryhtyä seuraamaan.

Dominoefektin perusidea on siis erinomainen. Harmillisesti se on kuitenkin lopulta ainoita asioita, joista teosta voi vilpittömästi kiitellä. Harmittaa todella, että hyvä idea menee hukkaan, koska teos on päästetty painoon kovin keskeneräisenä, oikeastaan raakileena. Juonen tasolla teos on naiivi, kerronta on paikoin kömpelöä ja kieli valitettavan viimeistelemätöntä. Parhaiten toimivat dialogiosuudet ja murhakohtaukset, mutta ne eivät pysty kannattelemaan kokonaisuutta.

Niin toimittajan kuin poliisinkin työn kuvaus on kaukana realistisesta ja uskottavasta. Ihan liikaa kuvataan asioita, jotka eivät liity mihinkään eivätkä vie juonta eteenpäin. Liian monta kertaa kerrotaan sama kohtaus kahdesta eri näkökulmasta. Teos olisi siis ehdottomasti kaivannut tiukkaa kustannustoimittamista. 

Kustantamon sivulla kerrotaan, että Dominoefekti aloittaa Hanna Lammin tutkimuksista kertovan sarjan. Seuraava osa Juoksuhiekkaa ilmestyy lokakuussa.

Anne Manner: Dominoefekti
Lector Kustannus 2022. 228 s.

Arvostelukappale.

Miksi julkaisen näin kriittisen arvion pienkustantamon esikoisdekkaristin teoksesta? 
Kuten blogiani seuranneet tietävät, luen paljon dekkareita ja kirjoitan niistä blogissani. Viime vuosina olen kuitenkin vähän väsynyt kirjoittamaan pitkiksikin venahtaneista sarjoista ja niiden uusista ties monensistako osista ja etsimään niihin raikasta tulokulmaa. Viime vuonna päätin, että panostan erityisesti kotimaisten esikoisdekkareiden ja konkaridekkaristien uusien sarjojen aloitusosien esittelyyn. 

Huomasin Facebookin Dekkariryhmässä viime marraskuussa Anne Mannerin esittelevän joulukuussa ilmestyvää esikoisdekkariaan Dominoefekti. Kuvassa olivat Dominoefektin kannet, joten turrimaailmaan sijoittuvasta sarjamurhaajasta sai hyvän käsityksen. Kiinnostuin minun korviini erikoiselta kuulostavasta ideasta ja laitoin kirjailijalle yksityisviestin, jossa tiedustelin, olisiko hänen kustantajansa kenties kiinnostunut lähettämään minulle kirjasta arvostelukappaleen blogia varten. Sain myöntävän vastauksen ja pian kirja tupsahtikin postilaatikkooni.

Koska olin itse pyytänyt kirjasta arvostelukappaleen, katsoin velvollisuudekseni myös lukea kirjan ja kirjoittaa siitä lupaamani blogijutun. Haluan kirjoittaa blogiini rehellisesti ja avoimesti lukukokemuksistani, mutta en halua loukata sen paremmin kirjailijaa kuin teoksen kustantamoakaan. Pyrin löytämään kaikista lukemistani ja blogissa esittelemistäni teoksista hyvät puolet, ja kun esitän kritiikkiä, yritän perustella sen niin hyvin kuin mahdollista. 

Kun kirja kuitenkin on julkaistu rahaa vastaan ostettavaksi, se on samalla vapaa arvosteltavaksi. Yllä olevassa esittelyssäni peräänkuulutan teoksen perusteellisempaa kustannustoimittamista. Katson, että kustantamolla on aina vastuunsa siitä, mitä julkaisee ja millaiselle kritiikille suojiinsa ottamansa kirjailijan altistaa. Korostan kuitenkin, että minulla ei ole mitään tietoa, mitä kirjailija ja kustantamo ovat keskenään kirjan julkaisusta sopineet. En voi tietää, kuinka paljon kustannustoimittaja on tekstiä hiotuttanut tai miten kirjailija on näihin näkemyksiin suhtautunut. Kaikki kirjoittamani on siinä suhteessa puhdasta arvailua.

Julkaisen omat kirjoitukseni omalla vastuullani ja omalla nimelläni, ja näin aion toimia jatkossakin. Seison sanojeni ja näkemysteni takana. Toivon, että esittämäni kritiikin kärki suuntautuu sinne, mihin olen sen tarkoittanut.

Toivon myös Anne Mannerille ja hänen Hanna Lammi -sarjalleen kaikkea hyvää!

Miia Laine: Kuolema ei lomaile

 

Tavoitteenani on tänä vuonna lukea ja esitellä erityisesti esikoisdekkareita ja uusien dekkarisarjojen aloitusosia. Esikoidekkarisarjaan sujahtaa pienehkön Enostone kustannuksen esikoiskirjailija Miia Laineen dekkari Kuolema ei lomaile. Sen esittely juhannusviikolla on erinomaisen sopivaa, sillä tarinan alussa helteisen juhannuspäivän aamuna mökkilaiturin vierestä löytyy ruumis.

Ruumis kuuluu 51-vuotiaalle Henri Ahmasuolle, ja mökki Kielo Wash -nimisen yrityksen varakkaalle omistajaperheelle ja sitä emännöi kuusikymppinen leski Helena Karvia, Ahmasuon tuore morsian. Henri Ahmasuota on lyöty astalolla päähän, ja sitten ruumis on pudotettu rantaveteen.

Epäiltyjä ovat tietysti morsian Helena Karvia, jonka selkä on omituisesti kipeytynyt yön aikana, Helenan poika Patrik, joka on riidellyt iltayöstä tulevan isäpuolensa kanssa raha-asioista, ja Patrikin vaimo Hanna, jonka rakennekynnen palanen löytyy laiturinraosta ja jonka myös on aattona nähty kiistelevän Henri Ahmasuon kanssa.

Lisäksi mahdollisia tekijöitä ovat kuvataiteilija Anneli, Helenan paras ystävä, joka on ollut mukana juhannusta viettämässä mökillä, sekä Helenan esoteerisuuteen taipuva tytär Lisa, joka on yllättäen palannut Intiasta Suomeen jo aattona.

Tätä kimuranttia rikosta ryhtyvät ratkaisemaan dekkarin päähenkilö entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä Emilia sekä tämän entinen työtoveri Sami. Emilia palkataan avustamaan poliisia, koska keskikesällä resurssipula painaa ja Emilia nyt on muutenkin sopiva entiseen työyksikköönsä. Kokonaisuuden kannalta on kyllä lopulta aivan sama, onko Emilia mukana yrittäjänä vai poliisina, sillä alkuvalmistelujen jälkeen asiaan ei enää sen kummemmin kiinnitetä huomiota.

Emilia on siis päähenkilö, ja hänen näkökulmastaan tapahtumia kuvataan eniten. Välistä kuvakulma siirtyy muun muassa Samiin, Helenaan, Hannaan ja Anneliin, mutta murhaajan päänsisäistä monologia ei tällä kertaa tarjoilla.

Murhajuoni ei lopulta ole kovin monimutkainen, ja käteen jää vähän sellainen vaikutelma, että tarinaa on sen vuoksi lihotettu monenlaisella aineksella. Osa niistä on henkilökuvauksen kannalta kiinnostavaa ja tärkeääkin, kuten Emilian irtisanoutumisen taustat, mutta paikoin tuntuu, että on vain lähdetty selittämään jotain ilmiötä sen osuessa kohdalle. Unientulkinnat ja Kielo Washin tuotantoperiaatteet nyt vaikka esimerkkeinä.

Hieman moitin myös teoksen viimeistelemättömyyttä. Valmiissa tekstissä on turhan monta oikeakielisyys- tai painovirhettä, jotka olisi kannattanut vielä siivota pois, samoin henkilöiden nimet sekaantuvat muutamaan otteeseen, esimerkiksi Anneli onkin yhtäkkiä Helena ja seuraavassa virkkeessä taas Anneli.

Myös taitto on paikoin raskas. Dekkarissa kannattaisi suosia lyhempiä kappaleita, sillä ainakin minusta kovin pitkät, miltei sivun mittaiset yhtenäiset tekstijaksot ovat jotenkin raskaslukuisia. Dialogi kulkee mukavasti ja osaltaan keventää vaikutelmaa. Kieli on kuvailevaa, paikoin tarkoitushakuisen tuntuisen erikoista: ”-- päivä laski luomiaan salamoiden välkkeessä” -tyyppiset kielikuvat lähinnä kohauttavat kulmia.

Kuolema ei lomaile on kepeähkö ihmissuhdepainotteinen arvoitusdekkari, jonka teemoista esimerkiksi romanssihuijausta olisi voinut hyödyntää tehokkaamminkin. Mukava leppoisa välipaladekkari, jossa eivät suolenpätkät lentele. Suosittelen laiturinnokkaan (mutta kannattaa varmistaa selustansa!).

Miia Laine: Kuolema ei lomaile
Enostone Kustannus 2022. 221 s.

Arvostelukappale.

Satu Rämö: Hildur

 

Marraskuussa vuonna 1994 kahdeksanvuotias Rósa ja hänen pikkusiskonsa Björk katoavat jäljettömiin Islannin Länsivuonojen alueen Ísafjörðurin kylässä. Tytöt myöhästyvät koulubussista ja päättävät vastoin kaikkia ohjeita ja kieltoja kävellä kotiin. He tietävät, että tekeillä oleva naapurikylään vievä kuusi kilometriä pitkä maantietunneli on jo puhkaistu läpi, joten vaaraa lumimyrskyssä eksymisestä ei olisi.

Vuonna 2019 Rósan ja Björkin isosisko Hildur työskentelee Ísafjörðurin kylässä Länsivuonojen ainoana rikostutkijana. Hän on erikoistunut kadonneita lapsia koskeviin tapauksiin, mutta tekee muiden poliisien tavoin kaikkea mahdollista poliisin työhön kuuluvaa. Kaiken vapaa-aikansa Hildur käyttää urheiluun ja treenaamiseen. Hänen lempilajinsa on surffaus, jota hän harrastaa miltei säällä kuin säällä.

Ísafjörðurin poliisi saa vahvistusta, kun suomalainen Jakob Johanson tulee tekemään työvaihtojaksoaan Islantiin. Jakob on alanvaihtaja, joten hän ei ole ihan poikanen enää, vaikka poliisikokemusta ei vielä paljoa olekaan. Jakobilla on takanaan traumaattinen ero norjalaisesta vaimostaan, joka yrittää kaikin keinoin estää miestä tapaamasta pariskunnan viisivuotiasta poikaa. Jakobin pakkomielle ei ole treenaaminen vaan komeiden villapuseroiden neulominen.

Varsinaiset tapahtumat käynnistyvät, kun kylän laidalla tapahtuu tuhoisa lumivyöry, joka pyyhkäisee matkaansa useita kesämökkejä. Mökeissä ei saa asua talvisaikaan juuri lumivyöryriskin takia, mutta tiedetään, että poliisillekin ikävän tuttu kaveri Jón on uhmannut kieltoa. Jónin mökki on yksi lumivyöryn alle jääneistä. Kun mies sitten saadaan kaivettua esiin, paljastuu karmea rikos.

Islannissa pitkään asunut ekonomi, somevaikuttaja ja kirjailija Satu Rämö debytoi dekkarikirjailijana teoksella nimeltä Hildur. Kyseessä on myös varsin tuttuun tapaan uuden dekkarisarjan aloitus, joten voi olla huoleti lukiessaan: lisää on luvassa!

Selvästikin dekkarigenre on Rämöllä hyvin hallussa, kuten sujuva ja mukaansa tempaava kirjoittamistyylikin. Mukana on monta tuttua dekkarin rakennuspalikkaa ja piirrettä, mutta niitä on myös tohdittu mukavasti raikastaa. Esimerkiksi traumatisoituneet poliisithan ovat jonkinlainen genren kärkiklisee, mutta sekä Hildur että Jakob ovat traumoineen lähinnä sympaattisia, eivät rasittavia. Kumpikin pystyy kanavoimaan tuskansa pääasiassa rakentavasti.

Kovin uutta ei ole sekään, että nykyhetken tutkinta alkaa liipata kovin läheltä tutkivan poliisin eli tässä tapauksessa Hildurin henkilökohtaista elämää. Kadonneiden pikkusiskojen selvittämätön tapaus putkahtelee yhä tiheämpään tahtiin esille. Liittyykö vanha Jón ja hänen kuolemansa jotenkin asiaan? Mitä neljännesvuosisata sitten oikein tapahtui? Siskojen tapahtuma-aikaan Hildur oli kymmenvuotias, joten hänen omat muistikuvansa ovat vääristyneitä.

Tuttua sadoista dekkareista ovat myös tarinan lomaan pujautetut välähdykset murhaajan ajatuksista. Minulle on yhä kasvavassa määrin arvoitus, miksi tämä on niin suosittu rakenteellinen ratkaisu. Hildurissa sillä saavutetaan mielestäni jotain varsinaista ekstraa vain yhdessä kohtaa teoksen keskikohdan tuntumassa. Tosin tämä on jo huomattavasti enemmän kuin lukuisissa muissa lukemissani dekkareissa.

Satu Rämö on julkaissut useita kiinnostavia tietokirjoja Islannista, islantilaisesta elämäntavasta sekä siitä, millaista on elää ulkopuolelta tulleena islantilaisten keskuudessa. Kieltämättä Hildurin parissakin tulee paikoin tunne, että tässä nyt suomalaiselle (tai muulle ei-islantilaiselle) lukijalle selitetään, millaista Islannissa on, miten siellä toimitaan missäkin tilanteessa eri tavalla kuin esimerkiksi Suomessa.

Näppärä keino tuoda tätä puolta esiin on tietysti suomalaisen Jakobin kirjoittaminen tarinaan. Onhan ihan selvä, että ensimmäistä kertaa Islannissa oleva mies on monesti ymmällään uusien ja outojen toimintatapojen ja olosuhteiden edessä. Sen sijaan Hildurin näkökulmasta kerrotuissa kohdissa se ei ihan niin luontevalta aina tunnu. Mutta onhan Islanti kiehtova maa, josta suorastaan janoaa saada lisätietoa. Itsekin myönnän guuglanneeni muun muassa ajoreittiä Ísafjörðurista Reykjavikiin.

Hildurin murhakuvioiden taustalla oleva motiivi on lopulta tyydyttävän islantilainen ja juonikuvio ovela. Kun tämä yhdistetään verrattoman mielenkiintoiseen miljööseen ja miellyttäviin ja kiinnostaviin päähenkilöihin, voi vain tyytyväisenä jäädä odottamaan jatkoa. Tapaan enemmän kuin mielelläni niin Hildurin kuin toivottavasti myös Jakobin uudelleen.

Satu Rämö: Hildur
WSOY 2022. 363 s.
Kansi Ville Laihonen.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Arvostelukappale.

Minna Mikkanen: Mustissa vesissä

 

Pihla ja Henri päätyvät hankkimaan kodikkaan keltaisen mummonmökin tummavetisen lammen rannalta kesäpaikakseen. Lähikylään on matkaa, eikä naapureita vaikuta juuri olevan. Vastarannan vanha harmaa mökki tuntuu olevan autio, mutta yllättävänkin lähellä vesakoituneen rantakaistaleen suojassa piileksivä naapurimökki on kyllä käytössä.

Luokanopettajana Pihlalla on koko kesä aikaa laittaa mökkiä kuntoon, mutta juuri uuden tavoitellun työpaikan kaupungista saanut Henri ehtii mökille vain viikonloppuisin. Kaikki vaikuttaa ainakin Pihlan mielestä täydelliseltä. Kun vielä lähistöllä asuva mummo vinkkaa hyvät lakkapaikat viereiseltä suolta, mitään ei tunnu puuttuvan.

Vähitellen esiin alkaa kuitenkin piirtyä tummempia sävyjä. Marjapaikoista kertonut mummo on vihjaillut suolle aikoinaan kadonneesta veljenvaimostaan. Mökkinaapuri taas osoittautuu jonkinlaiseksi öykkäriksi, joskin Pihlan mielestä myös häkellyttävän houkuttelevaksi. Miehen rintakehä on kuin ladonovi, joskaan ei yhtään laho sellainen. Mutta mihin katosi miehen pelokaskatseinen naisystävä keltaisissa bikineissään ja Hai-saappaissaan?

Lisäksi lammella ja Pihlan ja Henrin pihapiirissä tuntuu liikuskelevan salaperäinen vanha mies, joka pysyttelee visusti piilossa kaikilta muilta kuin Pihlalta. Sitten suolta löytyy ruumis.

Mustissa vesissä on Minna Mikkasen ensimmäinen jännitysromaani. Napakassa ja mukavatempoisessa dekkarissa idyllinen mökkikesä saa yhä painajaismaisempia käänteitä. Tarinan päähenkilö on Pihla, vaikka välillä näkökulma vaihtuu toviksi tai pariksi myös Henriin. Varsinaisen tarinan lomassa on muutamia takaumia, joissa kuvataan minäkertojien avulla uhrien viimeisistä hetkistä. Lukija siis tietää koko ajan, että liikkeellä on murhaajakin.

Pihla on dekkarisankarien tapaan utelias ja sinnikäs tyyppi. Hän ei luovuta saatuaan vainua jostakin itseään kiinnostavasta, joten ei aikaakaan, kun hän on itsekin melkoisissa vaikeuksissa. Mutta vaikka kuinka pelottavia asioita tapahtuu, Pihla yöpyy sitkeästi viikosta toiseen yksin mökillään. Hän myös työntää nokkansa paikkoihin, joihin ei tosiaankaan kannattaisi!

Juonessa punoutuvat yhteen kylän menneet tapahtumat ja nykyhetken rikokset, eikä Mikkanen ole lainkaan hullummin onnistunut tässä punonnassa. Myös kesäisen leppoisan tunnelman ja vähitellen kiristyvän ilmapiirin kuvaus on onnistunutta. Seassa on ripaus kauhutunnelmaa ja vähän reippaampi annos eroottista latausta. Ei lainkaan hassumpaa!

Minna Mikkanen: Mustissa vesissä
Reuna 2022. 187 s.

Arvostelukappale.

Simo Halinen: Nainen joka katosi

 

Simo Halinen on elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja, jonka kolmas romaani on psykologinen trilleri Nainen joka katosi. En ole Halisen aiempia romaaneja Idänsydänsimpukka (2004) ja Lemmenomenia (Tammi, 2008) lukenut, mutta pikaisen guuglailun perusteella näyttäisi, että Nainen joka katosi on Halisen ensimmäinen jännityskirjallisuudeksi laskettava teos, joten se saa nyt blogissani tunnisteen ’esikoisdekkari 2022’.

”Kohtasin naisen Hotelli Tornin baarissa samana päivänä kun äitini haudattiin.”

Tällä virkkeellä romaani alkaa, ja varsin tehokkaasti alkaakin. Kirja ensimmäisen osan ajan äänessä on mies, joka kohtaa naisen baarissa ja vie tämän sitten kotiinsa. Alkaa omintakeinen romanssi. Nainen ei kerro mitään menneisyydestään, ja kuten myöhemmin käy ilmi, ei totuutta edes nimestään tai työpaikastaan. Fyysinen läheneminenkin ottaa aikansa. Kun lopultakin alkaa tuntua, että suhteesta saattaa tulla jotain aitoa, nainen katoaa.

Seuraavaksi ääneen pääse nainen, joka katosi. Hän kertoo, mitä oli tapahtunut juuri ennen kuin hän päätyy Hotelli Tornin baariin. Lukija saa tietää paljon muutakin, mitä on tapahtunut menneisyydessä. Osan siitä on tosin jo arvannutkin, mutta menneisyyden mustat tapahtumat ovat lävähtäneet oudolla tavalla naisen nykyhetkeen. Siinä tilanteessa kohtaaminen miehen kanssa baarissa on kuin pelastusrengas. Mutta onnistuuko se pitämään naisen pinnalla?

Nainen joka katosi on miltei pienoisromaani. Halinen rakentaa pahaenteistä tunnelmaa taiten, vaikka paikoin henkilöiden toiminnan logiikka koetteleekin uskottavuuden rajoja. Kumpikin, niin mies kuin nainenkin, on pahoin rikki. Menneisyyden synkät tapahtumat varjostavat heidän elämäänsä kohtalokkaasti.

Simo Halinen: Nainen joka katosi
CrimeTime 2022. 208 s.
Äänikirjan lukijat Anni Kajos ja Anssi Niemi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Pauli Jokinen: Jääleinikin kuolema

 

Laina Yli-Rautalammi surmattiin asuntoonsa Sepänkatu 19 Helsingissä 12. päivänä kesäkuuta 1932. 23-vuotiaan kampaajan pää oli hakattu murskaksi ja lopuksi hänet oli hukutettu kylpyammeeseen. Tekopaikalta löydettiin verinen miesten paita. Tapaus on edelleen selvittämättä. 

Tämä verinen tosielämän nuoren valkoisen naisen murha lukuisine epäiltyineen alkoi kutkuttaa suosittuna kävelyoppaanakin toimivan toimittaja-tietokirjailija Pauli Jokisen mielikuvitusta niin, että koronan hiljennettyä maailman hän päätti kirjoittaa sen ympärille esikoisdekkarinsa. Jääleinikin kuolemassa alkuasetelma seurailee historiallisia faktoja, eli kampaaja Laina Yli-Rautalammi löytyy asuntonsa kylpyammeesta raa’asti murhattuna.

Tästä helsinkiläisestä kerrostalosta
Laina Yli-Rautalammi löytyi
raa'asti murhattuna kesäkuussa v. 1932.

Jääleinikin kuolemassa Laina Yli-Rautalammen murhaa alkaa selvittää Helsingin rikospoliisin etsivä Arpia Haahti, joka on poliisivoimien harvoja punikkitaustaisia työntekijöitä. Työpariksi hänelle osoitetaan jyrkän oikeistolainen etsivä Nestor Frantsila, joka ei suostu menemään Helsingin punaisten kortteleiden lähellekään ilman dobermanniaan Adaa.

Murhatutkinnan tuoksinassa miehet enemmän tai vähemmän yrittävät ymmärtää toisiaan ja tutustua, koska työpariin luottaminen nyt kuitenkin on poliisityössä tärkeä edellytys. Kummallakin on takanaan ankaria menetyksiä toistakymmentä vuotta aikaisemmin käydyssä raa’assa sisällissodassa.

Laina Yli-Rautalammen tapaus vie Haahdin ja Frantsilan nopeasti mielenkiintoisille mutta varsin vaarallisille jäljille. Käy ilmi, että Laina on kampaajana työskentelyn ohella toiminut jonkinlaisena luksusprostituoituna, jolla on ollut asiakkaanaan melkoisen kiinnostava joukko vaikutusvaltaisia miehiä. Mutta onko Lainalla ollut vielä kolmaskin tulolähde? Mihin kaikkeen nuori nainen on hyödyntänyt valokuvaustaitojaan?

Seuratessaan vihjeitä ja johtolankoja Haahti päätyy Vallilan Voima -nyrkkeilyseuran harjoitussalille ja tutustuu Lainan kampaajatyötoveriin Raita Harmoseen. Kiehtova nuori nainen vetoaa Haahtiin vaarallisen vahvasti, ja pian hän huomaa olevansa ehkä rakastunut. Mutta onko Raita ollenkaan sitä, mitä sanoo olevansa? Murhajuttu on poikkeuksellisen kimurantti, eikä oikein mikään ole miltä näyttää. Ilmeisesti tapaukseen on sekaantunut myös ulkovaltojen edustajia.

1930-luvun alun Suomi ja Helsinki ovat kuin luotuja lähihistoriallisen dekkarin näyttämöiksi. Poliittinen tilanne on jännitteinen, rikollisuus rehottaa sodan traumatisoimassa maassa kieltolain nostettua kierroksia, poliisivoimat toimivat mitenkuten hyvin ohuen koulutuksen saaneen henkilöstön voimin ja EK eli suojelupoliisin edeltäjä Etsivä Keskuspoliisi vainoaa sumeilematta kaikkia kommunisteiksi epäilemiään. Meno on villiä, eikä väkivaltaa karteta tai poliisia kunnioiteta.

Pauli Jokinen myös tuntee Helsingin ja sen murhien historian kuin omat taskunsa, sillä hän on muun muassa kirjoittanut teoksen Helsingin murhahistoria (Into, 2020). Jääleinikin kuolemassa Jokinen soveltaa tietämystään tarinankerronnassa oivallisesti, ja miljöö on todellakin aito ja kiinnostava. Juonenpunonta Jokiselta sujuu mainiosti, ja Lainan murhan selvittelyn tuoksinassa niin poliisit kuin lukijakin hapuilevat moneen otteeseen pimeässä tai joutuvat tekemään kiperiä valintoja johtolankojen kesken.

Henkilökuvauskin toimii oikein mukavasti, ja enemmän kuin mielelläni lukisin lisää Haahdin ja Frantsilan rikostutkimuksista ja yksityiselämänkin kiemuroista Helsingissä. Toivottavasti siihen tarjoutuu jo pian mahdollisuus, viimeistään ensi vuonna.

Esikoisdekkaristi aloittamassa murha-
kävelyä hyytävässä Helsingissä
keväällä 2022.

Jokisen esikoisdekkarin ilmestymistä juhlistettiin pienessä piirissä jäätävän kylmässä keväisessä illassa viime viikolla kirjailijan vetämällä murhakävelyllä. Mikäli murhakävelyt tai muut opastetut Helsinki-kävelyt kiinnostavat, kannattaa vilkaista Walk Helsingin sivuja.

Pauli Jokinen: Jääleinikin kuolema
Myllylahti 2022. 335 s.
Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.
Kansi Kaisu Sandberg.

Arvostelukappale.

Kari Haakana: Välitön uhka

 

Kotimaisten esikoisdekkaristien ja uusien dekkarisarjojen aloitusosien järjestelmällinen haravointini jatkuu toimittaja, kolumnisti ja digimedia-asiantuntija Kari Haakanan toimintatrillerillä Välitön uhka. Kuten asiaan nykyään yhä useammin kuuluu, Välitön uhka on myös uuden Karhu-nimisen sarjan aloitusosa.

Välitön uhka alkaa veret seisauttavasti. Kylmän rauhallisesti tappaja ujuttautuu kerrostaloon, jonka yhdessä asunnossa asuu eduskunnan puheenjohtaja, entinen SDP:n pääministeri Varma Kinnunen vaimoineen ja pienine tyttärineen. Tappajan kohteena on Kinnusilla vierailulla oleva Azerbaidžanin opposition johtoon kuuluva Nadia Nurkadilova, mutta hän ei häikäile sivullisia uhrejakaan, vaan kuolleita on lopulta kuusi: Nurkadilova, tämän henkivartija Kari Lahti, yksi poliisi sekä Kinnusen vaimo ja pieni tytär sekä alemman kerroksen asunnon iäkäs omistaja.

Kuohuttavan tapauksen tutkintaa johtaa KRP:n rikoskomisario Jari Viinanen. Tehtävä ei ole helppo. Paineet saada tuloksia aikaan ovat kovat, mutta juuri mitään johtolankoja ei ole lukuun ottamatta tietoa, että iskussa käytetty ase on viimeisen tiedon mukaan kuulunut rikollisjengi Real Killerseille. Tähän oljenkorteen tutkijat takertuvat, mutta tie tuntuu edelleen olevan pystyssä.

Varma Kinnunen on musertunut perheensä kohtalosta. Hänelle ei ole epäselvää, kuka oli iskun varsinainen kohde, mutta se ei mitenkään lohduta häntä. Millaisessa maailmassa oikein elämme, jos toisen valtion valtaapitävät voivat teloituttaa vastustajiaan Suomessa piittaamatta edes siitä, keitä muita tapetaan samalla? Kinnunen alkaa laatia ovelaa kostosuunnitelmaansa, jonka toteuttamiseen hän tarvitsee asiantuntija-apua.

Sopiva mies tehtävään löytyykin pian. Kinnunen värvää ammattisotilaana yhdysvaltalaisessa turva-alan yrityksessä työskentelevän Jari Karhun, joka sattumalta on myös surmatun turvamiehenä työskennelleen Kari Lahden työtoveri ja hyvä ystävä. Karhu ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin ja tekee nopeasti vaikuttavaa tulosta. Kinnusen kostosuunnitelma alkaa hahmottua ja muuttua todeksi.

Haakana on sijoittanut tarinansa hyvin realistiselta haiskahtavaan Suomeen ja maailmaan, mutta ei ole käyttänyt edes johtavista poliitikoista oikeita nimiä. Kansainvälisen turvallisuuspolitiikan kiemurat, jotka ulottavat lonkeronsa sujuvasti meillekin, ovat siitä huolimatta pelottavan todentuntuisia.

Trillerin konventiot Haakanalla on hyvin hyppysissään. Toiminta edellä mennään, ja maskuliinisuus jyrää. Kirjan naiset ovat joko uhreja tai nipottavia jakkupukubyrokraatteja. Henkilöt ovat pitkälti taustattomia toimijoita, eikä sen paremmin Viinasen kuin Karhunkaan menneisyydestä tai mahdollisesta yksityiselämästä edes mainita mitään. Heistä ainakin Karhu kuitenkin on mukana sarjan myöhemmissäkin osissa.

Välitön uhka etenee tiukkatahtisesti, kuten kylmäävän trillerin tuleekin. Intensiteetti tosin hieman väljähtyy jossakin viimeisen kolmanneksen alkupuolella, kun Kinnusen kostosuunnitelman toteutusta valmistellaan. Loppuratkaisu ei enää pääse lukijaa yllättämään, eikä loppukiihdytys oikein vedä vertoja alkupuolen täyslaidallisille.

Tarinaa kerrotaan niin Viinasen, Kinnusen kuin Karhunkin näkökulmista ja kaikki ovat myös minäkertojia. Myös lyhyen prologin tappaja kuvaa tekojaan minäkertojana, joten oikeastaan minäkertojia on kaikkiaan neljä. Tiedän, että kirjailijoita ärsyttävät suunnattomasti neuvoja jakelevat harrastajakriitikot, mutta mietin kyllä ihan oikeasti, olisiko kerrontaa terävöittänyt, jos esimerkiksi Kinnusta olisikin kuvannut ulkopuolinen kertoja. Mene ja tiedä sitten. 

Minäkertojien jaksojen lomiin on sijoitettu lyhyitä uutissähkeitä, joissa taustoitetaan joitakin tarinassa esiin nousseita ilmiöitä tai kuljetetaan näppärästi juonta eteenpäin. Kiva ekstra on, että äänikirjassa nämä uutisklipit lukee Matti Rönkä.

Jos pidit Välittömästä uhasta, suosittelen Seppo Mustaluodon Janne Norrman -sarjaa.

Kari Haakana: Välitön uhka
Aula & Co, 2022. 256 s.
Äänikirjan lukijat Unto Nuora, Matti Rönkä.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa

 

Vuonna 1946 Lyyli Huttunen on 37-vuotias työtön kotiapulainen, joka on viettänyt sotavuodet ja muutamia sotaa edeltänyttäkin vuotta Amerikassa piikomassa. Koska uranäkymät ovat laihat, Lyyli päättää tarttua isäntänsä tarjoamaan mahdollisuuteen ja matkustaa takaisin Suomeen ja Helsinkiin. Kenties kotimaassa voisi aloittaa uuden elämän?

Matkustaja-alus Île de Francella Lyyli tapaa sirkustaiteilija Riku Loimolan, jonka ura on myös kääntymässä ehtoopuolelle. Pariskunta onnistuu matkan aikana ratkaisemaan pankkiiri Robertsoniin kohdistuneen kiristysvyyhden. Menestys siivittää Lyyliä ja Rikua tekemään isoja ratkaisuja. Riku ehdottaa ensin Lyylille avioliittojärjestelyä, joka ratkaisisi monta heidän pulmistaan, eikä vähiten Rikun homoseksuaalisuudesta aiheutuvia. Lyyli voisi samassa yhteydessä alkaa käyttää uutta etunimeä. Lili Loimola kuulostaa paljon hohdokkaammalta kuin Lyyli Huttunen. Lili tarttuu Rikun tarjoukseen, ja niin hänestä tulee tuota pikaa rouva Loimola.

Sodasta toipuva Helsinki ei ole kaksinen paikka kotiin palaaville, mutta pian Lili ja Riku saavat uuden toimeksiannon ja päättävät ryhtyä tarjoamaan yksityisetsiväpalveluja. Joakim Holm -niminen sotainvalidi on päätynyt omituiseen tilanteeseen. Hän on kiristänyt varakkaalta Henry Aaltokoskelta rahaa uhkaamalla paljastaa tämän homoseksuaaliset taipumukset ja öiset seikkailut Esplanadinpuistossa. Nyt hän kertoo saaneensa poliisin peräänsä ja pestaa Lilin ja Rikun hankkimaan takaisin kiristyskirjeet.

Erikoinen toimeksianto johdattaa kaksikon matkustamaan lukuisia kertoja raitiovaunulla sillan yli Kulosaareen, missä liikemies Henry Aaltokoski asuu mahtavassa sukutalossaan kahden naimattoman sisarensa ja pyörätuolissa istuvan isoäitinsä Helenan kanssa. Palveluskuntaa tuntuu olevan myös runsaasti, mutta ainakin silmämääräisesti näyttää siltä, ettei puutarhuri ole tehtäviensä tasalla. Hienon talon puutarha on retuperällä.

Lili tutustuu Aaltokoskien palvelustyttönä työskentelevään Eeviin ja Riku neiti Aaltokoskiin, jotka kutsuvat Loimolat tuota pikaa seurapiirijuhliinsa. Oivallinen tilaisuus selvittää, missä Henry Aaltokoski säilyttää kirjeenvaihtoaan! Hiiviskellessään juhlien varjolla talon asukkaiden yksityistiloissa Lilille selviää, että Eevi on kadonnut pari yötä takaperin yllään vain yöasunsa. Kaksikko päättää kertoa huolensa Eevin kohtalosta Aaltokoskien juhlissakin mukana olleelle komealle komisario Huhdalle.

Loimolat ja Huhta päätyvät lopulta tekemään yhteistyötä, kun Aaltokoskien sotkuisen puutarhan perältä löytyy ikävä yllätys. Lili on ollut enemmän kuin oikeassa ajatellessaan, että kaikilla on salaisuuksia. Kulosaaren huviloiden asukkailla niitä tuntuu olevan kosolti, ja jokin niistä on niin tulenarka, etteivät ihmishenget ole sen suojelemiseksi liian arvokkaita.

Laura Anderssonin esikoisteos Kuolema Kulosaaressa aloittaa uuden Lili Loimola ratkaisee -dekkarisarjan, kuten nykyään ilmeisesti miltei kaikki esikoisdekkarit. Andersson esitellään kustantajan sivuilla kirja-alan ammattilaiseksi ja Agatha Christien arvoitusdekkarien ystäväksi.

Kuolema Kulosaaressa on tuhti yli 400-sivuinen esikoisdekkari, ja tyyliltään se on nostalginen leppoisaa cozy mystery -linjaa edustava teos. Mukavaa lisäkierrettä tarinaan tulee vahvasta queer-otteesta. Lili suhtautuu myötämielisen ymmärtävästi puolisonsa suuntautumiseen ja kauhistelee olosuhteita, joissa homojen on etsittävä kaltaistaan seuraa poliisia ja väkivaltaa jatkuvasti peläten. Lili taas edustaa vahvasti emansipoitunutta ja omasta urasta haaveilevaa naistyyppiä, jonka eteen viskotaan jatkuvasti erilaisia esteitä ja ennakkoluuloja.

Pisteet siis ehdottomasti oivallisesti rakennetusta kiinnostavasta päähenkilökaksikosta, joista Lilin osuus minäkertojana on selvästi dominoivampi. Myös Riku pääsee välillä ääneen kertomaan tapahtumista omasta näkökulmastaan, mutta harvemmin kuin Lili.

Ajankuva on samaten onnistunutta, vaikka esimerkiksi ajan poliittisesti kireät tunnelmat jäävät lähinnä parin satunnaisen maininnan varaan. Välillä tuntuu, että sodasta on kirjan henkilöiden mielestä kulunut runsaastikin aikaa ainakin sen perusteella, miten sotavuosiin viitataan menneenä aikana. Tapahtuma-ajankohta on joka tapauksessa valittu myös hyvin.

Juonessa on muutamia pahastikin onnahtavia kohtia, kuten jo alkuasetelman kiristäjän avunpyyntö antaa aavistaa, mutta jos ei takerru liikaa epäloogisiin ja epäuskottaviin yksityiskohtiin, kokonaisuus on mukavan viihdyttävä.

Andersson kirjoittaa sujuvasti ja dialogipainotteisesti liikoja maalailematta. Ruumiita tulee sopivaan tahtiin, jotta lukijan mielenkiinto pysyy pitkän tarinan mittaan vireillä.

Mielelläni palaan Lilin ja Rikun seurassa 1940-luvun jälkivuosien Helsinkiin ratkomaan kiperiä arvoituksia.

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa
Otava 2022. 415 s.

Ennakkokappale.

Valtteri Mörttinen: Mutta suurin niistä on raha

 

Koronapandemia on piinannut meitä jo reippaat kaksi vuotta, mutta kirjoissa siihen on törmännyt lähinnä sivulauseissa. Valtteri Mörttisen esikoisromaanissa Mutta suurin niistä on raha pandemia on ensimmäisiä kertoja hieman merkittävämmässä roolissa. Se vie espoolaiselta taksiyrittäjä Matti Virtaselta tienestit kerta heitolla maaliskuussa 2020.

Samalla hallituksen pandemiatoimet avaavat innovaatioihin kykeneville huumekauppiaille ennennäkemättömiä mahdollisuuksia. Jos myytävää on, totisesti markkinoita riittää. Uudenmaan sulku on kuin taivaan lahja! Yleistyvät kasvomaskit ovat oivallinen anonymiteetin lisääjä hämärähommailijoille.

Yllättävän hauskaa oli poimia vahvan satiirisesti sävytetystä dekkarista lähimenneisyydestä tuttuja ilmiöitä ravintolasulkuineen ja liikkumisrajoituksineen. Mörttinen on löytänyt moniin yksityiskohtiin uutta tulokulmaa, joka nosti hymyn huulille ja sai välillä ääneenkin naurahtamaan. Ei huono!

Mutta suurin niistä on raha on aloitusosa Rajakari-sarjalle, jota luonnehditaan takakansitekstissä yhdistelmäksi viiltävää yhteiskuntakritiikkiä, amerikkalaista kovaksikeitetyn dekkarin kyynistä perinnettä ja villiä parodiaa. Sarjan nimihenkilö on helsinkiläinen rikosylikonstaapeli Ailon Rajakari, jonka persoonallisesta olemuksesta saadaan aloitusosasta ilmeisesti vasta vähän maistiaisia.

Ailon on ainakin ylempiensä mielestä kiusallisen epäsovinnainen oman tiensä kulkija, joka ei tarpeen tullen häikäile käyttää kyseenalaisiakaan keinoja päästäkseen tuloksiin. Naisen taustaan liittyy jotain hyvin dramaattista ja ilmeisen traumaattista, mutta sitä ei ainakaan vielä avata. Pikkusikarit ja laadukas viski ovat Ailonin heikkouksia, eivätkä sellaiset pikkuseikat kuin tupakkalaki tai koronasulku voi estää häntä saamasta nautintojaan.

Ailonilla on tapana tarrautua terrierin lailla sellaisiinkin tapauksiin, joista muut olisivat olleet valmiita jo aikoja sitten hellittämään tuloksettomina. Sellaiseksi tapaukseksi osoittautuu kirjan alussa paljastuva rikos. Nuori maahanmuuttajataustainen poika löytyy ammuttuna Kalasataman alueelta rakennuskuopasta. Pojan sormet on katkottu, ja ranteesta on ilmeisesti viety kello. Ailonin ryhmä päättelee, että tapaus liittyy helsinkiläisiin huumekuvioihin. Kun jutun tutkinta alkaa polkea paikallaan, se yritetään arkistoida. Mutta Ailon ei anna periksi. Murhan selvittäminen veisi huumetutkintaakin aimo askeleen eteenpäin.

Toisaalla onnettomien pandemiarajoitusten kurittaman Matti Virtasen käsiin putoaa muutaman sattumuksen kautta erä heroiinia. Taloudellinen ahdinko pakottaa Virtasen ensinnäkin selvittämään, mitä huumetta hänellä on hallussaan, mutta Tori.fi ei asiassa auta, vaikka niin toisaalla internetissä vinkataan… Sattumalta Virtanen myös keksii, mistä löytää tuotteelleen kiinnostuneet ja maksukykyiset asiakkaat. Jo yhden myyntipäivän tienesti on ällistyttävä!

Täysin kaikista huumebisneksen kuvioista pihalla oleva uusi tulokas toki huomataan nopeasti, ja pian Matti Virtanen päätyy Kalasataman rakennustyömaalle ojennettavaksi. Tilanne kuitenkin etenee varsin odottamattomalla tavalla, ja pian Virtanen on mukana huumeorganisaatiossa, jota lukijan riemuksi pyöritetään kuten mitä tahansa nopeasti kasvavaa menestysyritystä. Tosin ihan helppoa se ei yritykseen rekrytoidun henkilöstön avulla aina ole. Kuviot lähtevät vähän turhan helposti lapasesta ja sitten eskaloitumaan melkoista vauhtia.

Mikael Viiman esikoisdekkarissa Verijälki sankaripoliisipäähenkilö Aarni Susi paikkailee ja lääkitsee itse pahasti murjotut vartalonsa ja naamataulunsa ja jatkaa rikollisen perässä juoksua kylkiluut tohjona. Mörttisen Ailon Rajakari ei totisesti jää ainakaan tässä kisassa kakkoseksi! Mitähän tässä vielä tämän vuoden dekkareissa nähdäänkään?

Satiirisen otteen käyttö ja parodiointi ovat jokseenkin vaikeita lajeja. Satiiri joko iskee lukijaan tai sitten ei, parodiakin menee helposti yli hilseen. Mutta Mörttisen tyylistä kyllä pidin. Kuvaus siitä, miten tavallistakin tavallisempi kaveri päätyy ammattirikolliseksi ei ole kovin ainutlaatuinen, mutta toimii oikein hyvin. Poliisin ja rikollisen välinen häilyvä rajapintakin on usein toistuva teema, mutta Mörttinen saa siitäkin taas uutta irti. Liioittelu tyylikeinona toimii, kun sitä käyttää säästellen. Sillä rajalla kyllä välillä luistellaan, mutta tasapaino kuitenkin säilyy. Rajakari-sarja siis jatkoon!

Valtteri Mörttinen: Mutta suurin niistä on raha
CrimeTime 2022. 346 s.
Äänikirjan lukija Jarmo Mäkinen.

Painetun kirjan olen saanut kustantajalta, äänikirjan kuuntelusta maksanut itse.

Seuraan erityisesti kotimaista esikoisdekkarikenttää. Jos olet julkaisemassa tänä vuonna esikoisdekkarin tai olet kuullut kiinnostavasta esikoisesta, vinkkaa ihmeessä.

Mikael Viima: Verijälki

 

Dekkari- ja jännityskirjallisuutta välistä moititaan kaavamaisuudesta. Kotimaisen dekkarikirjallisuuden kenttää ja erityisesti esikoisdekkareita melko laajasti lukevana voin kyllä olla eri mieltä. On hämmästyttävää, miten erilaisia sarja-avauksia, tuoreita ideoita ja persoonallisia tyylejä sekä lähestymistapoja putkahtelee julki jatkuvasti.

Mikael Viima, sarjarikollisten profiloinnista psykologian tohtoriksi väitellyt IT-alan yrittäjä, varoittaa esikoisromaaninsa Verijälki esilehdillä lukijaa teoksensa perustuvan Suomessa 1980–2000-luvuilla tehtyihin rikoksiin. Ainakaan minä en suomalaista rikoshistoriaa niin hyvin tunne, että olisin tunnistanut tosielämän rikoksia Verijäljestä, mutta se ei haitannut.

Olen ollut sitä mieltä, että kirjan kuin kirjan voi yhtä hyvin lukea itse tai kuunnella äänikirjana. Verijäljen kuuntelin ensin, ja kohtalaisen hyvin sujui. Luin otteita myös painetusta versiosta ja huomasin, että Viiman persoonallinen kirjoitustapa ja erityisesti kirjan tekstin taitto ja typografia eivät täysin välity äänikirjamuodossa. Verijälkeen kannattaa ehdottomasti tutustua painetussa muodossa, jos haluaa saada kaiken sen irti, mitä kirjailija on halunnut antaa.

Rakenteellisesti Verijälki ei aivan mullistavan uutta tuo rikoskirjallisuuteen. Liikkeelle lähdetään jouluaaton aatosta Karibialta, missä kirjan päähenkilöksi pian osoittautuva Aarni Susi löytää itsensä lentokenttäbaarin tiskiltä. Muisti on mennyt täysin. Kuka hän on, missä hän on ja mitä hän siellä tekee? Käsissä on verta, tiskillä pino valmiiksi kirjoitettuja postikortteja ja lompakossa lentolippu Helsinkiin. Lisäksi tuntuu siltä, että jossain vaiheessa on murtunut kylkiluu tai pari.

Toinen aikataso alkaa Helsingistä Pasilan poliisiasemalta joulukuun ensimmäisen päivän yönä. Väkivaltarikosyksikön analyysitutkijana toimiva Aarni Susi selailee papereita, joissa kerrotaan pahamaineisen väkivaltarikollisen päässeen juuri vapaaksi kärsittyään ansaitun pitkän vankeusrangaistuksen. Susi kuitenkin tietää, että Kärkkäinen tulee tekemään pian taas uusia kammottavia rikoksia. Loputon hippaleikki poliisien ja rosvojen välillä siis jatkuu.

Tällä kertaa Susi on kuitenkin väärässä. Vielä samana yönä hänet hälytetään onnettomuuspaikalle Kompassitorin laidalle. Mies on ilmeisesti yrittänyt itsemurhaa ja ajanut autolla suoraan mereen. Kun pelastuslaitos on nostanut miehen kuiville, on merestä löytynyt myös raa’asti puukotettu ruumis. Pian käy ilmi, että puukotettu kroppa on juuri vankilasta vapautunut Kärkkäinen. Alkaa omituisen tapauksen erikoinen tutkinta, jossa Aarni Susi ja hänen leveää itämurretta suoltava työparinsa Otso joutuvat paiskimaan hartiavoimin töitä päästäkseen kärryille tapahtuneesta.

Aikatasot vuorottelevat. Nykyhetki etenee hitaammin kuin menneet tapahtumat, ja ennen kuin tarina päättyy, ne ovat kohdanneet ja täydentäneet toisensa. Miten Kompassitorin rannasta löytynyt kuollut sarjarikollinen ja Karibian rikkaille tarkoitettu unelmalomakohde liittyvät toisiinsa? Merkillistä kyllä Viima saa kuvion toimimaan, vaikka melkoisia käänteitä siihen kyllä tarvitaan.

Aarni Susi on niin moniongelmainen keski-ikäinen poliisi, että jo melkein alkaa naurattaa. Hän on eronnut, ja pian käy ilmi, että eroon on syynä pariskunnan pikkupojan kuolema. Miten ja miksi poika on kuollut, selvinnee myöhemmin. Murheensa Susi hukuttaa klassisesti ja harvinaisen perusteellisesti viinaan. Hän on aiemminkin kärsinyt stressireaktion aiheuttamasta muistinmenetyksestä. Verijäljessä Aarni Susi joutuu raa’an pahoinpitelyn uhriksi, mutta lääkäriin hän menee vasta esihenkilönsä rankasti painostettua. Siihen asti hän vetelee kourakaupalla hämäräperäisiä kipulääkkeitä. Työ menee Suden arvoasteikossa kaiken edelle. Kuulostaako tutulta? Jeppis, niin minustakin.

Tyyliltään Verijälki on melkoisen synkkää nordic noiria sekä trillerin ja poliisiromaanin sekoitusta. Väkivaltaa kuvataan harvinaisen yksityiskohtaisesti kohtauksessa, jossa Aarni Susi joutuu sen uhriksi. Myös seuraukset ovat kivuliaita, ja ne kyllä hidastavat Aarnin menoa vaikka eivät häntä pysäytäkään. Romaani loppuu lajityypille epätyypilliseen käänteeseen, ja on mielenkiintoista nähdä, miten tästä lähdetään eteenpäin. Kyse on kuitenkin sarjan aloituksesta.

Verijälki jätti minut kummallisen kaksijakoisiin tunnelmiin. Juonikuviot on kehitelty vetäviksi, joskin lukijan pitää niellä melkoinen joukko sattumuksia ennen kuin ollaan loppuratkaisussa. Alkuasetelmat ovat harvinaisen kutkuttavia, niistä pisteet. Jatkossa ote vähän herpaantuu eikä Viima malta olla saarnaamatta pariinkin otteeseen muun muassa rikollisuudesta ja lainvalvonnasta. Viihdyin, ja pidin Viiman persoonallisesta tavasta kertoa tarinaa, vaikka välillä Suden supersankaruus vähän hymyilyttikin. Mielenkiintoinen, erottuva avaus.

Mikael Viima: Verijälki
WSOY 2022. 357 s.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä, kesto 11 h 51 min.
Kansi Ville Laihonen.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Eeva Louko: Onnellisten saari

 

Suomalainenkin jännityskirjallisuuden kenttä on nykyään ilahduttavan laaja ja monipuolinen. Jokaiseen lukumakuun löytyy varmasti sopivaa luettavaa, mikä on vain ja ainoastaan hyvä juttu. Itsekin pidän monenlaisista jännitysromaaneista ja dekkareista, ja pidän itseäni melko avarakatseisenakin genren suhteen. Välillä kuitenkin kirjaan tulee tarttuneeksi väärin asennoituneena, odotushorisontti jotenkin vinossa, ja huomaa, että jokin nyt vain kirjassa tökkii hyvästä yrityksestäni huolimatta.

Näin valitettavasti kävi Eeva Loukon esikoisdekkarin Onnellisten saari parissa. Ilahduin saamastani ennakkokappaleesta, ja päätin lukaista kiinnostavalta vaikuttavan esikoisen pikaisesti, olihan sen ilmestyminen ajoitettu aivan vuoden alkuun. Viimevuotiset hyvät ja erinomaiset esikoisdekkarit asettivat riman ja odotukset varsin korkealle. Olin valmis yllättymään positiivisesti uuden sarjan avausosan parissa.

Ennakkokappaleen kansi antaa mielestäni lupausta jostakin synkästä ja uhkaavasta. Ylimmäksi on kuitenkin painettu teksti: ”Herkullisen koukuttava sarjan avaus.” Herkullisen koukuttava? Okei, kyllähän koukuttumisen tunnetta voi herkulliseksikin kuvata. Miksipä ei voisi?

Kustantamon sivuilla taas luvataan (tai varoitetaan?): ”Uuden dekkarisarjan avaus on täydellinen yhdistelmä koukuttavia juonenkäänteitä ja herkullisia ihmissuhdesotkuja.” Tämä kuvaus piti sitten lopulta paremmin kutinsa, sillä erilaiset romanttiset ihmissuhdesotkut ovat tärkeitä niin romaanin nykyhetkessä päähenkilön elämässä ja lähipiirissä kuin menneisyyden tasollakin, mistä kaikki juontaa juurensa.

Tässä ei ole mitään vikaa, oikeastaan ihan päinvastoin. Seuraan monia dekkarisarjoja, joissa päähenkilöiden ihmissuhdekuviot ovat keskeisiä ja saattavat viedä jopa yli puolet koko kirjasta. Hyvä esimerkki olkoon vaikka Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarja, jossa Ruthin ihmissuhdevatulointi on viety melkoiseen huippuunsa ja josta pidän ehkä juuri siksi. Toisaalta taas väsähdin esimerkiksi ruotsalaisen Viveca Stenin Sandhamnin murhat -sarjaan, koska en vain enää jaksanut päähenkilön rakkaus- ja perhehuolista jankuttamista. On välillä todella vaikea analysoida, mikä se juttu on, mikä itseen joko vetoaa tai sitten ei vain millään kiinnosta.

Onnellisten saaren päähenkilö on kolmikymppinen Ronja, joka on vuosia sitten lähtenyt maailmalle luomaan toimittajanuraa. Toiveet eivät kuitenkaan ole täysin toteutuneet, ja Ronja on tyytymätön niin työ- kuin parisuhdetilanteeseensakin. Ollessaan matkalla tapaamaan isäänsä ja ystäviään kotiin Suomeen ja Lauttasaareen Ronja saa tiedon, että hänen eläköitynyt isänsä on löytynyt Kasinonrannasta tapettuna. Vaikka isän ja Ronjan välit ovat olleet etäiset, uutinen on silti järkyttävä. Kuka on tappanut harmittoman yhteiskoulun entisen historianopettajan, jonka käytännöllisesti katsoen kaikki lauttasaarilaiset tuntevat? Ajatus on absurdi.

Kirjassa Lauttasaari kuvataan pieneksi kylämäiseksi yhteisöksi, jossa kaikki tuntevat toisensa. Niinpä ei liene yllätys, että Ronjalla on kytkös myös isän tapauksen parissa työskentelevään rikostutkija Anton Koivuun. Miltei kaikki vastaantulijat myös tunnistavat Ronjan ja ilmaisevat osanottonsa sekä järkytyksensä. Ronjan on vaikea tajuta isän poismenoa. Mitään aktiivista tutkijan- tai selvittäjänroolia hän ei silti ota, vaikka isän outo kuolema muuttaakin myös tämän menneen elämän kuvaa, josta Ronja haluaisi päästä paremmin selville. Miksi isä oli aina niin sulkeutunut?

Poliisinkaan tutkimukset eivät oikein ota edetäkseen. Ihmisiä kuulustellaan ja kaikkia mahdollisia epäillään. Vasta kun sekavalta vaikuttava vanha rouva puhuttelee Ronjaa kadulla, varoittaa menemästä rantaan ja antaa vanhan ruosteisen avaimen (jota myöhemmin tosin kuvataan messinkiseksi), asiat alkavat pikkuhiljaa edetä. Isän asuntoon myös murtaudutaan. Onko Ronjakin vaarassa? Kun oudon vanhan naisen henkilöys yllättäen paljastuu, Ronja kiinnostuu tämän menneisyydestä ja kuulee ensimmäistä kertaa kadonneiden lasten tapauksesta, joka on kuohuttanut Lauttasaarta loppukesästä 1975. Liittyykö hänen isänsä jotenkin siihen tragediaan?

Onnellisten saaressa on neljäsataa sivua ja melkoinen joukko henkilöitä. Siksikö tuntuu, että homma ei etene ollenkaan, vaikka teksti itsessään on sujuvaa luettavaa? Kuvaileviin verbeihin on panostettu, mutta muuten kieli on selkeää, helposti luettavaa ja mukavan dialogipainotteista.

Olen useampaan kertaan tainnut sanoa, että jos dekkarissa haluaa käyttää varsinaisen tarinan lomassa kulkevaa toista tasoa ja ääntä, joka yleensä kuuluu murhaajalle paljastamatta kuitenkaan hänen henkilöyttään, kannattaisi harkita. Kikka on nimittäin todella kulunut runsaassa käytössä, joten sen pitää ihan oikeasti tuoda tarinaan lisäarvoa ja se on toteutettava raikkaasti ja taiten.

Louko on päätynyt kirjoittamaan Onnellisten saareen tällaisia tasoja kaksi! Toinen on otsikoitu 1975, ja sen minäkertojana on selvästikin hullun lailla rakastunut nuori mies. Toisen otsikko on Lokikirja. Valitettavasti näistä kumpikaan ei ole sillä tavoin lisäarvoa tuova tai raikas, kuin toivoisin. Lokikirja on nähdäkseni mukana lähinnä siksi, että se avaa lukijalle murhaajan motiiveja, niin paljon kuin se nyt on mahdollista.

En siis tavoittanut Onnellisten saarten parissa luvattua herkullista koukuttumista. Syynä lienee ainakin, että Loukon henkilöt eivät jostain syystä olleet minusta tuttuja eli samastuttavia. Harmillisesti eniten kosketuspintaa minulla oli rantaveteen tapetun Harrin kanssa, tylsä historianopettaja kun olen aikanaan ollut itsekin. Nuorehkojen helsinkiläisten pariutumiskuviot eivät sen sijaan ottaneet oikein nyt tulta.

Mutta sitäkin ilmeisempi syy koukuttumattomuuteeni on teoksen juonen kertakaikkinen ja kaikenkattava epäuskottavuus. Kirjan kannet suljettuani olin jopa vähän kiukkuinen. Miten kummassa kirjailija oletti minun nielevän kaiken sen, minkä olin juuri lukenut? Niinpä olin ällistynyt, kun Helsingin Sanomien Antti Majander päättää kritiikkinsä näin:

”Olennaista kuitenkin on, että debytantti on rakentanut monisyisen, taitavan, yllättävän ja siten vallan viihdyttävän kuvion, joka kertoo lahjakkuudesta juuri tähän kirjallisuudenlajiin.”

Ja Etelä-Saimaa-lehden kriitikko on kirjoittanut näin (juttu on maksumuurin takana, ja sitaatin olen kopioinut Otavan Facebook-sivun linkistä):

"Monia langanpäitä tarinassa on, mutta uskottavuus ei ole koetuksella kertaakaan, vaan kaikki osaset loksahtelevat paikoilleen.”

Myönnän auliisti, että kaunokirjallisuudessa kaikki on sallittua ja mahdollista. Dekkarissakin voi olla yliluonnollisia ilmiöitä tai poliisilla näkijän lahja, kuten vaikka Saija Kuuselan Katseessa, tai tarina voi lähteä melkoisille scifi-fantasia-kierteille, kuten vaikka Tuomas Liuksen Sudenkorennon kesä, ja olla silti tarinansa maailmassa uskottava ja teoksena viihdyttävä.

Onnellisten saaressa ei ole yliluonnollisuutta, vaikka kauhutunnelmaa paikoin tavoitellaankin, eikä scifi- tai fantasiaulottuvuuksia. Sen kuvaama maailma on perin arkinen ja tavallinen, realistinen. Mutta sen tapahtumat eivät ole realistisia eivätkä johdonmukaisia. Kun aloin tehdä itselleni listaa, mitkä kaikki asiat ovat tarinassa epäuskottavia, se venyi nopeasti pitkäksi. Onko kirjailija sitten edes tavoitellut realistisuutta? En voi sitä tietää, mutta arvelen, ettei ole.

Katariina Sourin vuosien takaista dekkaripaneelikommenttia voinee siis vapaasti mukaillen tässä lainata: Miksi tuhlata aikaa faktojen selvittämiseen? Jos ei tiedä jotain, voi sen keksiä. Kyllä voi ja saa, mutta lukija pitää silloin onnistua houkuttelemaan niin syvälle tarinaan sisäiseen maailmaan, että hän nielee kaikki epäjohdonmukaisuudet ja fiktiiviset faktat kakistelematta. Se ei nyt minun kohdallani valitettavasti onnistunut.

Jos siis kaipaa jännityselementeillä höystettyä ihmissuhderomaania, jossa Lauttasaari miljöönä on kuvattu ilmeisen tunnistettavasti joskaan ei ainakaan vielä ihan samalla pieteetillä kuin Outi Pakkasella on tapana, Onnellisten saari on varmasti oivallista ja erinomaisen viihdyttävää luettavaa. Jos pitää lukemastaan, voi jäädä tyytyväisenä odottelemaan jatkoa. Kirjan lopussa jo viritellään mielestäni seuraavaa arvoitustakin.

Eeva Louko: Onnellisten saari (Ronja Vaara -sarja, osa 1.)
Otava 2022. 396 s.
Äänikirjan lukija Mimosa Willamo, kesto 11 h 43 min.

Ennakkokappale kustantajalta. Äänikirja itse maksettu Storytel.