Simo Pajunen: Salaperäinen Sonja

 

Syyskuun 19. päivän aamu vuonna 1961 ei ala lakitieteen ylioppilas Santtu Leinolla mitenkään hyvin. Matkalla Suomenlinnan lautalta kohti Katajanokalla Tilastokeskuksen tiloissa sijaitsevaan työpaikkaansa Santtu osuu paikalle, kun Kolera-altaasta nostetaan torin kiveykselle nuoren miehen ruumista. Hän tunnistaa sen oitis ystäväkseen Antsuksi, jonka kanssa hänen piti edellisenä iltana tavata baarissa. Antsu ei koskaan tullut, joten Santtu päätyi nätille tytölle mörönsyötiksi Suomenlinnaan.

Yllättävä näky saa Santun pasmat sekaisin, eikä hän tule ilmaisseeksi paikalla oleville poliiseille, että tuntee ruumiin. Hän poistuu vähin äänin työpaikalleen, mutta Antsun kohtalo ei tietenkään niin vain unohdu. Heidän oli pitänyt illalla suunnitella, miten parhaiten käsittelisivät yhteisen armeijakaverinsa, joka oli huijannut heitä kumpaakin autokaupoissa. Pian poliisit tulevat hakemaan Santun kuultavaksi poliisiasemalle, missä yksi konstaapeleista tunnistaa Santun ja kertoo nähneensä tämän aamulla Kolera-altaalla.

Tilanne ei näytä hyvältä, mutta Santulla on onneksi hyvä alibi. Pian poliisiasemalta vapauduttuaan hän kuulee, että heitä huiputtaneen autokauppiaan työtoveri on tapettu. Liittyvätkö tapaukset jotenkin yhteen? Oliko Antsu tuntenut tämän toisen tapetun miehen? Santtu alkaa tuntea olonsa turvattomaksi ja päättää hakea lapsuudenkotinsa vintille kätketyt käsiaseet, jotka sankarivainajaisä on aikanaan tuonut sodasta. On hyvä olla vähän kättä pitempää, kun miestä tuntuu kuolevan ympäriltä.

Aseenhakureissun jälkeen Santtu poikkeaa tuttuun ravintolaan, jonka nurkkapöydässä istuu hänen opiskelijatuttunsa Tikke. Miesten vaihtaessa kuulumisia pöytään astelee kaunis nuori nainen, joka selvästi tietää, kuka Santtu on. Nainen on pulassa. Ovenpielessä hänen toimiaan tarkkailee kaksi ruman näköistä korstoa. Kun kolmikko on täpärästi karistanut korstot kannoiltaan, nainen esittäytyy Antsun tyttöystäväksi Sonjaksi. Santtu ei ole koskaan kuullutkaan Sonjasta, mutta nyt tämä pyytää mieheltä isoa palvelusta.

Tästä tapaamisesta vasta varsinaisesti alkavat Simo Pajusen nostalgiavakoilutrilleri Salaperäinen Sonja tapahtumat, vaikka kasassa on tosiaan jo kaksi ruumistakin! Kiitettävän tiukkatahtinen jännitysromaani siis sijoittuu vuoteen 1961, jolloin kylmän sodan pakkanen vai kiristyi aiheuttaen muun muassa Suomessa ja Helsingissä kiihtyvää vakoilutoimintaa puolin ja toisin. Santtu on viaton sivustaseuraaja, mutta hän tulee temmatuksi mukaan todella kovan tason peliin, jossa panoksena on suuret rahasummat, arvokkaat salaisuudet ja - ihmishenget.

1960-luvun Helsinki herää Salaperäisen Sonjan sivuilla mukavasti henkiin. Santun ja hänen ystäviensä kautta seurataan ajan opiskelijaelämän arkea, joka oli aineellisesti niukkaa mutta vilkas seuraelämä korvasi toisaalta paljon. Sota-ajasta oli kulunut vasta viitisentoista vuotta, joten niukkuus oli tuttua kaikille.

Koska tapahtumien taustalla oli kansainvälinen suurvaltapolitiikka, jonkin verran tilaa annetaan myös ajankohtaisten uutisten seuraamiselle ja kommentoinnille. Santtu ei ole kovin poliittisesti aktiivinen, mutta ajankohtaiset tapahtumat kuitenkin kiinnostavat häntä sen verran, että tärkeimmät uutistapahtumat tulee silmäiltyä lehdistä. Myös työpaikalla ja kuppiloissa käydään erilaisia keskusteluja, joiden avulla ajan poliittinen ilmapiiri ja päivänpolttavat aiheet valottuvat.

Santtu tulee siis temmatuksi mukaan tapahtumiin alun alkaen täysin sivullisena, mutta hän ei jää pelkästään avuttomaksi ajopuuksi vaan osallistuu aktiivisesti toimintaan. Poliisien on vaikea peittää hämmästystään, kun Santun nimi ja naama yhdistyvät yhä uusiin hämäräperäisiin tapauksiin. Lisäksi Sonjan pussissa tuntuu olevan kovin sekalaisia jauhoja. Voiko naisen sanaan lainkaan luottaa? Kenelle tai keille hän lopulta tekee töitä? Onko Santun edes terveellistä tietää totuutta?

Mitä pidemmälle tapahtumat etenevät, sitä kiperämpiin tilanteisiin Santtu päätyy. Helsingissä toden totta liikkuu monen tahon agentteja. Mietin jo, miten Pajunen aikoo saada Santun selville vesille, mutta niin vain tulin jälleen kerran mojovasti yllätetyksi. Loppuratkaisusta annan kyllä täydet pisteet!

Juonenrakentelun ja -kuljetuksen sekä miljöökuvauksen puolesta Salaperäinen Sonja on vallan mainio alagenrensä edustaja. Minäkertoja Santtukin saa ihan mukavasti lihaa ja väriä luittensa ympärille, vaikka onkin vakoilujännärin päähenkilö. Kaveri vaikuttaa ihan mukavalta nuorelta mieheltä, jolle alkaa toivoa käyvän hyvin. Siksi vähän harmittaa, ettei käsikirjoitusta ole vielä kertaalleen oikoluettu ennen painoon lähettämistä. Tekstiin on jäänyt turhan monta oikeakielisyys- ja taittovirhettä, jotka olisi kannattanut siivota pois.

Simo Pajunen: Salaperäinen Sonja
Kustannus HD 2021. 207 s.

Arvostelukappale.

Aiemmat lukemani Simo Pajusen teokset:

Musta rengas (Myllylahti 2013)
Kaarti (Vakka ja Kansi 2011)

Simo Pajunen: Musta rengas

Blogini tietää kertoa, että pian jo lähes kaksi vuotta sitten luin Simo Pajusen käpykaartilaisen tarinan kertovan hieman erilaisen sotaromaanin Kaarti. Sitä ennen en ollut Pajusen tuotantoon tutustunutkaan, vaikka hänen aiemmat teoksensa ovat dekkareita, lempilukemistani.

Keväällä sain Pajusen nykyiseltä kustantajalta Myllylahdelta arvostelukappaleen historiallisesta dekkarista Musta rengas. Hyvistä aikeista huolimatta kirja pääsi hautautumaan jonnekin pinojen uumeniin mutta muistui taas mieleen laatiessani viime viikolla tärppilistaa syksyn dekkareista. Huomasin nimittäin, että Pajuselta on ilmestymässä jo uusi dekkari Varjot menneisyydestä. Syyslomareissulle otinkin sitten Mustan renkaan mukaan.

Musta rengas sijoittuu vuoden 1952 kesän olympiakisaviikolle Hämeenlinnaan. Minä ainakaan en tiennyt, että myös Hämeenlinna oli kisakaupunki. Siellä kisattiin nykyaikainen viisiottelu. Nuori kirurgiksi aikova alilääkäri Erik Wallberg murhataan kisaviikon alkajaisiksi omassa asunnossaan. Murhaajaehdokkaita on pian pitkä liuta, sillä Wallberg on ollut kovasti naisten mieleen. Lisäksi sodanjälkeisessä Suomessa morfiiniriippuvuus on luonut markkinat laittomalle lääkebisnekselle. Rikkana rokassa ovat myös paikalliset konnat, jotka suunnittelevat Hämeenlinnan keskustassa sijaitsevan hopeapajan ryöstöä sekä Helsingistä karkuun päässyt elinkautisvanki.

Motiivi ja tilaisuus murhaan tuntuu olleen varsin monella. Poliisi työskentelee jo kisojenkin takia erityispaineiden alla, eikä murhatutkinta ainakaan helpota työtaakkaa. Poliittinen tilannekin on vielä tulenarka. Kun murha-aseen alkuperä selviää, on maailmanpoliittinen skandaali lähellä! Onneksi suomalaiset ja eritoten hämäläiset poliisivoimat pystyvät hallitsemaan tilanteen mallikkaasti.

Juonen kannalta Musta rengas on siis varsin perinteinen arvoitusdekkari, ja murhaajan nappaaminen on keskeisintä. Pajunen kuljettaa tarinaa tasaisen varmoin ottein, eikä turhia suvantokohtia juuri pääse muodostumaan. Joutuisaa etenemistä edesauttaa myös selkeä kieli, jota kirjailija suosii. Lauseet ovat pelkistettyjä, eikä turhaa korukieltä tai kielikuvia viljellä. Poikkeuksen tekee dialogi, jossa on käytetty paikoin vahvaa murretta. Esimerkiksi murhatun naisystävä, turkulainen sairaanhoitajaopiskelija neiti Eldbrand puhuu melkoisen paksua Turun murretta.

Myös ajankuvan ja paikallisvärin Pajunen on tuonut tarinaan taitavasti mukaan. Vaikka menossa on melkoinen kansanjuhla, on meno silti nostalgisen rauhaisaa nykyajan kiivastempoisuuteen verrattuna.

Toivomisen varaa jää tällä kertaa lähinnä henkilökuvaukseen. Kukaan ei oikein nouse kirjan selkeäksi päähenkilöksi. Poliiseja vilisee tarinassa useita, mutta kukaan heistä ei tule lukijalle tutuksi tai läheiseksi. Persoonallisuus jää turhan paljon ulkoisten piirteiden varaan.

Myös dekkarin nimestä sananen. Nimi on vetävä ja napakka, mutta valitettavasti se on samalla juonipaljastus. Nimittäin kun mustaan renkaaseen ensimmäisen kerran tarinassa törmätään, on varsin selvää, ketä kannattaa veikata murhaajaksi. Ei valitettavasti auta, vaikka mustalle renkaalle selittyy jälkisanoissa vielä toinenkin merkitys.

Kokonaisuutena Musta rengas on varsin mukava, nopeatempoinen ja -lukuinen lähihistoriallinen dekkari!

Simo Pajunen: Musta rengas

Myllylahti 2013. 283 s. 

Simo Pajunen: Kaarti

Kaarti on alaotsikkonsa mukaan ”tarina miehestä, joka poistuu rintamalta”. Minäkertoja Aaro Leppänen on palaamassa toipumislomalta takaisin rintamalle Äänislinnaan. Eletään syksyä 1943. Aaro on sotinut ansiokkaasti ensin talvisodan, sitten jatkosodan alun. Asemasotavaiheessa Aaro haavoittui reiteen.

”Palasin vartiopaikalta korsulle päin. Siinä asemassa oli oltu toista vuotta. Ilmatorjunta avasi tulen. Tiesin, että ryssän lentokoneet tulevat, vedin maihin. Matalalla lentävä hävittäjä tulitti kookoolla pitkin juoksuhautaa. Pommi putosi korsun oven eteen, pökerryin räjähdyksen paineesta. Kun heräsin, näin, kuinka pahasti haavoittunutta alikersanttia kannettiin luhistuneesta korsusta. Pari muuta käveli ulos omin jaloin, verissä päin. Yritin mennä auttamaan. En päässyt ylös, oikea jalka ei ottanut päälle, reidessä oli pitkä haava.”

Kun lomaltapaluujuna pysähtyy pienelle Rautavuoren asemalle ennen Humppilaa, Aaro astuu ulos. Sen kummemmin asiaa päättämättä hän lähtee asemalta metsän suuntaan. Mäen rinteeltä hän katselee ohi ajavia junia, kunnes viimeinenkin, jolla olisi päässyt ajoissa palveluspaikkaan, on mennyt. Hän ei vain saa palatuksi takaisin. Ensimmäisen yön hän viettää metsän takana pellonlaidan heinäladossa. Vieläkin käy mielessä, että palata voisi. Rangaistus myöhästymisestä ei olisi kohtuuton. Mutta jokin estää. Aaro kävelee syvemmälle metsiin.

Piileskely ei ole vaaratonta. Kylmyys ja nälkä ahdistavat neuvokastakin miestä. Paljastumisen vaara tiheästi asutulla ja desanttipelkoisella seudulla on suuri, eivät kiinni jäämisen seuraukset ole epäselvät. Vankeusrangaistus olisi kevyttä, kuolemantuomio todennäköinen. Mutta rintamalle Aaro ei voi kuvitella palaavansa, ei vaikka huomaa pian tempullaan vahingoittaneensa vanhaa äitiäänkin.

Alkutalvi metsässä sujuu jotenkuten, kun Aaro majoittuu palaneen torpan vanhaan maakellariin. Lumentulo lisää paljastumisriskiä. Sitten mies sairastuu. Kuumehoureitten välillä hän tulee sen verran tolkkuihinsa, että päättää pelastaa henkensä paljastumisen uhallakin. Hän koputtaa syrjäisen torpan ikkunaan. Talossa asuu sisaruspari Naima ja Venny. Nuorempi Venny on sotaleski, jonka puoliso katosi talvisodassa. Vanhempi Naima on vanhapiika. Naiset ottavat riskistä huolimatta Aaron hoiviinsa.

Aaro onnistuu naisten ja oman kotiväkensä avulla sinnittelemään piilossa sodan loppuun asti. Kun rauha tulee, on Aaro lähtenyt Turkuun työn hakuun. Ilman puhtaita papereita se on riskialtista, mutta metsässäkään ei enää voi jatkaa. Aaro pääsee polttopuuntoimittajan apumieheksi ja tutustuu sodanaikaiseen ja sen jälkeiseen kaupunkilaiselämään. Sitten tulee tieto käpykaartilaisten armahduksesta ja Aaro palaa kotiinsa. Siellä elämä on niukkaa eikä käpykaartilaista vieläkään katsota hyvällä, vaikka monet vastentahtoisesti tunnustavat Aaron valinnan ymmärtävänsäkin. Lopulta Naimalta saapuva kirje muuttaa Aaron tulevaisuuden.

Lyhyessä epilogissa tullaan nykyaikaan. Aaron poika käy itsenäisyyspäivänä hautausmaalla vanhempiensa haudalla. Lähellä sankarihaudoilla palavat kymmenet kynttilät. Oma isä ei ollut perinteisessä mielessä sankari, mutta ei poika isäänsä osaa mistään syyttääkään. Linnan juhlissa on todennäköisesti mitalirintaisten veteraanien rinnalla ainakin käpykaartilaisten jälkeläisiä.

Simo Pajusen kirja avaa kieltämättä hieman toisenlaisen näkökulman sotaan. Ihan ensimmäisiä käpykaartilaistarinoita tämä ei kuitenkaan ole. Mieleeni tuli heti kirjaan tarttuessani Helvi Hämäläisen romaani Karkuri, josta olen kirjannut aikanaan muistiin näin:

"Karkuri kertoo jatkosodan loppuvaiheesta, jolloin kotiutettuja miehiä alettiin kiireesti kutsua uudelleen murtuvalle rintamalle. Kylää puhuttaa metsäkulman mies Erkki, joka on kaksi vuotta piileskellyt metsässä lähellä kotiaan ja laittanut vaimonsa raskaaksi. Vaimo pelkää miehensä joutuvan teloitettavaksi, jos hän jää kiinni. Niinpä vaimo haluaisi salata lapsen syntymän, vaikka tietää, että se on todella vaarallista. Myös naapureiden vaimot pelkäävät kutsulappuja jakavaa poikaa ja myöhemmin rovastia, joka kiertää kertomassa kaatuneiden omaisille suruviestejä.

Harvassa kirjassa on näin suoraan kuvattu tunnelmia kotirintamalla sodan aikaan. Naisten hätä ja tuska on käsin kosketeltavaa, eivätkä miehetkään ole tunnottomia. Kuolema odottaa rintamalla, mutta mentävä on. Myös Tyynen synnytys on kuvattu epätavallisen voimakkaasti, samoin lasten merkitys sureville vaimoille."

Voisin kuvitella, että syyt käpykaartilaisuuteen olivat moninaiset. Jokainen tarina oli varmasti erilainen. Osa pakeni rintamalta omantunnon ja aatteen pakosta. Toisilla petti hermo, kuten Aaro asian kuvaa. Rintaman kauhut ovat olleet käsittämättömät, eikä sotapsykoosi ollut harvinainen diagnoosi. Lievemmät, kuten Aaro, jäivät diagnosoimatta.

Varmasti oli silloinkin vielä oma joukkonsa, joka suhtautui yhteiskunnan vaatimuksiin yliolkaisesti. Näistä ehkä ainakin osittain muodostui joukko, joka Pajusenkin kirjassa häiriköi ja teki sabotaasia kotirintaman takana.

Romaanina Kaarti pysyy kohtalaisen hyvin koossa. Vaikka varsinainen käpykaartilaisuus päättyykin, eivät valinnan seuraukset suinkaan lopu. Mielenkiintoinen on myös kirjassa kuvattu maaseudun ja kaupungin ero sota-aikana. Vaikka maallakin oli tarvikkeista pulaa, oli kuitenkin aina paremmat mahdollisuudet hankkia jotakin ravintoa kuin kaupungissa. Mustapörssi rehotti, vaikka viranomaiset parhaansa koettivatkin. Aina oli niitä, jotka löivät myös rahoiksi kaiken puutteen keskellä. Lisäjännitteen tarinaan tuo Aaron ja metsäkulman sisarusten välinen ihmissuhdekuvio. Rakkaus ja elämän jatkuminen olivat keskeisiä viettejä sodankin aikana.

Vaikka on vaikea hyväksyä rintamakarkuruutta, Kaarti on jännittävä kirja. Aaron puolesta alkaa väkisinkin toivoa, että hän selviytyisi. Kun nimismies tutkailee klapikasaa, jonka takana Aaro makaa piilossa, alkaa pelätä pahinta Aaron mukana. Pajunen siis osaa kuvata henkilönsä hyvin, koska lukijan myötätunto asettuu helposti heidän taakseen. Aaro ei ole pelkuri tai roisto. Pajusen kerrontatapa on myös miellyttävää, selkeää ja paisuttelematonta.

Kaarti on Simo Pajusen kolmas kirja. Aiemmat ovat olleet historiallisia dekkareita, joiden synnystä hän itse kertoo HDkustannuksen nettisivuilla. Kaartin on kirjan tietojen mukaan julkaissut pieni kustantamo nimeltä Vakka ja Kansi, mutta kirjan esittely löytyy kuitenkin Minervan sivuilta.

Simo Pajunen: Kaarti

Vakka ja Kansi 2011. 198 s.