Ville Similä: Kani nimeltä Paisti

 

Pommit putoilivat ja koti oli kaukana. Ei ollut varmaa, pääsivätkö he koskaan takaisin Katajanokalle. Jotta ahdistavat ajat tuntuisivat siedettävämmiltä, isä toi Mirjalle säkissä pienen lemmikkikanin.
Jotta aikojen ahdistavuus ei täysin unohtuisi, kanille annettiin nimeksi Paisti. Jonain päivänä se kantaisi kortensa yhteiseen kekoon, tai pataan. Poikkeusaikoina yksilön on oltava valmis uhraamaan itsensä yhteisen hyvän eteen.

”Ville Similä (s. 1977) on Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja, tietokirjailija ja basisti”, kertoo Kirjasampo-sivusto. Similä on julkaissut yhdessä Mervi Vuorelan kanssa musiikkitietokirjat Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985–2015 (Like, 2015) ja Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY, 2018). Kani nimeltä Paisti on Similän esikoisromaani.

Romaanin takakannessa luvataan, että ”riemastuttavan ja haikean romaanin kertoja lennättää lukijan sukunsa matkassa poikki vuosisadan”, ja juuri niin myös tapahtuu. Romaanin minäkertoja on 1970-luvulla syntyvä poika, jonka lapsuutta kuvataan muiden sukupolvien tarinoiden lomassa ja erityisesti romaanin lopussa. Tarina päättyy 1990-luvun alkuun, kun poika on 13-vuotias ja perhe hajoaa.

Romaanissa seurataan sekä pojan isän- että äidinpuoleisten sukulaisten vaiheita 1800-luvun lopulta romaanin nykyhetkeen asti. Väkeä on siis runsaasti, minkä lisäksi tarinat eivät noudata kronologiaa, joten lukijaa kyllä viedään melkoista kyytiä. Se ei kuitenkaan varsinaisesti haittaa, sillä kyyti on paitsi pomppuista myös luvatusti riemastuttavaa.

Ankeista ja synkistäkin tapahtumista kerrotaan hauskan napakasti ja hieman erikoisiin yksityiskohtiin huomiota kiinnittäen sekä hersyvästi ja samalla lakonisen oivaltavasti suomen kieltä käyttäen.

Myyrät olivat aina syöneet kaiken. Emme keksineet mitään lajiketta minkä ne olisivat jättäneet meille. Nyt me katsoimme riemuissamme, kun ensimmäiset kesäkurpitsat nousivat maasta eivätkä myyrät olleet syöneet niitä.  ---
Mutta mikään ei auttanut.
Mirja otti jäljelle jääneet kesäkurpitsat ja viskasi ne suureen sammioon ja teki niistä viiniä.

Suomen historia tulee siis kerrattua melkoista pikavauhtia sukujen tarinoiden kautta. Pohjalla on kuitenkin haikean surumielinen pohjavire ja kysymys elämän ja kaiken muunkin järjettömyydestä nousee tuon tuosta lukijan mieleen.

Kirjailija Ville Similän suvussa on monia nimekkäitä henkilöitä, kuten veljekset Aapo ja Martti Similä. Kumpikin mies esiintyy myös tässä Similän esikoisromaanissa, tosin vain etunimillään. Romaanissa kuvatut ällistyttävät elämänpolut pohjautuvat siis pitkälti tosiasioihin, minkä pystyy helposti nettiä vain kevyesti kaivelemalla toteamaan. Tämä seikka kieltämättä tuo teokseen oman lisäsävynsä. On myös tässä tunnustettava, että en kyseisistä aikanaan ilmeisen tunnetuista ja merkittävän uran tehneistä miehistä tiennyt mitään ennen tämän romaanin lukemista.

Kani nimeltä Paisti on nopea- ja sujuvalukuinen romaani, jossa toisaalta on runsain mitoin miltei aforismeiksi kiteytettyjä oivalluksia ja huomioita ihmisyydestä. Niiden äärelle kannattaa välillä pysähtyä mietiskelemään ja makustelemaan. Runsaan henkilömäärän vuoksi kaipailin kipeästi jonkinlaista henkilöluetteloa tai, mitkä olisivat vielä paremmin toimineet lukukompasseina, sukupuita. Mutta toisaalta juuri tällaistahan se on omien sukujenkin kanssa. Harvalla lienee kirkasta kuvaa edellisten sukupolvien ihmisten keskinäisistä suhteista ja kirjavista elämänvaiheista. Silti pärjäillään.

Loppupuolella romaanin tahti hieman hidastuu, kun fokukseen tulee minäkertojapojan oma perhe. Kun arkkitehti-isän ja lastentarhanopettajaäidin perhe kasvaa, muutetaan Helsingistä Veikkolaan rivitaloon. Onni ei kuitenkaan siellä kestä. Perheen vanhin lapsi aistii tulossa olevan eron ja perheen hajoamisen jo varhain.

Asiat alkoivat mennä pieleen niihin aikoihin kun Rauno-eno myi Nokian osakkeensa ja osti koko rahalla Kansallis-Osake-Pankkia.

1980-luvulla eletty lapsuus ja varhaisteini-ikä on kuvattu herkällä otteella, joten meille aikakauden vielä hyvinkin muistaville tämä osuus romaanista on kaihoisan nostalginen. Kuvaukset nostivat pintaan monia jo unohtuneiksi luulemiani ilmiöitä ja jopa tunteita.

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti
Otava 2025. 235 s.

Arvostelukappale.

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut

 

Kirjailija, toimittaja ja terapeutti Kaarina Griffiths on asunut useita vuosia Englannissa karunkauniilla Cornwallin rannikolla, jonne hän on sijoittanut kokonaisen dekkarisarjan nimeltä Cornwall-mysteerit. Griffiths yhdistelee teoksissaan mukavasti brittityylisen cozy crimen, arvoitusdekkarin ja poliisiromaanin aineksia.

Sarjassa rikoksia ratkovat rikostarkastaja Paul Diggins ja profiloija Antti Honkanen, jotka ovat ystävystyneet alkututtavuutensa pienten hankausten jälkeen. Honkanen on suomalainen psykologi, joka on sattumusten kautta päätynyt isännöimään vaimonsa perintökartanoa Cornwalliin. Paul Diggins ystävystyi sarjan aloitusosassa myös suomalaisen taidemaalari Kaisla Aallon kanssa, joka ilahduttavasti on mukana uusimmassakin dekkarissa.

Miljöönä toimivat siis Cornwallin rannikko ja sen pittoreskit pikkukylät. Aloitusosan eli Meren syliin -dekkarin tapahtumat sijoittuvat pieneen St Serenin kylään ja kakkososa Lintumiehen lossimatkan takana saaressa sijaitsevaan vähän eristyneeseen Mawnan Smithin kylään. Tuulisolmut-nimisessä tuoreessa kolmososassa ollaan pikkuisessa Boscastlen rannikkokylässä.

Tuulisolmut käynnistyy kiitettävän rivakasti. Dekkarin minäkertoja Ann Hudkinson, joka on Boscastleen muutettuaan lähestulkoon luopunut sairaanhoitajan työstään ja ryhtynyt parantajaksi, löytää laskuveden aikaan joenpenkan mutaan uponneen ruumiin. Käy ilmi, että paikkakunnalta ränsistyneen kartanon hiljattain perinyt Alex Cadoc on hukkunut remakan pubi-illan päätteeksi.

Boscastle on tunnettu elävästä noitaperinteestään. Kylässä asuu joukko ihmisiä, jotka sanovat olevansa noitia ja velhoja ja harjoittavat kirjavia ammatteja, jotka sopivat profiiliin. Ann Hudkinson ei ihan usko noitiin ja noituuteen, mutta huomaa silti viihtyvänsä hyvin Boscastlen noitayhteisön jäsenten kanssa. Kaikki eivät kuitenkaan noidista pidä, kuten esimerkiksi True Men -niminen porukka, johon öykkkäröivä Alex Cadoc työntekijöineen kuuluu.

Eletään joulunalusaikaa, ja Kaisla on tulossa Suomesta Cornwalliin viettämään joulua Digginsin kanssa. Lomasuunnitelmat tietysti mutkistuvat ruumislöydön takia, ja jossain vaiheessa alkaa näyttää siltä, että poliisit tutkivat tapausta kiivaasti vielä joulupäivänäkin.

Kartanonisäntä Alex Cadocin murhaan tuntuu hämmentävän monella kyläläisellä olevan motiivi. Poliisilla on kylässä sisäpiiriläinen, sillä etsivä Sarah Hayden on kotoisin Boscastlesta. Hänen vanhempansa pitävät kylässä hotellia, ja Sarah on auttelemassa hotellilla silloinkin, kun tieto hukkuneesta tulee. Siitäkään ei oikein ole apua, vaan tutkinta polkee pitkään paikallaan.

Tuulisolmut liittyvät Boscastlen kansanperinteeseen. Vanha tarina kertoo, että noidat osasivat sitoa tuulen naruun tehtäviin solmuihin. Kun solmut sitten avattiin merellä, nousi tuuli. Jos narusta avasi kaikki kolme solmua, nousi myrsky. Kuolleen Alex Cadocin taskusta löytyy narunpätkä, johon on solmittu kolme tuulisolmua. Onko joku halunnut kirota Cadocin, vai onko tämän kantanut solmunarua jonkinlaisena onnenamulettina? Vai onko kyse murhaajan signeerauksesta?

Griffiths pyörittelee juonta sopivan monimutkaisesti ja sirottelee siihen erilaisia aineksia folkloresta someilmiöihin. Ann Hudkinsonin minämuotoiset osuudet avaavat tapahtumia mielenkiintoisesti kylän keskipisteestä (Ann asustelee pubin homeisessa yläkerrassa). Kuinka paljon lopulta voi luottaa Annin kertomaan, mietityttää moneen otteeseen.

Ennen kuin murhaaja on käpälälaudassa ja kaikki kysymykset saaneet vastauksensa, koetaan hyisessä joulukuisessa Boscastlessa kiperiä ja dramaattisiakin hetkiä. Mukaan mahtuu vähän yllättävä ripaus maagisuuttakin.

Lintumies oli ansaitusti vuoden 2025 Vuoden johtolanka -palkinnon lyhytlistalla. Sillä kertaa ei vielä palkinto napsahtanut. Saapa nähdä, miten Tuulisolmujen käy tulevana vuonna. Brittidekkareiden ystäville tämä ainakin on mainio makupala.

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut (Cornwall-mysteerit 3)
Otava 2025. 399 sivua.

Arvostelukappale.

Cornwall-mysteerit:

Meren syliin
Lintumies
Tuulisolmut

Anu Patrakka: Ihailija

 

Portugaliin asettuneen Anu Patrakan Nelson Monteiro -dekkarisarja on tyyliltään mainio sekoitus arvoitus- ja poliisidekkaria, jossa on aimo annos yhteiskunnallisuutta, mukavassa määrin sopivan persoonallisen päähenkilön yksityiselämää sekä kiinnostavaa Portugalin kuvausta. Tasaisen varmaa laatutyötä, jonka lukemisesta nauttii.

Sarjan päähenkilö on Porton poliisin henkirikosyksikköön tiiminvetäjäksi hiljattain palkattu Nelson Monteiro. Viisikymppisellä Monteirolla on takanaan työura Lissabonin huumepoliisina, avioero ja kaksi aikuista lasta. Portoon hän on hakenut voidakseen olla lähellä poikaansa, joka asuu äitinsä luona, sekä voidakseen auttaa ikääntyvää ja alkavasta muistisairaudesta kärsivää isäänsä.

Nelikymppinen Emilia on muuttanut Portoon tekemään etätöitä, koska on kaivannut tasapaksuun elämäänsä jotain muutosta. Monteiron ja Emilian polut risteävät jo sarjan aloitusosassa Arvoton, jossa yksi rikoksen uhriksi joutuvista on Emilian tuttava. Epäröiden pari alkaa seurustella, ja sarjan uusimmassa osassa Ihailijassa suhde saa astetta syvemmän ulottuvuuden.

Nelson Montero -sarja on siis edennyt jo kolmanteen osaansa, kun Ihailija ilmestyi tänä keväänä. Alla on mukavasti tuulta, sillä sarjan kakkososa Kiusaaja oli ansaitusti vuoden vaihteessa Vuoden johtolanka -palkintoehdokkaiden lyhytlistalla.

Ihailijassa Nelson Monteiro päätyy ratkomaan rikosta entisten työkavereidensa kanssa Lissabonissa, jonne hän on saapunut lomanvieton merkeissä Emilian kanssa. Emilia imee kiihkeästi itseensä portugalilaista ilmanalaa ja kulttuuria ja raahaa hieman vastentahtoisen Nelsoninkin fadokonserttiin. Siellä Nelson tapaa tuttavan lapsuudestaan eli jo ikääntyneen fadista Maria Glórian. Tapaaminen herättää miehen kipeät muistot äidistä, jonka kanssa välit nykyään ovat jäiset.

Konsertin jälkeen tapahtuu yliajo, jossa saa surmansa Valentim Alves -niminen mies. Tapauksella on silminnäkijä, joka on Nelsonin tuttu Lissabonin ajoilta. Kun sitten tämäkin pian kuolee epäilyttävissä olosuhteissa, huomaa Nelson olevansa mukana nopeatempoisessa rikostutkinnassa. Lomailulle ei tunnu jäävän aikaa, mutta ovathan yöt kuumia ja pitkiä…

Nelson saa myös yllätyksekseen huomata, että tällä kertaa rikoksen lonkerot liittyvät myös hänen oman lähipiirinsä menneisyyteen.

Patrakka on tällä kertaa punonut rikosjuoneen mielenkiintoista tietoa kiehtovasta ja raadollisesta fadon maailmasta, Portugalin poliittisesta lähihistoriasta ja Lissabonin monimutkaisista asunto- ja kiinteistökuvioista. Itse rikokset ovat kuitenkin hyvin henkilökohtaisia ja tarina tulee lähelle lukijaa.

Emilia suomalaisena eli ulkopuolisena antaa mahdollisuuden selittää asioita lukijallekin, kun Emila tekee tilanteeseen sopivia pohdituttavia kysymyksiään Nelsonille.

Suosittelen Nelson Monteiro -sarjan lukemista järjestyksessä, jos haluaa seurata Nelsonin ja Emilian yksityiselämien käänteitä. Rikosjuonet ovat kuitenkin itsenäisiä, joten halutessaan voi sarjaan tutustumisen aloittaa vaikka Ihailijasta. Ihastut varmasti.

Anu Patrakka: Ihailija
Otava 2025. 271 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Arvoton (Otava, 2023)
Kiusaaja (Otava, 2024)
Ihailija (Otava, 2025)

Tiina Martikainen: Verijäljet

 

On aina todella mukavaa todeta, että jo pitkän sarjan dekkareita kirjoittaneen ja julkaisseen kirjailijan uusin teos on hänen uransa toistaiseksi paras. Näin on Tiina Martikaisen kohdalla jälleen käynyt. Martikaisen kuudes dekkari Verijäljet on ehdottomasti hänen tähänastisen uransa paras teos, vaikka eivät aiemmatkaan mitenkään heikkoja ole olleet.

Martikainen asuu Sammatissa, ja hänen dekkarinsa sijoittuvat Sammattiin ja Lohjalle. Minulle tämä on pienoinen bonus, koska kyseiset seudut ovat viimeisten vuosien aikana käyneet hyvinkin tutuiksi. On aina mukavaa bongailla tuttuja paikkoja dekkarin sivuilta ja lisäksi kuvitella, missä ja millaisia ovat ne paikat, jotka perustuvat kirjailijan mielikuvitukseen. Sammatti on reaalimaailmassa pääsääntöisesti hyvinkin rauhallista seutua, mutta ei (valitettavasti) mikään lintukoto sekään, joten kyllä sinne murhan tai pari saa hyvinkin sovitettua.

Martikainen tosiaan näkee selvästi idyllisessä Sammatissa paljonkin potentiaalia dekkarimiljöönä. Verijäljissä siellä riehuu oikea sarjamurhaaja.

Verijäljet on toinen osa sarjaa, joka kertoo poliisikoira Ruutista ja ennen kaikkea sen kanssa Lohjan poliisissa työskentelevästä rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimosta. Aloitusosan Ruuti tapahtumista on kulunut jonkin verran aikaa, sillä Mira on asettunut kiinteäksi osaksi Lohjan poliisia ja aloittanut jonkinlaisen suhteen työkaverinsa Marcuksen kanssa. Mira myös johtaa tutkintaa, jossa selvitetään Sammatissa tapahtuneita poikkeuksellisia henkirikoksia.

Dekkari käynnistyy kiitettävän ripeästi, kun läheltä Sammatin Myllykylää, jossa Mira asuu, löytyy kuoliaaksi kuristetun naisen ruumis syksyisen leirikeskuksen laiturilta. Keski-ikää lähestyvä nainen on paitsi tapettu myös riisuttu alastomaksi ja hänen hiuksiaan on nyrhitty omituisesti. Onko murhaaja halunnut viestiä jotain erityistä tekotavalla? Miten aikuinen nainen on saatu vapaaehtoisesti menemään murhattavaksi tyhjillään olevaan leirikeskukseen?  

Ennen kuin tutkinta pääsee edes kunnolla alkamaan, löytyy toisen leirikeskuksen pihapiiristä toinen samaan tyyliin murhattu nainen. Sitten kolmas nainen katoaa kotipihaltaan. Mitä ihmettä oikein on tekeillä? Mikä yhdistää uhreja? Ketkä kaikki ovat vaarassa joutua murhaajan kynsiin?

Myös Ruutilla on osuutensa monimutkaisen ja paineistetun tutkinnan etenemisessä. Koiran tarkka nenä löytää jäljen, joka johtaa vanhalle ruumiskätkölle pienellä Lohjanjärven saarella. Onko murhasarjan takana siis jokin menneisyydessä tapahtunut rikos?

Martikainen on rytmittänyt dekkarin mainiosti. Turhia suvantovaiheita ei pääse muodostumaan, kun jatkuvasti tapahtuu jotain juonen kannalta olennaista. Silti välillä rauhoitutaan Miran yksityiselämän ruodintaan, missä siinäkin riittää käänteitä. Mira on itselleenkin yllätykseksi suostunut aloittamaan suhteen Marcuksen kanssa. Marcus kuitenkin selvästi haluaisi vakavamman suhteen kuin Mira ja osuvasti toteaakin, että Mira osoittaa Ruutille ne tunteet, jotka muut ihmiset yleensä suuntavat omiin lajitovereihinsa. Muitakin ongelmia parin väleissä on selvitettävänä.

Tahti kiihtyy, kun kolmas mahdollinen uhri katoaa. Tapahtumia kuvataan välillä myös päällekarkauksen ja vapaudenriiston uhriksi päätyneen Kaisan näkökulmasta. Murhaaja ei surmaa häntä heti, vaan leikittelee uhrillaan. Ehtivätkö Mira ja Ruuti ajoissa apuun, vai saako murhaaja vielä yhden koston?

Juoni on rakennettu taitavasti. Taustalta paljastuu menneisyyteen liittyviä epäselviä kuvioita, jotka vaatisivat tarkempaa selvittelyä. Nykyhetkessä tapahtuu paljon nopeassa tahdissa, joten aikaa vanhojen penkomiseen ei juuri ole. Mukana on myös vääriin suuntiin johtavia juonilankoja ja vihjeitä, jotka harhauttavat lukijaa siinä missä poliisiakin. Ollaanko jo peruuttamattomasti myöhässä, kun lopulta päästään oikeille jäljille?

Tiina Martikainen: Verijäljet
Otava, 2025. 348 s.
Äänikirjan lukija Armi Toivanen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Mirasta ja Ruutista kertovat dekkarit:

Ruuti
Verijäljet

Hannasta ja Riinasta kertovat dekkarit:

Kasvot pinnan alla
Jäätyneet kasvot
Surmanpolku
Pahan kintereillä

Virginie Grimaldi: Hyvä elämä

 

Virginie Grimaldi (s. 1977) on Ranskan myydyimpiä kirjailijoita. Grimaldi perusti vuonna 2009 Femme Sweet Femme -nimisen blogin (2009–2018), jonka ansiosta hän pystyi aloittamaan ensimmäisen romaaninsa kirjoittamisen. Ensimmäisiä Grimaldin teoksia luonnehdittiin chick litiksi ja hyvänmielen kirjallisuudeksi. Esikoisromaani Le premier jour du reste de ma vie ilmestyi vuonna 2015.

Suomeksi Grimaldin romaaneja on ilmestynyt toistaiseksi neljä kappaletta. Kansikuvia katsellessani huomasin, että ne näyttävät kyllä tutuilta, eli olen niitä katalogeissa ja somessa nähnyt, mutta en ole tullut koskaan tarttuneeksi. Tuoreimmasta eli Hyvä elämä -romaanista sain arvostelukappaleen kustantajalta, ja sen innoittamana päätin kuunnella sen äänikirjaversion.

Varhaiskeski-ikäiset sisarukset Emma ja Agathe tapaavat muutaman vuoden tauon jälkeen toisensa. Rakastettu isoäiti on kuollut, ja heidän lapsuutensa turvasatama Baskimaalla on menossa myyntiin. He haluavat vielä kerran viettää yhden ihanan viikon hyvien muistojensa parissa. Ainakin Emma toivoo, että viikko myös korjaisi heidän turhaan rikkoutuneet keskinäiset välinsä.

Nykyhetken kuvauksen lomassa kulkevat takaumat, joissa siskokset ovat vuoron perään äänessä. Takaumat alkavat vuodesta 1985, jolloin Emma on viisivuotias ja Agathe syntyy. Näiden osien kautta lukijalle avautuu näkymä naisten lapsuuteen ja nuoruuteen. Samalla selittyy, miksi Emma on aina ollut niin suojeleva pikkusiskonsa suhteen ja miksi välit aikanaan rikkoutuivat.

Millaisista tapahtumista ja traumoista on kyse, paljastuu siis vähitellen. Niitä en lähde tässä nyt enempää avaamaan, sillä niiden hidas kuoriutuminen esiin on keskeinen osa romaanin viehätystä. Rakenne jo itsessään erottaa tämän teoksen kevyimmästä viihteestä.

Kieltämättä omat odotukseni olivat hieman vinossa teoksen suhteen. Odotin jotain kepeää ja hauskaakin, mutta sain hyvin käsiteltyä ja kauniisti kirjoitettua elämän tummaa puolta kuvaavan kertomuksen. Huumoriakin toki on mukana keventämässä. Lopussa itkin pikkuisen.

Kyse on pohjimmiltaan sisaruudesta, keskinäisestä huolenpidosta ja ystävyydestä. Mielenkiintoisesti Emman ja Agathen ikäero ja luonteiden erilaisuus johtaa heidän muistojensa erilaisuuteen. He ovat eläneet samassa perheessä hyvin tiiviisti yhdessä, mutta miltä kaikki näyttää jälkikäteen, kun yhdessä muistellaan. Kyse on myös vanhempien ja lasten suhteesta. Lapset ovat ällistyttävän lojaaleja vanhemmilleen. Mutta miksi Emma ei voi antaa anteeksi äidilleen, vaikka Agathe voi? Sekin saa uskottavan selityksensä.

Virginie Grimaldi: Hyvä elämä (Une belle vie)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings.
Otava 2025. 314 s.
Äänikirjan lukija Satu Paavola.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Markus Nummi: Käräjät

 

Mistä aloittaa kirjoittaminen kirjasta, joka on ravistellut sydänjuuria ja ravinnut sielua, toteuttanut kaikki erinomaiselle romaanille asettamani toiveet ja jättänyt mieleen jäytämään ajatuksen, että aika lailla taisi jäädä vielä itsellä tavoittamattakin? Markus Nummen ylistetty Käräjät siis aiheutti jonkinlaisen kirjoitusjumin. Nimenomaan siitä syystä, että se on niin kertakaikkisen mykistävän hieno teos. Itselleni se oli todellinen lukunautinto, jota halusi samaan aikaan sekä ahmia että sulatella. Vaikea on Käräjistä ajatuksiaan tolkullisesti purkaa, mutta yritetään nyt kuitenkin ainakin pintaa raapaista.

Nummi onnistuu mestarillisesti yhdistämään koukuttavan juonen kerronnan monikerroksisuuteen, syväluotaavaan henkilökuvaukseen, oivaltavaan miljöökuvaukseen sekä  nautittavaan kielenkäyttöön. Pinnalla on polveileva, vuosikymmenten mittainen rikosjuoni. Pinnan alla on valtava määrä esimerkiksi moraalisia ja eettisiä, ihmisyyden perustaan liittyviä kysymyksiä, joita lukija ei voi ohittaa, vaikka haluaisikin. Tarina kiehtoo ja kauhistuttaa. Se jää myös mielen pohjalle kytemään.

Keskipisteessä on kesällä 1938 Etelä-Pohjanmaalla Tarvajoen kunnassa Luomanpaikan kylä, jonka keskuksena on kansakoulu. Koulun yläkerran ikkunasta näkyvät kylänraitti ja sen varrella sijaitsevat talot ja mökit, rautatieseisake ja poliisiputka. Vain kivenheiton päässä on varsinainen kirkonkylä kirkkoineen ja muine palveluineen. Koulun yläkerran huoneen ikkunasta kylää tarkkailee herkeämättä Vilja-täti, kansakoulunopettaja Frans Nevan puolijauhoonen sisko.

Viljan mieli suistui raiteiltaan, kun hän oli viisitoistavuotias, juuri ripille päässyt tyttönen. Sitä ennen Vilja oli aina huolehtinut ja puolustanut pikkuveljeään, joten vaikka Vilja on ollut tolaltaan jo neljäkymmentä vuotta, saa tämä edelleen asua veljensä perheen hoivissa.

Keväällä 1938 virkavalta epäilee, että yön hämärissä kylällä liikkuu kommunisteja juonimassa valtiovaltaa vastaan. Vilja-täti tulee paljastaneeksi, että öisillä retkillä liikkuu kuitenkin Karoliina eli Liina, Vilja-tädin lapsuudenystävä. Kun poliisi alkaa penkoa tätä asiaa, paljastuu, että kylällä on vuosien mittaan tehty koko joukko laittomia abortteja, joissa epävirallisena kätilönä on häärinyt juuri Liina.

Päivänvaloon putkahtanutta salaisuutta edelleen selvitettäessä paljastuu myös, että kovin moni kyläläinen on jotenkin ollut edesauttamassa näissä toimituksissa tai vähintään tiennyt niistä. Samalla avautuu toinenkin tutkintalinja, kun aletaan setviä, onko viisitoistavuotias kunnanelätiksi päätynyt Inkeri joutunut sijoituskodissaan isännän väkisinmakaamaksi. Kun asiaa raaputetaan, alkaa paljastua muitakin uhreja. Mutta ovatko heidän kertomuksensa todenperäisiä?

Paikallista poliisia avustamaan ja kuulusteluja pitämään tulee nuori lääninetsivä Juho Iivonen Vaasasta. Toinen romaanin kertojanäänistä onkin juuri Iivonen, joka vuosikymmeniä myöhemmin ikään kuin vastaa kuulustelijan kysymyksiin tapahtumien kulusta. Poliisina Iivonen edustaa hyvin mustavalkoista ajattelua ja suoraviivaista toimintaa. Laittomuuksia tehneet ovat syyllistyneet rikoksiin, heidät pitää paljastaa, heidän tekonsa tutkia ja sitten heidät pitää tuomita voimassa olevan lain mukaan.

Osoittautuu kuitenkin, että rikosvyyhti on niin monihaarainen, ollut niin pitkäkestoinen ja niin monia ihmisiä eri tavoin ja syvästi koskettava, että se haastaa rankasti Iivosenkin suoraviivaisen oikeuskäsityksen. Mies joutuu lopulta viettämään Tarvajoella paljon enemmän aikaa kuin osasi pelätä, ja sillä on arvaamattomat seurauksensa. Kylmä objektiivinen suhtautuminen asioihin ei olekaan niin helppoa, kun osalliset alkavat tuntua tuttavilta. Tosin tämän tunnustaminen edes itselleen tuntuu olevan Iivoselle vähintäänkin vaikeaa.

Toinen romaanin kertojanääni on pitkään ulkopuoliselta vaikuttava hän-kertoja, mutta vähitellen lukija saa riittävän paljon vihjeitä päätelläkseen, kenen äänellä tarina varsinaisesti kerrotaan. Kirjailija siis heittää lukijalle haasteen, eräänlaisen arvoituksen ratkaistavaksi tälläkin tasolla. Silti lukeminen ei tunnu vaikealta tai ratkaisut jotenkin tekemällä tehdyiltä.

Koko kevään ja alkukesän jatkuvat kuulustelut piinaavat kyläläisiä. Keskinäiset välit alkavat kiristyä, kun poliisi kutsuu yhä uusia ihmisiä kuulusteltaviksi. Alkaa ilmetä kyräilyä, syyttelyä ja häpeilyä. Paljastuminen on joillekin osallisille myös helpotus. Teko on tehty pakon edessä, kun muita vaihtoehtoja ei ole pystynyt näkemään, mutta silti ihmiset katuvat ja ovat synnintunnossa. Vain harvat pystyvät kulkemaan kylillä pystypäin salaisuuksien paljastuttua. Moni syyttää tapahtuneesta Vilja-tätiä, joka on mennyt höperehtimään asioista, jotka eivät hänelle kuulu.

Monet aborteista on tehty nuorille naimattomille naisille, joista ainakin osa on pakotettu sukupuoliyhteyteen. Ajan moraalin mukaan häpeä aviottomasta lapsesta on naisen ja syntyvän äpärälapsen niskoilla. Tämä saa nykyajan lukijan kiristelemään hampaitaan, koska asetelma on kertakaikkisen epäoikeudenmukainen. Piikatyttöjään maanneet isännät puolustelevat tekojaan sillä, että himokkaat tytöt ovat viekoitelleet heidät persettään keikuttamalla. Raiskauksista raskaaksi tulleet tytöt, usein käytännössä täysin asioista tietämättömät lapset, joutuivat jättämään palveluspaikkansa, jos asia tuli ilmi. Usein seuraava etappi oli kunnan köyhäintalo.

Yhtä epätoivoisia olivat naimisissa olevat naiset, joiden perheillä ei ollut toimeentulon mahdollisuuksia. Kun mökissä on jo yhdeksän nälkää näkevää lasta, on kymmenennen synnyttäminen mahdoton ajatus. Raastavan surkuhupaisa on kohtaus, jossa rutiköyhän suurperheen äiti tekee itselleen lähes mahdottoman hävettävältä tuntuvan matkan apteekkiin ostaakseen ehkäisyvälineitä. Ne ovat kuitenkin niin kalliita, ettei niiden hankkiminen tule kysymykseenkään. Mikä siis eteen, kun seinä on vastassa joka puolella?

Lähestyvät käräjät ja heinäkuinen tuomiopäivä tuntuvat luovan synkän varjon kaikkien kyläläisten ylle. Ilmapiiri on jännittynyt, uhkaava ja pelokas. Se vaikuttaa lopulta myös omiin maailmoihinsa sulkeutuvaan Vilja-tätiin. Jokin alkaa liikahdella hänen mielensä perukoilla ja pelottavasti puskea pintaan.

Käräjien valmistelun rinnalla avataan Viljan tarinaa pala palalta. Lukija aavistaa varhaisessa vaiheessa, mikä on Viljan mielen järkyttänyt, mutta tarinan verkkainen purkaminen edeten kohti pimeää ydintä on piinaavaa. Lukijaa vaivaa yhä enemmän myös epävarmuus siitä, saadaanko käräjillä lopulta oikeat rikolliset edesvastuuseen vai ei.

Kuten sanottu, Käräjissä valtavasti aineksia analysoitavaksi. Tuomo Parikka on nostanut kanteen kansakoulun vinttikamarin ikkunan, jonka ruudun äärellä Vilja-täti uskollisesti valvoo kylän ja koulun elämää. Lasi eristää hänet muusta yhteisöstä, mutta hän on myös itse näkyvillä. Kyläläiset näkevät Vilja-tädin ikkunassaan. Näkyvillä olo, näkeminen ja silti piilotetut salaisuudet poimuttuvat romaanin tarinaan.

Vilja-täti ei poistu koulun tontilta, mutta yllättävän monet hakeutuvat hänen seuraansa ja avautuvat itsekseen höpisevälle naiselle omista murheistaan.

Myös kannessa näkyvillä appelsiineilla on osuutensa tarinassa, ja ne on nostettu lukujen nimiinkin. Kolmanneksi motiiviksi nostaisin Tarvajoen kunnan kylien läpi virtaavan joen, joka liittyy lopulta moniin keskeisiin tapahtumiin eri tavoin.

Äärimmäisen harvoin luen enää samoja teoksia uudestaan, mutta Käräjät voisin lukea, ja ehkä todella kannattaisikin, koska toisella lukukerralla voisi rauhassa tarkastella erilaisia kerrontaan ja kieleen liittyviä ratkaisuja. Ensimmäisellä lukukerralla pinnalla oli itselläni ehkä liikaakin halu ratkaista arvoitus ja nähdä, mihin kaikki lopulta päättyy. Eteenpäin kiirehtivä lukutapa ei tee täyttä oikeutta teokselle.

Haastatteluissa Nummi on kertonut työstäneensä Käräjiä kahdeksan vuotta. Taustatyö on tehty huolella, mistä kertoo omaa kieltään teoksen lopusta löytyvä luettelo teoksen synnyn kannalta tärkeistä julkaisuista. Hieman kirjailija raottaa teoksen syntyä myös jälkisanoissaan. Kiitän myös teoksen alusta löytyvästä henkilöluettelosta, joka auttaa lukijaa suunnistamaan Luomanpaikan kylässä ja Tarvajoen kirkonkylän raitilla.

Markus Nummi: Käräjät
Otava 2024. 575 s.

Arvostelukappale.

Heidi Köngäs: Tango Frisk

 

”Joen pinta on kuin mustaa verta, jonka päällä on hopeanvärinen kate, ja minun sydämeni on sen joen pimein pyörre.”

Heidi Könkään romaanin Tango Frisk nimi viittaa Jalmar ja Alina Friskin parisuhteeseen ja avioliittoon, jossa mies vie ja nainen taipuu, ehkä vienosti vikisten, mutta lopulta kuitenkin. Niin Alina kuin pariskunnan lapsetkin aikanaan kuvaavat avioliittoa epätasapainoiseksi. Sen pyörteissä eläminen ja katveessa kasvaminen ei ole helppoa, ja sitten tulee sota.

Jalle Frisk ylittää 1910-luvulla Merenkurkun Ruotsista Vaasaan potkukelkalla. Tavoitteena on päästä töihin suvun omistamaan tehtaaseen, joka sijaitsee Vedenojalla Vaasan lähistöllä. Vaasan lähelle Vähäkyröön on päätynyt myös Alina Kauranen, Saarijärveltä kotoisin oleva karjakkoharjoittelija. Nuoret tapaavat tansseissa. Yhteistä kieltä heillä ei ole, mutta veto yhteen on vahva. Eivät auta Alinan yritykset karkottaa komea kosija mielensä perukoilta.

”Kyllä Saarijärven likan tulee usein Pohjanmaalla äitiä ikävä. Sen verran tunnustan, vaikken koskaan ääneen valita. Nuorena ihminen on sellainen, ettei juuri ajattele nokkaansa pitemmälle. Minä vain otin ja rakastuin Jalleen. Hänet minä halusin ja syöksyin päätä pahkaa avioliittoon. Kauniisti kaikki kävikin alussa, kun olin hänestä niin varma, eikä meidän välillä tarvittu paljon puheita pitää. Me sovimme yhteen ja minussa virtasi niin tummanpunainen veri, etten tiennyt sellaista olevankaan.”

Yhteistä kieltä pariskunnalla ei ole. Jalmar Frisk ei koskaan opi kunnolla suomea, eikä Alina ruotsia. Perheen kesken Jallea aletaan kutsua Faariksi. Faari solkottaa kummallista itse keksimäänsä suomea ruotsin sekaan. Kieltä ymmärtää lopulta parhaiten pariskunnan kuudes lapsi, iltatähtenä syntynyt Maikki, joka on isänsä lemmikki. Muut perheessä yrittävät kommunikoida parhaansa mukaan kiivasluontoisen ja oikukkaan miehen kanssa.

Alina synnyttää 1920-luvulla seitsemän vuoden aikana viisi lasta. Jo ennen kolmannen lapsen syntymää hänelle valkenee, ettei Jalle ole suinkaan yksiavioista tyyppiä. Se särkee Alinan sydämen, mutta avioliitto jatkuu. Muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.

Friskien avioliiton ja perheen tarina kerrotaan Alinan ja kolmen keskimmäisen lapsen Uskon, Kristiinan ja Aatoksen itsensä kertomina. Jalmarin näkökulmasta kerrotaan vain prologi, jossa nuorukainen tekee uhkarohkean potkukelkkamatkan Merenkurkun yli.

Sota särkee Friskin perheen. Usko karkaa uhmakkaasti palvelukseen Saksaan SS-joukkouhin 17-vuotiaana. Kristiina korvaa Faarin tylysti tyrmäämät sairaanhoitajaurahaaveensa värväytymällä Lottiin ja Aatos päätyy lopulta kaikesta huolimatta tositoimiin Lapin sotaan. Heidän henkensä säilyy, mutta sielut saavat korjaamattomia vaurioita.

Romaani on melko lohduton. Alussa Alinan ja Jallen tulevaisuus näyttää väikkyvän edessä valoisana ja kauniina, mutta unelmat särkyvät yksi toisensa jälkeen. Jalle tuntuu porskuttavan omassa omituisessa kuplassaan, eivätkä edes perheen kohtaamat traagisimmat käänteet sitä lopullisesti puhkaise. Lasten kohtalot ovat myös kovia. Millaiset jäljet sota heihin lopulta jättää, jää auki. Elämä kuitenkin jatkuu, tavalla tai toisella.

”Elämä jatkuu, se on sen luonne, ei auta kompastella, vaan on aina otettava uudet, kovat vauhdit ja loikattava eteenpäin.”

Heidi Köngäs: Tango Frisk
Otava 2024. 400 s.

Arvostelukappale.

Seppo Mustaluoto ja Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä

 

Aion tänäkin vuonna lukea dekkareita. Erityisen kiinnostunut olen uusista kotimaisista dekkaristeista ja jo tuttujen dekkaristien uusista sarja-avauksista. Niinpä olen iloinen, että alkuvuodesta ilmestyvistä uutuuksista olen saanut mukavasti ennakko- ja arvostelukappaleita.

Jos laatisin blogikirjoituksilleni klikkiotsikoita, tämä juttu olisi nimeltään Maskuliininen kilpailija Hildurille – ilman kutimia.

Kyseessä on Otavan kustantama uusi Reimar-sarja, jonka kirjoittajapari on kotoisin Suomesta ja Islannista. Seppo Mustaluoto on julkaissut aikaisemmin toistaiseksi nelisosaisen Janne Norrman-toimintajännärisarjan, jonka kaikki osat esittelen lyhyesti täällä. Tjörvi Einarsson on entinen poliisi. Miehet kertovat tavanneensa ensimmäisen kerran jo vuonna 2010, ja nyt he siis ovat kirjoittaneet yhdessä trillerin Hylkeenmetsästäjä, joka tietysti aloittaa samalla kirjasarjan.

Hylkeenmetsästäjän ennakkokappaleen liepeessä miehet kertovat, että teosta on kirjoitettu suomeksi, islanniksi ja englanniksi. Valitettavasti siitä ei löydy mistään tietoa, ilmestyykö teos myös Islannissa. Samanaikainen ilmestyminen kummassakin maassa olisi kyllä melko päheää!

Reykjavikin poliisissa työskentelevä Reimar Sigurðsson on hälytetty tehtävälle Länsivuonojoen itärannikolle, kun hän on palaamassa Ísafjörðurin poliisilaitokselta kotiin (ja kaikkihan tietävät, että siellä hommia vetää Hildur, jota ei pienoiseksi pettymyksekseni kuitenkaan tässä kirjassa mainita). Strandirin alueella on tehty ruumislöytö. Miehen ruumis lojuu tien ja meren välisellä jyrkällä rantalouhikkokaistaleella valmiina huuhtoutumaan mereen millä hetkellä hyvänsä. Olosuhteet ovat kaikin puolin karmeat, ja Reimar joutuu lopulta raahaamaan jo osittain lokkien ja taskurapujen syömän ruumiin paikalle tulleen partioauton takaosaan vain yhden toisen poliisin avustamana.

Nopeasti käy ilmi, että miestä on ammuttu ja että hänen ruumiinsa on siirretty tarkoituksella rantakallioiden sekaan. On vain hyvää tuuria, että se löytyi ennen kuin meri vei sen mennessään. Pian selviää myös kuolleen henkilöys. Hän on Olaf Ísaksson. Ongelma on kuitenkin, että Olaf Ísakssonia ei ole olemassa. Pikaisen selvityksen perusteella poliisit toteavat, että kyseessä on todennäköisesti venäläinen vakooja.

Tapaus muuttuu kertaheitolla salaiseksi ja erittäin arkaluontoiseksi. Mitä Olaf Ísaksson on Islannissa ja Strandirissa tehnyt? Kuka hänet tappoi ja miksi? Ketkä kaikki etsivät miestä ja mihin keinoihin he ovat valmiita?

Pian paljastuu, että ammutulla Olaf Ísakssonilla on myös kytkös Suomeen. Hän on aikanaan 1990-luvulla tullut Suomeen inkeriläisenä paluumuuttajana, mutta on sitten myöhemmin kadonnut jäljettömiin. Nyt hän siis putkahtaa uuden henkilöyden saaneena esille Islannissa. Suomesta kutsutaan supon etsivä Antti Korhonen avustamaan Reykjavikin poliisia tapauksen selvittämisessä.

Nelikymppinen Reimar on yksiselitteisesti tarinan päähenkilö. Lähes kaikki tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan, vaikka minäkertojasta ei olekaan kyse. Mustaluodon aiempi sankari Janne Norrman ei juurikaan syvene henkilönä edes neljässä tarinassa, mutta Reimariin on selvästi haluttu puhaltaa enemmän henkeä kuin puhtaiden tiukkatahtisten toimintajännäreiden päähenkilöön. Ihan kohtalaisesti siinä onnistutaankin, ja Reimar on mukavan ristiriitainen eli siis hyvin inhimillinen tyyppi vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Kirjan alussa Reimar kärvistelee kuihtuvassa avioliitossaan ja pohtii, onko koskaan oikeasti rakastanutkaan vaimoaan Unnuria. Kun tytär on aikuistuttuaan muuttanut pois kotoa, puolisot eivät oikeastaan edes tapaa toisiaan koskaan. Unnur viettää yhä enemmän aikaansa harrastustensa ja ystäviensä parissa. Kun välit vielä kiristyvät, hankkii Reimar seurantalaitteen vaimonsa autoon.

Sitten hän yllättäen törmää työtehtävässään Strandirissa nuoruudenrakkauteensa Ylfaan. Tunne on uskomaton, ja ilmassa on heti melkoinen sähkölataus. Olisiko heillä vielä sittenkin mahdollisuus onneen?

Reimar saa tehtäväkseen huolehtia Antti Korhosesta, ja miehistä tuleekin nopeasti ystävät. Kumpikin on vähäpuheinen ja toimintatilanteissa kylmäpäisen tehokas piinkova ammattilainen. Molemminpuolinen luottamus osoittautuu tapauksen selvittelyssä lopulta hyvin syväksi ja vakaaksi, mikä onkin enemmän kuin tarpeen.

Hylkeenmetsästäjää lukiessani huomasin vertaavani sitä Mustaluodon aiempiin teoksiin mutta myös Satu Rämön kaikki mahdolliset ennätykset rikkoneeseen Hildur-sarjaan. Yllättävän paljon on yhtenevyyksiä. Ensinnäkin tapahtumapaikka on Länsivuonoilla, vaikkakin itäosissa mutta kuitenkin. Reimarilla on jonkinlaisia enneunien näkemisen ja outojen tuntemusten muodossa tulevien ennusmerkkien kokemisen lahja, joten myös ohuen ohut yliluonnollisuuden säie on Hildurin tapaan kudottu mukaan.

Tapausta tulee tutkimaan suomalaispoliisi, joka ystävystyy tarinan päähenkilön kanssa ja jonka kautta saadaan esiteltyä vielä monipuolisemmin Islantia ja islantilaista elämänmenoa samalla, kun vertaillaan niitä Suomeen ja suomalaisuuteen. Monien keskeisten henkilöiden menneisyyksissä on tapahtunut jotain traumaattista ja, kuten aikanaan selviää, vaiettuja ja peiteltyjä rikoksiakin.

Toimintaa Hylkeenmetsästäjässä on kuitenkin reippaahkosti enemmän, ja oman säväyksensä tarinaan tuo kylmäävän häikäilemätön kansainvälinen vakoilu. Tarpeen vaatiessa mikään taho ei kaihda suoraa toimintaa, ei myöskään Reimar, ainakaan, kun panokset ovat riittävän korkeat.

Lopputulos on ihan toimiva yhdistelmä perinteisehköä poliisidekkaria ja tiukkaa kansainvälistä toiminta- ja vakoilutrilleriä, jota on maustettu vielä ihmissuhdekuvioilla sekä tietysti sillä huipputrendikkäällä islantilaisella miljööllä. Lukukokemuksena Hylkeenmetsästäjä on vetävä, vaikka joitakin juonenkäänteitä nimenomaan ihmissuhdepuolella pidin hieman turhan dramaattisina. Teos kuvaa myös armottomasti, miten haavoittuva on pohjoismainen turvallisuusilluusio.

Seppo Mustaluoto ja Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä
Otava 2025. 284 s.

Ennakkokappale.

Anu Patrakka: Kiusaaja

 

Anu Patrakan Rui Santos -dekkarisarjan kuudes osa Katumuksen kallio (Into, 2022) oli Vuoden johtolanka 2023 -palkinnon lyhytlistalla, mutta vielä sillä kertaa ei Johtolanka Patrakalle napsahtanut. Nyt on tarjolla revanssin paikka, sillä Patrakka on jälleen kuuden finalistin joukossa Kiusaaja-nimisellä dekkarillaan.

Kiusaaja on toinen osa Patrakan uutta Nelson Monteiro -sarjaa. Päähenkilö on Porton poliisin henkirikosyksikköön tiiminvetäjäksi palkattu viisikymppinen Monteiro, jolla on takanaan työura Lissabonin huumepoliisina, avioero ja kaksi aikuista lasta. Portoon hän on hakenut voidakseen auttaa ikääntyvää isäänsä, jolla on alkava muistisairaus.

Aloitusosassa Arvoton Monteirolla on runsaasti vaikeuksia uuteen työyhteisöön sopeutumisessa. Hän ei ole kaikkein sulavin sosiaalisissa tilanteissa, eikä asiaa helpota, että tärkein alainen Ana Torres on myös hakenut esihenkilöpaikkaa ryhmässä. Vähitellen jää on kuitenkin ollut sulamaan päin, vaikka vieläkään kaikki ei ole niin mutkatonta kuin Monteiro toivoisi.

Arvottomassa Nelson Monteiro tutustuu tutkinnan yhteydessä suomalaiseen Emiliaan, joka on muuttanut Portugaliin ja tekee etätöitä Suomeen. Monteiro pitää Emiliasta ja tämän seurasta kovasti, mutta onko kyseessä vain hyvä ystävyys vai kenties jotain syvempääkin, jää nähtäväksi seuraavissa osissa.

Tarina alkaa kohtauksella, jossa yksityisessä yliopistossa opiskelevat viisi nuorta viettää aikaa metsässä vanhan myllyn lähellä. Pojat Ruben, Lucas ja Vicente opiskelevat lakia, tytöt Carlota ja Sandra jotain muuta. Ruben ja Lucas ovat myös entisiä koulutovereita, ja Ruben on vuosia kiusannut köyhemmästä perheestä tulevaa Lucasia. Tällä kertaa Ruben nöyryyttää Lucasia tyttöjen edessä riisuttamalla tämän alasti ja pakottamalla kylmään veteen.

Pian Rubenin ruumis löytyy joesta myllyn läheltä. Poikaa on pistetty jollakin terävällä piikillä niskaan. Lucas on sekä kauhuissaan että riemuissaan. Onko hänen nuken avulla tekemänsä taika oikeasti toiminut ja tappanut Rubenin, kuten hän on toivonut?

Poliisille selviää nopeasti, että Ruben on ollut kaikkea muuta kuin miellyttävä nuorukainen. Pienen ystäväporukan keskinäiset suhteet ovat jotakuinkin omituiset ja epäterveet. Miksi Lucas suostui kiusattavaksi ja nöyryytetyksi kerrasta toiseen? Miksi muualta kotoisin oleva Vincent katsoi sivusta Rubenin kiduttaessa Lucasta? Mitä Carlota ja Sandra ajattelivat saavansa Rubenin suosiosta?

Seuraavaksi joku käy oikopolulla Carlotan kimppuun. Mistä oikein on kyse? Kuka haluaa tappaa opiskelijaporukan jäsenet ja miksi? Monteiro on ymmällään, mutta Ana Torresilla on tähtäimessään epäilty. Monteiron on laitettava omapäinen alaisensa järjestykseen murhaajajahdin tuoksinassa.

Tutkinta ja yksityiselämän paineet valvottavat Nelson Monteiroa. Levoton mies kuljeskelee öisin Porton pahamaineisilla kaduilla ja kujilla. Miehen on vaikea selittää itselleen, mitä oikein on hakemassa. Hyvä kuitenkin, että kujat poliisia kutsuvat puoleensa, sillä baaritiskillä hän kohtaa odottamattaan henkilön, joka liittyy juttuun.

Patrakka kuvaa jälleen Portugalin yhteiskunnallisia ongelmia. Opiskelumahdollisuudet eivät suinkaan ole tasavertaiset eivätkä suosi niitä, joilla on parhaat lahjat ja motivaatio. Perheet joutuvat tekemään erilaisia ratkaisuja saadakseen lapsilleen koulutuksen. Jos perhe ei pysty maksamaan, on opiskelijan yritettävä keksiä jotain itse, eikä se aina ole kovin terveellinen tai laillinen keino. Huumeita liikkuu opiskelijapiireissä runsaasti.

Surullisen hyvin Patrakka kuvaa myös, millaista on, kun oma vanhempi sairastuu muistisairauteen. Monteiron isä tarvitsisi jonkun huolehtimaan itsestään kokoaikaisesti. Miten ratkaista ongelma, kun tekee itse vaativaa poliisityötä? Valitettavan tuttu kuvio yhä useammalle.

Nelson Monteiro -sarjan tyyli on siis hyvä sekoitus arvoitus- ja poliisidekkaria, jossa on aimo annos yhteiskunnallisuutta, mukavassa määrin sopivan persoonallisen päähenkilön yksityiselämää sekä kiinnostavaa Portugalin kuvausta. Tasaisen varmaa laatutyötä, jonka lukemisesta nauttii.

Johtolanka-raati perusteli Kiusaajan ehdokkuutta näin:

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

Raati tyytyy vähän yllättäen lähinnä kuvaamaan Kiusaajan juonta ja sisältöä. Mielestäni Kiusaaja sopii hyvin ehdokkaiden joukkoon. Mielenkiintoista, että kuuden ehdokasteoksen joukossa on kaksi kokonaan Suomen ulkopuolelle sijoittuvaa dekkaria eli Patrakan Kiusaaja ja Griffithsin Lintumies. Kumpikin kirjailija asuu vakituisesti Suomen ulkopuolella. Suomalainen dekkarikenttä laajenee ja kansainvälistyy tälläkin tavalla.

Anu Patrakka: Kiusaaja
Otava 2024.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Kuuntelin Kiusaajan itse maksamastani kuunteluaikapalvelusta.

 

Vuoden johtolanka 2025

Vuoden johtolanka 2025 -palkinnon ehdokaslistalla ovat seuraavat teokset: 

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

 

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava 2024)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus

 

Jason Reynolds on menestynyt yhdysvaltalainen runoilija ja prosaisti. Hän aloitti uransa runoilijana ja rap-lyyrikkona ja kirjoitti sitten useita pidettyjä ja palkittuja romaaneja. Vuonna 2017 Reynolds tavallaan yhdisti runouden ja proosan julkaisemalla nuorille suunnatun säeromaanin Minuutin mittainen ikuisuus (Long Way Down).

Säeromaanin minäkertoja on 15-vuotias Will, jonka isoveli Shawn ammutaan lähiön kadulle kesken ostosreissun. Pojat ovat olleet läheisiä erityisesti sen jälkeen, kun heidän isänsä tapettiin kadulle kostettuaan veljensä tapon.

On siis selvää, että lähiön kirjoittamaton sääntö on kostaa läheisen kuolema kuolemalla. Willin on pakko murtaa isoveljen jumittunut laatikko ja ottaa sieltä ladattu ase. On mentävä tappamaan Riggs, Shawnin entinen ystävä, jonka Will päättelee tappaneen hänen veljensä.

Matkalla kerrostaloasunnosta seitsemännestä kerroksesta katutasolle ase housunkaulukseen työnnettynä Will kohtaa joka kerroksesta mukaan nousevan kuolleen läheisensä, kuten isän ja tämän Mark-veljen. Käytyjen keskustelujen tarkoitus on saada Will vielä miettimään päätöstään. Onko hän aivan sataprosenttisen varma, että juuri Riggs ampui Shawnin? Miten ampuminen ihan konkreettisesti tulee tapahtumaan? Pystyykö hän painamaan liipaisinta? Onko hän koskaan ampunut? Onko koko kostosäännössä lopulta mitään mieltä?

Reynolds on kertonut, että Will voisi oikeastaan olla hän itse. Ollessaan 19-vuotias Jason Reynoldsin hyvä ystävä ammuttiin kadulle ja kaveriporukka suunnitteli kostavansa tapon tappamalla sen, jonka he olivat yhdessä päätelleet tappajaksi. Onneksi suunnitelma ei koskaan toteutunut. Väkivallan toivottaman kierteen Reynolds onkin tavoittanut Minuutin mittaiseen ikuisuuteen hienosti.

Reynoldsin teksti on vahvan runollista. Hän käyttää runsaasti erilaisia typografisia keinoja ilmaisussaan. Tarina on rankka, jopa synkkä, mutta lopussa on nuortenromaanille sopiva valonpilkahdus. Kierre ehkä sittenkin voidaan katkaista.

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Long Way Down)
Suom. Niko Toiskallio.
Otava 2021.

Ennakkokappale.

Lukupiirimme teemana olivat säeromaanit. Luin ja kuuntelin seuraavat säeromaanit:

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Otava, 2021)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)

Olen koonnut eri tahoilta löytämiäni ja saamieni vinkkien perusteella listaa suomeksi ilmestyneistä ja vuonna 2025 tulossa olevista säeromaaneista:

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019, suom. Leena Ojalatva)
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021, suom. Leena Ojalatva)
Sarah Crossan: Kuunnousu (S&S, 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Sarah Crossan: Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus)
Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)
Pirjo Kotamäki: Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-yhdistys, 2024)
Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, 2015)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa tokalla (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)osta kesälomalla (Myllylahti, 2025)
Tiia Mattila: Humalan soundtrack (Myllylahti, 2025)
Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta  (Rakkausmyrsky-sarja 1) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta (Rakkausmyrsky-sarja 2) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Myrskyn jälkeen aurinko (Rakkausmyrsky-sarja 3) (Kvaliti, 2024)
J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti, 2020)
J. S. Meresmaa: Khimaira (Myllylahti, 2021)
J. S. Meresmaa: Kerberos (Myllylahti, 2022)
Anne Muohonen: Kuuden kättelyn sääntö (Hertta, 2025)
Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne, 2024)
Sara Norja: Kummajaisten kesä (Nysalor, 2023)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (2021, Otava, suom. Niko Toiskallio)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (Kvaliti, 2022)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023)
Dess Terentjeva: Zeno (WSOY, 2024)
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi (S&S, 2021, suom. Katja Laaksonen)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)
Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (Otava, 2022)

Päivitän mielelläni listaa vinkkienne perusteella, joten jättäkää tiedot puuttuvista ja uusista suomenkielisistä säeromaaneista kommentteihin alle. Kiitos!

Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais

 

Joulukuun lukupiirikokoontumisemme teemana olivat siis säeromaanit, joista ensimmäiseksi esittelin Satu Tammelan nuortenkirjan Murtumia (Kaarna, 2024). Kuuntelin kokoontumista varten myös Veera Salmen vuonna 2021 ilmestyneen säeromaanin Olin niinku auriko paistais, joka herätti heti ilmestyttyään paljon ihastunutta huomiota mutta joka minulta jäi silloin lukematta. Olipa hyvä, että nyt tulin tarttuneeksi toimeen.

Säeromaanit toimivat erinomaisesti myös äänikirjoina. Salmen romaanin lukee loistavasti Deogracias Masomi, joka oli minulle uusi ääni. Nettiselailu paljastaa, että Masomi on runoilija, rap-artisti ja näyttelijä, joten hän on todellakin ihan nappivalinta lukemaan tämän teoksen äänikirjaksi. Hän on näemmä lukenut myös Jason Reynoldsin säeromaanin Minuutin mittainen ikuisuus, jonka ehdin jo lukea painettuna. Sen voisi hyvin myös kuunnella ihan vain Masomin takia (äänikirjan kesto on kaksi tuntia).

Olin niinku aurinko paistais sijoittuu kevääseen 2020. Yläkoulua käyvä Gabriel ehtii juuri sopia treffit ihanan, upean Aavan kanssa, kun maailma sekoaa. Kaikki menee kiinni yhdessä hujauksessa, myös koulut. Gabrielin yksinhuoltajaäiti työskentelee sairaanhoitajana. Samana kohtalokkaana päivänä äiti tulee töistä kotiin, sulkeutuu huoneeseensa ja kieltää lapsiaan tulemasta sinne. Gabrielin on huolehdittava alakouluikäisestä pikkusisko Meerikestä. Sossuille ei kuitenkaan saa missään nimessä soittaa.

Gabriel-parka! Tilanne on kaikin tavoin kohtuuton. Hän tietää heti sanan etäopetus kuullessaan, että he eivät tule Meeriken kanssa selviämään siitä. Aavalla on astma, eli hän kuuluu riskiryhmään. Kuoleeko Aavakin nyt? Entä äiti, jonka huoneen oven taakse lapset vievät voileipiä, jotka sitkeästi pysyvät paikoillaan? Kun äidin ystävät, opettajat ja perhetyöntekijät alkavat soitella, Gabriel keksi hurjia hätävalheita pitääkseen kaikki loitolla. Sitten loppuvat rahat. Mikä avuksi, kun viimeinenkin koirankeksi on jo syöty?

Vähitellen käy ilmi, että asiat eivät ole olleet perheessä ihan kunnossa ennen koronapandemiaakaan.

Tämä on kyllä oikea helmi! Salmi hallitsee suvereenisti säeromaanin kaikki keinot. Taiturimaisella kielellä kerrottu tarina etenee jouhevasti, ja mukana on todella vakavia ja vaikeita asioita, jotka särkevät aikuisen lukijan sydäntä mutta jotka koskettanevat myös nuoria lukijoita. Samalla tarinassa on paljon lämpöä, välittämistä ja rakkautta. Eikä Salmi ole unohtanut huumoriakaan. Kaiken surkeuden ja absurdiuden keskellä on myös asioita, jotka voivat naurattaa ja joille voi nauraa.

Koronapandemian alusta on pian kulunut viisi vuotta. Siihen liittyvät asiat alkavat yllättävän nopeasti haipua mielestä. Siksi on erinomaisen hienoa, että siitä kirjoitetaan hyviä kirjoja eri näkökulmista. Gabrielin ja hänen pienen perheensä näkökulma on tärkeä. On hyvä muistaa, että kaikki eivät selviytyneet shokkitilanteesta ehjinä saati entistä ehompina.

En yhtään ihmettele, että äidinkielenopettajakollegani ovat Olin niinku aurinko paistais -romaania ylistäneet. Nopealukuinen teos sopii heikommankin lukijan käteen ja imaisee mukaansa vastustamattomasti. Romaanin teemoissa riittää keskusteltavaa ja erilaisten tehtävien siemeniä vaikka kuinka. Juuri tällaiselle kirjallisuudelle on muun muassa kouluissa huutava tarve.

Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais
Otava 2021. 136 s.
Äänikirjan lukija Deogracias Masomi.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Luin ja kuuntelin seuraavat säeromaanit:

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Otava, 2021)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019, suom. Leena Ojalatva)
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021, suom. Leena Ojalatva)
Sarah Crossan: Kuunnousu (S&S, 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Sarah Crossan: Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus)
Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)
Pirjo Kotamäki: Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-yhdistys, 2024)
Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, 2015)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa tokalla (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)osta kesälomalla (Myllylahti, 2025)
Tiia Mattila: Humalan soundtrack (Myllylahti, 2025)
Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta  (Rakkausmyrsky-sarja 1) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta (Rakkausmyrsky-sarja 2) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Myrskyn jälkeen aurinko (Rakkausmyrsky-sarja 3) (Kvaliti, 2024)
J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti, 2020)
J. S. Meresmaa: Khimaira (Myllylahti, 2021)
J. S. Meresmaa: Kerberos (Myllylahti, 2022)
Anne Muohonen: Kuuden kättelyn sääntö (Hertta, 2025)
Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne, 2024)
Sara Norja: Kummajaisten kesä (Nysalor, 2023)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (2021, Otava, suom. Niko Toiskallio)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (Kvaliti, 2022)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023)
Dess Terentjeva: Zeno (WSOY, 2024)
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi (S&S, 2021, suom. Katja Laaksonen)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)
Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (Otava, 2022)

Mikko Malila: Kastanjasota

 

Kastanjasota on Mikko Malilan esikoisromaani, jonka miljöönä on lamavuoden 1994 Turku ja erityisesti Martin kaupunginosa. Minäkertoja on vitosluokkalainen poika, joka kavereineen on siirtymässä kesän jälkeen kuudennelle luokalle eli koulun vanhimmiksi. On siis menossa lapsuuden viimeinen kesä, jota värittää parempiosaisten korttelien poikien kanssa käytävä reviiritaistelu. Sen ammuksina ovat maahan varisseet kastanjat.

Pojan paras kaveri Santeri näkee huhtikuussa huoneensa kattoikkunasta ilmalaivan ja kapuaa sen kyytiin. Ilmalaivan kapteeni ajeluttaa Santeria kaupungin yllä, eikä Santeri kerro ilmalaivasta kenellekään muulle kuin parhaalle ystävälleen. Onko Santeri sekoamassa, vai mistä oikein on kysymys?

Kastanjasota oli minulle vaikea luettava. Syynä on Malilan käyttämä kielellinen tyylikeino, jossa lapsen ajattelutapa näytetään korostetun lyhyiden päälauseiden tykityksenä:

Meidän naapurit kyttäsi meitä. Ne kanteli herkästi. Isää ei valitukset kiinnostaneet. Se oli salaa samaa mieltä kanssamme. Naapureiden kukkapenkit, joihin me potkittiin palloa, ei olleet minkään arvoisia. Ne oli jämähtäneet väärälle vuosikymmenelle. Ne oli kaikki eläkeläisiä. Ne oli mahdollisuutensa jo saaneet.

Ymmärrän idean mainiosti, mutta jatkuva töksähtely lukiessa alkoi nopeasti käydä raskaaksi. Ajattelin, että tottuisin piankin tähän tyyliin, mutta niin ei sitten missään vaiheessa käynyt.

Lasten maailma näyttäytyy romaanissa pelottavana ja ahdistavana. Aikuisilla on omat murheensa, joten he eivät tunnu näkevän eivätkä kuulevan, mitä heidän silmiensä alla tapahtuu. Eletään tosiaan suuren lama-ajan viimeisiä aikoja, mikä myös näkyy vanhempien käytöksessä. Malila tavoittaa ajan ankean tunnelman valitettavankin hyvin. Niihin aikoihin on vaikea tuntea nostalgista kaipuuta.

Mikko Malila: Kastanjasota
Otava 2024. 223 s.

Arvostelukappale.

Samuel Burr: Täydellinen arvoitus

 

Vuonna 1979 varakas mutta ennen kaikkea älykäs neiti Pippa Allsbrook perustaa Arvuuttajien klubin, johon hän on kutsunut nimekkäimmät sanaristikoiden ja muiden älypelien laatijat ja kehittelijät. Kun klubin toiminta on ehtinyt vakiintua, Pippa ottaa seuraavaan rohkean askeleen ja tekee mullistavan ehdotuksen. Useat klubin jäsenet muuttavat Pippan kanssa Bedfordshireen Creighton Halliin, Pippan sukulaisten aikoinaan omistamaan komeaan taloon.

Vuonna 1991 Pippa löytää Creighton Hallin rappusilta hatturasian, jonka sisällä on äänekkäästi itkevä poikavauva. Pojasta tulee Pippan kasvattilapsi ja koko Arvuuttajien klubin yhteinen silmäterä Clayton Stamper.

Vuonna 2016 Clayton Stamper on murtunut. Rakas Pippa, jota hän on aina pitänyt äitinään, vaikka onkin tiennyt asian oikean laidan, on kuollut. Clayton ei vieläkään tiedä, ketkä olivat hänen biologiset vanhempansa ja miksi he päättivät jättää hänet Arvuuttajien klubin ulkoportaille. Pippa ei koskaan halunnut puhua asiasta, eikä Clayton saanut kunnolla kysytyksi. Käy kuitenkin ilmi, että Pippa on jättänyt Claytonille perinnöksi monimutkaisen arvoitustehtävän, jonka osat ratkaisemalla Clayton saisi tietää totuuden menneisyydestään mutta myös jotain tärkeää tulevaisuudestaan.

Monia kirjoja on tullut aikojen kuluessa kehaistua ihaniksi, välillä vähän turhankin löyhin perustein, mutta tätä brittiläisen Samuel Burrin romaania Täydellinen arvoitus ei voi oikein millään muulla adjektiivilla kuvailla. Se on täydellisen ihana! Ainakin, jos on vähänkin viehtynyt sellaiseen romantisoituun vanhahtavaan brittimenoon, jossa on tunnelmallisia pubeja, ränsistynyttä kartanoromantiikkaa, eksentrisiä älykköjä, hillittyjä romansseja, kissoja, kirjastohuoneita ja paljon teetä ja keksejä sateisina iltoina. Niin, ja asuntoveneitä!

Lisäksi lukija tempaistaan sisään erilaisten arvoitusten, pelien, sanaleikkien ja palapelien kiehtovaan maailmaan. Täydellinen arvoitus on saatavana myös äänikirjana, ja itsekin kuuntelin osia kirjasta, mutta parhaimmillaan tämä on kyllä ihan painettuna, katsokaa vaikka:

 

Tarina etenee kolmessa aikatasossa. Lukija saa tietää, miten Arvuuttajien klubi syntyi, keitä siihen liittyi ja miten toiminta alkoi muotoutua. Samaten päästään selville siitä, millaiseen tilanteeseen hatturasia vauvoineen aikanaan putkahti. Mutta ennen kaikkea seurataan Claytonia, kun hän ratkaisee täydellistä arvoitusta eli omaa alkuperäänsä. Samalla hän tutustuu Lontoossa komeaan Neiliin, joka asuu Little Venicessä upeassa asuntoveneessä muhkean kissansa kanssa. Voisiko Neil mahdollisesti pitää Claytonista?

Jos kaipaa tarinaa, jossa on vain onnellisia loppuja, Täydellinen arvoitus on täydellinen valinta. Romaanissa ei ole yhtään ilkeää tai pahaa ihmistä. Vaikka vastoinkäymisiäkin välillä kohdataan, niistä kuitenkin selvitään, jos ei muuten, niin yhteistyöllä ja yhdessä. Claytonin ratkontaurakkakaan ei lopulta ole niin mahdoton, kuin ensin tuntuu. Pippa on ottanut kaiken huomioon ja ohjailee poikaansa lempeästi vielä rajan toiselta puoleltakin.

Täydelliseen arvoitukseen kannattaa heittäytyä ja antautua sen maailman vietäväksi. Vähäinenkin kyynisyyden hippunen todennäköisesti pilaa koko jutun, ja kokonaisuus alkaa maistua liian imelältä. Mutta ihan täydellinen lohturomaani tämä on!

Samuel Burr: Täydellinen arvoitus (The Fellowship of Puzzlemakers)
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi.
Otava, 2024. 443 s.
Kansi Elina Warsta.
Äänikirjan lukija Anssi Niemi.

 

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kaisu Tuokko: Yksin #dekkariviikko

 

Jäi harmittamaan, että en viime syksynä saanut aikaiseksi kirjoittaa blogijuttua Kaisu Tuokon esikoisdekkarista Kosto. Sain kuitenkin haastatella Kaisu Tuokkoa ja toista esikoisdekkaristia Jussi Simolaa Turun kirjamessuilla, joten jutunainekset olisivat hyvinkin olleet koossa. Tie helvettiin on kuitenkin kivetty hyvillä aikomuksilla, minullakin.

Yritän nyt paikata tuota mokaani kirjoittamalla jutun Koston jatko-osasta Yksin, joka ilmestyi toukokuussa. Kirjat ovat osa Eevi Manner -sarjaa, johon on tulossa vielä useita osia. Muistaakseni kirjailija kertoi taannoisessa haastattelussa, että hänellä on aihiot ainakin kuuteen kirjaan.

Eevi Manner on idylliseen Kristiinankaupunkiin paluumuuttanut paikallislehden toimittaja. Eevin yksityiselämän merkittävin asia on lapsettomuus. Miehensä Mirekin kanssa Eevi on yrittänyt lasta jo pitkään, ja menossa on viimeinen raskas lapsettomuushoito. Eevi on päättänyt, että enempää hoitoja ja pettymyksiä hän ei enää kestä.

Sarjan ensimmäisessä osassa Eevi törmäsi penkomansa rikosjutun yhteydessä nuoruudenrakkauteensa Matsiin, joka työskentelee rikostutkijana Vaasan poliisissa mutta koska on toistaiseksi muuttanut perheen mökille, vastaa hän rikostutkinnasta Kristiinankaupungissa ja lähialueilla, ainakin toistaiseksi.

Eevin ja Matsin nuoruuden aikainen rakkaussuhde on päättynyt traumaattisesti, ja se aiheuttaa koko joukon jännitteitä heidän välilleen, mutta vähitellen ammatillinen yhteistyö on alkanut sujua. Mutta janottaako vanha suola?

Yksin-dekkari alkaa tehokkaasti, sillä heti alkuun Myllykalliolta löytyy vanhan naisen pahoinpidelty ruumis. Naisella on jalassaan paikallisen hoitokodin sukat. Ne ovatkin alkuun ainoa johtolanka, jonka avulla poliisi yrittää selvittää ruumiin henkilöyden. Kyseisestä hoitokodista ei kuitenkaan puutu yhtään asukasta.

Ruumislöytö kuohuttaa pikkukaupunkia, ja Eevi päättää ryhtyä kirjoittamaan artikkelia vanhusten kohtelusta hoitokodeissa. Samalla voisi vähän pöyhiä rikosjuttuakin hyvän skuupin toivossa.

Sekä Eevi että poliisit Matsin johdolla etenevät tutkimuksissa verkkaisesti. Samaan aikaan kummallakin on tahoillaan koko joukko muita ongelmia, joiden kanssa painia.

Eevi siis valmistautuu jälleen kerran raskaaseen lapsettomuushoitojaksoon. Sen lisäksi vanha vainooja on löytänyt hänet Kristiinankaupungista ja alkanut lähetellä taas uhkaavia viestejä. Hyväsydämisyyskin teettää töitä. Ensin Matsin narkkaripikkuveli Lasse haluaa majoittua Eevin luo, sitten paikalle tupsahtaa vanha koulukaveri Leea kahden lapsensa kanssa aviomiehen käytöksen alettua mennä liian pelottavaksi. Mirekin pinna alkaa myös kiristyä.

Lassen ilmestyminen kaupunkiin on Matsille ikävä yllätys. Veljesten välit ovat olleet totaalisesti poikki vuosia, ja Mats on vannottanut Lassea pysymään poissa Kristiinankaupungista. Veljen näkeminen nostaa pintaan ikäviä asioita miesten lapsuudesta ja nuoruudesta. Välit vaimon kanssa ovat kireät, eikä tilannetta helpota, että Italiassa reissaavaan poikaan ei saada yhteyttä.

Kaikkien näiden asioiden tuoksinassa varsinainen rikostutkinta tuntuu paikoin painuvan harmillisesti taka-alalle. Asetelma kun kuitenkin on varsin kutkuttava. Kuka vanha nainen oikein oli, miten hän joutui vähissä vaatteissa Myllykalliolle ja miksi kukaan ei tunnu kaipaavan häntä?

Lukijan kärsivällisyys kuitenkin palkitaan, sillä yllättävän monet juonisäikeet alkavat lopulta kietoutua yhteen. Loppuhuipennuksena on vielä jännittävä takaa-ajokohtaus, joka nostattaa mukavasti sykettä. Ja ihan loppuun Tuokko on säästänyt kunnon koukun! Lukija on naulattu tiukasti odottamaan seuraavaa osaa!

Tyyliltään Eevi Manner -sarja on siis kepeähköä, cozy crimen suuntaan vahvasti kallellaan olevaa dekkaria, jossa päähenkilöiden ihmissuhdekuvioilla on vähintään saman verran painoa kuin runkona toimivalla rikosjuonella. Tämä on selvästi tietoinen ratkaisu, sillä Tuokolla on kyllä hallussaan myös kimuranttien ja koukuttavien murhajuonien punonta. Jos siis asettaa odotushorisonttinsa oikeaan asentoon, viihtyy Eevin ja Matsin parissa varmasti ihan mainiosti. Tiukkatahtista jännäriä etsivien sen sijaan kannattanee suunnata katseensa jonnekin muualle.

Rikosjuonet kirjoissa ovat itsenäiset, ja kirjailija on pitänyt visusti huolen, että Koston rikosjuonesta ei tihku pihaustakaan tähän kakkososaan. Sen sijaan noiden ihmissuhdekuvioiden ja esimerkiksi Eevin menneisyyden aaveita koskevan juonilinjan takia sarjaa kannattaisi lukea järjestyksessä.

Dekkarisarjan miljöönä toimiva pittoreski Kristiinankaupunki on yksi syy sarjan vetovoimaan. En vielä Kristiinankaupungissa käynyt, mutta arvatkaa vain, haluaisinko mennä! Suloiset puutarhat ja ihanat vanhat pikkukadut houkuttavat seireenin lailla, niin rakastavasti Tuokko niitä kuvaa.

Ilahduttavasti myös reaalimaailman Kristiinankaupunki on ottanut ojennetun matkailuvinkin vastaan ja aloittanut tänä kesänä aivan loistavan konseptin eli Kaisun ja Eevin jalanjäljissä -kävelykierrokset! Jokaisella pikkukaupungilla pitäisi olla oma dekkarisarjansa, eik vaa?

Kaisu Tuokko: Yksin
Eevi Manner 2.
Otava 2024. 303 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Tänään alkava sometempaus on jo kymmenes perättäinen #dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka toimii tänä vuonna tempausviikon koordinoijana ja Seppo Jokisen Satuttamisten summa -dekkarin esittelybloggaus oman dekkariviikkoni avausjuttuna. Julkaisen ensi viikon tiistaina eli 18.6.2024 koostejutun viikon mittaan mukana olevissa blogeissa julkaistuista dekkarijutuista. Mukana olevat kirjablogit löydät kutsu- ja ilmoittautumisjutun lopusta. Tervetuloa seuraamaan!

 

Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.