Johanna Tuomola: Kaikki totuudet

 Johanna Tuomolan esikoisdekkari Tummissa vesissä ilmestyi vuonna 2009 ja aloitti Lohjan poliisissa työskentelevän Noora Nurkan nimeä kantavan dekkarisarjan. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaikkiaan kuusi osaa, niistä viimeisin Liekit yössä v. 2019. Noora Nurkka -sarjan rinnalla ja lomassa Tuomola on julkaissut viisi dekkaria, joista Oikeuden varjo 1 ja 2 ilmestyivät viime vuonna.

Nyt kuuntelemani Kaikki totuudet aloittaa kokonaan uuden poliisidekkarisarjan, joka sijoittuu Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikköön. Kirjailijan mukaan ajatuksena on, että sarjan osissa yksikössä työskentelevät poliisit ovat kukin vuorollaan päähenkilöinä (siis samaan tapaan kuin Arttu Tuomisen Poriin sijoittuvassa Delta-sarjassa).

Aloitusosassa päähenkilöksi asettuu rikostutkija Aksel Nevanlinna, joka palaa viiden vuoden mittaiselta Interpolin-komennukseltaan vanhaan ryhmäänsä. Vähitellen lukijalle avautuvat henkilökohtaiset syyt Akselin ulkomaille lähtöön. Ne liittyvät hänen perhettään kohdanneeseen tragediaan, jolla taas on juurensa ihan lapsuudessa asti. Lähtiessään Aksel on jättänyt myös suuren rakkautensa Helsingin Sanomien rikostoimittaja Tamara Kevan kuin nallin kalliolle ja uskotellut itselleen, että niin on ollut parasta.

Akselin menneisyys kietoutuu lopulta hyvinkin tiiviisti tapaukseen, joka tipahtaa ryhmän tutkittavaksi heti hänen ensimmäisenä työpäivänään. Nuori opiskelijamies on löydetty raa’asti kuoliaaksi puukotettuna vaatimattomasta asunnostaan. Miehellä ei ole ollut tyttöystävää eikä mainittavasti kavereitakaan. Hajutonta ja mautonta kaikin puolin. Miksi surmatyö on kuitenkin tehty selvästikin silmittömän raivon vallassa?

Samaan aikaan Akselin ja hänen ryhmänsä työskentelyn kanssa seurataan 17-vuotiaan Linnean elämää. Linnea on päässyt muuttamaan omaan asuntoon sosiaalityöntekijänsä avustamana. Äiti on ollut vuosia pahasti alkoholisoitunut ja mielenterveysongelmainen, mutta pikkusisko Olivia asuu edelleen kotona. Linnea on vuosien varrella kokenut myös lukuisia sijoituksia, mutta nyt elämäntilanne on selvästi parantunut. Sitten hän näkee televisiossa poliisin pitämässä tiedotustilaisuudessa miehen, joka nostaa hänen mielensä pintaan jotain kammottavaa ja sysimustaa.

Ensimmäisenä työpäivänään Aksel tapaa myös Tamaran. Nopeasti käy ilmi, ettei rakkaus naista kohtaan ole kadonnut minnekään, mutta miten edetä? Yllättäen Tamara antaa Akselille pari vihjettä, joiden avulla opiskelijamiehen murhan tutkinta saa uutta pontta. Kuka on Tamaran tarkoin varjelema lähde? Mistä hän on saanut tietonsa? Liittyykö lähde itse jotenkin tapaukseen?

Hyvin pian lukija alkaa olla edellä poliisia monellakin suunnalla. On piinaavaa seurata poliisin haparointia pimeässä. Murhia tulee lisää, eivätkä Aksel ja hänen kollegansa tunnu millään pääsevän kiinni edes motiivista niiden taustalla. Miten saisi Tamaran kertomaan, kuka hänen salaperäinen tietolähteensä oikein on?

Samaan aikaan Linnea suostuu terapeuttinsa ehdottamaan hypnoosiin, joka paljastaa hämmentäviä ja kauhistuttavia asioita hänen menneisyydestään. Tyttö ei ymmärrä vaaraa, johon tieto hänet asettaa.

Tuomola on tarttunut pedofiliaan tavalla, jota ei ole kovinkaan paljoa dekkarikirjallisuudessa käsitelty. Lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä ja seksuaalista väkivaltaa toki on dekkareissa ollut paljonkin, mutta Tuomolan käyttämät näkökulmat ovat tuoreita. Linnea on lapsena joutunut kokemaan monen asteista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, mutta on työntänyt muistot syvälle mielensä perukoille. Käsittelemättömät traumat aiheuttavat ongelmia. Miten pystyä kohtaamaan kammottavan menneisyytensä? Mihin muistoihinsa voi luottaa? Mitä tehdä paljastuneella tiedolla? Kenelle voi puhua?

Toinen mielenkiintoinen näkökulma on tekijä. Kaikki totuudet -dekkarissa heitä on monia. Osa on kauhistuttavia, mitään katumattomia petoja, joiden kynsiin joutuvat uhrit ovat heille arvottomia ja kohtalonsa ansaitsevia surkimuksia.

Mutta on muunlaisiakin ihmisiä, jotka kamppailevat kiellettyjä halujaan vastaan. Yksi heistä on romaanin keskiössä oleva alkuun nimeämätön minäkertoja, joka kuvaa sisällään asuvaa hirviötä. Mistä saada apua? Kenelle voisi kertoa itsestään ja kaikkein pimeimmistä puolistaan? Miten pitää hirviö aisoissa? Miten kestää kammottavien tekojensa seuraukset? Tekoja ei voi missään nimessä hyväksyä, mutta jonkinlaista ymmärrystä voi tai ainakin pitäisi voida tavoitella. Jos asiasta ei voida puhua, ei ongelmallekaan tehdä mitään.

En ole lukenut kaikkia Tuomolan teoksia, mutta aika monta vuosien varrella kuitenkin. Kaikki totuudet täytti reippaasti sille aiempien lukukokemusteni perusteella asettamani toiveet ja odotukset. Tuntuu, että Tuomolalla on ihan uusi vaihde päällä.

Lukukokemus ei ollut pelkästään viihdyttävä, kuten dekkari ihan hyvin voi ja saa olla. Kirjailijalla on vahva psykologinen ote tapahtumiin, ja Kaikki totuudet oli lopulta melko rankka lukukokemus. Linnean näkökulma ja hänen kokemansa koskettivat minua syvältä, järkyttivätkin.

Hätkähdyttävää on myös lapsiin kohdistuvien rikosten yleisyys. Romaanissa tekijöiksi paljastuvat niin tavallinen perheenisä kuin lähes kaikin tavoin epämiellyttävä öykkärikin. Myös hyvinkin arvostetussa asemassa oleva ihminen voi tehdä iljettäviä tekoja.

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet
Myllylahti 2024. 272 s.
Äänikirjan lukija Aleksi Aromaa.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu

Noora Nurkka -sarja:
1. Tummissa vesissä (2009)
2. Sieppaus (2010)
3. Petoksen anatomia (2011)
4. Minkä taakseen jättää (2012)
5. Murhaaja vierelläsi (2013)
6. Liekit yössä (2019)

Lisäksi Tuomolalta on julkaistu:

• Vielä kerran (2015)
• Valheiden vangit (2016)
• Kun eilinen oli toinen (2017)
• Oikeuden varjo 1 (2023)
• Oikeuden varjo 2 (2023)

Johanna Tuomola: Kun eilinen oli toinen

’Julia Takalo meets Noora Nurkka’ voisi olla oivallinen mainoslause Johanna Tuomolan uudelle Julia Takalo -dekkarille. Viime vuonna alkaneen uuden sarjan päähenkilö Julia kun kohtaa Kun eilinen oli toinen -dekkarissa Lohjan poliisissa työskentelevän komisario Nurkan, työn merkeissä, luonnollisesti. Idea näiden kahden sankarittaren yhteen johdattamisesta on mainio, ja nautin Noora Nurkan tapaamisesta kovasti, mutta Tuomola jättää idean leijumaan vähän tyhjän päälle. Siitä olisi voinut saada paljon enemmänkin irti.

Viime seikkailujen jälkeen Julia on saanut koottua itsensä ainakin päällisin puolin ja on taas työkuntoinen. Tällä kertaa hänet palkataan selvittämään, mitä kummallista tapahtuu Sammatissa sijaitsevassa mielenterveyspotilaiden kuntoutuslaitoksessa Villa Santalassa. Sen omistajapariskunta on Julian tuttuja. Kaarlo Santalan omaisuutta on tärvelty, ja vaimo Kaisa tuntee, että uhka koskee koko perhettä, myös hänen pahasti autistista Armas-poikaansa. Julialla ja Armaksella on harvinainen yhteys, jota Kaisa huomaa kadehtivansa. Mutta kuka on sotkenut Kaarlon veneen sianverellä ja naarmuttanut hänen kalliin autonsa kylkeen oudon päivämäärän?

Julia soluttautuu Villa Santalaan potilaana, onhan hänellä omakohtaista kokemusta masennuksesta. Kesäaikaan potilaita on talossa vähemmän kuin henkilökuntaa, jota sitäkään ei ole kovin paljoa. Julia tutustuu lähemmin naispuolisiin potilaisiin eli räväkkään Amandaan, täysin sulkeutuneeseen Hennaan ja lastensa vahingoittamista suunnitelleeseen Camillaan. Miespuolisia potilaita edustaa voimakasta syyllisyyttä poteva Teemu, joka saa hallitsemattomia muistinmenetys- ja aggressiokohtauksia. Henkilökunnasta mainitsemisen arvoinen on huikaisevan komea Nelson, johon Julia iskee kyntensä ihan kirjaimellisesti. Kuka tästä porukasta tekee kiusaa Santaloille ja miksi?

Kaikilla Villa Santalan asukkailla tuntuu olevan enemmän tai vähemmän luurankoja kaapeissaan, ja niitä sekä Amanda että Julia penkovat melkoisella antaumuksella. Lopputuloksena on sitten, kuten odottaa sopii, yksi ruumis ja yksi katoamistapaus. Juliaa ei siis palkattu tyhjän tähden. Harmi vain, että hän epäammattimaisesti kämmää tärkeässä kohdassa ja joutuu aloittamaan varsinaiset tutkimukset alkutekijöistä kuten poliisikin.

Villa Santala ja Sammatti herättävät Juliassa osin epämiellyttäviä

väreilyjä. Mielenterveysongelmat ovat hänelle liiankin tuttuja, ja terapiaistuntoihin osallistuminen valepotilaana tuntuu epämukavalta. Paikkakuntakin on jollain tavalla kiusallisia muistoja herättävä, oma isä kun asuu Lohjan Kirkniemessä. Kun kerran lähellä ollaan, katsoo Julia velvollisuudekseen käydä isää tervehtimässä. Isän ja tyttären välit ovat kummallisen etäiset. Tarinan edetessä tähän suhteeseen saadaankin hieman valaistusta, ja tämä juonilanka selvästi jatkuu seuraavassa osassa.

Tuomola kirjoittaa ihan pätevää dekkaria, jonka parissa kyllä viihtyy mukavasti illan pari tai vaikka kesäpäivän riippukeinussa. Mutta ihan huippuvireeseen ei koneistoa ole tällä kertaa onnistuttu säätämään. Alku on mieto, koska muutamasta ilkityöstä ei tunnu rakentuvan todellista uhkaa. Ruumiiseen on luvattoman pitkä matka. Kun se lopulta on onnistuttu ripustamaan näyttämölle, tuntuvat osaset levähtävän kuin ne kuuluisat Jokisen eväät ennen kuin syyllinen antaa itsensä ilmi. Turhan ronskisti myös oikaistaan kohdissa, joissa tosielämässä koko homma tyssäisi. Miten yksi mies saa kaksi naista sievästi köysiin yhdellä kädellä, esimerkiksi?

Julian hahmosta tuntuu karisseen osa särmästä, jota vielä Valheiden vangeissa on kosolti. Osa-aikalohjalaisena olisin toivonut myös hieman rohkeammin paikallisväriä erityisesti Sammatti-osuuksiin. Nyt paikkakunta kyllä mainitaan nimeltä, mutta totuus on, että Villa Santala voisi sijaita missä tahansa Etelä-Suomen maaseudulla. Mutta yhtä kaikki aion lukea seuraavankin Julia Takalo -dekkarin. Sitä odotellessa!

Johanna Tuomola: Kun eilinen oli toinen
Book4U 2017. 309 s.

Arvostelukappale.

Osallistun tällä tekstilläni Dekkariviikko kirjablogeissa 12. – 18.6.2017 

-aloitustempaukseen, eli mukaan ilmoittautuneet blogit ovat tänään maanantaina julkaisseet tunnin välein dekkareihin liittyviä juttuja. #dekkariviikko

Johanna Tuomola: Valheiden vangit

Safe & Sound -yksityisetsivätoimisto on kahden naisen, noin kolmikymppisen Julian ja hänen isoäitinsä Anniinan, tuoreehko yritys. Julia on entinen poliisi ja entinen turvallisuusfirman työntekijä. Sillat entisiin työpaikkoihin ja välit niiden pomoihin ovat kärventyneet komeasti, mutta urheilullisella naisella on uskollisia ystäviäkin, joiden apuun voi tarpeen tullen luottaa. Ainakin Julia haluaa itse niin uskoa.

Menestyvän veneveistämön toinen omistaja tapetaan työpaikallaan hämärissä olosuhteissa. Poliisin tutkimukset polkevat paikallaan, eikä epäiltyjä tunnu olevan. Kuin viimeisenä oljenkortenaan poliisi päättää pidättää komean lesken, Susanna Hiidenrannan, lähestulkoon pelkkien aihetodisteiden perusteella. Sattumalta Julian ja Susannan polut risteävät juuri ennen pidätystä, ja yllätyksekseen Julia saa Susannalta toimeksiannon selvittää, kuka oikeasti murhasi hänen aviomiehensä.

Samaan aikaan kovan rikollisjengin Pomo vangitaan ja kakkosmies Matti Pitkänen joutuu astumaan johtoon. Se kyllä sopii, mutta liiketoimet yskivät pahasti, koska jossain järjestön pienessä sisärenkaassa on vuoto. On hankittava uusi kaveri hoitamaan huumekuriirin tehtävää Tallinnan ja Helsingin välille. Kuka olisi sopivan viaton ja riittävän ahne tehtävään?

Epämääräisen Stardust-ravintolan omistaja Leevi elää kummallisessa kuplassa. Arki on raadollisen rankkaa parhaat päivät nähneiden huorien majoittajana ja kaljakuppilan isäntänä, mutta se on vain välivaihe. Edessä on loistava tulevaisuus, ravintolaketju ja rutkasti rahaa. Näin Leevi uskottelee itselleen ja kotipuolessa vanhemmilleen ja vanhoille luuserikavereilleen. Sitten Leevi rakastuu unelmiensa naiseen.

Näistä juoniaineksista lähtee kehkeytymään Johanna Tuomolan uuden Julia Takalo -dekkarisarjan avausosa Valheiden vangit. Juonikuviot kietoutuvat luonnollisesti yhteen tarinan mittaan. Tuomola myös jallittaa lukijaa ja henkilöitään taitavasti moneen otteeseen. Aika harva asia on lopulta niin kuin ensivilkaisulla luulisi.

Julian hahmo on jotain uutta ainakin kotimaisessa dekkarigenressä. Räväkkä, toimintaorientoitunut Julia erottuu edukseen monella tavalla. En muista lukeneeni naispäähenkilöstä, joka suhtautuu seksiin niin suorasukaisen käytännöllisesti kuin Julia. Kunnon pano kapakan vessassa entisen kollegan kanssa on vain virkistävää ja rentouttavaa liikuntaa, ei sen kummempaa. Tämä mimmi ottaa, mitä haluaa. Ja hän myös haluaa, aika monia. Vähitellen Tuomola paljastaa Juliasta yhä enemmän, ja mitä enemmän lukija saa tietää, sitä enemmän Juliasta alkaa pitää.

Rikokset ratkeavat osin Julian ponnekkaiden puuhien ansiosta, osin niistä huolimatta. Vauhtinsa huumassa Julia ajaa itsensä todelliseen vaaraan, ja pelastuminen on hiuskarvan varassa – tosin tässä kohtaa lukijana protestoin. Mielestäni Tuomolan kirjoittama ratkaisu ei ollut tarinan maailmassakaan ihan vedenpitävä eikä oikein istunut tyyliin. Julian menneisyydestä Tuomola vihjaisee löytyvän jotain penkomisen arvoista, ja yksi juonilangoistakin taitaa kurottaa seuraavaan osaan.

Valheiden vangit on raikkaasti uudenlaista Tuomolaa, tykkäsin. Seuraavaa osaa jään siis odottelemaan.

Kirjan syntytavasta vielä sen verran, että Tuomola kutsui Facebookissa kirjalleen esilukijoita ja valitsikin kunnioitettavan joukon ihmisiä antamaan kommenttejaan vielä hiontavaiheessa olleeseen käsikirjoitukseen. Kirjan lopusta voi kurkata, mitä kukin lukija on saanut ehdotuksistaan lävitse.

Johanna Tuomola: Valheiden vangit
Book4U 2016. 310 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

P.S. Googlaamalla löytämäni lukuisat blogiarviot ovat hyvin yksimielisiä Valheiden vankien viihdyttävyydestä ja Julian hahmon sympaattisuudesta. Filosofian puutarhassa -blogissa on sentään jokin säröääni tähän kuoroon:

"Tarina potki eteenpäin sujuvasti, mutta jotakin puuttui: se erityinen yksityiskohdissa piilotteleva loisto joka tekee Tuomolan kirjoista ainutlaatuisia ja on tavannut erottaa ne muista ammattitaidolla kirjoitetuista rikosjännäreistä. Esilukijaprosessi oli kokeilemisen arvoinen idea, mutta minulle jäi sellainen tunne että kun kirjassa kuului yli 30 ihmisen ääni, se yksi ainutlaatuinen oli jotenkin jäänyt niiden alle."

Ruumiin kulttuurissa (3/2016) Tiina Torppa toteaa samaa:

"Joukkoistaminen voi olla yhä lisääntyvä keino kehittää teosta. Toisaalta on pakko sanoa, ettei mikään joukko korvaa kustannustoimittajan työtä. --- olisi nipistänyt rönsyjä ja saanut tarinan punaisen langan paremmin esiin ---" 

Johanna Tuomola: Vielä kerran

Turun kunnallispolitiikan napamies ja monialayrittäjä Eero Lampinen on tottunut saamaan haluamansa. Öykkäröivä kasinonomistaja pelaa kovilla panoksilla, eikä vihamiehistä ole pulaa. Mutta kenellä on kanttia yrittää murhata Lampinen?

                                                                                                                 

Vihamieslista on tosiaan poikkeuksellisen mittava. Lampisen naapurina elelevä luuseri Simo Pitkämö ei saa lupaa rakentaa niemenpuolikkaaseen mökkikylää ja on taloudellisissa vaikeuksissa bisnesten kituessa. Käy ilmi, että Pitkämöiltä on aikoinaan huijattu osuus niemestä, jolla sijaitsee Lampisen menestyvä lomamökkikylä. Lampisen lakimiestytärkin haluaa tuhota isänsä uran ja omaisuuden käyttäen välineenä Simon tonttibisneskuviota.

Lampisella on siis kolme aikuista lasta, mutta ei yhteyttä kehenkään. Keski-iän kriisissä mies haluaisi uuden perheen ja himoitsee vaimon tehtävään alaistaan Irina Matikaista, jonka mies Osmo on maanrakennusyrittäjä. Lampinen ollut mukana kuristamassa pienyrittäjien mahdollisuuksia Turussa, joten Osmo on konkurssin partaalla. Osmon juoppo yrittäjäkaveri Kari saa tietää Irinan aviorikoksesta ja paljastaa sen Osmolle.

Lampisen perässä on myös ollut vuosia poliisi, joka jää eläkkeelle. Mies haluaa tehdä sovinnon Lampisen kanssa ja tulee ammutuksi Lampisen terassilla juhannusyönä. Oliko eläköitynyt poliisi sittenkään ampujan todellinen kohde? Kuka teki murhayrityksen? Monella on motiivi, ase ja tilaisuus, mutta alibit ovat heikkoja. Osmoa epäillään, Simo taas uskoo itse olleensa ampuja, vaikkei muista mitään. Myös tytär oli sopivasti paikalla.

Lampinen saa siis karvaasti huomata, että hänen henkensä on halpa kaikesta haalitusta maallisesta mammonasta huolimatta. Tarinan edetessä Lampisen pään menoksi punotaan vielä monta juonta ja lukijan jännitettäväksi jää, mikä niistä lopulta onnistuu ja millaisin seurauksin.

Lohjalaispoliisi Noora Nurkasta komean dekkarisarjan kirjoittanut Johanna Tuomola on siis lähtenyt hieman toisiin maisemiin vuonna 2015 ilmestyneessä Vielä kerran -dekkarissaan. Nooran ja kumppaneiden vannoutuneet ystävät saattoivat hieman pettyäkin, mutta minusta irtiotto tekee ihan hyvää. Vielä kerran on toisenlaista Tuomolaa kuin mihin olen jo ehtinyt tottua, eikä se ole ollenkaan huono asia. Jonkinlaista mustaa huumoriakin on nyt rivien väleissä, mistä myös plussaa. Kirjoittaja kertoo itse kirjansa synnystä Myllylahden verkkosivuilla.

Johanna Tuomola: Vielä kerran
Myllylahti 2015. 300 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Johanna Tuomola: Murhaaja vierelläsi

Runsas vuosi sitten olen lukenut ensimmäisen Johanna Tuomolan Lohjalle sijoittuvan Noora Nurkka -poliisiromaanin Minkä taakseen jättää. Silloin olen vakaasti päättänyt lukea pian Tuomolan sarjan aiemmat osat, mutta niin taas vain on käynyt, että on tullut niin paljon muuta luettavaa ja touhuttavaa (mukamas) väliin. Niinpä tarttuessani viime viikon alkupuolella keväällä ilmestyneeseen Murhaaja vierelläsi -dekkariin sarjan edelliset osat olivat ja ovat edelleenkin lukematta. Mutta luen ne kyllä vielä. Joskus.

Vuodenvaihteessa siirryin töihin aivan Lohjan keskustaan, vain parin kivenheiton päähän Lohjan poliisiasemasta. Työhöni kuuluu myös sukkulointia eri puolilla kaupunkia, joten Lohja on tullut sitten viime lukeman paljon tutummaksi kaupungiksi, ja kirjaa luinkin osittain pitäen silmällä sen lohjalaisuutta ja Lohja-kuvausta. Näiltä osin kokemus jäi hieman valjuksi. Tuomola laskettelee kyllä tarkasti ja uskottavasti lohjalaisia liikkeitä, kadunnimiä ja kaupunginosia, ja on helppo mielessään seurata henkilöiden liikkeitä kartalla. Mutta siihen se sitten jääkin. Henkilöt voisivat vallan mainiosti olla vaikka Pietarsaaresta tai Kouvolasta, eikä mitään eroa huomaisi. Toivoisinkin enemmän rohkeaa kaupungin atmosfäärin kuvaamista, sillä sellainen ihan oikeasti on olemassa. Myöskään ympäristönkuvaus ei kirjassa nouse mitenkään esille, vaikka otollista kuvattavaa toki matkan varrelle sattuu.

Juonen rakentelu ja sen sujuva kuljettelu sekä henkilöiden psykologinen uskottavuus sen sijaan ovat Tuomolalla entistäkin paremmin hallussa. Murhaaja vierelläsi on minusta yhdistelmä poliisiromaania ja psykologista jännäriä, ja aika lailla onnistuneesti. Noora Nurkan yksityiselämä kriisiytyy pahasti, kun hänen lastensa biologinen isä heittäytyy odotettuakin hankalammaksi adoptioasiassa. Tähän asiaan ei kuitenkaan uppouduta liikaa, vaan asia hoidetaan sitten lopulta varsin ripeästi.

Varsinainen juoni lähtee myös kohtuullisen ripeästi liikkeelle. Vakuutusvirkailija Pauli Korvenoja saa järkytyksekseen potkut yhtiön tervehdyttämiseksi käytyjen yt-neuvottelujen tuloksena. Pauli ei voi tunnustaa tapahtunutta kenellekään, koska potkut olisivat ääretön pettymys hänen vanhemmilleen. Niinpä hän jatkaa näennäisesti kuin ennenkin, mutta päättää hankkia itselleen pian entistä paremman, arvolleen oikeasti sopivamman työn ja aseman. Pettymys purkautuu kuitenkin rajusti tielle osuneisiin sivullisiin. Pian Paulin päässä naksahtaa pahan kerran, kun työpaikkahaastattelun tuloksia ei ala kuulua.

Kaiken tämän voi vapaasti kertoa, sillä alusta asti lukija on jättiläisaskelia poliisia edellä. Tapahtumia nimittäin seurataan puolittain koko kirjan mittaan Paulin näkökulmasta. Jännitys syntyykin siitä, saavatko poliisit Paulin kiinni ajoissa, ennen kuin tapahtuu jotain vallan peruuttamatonta. Ruumiita alkaa tulla tiheään tahtiin jo alkuvaiheessa, mutta Tuomola on onnistunut lyömään vielä isomman vaihteen silmään ennen loppuratkaisua, joten ainakin minä aika monen dekkarin lukeneenakin jälleen kerran jännitin ihan aidosti, ehtivätkö sankarit ajoissa paikalle.

Kokonaisuuteen olin varsin tyytyväinen muutamasta sekaan lipsahtaneesta kauneusvirheestä huolimatta (isän veli on setä, ei eno, esimerkiksi). Rikollisen eli Paulin taustat loksahtavat ehkä aavistuksen turhankin kärjistetysti paikalle kutsutun profiloijan laatimaan profiiliin, mutta eihän onneksi muutenkaan ole kovin uskottavaa, että uneliaassa pikkukaupungissa alkaisi riehua näin raivopäinen sarjamurhaaja. Vai onko?

Johanna Tuomola: Murhaaja vierelläsi

Myllylahti 2013. 245 s.

Pyytämätön arvostelukappale.

Blogistanian kesälukumaraton I alkaa NYT!

NYT se alkaa! Alkuverryttelyt ovat jääneet olemattomiksi, mutta tankkausmahdollisuuksista on sentään huolehdittu. Eilen ostin ihan itselle pussillisen happamia irtokarkkeja, lakuja ja tummasta suklaasta tehtyjä keksejä sokeritasapainon ylläpitoon suorituksen aikana. Suolaisesta puolesta huolehtivat mm. luomuruiskorput, saaristolaisleipä ja ystävältä kopsatun reseptin mukaan valmistettu savuporotahna. Isompaan nälkään sitten fetasalaattia ja mahdollisesti kanapastaa.

Sääolosuhteet suosivat suoritusta myös. Tällä hetkellä ulkolämpötila + 16, sisällä hieman enemmän. Pilvistä, ja sadetutkan mukaan ihan pian sateistakin, joten kasteluhommilta tänään vältytään.

Itse suoritusvälineisiin vielä eilen lisättiin yksi teos eli Ian McEwanin Sementtipuutarha, joka on jo yli kaksi vuotta roikkunut tuossa lukemista odottamassa. Jospa tänään.

Päivän mittaan raportoin tänne sekä Facebookiin että Twitteriin välietappien kohdalla, joten voitte osallistua kannustamalla. Ainakin loppukiritystä tullaan tarvitsemaan!

Vielä kahvia kuppiin, ja sitten Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta auki!

Klo 9.30 tilanne:

Ensimmäinen kirja on luettu. Kahvia mennyt kolme mukillista. Sadetta odotellaan.

Luin kolmessa tunnissa, eli siis varsin hitaasti, huikean kauniin ja surullisen Kirkkaat päivä ja ilta (124 s.). Hämmennyin hieman kirjan pikkuriikkisestä kirjasinkoosta, joten onneksi uudet lukulasit pelittävät. Hyvä myös, että valitsin tämän aloituskirjaksi, sillä illemmalla se olisi saattanut jo kärsiä lukijansa maitohapoista. Kirja ansaitsee ehdottomasti ihan oman esittelynsä myöhemmin, joten palaan siihen vielä tällä viikolla.

Lukiessani aloituskirjaa olimme päässeet maratontempauksellamme oikein valtakunnalliseenkin julkisuuteen, nimittäin Hesarin Nyt-liitteen verkkosivuilla on pikkuinen juttu kirjablogien kesälukumaratoneista! Kirjainten virran Hannaa on haastateltu, ja Hanna puhuu viisaita kaikkien kirjabloggaajien ja muiden osallistujien puolesta. Kiitos, Hanna!

Seuraavaksi täällä keitetään lisää kahvia ja valitaan minihaasteen henkeen sopiva kitalaenpuhdistunovelli. Kuulumisiin!

Klo 10.30 tilanne:

Ensimmäiseksi kitalakinovelliksi valikoitui Piippu nro 23 Katja Ketun kokoelmasta Piippuhylly. Luin myös kokoelman prologin, eli yhteensä 41 sivua. Ensimmäinen novelli sijoittuu Berliiniin surullisen Kristalliyön tapahtumien aikaan. Lukijalle välätytetään tapahtumia Fritz ja Johann Angelshurstin elämästä. Kielessä on tuntumaa Kätilöstä, mutta jotenkin vaisumpana ainakin tämän ensimmäisen novellin perusteella. Katsotaan ehkä päivemmällä lisää.

Seuraavaksi kirjaksi olin ajatellut tuota Sementtipuutarhaa, mutta taidan ottaa lukuisista neuvoista vaarin ja miettiä uudelleen.

Seuraava olkoon kirjastopoistona haltuuni päätynyt Mikaela Sundströmin Alati taivaat, jonka muistelen aikanaan herättäneen jostain syystä huomiota. 

Klo 13.30 tilanne:

"Jostain syystä huomiota herättänyt" Mikaela Sundströmin Alati taivaat (153 s.) oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1999 ja ilmestyi suomeksi seuraavana vuonna. Ehdikkuus ei ole ollut lainkaan turha, sillä kirja on hieno! Siitäkin oma perusteellisempi juttunsa sitten aikanaan. Hämmästyttävästi nyt taas toimii sattuma, sillä sekä Nousiaisen että Sundströmin teoksessa aiheena sota ja sen vaikutukset esimerkiksi naisiin. 

Nyt tilanne vaatii taukoa. On aika pukeutua (paras lukuasu on yöpaita ja villasukat) ja poiketa tarkistamassa postilaatikon tilanne. Sitten kitalakinovelli ja uusi kirja!

Sateen osalta päivä osoittautui todelliseksi antikliimaksiksi, mutta jos vielä tuosta hieman vähemmän sataa, siirryn ulkoilmaan lukemaan. Helpottanee tähän pikkuisen tukkoisen oloiseen päänuppiin?


Klo 14.45 tilanne:

Kitalaki putsattu J. S. Meresmaan novellilla Lintukoto. Novelli on ilmestynyt Osuuskumman ekoscifikokoelmassa Huomenna tuulet voimistuvat. Luin myös Risto Isomäen ei niin kovin rauhoittavat alkusanat. Lintukodon valitsin härskisti kirjoittajan perusteella. Olen lukenut Meresmaan Mifonki-sarjan tähänastiset romaanit ja yhden lehtinovellinkin ennen tätä. Lintukoto aiheeltaan sopivan dystooppinen. Johonkin lähitulevaisuuteen sijoittuvan tarinan keskiössä on uutta teknologiaa edustava plusenergiatalo, jonka onnelliset uudet omistajat novellin alussa asuttavat. Vähitellen alkaa ainakin lukijalle selvitä, mistä talo ottaa "plus"energiansa... Pidin novellista, jossa tunnelma muuttuu vähitellen kymmenen sivun mitassaan yhä ahdistavammaksi. Myös novellin nimi on oivaltava!

Seuraavaksi kirjaksi valitsi Sari Peltoniemen nuortenromaanin Kuulen kutsun metsänpeittoon.

Klo 18.00 tilanne: 

Hui, puolivälissä ollaan! Tuli vähän aiottua pitempi tankkaustauko, koska kerrankin talon molemmat teinit olivat samaan aikaan saatavilla ruokapöytään. 

Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon ( 153 s.) oli hyvä valinta, vetävä, jännittävä ja samalla lämminhenkisen humoristinen nuortenromaani. Tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Siisjoen kaupunkiin, ja minäkertojana on ysiluokkalainen Jouni. Jounin äiti on ollut koltta, ja hän on kadonnut lasten Saaran ja Jounin ollessa pieniä. Yksinhuoltajaisä on pitänyt lapsista hyvää huolta, mutta äidistä ja tämän taustasta ei juuri ole puhuttu. Kesävaelluksella Sevettijärvellä Jouni kokee todella pelottavan yliluonnollisen tapahtuman. Outo nainen ilmestyy hänelle metsässä ja alkaa kutsua häntä. Sama toistuu syksyllä koulussa.

Jouni hakee apua entiseltä alakoulunopettajaltaan Romppaiselta, jonka puoleen hän ja samalla luokalla olleet ovat tottuneet hädän hetkellä kääntymään. Romppaisella on Jounille huolestuttavia uutisia, eikä apua oikein tunnu löytyvän pelottavien tapahtumien vain kiihtyessä.

Yliluonnollisten ainesten vastapainona on tavallista murrosikäisten, joskin tavanomaista ehkä piirun verran kiltimpien nuorten puuhailua, bändin perustamista ja seurustelun aloittelua. 

Kirja oli nopealukuinen ja pidin siitä kovasti. Tälle on kuulemma jatkoakin. Se pitää kaivaa kirjastojen avauduttua esille.

Nyt kitalakinovelliksi jotain Siekkiseltä ja sitten A. S. Byattin Ragnarök. Sementtipuutarha vielä mietinnässä!

Klo 19.30 tilanne:

Luin Raija Siekkisen koottujen novellien Novellit aloitusnovellin nimeltä Novelli (!)(27 s.). Novelli on Siekkisen esikoiskokoelmasta Talven tulo 1978, ja onkin aikamoinen sukellus 70-luvulle tupakointeineen ja opiskelijamielenosoituksineen. Päähenkilö Maria häilyy avioliitossaan ja elämässään. Kerronta on hyvin pikkutarkkaa tunnelman- ja ympäristönkuvausta ja mielestäni hyvin realisitista. Näennäisesti ei tapahdu paljoakaan, mutta jos on tarkkana, huomaa, että hyvin paljon itse asiassa tapahtuu. Mielenkiintoista, ja näihin pitää vielä palata paremmalla ajalla.

Nyt Islantiin!

Klo 21.15 tilanne:

Ragnarök on nyt kyllä jätettävä kesken, ei auta mikään. Kirja on ihan liian tietokirjamainen ja luettolomainen tähän kohtaan maratonpäivää. Mielenkiintoinen toki eikä mikään isokaan. Kahlasin sivulle 58, mutta tein saunoessani ratkaisun: kirja vaihdettava ja pian. Muuten hyytyy koko maraton.

Klo 23.30 tilanne:

Kohta raahaudun maaliviivan yli pahasti rakoilla!

Ragnarök löi luun kurkkuun. Selvitäkseni eteenpäin nappasin kirjaston poistohyllystä joskus hankkimani chick lit -kirjan eli Kiti Kokkosen sähköpostiromaanin Purukumi karusellissä (152 s). Siinä toisensa kadottaneet kolmikymppiset lapsuudenystävät tutustuvat uudelleen sähköpostitse. Toinen on menossa naimisiin suuren rakkautensa kanssa, toinen vakuuttaa kaiken olevan loistavasti keskiluokkaisessa idyllisuhteessaan. Kun välit paranevat, suhteiden raadollisemmat totuudet pääsevät pintaan. Alun kepeä huumori vaihtuu aika synkkiinkin juonenkäänteisiin. Keveä välipalaromaani, jonka hotkaisi parissa tunnissa eikä varmaankaan sen kummempia jälkiä jätä.

Kenties vielä jotain ennen nukkumattia.

Klo 0.15 tilanne:

Luin vielä nopsaan lastendekkarin eli Johanna Tuomolan Kivalan etsivät 2 - Kadonneiden rahojen arvoituksen (52 s.). Kivalan etsivät eli Lumi ja Matti joutuvat kiperän tilanteen eteen, kun luokan retkirahat on varastettu rehtorin kansliasta. Epäiltyjä on useita, ja kaikilla tuntuu olevan motiivi. Etsivätoimisto saa uuden jäsenen, jonka erityistaitojen ansiosta varas jää kiinni. Myös ärhentelevän rehtorin ongelmaan saadaan yllättävä ratkaisu, sen sijaan Matin kotiasiat ovat edelleen hieman huonolla tolalla.

Nyt raahaudun viimeisillä voimilla maalinauhan yli ja kiitän kaikkia kannustuksesta!

Huom! Kaikki Blogistanian kesälukumaraton II:een osallistujat, käykää ilmoittautumassa Hys, äiti lukee nyt! -blogissa!

Johanna Tuomola: Kivalan etsivät 1, Jäätelökioskin arvoitus

Dekkarikirjailija Johanna Tuomola tunnetaan entuudestaan aikuistendekkareistaan eli toistaiseksi neliosaisesta Noora Nurkka -sarjastaan, jossa lohjalainen rikoskomisario alaisineen ratkoo visaisia rikoksia pikkukaupungissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla.

Tuomola on tehnyt uuden aluevaltauksen aloittamalla lastendekkarisarjan Kivalan etsivät. Ensimmäinen osa on nimeltään Jäätelökioskin arvoitus, ja siinä Kivalan etsivät -niminen etsivätoimisto perustetaan. Se on napakka kahden hengen yritys, jonka työntekijöinä toimivat sen perustajat naapurukset ja parhaat kaverukset Matti ja Lumi. Ala-asteikäiset kaverukset ovat tunteneet toisensa hiekkalaatikkoiästä asti ja ovat nyt samalla luokalla.

Satamatorille saapuva jäätelökioski on varma kesän merkki, jota lapset odottavat vesi kielellä. Tällä kertaa edessä on kuitenkin pettymys, sillä kaikki jäätelöt ovat sulaneet pilalle. Omistaja syyttää jäätelönmyyjä Sannaa virheestä, mutta tämä kiistää. Kun sama toistuu, huomaa Matti, että kuka tahansa on voinut katkaista virran sähkötolpasta. Kyseessä onkin siis ilkivalta. Mutta kuka haluaisi tehdä kiusaa jäätelökioskille, jonka tuotteet ovat kaikkien suosiossa. Vai ovatko sittenkään? Matilla ja Lumilla on jo epäilty tiedossa.

Juoni etenee nopeatempoisesti kohti leppoisaa loppuratkaisuaan. Mitään kovin jännittävää tai pelottavaa tarinaan ei liity. Matin vanhemmat ovat eronneet, ja hän lasten tavoin hän edelleen toivoo heidän palaavan yhteen. Tosin hänkin on sitä mieltä, että riitelyn loppuminen on ollut hyvä asia. Lisäksi on kivaa, kun isällä nyt on ihan oikeasti aikaa hänelle, kun he ovat yhdessä. Äiti on vain niin väsyneen näköinen, vaikka työtä kassalla on entistä vähemmän. Lumille isä on hankkinut koiran sen jälkeen, kun heidän asuntonsa oveen oli kirjoitettu rumia asioita. Lumin vanhemmat ovat kotoisin Kongosta, mistä he ovat jo lapsina paenneet sotaa Suomeen. Matti ei oikein ymmärrä, miksi jotkut aikuiset hätkähtävät Lumin nähdessään. Mitä pelottavaa voi olla pienessä tytössä?

Kirjan takakannessakin luvataan, että Kivalan etsivät on helppolukuinen lastendekkari. Mielestäni tämä pitää mainiosti paikkansa. Teksti on luontevaa ja kieli hyvää, mutta ei liian vaikeaa tai toisaalta yksinkertaistakaan. Väljyyttä taittoon tuovat runsaat mustavalkoiset piirroskuvat, jotka ovat Satu Konttisen käsialaa. Lukijoiksi soveltuvat parhaiten jo itse lukevat ala-asteikäiset, mutta tämä sopii mainiosti myös ääneen luettavaksi hieman nuoremmille, ainakin eskari-ikäisille.

Seuraava osa Kivalan etsiviä ilmestyy jo keväällä 2013. Silloin Matti ja Lumi ratkaisevat kadonneiden rahojen arvoitusta.

Johanna Tuomola: Kivalan etsivät 1, Jäätelökioskin arvoitus

Myllylahti 2012. 55 s.

Johanna Tuomolan Noora Nurkka -sarjan neljännen osan Minkä taakseen jättää esittely täällä.

P.S. Kirja sopii mainiosti joululahjaksi 6-10-vuotiaalle. Jos Sinulla on sopiva lahjansaaja tiedossa, jätä kommentti alle ja kerro halukkuudestasi osallistua kirja-arvontaan. Jaossa on kaksi kappaletta Kivalan etsivien aloitusosaa! Arvon kirjat halukkaiden kesken keskiviikkona 14.11. Jätä kommentti viimeistään klo 10 ko. päivänä!

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Jossakin tajuntani rajamailla on majaillut jo jonkin aikaa tieto, että joku kirjoittaa Lohjalle sijoittuvia dekkareita. Asia on kuitenkin jäänyt tähän asti tutkimatta, vaikka kiinnostusta noin periaatteellisella tasolla onkin ollut, onhan Lohja käynyt vuosien varrella työn ja vapaa-ajankin kautta yhä tutummaksi, ja seuraavan vuodenvaihteen jälkeen se on myös työnantajakaupunkini.

Käteeni siis osui lopultakin Johanna Tuomolan poliisiromaani Minkä taakseen jättää, joka on hänen neljäs Lohjan poliiseista kertova dekkarinsa, ns. Noora Nurkka -sarjaa siis. Sen verran hyvältä tämä ensikosketus vaikutti, että aion kaivaa esille myös sarjan aiemmat osat Tummissa vesissä, Sieppaus ja Petoksen anatomia.

Minkä taakseen jättää alkaa lyhyellä prologilla, jossa kaksi kunnollista perhetyttöä kokeilee ensimmäistä kertaa kunnon känniä tuhoisin seurauksin. Toinen tytöistä päätyy tuntemattoman miehen auton kyytiin. Varsinaiset tapahtumat käynnistyvät seuraavana kesänä. Prologi on onnistunut, napakka aloitus, joka leijuu mielen taustalla jonkinlaisena vinkkinä lukijalle siitä, mistä tarinassa pohjimmiltaan on kysymys. Mutta varsinaisen kirjan alku sitten onkin pieni pettymys ainakin kaltaiselleni lukijalle, jolle Noora ja Mario ovat ennestään tuntemattomia henkilöitä. Varsin pitkään selvitellään pariskunnan asioiden nykytilaa eli uunituoretta pika-avioliittoa ja Marion uutta työtä sekä Nooran psykoterapiaa, johon hän vastentahtoisesti ja lähes pakolla osallistuu.

Kunnolla tarina alkaa käynnistyä vasta, kun löytyy ensimmäinen väkivallan uhri. Poliisitalon pihan aitaan on sidottu alaston mies dildo peräsuolessaan. Mies on siis raiskattu julkisella paikalla. Puhuteltaessa uhri ei suostu kertomaan mitään tapauksesta, mutta rekistereistä käy pian ilmi, että hän on aikaisemmin ollut syytteessä raiskauksesta mutta saanut vapauttavan tuomion. Vastaavia tapauksia alkaa putkahdella yhä lisää, ja poliisi on kovassa paineessa mutta ilman oikeastaan minkäänlaisia johtolankoja. Poliisin toimia kuvataan Nooran näkökulmasta. Noora saa uuden työparin, somalitaustaisen Abdi Kahirin, jonkalaisen poliisin toivoisi oikeastikin Lohjalla olevan.

Pian tarinaan tulee uusia näkökulmia. Osa luvuista seuraa kuusitoistavuotiaan Sallan kesälomaa. Sallan perheessä on jotakin pahasti vialla. Äiti Katja on perusteellisen masentunut eikä pysty enää pitämään pystyssä Lohjantähdessä sijaitsevaa vaateputiikkiaan. Isä ja Salla koettavat pitää kulisseja ylhäällä hammasta purren, vaikka kaikilla tuntuu olevan todella pahoja ongelmia. Lopulta Nooran ja Sallan polut risteävät ja lukijalle alkavat yhteydet valjeta. Kolmas näkökulma on nimettömänä esiintyvä minäkertoja, jonka ajatukset ovat melkoisen ahdistavia.

Pidin Tuomolan tavasta kertoa poliisin takkuavista mutta sitkeistä tutkimuksista. Kuvaus tuntui riittävän realistiselta. Vain loppuratkaisun suhteen on tässä pientä toivomisen varaa. En myöskään kauheasti pidä siitä, että dekkareissa on kovin romanttisia sivujuonteita, ja eniten tässä kirjassa Nooran nimen lisäksi ärsyttikin Nooran ja Marion suhteen siirappisuus. Noora Nurkka on minusta ihan hupaisa henkilönimi (ja saattaa olla jonkun ihan oikeakin nimi, onhan esimerkiksi lohjalaisessa paikallislehdessä pitkään ollut toimittajana Pirjo Pistooli), mutta jokin siinä kuitenkin tökkii. Puhdas makuasia siis. Ehdottoman mukavalta tuntuu, kun voi helposti kuvitella mielessään kirjan tapahtumapaikat. Sen verran yleispäteviä Lohjan maisemat kuitenkin ovat, ettei paikallistuntemus ole lukijalle mikään välttämättömyys.

Nettisivuillaan kirjailija kertoo, että hän on ennen kirjailijaksi ryhtymistään toiminut hevosalalla ja että hänellä on kaksi koiraa. Molemmat yksityiskohdat ovat mukana kirjassakin, sillä Noora perheineen asuu samassa taloudessa isänsä ja tämän puolison kanssa. Miehillä on yhteinen hevosvalmennusyritys, ja talossa asustaa pari koiraa.

Raiskaus on Tuomolan teoksen keskeisin teema. Hän on käsitellyt aihetta perusteellisesti ja useista näkökulmista, silti juonen kannalta sujuvasti. Puhuttelevaa on, että hän kirjan niukoissa loppusanoissa (lisää nettisivuilla aiheesta) kertoo, että kirjassa esiin tulleet naisiin kohdistuneet raiskaustapaukset ovat kaikki todellisia. Yhteistä kaikille tapauksille on, että tuomiota ei joko ole tullut lainkaan uhrille raskaan oikeudenkäynnin jälkeen tai se on ollut naurettavan lievä. Uhrin syyllistäminen ja teon väheksyminen ovat edelleen arkipäivää sivistys-Suomessa. Kirjassa miespoliisit tuntevat voimatonta raivoa ja kauhua samastuessaan raiskattuihin miesuhreihin, mutta naiset eivät juuri myötätuntoa saa.

Tuomolan sarja kulkee Noora Nurkan nimellä, mutta sarjan aiemmissa osissa näyttää keskeisessä osassa olevan myös rikoskomisario Pentti Litmanen. Tässä osassa Pentti kuitenkin lomailee ja vain vilahtaa pikkuisen.

Kirjailijan nettisivuilta löytyy lisää materiaalia ja mm. oheinen video, jolla Tuomola kertoo kirjoittamisestaan ja paljastaa esimerkiksi sen, että Noora Nurkkaa saamme seurata vielä ainakin kahdessa kirjassa tämän jälkeen.

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Myllylahti 2012. 350 s.

Tämän on arvioinut myös Mikko Iltaluvut-blogissa.