Sanna Virtanen: Joki vie lopulta kaiken

 

Taisi olla korona-aikaa, kun jäin koukkuun tanskalaiseen Kadonneet perijät -sarjaan. Ohjelmassa juontaja Mette Frisk ja arkistonhoitaja Adam Jon Kronegh selvittävät tapauksia, joissa vainajan perillisistä ei ole tietoa. Perintö on menossa valtiolle, jollei sille löydy oikeita ottajia. Perintösummat ovat yleensä vaatimattomia, mutta ilman perijöitä menehtyneiden ihmisten ja heidän sukulaistensa tarinat ovat kiehtovia. Ja se Tanskan jättimäinen kansallisarkisto vasta on kunnioitusta herättävä laitos!

TV-ohjelmat ovat luonnollisesti käsikirjoitettuja, ja mukaan on otettu sellaiset tapaukset, joissa oikeasti päästään ainakin mahdollisten perijöiden jäljille. Lisäksi löydetyistä henkilöistä ainakin jonkun tai joidenkin pitää suostua mukaan ohjelmaan. Aika monesti jaksoissa nimittäin todetaan, että ainakin osa tavoitetuista ihmisistä kieltäytyy mahdollisuudesta olla mukana ohjelmassa. Jotkut eivät halua puhua lainkaan ohjelman tekijöiden kanssa.

Kadonneet perijät nousi etsimättä mieleeni, kun luin Sanna Virtasen esikoisromaania Joki vie lopulta kaiken. Ohjelmassa kaivellaan arkistoja ja luetaan asiakirjoja, ja juuri näitä menetelmiä Virtanenkin kertoo ahkerasti käyttäneensä etsiessään tietoja oman sukuunsa liittyvistä asioista. Virtasen turkulainen isoisoisä katosi uudenvuodenaattona 1944. Mies kertoi lähtevänsä ostamaan pimeää tupakkaa, eikä palannut enää kotiin. Kesällä hänen ruumiinsa löytyi Aurajoesta. Mitä oli tapahtunut?

Joki vie lopulta kaiken on siis tositapatumiin perustuva historiallinen romaani. Virtanen on penkonut arkistoja ja koonnut tiedonmurusista palapelin. Kuva ei ole läheskään täydellinen, joten lopun voi täyttää kirjailijan taiteellisella vapaudella kuvitelluilla asioilla. Aukkojakin voi tarinaan jättää, sillä ne lukija täyttää omasta kokemusmaailmastaan esiin nousevilla asioilla.

Aikatasoja on kaksi. Isoisoisän katoamiseen liittyvä episodeittain etenevä aikataso alkaa vuodesta 1936 ja kurottuu aina 1980-luvun loppuun asti. Minäkertojana on ensin Eeva, Aurajokeen päätyvän Oskarin vaimo, ja ruumiin löytymisestä eteenpäin Lempi, Oskarin sisar, joka hautajaisissa päättää pitää veljen perheestä huolta niin hyvin kuin pystyy. Näiden äänien lomassa kulkee Eevan ja Oskarin Raili-tyttären päiväkirja sotavuosilta.

Toisen aikatason tapahtumat 2010-luvun taitteesta kerrotaan yläkoulun opettaja Teemun äänellä. Teemu ja hänen opettajavaimonsa onnistuvat lopulta saamaan vakituiset opettajavirat Liedosta. Nyt olisi aika hankkia kaivattua perheenlisäystä. Isättömänä kasvanutta Teemua kuitenkin kauhistuttaa. Miten hän osaisi olla isä lapselle, kun hän ei edes tiedä, kuka hänen isänsä on? Sitten hän saa joululahjaksi DNA-tutkimuksen, jonka avulla voisi löytää sukulaisiaan. Uskaltaako Teemu yrittää?

Melko pitkään kestää, ennen kuin lukijalle avautuu yhteys kadonneen Oskarin ja Teemun välillä, mutta kannattaa olla kärsivällinen. Yhteys avaa lisää arvoituksia, joista osa saa ratkaisunsa.

Joki vie lopulta kaiken on mielenkiintoinen kurkistus lähihistoriaan. Dramaattinen katoaminen ja löytyminen hallitsevat varhaisempaa aikatasoa, mutta myös sodalla on suorat vaikutuksensa tapahtumiin ja siihen, millaisia romaanin henkilöistä tulee ja mihin ratkaisuihin he päätyvät. Kaikillahan meillä on omissa ja sukujemme historioissa omat vaietut totuutemme.

Sanna Virtanen: Joki vie lopulta kaiken
Momentum Kirjat 2025. 173 s.

Lainattu kirjastosta.

Mikko Koivusalo: Nuku nuku nurmilintu

 

Oli mukava yllätys, että Suomen dekkariseuran Johtolanka-raati myönsi vuoden 2025 esikoisdekkarikunniakirjan pienen Momentum Kirjat -kustantamon julkaisemalle Mikko Koivusalon dekkarille Nuku nuku nurmilintu. Suomen kustantamokenttä on viime vuosina kokenut melkoisen rajua keskittämistä, eikä pienien itsenäisten toimijoiden osa varmastikaan ole helppo. Kaikki noste lienee siis tervetullutta.

Johtolanka-raati perusteli valintansa seuraavasti:

”Mikko Koivusalon Nuku nuku nurmilintu on todella vetävä esikoinen. Monipolvinen juoni ja hyvät kehitelmät tempaavat lukijan mukaansa. Kirjan henkilögalleria on monitahoinen ja poliisityön kuvaus on uskottavaa. Tarinan käänteet ja juonen koukut tarjoavat lukijalle haasteen, jossa syyllinen tai syylliset eivät ole ilmeisiä. Dekkari käsittelee monia inhimillisen elämän teemoja, ja kirjailijan ote aiheisiin on raju mutta tuore. Koivusalon teksti on helppolukuista, ja juoni pitää lukijan mielenkiinnon hyvin yllä. Kirjailijan tulevia kirjoja kohtaan voi asettaa suuria odotuksia, jos hän jatkaa tällä vetävällä tyylillä.”

Olen yrittänyt pysytellä kartalla ainakin kotimaisista esikoidekkareista ja sarjojen aloituksista (ja yritän edelleen, joten olkaa kustantamot yhteyksissä, kun esikoisdekkareita julkaisette!), mutta siitä huolimatta tämä Mikko Koivusalon Turkuun sijoittuva dekkari oli päässyt livahtamaan ohi silmieni. Kun kirja sitten palkittiin, päätin hankkia sen luettavakseni. Vuodenvaihteen tienoilla teosta ei ollut vielä saatavana äänikirjana (ilmestyy 15.5.2025) ja Vaski-kirjastojen varausjono vaikutti pitkältä, joten päädyin ostamaan kirjan itselleni.

Johtolanka-raati mainitsee palkitsemisperusteluissaan, että teoksen ’henkilögalleria on monitahoinen’. Tätä en suinkaan lähde kiistämään, vaan pikemminkin olisin toivonut jonkinlaista henkilöluetteloa tai sukupuuta lukijan henkiseksi tueksi. Oma lukemiseni meni myöhemmin paljastuvasta syystä turhankin katkelmalliseksi, joten ihmissokkeloissa suunnistaminen kävi paikoin työlääksi.

Keskiössä on rovasti Voitto Ansamaan perhe ja lähipiiri muutenkin. Prologissa Ansamaan entinen vaimo ja tämän uusi aviomies kokevat väkivaltaisen kuoleman kotonaan. Kahta vuotta myöhemmin kotihoitaja Jelena ja käärmeasiantuntija professori Tuhkala löytävät rovasti Ansamaan kuolleena sängystään. Osoittautuu, että huonokuntoinen, käytännössä kuolemansairas rovasti on murhattu omassa kodissaan.

Professori Tuhkala tutustui rovastiin netin käärmefoorumilla sen jälkeen, kun Ansamaa hankki itselleen kalkkarokäärme Oilin. Tuhkala on opastanut ja auttanut tuoretta käärmeharrastajaa, ja erityisesti käytännön apu on ollut tarpeen rovastin sairastuttua. Kukaan perheestä ei suostu olemaan myrkkykäärmeen kanssa missään tekemisissä, ja Oilin käytössä onkin käärmehuoneeksi muutettu vaatehuone, jonka ovea pidetään visusti lukossa.

Käy ilmi, että aika monella on avain rovastin asuntoon ja että ainakin yksi vara-avaimista on kadoksissa. Epäiltyjen joukko on laaja ja monenkirjava. Samoin erilaisten alibien, todistajanlausuntojen ja salaisuuksien määrä on mittava.

Kyse on siis esikoisdekkarista, mutta Koivusalo ei juurikaan esittele lukijalle tutkintaa aloittavaa ryhmää. Alkuun lähdetään ikään kuin poliisit olisivat jo valmiiksi hyvinkin tuttua porukkaa. Omituisin lisä tutkintaryhmässä on nuoren poliisi Amos Kedirin anoppi Kuikka, joka on eläköitynyt turkulainen rikospoliisi. Enemmän tai vähemmän esihenkilöidensä hyväksymänä Kedir konsultoi säännöllisesti anoppiaan, jolla lopulta on ratkaiseva osuutensa monimutkaisen rikosvyyhdin selvittelyssä. Kyseessä on siis jonkinlainen poliisin ja epävirallisen tahon hedelmällinen mutta reaalimaailmassa laiton yhdistelmä.

Tarinassa on todellakin käänteitä ja juonessa koukkuja vähintäänkin riittämiin, eikä lukijalla ole käytännössä mitään mahdollisuuksia päätellä syyllistä. Ei sitä ole oikeastaan poliisillakaan, joten ruumiita ehtii tulla muutamakin ennen loppukiihdytystä. Mukana on harhautuksia, saatujen ratkaisevien tietojen kertomatta jättämistä (mitä en arvosta dekkarikerronnassa), nimeämättömänä pysyttelevän henkilön minämuotoista vuodatusta (mikä on verrattain kulunut keino, jonka käytölle pitää olla aivan erityinen syy, eikä nyt ollut), runsaita näkökulmavaihdoksia ja juonen sivurönsyjä viemässä lukijan ja poliisinkin huomiota.

Koivusalo käyttää taitavasti Tšehovin ase -tekniikkaa. Dekkarin alussa kalkkarokäärme Oili saa jokseenkin paljon huomiota, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän se tuntuu vaipuvan unholaan. Käärmeitä syvästi inhoavana lukijana olin tästä kiitollinen ja toivoin, ettei Oili enää kiemurtelisikaan näyttämölle. Tämä toiveeni ei toteutunut.  Ofidiofobiaa potevalle lukijalle dekkarin viimeiset käänteet ovat miltei liikaa. YÄK! Loppuhuipennus on toki kirjoitettu taitavasti, mutta itselleni sen lukeminen oli miltei ylivoimaista.

Jostain syystä omat tunnelmani jäivät tämän esikoisdekkarin suhteen laimeahkoiksi (noita vahvoja inhonpuistatuksia lukuun ottamatta). Tunnistan ja tunnustan Johtolanka-raadin huomiot monipolvisesta juonesta, mutta jotenkin en vain päässyt tarinan imuun. Henkilöitä ja näkökulmia on niin paljon, että oikein keneenkään ei tule kunnolla ulottuvuuksia ja syvyyttä, ei edes Kediriin ja Kuikkaan, joita oletan mahdollisen tulossa olevan sarjan vakiohenkilöiksi. Heihin ainakin itse olisin valmis tutustumaan paremminkin.

Valitettavasti lukukokemukseeni vaikutti osaltaan myös teoksen fyysinen ominaisuus, jolle kirjailija ei tietenkään ole voinut mitään. Kyseinen kirja on esineenä hankalakäyttöinen, koska se on nidottu ja liimattu niin tiukaksi, että sitä joutui lukiessaan hellittämättä pitämään auki. Huomasin ärtyväni tästä joka kerta kirjaan tarttuessani. Siksi siihen ei aina tullut tartuttuakaan, vaikka olisi ollut hetki aikaa lukea, ja homma pääsi turhaan venahtamaan, mikä taas teki hallaa juonen ja henkilökaartin kannoilla pysymiselle.

Mikko Koivusalo: Nuku nuku nurmilintu
Momentum Kirjat 2024. 379 s.

Ostettu.