Donna Tartt: Tikli (Paksu heinäkuu 2014)

Paksun heinäkuun kolmannelle teokselle alkoi muodostua kovia paineita jo kuukausia sitten, oikeastaan heti, kun ensimmäiset huhut tulossa olevasta Donna Tarttin romaanista alkoivat kantautua korviini. Tartt ja hänen taustajoukkonsa totisesti osaavat markkinoinnin ja median hyödyntämisen taidon. Ideana tuntuu olevan, että vähemmällä saa enemmän. Hämmästyttävästi tämä toimii. Toki on tarvittu esikoisromaanin mykistävä menestys, että nykyiseen tilanteeseen on päästy, mutta siltikin voi vain ihailla.

Kirjailijan tähänastinen romaanituotanto käsittää kolme teosta. Esikoisteos Jumalat juhlivat öisin ilmestyi vuonna 1992 (suomeksi vuonna 1993). Oman kappaleeni kansiliepeessä ylistetään teosta ja verrataan sitä Kärpästen herraan ja Rikokseen ja rangaistukseen. Todetaan myös, että kirja ”ei ole mikään kirjallisuuden kauhukakaran hätäisesti kokoon kyhäämä rahasyötti – Tarttilla meni teoksen hiomiseen yli yhdeksän vuotta”. Tartt on syntynyt vuonna 1963, joten esikoisteoksen hiominen oli siis vienyt lähes koko siihenastisen aikuisiän.

JJÖ:tä kehutaan myös henkeäsalpaavan jännittäväksi ja häpeämättömän korkeakirjalliseksi. Näihin ylisanoihin suhtaudun näin kahdenkymmenen vuoden jälkeen, kun olen teoksen vuosien varrella lukenut uudelleenkin, sekä  lempeästi hyväksyen että hieman kulmiani kohauttaen. Tartt on taitava, tai ainakin JJÖ on mahdottoman koukuttavasti kirjoitettu ja se tarjosi molempina lukukertoina upean, nautinnollisen lukukokemuksen. Juoni on punottu ovelasti, ja aikaa henkilökuvaukseen ja muuhun kuvailuun käytetään runsaasti. Molemmista piirteistä pidän kovasti. Tarina sijoittuu amerikkalaiseen opiskelijamaailmaan, älykköinä itseään pitävien nuorten keskuuteen, mikä tuonee kirjaan sen ’korkeakirjallisen’ silauksen, josta myös kovasti nautin. Lyhyesti siis sanottakoon, että JJÖ on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkiromaaneistani.

JJÖ oli huima kansainvälinen myyntimenestys, jonka tuoton turvin varmaankin oli mahdollista hioa seuraavaa romaania taas kymmenen vuotta. Toinen romaani Pieni ystävä ei kuitenkaan lunastanut kaikkien lukijoiden innokkaita odotuksia. Oikeastaan odotusten lunastaminen ei olisi varmaan voinutkaan toteutua. Miten kirjoittaa sama romaani uudelleen? Ainakaan, kun kyseessä ei ollut mikään sarja. Pieni ystävä ilmestyi vuonna 2002, suomeksi vuonna 2003, eli kymmenen vuotta esikoisen jälkeen. Oli pakko vilkaista omia vuoden 2004 alkuun ajoittuvia muistiinpanojani, koska kirjasta ei ole jäänyt paljoakaan mieleen. Muistan vain, että se oli paikoin puuduttavaakin luettavaa, mutta olen kuitenkin pitänyt kirjasta aika lailla ja se on edelleen hyllyssäni JJÖ:n parina.

Yksitoista vuotta myöhemmin eli viime vuonna ilmestyi lopulta kolmas romaani Tikli (suomeksi vuoden 2014 keväällä). Ilkeästi voisi ajatella, että Tartt arvelee määrän korvaavan laatua, sillä kirjat vain laajenevat. JJÖ:n suomennoksessa on 551 sivua, PY:ssä 620 sivua ja Tiklissä musertavat 895 sivua. Ainakin Tiklin kohdalla voi sanoa, että tiivistämiseen olisi ollut varaa melkoisesti. Karsinta olisi voinut jäntevöittää teosta.

Edellisten teosten tavoin Tikli on vallan mainio lukuromaani. Mitään suurta maailmankirjallisuutta ei kaikesta huolimatta ole tämäkään Tarttin romaani, vaikka niin markkinointikoneisto haluaisi uskotella. Loistavaa viihdettä se kyllä on, huolella rakennettu jännitys- ja kasvutarina, jossa on kirjallisuus- ja taideviitteitä pikanttina mausteena. Lopussa vielä varsin suoraan tökätään lukijaa silmään Dostojevskin Idiootilla, jotta nyt varmasti huomaisi, mistä kirjan tarinassa on kyse…

Rakenteeltaan Tikli on simppeli. Alussa näytetään minäkertoja tukalassa tilanteessa amsterdamilaisessa hotellissa, sairaana ja epätoivoisena, kaiken menettäneenä ja henkensä edestä pelkäävänä. Sitten siirrytään tarinan alkuun, neljätoista vuotta taaksepäin ajassa. Kolmetoistavuotiaan Theo Deckerin kaunis, ihana äiti rakastaa taidetta. Isä taas on epäonnistunut näyttelijä, alkoholisti ja peliriippuvainen sekä omille teilleen kadonnut mies. Theon elämä mullistuu sekunnissa lopullisesti, kun terroristit räjäyttävät pommin newyorkilaisessa taidemuseossa. Äiti saa surmansa räjähdyksessä kymmenien muiden uhrien tavoin, mutta Theo jää henkiin. Kummallisen tapahtumasarjan seurauksena Theo kävelee ulos museosta kaiken menettäneenä mutta upea taideharvinaisuus kassissaan. Lisäksi hän on saanut kuolevalta vanhalta mieheltä tehtävän viedä viestin liikekumppanilleen. Monipolvisen tarinan päätteeksi palataan amsterdamilaiseen hotellihuoneeseen, jossa langanpäät lopulta solmitaan yhteen ja jäljellä on enää lyhyt häivytys (mitä sitten tapahtui -osuus).

Romaanin alku on vangitseva. Taidemuseon tapahtumat on kerrottu loistavasti. On kuin olisi itse mukana ja tuntee Theon valtavan ahdistuksen ja pelon epätodelliseksi muuttuneessa kauhumaailmassa. Myös sen jälkeiset tapahtumat ovat todentuntuisia ja samalla epätodellisia, epätoivon täyttämiä hetkiä. Theolle selviää, että äiti on kuollut. Viranomaisillekin alkaa selvitä, että Theo on vailla huoltajaa. Kadonnutta isää jäljitetään, mutta laihoin tuloksin. Isoisä tarjoaa hotellimajoitusta ainoalle lapsenlapselleen. Onneksi rikkaan koulutoverin vanhemmat ottavat Theon huostaansa, kunnes parempi ratkaisu keksitään. Ja kaiken aikaa Theolla on myös salaisuus, asunnossa piilossa oleva Fabritiuksen mestariteos Tikli. Miten palauttaa taulu ilman hässäkkää? Miksi palauttaa taulu ylipäätään? Miten pitää taulu salassa?

Taulusta muodostuu monia rankkoja elämänvaiheita kokevan Theon pakkomielteeksi. Se on konkreettinen muisto äidistä mutta myös paljon muuta. Se on kuin sormus Frodolle: kielletty mutta kiehtova ja lopulta turmioon vievä konkreettinen pahuus. Theon aarre tuntuu olevan jatkuvassa vaarassa paljastua tai tuhoutua, ja pakkomielle taulusta riivaa koko hänen elämäänsä. Se houkuttaa myös muita. Lisäksi viranomaiset alkavat vuosien varrella vakuuttua, että taulu ei ole tuhoutunut räjähdyksessä vaan se on edelleen jossakin jollakulla. Verkko tuntuu kiristyvän Theon ja taulun ympärillä, kunnes tapahtumat lopulta lähtevät melkoiseen vyöryyn.

Taulu on keskeinen osa juonta, mutta siitä puhutaan tiiliskiviromaanin mittaan kuitenkin aika vähän. Tartt antaa paljon tilaa Theon elämälle ja siihen tuleville ihmisille. Hän kuvailee tarkasti Las Vegasin liepeiden autioita rakennustyömaita, joiden keskelle Theo ajautuu asumaan lähes vuodeksi ja jossa hän tutustuu yhteen elämänsä tärkeimpään ihmiseen Borikseen. Paljon aikaa käytetään myös antiikkiesineiden entisöinnin kuvailuun ja niiden myymiseen, joihin Theo tutustuu vietyään pyydetyn viestin kuolleen miehen liikekumppanille. Myös Theon rakkaudet ja opinnot saavat paljon tilaa, samoin hänen riippuvuutensa. Lääkkeet, huumeet ja alkoholi ovat Theolle arkipäivää, joilla hän koettaa pitää demonit loitolla. Kuvaukset vieroitusoireista ovat pikkutarkkoja.

Loppua kohden romaanin jännite toimintajännärimäisestä loppuhuipennuksesta huolimatta jonkin verran lörpsähtää. Viimeisiä kolmeasataa sivua lukiessani oikeastaan vain odotin, milloin tarina loppuu. Halusin toki tietää, miten Theo selviytyy ulos ahdingostaan, joka vain syveni entisestään joka sivulla. Mutta toisaalta halusin kirjan jo lopulta loppuvan, koska selvää oli, että loppu ei voi ainakaan kaikilta osin millään olla onnellinen. Eikä se sitten sitä onneksi olekaan, vaikka aika näppärästi tauluongelma lopulta ratkeaa.

Loppusivuilla on vielä jollain tapaa turhauttavaa metakirjallista selitystä siitä, miksi Theo on nyt tämän tarinansa pannut paperille ja kuten jo alussa sanoin, alleviivausta siitä, miten Theon ja Idiootin tarinat ovat rinnasteiset. Boris ja Theo pohdiskelevat sattuman perimmäistä olemusta sekä sitä, seuraako pahoista teoista vain pahaa tai hyvistä vain hyvää. Vai voiko olla mahdollista, että hyvästä seuraisi myös jotain pahaa? (Mitä arvelette?! Kylläpä on filosofista!) Theon hyvä ystävä, entisöijä Hobie pohdiskelee sitä, onko oikein kiintyä kauniisiin esineisiin enemmän kuin ihmisiin. Onko väärin käyttää aikaa, rahaa ja taitoja huonekalujen korjaamiseen, jos voisi kuitenkin auttaa vaikka sairaita lapsia samalla vaivalla? Ja niin edelleen.

Tikli oli siis hyvä ja viihdyttävä lukukokemus. Alkupuoliskosta pidin loppua enemmän, ja suorastaan ahmin ensimmäiset viisisataa sivua. Syynä saattoi olla, että nuoresta Theosta oli helpompi pitää kuin aikuisesta Theosta. Tikli ei ole JJÖ:n veroinen omalla asteikollani, mutta parempi kuin PY. Suomennosta lukiessani kiinnitin huomiota jokseenkin runsaisiin oikolukuvirheisiin, joita oli matkan varrella kirjan paksuuden huomioon ottaenkin luvattoman paljon. Kiire näkyy harmillisesti.

Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch)

Suom. Hilkka Pekkanen. WSOY 2014. 895 sivua.

Äitienpäivälahja. Kiitokset perheelle!

Donna Tarttin romaanit:

Jumalat juhlivat öisin (The Secret History)

Suom. Eva Siikarla. WSOY 1993. 551 s.

Pieni ystävä (The Little Friend)

Suom. Eva Siikarla. WSOY 2003. 620 s.