torstai 7. kesäkuuta 2018

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu #nuortenkirjatorstai



Kerrassaan hämmentävä kirja! Siinäpä tiivistettynä tunnelmani suljettuani Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen romaanin Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu. Kyseessä on fanifiktiotyyppinen ’jatko-osa’ L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö -trilogialle, joka julkaistiin alun perin 1920-luvulla ja joka on todellinen tyttökirjaklassikko. Luin kirjat ahmimisikäisenä useaan kertaan, ja aikuisena ostin sarjan tyttärelleni. Hän muisteli lukeneensa ne noin kymmenvuotiaana ja nostalgiannälkään toisen kerran 17-vuotiaana.

Lähtökohtaisesti en lämpene tällaisille muiden kirjoittamille jatko-osille yhtään. Mutta koska menossa on #nuortenkirjatorstai-sarja, piti tämäkin kirja pyytää kustantajalta luettavaksi ja myös lukea. Hyvä, että luin, sillä pidin kovasti kirjasta. Sen sijaan epäselvää minusta on edelleen, kenelle kirja oikein on kirjoitettu. Sen voi toki huoleti lukea minkä ikäinen lukija tahansa, mutta lukeeko, onkin jo toinen kysymys.

Pieni runotyttö -sarja päättyy hääkelloihin. Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu jatkaa nimensä mukaisesti tarinaa Emilian ja Teddyn avioliiton alkuajoista. Pariskunta on asettunut Autioon Taloon, jonka Emilian entinen kihlattu Dean Priest antoi heille häälahjaksi. Onnen pitäisi olla tahratonta, mutta jostain kumman syystä Emilia huomaakin, että avioelämä tuo mukanaan puolia, joista hän ei oikein pidä.

Aviomies Teddy on alkanut niittää mainetta arvostettuna muotokuvamaalarina Prinssi Edwardin saarella ja myös manner-Kanadassa. Taiteilija sulkeutuu ateljeehensa tuntikausiksi ja saa runsaasti kutsuja erilaisiin edustustilaisuuksiin. Vaimon tehtävä on luonnollisesti huolehtia, että aviomiehellä on teekupponen odottamassa, kun on tauon paikka. Arkiset kotitaloushuolet ovat itsestään selvinä langenneet nimenomaan Emilian harteille. Aikaa omaan kirjoittamistyöhön ei tunnu löytyvän, ja valkoisen arkin kirouskin on päässyt yllättämään nousevan kirjailijatähden. Leimahdukset ovat kaukainen muisto vain sukanparsimusten keskellä.

Huotarinen ja Koskimies ovat imeneet itseensä häkellyttävän hyvin Montgomeryn kirjojen hengen ja tyylin yksityiskohtia ja kieltä myöden. Tarina on esikuviensa mukaisesti löyhäjuoninen ja episodimainen. Emilialle sattuu harmittomia kommelluksia nurkkakuntaisessa ja juoruilunkipeässä Blair Waterin kylässä. Uuden Kuun talossa tädit ja Jimmy-serkku jatkavat tilanpitoa ikiaikaisia suvun perinteitä noudattaen, mutta muutoksen tuulet alkavat sielläkin viritä. Emiliakin joutuu tekemään isoja päätöksiä. Paras ystävätär Ilse on solminut avioliiton ystäväjoukon neljännen jäsenen Perryn kanssa. Kummallakin on loistavat uranäkymät edessään.

Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu -romaani ei kuitenkaan ole vain rakkaitten klassikkokirjojen maailman pinnan henkiin herättelyä, vaan kirjoittajakaksikko on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja ujuttanut mukaan hyvinkin ajankohtaisia teemoja. Emilia tuskailee luovan työn ongelmien parissa. Avioliitto menestyvän taiteilijan kanssa paljastaa karusti, miten paljon vaikeampaa naisen oli ja on varmasti edelleenkin jatkaa taiteilijanuraa perheen perustamisen jälkeen. Emilia kapinoi mielessään, mutta myös alistuu osaansa, ainakin osittain. Onneksi kirjan loppupuolella hänestäkin paljastuu kipakkuutta ja rohkeutta, kun uusi kirja lopulta alkaa siirtyä myös paperille.

Suuri kysymys on, mitä tapahtuu, jos ja kun perheeseen syntyy lapsi. Emilia ja Ilse käyvät tapaamassa koulutoveriaan, joka on viiden lapsen tyytyväinen mutta kiireinen äiti. Ilse tulee raskaaksi, ja synnytys on koitua hänen kohtalokseen. Hyvältä ei siis näytä, eikä ihme, että Emilia epäröi. Toisaalta hän kuulostelee ruumistaan varovaisen toiveikkaana. Jospa sittenkin? Romaanin ajankuvaan kuuluu, että edes aviopuolisot eivät keskustele näistä asioista kovin suoraan tai avoimesti.

Naisen asema ja äitiys ovat teoksen vahvoja teemoja, mutta minua kiinnosti eniten tapa, jolla tekijät käsittelevät kirjailijuutta ja kirjoittamista Emilian kautta. Naisena ja vaimona hän joutuu kamppailemaan saadakseen omaa aikaa ja tilaa kirjoittamiselle. Naisen on vaikea saada arvostusta kirjailijana, sillä kirjallinen maailma on selkeästi miesten. Toimittajakin haluaa tehdä hänestä haastattelun Teddyn vaimona, ei omaa uraa tekevänä taiteilijana. Pettymys on karvas nieltävä. Mutta kirjoittaminen on kuitenkin Emilialle tapa elää ja hengittää. Kun se takkuaa, hän tuntee kuihtuvansa sisältä.

Pidin siis kirjasta ennakkokakistelusta päästyäni kovasti. Koin paluun maisemiin ja tunnelmiin, joissa olin saanut Emilian kanssa vaeltaa omassa varhaisteini-iässäni vuosikymmeniä sitten. Mutta antaako Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu -romaani mitään nyky-Suomen kymmenvuotiaille ja sitä vanhemmille nuorille lukijoille? Lukevatko varhais- tai esiteini-ikäiset nuoret edes Runotyttö-sarjaa ylipäätään? Ja jos lukevat, kiinnostaako heitä, miten Emilian avioliitto ja ura sujuvat? Vai onko romaanin kohdeyleisö sittenkin yli kolmikymppisten naisten joukossa? Heille se tarjoaa nostalgiatripin ja samalla mukavaa pohdittavaa naisen asemasta ja taiteilijuudesta. Mistäpä minä tiedän. Kertokaa te!

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018. 308 s.

Arvostelukappale.





Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

Tulossa:

4 kommenttia:

  1. Minä katselin tätä kirjastoautolla äskettäin, mutta en oikein lämmennyt. Minulle Runotyttö-kirjat ovat sen verran tärkeitä ja rakkaita, että jonkun muun kirjoittamana jatkot ei oikein sytytä. Toisaalta tämä kuului tämän kevään kiinnostavimpiiin uutuuskirjoihin. Postauksesi oli kiintoisa ja herätteli kyllä kiinnostusta - jospa sittenkin uskaltaisin, mutta pelkään, että petyn liikaa, ja se kuva, joka minulle on muodostunut haavoittuisi pahasti. Näin kävi Mitchelin Tuulen Viemää jatko-osien kanssa. Tykkäsin jatko-osan alusta, mutta en lukenut kirjaa kokonaan, kun petyin niin pahasti televisiosarjaankin.

    VastaaPoista
  2. Runotytöt ovat rakkaita, kuten koko Montgomeryn tuotanto. Itse ahmin tyttökirjoja minkä ehdin suunnilleen kymmenenvuotiaana (ja täytän loppukesästä 19, joten ehkä menen "nykynuori"-kategoriaan), vaikka yhtä lukuun ottamatta ystäväni eivät näistä innostuneet. Pienenä minua harmitti se, että Annan elämästä ja lapsista kerrottiin paljon, mutta Emilian elämä jätettiin vain avioliiton alkuun. Pikku-Celestinen kunniaksi (ja toki muutenkin) tämä kirja on siis ehdottomasti lukulistalla!

    VastaaPoista
  3. Minullakin on tuo, mutta luen pätkittäin, koska katsoin parhaaksi aloittaa lukemisen niistä alkuperäisistä Runotytöistä. En muista niitä kovin hyvin, joten nyt on ihana tilaisuus tuplata mielihyvä ♥ Kävin fanikirjan julkkareissa hiljattain ja bloggasinkin niistä. Kiva löytää bloggauksesi, mutta enpä luekaan tarkkaan, jotta ei tule mitään paljastuksia 🙂 Kivaa kesäkuuta sinulle ja upeita lukukokemuksia !

    VastaaPoista
  4. En osaa päättää, haluanko lukea tätä. Toisaalta kiinnostaa, miten Huotarinen ja Koskimies ovat päättäneet Emilian tarinaa jatkaa ja kuinka hyvin he ovat onnistuneet tavoittamaan Runotytön hengen. Toisaalta jatko-osa epäilyttää ja vierastuttaa. Saa nähdä mihin päädyn.

    VastaaPoista