Dekkariviikko kirjablogeissa 9.–15.6.2025 - Tule mukaan!

Kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen tänäkin vuonna, sillä kesäkuussa kirjablogeissa luetaan ja kirjoitetaan taas dekkareista kokonaisen dekkariteemaviikon ajan eli 9.–15.6.2025. Kirjablogeissa vietetään kesäkuista dekkariviikkoa jo yhdettätoista kertaa!

Dekkariviikkoon ovat tervetulleita kaikki (kirja)blogit ja tietenkin koko (kirja)some kaikenlaisilla dekkariaiheisilla jutuillaan ja postauksillaan.

Osallistuminen tapahtuu näin:

Ilmoittaudu mukaan tämän blogijutun kommenteissa viimeistään 8.6.2025. Jätä ilmoittautumiskommenttiisi blogin nimi tai linkki, jonka avulla blogiin löytää. Minä lisään blogisi linkin sitten tämän jutun osallistujalistaan.

Julkaise dekkariviikon kuluessa ainakin yksi teemaan sopiva blogijuttu. Ylärajaa ei ole, joten voit vapaasti lukea ja kirjoittaa dekkareista niin paljon kuin haluat. ’Virallinen’ sometunniste on #dekkariviikko. Käytä sitä mahdollisimman runsaasti. Myös tämän jutun otsikkokuvana toimivaa logoa ja alla olevaa versiota saa vapaasti ja mielellään käyttää blogijutuissa ja somenostoissa.

Käy uudestaan blogissani teemaviikon jälkeen ja jätä 17.6.2025 julkaistavaan koostejuttuni kommentteihin linkit omiin dekkariviikon juttuihisi, mikäli en ole niitä siihen huomannut nostaa.

Miten #dekkariviikko sujui? Kurkkaa hieno noin 80 jutun listaus täältä.

Dekkariviikolla mukana v. 2025:

Amman lukuhetki
Dekkarigram (Instagram)
Hemulin kirjahylly
Henna Pöntinen (Lukutoukka1982) (Instagram)
Ja kaikkea muuta

Jokken kirjanurkka
Jotakin syötäväksi kelvotonta
Julia (sivuillaseikkailija) (Instagram)
Kirjaimia
Kirjakaapin kummitus

Kirjamies
Kirjan pauloissa
Kirjarouvan elämää
Kirjasähkökäyrä
Kirjoja hyllystäni

Kirjoja napit korvissa
Kirjojen kuisketta
Kirsin Book Club
Kirsin konttuuri
Korahduksia kirjoista

Kulttuuri kukoistaa
Kupliva maailmani
Kuunnellut äänikirjat
My Book Carousel
Niina (kirjanii) (Instagram)

Satu (osatu382) (Instagram)
Satunnainen ohilukija
Tarukirja
Triin (triin_tekee_juttuja (Instagram)
Tuijata

Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Kirsin kirjanurkka

Murhaavan hyvää kesää kaikille ja tervetuloa mukaan viettämään #dekkariviikko'a kirjablogeissa!

Dekkariviikko kirjablogeissa 10.–16.6.2024 - Tule mukaan!

 

Kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen tänäkin vuonna, sillä kesäkuussa kirjablogeissa luetaan ja kirjoitetaan taas dekkareista kokonaisen dekkariteemaviikon ajan eli 10.–16.6.2024. Tänä vuonna on erityistä aihetta juhlaan, sillä tämä on kymmenes kerta, kun kirjablogeissa vietetään kesäkuista dekkariviikkoa!

Dekkariviikkoon ovat tervetulleita kaikki (kirja)blogit kaikenlaisilla dekkariaiheisilla jutuillaan.

Osallistuminen tapahtuu näin:

Ilmoittaudu mukaan tämän blogijutun kommenteissa viimeistään 9.6.2024. Jätä ilmoittautumiskommenttiisi blogin nimi tai linkki, jonka avulla blogiin löytää. Minä lisään blogisi linkin sitten tämän jutun osallistujalistaan.

Julkaise dekkariviikon kuluessa ainakin yksi teemaan sopiva juttu. Ylärajaa ei ole, joten voit vapaasti lukea ja kirjoittaa dekkareista niin paljon kuin haluat. ’Virallinen’ sometunniste on #dekkariviikko. Käytä sitä mahdollisimman runsaasti. Myös tämän jutun otsikkokuvana toimivaa logoa saa vapaasti ja mielellään käyttää blogijutuissa ja somenostoissa.

Dekkariviikko kirjablogeissa -tempaus ei tänäkään vuonna ole kaupallinen yhteistyökuvio, mutta yhteistyökumppanina toimii Suomen dekkariseura ry.  Halutessasi voit liittää teemaviikon juttuihisi vaikka seuraavan esittelytekstin ja käyttää oheisia logoja jutussasi:

Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

Käy uudestaan blogissani teemaviikon jälkeen ja jätä 18.6.2022 julkaistavaan koostejuttuni kommentteihin linkit omiin dekkariviikon juttuihisi.

Miten #dekkariviikko sujui viime vuonna? Kurkkaa komea dekkarivinkkilistaus Tuulevin lukublogista. 

Dekkariviikolla mukana v. 2024:

Amman lukuhetki
Ankin kirjablogi
Hemulin kirjahylly
Jokken kirjanurkka
Kirjahamsterin lukuvinkit

Kirjahullun päiväkirja
Kirjaimia
Kirjakaapin kummitus
Kirjan jos toisenkin
Kirjan pauloissa

Kirjarouvan elämää
Kirjasähkökäyrä
Kirjatokka
Kirjojen kuisketta
Kirsin Book Club

Kirsin konttuuri
Kulttuuri kukoistaa
Kupliva maailmani
Kuunneltua
My Book Carousel

Sataa valoa 
Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!
Tarukirja
Tarun tapaan
Tuijata

Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Kirsin kirjanurkka

Murhaavan hyvää kesää kaikille ja tervetuloa mukaan viettämään #dekkariviikko'a kirjablogeissa!

Lämmin kiitos kaikille mukaan ilmoittautuneille ja muillekin osallistuneille! Viikon koostepostauksesta voi käydä kurkkaamassa, mitä luettiin!

Markku Kivinen: Lähetin loppupeli #dekkariviikko

Venäjällä on Putinin jälkeen noussut valtaan Ivanov, mies, joka vaalikampanjansa aikaan on muistuttanut kummallisen paljon Donald Trumpia ja jonka valtaannousua on pidetty lähinnä epätodennäköisenä. Kansallismielisyys ja halu palauttaa Venäjälle sen todellinen asema varteenotettavana suurvaltana ovat Ivanovin hallinnon käyttövoimaa. Tätä kehitystä seuraa Moskovassa sydän kylmänä Suomen suurlähettiläs Lauri Suominen. ”Venäläisten kanssa aina pärjätään” on ollut hänen tunnuslauseensa, mutta se alkaa valitettavasti vaikuttaa yhä paikkansapitämättömämmältä. Kun Moskovassa tehdään häikäilemätön terrori-isku, lähtevät tapahtumat vyörymään painajaismaisella tavalla.

Suomi ei enää voi vetäytyä kansainvälisissä konflikteissa sivuun puolueettomuuteensa vedoten, sillä se on muutamaa vuotta aiemmin liittynyt Naton täysjäseneksi. Tätä nykyinen ulkoministeri Teemu Nordström pitää poliittisen uransa kiistattomana tähtihetkenä ja urotekona, toistaiseksi. Avoimen Venäjä-vastaisen poliitikon tavoitteena on vähintään Suomen presidentin virka. Lauri Suomisen mielestä Nordström kuuluu siihen monilukuiseen joukkoon, joka on ollut tunkemassa ulkoministeriksi siitä huolimatta, etteivät todelliset rahkeet ole riittäneet lähellekään. Nordströmin makuun Suominen on siirtynyt Naton kannattajaksi kovin pitkin hampain ja vasta pakon edessä.

Markku Kivinen on Helsingin yliopiston Aleksanteri­-instituutin ja Suomen Akatemian Venäjän-­tutkimuksen huippuyk­sikön johtaja, laajalti tunnettu Venäjän asian­tuntija ja suosittu esiintyjä kansainvälisessä tiedeyhteisössä. Lähetin loppupeli on Kivisen toinen kaunokirjallinen teos, ja hänen vankka Venäjän tuntemuksensa tekee siitä vertahyytävän todentuntuisen ja uskottavan. Kivisen dystopia on pelottavan mahdollinen tulevaisuudenkuva, ja jos se toteutuu, voidaan vain todeta: ”Finis Finlandiae.” Niin apokalyptisiin näkymiin teos päättyy.

Kivisen Lähetin loppupelin hienous ei kuitenkaan ole pelkästään sen hyytävyydessä. Ulkopolitiikan ja diplomatian kiemurat kuulostavat helposti pitkäveteisiltä aiheilta, mutta ne ovat kuitenkin ’vain’ teoksen rakennusmateriaalia. Minäkertojana toimiva Lauri Suominen valottuu tarkasti pienien tuokiokuvien kautta. Mies on monipuolisesti sivistynyt ja tuntee myös kohdemaansa kulttuurin perusteellisesti. Teatterin lämpiössä tapahtuva kulttuurien kohtaaminen ja lyhyt keskustelu Tšehovin Lokki-näytelmän ohjauksesta on hieno esimerkki Kivisen nyanssien hallinnasta.

Suomisella on kuitenkin heikkoutensa ihmisenä ja miehenä. Ne nousevat esille suhteessa naisiin eli vaimoon ja rakastajattareen, pieneen mutta tarkkanäköiseen Vihtori-poikaan sekä alkoholisoituneeseen Jussi-veljeen. Tuhon vääjäämättä lähestyessä nämä inhimilliset ulottuvuudet korostuvat. Kiusallisen tarkasti Kivinen näyttää myös poliitikkojen, joita lähinnä Nordström yhtenä näkökulmahenkilönä edustaa, kapeakatseisuuden ja tyhmän ylpeyden. On mahdotonta myöntää, että joku toinen voisi olla oikeassa, varsinkin, jos kyseessä on kilpailijaksi tai vastustajaksi mielletty taho.

Lähetin loppupeli on myös kielellisesti hiottu ja viimeistelty. Lukukokemus on erikoinen yhdistelmä nautintoa ja silkkaa kauhua. 

Markku Kivinen: Lähetin loppupeli
Teos 2016. 222 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

#dekkariviikko kirjablogeissa

Aura Koivisto: Sivusaalista

Yllättävän monen dekkarin resepti tuntuu olevan:

1. Keksitään murhajuoni, jota lukijan on mahdotonta ratkaista (ja lähestulkoon kirjoittajankaan, ainakaan uskottavasti).

2. Koska juoni on liian yksioikoinen täyttämään kokonaisen romaanin sivut (mieluusti ainakin kolmesataa sivua!), täytetään murhien välit jollakin kirjoittajaa itseään kiinnostavalla mutta asiaan mitenkään liittymättömällä kuten koirien ulkoiluttamisella, kanojen ruokkimisella, kasvimaan kuopsutuksella ja kahvittelulla.

3. Lisätään ’jännitystä’ lainaamalla aina välillä nimettömänä pysyttelevän syyllisen (usein sekavia) ajatuksia.

4. Pistetään poliisi käyttäytymään ylimielisesti päähenkilöä kohtaan ja jopa epäilemään tätä tehdyistä rikoksista.

5. Annetaan dekkarin päähenkilön törmätä syylliseen sattumalta ratkaisevalla hetkellä ja syyllisen vapaaehtoisesti vuodattaa kaikki selitykset, joita juonen aukkojen paikkailu vaatii.

Aura Koivisto on kirjassaan Sivusaalista noudattanut tätä kaavaa puuduttavan uskollisesti, vain sivumäärävaatimuksesta on maltettu sentään tinkiä. Lisänä on vielä koko joukko epäuskottavuuksia poliisin ja muiden viranomaisten toiminnassa. Murhaajakin on mahdoton tohelo, koska ei tunnu saavan tarkoitettua maalia hengiltä sitten millään. Eikä saakaan. Mahdollisesti tarina on tarkoitettu humoristiseksi, mutta onko väkivaltainen kuolema huumoria? Ei minusta.

Lukuisia erilaisia teoksia pitkän uransa mittaan julkaissut Koivisto kirjoittaa kyllä sujuvasti, mutta rikosromaaniksi tämä ei ole oikein kummoinen. Ehkä porkkanoita ja kanoja kasvattavan kirjastonhoitajan elämästä itäsuomalaisessa pikkukylässä olisi voinut kertoa muutenkin kuin murhilla höystettynä?

Aura Koivisto: Sivusaalista
Nordbooks 2016. 191 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Kirjavinkkien Tuija on pitänyt kirjasta huomattavasti minua enemmän: "Kirjan kieli on moitteetonta ja sujuvaa, ja huumoriakin on saatu mukaan. Tätä kirjaa voisi siis hyvinkin suositella niille, joille nykyaikaiset väkivalta- ja terrorismidekkarit ovat liikaa."

"Kaikessa selkeydessään ja yksinkertaisuudessaan positiivinen esikoinen, jota kirjoittaessaan Koivisto on tiennyt mitä tekee", suitsutetaan Mummo matkalla -blogissa.

Ruumiin kulttuurin 2/2016 Kirjakäräjillä Eeva Vuortama päätyy kanssani samoille linjoille: "Mutta varsinainen rikostarina valitettavasti tökkii, jännitystä ei synny ja arvoituskin paljastetaan liian aikaisin." 

Joonas Koskimaa: Sankaripoliisin kuolema

”Kirjallisuutta, elokuvia ja musiikkia harrastava Joonas Koskimaa (s. 1987) asuu Heinolassa avovaimon, kahden lapsen ja mäyräkoiran kanssa. Ammatiltaan hän on tehdastyöntekijä, jota ei ole vielä korvattu robotilla.” Näin esitellään esikoisdekkaristi kustantaja Myllylahden nettisivuilla ja Sankaripoliisin kuolema -dekkarin takakannessa.

Koskimaan dekkari aiheutti minussa hämmennystä ja harmittelua. Jälleen kerran pintaan pulpahti kiukuttava ajatus, että keskeneräinen teos on laitettu painoon. Ainakin kertaalleen uudelleen kirjoittaminen ja sen jälkeen huolellinen oikolukukierros. Nämä olisivat olleet minun toiveeni ja vaatimukseni, mikäli niitä kysyttäisiin. Kun teksti on kerran painettu, korjailu on myöhäistä.

Kunnon oikeakielisyys- ja tyylinhiontatreenit pitäisi laittaa pakollisiksi kaikille kirjan julkaisemista edes harkitseville kirjoittajille. Loppuun asti viilatun kielen merkitystä ei kannata väheksyä, sillä tämäkin kirja olisi todennäköisesti jäänyt minulta kesken ensimmäisen kolmanneksen aikana juuri huolimattoman kieliasun takia, jollei teos olisi ollut mukana Johtolanka-kisassa.

Mikä sitten on kielessä vikana? Kirjoittaja viljelee surutta kaksoispassiivia, yhdyssanojen oikeinkirjoituksessa on horjuntaa, samoin alkukirjaimissa, sanaa ’reilu’ pudotellaan alati kummallisesti ja niin edelleen. Repliikeissä on jäänyt välimerkein ilmaisematta puhujan epäröinti, ja sanat loppuvat omituisesti kesken tai ne seuraavat toisiaan epäselvyyttä aiheuttaen. Osa puutteista menee siis taiton piikkiin, osa oikoluvun.

Hankalampi ongelma on ylipäätään dialogin ja paikoin kerronnan kömpelyys. Monen aloittelevan kirjoittajan tavoin Koskimaa selostaa uskollisesti henkilöidensä aamupalat ja muut arkitoimet yksityiskohtia säästelemättä. Vielä se ei onnistu kovin luontevasti, ainakaan kokonaan. Harjoittelu ja se kuuluisa hionta auttanevat tässä ajan mittaan. Kielen täsmällisyyteen kannattaa muutenkin panostaa. Kun henkilö ’kertoo valehdellen’ jonkin asian, hän valehtelee.

Huomioni siis kiinnittyi ennemminkin kieleen kuin itse tarinaan, mikä sekin kertoo jo jotain. Armottominkin kielipoliisi tempautuu toisinaan niin vahvasti vetävän tarinan imuun, etteivät edes lauseenvastikevirheet saa rikottua tunnelmaa. Niin ei valitettavasti Sankaripoliisin kuoleman parissa käynyt, vaikka aineksia teoksessa kunnon dekkariin toki onkin.

Alkuun lähdetään prologilla, jossa Kari ’Kapu’ Karhula istuu kotonaan syömässä unilääkkeitä ja juomassa viskiä. Huoneen nurkasta toimenpidettä tarkkailee uhkaava hahmo pellenaamari kasvoillaan.

Kun Kapun kalmo sitten löytyy, se herättää kuhinaa Helsingin poliisissa. Kapu Karhula oli jo eläköitynyt ylikomisario, jonka ura oli aikanaan menestystarina. Karhula ratkaisi useita merkittäviä rikoksia ja sai sankaripoliisin maineen. Lukijalle näistä uroteoista kerrotaan palasia lukujen alkuun sijoitetuilla lehtileikkeillä. Uutiset ovat fiktiota, mutta ne mukailevat osittain oikeita rikoshistorian tapauksia.

Kapu kuolema näyttää itsemurhalta, mutta nuori konstaapeli Aleksi Miettinen on eri mieltä. Miksi tiettävästi jo vuosia kuivilla ollut ylikomisario olisi ladannut kaappinsa täyteen viinaksia? Asia alkaa vaivata Aleksia, ja hän alkaa penkoa Kari Karhulan menneisyyttä löytääkseen jonkun, joka halusi sankaripoliisin kuolevan.

Aleksilla riittää ongelmia omastakin takaa. Vaimo on ottanut pariskunnan yhteisen lapsen ja lähtenyt. Illat Aleksi istuu kotonaan ja tissuttelee olutta. Kuntokin on päässyt romahtamaan, ja kaapista alkaa kuulua Captain Morganin kuiskintaa yhä useammin. Töissä ei pyyhi hyvin. Esimiehet kisailevat kunniasta keskenään, ja Aleksia tuntuvat vierastavan kaikki muutkin poliisit, vaikka syy ei oikein lukijalle avaudu. Kolmikymppinen Aleksi on kaiken lisäksi kummallinen digiänkyrä, jolle sähköpostin lukeminenkin tuntuu olevan melkoisen vaikeaa.

Aleksi alkaa siis penkoa sankaripoliisin (termiä viljellään kirjassa puuduttavan tiheään) uraa ja yksityiselämää. Hämmästyksekseen Aleksi huomaa pian, että Karhulan elämässä on ollut koko joukko salaisuuksia. Osa niistä on tainnut olla suoranaisia rikoksiakin. Sankaripoliisin maine onkin siis ollut vain lumetta? Mutta ketkä kaikki ovat tienneet Karhulan väärinkäytöksistä? Ketkä ovat mukana salailussa? Kuka on Karhulan kuoleman takana?

Mitä enemmän Aleksi asioita penkoo, sen rumempia yksityiskohtia pulpahtelee pintaan. Valitettavasti Koskimaa on päättänyt räväyttää kaikki sairaat yksityiskohdat myös lukijan silmille niin, että teoksen loppuvaiheissa voi jo hyvin puhua iljettävyyksillä mässäilystä.

Lopussa vyyhti selvittyy hieman liiankin helposti, kun syyllinen suorastaan läväyttää todisteet Aleksin syliin. Kaikki Aleksin uumoilemat kuprut saavat siististi selityksensä. Kuinka uskottavaa kaikki on, jäänee jokaisen lukijan itsensä arvioitavaksi. Aarnio-oikeudenkäynnin tuoksinassa on lopulta helppo niellä tämäkin tarina. Valitettavasti.

Joonas Koskimaa: Sankaripoliisin kuolema
Myllylahti. 261 s.

Vuoden Johtolanka 2017 -ehdokas.

Suomi lukee -sivuston Krista luki Sankaripoliisin kuoleman jo viime kesän dekkariviikolla ja piti paljon minua enemmän lukemastaan. Kirjavinkkien Tuijan kanssa näkemyksemme sekä kohtaavat että erkanevat.


#dekkariviikko kirjablogeissa

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus #dekkariviikko

Kesäkuussa 2015 olen hieman kauhunsekaisin tuntein sulatellut tietoa JP Koskisen kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta Murhan vuosi. Luettuani Koskisen vuonna 2011 julkaiseman dekkarin Eilispäivän sankarit olen ollut kuitenkin luottavaisella mielellä. Kyllä ainakin sarjan aloitusosa olisi aikanaan testattava tuoreeltaan. Tulevaisuudesta ei kuitenkaan koskaan tiedä, ja niinpä kävi niin, että aloitin Koskisen sarjan nurinkurisesti kakkososasta Helmikuun kylmä kosketus. Ainakin lukemani perusteella sarjan osat voi vaivatta lukea itsenäisinä, vaikka jokin punainen lanka sarjaan varmasti koossa pitääkin.

Ilokseni tapasin teoksessa myös vanhat tutut päähenkilöt taannoin lukemastani Koskisen rikosnovellista Pimeyden ruhtinas. Hämeenlinnalaismiehet Arosuo, entinen poliisi, ja hänen sisarenpoikansa Juho Tulikoski, matemaatikko, työskentelevät yhtiökumppaneina yksityisetsivätoimistossaan. Helmikuu on ollut pimeä ja kylmä, joten kaksikolla on ollut aikaa paneutua Arosuon lempitapaukseen eli Bodomjärven murhien selvittämiseen.

Tilanne muuttuu, kun toimistoon marssii yllättäen kaupunginjohtajan kaunis vaimo, joka pyytää selvittämään lukiolaispoikansa Nicon kaappausta. Pojasta vaaditaan kuudensadantuhannen euron lunnaita. Poliisia ei saa tapaukseen sotkea, koska skandaalia halutaan välttää viimeiseen asti. Juho ja hänen enonsa epäilevät alusta asti, että rouva Manalkivellä eivät ole täysin puhtaat jauhot pussissaan, mutta päättävät pitää epäilynsä omana tietonaan. Kun lunnaitten maksu menee yllättäen pieleen, muuttuu tilanne kokonaan. Kuka vei Nicon ja rahat? Miksi etsiville ripotellaan hämäriä vihjeitä kuin parhaassakin Da Vinci -koodissa?

Pakkanen paukkuu, ja välillä lunta sataa. Kaksikon tutkimukset etenevät miten etenevät, mutta vähitellen juonen pirullisuus alkaa hahmottua niin minäkertoja Juholle kuin lukijallekin. Muutaman aika hyytävän ja mielikuvitusta kutkuttavan kohtauksen jälkeen syylliset ovat nalkissa ja saavat ansaitsemansa rangaistuksen. Vai miten se nyt menikään?

On vaikea analysoida, miksi pidän niin kovasti Koskisen kirjoitustyylistä. Kieli on sujuvaa ja hiottua, mutta ei mitenkään teennäistä tai korostunutta. Lukeminen on vaivatonta. Se kai on paras kuvaus. Tarinan matkaan voi heittäytyä myös luottavaisin mielin. Ainoa varsinaisesti harmittamaan jäänyt seikka HKK:ssa on yhden keskeisen epäillyn eli lukion historian lehtorin tapa jäädä talvilomalle viikkoa ennen koulun talvilomaviikkoa ja jättää asiasta vain lapun esimiehelleen tiedoksi. Seikka kuitataan normaalina käytäntönä! Oikeassa elämässä kirjassa kuvatusta menettelystä olisi seurauksena melkoinen sanktiovyöry ja höykytys. Faktojen täytyy olla ojennuksessa, muuten annan karttakepistä!

Tammikuun pimeä sylikin on hankittava ja luettava, se on edelleen selvää. Mielenkiintoista on seurata tätä kunnianhimoista projektia.

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus
CrimeTime 2016. 244 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

#dekkariviikko kirjablogeissa

Kevään 2017 dekkariuutuuksia #dekkariviikko

Aktiivisena kirjabloggaajana ja entisenä Johtolanka-raadin jäsenenä olen onnellisessa asemassa, sillä lähes viikoittain löydän postilaatikostani mukavan yllätyksen eli jonkin kustantamon lähettämän kirjapaketin. Vaikka aikani ei hyvästä tahdostani huolimatta millään riitä kaikkien minulle lähetettyjen houkutusten lukemiseen, ilahdun niistä joka kerta yhtä vilpittömästi. Sittenkin, vaikka välillä huono omatunto painaa, kun en ole ehtinyt jotakin todella mielenkiintoiselta vaikuttavaa uutuutta lukea saati sitten siitä kirjoittaa ja vaikka kotini tuntuu paikoin olevan kirjakaaoksen vallassa.

Menossa olevan dekkariviikon kunniaksi ajattelin kirjoittaa tällä kertaa jutun myös toistaiseksi lukemattomista uutuusdekkareista, joita on kevään ja alkukesän aikana minulle kertynyt pinoiksi asti. Kommentteihin olisi mukava saada kirjoja jo lukeneiden ajatuksia ja suosituksiakin. Mitkä näistä nyt ainakin kannattaisi mahduttaa lukulistalle?

Aloitetaan hieman harvinaisemmasta alagenrestä eli nuorten aikuisten trilleristä. Scott BergstrominThe Cruelty – Nyt olet yksin vetoaa minuun juuri siksi, että sen päähenkilö on 17-vuotias nuori nainen, Gwen Bloom. Takakannessa luonnehditaan Gweniä kickass-sankariksi, eli vaikuttaisi olevan sukua vaikkapa Salla Simukan Lumikki Anderssonille. Kirjasta ollaan tekemässä elokuvaakin, joten nostetta on ainakin rapakon takana. Suomennoksen nimi hieman ärsyttää, mutta kai silläkin jokin perustelu on.

Ruotsalainen kirjailija Malin Persson Giolito oli toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumassa kertomassa muun muassa juuri suomeksi ilmestyneestä teoksestaan Suurin kaikista. Takakansiteksti ei ollut minua oikein vakuuttanut. Kyseessä on oikeussalidraama ja psykologinen trilleri, jonka aiheena on koulusurma, rikoksista yksi vastenmielisimmistä minun mittarillani. Perssonin ja Elina Hirvosen keskustelu kuitenkin oli niin mielenkiintoinen, että mieleeni hiipi ajatus, että kenties sittenkin vielä luen teoksen.

Kuopiolainen kirjailija-poliisi Marko Kilpi on kirjoittanut joukon kovatasoisia dekkareita, joista olen pitänyt kovasti (Kadotetut, Elävien kirjoihin, Kuolematon). Tänä keväänä Kilpi julkaisi uuden Undertaker-nimisen sarjansa aloitusosan Kuolemantuomio. Takaliepeessä luvataan hautausurakoitsija Kivestä kertovalle sarjalle jatkoa ensi keväänä. Takakannessa taas kerrotaan, että sarjallaan Kilpi ’uudistaa genren perusrakenteita’. Aika paljon luvattu, mutta Kilvellä on kyllä rahkeita lupaus täyttämään. Olen aloitellutkin kirjaa varovasti, mutta olen jämähtänyt sivulle 29. Kaipaan rohkaisua. Onko syytä jatkaa? Miksi sarja ei voi olla nimeltään ’Hautausurakoitsija’?

Luin vuodenvaihteessa Tuomas Nyholmin vaikeatulkintaisen romaanin Omiensa luo, ja hämmästyin, kun pian sen jälkeen kerrottiin, että Nyholmilta on tulossa uuden dekkarisarjan avaus. Jostain syystä Nyholm on sijoittanut dekkariensa tapahtumat Lissaboniin. Toisaalta Omiensa luo ei sijoitu mihinkään tunnistettavaan paikkaan, joten kovin tutunoloiselta siitä näkökulmasta tuntuu. Leijona on lukulistallani, mutta saapa nähdä, ehdinkö lukea sen ennen seuraavan osan ilmestymistä.

Jarkko Sipilän 20. Takamäki-dekkari Syvälle haudattu siirtyy kirjapinostani äänikirjalistalle. Sipilän dekkarit ovat takuuvarmoja viihdyttäjiä, ja viime vuosina olen mieluiten nauttinut ne kuunneltuina (kuitenkin esimerkiksi Valheen kasvot painettuna). Hyppäsin mukaan JP Koskisen Murhan vuosi -sarjaan vasta kakkososasta Helmikuun kylmä kosketus, ja pidin. Niinpä ilahduin, kun Maaliskuun mustat varjot putkahti kotiini. Arosuon ja Tulikosken edesottamukset ovat kiintoisia, ja lisäksi kuulemma ratkaistaan varsinaisen tehtävän lisäksi Bodom-murha. Aika hyvin luvattu! Ehdottomasti menee lukuun.

Yhtä varmasti olen päättänyt ehtiä lukemaan Timo Saarron Kuoleman kuukauden. Saarron tuotantoon tutustuin jo Johtolanka-raadissa (Vesimiehen aika), ja tämä vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1917 lopun Helsinkiin. Sopii siis mainiosti lukijalle, joka on laillani ihastunut Virpi Hämeen-Anttilan Kalle Björk -dekkareihin (Yön sydän on jäätä, Käärmeitten kesä).

Jaana Lehtiön Porvooseen sijoittuvat dekkarit ovat olleet pitkään lukulistallani, ja nyt posti toi hänen uusimpansa Älä aivan vielä laatikkooni, joten mitään syytä olla lukematta ei enää ole. Porvoo on kiehtova kaupunki, jonne myös Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -dekkarit (mm. Kaikki mikä kiiltää) sijoittuvat. Lehtiön sankari Juha Muhonen saattaa Antti Hautalehdon tunteakin, onhan heillä yhteinen työpaikka. Muhonen vaikuttaa kyllä pari astetta kesymmältä kaverilta!

Luettavien listalla ovat vielä näiden lisäksi ainakin Annika Erosen esikoisdekkari Kaivo ja Marjut Petterssonin Niin kuin sinä sen muistat. Molemmista olen kuullut hyvää. Koetan saada mahtumaan johonkin väliin myös Gard Sveenin jo viime vuonna ilmestyneen Lasiavain-voittajan Pimeän sylissä. Pohjoismaisen dekkarikisan voittajaa ei niin vain ohiteta.

Kuvistani voi kurkata vielä jokusen lukuvinkin lisääkin. Nyt olisi sitten juurin Sinun vuorosi kertoa, mitä mieltä olet tämän kevään dekkarisadosta. Mitä ei missään tapauksessa kannata missata? Entä miten aiot viettää menossa olevaa dekkariviikkoa?

#dekkariviikko

Johanna Tuomola: Kun eilinen oli toinen

’Julia Takalo meets Noora Nurkka’ voisi olla oivallinen mainoslause Johanna Tuomolan uudelle Julia Takalo -dekkarille. Viime vuonna alkaneen uuden sarjan päähenkilö Julia kun kohtaa Kun eilinen oli toinen -dekkarissa Lohjan poliisissa työskentelevän komisario Nurkan, työn merkeissä, luonnollisesti. Idea näiden kahden sankarittaren yhteen johdattamisesta on mainio, ja nautin Noora Nurkan tapaamisesta kovasti, mutta Tuomola jättää idean leijumaan vähän tyhjän päälle. Siitä olisi voinut saada paljon enemmänkin irti.

Viime seikkailujen jälkeen Julia on saanut koottua itsensä ainakin päällisin puolin ja on taas työkuntoinen. Tällä kertaa hänet palkataan selvittämään, mitä kummallista tapahtuu Sammatissa sijaitsevassa mielenterveyspotilaiden kuntoutuslaitoksessa Villa Santalassa. Sen omistajapariskunta on Julian tuttuja. Kaarlo Santalan omaisuutta on tärvelty, ja vaimo Kaisa tuntee, että uhka koskee koko perhettä, myös hänen pahasti autistista Armas-poikaansa. Julialla ja Armaksella on harvinainen yhteys, jota Kaisa huomaa kadehtivansa. Mutta kuka on sotkenut Kaarlon veneen sianverellä ja naarmuttanut hänen kalliin autonsa kylkeen oudon päivämäärän?

Julia soluttautuu Villa Santalaan potilaana, onhan hänellä omakohtaista kokemusta masennuksesta. Kesäaikaan potilaita on talossa vähemmän kuin henkilökuntaa, jota sitäkään ei ole kovin paljoa. Julia tutustuu lähemmin naispuolisiin potilaisiin eli räväkkään Amandaan, täysin sulkeutuneeseen Hennaan ja lastensa vahingoittamista suunnitelleeseen Camillaan. Miespuolisia potilaita edustaa voimakasta syyllisyyttä poteva Teemu, joka saa hallitsemattomia muistinmenetys- ja aggressiokohtauksia. Henkilökunnasta mainitsemisen arvoinen on huikaisevan komea Nelson, johon Julia iskee kyntensä ihan kirjaimellisesti. Kuka tästä porukasta tekee kiusaa Santaloille ja miksi?

Kaikilla Villa Santalan asukkailla tuntuu olevan enemmän tai vähemmän luurankoja kaapeissaan, ja niitä sekä Amanda että Julia penkovat melkoisella antaumuksella. Lopputuloksena on sitten, kuten odottaa sopii, yksi ruumis ja yksi katoamistapaus. Juliaa ei siis palkattu tyhjän tähden. Harmi vain, että hän epäammattimaisesti kämmää tärkeässä kohdassa ja joutuu aloittamaan varsinaiset tutkimukset alkutekijöistä kuten poliisikin.

Villa Santala ja Sammatti herättävät Juliassa osin epämiellyttäviä

väreilyjä. Mielenterveysongelmat ovat hänelle liiankin tuttuja, ja terapiaistuntoihin osallistuminen valepotilaana tuntuu epämukavalta. Paikkakuntakin on jollain tavalla kiusallisia muistoja herättävä, oma isä kun asuu Lohjan Kirkniemessä. Kun kerran lähellä ollaan, katsoo Julia velvollisuudekseen käydä isää tervehtimässä. Isän ja tyttären välit ovat kummallisen etäiset. Tarinan edetessä tähän suhteeseen saadaankin hieman valaistusta, ja tämä juonilanka selvästi jatkuu seuraavassa osassa.

Tuomola kirjoittaa ihan pätevää dekkaria, jonka parissa kyllä viihtyy mukavasti illan pari tai vaikka kesäpäivän riippukeinussa. Mutta ihan huippuvireeseen ei koneistoa ole tällä kertaa onnistuttu säätämään. Alku on mieto, koska muutamasta ilkityöstä ei tunnu rakentuvan todellista uhkaa. Ruumiiseen on luvattoman pitkä matka. Kun se lopulta on onnistuttu ripustamaan näyttämölle, tuntuvat osaset levähtävän kuin ne kuuluisat Jokisen eväät ennen kuin syyllinen antaa itsensä ilmi. Turhan ronskisti myös oikaistaan kohdissa, joissa tosielämässä koko homma tyssäisi. Miten yksi mies saa kaksi naista sievästi köysiin yhdellä kädellä, esimerkiksi?

Julian hahmosta tuntuu karisseen osa särmästä, jota vielä Valheiden vangeissa on kosolti. Osa-aikalohjalaisena olisin toivonut myös hieman rohkeammin paikallisväriä erityisesti Sammatti-osuuksiin. Nyt paikkakunta kyllä mainitaan nimeltä, mutta totuus on, että Villa Santala voisi sijaita missä tahansa Etelä-Suomen maaseudulla. Mutta yhtä kaikki aion lukea seuraavankin Julia Takalo -dekkarin. Sitä odotellessa!

Johanna Tuomola: Kun eilinen oli toinen
Book4U 2017. 309 s.

Arvostelukappale.

Osallistun tällä tekstilläni Dekkariviikko kirjablogeissa 12. – 18.6.2017 

-aloitustempaukseen, eli mukaan ilmoittautuneet blogit ovat tänään maanantaina julkaisseet tunnin välein dekkareihin liittyviä juttuja. #dekkariviikko

Dekkaripaketti on arvottu!

Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan ideoima kirjablogien oma dekkariviikko (6.6. – 12.6.) on ollut omassa blogissani melkoinen menestys, vaikka puhtini hieman lopussa hiipuikin ja eiliseksi suunnittelemani postaus jäi tekemättä. Juttujani on käyty lukemassa ja kommentoimassakin aktiivisesti, ja siitä suuret kiitokset kaikille teille. Lisäksi muutama rohkea on klikannut itsensä tuohon oikean reunan Lukijat- joukkoonkin. Lämpimät kiitokset siitä ja tervetuloa bloginin seuraajiksi.

Aloitin #dekkariviikon räväkästi dekkariarvonnan julkistamisella maanantaina. Arvonta kiinnostikin monia, ja blogiin sain 29 innokasta osallistujaa ja lisäksi Kirsin kirjanurkan Facebook-sivun kautta mukaan ilmoittautui vielä 13 henkilöä.

Rouva Fortunaa avusti tälläkin kertaa random.org, ja voittajaksi nousi – Elegia! Lämpimät onnittelut! Laitathan Elegia minulle mahdollisimman pian postiosoitteesi ja kännykkänumerosi (jos haluat postilta ilmoituksen paketin saapumisesta) osoitteeseen kirsi.htnn(at)gmail.com. Paketti ehtii vielä mukavasti perille juhannukseksi!

Kiitän myös monista jaetuista mainioista dekkarilukuvinkeistä kaikkia osallistuneita. Dekkareista on tosiaan moneksi, ja jokaiselle löytyy jotakin. Mieli kannattaa pitää avoimena ja välillä lähteä kokeilemaan jotain uutta. Voi yllättyä positiivisesti.

Monet kertoivat myös, että Paula Arvaksen ja Voitto Ruohosen dekkaritietokirja Alussa oli murha – Johtolankoja rikoskirjallisuuteen (Gaudeamus 2016) kiinnostaa heitä palkintopinossani eniten. Teos onkin vallan mainio ja tuhti tietopaketti. Niille, joita arpaonni ei suosinut, voin vinkata, että sisältöönsä ja kokoonsa nähden teosta myydään hyvin edulliseen hintaan esimerkiksi seuraavista paikoista: kustantaja Gaudeamuksen verkkokauppa, Adlibris-verkkokauppa, Suomalaisen kirjakaupan verkkokauppa.

Kirjakauppaliiton dekkariviikko jatkuu vielä tämän viikon, ja koko kesähän on mitä mainiointa dekkarisesonkia. Oikein mainioita dekkarinlukusäitä kaikille!

Marisha Pessl: Yönäytös

Dekkariviikko jatkuu vanhan lehtijutun elvytyksellä. Marisha Pesslin järkälemäinen romaani Yönäytös on syöpynyt mieleeni tiheän tunnelmansa ansiosta pidemmäksi aikaa kuin osasin odottaakaan ensivaikutelmani perusteella. Kyseessä ei ole mitenkään tavanomainen dekkari, vaan mennään selvästikin kauhun puolelle. Mutta jännittäviä juonenkäänteitä riittää, ja koska kirja on muhkea, yli seitsemänsataa sivua, jännittää saa parikin iltaa (ja yötä). Oivallista kesäluettavaa siis!

Tässä lehtiarvioni parin vuoden takaa:

Mikä on totta ja mikä elokuvaa? Missä menee reaalimaailman ja harhojen raja? Näillä kysymyksillä leikittelee yhdysvaltalainen menestyskirjailija Marisha Pessl kauhujännitysromaanissaan Yönäytös, jota kansilievetekstissä verrataan tunnelmaltaan Twin Peaks -tv-sarjaan.

Kulttimaineen itselleen luoneen elokuvaohjaaja Stanislas Cordovan huippulahjakas ja kuvankaunis Ashley-tytär on löydetty kuolleena. Onko nuori nainen tehnyt itsemurhan vai onko hänet työnnetty alas hylätyn rakennuksen katolta? Miksi Ashley olisi halunnut kuolla? Mitä hänelle oli tapahtunut perheen syrjäisessä ja suljetussa palatsissa The Peakissa?

Nämä kysymykset haluaisi kiihkeästi ratkaista jokainen newyorkilainen journalisti, mutta ennen kaikkea ne kiehtovat vastustamattomasti Scott McGrathia. Viisi vuotta aiemmin McGrath arveli saaneensa kaikkien aikojen skuupin Cordovan iljettävistä puuhista, mutta huomasikin nopeasti sekä uransa että avioliittonsa tuhoutuneen.

Cordova on pitänyt yllä myyttistä mainettaan paitsi äärimmäisen pelottavien elokuviensa avulla myös pysyttelemällä visusti poissa julkisuudesta. Sama on koskenut tytär Ashleyta. Tästä on löydettävissä vain äärimmäisen harvoja faktoja. Niinpä kuoleman olosuhteiden selvittäminen osoittautuu valtavaksi, turhauttavan hitaaksi sekä hengenvaaralliseksi urakaksi.

Tosielämä ja kauhuelokuva tuntuvat sekoittuvan kaikkialla, missä Cordovan tai Ashleyn nimi mainitaan. Pessl leikittelee myös kerrontateknisesti lomittamalla omaan tekstiinsä tarinaan liittyviä kuvakaappauksia nettisivuista ja muuta näennäisesti fakta-aineistoa. Menetelmä ei ole ainutlaatuinen mutta toimiva yhtä kaikki.

Kun McGrath apureineen alkaa yhä useammin törmätä tutkimuksissaan mustaan magiaan, alkavat järkälemäisen romaanin kierrokset hiljalleen kiihtyä. Todellinen huippukohta on pelottava soluttautuminen itse kauhujen linnaan The Peakiin, jossa McGrathilta apureineen menevät lopullisesti totuus ja mielen harhat sekaisin.

Pessl hämmentää niin McGrathia kuin lukijaakin olan takaa. Jokainen esiin seulottu tiedonmurunen tuntuu oudosti sopivan kaikkiin esiin nouseviin teorioihin. Matto vedetään alta ties kuinka monesti ennen viimein koittavaa loppua, joka on kuin suoraan mestariohjaaja Cordovan elokuvasta.

Marisha Pessl: Yönäytös (Night Film)

Suom. Laura Beck. Otava 2013. 725 s.

Arvostelukappale. Juttu on ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa 13.12.2013.

#dekkariviikko 2016

Pistetään nyt poikkeuksellisesti vielä mainoskin: Adlibriksestä näyttää saavan tätä järkälettä kovakantisena versiona huippuedullisesti eli hinta on 7,60 euroa ja Elisa Kirjasta e-kirja lähtee hintaan 10,90 euroa. 

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Myönnän ilomielin, että vika on minussa. En vain yksinkertaisesti enää pidä komisario Maria Kallion hahmosta. Jotenkin hän on vuosikymmenten mittaan muuttunut mielestäni ärsyttäväksi ja tekopyhäksi ämmäksi. Ok, myönnän, että tämä on rumasti sanottu, mutta tältä minusta ihan oikeasti tuntuu. Jos Maria Kallio olisi oma esimieheni tai työtoverini, en rehellisesti sanoen tiedä, mitä tekisin!

Leena Lehtolainen on Maria Kallio -dekkareillaan kivunnut yhdeksi Suomen suosituimmaksi kirjailijaksi, jonka teokset ovat myyneet hyvin myös esimerkiksi Saksassa. Tämä kaikki on aivan mahtavaa ja hienoa, ja suon kirjailijalle menestyksen täydestä sydämestäni. Silti en vain voi mitään sille, että minusta Maria Kallio -dekkarit ovat jo vuosia tuntuneet väsähtäneiltä ja kaavamaisilta.

Kaava menee jotakuinkin näin: Tapahtuu rikos, jossa on jotain vähän tavallisuudesta poikkeavaa. Poliisi alkaa tutkia tapausta. Maria Kallio tiimeineen syöksyy paikalle ja aloittaa huolellisen ja seikkaperäisesti lukijalle selostettavan ja auki selitettävän poliisityön. Maria alaisineen kamppailee poliisin kapenevien resurssien ja yksityiselämää kalvavien työvuorojen keskellä, mutta kuulustelut ja ihmisten puhuttelut jatkuvat taukoamatta. Lopulta syyllinen saadaan kiinni, ja motiiviksi paljastuu jokin menneisyydessä tapahtunut vääryys.

Lisäksi ilkeässä mielessäni kuvittelin viimeisintä eli Surunpotkua lukiessani, että kirjailijalla on olemassa jokin lista, jota hän kirjoittaessaan seuraa saadakseen varmasti kaikki Marian hahmoon liittyvät asiat mukaan kirjaansa.

•  kissat - check
• punainen kiharapilvi - check
• basson soittaminen - check
• oluen ja viskin juominen - check
•  taitoluistelu - check
• juoksu ja punttisali - check
• vihreät mielipiteet - check
•  Luonteri surf  ja punkmusiikki - check

Muun muassa näistä rakennusaineistahan komisariomme on aikanaan rakennettu, ja sellaisena me lukijat kai hänet haluamme nähdä. Maria on kunnollinen ja tunnollinen äärimmäisyyksiin asti. Ainoa särö, joka häneen on vuosien mittaan piirretty, on hänen heikkoutensa renttumaisiin miehiin. Aviomies Anttihan ei ole renttu yhtään, joten nämä rentut ovat sitten vieraita miehiä. Mutta Maria ruoskii itseään jo pelkästä haaveilusta, sillä mitään varsinaista uskottomuuttahan ei ole tainnut koskaan tapahtua.

Esimiehenä ja poliisina Maria on oikea mallikappale työnarkomaanista. Surunpotkussa hän sanoo ihan suoraan, että työ menee hänen elämässään kaiken edelle. Työkaverit tuntuvat olevan samasta puusta veistettyjä hekin. Vaikka perheessä tapahtuisi mitä katastrofeja, työ pitää ihmisen kasassa. Näin Marian tiimissä ajatellaan. Maria on niellyt poliisinroolinsa niin perusteellisesti, että hän ei pääse siitä irti missään tilanteessa. Nähdessään edellä ajavan autoilijan mutkittelevan oudosti Maria ajattelee tämän ehkä olevan ’päihdyttävien aineiden vaikutuksen alaisena’ eikä rehellisesti humalassa, kuten normaalit ihmiset ajattelisivat.

Surunpotku jo kirjan nimenä ärsyttää minua jostain kumman syystä. Kyseessä on siis sanaleikki, onhan ’surunpotku’ ’onnenpotkun’ vastakohta. Tästä sanaleikistä ja monimerkityksellisyydestä otetaan sitten kirjassa tosiaankin kaikki irti. ’Surunpotku’ on kirjan yhden sivuhenkilön kirjoittaman humpan nimi. Sattumalta kyseinen kappale on ollut tekijälleen todellinen onnenpotku ja avannut tämän yhtyeelle huikeat näkymät musiikkibisneksessä. Suru potkii monia kirjan henkilöitä ankarasti, eikä vähiten Pekka Koivua, jonka pieni tytär on vakavasti sairaana. Potkut myös leijuvat koko Marian yksiön yllä koko kirjan ajan, sillä tutkinta on sen viimeinen ennen lakkauttamista. Mihin Marian ammatillinen polku johtaa, jää kirjassa avoimeksi.

Alkuasetelma Surunpotkussa on jälleen herkullinen. Prologissa kuvataan, miten nuori hiihtäjälupaus Minna Pasanen saa surmansa, kun hän kaatuu harjoituslenkillään. Keli on jäinen, ja ladun yli on pingotettu naru. Tyttö lyö päänsä kiveen ja kuolee. Varsinainen tarina käynnistyy, kun Tapiolan kirkosta lasten wc:stä löytyy miehen ruumis. Miestä on isketty veitsellä lukuisia kertoja, mutta verta on löytöpaikalla silti poikkeuksellisen runsaasti. Mies paljastuu jalokivikauppias Jaakko Pulmaksi, jonka kansanedustajavaimo Henna Pasanen-Pulma on Minna Pasasen pikkusisko. Liittyvätkö tapaukset yhteen, vaikka aikaa on kulunut yli viisitoista vuotta? Vai onko kyseessä sittenkin jokin Pulman omaan ammattiin liittyvä motiivi?

Samaan aikaan Marian ryhmä on saanut selviteltäväkseen tapauksen, jossa yksitoistavuotias tyttö tai oikeastaan hänen päällekäyvä isänsä syyttää erityisopettajaa seksuaalisesta ahdistelusta. Tapahtumasta on sana sanaa vastaan, ja opettaja on heikoilla. Maria ei oikein tiedä, mitä uskoa tai tehdä. Yllättäen kuitenkin tytön isän nimi nousee esiin jalokivikauppiaan tapauksen yhteydessä.

Herkullinen alkuasetelma sitten hautautuu johonkin tarinan edetessä tuttua latuaan. Maria kollegoineen puhuttaa lukemattomia ihmisiä ja jostain sieltä puheen joukosta alkaa lopulta häämöttää ratkaisu. Tällä kertaa ratkaisu tulee lukijalle melkoisena yllätyksenä, ja jälleen kerran menneisyyden vääryydet ovat motiivina, mutta kuinka uskottavasti, lienee makuasia. En tiedä, onko parempi, että lukija pystyisi edes periaatteessa päättelemään syyllisen vai että syyllinen tulee kuin puun takaa ja kirjailija sitten paljastaa salat kuin taikuri päähenkilönsä nokkeluutta korostaen. Riippuu tilanteesta.

Kaikesta tästä kritiikistäni huolimatta tunnistan Lehtolaisen vahvuudet ja ymmärrän, miksi Maria Kallio -sarja on niin suosittu kuin on ja miksi Surunpotkua on kovasti kehuttu hyväksi sarjan osaksi. Enemmistö faneista haluaa tuttua ja turvallista, ja sitä Surunpotku Kallio-faneille ehdottomasti on. Itse kuitenkin olen jo lukenut liikaa samankaltaista komisarioproosaa, ja toivoisin Lehtolaisen käyttävän kirjoittajanlahjojaan enemmän dekkarigenren uudistamiseen kuin vanhan kaavan uusintamiseen.

Tammi 2015. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, laajuus 10 cd-levyä, kesto 12 h 5 min. Painetussa kirjassa 432 s.

Äänikirja lainattu kirjastosta, painettu kirja arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

****

Juttu on osa Dekkariviikko-teemaa.