Sadie Jones: Kotiinpaluu

Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan.

Brittikirjailija SadienJonesin tuotannosta suomennettiin ensimmäisenä neljäs teos Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, Otava) viime vuonna. Ihastuin Jonesin romaaniin melkoisesti, ja vuodenvaihteessa annoin sille ääneni Blogistanian Globalia -kisassakin. Tämän vuoden alkumetreillä Otava julkaisi Jonesin palkitun (First Novel award -palkinto  2008 Costa Book Awards -kilpailussa) esikoisromaanin Kotiinpaluu (The Outcast).

Usein hieman kummastelen kirjojen suomennosjärjestystä, vaikka toki ymmärrän, että on turvallisinta aloittaa esimerkiksi huomiota jo muualla saaneesta läpimurtoteoksesta ja testata sen avulla vastaanottoa. Tässä tapauksessa esikoiskirja on selkeästi jo ollutkin läpimurtoteos, ja se on poikkeuksellisen hieno esikoiseksi. Tosin Jones ei ole aivan tyhjästä aloittanutkaan, vaan takana on ollut jo esimerkiksi näytelmäkäsikirjoituksia ennen romaanin julkaisemista.

Toisaalta Jonesin tapauksessa epäjärjestyksessä kääntämisestä ei ole haittaakaan, koska romaanit ovat täysin itsenäisiä teoksia eivätkä muodosta mitään sarjaa. Joten napinat sikseen ja asiaan.

Vuonna 1957 Lewis Aldridge, 19-vuotias nuorukainen, vapautuu Brixtonin vankilasta kärsittyään lähes kaksivuotisen rangaistuksensa. Lewis palaa Lontoosta junalla pieneen Waterfordin kylään, mutta kukaan ei ole häntä asemallakaan vastassa. Sattumalta paikalle osunut Tamsin Carmichael, Lewisin isän miljonääripomon vanhin tytär, poimii Lewisin kyytiinsä ja vie tämän kotiin. Kotona vastaanotto on kummallinen. Äitipuoli Alice on hermostunut, isä Gilbert lähinnä vihamielinen.

Varsinaisesti tarina alkaa vuodesta 1945, jolloin Gilbert Aldridge palaa sodasta vaimonsa Elizabethin ja pienen poikansa Lewisin luokse. Mies on ollut sotaretkellä vuosia, eikä Lewis muista isästään oikein mitään. Gilbert ei selvästikään osaa asettua seitsenvuotiaan pojan isän rooliin, vaan isän ja pojan suhde jää etäiseksi. Pieni Lewis kokee, että isä syrjäyttää hänet äidin rinnalta. Gilbert vaatii pojaltaan asioita, joita tämä ei pysty täyttämään. Ristiriita on valmis.

Lukija heitetään siis arvoitusten eteen. Miten kummassa isän ainakin päällisin puolin onnellisesta kotiinpaluusta joudutaan tilanteeseen, jossa Lewis palaa vankilasta kaksitoista vuotta myöhemmin? Minkä kammottavan rikoksen teini-ikäinen poika on voinut tehdä joutuakseen vankilaan? Mitä on tapahtunut pojan äidille Elizabethille ja mistä on putkahtanut paikalle epävarma äitipuoli Alice?

Kaikkiin näihin kysymyksiin annetaan vähitellen vastaukset. Kirjan puolivälin tuntumassa onneton tarina on uudelleen Lewisin kotiinpaluun hetkessä. Silloin tapahtumat saavat kokonaan uutta intensiteettiä. Kahden vuoden aikana on kylässä tapahtunut paljon, ja Lewis on kasvanut ainakin fyysisesti aikuiseksi. Mutta millainen on miehen elämä, jos hänellä on läheisimpien ihmistensä joukossa ikävä Brixtonin vankilaan?

Kotiinpaluu sopii hienosti romaanin nimeksi, mutta huono ei ole myöskään alkukielinen The Outcast, hylkiö. Sillä hylkiö Lewis kotonaan ja kotikylässään totisesti on! Tätä näkemystä painottaa erityisen innokkaasti Lewisin isän pomo, kylän merkkimies Dicky Carmichael, jonka kartanomaisen talon suojissa tapahtuu asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa. Katastrofin merkit leijuvat ilmassa vahvoina, mutta kukaan ei tunnu niitä huomaavan tai niistä piittaavan.

Kotiinpaluu osoittaa, että Sadie Jones hallitsee romaanin rakenteen. Tarina on kirjoitettu juuri sopivan rikkonaisesti niin, että lukijalle ei paljasteta kaikkea, vaan hän joutuu itse kokoamaan palaset ja yhdistelemään ne. Silti rakenne ei ole vaikea tai itsetarkoituksellinen.

Vahvimmillaan Jones on kuitenkin hienovireisessä ja herkässä henkilökuvauksessa ja ihmisten toiminnan perustelussa. Kulissien ylläpitäminen on kaikkein tärkeintä. Kun se ei otakaan onnistuakseen, tehdään korjaamatonta vahinkoa yksilöille. Jos pieni lapsi ei osaa ilmaista surua, kauhua ja tuskaa ’oikein’, hän on väistämättä kummajainen.

Jones kuvaa puhuttelevasti 1940–50-lukujen Britannian asenneympäristöä. Traumaattisen kokemuksen kokenutta lasta ei osata auttaa mitenkään. Kun tuska sitten lopulta vuosien piinan jälkeen ryöpsähtää väkivaltaisesti ulos, on tarjolla vain rangaistuksia. Jones kuvaa tätä kaikkea aivan ilmiömäisesti mitenkään selittelemättä, osoittelematta tai saarnaamatta, vain kertomalla. Moneen otteeseen ahdistuin Lewisin ja Carmichaelin perheen nuoremman tytön Kitin puolesta. Teki mieli huutaa: ”Miksi kukaan ei tee mitään?”

Vaikka kirja siis paikoin ahdistikin, se oli kokonaisuutena nautinnollinen lukukokemus. Jones vie lukijan aikamatkalle kadotettuun aikaan Lontooseen ja englantilaiseen pikkukylään. Henkilöt ovat todellisia ja heidän kohtalonsa koskettavia. Hienovaraisesti Jones näyttää syyt henkilöiden toiminnan takana. Lopussa pilkahtaa myös toiveikkuus. Hylkiön ei ehkä tarvitse jäädä lopullisesti hyljeksityksi, kun totuus lopulta paljastuu raadollisuudessaan ja ihmisten silmät aukenevat.

Kotiinpaluusta tehtiin vuonna 2015 kaksiosainen tv-elokuva (BBC1-kanava), joka sai hyvät arvostelut. Sen näkisin mieluusti Suomen televisiossakin. BBC:n sivuilta katsottavissa olevien leikkeiden perusteella elokuva (tai minisarja) vaikuttaa juuri sellaiselta, josta pidän.

Toivon myös, että Otava pitää Jonesin julkaisulistallaan. Suomentamista odottavat siis edelleen teokset Small Wars ja The Uninvited Guests. Lisääkin Jones kirjoittanee! On aika hienoa huomata löytäneensä jälleen yhden uuden suosikkikirjailijan.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast)

Otava 2016. Suom. Marianna Kurtto. 361 s.

Ostettu.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Vuoden alussa luettiin taas madonlukuja kirjamyynnin laskusta Suomessa. Kaunokirjallisuuden myynti on laskenut jo useana vuonna peräkkäin, ja nyt huomio kiinnittyi erityisesti käännöskirjallisuuden myynnin laskuun. Tieto herättää masentavia ja osin ristiriitaisia tunteita. Kirjan intohimoisena ystävänä toivoisin, että edes kirjoja olisi myyty. Erityisesti kotimaisen kirjallisuuden ystävänä kuitenkin ensin ilahtuu, että ainakin suomalaista kirjallisuutta sentään vielä ostetaan. Mutta eihän asia tietenkään ole ihan niin yksinkertainen. Millaiseksi kirjallinen kenttämme muuttuu, jos käännöskirjallisuus kuihtuu? Mitä tiedämme sen jälkeen muiden kulttuurien ihmisten elämästä ja sielunmaisemasta? Suomalainen kirjallisuus ei elä tyhjiössä, ei ole koskaan elänyt. Laadukkaalla käännöskirjallisuudella on oma tärkeä osansa kirjallisessa kulttuurissamme.

Tunsin myös pienen piston sydämessäni. Omat luettujen teosten listani viime vuosilta osoittavat selvästi, että omat lukuvalintani kallistuvat selvästi kotimaisen suuntaan. Tietoisestikin myönnän tehneeni valintoja suomalaisten kirjailijoiden eduksi tehdessäni kirjaostoja. Rajattomastihan kenelläkään ei ole varoja käyttää kirjoihinkaan, joten vähät sijoituksensa haluaisi tehdä järkevästi ja oikeudenmukaisesti.

Kaikesta huolimatta kuitenkin tunnen olevani myös laadukkaan käännöskirjallisuuden suuri ystävä. Monet kirjailijat ovat vuosien varrella tulleet rakkaiksi juuri käännösten kautta. Myös kustantajat kiitettävästi panostavat käännöksiin, ainakin minun mielestäni. Laadun varmoina merkkeinä pidän ainakin kirjan ilmestymistä Tammen Keltaisessa kirjastossa tai Otavan Kirjastossa, jota kutsun tuttavallisesti ’Siniseksi kirjastoksi’. Näistä sarjoista monet teokset ovat päätyneet omaankin hyllyyni ja niiden joukosta löytyy useita ikisuosikkejani. Teokselle on vahva suositus, jos se julkaistaan näissä sarjoissa.

Nämä pitkät esijupinat liittyvät iloon, jota tunsin lukiessani loistavaa, hyvin suomeksi käännettyä romaania Ehkä rakkaus oli totta. Kyseessä on brittikirjailija Sadie Jonesin neljäs romaani mutta ensimmäinen suomennos. Kirja tarjosi oikeastaan kaikkea sitä, mitä toivon hyvältä lukukokemukselta. Sain uppoutua mielenkiintoiseen, oivaltaen ja huolella kirjoitettuun tarinaan. Tutustuin kiinnostaviin henkilöihin, liikutuin heidän kohtaloistaan ja elin tovin heidän elämäänsä. Matkustin tarinan siivin toiseen aikaan ja paikkaan. Tapahtui kaivattu lukemisen flow-ilmiö!

Hieman harmittaa kirjalle annettu suomenkielinen nimi, joka saattaa vaikuttaa turhan siirappiselta ja siten karkottaa joitakin lukijoita. Alkukielinen ytimekäs Fallout olisi voitu kääntää suoraan vaikka ’Pudotukseksi’. Rakkaudella ja intohimolla monine sävyineen on toki kirjassa ehdottoman keskeinen sijansa, mutta tekisi silti vääryyttä romaanille, jos sitä kuvaisi ’vain’ rakkausromaaniksi. Romaani kertoo rakkauden ja rakastamisen vaikeuden lisäksi ainakin ystävyydestä, teatterista ja taiteesta, kirjoittamisesta ja aikuistumisesta.  

1960-luvun alussa pienen teollisuuskaupungin kasvatti Luke tapaa sattumalta lontoolaiset Leighin ja Paulin sateisella Sestonin kadulla. Tapaaminen muuttaa kolmikon elämän. Luke on kirjoittanut pöytälaatikkoon näytelmäkäsikirjoituksia, ja Paul haaveilee tuottajan urasta. Kaunis Leigh työskentelee teatterin järjestäjänä. Tapaamisen innoittamana Luke päättää lähteä Lontooseen sen kummemmitta valmisteluitta. Paulin ja parin muun ystävän kanssa hän perustaa ensimmäisen oman teatterinsa lontoolaisen pubin yläkertaan.

Alkavat hullut kokeellisen teatterin ajat. Töitä tehdään vimmaisesti ja eletään boheemisti. Luke osoittautuu paitsi loistavaksi kirjoittajaksi myös melkoiseksi naistenmieheksi. Leigh valitsee kuitenkin Paulin, tai siltä ainakin vaikuttaa. Tekikö päätöksen kuitenkin Luke? Joka tapauksessa kolmikko asuu yhdessä pienessä asunnossaan ja ahertaa rakkautensa eli teatterin parissa. Sitten kuvaan astuu eteerinen Nina, näyttelijätär, joka lumoaa Luken. Valitettavasti Nina on jo tahollaan naimisissa kummallisesti käyttäytyvän teatterimogulin kanssa. Lontoon teatterimaailma osoittautuu lopulta hyvin pieneksi ja sisäänpäin lämpiäväksi, ja kaikki tuntevat toisensa. Kaikkien ratkaisut myös vaikuttavat kaikkiin, tavalla tai toisella.

Jones kirjoittaa henkilöistään eläviä ja kiinnostavia. Lukiessaan ei hetkeäkään epäile, etteivät he olisi tosia ja oikeita. Läheisimmäksi henkilöksi minulle tuli Luke. Hänen menneisyytensä on koskettavan traaginen ja sitä kautta selittyvät monet hänen ratkaisunsa. Jones kuvaa hienosti Luken kirjoittamista. Kun teksti on valmis ja sitä aletaan esittää teatterin lavalla, kirjoittaja tuntee monenlaisia kipeitä tunteita. Arvostelujen odottaminen on yhtä tuskaa! Luke joutuu teippaamaan valmiin tekstinsä sisältämän laatikon kiinni päästäkseen siltä rauhaan. Vain siten hän ei enää voisi muokata sitä ja vain sillä tavoin hän pystyy menemään eteenpäin ja aloittamaan uuden työn.

Vaikka Luke tekeekin lopulta ratkaisuja, joita en voi hyväksyä, pidin hänestä eniten loppuun saakka. Myös Leigh on miellyttävä hahmo. Eniten tuskastuin Ninaan, ja erityisesti tämän inhaan äitiin. Kestää säälittävän kauan ennen kuin Nina saa otteen omasta elämästään. Harmi vain, että siihen mennessä on jo ehtinyt tapahtua peruuttamatonta vahinkoa monella suunnalla.

Ihmissuhteet ovat siis romaanin keskeistä ainesta, mutta kaikkeen liittyy saumattomasti myös henkilöiden yhteinen intohimo eli teatteri. Taiteen maailma ei ole mikään herttainen yhteisö, ja teatterin ympärilläkin liikkuu monenlaista oman edun tavoittelijaa. Kaikkeen liittyy olennaisesti myös raha. Kuka saa parhaat tekstit tuotettavakseen? Kenet kiinnitetään näytelmään? Paul heittäytyy bisnekseen kaulaansa myöten aloittaessaan oman teatterin rakentamisen ihan konkreettisesti.

Romaani on myös mielenkiintoinen aikahyppy 1960- ja 1970-luvuille. Maailma oli erilainen, vaikka ihmiset olivatkin samanlaisia kuin nyt. Kännykättömyys ja netittömyys on virkistävän nostalgista ja tuo tarinaan ulottuvuuksia, joita ei nykyhetkeen sijoitetussa romaanissa enää voi olla. Aika liikkuu toisella tavalla. Musiikilla on oma osuutensa tarinan tunnelmassa, ja huomaavaisesti kirjan takakannesta löytyy teoksen soittolista! Myös kirjallisuuslistan voisi kirjasta laatia, sillä tarina sisältää monia viitteitä niin klassikkonäytelmiin kuin

-romaaneihinkin.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout)

Suom. Marianna Kurtto. Otava 2015. 427 s.

Ennakkokappale. Kiitokset kustantajalle!